75. Supo Viktor Vladimirovin välikappaleena

Joka paikkaan Tehtaankadun Viktor Vladimirov tunki ajamaan Neuvostoliiton etua.

Mari Luukkonen kertoo sivulla 139, miten Seppo Tiitinen raportoi vasta virassaan aloittaneelle Mauno Koivistolle Vladimirovin toimintaa Solidarnoscia tukevien yleisötilaisuuksien lopettamiseksi:

”Vladimirov oli ottanut esille Näköpiiri-lehden järjestämät puhetilaisuudet, joissa olivat esiintyneet Neuvostoliiton ja Puolan riippumattomien ammattiyhdistysliikkeiden edustajat Vladimir Borisov ja Stefan Palka. Etenkin 26.3. 1982 pidetyssä lehdistötilaisuudessa oli residentin mukaan esitetty neuvostovastaisia lausuntoja. ”Ei ole hyvä Kekkosen kauden päätyttyä ryhtyä järjestämään tämän kaltaisia tilaisuuksia ”nyt on vapaus puhua” -hengessä tähän asti noudatetusta molemminpuolisesta kohteliaisuudesta välittämättä”, Vladimirov sanoi. Hän toivoikin tietoa siitä, kuka tällaisia tilaisuuksia järjesti ja miksi. Asia voitaisiin hoitaa epävirallisesti Vladimirovin ja Tiitisen yhteyden kautta, toinen vaihtoehto oli Neuvostoliiton jättämä virallinen nootti Suomen ulkoministeriölle. Tätäkin vaihtoehtoa oli Vladimirovin mukaan jo harkittu, mutta se tie voitaisiin unohtaa, jos tulos saavutettaisiin epävirallista reittiä.

Koivisto oli kyllä samaa mieltä siitä, ettei tuollainen henki saanut valtakunnassa levitä ja otti puheeksi kyseisen lehden sosiaalidemokraattisen päätoimittajan Eero Taivalsaaren, jonka kanssa Tiitisen tuli asiasta keskustella.”

Supo riensi oitis ottamaan yhteyttä Eero Taivalsaareen:

”Taivalsaareen otetun yhteydenoton tuloksena kävi ilmi, että Vladimirovin esittämät huomautukset johtuivat Neuvostoliiton suurlähetystön väärinkäsityksestä. Mitään tilaisuutta ei 26.3. ollut järjestetty, sillä mainitut herrat olivat poistuneet maasta jo edellisenä päivänä. Näköpiirissä oli kyllä julkaistu haastattelu, jossa oli esitetty kritiikkiä reaalisosialismin ay-politiikkaa kohtaan. Oltiinko Tehtaankadullakaan valmiita jättämään noottia aivan näin heppoisin perustein, vai kokeiliko Vladimirov vain uuden presidentin reaktioita?” (sivu 140).

Tilaisuus Vanhalla oli HYYn järjestämä, toki Dan Steinbockin ja Eero Taivalsaaren aktiivisella myötävaikutuksella. Kuuntelijana tilaisuudessa oli muiden muassa Neuvostoliiton suurlähetystön virkailija, joten Vladimirovilla oli kyllä ihan tarkat tiedot. Kirjassani ”Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia” Aulis Kallio selostaa sivuilla 35 – 37:

”Me Pariisin kokouksen osanottajat – Silja Pirilä ja minä – organisoimme Marssi Gdanskiin -tiimin kotiin palattuamme ja kampanja pyöri seuraavat pari vuotta.

Kohokohta oli, kun pyysimme Eero Taivalsaaren Näköpiiri-lehden järjestämään maaliskuussa 1982 Solidarnoscin maanpaossa olevan Sleesian kaivostyöläisten aluejohtajan Stefan Palkan, Vladimir Borisovin ja Stefan Bekierin, Varsovan maaliskuun 1968 opiskelijaliikkeen Ranskassa asuvan veteraanin, Suomen kiertueen.

