81. Jyrki Lappi-Seppälän kirja (2015) kertoo Demosta

Tricontilainen Lappi-Seppälä on tehnyt kelpo kehityskertomuksen radikalismistaan. On optimistista huomata, miten lopulta aikuisiällä suunnilleen kaikki henkilöt ja suuntaukset päätyvät samaan: kannattamaan pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Lappi-Seppälä pokkaa Tehtaanpuiston yhteiskoulusta lakin keväällä 1964, mutta ei halua ylioppilaskuvaan. Syksyllä 1964 minä tulen maalaislukiosta (toki Sauli Niinistön koulusta, mutta sillä ei voi vielä tuolloin briljeerata) Tehtaanpuistoon, suostun 1970 yhteiskuvaan mutta en ota lakkia. Neuvostoliiton kannattajiksi liukuvat tricontilaiset jättävät Demon 1970 ja minä maolaisena koetan pitää kirjapainon pystyssä. Sama rehtori, samat opettajat, jo haalistuva Sepänkadun sosiaalinen rajavyöhyke, ihmettely ylioppilaskevään dynaamisuudesta, kirjassa on samaistumista ja erilaisuutta.

Näin kävi arviolta kymmenelle tuhannelle nuorelle aikalaiselle Suomessa. Radikalismin polku kuljetti. Avainvuosi on 1968.

Suosittelen lukemaan ”Jyrki Lappi-Seppälä. Tuulimyllyjä päin. Kapinallisen kielimiehen muistelmia. Into 2015.”

Kirjassa on monia herkullisia yksityiskohtia. Hauskaa (vai surullista?) on havaita, että Markus Kainulaisen ja Matti Puolakan (esim. Elva, Laukaa, Saarenmaa) käsitys bisneksenteosta on yhteneväinen (sivu 154).

Joitain Kirkkokatu kakkosta ja maolaisuutta sivuavia otteita:

”… Yhteiskunnalliset asiat alkavat vähitellen kiinnostaa. Se ei ole mikään ihme, enkä ole ainoa, sillä kehkeytymässä on sodanjälkeisen ajan mahtavin nuorison tiedostamisprosessi, joka on helppo jälkeenpäin kuitata erilaisen touhuilun ”kyyskytlukulaisuudeksi”, mutta jonka heijastukset tuntuvat selvinä vielä 1980-luvun loppupuolella.”

”… Mutta kun 20.8. tulee uutinen Varsovan liiton joukkojen tunkeutumisesta Tshekkoslovakiaan, eksistenssiyhdistys jää taka-alalle, ja päätämme järjestää spontaania toimintaa miehityksen tuomitsemiseksi. Kokoonnumme 21.8. Heimon tyttöystävän Helena Mannerin kotiin Pohjoiselle Hesperiankadulle keskustelemaan käytännön toimista. Katsomme, että miehityksen vastustaminen on keskittynyt liikaa poliittisten järjestöjen käsiin – mehän olemme edelleen ”epäpoliittisia humanisteja” – ja että tarvitaan tavallisten kansalaisten massiivinen tuomio Varsovan liiton toimille.

Polkaisemme pystyyn Kansalaiskomitean, monistamme adressilomakkeita ja keräämme Vanhalla ylioppilastalolla kolmen päivän ajan (23.-25.8.) allekirjoituksia miehityksen vastaiseen julkilausumaan. Kerjään kirjansitomo Tukevasta ilmaisen sidonnan, ja adressimme selkään painetaan kauniisti Ceskoslovenskemu lidu – Tshekkoslovakian kansalle. Elokuun viimeisenä päivänä luovutamme punaisiin kansiin sidotut 6.071 allekirjoitusta Alexandr Dubcekin politiikan tukijana pysyneelle suurlähettiläs Zdenek Urbanille.

Tämä on Pegasos-porukan viimeinen yhteinen esiintyminen. Vain kuukausi Prahan tapahtumien jälkeen perustetaan kehitysmaiden oloja tunnetuksi tekevä ja imperialisminvastaista toimintaa ajava Tricont-liike, johon lähden innolla mukaan.”

”… Kun Vanha ylioppilastalo 25. marraskuuta 1968 vallataan, olen vasta runsas kuukausi takaperin saanut varsinaisen yhteiskunnallisen herätykseni (sen laukaisijana on ollut opiskelijoiden joukkomurha Mexikossa) enkä kuulu valtauksen puuhamiehiin. Seison kuitenkin valtausyönä tuntikaudet Vanhan juhlasalissa, kuuntelen väittelyitä ja saan tartunnan joukkotilaisuuden innostavasta tunnelmasta. Jotakin peruuttamatonta on tapahtumassa: Vanha on vallattu – ja samalla haastettu koko Vanha valta!”

