71. Raimo Laakia: Mollaamisen moukkamaisuus, tölvimisen hienovireisyys

Lauri Hokkanen kertoo kirjassaan, miten hänestä alettiin puhua CIA:n agenttina, kun hän vuonna 1982 jätti taakseen taistolaisuuden ja Suomen kommunistisen puolueen.

Kohtaamisissa taistolaisaktiivien kanssa meitä maolaisia nimiteltiin vähän väliä CIA:n kätyreiksi ja meistä tuntui, ettei siihen tarvittu syvempää tietämystä tai perustetta, CIA-heitto oli sananparsi, vitsi. Ja joskus tuntui, että myös nimittelijän mielestä.

Kirjasta jää epäselväksi, uskoiko laaja taistolaisnuorukaisten joukko omaa väittämäänsä Lauri Hokkasen kohdalla.

Toki Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen ja pari muuta vanhaa äijää nuorisoliikkeen yläpuolella olivat varsin yrmyjä, ei heiltä huumoria herunut silloin harvoin kun maolaiset heitä sattumanvaraisesti kohtasivat. Mutta olivatko he niin irronneita todellisuudesta, että olisivat uskoneet omiin propagandaväitteisiinsä? Asiasta olisi mielenkiintoista saada lisätietoja, jos sellaisia tietoja ylipäätään kellään lähipiiriläisellä on: mitä Urho Jokinen ja kumppanit todella uskoivat ja mitä he tarkoitushakuisesti vain pokkana väittivät?

Maolaisliikkeessä poisjääneiden pilkkaaminen oli systemaattista. Petturi ja peräpukama olivat luonnehdintoja. Moskovan kätyriksi ei syytetty, koska sellaisia puolenvaihtajia oli alkuaikojen hajoamisen jälkeen vain yksi tai kaksi. CIA:sta ei puhuttu.

Useimmiten lähtijän sanottiin ”seonneen” tai ”tulleen hulluksi”. Ironista kyllä, tälle oli joskus myös käyttäytymisperusteita, koska Puolakan lumopiiristä irtautumiseen tarvittiin aktivistilta henkistä voimaa, jonka saattoi saada  todellisesta kriisistä ja suuttumuksesta. Lahkoon jäljelle jääneet eivät tietystikään osanneet tätä hoksata ja tulkita.

Tosiasiallisia mielenterveysongelmaisia Puolakka kavahti. Puolakan ensimmäisessä Kaarelan ryhmässä oli mukana nuori rakennustyöläinen, joka vuosikymmenen vaihteessa katosi. Hänen äitinsä halusi laittaa maksettuna ilmoituksena viestin Punakaartiin, koska uskoi pojan ainakin tätä lehteä lukevan. Puolakka kielsi julkaisemasta. Ilmoitushan antaisi vaikutelman, että maolaisskenessä oli mielenterveysongelmaisia.

Myöhemmin poika löytyi hukkuneena Maarianhaminasta. Aivan ilmeisesti hän oli sama mies, josta Kimmo Rentola kirjoittaa ensimmäisenä maolaismateriaalin myyjänä, jonka SKP:n tiedusteluosasto bongasi rakennustyömaalta.

Itse kohtasin syksyn 1986 lähtöni jälkeen moukkamaisen mollaamisen rinnalla myös hienovireisempää kohtelua.

Oli noin 1990-luvun puoliväli. Jonkin vihreän tapaamisen jälkeen istuimme yhdellä Annankadun ravintolassa. Ilta on jäänyt mieleen, koska vantaalainen aktivisti Siru Kauppinen söi jotain sopimatonta ja oksensi, muistaakseni kuitenkin vessaan. Siinä hässäkässä naapuripöydästä nousi aika nuorekas virkamiestyyppi, kääntyi puoleeni, kysyi ”Oletko SUURI Raimo Laakia?”

Mitä hemmettiä! Ei tuollaista määrettä kukaan koskaan missään käyttänyt.

Selvisi että humoristi oli Kekka Länsman. Olimme viettäneet Pian kanssa viitisentoista vuotta aiemmin viikonlopun hänen rintamamiestalossaan Hyvinkäällä. Kekka oli Länsmanin sisaruksista vanhin, käynyt läpi nopean (ja ilmeisen onnellisen) hippivaiheen ennen asettumistaan virkamiesputkeen. Liberaali fiksu radikaali, ei ollut koskaan maolainen eikä taistolainen.

Ehkä emme olleet tavanneet tässä välissä? Tyttärilleen kovin etäisen isän, everstiluutnantti Seppo Länsmanin suvussa ei juurikaan vietetty laajoja joulu- ja juhannustapaamisia tyttö- ja poikaystävien kanssa, lapset kun olivat radikaaleja ja ystävät sen mukaisia. Olisi sopinut huonosti varuskuntajohtajan ympäristöön.

Menikö vuosi tai pari. Kävelin Alppilan kirkon ohi ja portaiden edessä lastasi pakettiautoa maolaisaktivisti Antero Nummiranta. En ollut nähnyt vuosikausiin. Ja taas: ”Ooh, SUURI Raimo Laakia.”

Nauratti. Ja Anterokin veti heti vittuilunsa takaisin juttelemalla ihan asiallisesti. Käytiin läpi, mitä aktivismeja itse kukin oli viime vuosina tehnyt. Ei Anterosta ilmeisesti luterilaista kirkkouskovaista ollut tullut, mutta kirkko auttoi häntä tekemään sosiaalityötä.

Ei ollut vaikea arvata, mikä yhdisti Kekkaa ja Anteroa, jotka varmaankaan eivät olleet koskaan tavanneet eivätkä liioin tienneet toistensa olemassaolosta. Sieluni silmillä osasin kuvitella Matti Puolakan luennon harvenevalle itulaisjoukolle 1990-luvun puolivälissä. Tällä kertaa sätittävänä oli Raimo Laakia, luopio joka kuvitteli itsestään liikoja, piti itseään SUURENA. (Tämä suurustaminen variaatoineen oli Puolakan luennoissa ylipäätään usein toistuva aihe.) Kuulijoiden joukossa istuivat Pia Länsman ja Antero Nummiranta. Ja Pia referoi tarinan uskovaisen totuutena veljelleen.

Lauri Hokkasen kirjan lukijatapaamisessa 11.10.2021 Oodissa Päivi Istala kertoi, miten häntä kiusattiin Teatterikorkeakoulussa. Parinkymmenen vuoden kuluttua luokkakokouksessa hän tivasi selitystä. Vastaus oli, että ”olit niin ärsyttävän innostunut ja aktiivinen”.

Sama ajan tuuli ruokki ajattelua Puolakan luennoilla kuin teatterikoulussakin. Varmaankin aktiivisuuteni evyssä, Kessissä, Jalkaliitossa, eläinoikeusliikkeessä ärsytti.

Päivi Istala uutisoi ylessä useasti aktivismiani Jalkaliitossa 1990-luvulla. Saattoi kokea hengenheimolaisuutta!

Molemmat mollaustavat olivat ja ovat aktiivikäytössä maolaisskenessä, näkyy esimerkiksi dokumenteissa 2, 4, 5, 33, 34, ja 46.

Hmm. Kuitenkin on mukavampi olla ovelasti haukuttuna kuin tohelosti tölvittynä.

Mietiskeli 187 cm pieni Raimo Laakia 24.1.2022.