53. Jung Changin tulkinta kompastelee

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Romaani. Like kustannus Oy. Otavan kirjapaino 2018. 549 sivua.

”…Onneksi Liu-neiti tuli mukaan. Siellä hän nyt lukee Ho-lienille. Liu-neidillä on ihmeellisen rauhoittava vaikutus Ho-lieniin, ja kaikkiin muihinkin, jotka hänen lukemistaan kuuntelevat. Kuulen hänen hiljaisen äänensä Ho-lienin huoneesta, ja on vaikeaa pysytellä täällä pöydän ääressä. Olisi niin paljon helpompaa kulkea äänen perässä, noudattaa äänen kutsua.

Mikä minua estää? Työpöydän tyhjät paperiarkitko muka?

Nousen, astelen niin äänettömästi kuin pystyn. Työhuoneen ovesta, salin poikki, Ho-lienin huonetta kohden. Liu-neidin ääni kuuluu nyt voimakkaampana. Hän ei luekaan kristillistä tekstiä, kuten silloin kun Jui-hua-sisko ja hänen ystävänsä Lai Yin ovat paikalla. Kuulen, että hän kertoo tämän seudun historiasta yli kaksituhatta vuotta sitten. Ovelle päästyäni pysähdyn. Ho-lien makaa vuoteella, selällään, silmät auki, katselee tyhjin silmin kattoon. Lin-lin istuu vuoteen vieressä tuolilla, pitää Ho-lieniä kädestä, katselee seinälle ripustettua maalausta bambunversoista ja linnuista.  Nurkassa Liu-neiti istuu jakkaralla kyyryssä, pienenä, kädessään kirja jonka hän – tai Lin-lin – on ottanut minun hyllystäni, muinaisen Chu-valtakunnan tarinoita. Tunnen kyllä tekstin, mutta kuulen sen aivan uudella lailla. Ei Liu-neiti tunne kaikkia kronikan merkkejä, mutta hän osaa lukea niin ettei sitä huomaa ellei osaa tekstiä ulkoa. Hänen puhumanaan tarina on uusi ja elävä, tässä ja nyt.

Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Lin-linin vieressä on tuoli, istuudun siihen kuuntelemaan, ja näen omilla silmilläni, kuinka kansleri Wu Ch´i kumartaa hallitsijaansa, Chu-valtakunnan Tao-ruhtinasta. Seison hovimiesten joukossa ja näen, kuinka kansleri Wu Ch´i kumartaa ruhtinaalleen toisen kerran, vielä kolmannenkin.

– Ruhtinaani, armoitettu valtiaani, Wu Ch´i sanoo. – Kansa on levoton. Talonpojat raatavat pelloilla ja käsityöläiset verstaissaan aamuhämärästä iltahämärään, heidän perheensäkin raatavat, mutta he tulevat tuskin toimeen. Monet näkevät nälkää.

– Miten se on mahdollista, ruhtinas kysyy. – Chu on Kiinan suurin ja rikkain valtio, jonka maat yltävät valtameren rannasta kauas lännen vuorille saakka. Varastomme ovat täynnä viljaa ja kirstumme täynnä hopeaa.

– Se johtuu siitä, että talonpojat ja käsityöläiset ovat laiskoja eivätkä viitsi tehdä työtä, vastaavat ruhtinaan hovimiehet. – Armoitettu ruhtinas, palkkaa meidän poikamme valvomaan kansan työntekoa ja niin sinun valtakunnastasi tulee entistäkin rikkaampi.

Niin Tao-ruhtinas palkkaa hovimiestensä poikia kulkemaan eri puolilla valtakuntaa valvomassa kansan työntekoa. Kuluu vuosi, kuluu toinenkin, ja kansleri Wu Ch´i kumartaa jälleen ruhtinaansa edessä, kumartaa toisen ja kolmannenkin kerran.

– Ruhtinaani, armoitettu valtiaani, hän sanoo. – Kansan levottomuus vain kasvaa. Talonpojat raatavat pelloilla ja käsityöläiset verstaissaan pimeästä aamusta synkkään iltaan, heidän vaimonsa ja lapsensakin raatavat, mutta he tuskin tulevat toimeen. Yhä useammat näkevät nälkää.

– Miten se on mahdollista, ruhtinas kysyy. – Chu on Kiinan suurin ja rikkain valtio, jonka maat yltävät valtameren rannasta kauas lännen vuorille saakka, varastomme ovat täynnä viljaa ja kirstumme hopeaa, ja olen palkannut valtakunnan parhaiden sukujen nuorukaiset valvomaan, että työtä tehdään ahkerasti.

– Se johtuu siitä, että talonpojat ja käsityöläiset ovat laiskoja, kieroja ja ilkeämielisiä eivätkä halua tehdä työtä, vastaavat ruhtinaan hovimiehet.

– Armoitettu ruhtinas, osta meidän pojillemme piiskoja, jotta he voivat panna kansan tekemään ahkerammin työtä.

Niin Tao-ruhtinas hankkii hovimiestensä pojille piiskoja, jotta nämä kulkisivat eri puolilla valtakuntaa patistamassa kansaa työhön. Kuluu vuosi, kuluu toinenkin, ja kansleri Wu Ch´i kumartaa jälleen ruhtinaansa edessä, kumartaa toisen ja kolmannenkin kerran.

– Ruhtinaani, armoitettu valtiaani, hän sanoo. – Kansa on kapinan partaalla. Talonpojat raatavat pelloilla ja käsityöläiset verstaissaan päivät ja yöt, heidän vaimonsa ja lapsensakin raatavat, mutta silti he tuskin tulevat toimeen. Yhä useammat näkevät nälkää.

– Miten se on mahdollista, ruhtinas kysyy. – Chu on Kiinan suurin ja rikkain valtio, jonka maat yltävät valtameren rannasta kauas lännen vuorille saakka, varastomme ovat täynnä viljaa ja kirstumme hopeaa, ja olen palkannut valtakunnan parhaiden sukujen nuorukaiset patistamaan kansaa ahkeraan työhön.

Tällä kertaa Wu Ch´i ei odota että hovimiehet pääsisivät ääneen, vaan sanoo nopeasti: – Armoitettu ruhtinaani, varastomme ovat tyhjinä viljasta ja kirstut hopeasta. Valtakunnastasi on tullut köyhä ja hovimiehistä rikkaita. Kaikki valtakunnan vilja on hovimiestesi varastoissa ja kaikki valtakunnan hopea heidän kirstuissaan, ja heidän poikansa valvovat piiskoineen ja miekkoineen, ettei kukaan pääse siihen käsiksi.

Ruhtinas katsoo edessään kumartavaa Wu Ch´ia ja sitten hovimiehiään. Hän sanoo Wu Ch´ille: – Hyvä on. Tee mitä on tehtävä.

Niin Wu Ch´i pakottaa hovimiehet avaamaan varastonsa ja jakaa viljan nälkäänäkeville. Hän ajaa piiskanheiluttajat pois ja maksaa talonpojille ja käsityöläisille heidän työstään sellaista palkkaa, että he tulevat sillä toimeen. Chusta tulee jälleen Kiinan suurin ja rikkain valtio, mutta hovimiehet eivät anna anteeksi Wu Ch´ille, vaan murhaavat tämän palatsin kynnykselle pian Tao-ruhtinaan kuoleman jälkeen. Kerran niin mahtava Chu-valtio alkaa taas köyhtyä ja kuihtua kunnes se pienenee pienenemistään, katoaa historian hämärään ja muuttuu Ho-lienin huoneeksi jossa kuuluu vain Liu-neidin ääni.”

Romaanissa kuviteltu lukeminen tapahtuu 1942. Takana ja edessä on sisällissota, käynnissä Japanin miehityssota eikä sekään kunnolla kykene keskeyttämään Mao Tse-tungin ja Tshiang Kai-shekin sotilaiden yhteenottoja.

Vuonna 1986 kirjailija tapaa sairaalassa viimeisen kerran isotätinsä Helvi Södermanin (1902 – 1986), jonka päiväkirja on Hunan-järkäleen alkuperäinen fakta-aineisto. Muu on kirjailijanvapaudella keksittyä, vaan ei aivan. Helvi Söderman sanoo sairaalassa Liu Chin-chistä, jonka hän tapaa vielä vuoden 1979 tienoolla Chimenissä ”hänellä oli edelleen se ihmeellinen ääni kun hän luki kirjaa ääneen.”

”…Käytiin katsomassa siellä… mitähän siitä on? Seitsemisen vuotta sitten. Aika kuluu nykyään niin nopeasti. Meitä oli monta vanhaa Kiinan-lähettiä matkassa.

– Millaista siellä oli?

– Ihan toisenlaista siellä on. Paljon on tehty sitä mitä mekin yritimme. Trakoomaa ja muita tauteja saatu kuriin. Kerjäläisiä ei enää näkynyt kaduilla. Suurin osa ihmisistä osaa lukea ainakin sen verran mitä lehtien lukemiseen tarvitaan. Koulua saavat käydä ilmaiseksi melkein kaikki.