”… Kolmannen maailman asialla. Sadankomitea on perustamisestaan lähtien kiinnittänyt huomiota kehitysmaiden muodostamaan kolmanteen maailmaan, taloudelliseen ja poliittiseen uuskolonialismiin, ja herätellyt suomalaisia tajuamaan yhteisvastuunsa maailman tilasta. Voimakkaana toimii myös kristillisistä opiskelijapiireistä liikkeelle lähtenyt, Nigerian sisällissotaan kantaa ottava Biafra-liike.

Kultturitalon L-salissa pidetään 25.9.1968 Ilkka Taipaleen, Johan von Bonsdorffin ja Reijo Nikkilän koolle kutsuma kokous, jossa päätetään perustaa erityisesti kehitysmaa-asioihin erikoistuva Tricont-tiedotuskeskus. Nimen taustalla on Havannassa pidetty Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kansojen Tricontinental-kokous, jossa on muodostettu pysyvä elin OSPAAAL (Organizacion de Solidaridad de los Pueblos de Asia, Africa y America Latina).

Uusi ”yhdenasian liike” pääsee Sadankomitean siivelle suomenruotsalaisen rauhanjärjestön Fredsvänner i Finland omistamiin tiloihin osoitteessa Dagmarinkatu 13. Ensimmäisen Tricont-monisteen aiheena on Meksiko. Se tehdään Mexikon olympialaisten aattona kiinnittämään huomiota kisojen isäntämaan yhteiskunnallisiin oloihin ja raportoimaan Mexikossa 2.10.1968 Tlatelolcon aukiolla verisesti kukistetusta mielenosoituksesta, jossa lähes kolmesataa ihmistä on tapettu. Moniste saadaan valmiiksi juuri ennen olympialaisten 12.10. pidettäviä avajaisia, ja lämpimäiset kiikutetaan Seutulan lentokentälle jaettavaksi kisajoukkueelle ja lehtimiehille.

Tricontin kätilönä toimii Sadankomitean ja monen muun yhdenasian liikkeen väsymätön puuhamies Ilkka Taipale, mutta kehitysmaaliikkeen tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat pian toimittaja Johan ”Seppi” von Bonsdorff (hän on juuri saanut radikaalien kirjoitustensa vuoksi potkut Nya Pressenin päätoimittajalta, joka sattuu olemaan hänen isänsä Henrik von Bonsdorff) ja teatteriopiskelija Viveca ”Vickan” Hedengren. Aktiivisimpia monisteiden toimittajia ja alustajia ovat Atte Blom, Kanerva Cederström, Sinikka Joutsalmi, Mikko Lohikoski, Börje Mattsson, Marianne Paersch (myöh. Tarkka, myöh. Bargum) ja johannes Pakaslahti. Taloudenhoitajana toimii Matti ”Artturi” Railio, ja yhä laajemmaksi paisuvasta kirjastosta ja leikekokoelmasta vastaa Peter Lodenius. Eri aiheisiin paneutuvia työryhmiä on lopulta kymmenkunta: itse olen Latinalaisen Amerikan työryhmän vetäjä.

Tricontilaisten käytännön rinnakkainelo Sadankomitean kanssa sujuu sopuisasti, vaikka vapautusliikkeiden aseellisen taistelun oikeutuksesta aletaan käydä yhä kiivaampaa väittelyä sekä tricontilaisten ja sadankomitealaisten välillä että myös Sadankomitean sisällä. Kun Tricontin toiminta on kuitenkin koko ajan laajentunut, tulee omien toimitilojen hankkiminen ajankohtaiseksi. Löydämme ydinkeskustasta osoitteesta Kirkkokatu 2 laajan kellarihuoneiston, jossa on aikaisemmin toiminut Kukkakauppojen tukku Oy. Samoihin tiloihin majoittuu muitakin yhdistyksiä ja liikkeitä, muun muassa Marraskuun liike (Raija Alho, Claes Andersson, Ilkka Taipale), Yhdistys 9 (Kati Peltola), Opiskelijain YK-yhdistys (Liisa Manninen ja Börje Mattsson), Yhdyskuntasuunnittelun seura (Asko Salokorpi), maolaisten hallitsema Vietnam-liike ja sittemmin myös maolaispuolueen alkio Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (”barrikadimaisteri” Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Bjarne Nitovuori, Matti Puolakka). Kun Demon tilat siirtyvät 1970 kokonaan maolaisten komentoon, Kirkkokadulla huseeraa varsinainen maolaispuolue: Marxilais-Leniniläiset Ryhmät.

Alkuvaiheessa kellarissa käydään rauhanomaista, joskin verbaalisesti kiihkeätä väittelyä eri vasemmistosuuntausten välillä. Myös ”ratavarren nuorleninisteinä” tunnettujen teoreetikkojen edustajia käy kellarissa agitoimassa, johtohahmonaan Jaakko Laakso. Silloin tällöin nähdään siellä iltaa viettämässä ja väittelemässä myös anarkisteja, kuten Timo ”Tipi” Larmela ja viereiseen Halkolaituriin kiinnittyneessä hiekkajaalassa asuva runoilija Leif Färding; anarkistien Ultra-lehteäkin valmistetaan jonkin aikaa Demon painokoneella.

Olemme hankkineet pienen konttorioffsetkoneen ja alamme tuottaa vahasmonisteiden sijaan vaatimattomia painotuotteita. Ensimmäinen reprokameramme on valokuvaaja Simo Ristan mustasta pahvista ja vanhasta objektiivista valmistama camera obscura. Kirjanpainajaksi saamme opin käyneen kaverin, Hannu Koivusen, joka asuu ensin Kirkkokadun kellarissa ja nukkuu yöt monistepöydän alla lattialla, mutta muuttaa myöhemmin Vickan Hedengrenin kanssa Puu-Käpylään. Demo-painon ensimmäiset kirjamuotoiset painotuotteet ovat Marraskuun liikkeen Vaatteet pois ja aatteet sekä Mikko Valtasaaren Kiina-pamfletti Nouseeko aurinko idästä?

Tricontia ei rekisteröidä yhdistykseksi, mutta muiden Kirkkokadulla majailevien ryhmien kanssa perustamme maaliskuussa 1969 painovapauslain edyllättämäksi viralliseksi julkaisijaksi ”peiteyhdistyksen”, jonka nimeksi annetaan Demo ry. Nimi viittaa sekä demokratiaan että moniin mielenosoituksiin (demonstrations), joita Kirkkokadun kellarissa koordinoidaan. Demoa aletaan pitää vaarallisena vallankumouspesäkkeenä, mitä se mukana olijoiden mielestä varmaan onkin, joten samassa Theodor Höijerin piirtämässä uusrenessanssilinnassa Pohjoisrannan puolella asuva isäni saa oudoista naapureistaan poliittista päänsärkyä ja henkilökohtaista mielipahaa. Jussi alkaa saada tarpeekseen poliittisesta toiminnastani (vaikka pahin on vasta edessä). Isä on maksanut pientä kuukausiavustusta opintojeni tukemiseen, mutta nyt siitä tulee loppu, sillä 29.8.1969 päivätyssä kirjeessään hän sanoo:

Olen auttanut sinua nyt jo paljon yli sen mikä on ollut velvollisuuteni. Mielelläni olisin omaa poikaani auttanut vielä paljon enemmänkin, koska mieli on herkkä. Avustukseni loppuu nyt kuitenkin tähän, sillä en tue laittomuutta enkä rahoita vallankumousta.

Myös äiti on onneton, koska opintoni eivät tunnu etenevän. Hän siunailee elämänmenoani ja arvelee, etten sillä menolla valmistu yliopistosta ”sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana”, hänellä kun on kalevalainen sananlasku varattuna joka tilanteeseen.

Suojelupoliisi tarkkailee touhujamme tiiviisti, ja merkit urkinnasta ovat nuorten vallankumousromantiikalle pelkästään kunnianosoituksia; olemme suorastaan ylpeitä siitä että meitä pidetään uhkana vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle. Mutta alun perin tiedotuskeskukseksi perustetun Tricontin puuhamiesten ja -naisten imperialisminvastaisuus on ennen kaikkea verbaalista. Uskomme lujasti sanan mahtiin; kunhan ihmiset saisivat manipuloimatonta tietoa kehitysmaiden oloista, he liittyisivät yhteen ja vaatisivat sorron lopettamista.”

”… Latinalaisen Amerikan kongressi ja sen oheistoiminnot saavat Jyväskylän Kesän taustavoimat ja varsinkin professori Päivö Oksalan raivoihinsa, ja Olli Alho saa potkut ohjelmajohtajan tehtävistä. Mutta radikaalinuorisoa mielistelevä presidentti Urho Kekkonen kiirehtii lähettämään erotetulle Alholle kannustavan kirjeen.

Olen vuoden 1969 kuluessa ollut sen verran esillä radikaalikuvioissa, että saan kutsun presidentti Kekkosen ”lastenkutsuille” 7.5.1969. Erik Schuller on samana päivänä tuomittu niin sanotussa yllytysjutussa: 14 kuukautta vankeutta. (Sittemmin Kekkonen armahtaa Schullerin ja muut aseistakieltäytymiseen yllyttäjät, joihin kuulun minäkin.) ”Lastenkutsut” ovat Tamminiemessä järjestettyjä vapaamuotoisia illanistujaisia, joissa Kekkonen taitavasti luotaa radikaalinuorison mielialoja ja valmistelee vaivihkaa näiden integroimista järjestyneeseen yhteiskuntaan.

Kohdalleni osuvilla lastenkutsuilla Urkki esiintyy hyvin vapautuneesti ja näyttää myötäilevän nuorten radikaalien mielipiteitä. Samoilla kutsuilla ovat ainakin presidentin poika Matti Kekkonen, YLEn pääjohtaja Eino S. Repo, presidentin tuleva kansliapäällikkö Antero Jyränki, myöhempi suurlähettiläs Mikko Pyhälä ja kirjailija Ralf Nordgren. Loppuillasta hyvin syöneet ja juoneet osanottajat kajauttavat työväenlauluja ja Matti Kekkonen tanssii ripaskaa. Urkki kajauttaa vastavetona oikeistolaulun Kytösavun aukoilla mailla…”

”… Alan vähitellen loitontua Tricontin puuhista. Demo ry:lle on aikanaan laadittu niin yltiödemokraattiset säännöt (jäseneksi pääsee jokainen joka on osallistunut painotalkoisiin), että maolaiset lopulta syksyllä 1970 valtaavat sekä yhdistyksen että koko huoneiston painokoneineen. Sen jälkeen Tricont keskittyy lehdentekoon, joka tapahtuu lähinnä Sepin kotona, ja painopaikaksi vaihtuu tamperelainen kansandemokraattinen Sanan Tie. Siinä vaiheessa olen jo irtaantumassa Tricontista ja siirtymässä taistolaisliikkeeseen.

Ylioppilasteatterin politrukki. Muotia on antiautoritaarisuus: yksilöjohtajia ei saa olla, vaan eri laitoksiin valitaan johtoryhmiä ja muita kollektiivisia elimiä. Helsingin Ylioppilasteatteri ei halua olla pekkaa pahempi, vaan valitsee vuodeksi 1969 johtoryhmän, johon kuuluvat puheenjohtajana Arja Saijonmaa ja jäseninä Henrik Otto Donner, Ilkka Kylävaara, M.A. Numminen ja minä. Sihteerinä toimii Virpi Porna. Roolini on tuoda ryhmään maailmanpolitiikan asiantuntemusta ja olla ”poliittisena komissaarina”.

Koko vuoden YT:ssä lähinnä keskustellaan ja väitellään studion lattiaa peittävillä patjoilla loikoillen; ainoat varsinaiset produktiot ovat Arjan ohjaama historiallinen kollaasi Tapaus Suomi, jota radikaalinuoria myötäilevä presidentti Kekkonen tulee katsomaan, sekä Timo Kallisen ohjaama dokumenttiproduktio edellisen vuoden kohutapahtumasta, Vanhan valtaus, jonka käsiohjelmassa (samalla aukeamalla Mao-sitaatin kanssa) Kallinen julistaa:

Tarvitsemme hyökkäyksiä teatterilaitosta ja sitä tukevia taloudellisia valtarakenteita vastaan. Teatterilaitoksen poliittisuus on paljastettava. Johtokunnat on avoimesti valittava vallitsevien poliittisten voimasuhteiden mukaisesti. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että kaikki pätevät teatterin asiantuntijat ovat vähitellen vasemmistolaisia. Teatterityöntekijöiden on perustettava yhteinen liitto, joka liittyy SAK:hon.