Vieraat olivat vilpittömästi hämmästyneitä ja ilahtuneita kertoessaan rajavartijoiden korostuneesta ystävällisyydestä. ”He eivät olekaan hallituksenne linjalla. Suomalaiset tavalliset ihmiset rakastavat vapautta.”

Tampereella tilaisuuteen osallistui korkeintaan 30 – 40 ihmistä. Osa heistä oli aktiivisen vihamielisiä.

Asetelma oli mielenkiintoinen. Borisov puhui Afganistanista, Palka Neuvostoliiton työläisten sorrosta. Borisov esitti myös venäläisenä anteeksipyynnön suomalaisille maansa hyökkäyksestä vuonna 1939. Tähän eräät tilaisuuden tamperelaiset osanottajat reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti.

Tamperelainen Aamulehti haastatteli Palkaa ja Borisovia. Tuohon aikaan lehti oli varsin laadukas. Siellä vaikutti päällikkötasolla muun muassa pitkän linjan vapaan Puolan ystävä, sittemmin traagisesti edesmennyt Erkka Lehtola. (Lehtola: Revitty lippu, 1985).

Nuori räväkkä rock-toimittaja Päivi Väänänen, hänkin jo ennen aikojaan tapaturmaisesti menehtynyt, sai artikkelin aiheesta Joensuussa ilmestyvään Karjalaiseen, joskin reunaehtona oli ”puolalaisesta voit kirjoittaa, mutta sen venäläisen jätät pois”.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Puola-Salvador -iltaan veimme Palkan, Borisovin ja Bekierin ikään kuin kuokkavieraina joskin olin sopinut paneelikeskustelun puheenjohtajan Dan Steinbockin kanssa asiasta etukäteen. (No, ainakin informoin häntä kaksi tuntia ennen tilaisuutta.) Palka, Borisov ja Bekier olivat ajoittain varastaa koko shown, ja tilaisuuden jälkeen puheenjohtaja kiitteli heitä kädestä pitäen.

Eksoottiset vieraat olivat kysyttyjä, Puolan suurlähetystön sihteeri pyysi heidät pöytäänsä kaljalle ja koetti pitää huolta, että tunnelma pysyi positiivisena. Kun tämä Jaruzelskia palveleva diplomaatti ojensi kaivosmiehelle mustekynänsä, Palka aukaisi sen, ja tokaisi että olette unohtaneet mikrofonin pois. Koko seurue purskahti nauruun.

Viereisestä pöydästä yleisradion ulkomaantoimittaja Tapani Lausti tunnisti aktiivisesti kuuntelevan naishenkilön, joka työskenteli Neuvostoliiton suurlähetystössä.

Mainostimme tilaisuudessa Palkan, Borisovin ja Bekierin seuraavan iltapäivän keikkaa ylioppilastalolla. Paikka järjestyi spontaanisti, varaajasta minulla ei ole tietoa.

Negatiivistakin palautetta tuli. Tuohtunut helsinkiläisten tunnistama kulttuurivaikuttaja ja rauhanpuolustaja tuli ovella heristämään Siljalle ja minulle nyrkkiä: ”Tämän te vielä maksatte. Te maksatte tämän vielä.”

Seuraavan päivän tilaisuuteen osallistui satakunta ihmistä, joista kymmenkunta jäi keskustelemaan Marssi Gdanskiin -kampanjasta. Jotkut heistä olivat lukiolaisia. Heillä oli halu tehdä jotakin konkreettista Puolan puolesta. ”On jo puhuttu tarpeeksi”. Tästä syntyi verkosto, joka myöhemmin järjestäytyi Itä-Eurooppa -solidaarisuusryhmäksi.”

Kirjassani Eero Taivalsaari kirjoittaa tapahtumasta:

”… maaliskuun viimeisellä viikolla 1982 saapui Suomeen neuvostoliittolaisen maanalaisen ammattiyhdistysliikkeen, vuonna 1978 perustetun Neuvostoliiton Vapaan Ammattiyhdistyksen SMOT:n edustaja Vladimir Borisov yhdessä Puolan Solidaarisuuden Sleesian aluekomitean entisen puheenjohtajan Stefan Palkan kanssa.