– Pääsittekö käymään tutuilla seuduilla? Muualla Hunanissa?

– Kyllä pääsimme! Luulin ensin, ettei siitä tulisi mitään ja että kommunistit kyttäisivät joka askelta. Mutta vapaasti me saimme jutella ihmisten kanssa. Ja paljon heitä tulikin juttelemaan ja kuuntelemaan, kun ulkomaalaiset mummelit puhuivat kiinaa. Oli siinä ihmettelemistä. Välillä oli vaikeaa päästä eteenpäin, kun ihmettelijöitä oli niin paljon…”

– Se mikä minua eniten ällistytti,  hän  sanoo  palattuani  vuoteen  viereen,  – oli se että kaikki se varasteleminen oli loppu. Ennen vanhaan ei voinut oikein luottaa edes kristittyihin kiinalaisiin. Ja nyt ei ollut edes hotelleissa lukkoja. Eikä mihinkään koskettu! Ja kaikkialla oli paljon siistimpää kuin ennen.

Hän ottaa hörpyn ja jatkaa: – Enhän minä ole koskaan äänestänyt kommunisteja enkä ikinä äänestäkään – jos nyt enää edes elän ensi vaalien aikaan – mutta minä näin missä tilassa se maa oli aikaisemmin. Ihmisiä kuoli nälkään elleivät he onnistuneet varastamaan itselleen syötävää, rosvojoukkoja kaikkialla, tai sotilasjoukkoja jotka olivat joskus rosvojakin pahempia. Vaikka kuinka yrittäisin, en keksi mitään muuta liikettä joka olisi onnistunut nostamaan sen maan takaisin jaloilleen. Köyhä kehitysmaa Kiina on yhä, tulee aina olemaankin, mutta aivan toisenlainen kuin silloin. Ja kyllä minä tiedän, että siellä on tapahtunut kommunistien aikana aivan kammottavia asioita, mutta tapahtui niitä ennen kommunistejakin.”

Kaunis (ja kauhea) Wu-valtion tarina on Kiinan vanhaa kertomusperinnettä. Ajatus ei ole vieras muuallakaan maailmassa: hallituksen on palveltava kansaa, muuten huonosti käy. Mao kiteytti tämän Pienessä punaisessa kirjassaan: On oikein kapinoida taantumuksellisia vastaan.

Innostuin 1968  Pienestä punaisesta kirjasta. Ajattelin, että Maon vallankumous pelasti Kiinan.

Paljon myöhemmin, vuonna 2006, kävelin kirjamessuilla puolihuolimattomasti Jung Changin lavan ohi. Hänen tiiliskivensä ”Mao” (887 sivua, Otava 2006) oli juuri suomennettu. Hän piti pontevan puheen. Sikäli kuin ymmärsin, hänen mielestään Mao oli historian häirikköilkimys ja Tshiang Kai-shek hieno valtiomies. Ostin kirjan, mutta en päässyt koskaan lukemisessa loppuun.

Jung Changin kirja vaikutti Tshiang Kai-shek -fanin tekemältä. Suomeksi: kuin Tuure Lehen kirjoittaisi Mannerheim-elämänkerran, tai Veikko Vennamon muisteluksen uskottaisiin olevan Urho Kekkosen tarina.

Jung Chang onnistui kuitenkin herättämään epäilyn, oliko minulle muodostunut propagandistinen kuva Kiinan 1900-luvun alkupuolen historiasta. Epäily ohjasi minut tarttumaan J. Pekka Mäkelän Hunaniin. Ajattelin, että alkuperäinen päiväkirja-aineisto 1935 – 1946 ei olisi erityisen sosialismimyönteinen tai propagandistinen.

Hunanin lukeminen vahvisti vanhaa näkemystäni. Tshiang Kai-shekin hallinto ei ollut kykeneväinen pelastamaan Kiinaa. Maon puolelle asettumisessa oli hyvät perusteet.

Toki yllättävä taho kuitenkin lopulta sekoitti pakan. Kiinan kommunistinen puolue lähetti 12. helmikuuta 1979 maan kaikille kirjakaupoille Propagandaministeriön määräyksen, jossa Pienen punaisen kirjan myynti kiellettiin ja jäännöserät määrättiin tuhottavaksi, kertoo Claes Olsson perusteellisessa artikkelissaan Bibliophilos 1-2/2017 verkkolehdessä.

Raimo Laakia 9.4.2019