Alkuvuodesta 1969 teatteri järjestää Kuovilan kisakeskuksessa seminaarin, jonka alustajia ovat maolaisten nokkamies Matti Puolakka, vasta maolaisesta taistolaiseksi siirtynyt Jaakko Laakso, vasemmistodemari ja ay-aktiivi Risto Laakkonen, kirjailija Marja-Leena Mikkola ja tuleva historian professori Matti Viikari. Alustuksia pidetään marxilaisuuden perusteista ja Suomen suhteista kehitysmaihin, USA:n Mustat pantterit -liikkeestä, Pohjoismaiden taloudelliseen yhdentymiseen liittyvästä Nordek-hankkeesta ja Leninin valtiokäsityksestä sekä esitetään kritiikkiä ja yhteenvetoja Ylioppilasteatterin menneen kauden ohjelmista (kuluvalla kaudellahan niitä ei juuri ole ollut). Lieneekö Supo tai luokkavihollinen sabotoinut tätäkin kokousta, koska siitä tehdyssä raportissa pahoitellaan:

Tässä referoidut alustukset saattavat sisältää epätarkkuuksia, sillä alustuksia on jouduttu lyhentämään ja tulkitsemaan säälittävien muistiinpanojen pohjalta, lukuun ottamatta Jakke Laakson esitystä, joka saatiin vielä nauhoitettua. Heti kohta hänen jälkeensä pimahtivat nauhurin patterit. Valitettavasti seminaarin yleistä virittävää ilmapiiriä ja erilaisia sauna-, takka- ja sänkykeskusteluja ei ole saatu muistiinmerkityksi.

Vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1970, ei maolaisilla ole enää asiaa Ylioppilasteatterin puuhissa, vaan linja alkaa lähetä SKP:n ja varsinkin sen vähemmistön katsomuksia. Johtoryhmämme laatii pönäkän periaatehjelman…”

”… Oma radikalisoitumiseni etenee nopeasti. Kirjayhtymä julkaisee 1970 Keijo Savolaisen toimittaman keskustelukirjan Vasemmiston tunnonvaivat, jossa puheenvuoroni on kovassa seurassa; muina kirjoittajina ovat Savolaisen ja Antti Eskolan lisäksi Antero Jyränki, Seppo Lindblom, Erkki Rautee, Aarne Saarinen ja Taisto Sinisalo. Puolustan Tricontia ja muita yhdenasian liikkeitä Eskolan vähättelyä vastaan, mutta äänenpainot ovat jo kovin marxilaisia, ja ymmärrän tässä vaiheessa jopa Tshekkoslovakian miehitystä (varmaan Fidel Castron innoittamana), joskin pyrin ottamaan välimatkaa SKP:n sisäiseen kiistaan.

Demon kellarissa käydään kiivasta väittelyä eri vasemmistosuuntausten välillä. Siellä käyvät agitoimassa SDP:n trotskilaissiiven edustajat Pertti Hynynen ja Pekka Haapakoski sekä tietenkin mestaripuhuja Jaakko Laakso. Ei ihme, että kehitysmaa-aktivistien mielenkiinto kääntyy vähitellen myös teollisuusmaiden ja siinä sivussa koti-Suomen luokkaristiriitoihin. ”

Jyrki Lappi-Seppälän kirjan ”Tuulimyllyjä päin. Kapinallisen kielimiehen muistelmia”. Into 2015.

luki Raimo Laakia 13.9.2023

 

 

 

42. Wulffin Mao 1968

Aina oivaltava hesarin ”50 vuotta sitten” -toimitus kertoi äsken (17.4.2018), miten amerikkalainen Mao-juliste kävi hyvin kaupaksi Wulffin kulmassa. Bill Cosby, Kennedy, Mao, Bogey, Carnaby Street -popjulisteet olivat muodikkaita sisustustuotteita, tulivat amerikkalaisilta painotaloilta ja myytiin kovalla rahalla keväällä 1968 helsinkiläisten parhaassa paperi-, toimistotarvike- ja sisustusliikkeessä Stockmannin kohdalla.

Länsi-Saksan ja Berliinin suuret punaiset mielenosoitukset olivat käynnissä, Ranskan kevätkapina alkamassa, Yhdysvalloissa hippiliike, mustien kansalaisoikeustaistelu ja Vietnamin sodan vastustus huipussaan. Tällä taustalla amerikkalainen Mao myi Suomessakin.

Björn Wahlroos mainitsee (dokumentti 28), että nykynuorten on vaikea ymmärtää vuoden 1968 henkistä ilmapiiriä. Ymmärrystä auttanee huomata, että Wulffin Mao tuli Amerikasta niin kuin Gucci, Supreme, Off-White, Adidas ja Nike 50 vuotta myöhemmin.

Raimo Laakia 20.5.2018