Heidän Suomeen saapumisessaan oli ongelmia, koska täältä piti saada virallinen vastaanottajataho – ja kuinka ollakaan, sitä ei tahtonut kirveelläkään löytyä. Ei esim. SAK:lle sopinut osoittaa solidaarisuutta vainotuille ay-aktiiveille.

Kun miehiä opastanut Aulis Kallio kääntyi allekirjoittaneen puoleen, sanoin että lehtemme voi toimia vieraiden isäntänä. Näköpiiri myös julkaisi heistä – kenties ainoana lehtenä Suomessa – numerossaan 4/1982 toimitussihteerimme Soma Rytkösen tekemän haastattelun otsikolla Ay-liikkeet reaalisosialismeissa.

Kallio ja minä halusimme, että Borisovin ja Palkan vierailu saisi tarvitsemaansa julkisuutta, ja niinpä järjestimme heidän lehdistötilaisuutensa Martta-hotellin ravintolaan Uudenmaankadulle. Kutsuja lähetettiin kolmisenkymmentä, eli kaikille merkittäville tiedotusvälineille. Mitään ryntäystä emme paikalle odottaneet, mutta kahvit ja pullat oli varattu kymmenelle toimittajalle ja kuvaajalle.

Sillä alkuiltapäivän kellonlyömällä, kun tilaisuuden piti alkaa, paikalla ei ollut muita kuin Borisov, Palka, Kallio ja minä. Tuokiota myöhemmin ovelle ilmestyi keski-ikäinen mies, joka hädin tuskin ennen katoamistaan oviaukosta ilmoitti tiedusteluuni olevansa Suomenmaan toimittaja. Reilun varttitunnin odoteltuamme saatoimme omalla väellä lopetella pressin.” (sivut 63 – 64).

Vladimirov toimi hyvinkin pienipiirteisesti ja synkronoidusti yhteistyössä taistolaisliikkeen kanssa. Tässä tapauksessa yrityksenä oli savustaa Taivalsaari ja HYY pois Solidarnoscin tukijoiden joukosta. Siitäkin on kuvaus kirjassani Puolan sotatilan julistamisen alkupäiviltä, siis runsas pari kuukautta ennen Tiitisen käyntiä Koiviston luona:

”Vastustajien iskuilta ei vältytä. Kun olemme ripustamassa Solidarnosc-banderollia Vanhan ylioppilastalon parvekkeelle, paikalle ryntää kourallinen ylioppilaskunnan hallituksen jäseniä etunenässä Teemu Lehto ja pakottavat meidät poistamaan banderollin. Seuraa melkein käsirysyksi kiihtyvää väittelyä siitä, oikeuttaako Vanhan salin vuokraus myös parvekkeen käyttöön. Kun sopivat virkailijat on huudettu apuun, symbolisesti arvokkaan parvekkeen käyttö sallitaan, mutta taistolaisjoukko onnistuu pienentämään banderollin näkyvilläoloaikaa muutamalla tunnilla.

Mielenosoituksen mainonnassa ilmoitus Helsingin Sanomissa on aivan keskeinen. Mainos joutuu väärään paikkaan, lähes huomaamattomaksi makkaramainosten, markettien ja minkkimuhvien joukkoon lehden alkupään ilmoitussuohon. Emme ehdi ottaa selville, onko kyseessä yksittäisen työntekijän sabotaasi, mutta laskun lehden johto peruuttaa heti.

Torstaina 17.12. mielenosoitukseen Hansatorille tulee nelisensataa ihmistä ja Vanhan juhlasali täyttyy. Eero Taivalsaari ja Dan Steinbock puhuvat. Sadankomitealiitto esittää kannanoton. Yleisöpuheenvuoroja on kymmeniä.” (sivut 19 – 20).

Jos Mari Luukkonen olisi perehtynyt tarkemmin lähdemateriaaliinsa (toki materiaalia on paljon ja yksityiskohtia loputtomasti, joten epätäsmällisyys on kyllä ymmärrettävää…) hän olisi huomannut, ettei Taivalsaaren ja HYYn kampittamisyritys suinkaan ollut ”Neuvostoliiton sauurlähetystön väärinkäsitys”, vaan johdonmukaista pitkäaikaista paineenluontia, jossa olivat suurlähetystön lisäksi mukana taistolaisryhmä HYYn sisällä, Tiedonantaja-lehti, Supo ja epämääräinen harmaa vaikuttamisverkosto, jonka tuon perusteella voisi epäillä ulottuneen lehdistön ja jopa Helsingin Sanomien sisälle saakka.

Kaikenlaiseen se Tiitinen suostuikin välikappaleeksi!

Mari Luukkosen väitöskirjaa Rautaesiripun varjossa luki Raimo Laakia 10.9.2022

 

 

 

 

74. Seppo Tiitisen hiekkalaatikolla

Tiitinen Moskovassa 1981 -väliotsikon alla Mari Luukkonen käsittelee muun muassa solidaarisuustoimintaa Puolalle.

Otteita:

”Isännät olivat samaa mieltä ja totesivat, että Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden hoito oli myös turvallisuuselinten tehtävä. Varsinkin tilanteessa, jossa huolta aiheutti niin Angolan, Palestiinan, Afganistanin kuin Iranin vakava tilanne. Suomessa listaan oli voitu lisätä Puola.”  (sivu 83).

”Tiitiselle tilanne alleviivasi varmasti entisestään Suomessa esiintyvien neuvostovastaisten ilmiöiden seurannan tarvetta. Turvallisuustoimiston resurssit oli kerta kaikkiaan saatava valtakunnan kannalta parempaan käyttöön. Sen aika oli nimittäin myös vuonna 1981 kulunut lähinnä ajan tasalla pysyttelyssä niin tes-neuvottelujen kuin eri ammattiliittojen ja ”määrättyjen puolueiden” edustajakokousten tapahtumien sekä ylioppilaskuntien vaalien osalta, koska Pekka Siitoin ei ollutkaan työtä juuri aiheuttanut.

Mahdollisuus muutokseen tarjoutui maaliskuussa 1982 voimaan tulleen suojelupoliisin organisaatiouudistuksen myötä, kun Kalevi Tiihonen palasi parin analyysitoiminnan kehittämisen parissa viettämänsä vuoden jälkeen takaisin turvallisuustoimistoon, nyt turvallisuusosastoksi muuttuneen yksikön päälliköksi. Entinen päällikkö Alpo Neuvonen siirtyi puolestaan kielitaitoisena päällikön alaisuuteen perustettavaan sihteeristöön avustamaan Tiitistä kansainvälisten suhteiden hoidossa.

Muutos näkyi konkreettisesti Tiihosen vuodelle 1982 laatimassa toimintasuunnitelmassa, jossa todettiin, että kansainvälisen liennytyskehityksen vaikeutuminen maailmassa oli synnyttänyt Suomenkin yhteiskuntaelämässä sellaisia ilmiöitä ja niiden piirissä järjestäytynyttä toimintaa, jota suojelupoliisin tuli seurata. Seurannan tavoitteena oli ennaltaehkäistä tai minimoida niistä niin yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle kuin valtion turvallisuudelle mahdollisesti koituvat vahingot. Neuvostovastaisuutta tässä joukossa edusti selkeimmin vuoden 1981 aikana virinnyt Puola-solidaarisuusliike, mutta myös erilaisten uususkonnollisten liikkeiden seuranta muodosti oman tehtäväkenttänsä. Tämän valvonnan merkitystä korosti Suomen ulkopoliittinen asema ja sijainti Neuvostoliiton rajanaapurina, varsinkin, kun useiden uskonnollisten järjestöjen tiedettiin käyttävän Suomen aluetta ja suomalaisia jäseniään hyväkseen kohdistaessaan lähetystoimintansa itään ja toimittaessaan uskonnollista materiaalia Neuvostoliittoon, jonka oma lainsäädäntö kielsi tällaisen toiminnan. Pariisin rauhansopimuksella kiellettyjen järjestöjen seurannassa erityiskohteena tuli pysymään äärioikeiston, käytännössä Pekka Siitoinin, aktiviteettien valvonta.

Nämä kolme – Raamattujen salakuljetus, Puola-Solidaarisuus ja äärioikeisto – tulivat muodostamaan suojelupoliisin neuvostovastaisen toiminnan valvonnan ytimen. Ja toisin kuin vastavakoilun puolella, koettiin se järjestövalvonnasta vastanneiden keskuudessa vallinneissa olosuhteissa ihan luontevana toiminnan osa-alueena. Sen sijaan Tiitisen muistiinpanoissa lokakuussa 1980 mainittu nuorison neuvostovastaisuus ei missään vaiheessa muodostunut omaksi valvontakohteekseen. Siihen vaikutti osaltaan varmasti juuri samaan aikaan nuorison piirissä leviämään alkaneet täysin uudenlaiset kansalaisaktivismin tuulet.” (sivut 83-84).

Lopulta Mari Luukkosen väitöskirjasta löytyy kaivattua huumoriakin.

Raamattujen kuljetusta organisoinut Leo Meller joutui supon hampaisiin ja kuultavaksi. Meller oli erityisen luova, tavattoman tuottelias raamattupohjainen runoilija, jonka kyvyt ylittivät mennen tullen nykypäivän Päivi Räsäsen julistuksen.

”Lopulliseen selvyyteen Leo Mellerin toiminnasta ei ylietsivä kuitenkaan päässyt, sillä suurin osa etukäteen valmistelluista kysymyksistä jäi kysymättä. Ylietsivä ei ollut nimittäin saanut käydyssä keskustelussa juuri suunvuoroa, vaan karismaattinen puhuteltava puhui joko tarkoituksella tai ilman supolaisen pään pyörryksiin. Melleriltä saatu informaatio oli ”yhden kerran annoksena minulle liian suuri”, kuten ylietsivä asian ilmaisi. ”Hän siirtyi puheissaan kevyesti idästä länteen ja aiheesta toiseen. Mellerin toiminta-alueena tuntui olevan koko tunnettu maailma ja osa tuntematontakin.” (sivu 99).

Melkein tekisi mieleni todeta: hyvä Meller! Sanathan ovat lopulta vain mielikuvia, symboleja. Ja niitä monet valtiolliset ja valtiottomat päsmärit ovat aina käyttäneet väärin. Niinpä on ihan oikein antaa samalla mitalla takaisin.

Sivulta 129:

”Raamattujen salakuljetus, Puola-Solidaarisuus sekä antikommunistinen äärioikeisto muodostivat sen neuvostovastaisen toiminnan osa-alueen, jolla suojelupoliisin voi katsoa toteuttaneen aktiivisena toimijana Tiitisen KGB:lle antamaa lupausta tehdä voitavansa maiden välisiä suhteita vaarantavien hankkeiden torjumiseksi…”

Melleriä mukaillen voisin huudahtaa voi jeesus!

Seppo Tiitinen, joka on minua vain kolme vuotta vanhempi ja järjissään, voisi kyllä nyt tarjoutua hesarin haastatteluun ja sanoa, että heidän puuhansa satamiehisellä kuukausipalkkaisten organisaatiolla oli naurettavaa, sori siitä.

Mari Luukkonen: Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978-1990. Otava 2022. Kirja on tohtorinväitös Turun yliopistossa.

Kirjasi Raimo Laakia 10.7.2022

 

 

73. Heikki Talvitien mokailun aikoina

On kulunut rapiat 40 vuotta iltatapaamisesta, jossa Matti Puolakka koetti lannistaa minua metelöimästä ulkoministeriön mustalistajutulla. Olen kertonut tapahtuman dokumentissa 68 (heinäkuu 2021).

Noiden vuosien jälkeen asiaan ovat palanneet ainakin ulkoministeri Erkki Tuomioja päiväkirjassaan (2001), minä kirjassani (2005), valtiosihteeri Matti Tuovinen päiväkirjassaan (2012), ministerineuvos ja erikoislähettiläs Heikki Talvitie muistelmissaan (2015), ulkoministeri Pekka Haavisto kirjassaan Eurooppa raiteilla (2019). Puolakka ehti välillä jo kuolla, mutta kiinnostus vaan jatkuu.

Tuoreimpana asiaa veivaa Mari Luukkonen kirjassaan Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 – 1990. Otava 2022. Sivuilla 105 – 113.

Joitain kommentteja:

Väitöskirjoihin, varsinkin suojelupoliisia koskeviin, olisi jo aika saada huumoria. Eikö väittelijä muka huomaa, että on aikamoinen saavutus saada Otto Wille Kuusisen suvun nuori samaan palaveriin Heikki Eskelisen kanssa ideoimaan Solidarnoscin tukemista!

1976 syntyneellä Mari Luukkosella on ylivoimainen työ eläytyä kansalaisliikkeisiin vuoden 1981 Suomessa. Puolan Solidarnoscin tukiliikkeen sieluun hän ei onnistu pääsemään supon materiaalin pohjalta.

Supo näyttää käyttäneen raporttiensa lähteenä usein Tiedonantaja-lehteä. Kun on kyse Neuvostoliitolle olennaisesta aiheesta kuten Solidarnoscista, kaikki Tiedonantajan kirjoittelu on tarkoitushakuista propagandaa, nykyaikaisesti sanottuna informaatiovaikuttamista, usein faktatkin ovat virheellisiä.

Supon työntekijät lienevät myös konservatiivisia ja iäkkäitä. He, jos jotkut, kuuluvat ”systeemiin”. Ja ”systeemin” on ollut aina vaikea ymmärtää vapaata idealismia ja vapaata radikalismia. Olen tätä sivunnut esimerkiksi kirjani sivuilla 108 – 109 (Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 2005).

Työpöydälleni tuli tilaisuuksista ja katutoiminnasta nimiä ja osoitteita ihmisiltä, jotka halusivat saada postissa kiertokirjeitämme. Siitä oli lehtisissämme erityinen kaavake. Kirjasin kaikki ylös. Ketään en pudottanut pois. Näistä sähkömies teki salaa mustalistan.

Jos listalta olisi löytynyt Pekka Siitoimen tai Urho Kekkosen nimet, mitä se olisi merkinnyt? Mielestäni ei mitään. Koko logiikkaketju mustalistan perusteeksi, tarkoitukseksi ja salailuksi, jota Mari Luukkonen veivaa, on höpönpöpöä. Tuon selitysketjun kasasi kokoon hätäpäissään Heikki Talvitie, kun lista oli paljastunut, lehdistö tivasi ja jotain fiksulta kuulostavaa oli pakko sanoa.

Eikö väittelijän tulisi todeta, että selittelyt ovat sävellettyä roskaa? Ne on lausuttu sen peittelemiseksi ja hämärtämiseksi, että virkamiehet olivat väärällä asialla ja sattuivat jäämään siitä kiinni. Jo kauan sitten tällainen tarina osattiin analysoida ilman väitöskirjaakin sanomalla, että keisarilla ei ole vaatteita.

Kansalaisilla oli oikeus tukea Puolan kansanliikettä. Solidarnosc ja sen tukeminen oli hieno asia. Eikä asiaan ensinkään kaivattu poliiseja ja ministeriöitä vahtimaan ja keräilemään listojaan.

Ennemminkin toiminnasta olisi pitänyt antaa kiitokseksi mitali. Ja jos valtakunnassa olisi ollut osaava eliitti, se olisi keksinyt taistolaisille nuorisojohtajille (jotka panttivangitsivat Puolan asiassa muidenkin puolueiden järjestökentän) ovelan käänteisen kunniamerkin! Mutta niin osaavaa eliittiä meillä ei ole koskaan ollut.

Pylkkäsen paperissa kesäkuun lopussa 1981 ”… viimeisimpänä tietona mainittiin siihen asti toiminnan keulamiehenä toimineen henkilön saaneen lähtöpassit, sillä tämä oli jäänyt kiinni yhdistyksen jäsenluettelon luovuttamisesta taistolaisille. Toimintaa oli sen jälkeen alkanut vetää Raimo Laakia …”

Pylkkäselle raportoitu on satua. Tuollaista ei ole tapahtunut. Herää ihmettelevä kysymys, kellä oli oletettu mandaatti ”antaa lähtöpassit” ja mandaatti asettaa uusi vetäjä? Miten minä voin olla kesäkuussa 1981 ”uusi vetäjä” kun olen vetänyt asiaa jo koko alkuvuoden? Vetänyt siten kuin ajan uusissa liikkeissä oli tapana: ne päättävät, jotka tekevät; käskysuhteita ei ole; yhdistyslain vaatimuksia toimielimistä, puheenjohtajista, vuosikokouksista, jäsenyyksistä, jäsenmaksuista pidetään vanhentuneena painolastina. Toimintamenetelmänä on avoin asiakohtainen työryhmä.

Oliko tosiaan mahdollista, että supon työntekijä saattoi runoilla raportin päällikölleen tyhjästä? Ilmeisesti joku on vedättänyt supoa. Kuka, millä tarinalla ja missä tarkoituksessa? Olisi kyllä mielenkiintoista tutkia.

Paljon myöhemmin suojelupoliisi ryhtyi eettisesti ja teknisesti kelvottomaan operaatioon Alpo Rusin vangitsemiseksi. Ymmärrän, että sen mahdollisti tuo toimintakulttuuri. Raportoitiin satuja.

”… Suukopua taistolaisten kanssa syntyi samalle ryhmälle myöhemminkin. Ensin huhtikuun puolivälissä Messukeskuksessa pidetyn työväenlehdistön juhlatilaisuudessa…” (sivu 559).

Kovin supon kirjoittaja sievistelee. Aikalaiset tietävät, että kyseessä oli huolellisesti masinoitu Tiedonantaja-juhla, jolla pönkitettiin Moskovan rahoittaman lehden mainetta ja annettiin viesti Moskovaan: näin hyvin meillä menee, kyllä teidän kannattaa rahoittaa jatkossakin.

Kemppainen ja minä istuimme tuossa juhlassa kutsuttuina Komposti-lehden (päätoimittajana Pekka Haavisto) pöydän takana. Ystävällisinä ja hymyilevinä! Provokaatio oli niin hyvä, että fiksuimmat taistolaisetkin osasivat nauraa. ”Yhteistyökumppaneiden” pöytiä neuvostovieraille esitellyt Reijo Kalmakurki tosin ohjasi vieraansa salamannopeasti seuraavalle pöydälle.

Miten niin ”adressin luovuttaminen Puolan Suomen-suurlähetystöön ei onnistunut”? (Mari Luukkonen sivu 106). Onnistui tarkoitetulla tavalla ja paremminkin (kirjani sivu 23). Neljännesvuosisata myöhemmin uusi suurlähettiläs ja me jo vähän ikääntyneet aktivistit nauroimme sydämellisesti tapahtumalle.

”… Äärivasemmistoa tarkasti silmällä pitävässä turvallisuustoimistossa uusi ryhmä noteerattiin heti ja toiminnan ensisijaiseksi tarkoitukseksi arvioitiin yritys maolaisuuden henkiin herättämiseksi. Suomalaisia paljon puhuttanutta Puolan tilannetta ryhmän ajateltiin käyttävän vain hyväkseen…” (sivu 105).

Oliko alkuvuonna 1981 tarkoitus tukea Solidarnoscia vai maolaisuutta? Vastauksia on kolme: ei, juu ja ei.

Aktivisteissa oli paljon vanhoja maolaisia, mutta osa heistä ei ollut enää lojaaleja Puolakalle. Kirjassani sivuilla 6 – 8 olen kertonut alun tapahtumat, jossa merkityksellisiä olivat Kemppaisen adressi ja minun lehtiseni ”Onko rauhantyö rauhantyötä, jos arvostellaan vain toista sotilasliittoa?” