73. Heikki Talvitien mokailun aikoina

On kulunut rapiat 40 vuotta iltatapaamisesta, jossa Matti Puolakka koetti lannistaa minua metelöimästä ulkoministeriön mustalistajutulla. Olen kertonut tapahtuman dokumentissa 68 (heinäkuu 2021).

Noiden vuosien jälkeen asiaan ovat palanneet ainakin ulkoministeri Erkki Tuomioja päiväkirjassaan (2001), minä kirjassani (2005), valtiosihteeri Matti Tuovinen päiväkirjassaan (2012), ministerineuvos ja erikoislähettiläs Heikki Talvitie muistelmissaan (2015), ulkoministeri Pekka Haavisto kirjassaan Eurooppa raiteilla (2019). Puolakka ehti välillä jo kuolla, mutta kiinnostus vaan jatkuu.

Tuoreimpana asiaa veivaa Mari Luukkonen kirjassaan Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 – 1990. Otava 2022. Sivuilla 105 – 113.

Joitain kommentteja:

Väitöskirjoihin, varsinkin suojelupoliisia koskeviin, olisi jo aika saada huumoria. Eikö väittelijä muka huomaa, että on aikamoinen saavutus saada Otto Wille Kuusisen suvun nuori samaan palaveriin Heikki Eskelisen kanssa ideoimaan Solidarnoscin tukemista!

1976 syntyneellä Mari Luukkosella on ylivoimainen työ eläytyä kansalaisliikkeisiin vuoden 1981 Suomessa. Puolan Solidarnoscin tukiliikkeen sieluun hän ei onnistu pääsemään supon materiaalin pohjalta.

Supo näyttää käyttäneen raporttiensa lähteenä usein Tiedonantaja-lehteä. Kun on kyse Neuvostoliitolle olennaisesta aiheesta kuten Solidarnoscista, kaikki Tiedonantajan kirjoittelu on tarkoitushakuista propagandaa, nykyaikaisesti sanottuna informaatiovaikuttamista, usein faktatkin ovat virheellisiä.

Supon työntekijät lienevät myös konservatiivisia ja iäkkäitä. He, jos jotkut, kuuluvat ”systeemiin”. Ja ”systeemin” on ollut aina vaikea ymmärtää vapaata idealismia ja vapaata radikalismia. Olen tätä sivunnut esimerkiksi kirjani sivuilla 108 – 109 (Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 2005).

Työpöydälleni tuli tilaisuuksista ja katutoiminnasta nimiä ja osoitteita ihmisiltä, jotka halusivat saada postissa kiertokirjeitämme. Siitä oli lehtisissämme erityinen kaavake. Kirjasin kaikki ylös. Ketään en pudottanut pois. Näistä sähkömies teki salaa mustalistan.

Jos listalta olisi löytynyt Pekka Siitoimen tai Urho Kekkosen nimet, mitä se olisi merkinnyt? Mielestäni ei mitään. Koko logiikkaketju mustalistan perusteeksi, tarkoitukseksi ja salailuksi, jota Mari Luukkonen veivaa, on höpönpöpöä. Tuon selitysketjun kasasi kokoon hätäpäissään Heikki Talvitie, kun lista oli paljastunut, lehdistö tivasi ja jotain fiksulta kuulostavaa oli pakko sanoa.

Eikö väittelijän tulisi todeta, että selittelyt ovat sävellettyä roskaa? Ne on lausuttu sen peittelemiseksi ja hämärtämiseksi, että virkamiehet olivat väärällä asialla ja sattuivat jäämään siitä kiinni. Jo kauan sitten tällainen tarina osattiin analysoida ilman väitöskirjaakin sanomalla, että keisarilla ei ole vaatteita.

Kansalaisilla oli oikeus tukea Puolan kansanliikettä. Solidarnosc ja sen tukeminen oli hieno asia. Eikä asiaan ensinkään kaivattu poliiseja ja ministeriöitä vahtimaan ja keräilemään listojaan.

Ennemminkin toiminnasta olisi pitänyt antaa kiitokseksi mitali. Ja jos valtakunnassa olisi ollut osaava eliitti, se olisi keksinyt taistolaisille nuorisojohtajille (jotka panttivangitsivat Puolan asiassa muidenkin puolueiden järjestökentän) ovelan käänteisen kunniamerkin! Mutta niin osaavaa eliittiä meillä ei ole koskaan ollut.

Pylkkäsen paperissa kesäkuun lopussa 1981 ”… viimeisimpänä tietona mainittiin siihen asti toiminnan keulamiehenä toimineen henkilön saaneen lähtöpassit, sillä tämä oli jäänyt kiinni yhdistyksen jäsenluettelon luovuttamisesta taistolaisille. Toimintaa oli sen jälkeen alkanut vetää Raimo Laakia …”

Pylkkäselle raportoitu on satua. Tuollaista ei ole tapahtunut. Herää ihmettelevä kysymys, kellä oli oletettu mandaatti ”antaa lähtöpassit” ja mandaatti asettaa uusi vetäjä? Miten minä voin olla kesäkuussa 1981 ”uusi vetäjä” kun olen vetänyt asiaa jo koko alkuvuoden? Vetänyt siten kuin ajan uusissa liikkeissä oli tapana: ne päättävät, jotka tekevät; käskysuhteita ei ole; yhdistyslain vaatimuksia toimielimistä, puheenjohtajista, vuosikokouksista, jäsenyyksistä, jäsenmaksuista pidetään vanhentuneena painolastina. Toimintamenetelmänä on avoin asiakohtainen työryhmä.

Oliko tosiaan mahdollista, että supon työntekijä saattoi runoilla raportin päällikölleen tyhjästä? Ilmeisesti joku on vedättänyt supoa. Kuka, millä tarinalla ja missä tarkoituksessa? Olisi kyllä mielenkiintoista tutkia.

Paljon myöhemmin suojelupoliisi ryhtyi eettisesti ja teknisesti kelvottomaan operaatioon Alpo Rusin vangitsemiseksi. Ymmärrän, että sen mahdollisti tuo toimintakulttuuri. Raportoitiin satuja.

”… Suukopua taistolaisten kanssa syntyi samalle ryhmälle myöhemminkin. Ensin huhtikuun puolivälissä Messukeskuksessa pidetyn työväenlehdistön juhlatilaisuudessa…” (sivu 559).

Kovin supon kirjoittaja sievistelee. Aikalaiset tietävät, että kyseessä oli huolellisesti masinoitu Tiedonantaja-juhla, jolla pönkitettiin Moskovan rahoittaman lehden mainetta ja annettiin viesti Moskovaan: näin hyvin meillä menee, kyllä teidän kannattaa rahoittaa jatkossakin.

Kemppainen ja minä istuimme tuossa juhlassa kutsuttuina Komposti-lehden (päätoimittajana Pekka Haavisto) pöydän takana. Ystävällisinä ja hymyilevinä! Provokaatio oli niin hyvä, että fiksuimmat taistolaisetkin osasivat nauraa. ”Yhteistyökumppaneiden” pöytiä neuvostovieraille esitellyt Reijo Kalmakurki tosin ohjasi vieraansa salamannopeasti seuraavalle pöydälle.

Miten niin ”adressin luovuttaminen Puolan Suomen-suurlähetystöön ei onnistunut”? (Mari Luukkonen sivu 106). Onnistui tarkoitetulla tavalla ja paremminkin (kirjani sivu 23). Neljännesvuosisata myöhemmin uusi suurlähettiläs ja me jo vähän ikääntyneet aktivistit nauroimme sydämellisesti tapahtumalle.

”… Äärivasemmistoa tarkasti silmällä pitävässä turvallisuustoimistossa uusi ryhmä noteerattiin heti ja toiminnan ensisijaiseksi tarkoitukseksi arvioitiin yritys maolaisuuden henkiin herättämiseksi. Suomalaisia paljon puhuttanutta Puolan tilannetta ryhmän ajateltiin käyttävän vain hyväkseen…” (sivu 105).

Oliko alkuvuonna 1981 tarkoitus tukea Solidarnoscia vai maolaisuutta? Vastauksia on kolme: ei, juu ja ei.

Aktivisteissa oli paljon vanhoja maolaisia, mutta osa heistä ei ollut enää lojaaleja Puolakalle. Kirjassani sivuilla 6 – 8 olen kertonut alun tapahtumat, jossa merkityksellisiä olivat Kemppaisen adressi ja minun lehtiseni ”Onko rauhantyö rauhantyötä, jos arvostellaan vain toista sotilasliittoa?” Tuossa vaiheessa toiminta ei herättänyt kiinnostusta Puolakan esikunnassa. Toki tietystikään Puolakan johtoryhmä ei toimintaa vastustanutkaan, olihan se linjassa vuosien mittaan esitettyjen ajatusten kanssa. Tiesimme, että Neuvostoliitto on imperialistinen valtio, jota sieti vastustaa. Senkin voisi väitöskirjassa sanoa eikä puhua sievistellen ”neuvostovastaisuudesta”.

Kun alkuryhmä kasvoi ja aktivisteja kesän ja syksyn mittaan tuli, Puolakan esikunta heräsi. Kirjani sivulla 18 olen selostanut Tomas Brunilan vierailun ja pyynnön rekrytoinnin sallimiseksi. Kieltäydyin. Miksi? Houkuttelu oli minusta väärä idea. Siitä oli ollut kiistaa maolaisuuden sisällä silloin tällöin aiemminkin. Vuoden 1979 aikana olin saanut aika syvän kroonisen tartunnan ympäristöliikkeen vapauden fiiliksistä. Toimintakulttuuri uusissa liikkeissä oli ihan erilainen kuin Puolakan lähellä. En silti heittäytynyt yleisesti ja avoimesti vastustamaan, mutta epäily sielussani kasvoi.

Myöhemmin, keväällä 1982, vetäydyin uupuneena 40 päiväksi Piekkalanniemeen ja Vartsalan Omenapuukylään. Tuolloin Pia Länsman ja Jussi Tanski koettivat perustaa Helsingissä Puolaan keskittyvän opintoryhmän, jonka tosiasiallisista tekemisistä ja tapahtumista minulle ei juurikaan tietoa tullut. Arvelen, että rekrytointitarkoitus puolakkalaisuuteen oli, mutta lopputulos oli nolla.

Puola-Solidaarisuus-yhdistyksen uusista aktivisteista kukaan ei siirtynyt Idun aktivistiksi. Mutta toki ne, jotka jo entuudestaan olivat Puolakka-faneja, jatkoivat myöhempinä vuosina fanitustaan.

Yksi aktivistikohtalo on jäänyt mietityttämään. Oliko meillä osuutta vai eikö? Varhaisessa vaiheessa mukaan tuli J.K. Hän oli insinööriopiskelija, keskiluokkaisesta perheestä, herkkä, oli mukana myös ainakin evyn toiminnassa, jossa hän keräsi ydinvoimaloita koskevaa leikearkistoa.

Masentunut hän oli. Kerran J.K. toi Karjalankadulle kassillisen kirjoituspaperia, kyniä, toimistotarvikkeita. Sanoi, että helpottaa kun pääsee niistä eroon. Opettaja-äiti oli antanut ne hänelle opintojen edesauttamiseen. Opinnot eivät olleet sujuneet.

En voinut olla huomaamatta, että kaunis Puolakka-fanityttö kohdisti häneen vaikuttamisyrityksiä 1982. Mitä tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? En tiedä. Myöhemmiltä vuosilta minulla ei ole J.K:sta muistikuvia.

Joutuiko J.K. erityisen puolakkalaisen (ihmissuhde)psykologisoinnin kohteeksi? Epäilyttävää menetelmää kuvaa dokumentissa 8 (tammikuu 2017) Kari Koskela, joka toimi noina vuosina samoissa piireissä ja oli suunnilleen J.K:n ikäinen. Itulainen idea houkutella ihmisiä seksillä ja/tai ystävyydellä Puolakan piiriin oli outo ja tuotti kärsimystä.

Raimo Laakia 26.5.2022

 

 

 

50. Pertti Salolainen juoksi pakoon

Mitä Pertti Salolainen juoksi pakoon? Asia on askarruttanut minua vuosikymmeniä.

Helsingin Sanomien lauantaivieras joulukuussa kuvaili elämäänsä. Kokoomuksen ministeri-kansanedustajakonkari on vastustanut sosialismia, kommunismia, kapitalismin överyyksiä ja ajanut realismia ja ennen kaikkea luonnonsuojelua. Hän aloitti poliittisen toimintansa samoihin aikoihin 1960-luvun lopulla ja on minua kymmenkunta vuotta vanhempi. Aika siirtyä valoisasti eläkkeelle.

Salolainen oli perustamassa WWF:n Suomen osastoa vuonna 1972. Viisaasti hän sanoo:

”Silloin minua kutsuttiin hipiksi, mutta sittemmin on käynyt karulla tavalla selväksi, että minä olin oikeassa.”

Suomea Salolainen sättii turpeen energiakäytöstä ja metsien ”avohakkuuvimmasta”.

Mielipiteiden muuttumista ja päättäjien heräämistä hän pitää tervetulleena mutta pelkää, että nyt on jo liian myöhäistä.

”Olen optimistinen ihminen, mutta tässä asiassa olen pessimisti. Olen jo vuosikymmenten ajan sanonut, että ihmiskunta on matkalla kohti helvettiä, ja meidän sukupolvemme matkustaa vielä ykkösluokassa. Valitettavasti joudun yhä olemaan sitä mieltä.”

Luonnonsuojelija hän todella on. Radikaali Rolf Oinonen kertoi, että häntä oltiin 1970-luvulla nimittämässä johonkin ympäristövirkaan (Kauniainen? Karjalohja?) ja paikallinen kokoomus pisti hanttiin. Pertti Salolainen tunki väliin puolustamaan Oinosta ja paikallispoliitikot nielivät nimityksen.

Johdin 1980-luvun alussa Puola-Solidaarisuus yhdistystä. Seuraan kuului kirjava joukko maolaisia, luonnonsuojelijoita, sosialisteja ja oikeistolaisia. Jälkikäteen ajatellen yhdistys oli minulle henkinen silta maolaisuudesta ympäristöliikkeeseen.

1981 oli paljastunut mustalistajuttu, jossa ulkoministeriön osastopäällikön Heikki Talvitien pöydältä löytyi häkellyttävän tarkka lista yhdistyksen henkilöistä. Listalla oli järjestelmällisesti tietoja, joita edes yhdistyksellä itsellään ei ollut.

Järjestelin tapauksen pengontaa, tutkintaa ja kohun nostattamista. Joulukuussa 1982 oleilin muutaman päivän eduskunnassa selostamassa asiaa kansanedustajille ja keräämässä nimiä eduskuntakyselyyn.

Asia oli jo hyvässä vauhdissa, paperin alla oli kourallinen nimiä, myös kokoomuksesta, kun iltapäivän päätteeksi ajattelin vielä kysäistä Pertti Salolaista mukaan. Soitin kahvilan viereisestä puhelinkopista (siihen aikaan kansanedustajat kulkivat piippari taskussa ja sen hälyttäessä etsiytyivät lähimpään koppiin puhumaan). Ja sieltähän Salolainen tulikin – viereiseen koppiin. En ehtinyt paljon asiaani esitellä (toki olin lähettänyt etukäteen kirjeen), kun hän tiuskaisi ”mistä soitat, ei kai viereisestä kopista?” ”Joo.” ”Lopetetaan tää puhelu!” Astuimme yhtä aikaa ulos kopeista melkein törmäten toisiimme. Pari sanaa ehdin jatkaa kun hän jo lähti juoksemaan.

Mustalistajuttua veivattiin mediassa, eduskunnassa, Supossa, ulkoministeriössä (ja ehkä tahoilla, joista ei arkistojälkiä jää?) muutama vuosi. Viimeinen eduskuntakysely asiasta tehtiin 1984. En tiedä Pertti Salolaisen lausuneen koskaan asiasta mitään.

Ei asia jäänyt mieleeni politiikan vuoksi vaan pakenemisen takia. Mitä hän juoksi pakoon?

Minua? Mutta emme olleet aiemmin henkilökohtaisesti tavanneet tai julkisuudenkaan kautta debatoineet.

Maolaisia?

Oikeistolaisia? Joita yhdistyksessä oli.

Neuvostoliittoa? Joka uhkaili Puolaa.

Solidarnoscia? Joka vapautti Puolan ja lopulta puolet Euroopasta.

Oli vuosi 1982. Harva osasi ja uskalsi tuolloin ennustaa tulevaisuutta. Melkein kaikkien mielestä Neuvostoliitto oli ikuinen.

Mutta Pertti Salolainen on yhä hyväkuntoinen konkari. Vielä kysymykseen olisi löydettävissä vastaus.

 

Helsingin Sanomat 8.12.2018 sivut A 14-15. Lauantaivieras: Pertti Salolainen on ollut sata vuotta täyttävän kokoomuksen matkassa puolueen puolivälistä asti. ”Markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä”.

Raimo Laakia: Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 110 sivua. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005.

Näköpiiri 3/1983, sivu 11. Julkaistu 11.2.1983.

Express 4.3.1983. Pertti Salolainen pelkää: ”Tavattavissa vaalien välilläkin” – mutta ei mustia listoja vastustamaan.

 

Raimo Laakia 10.1.2019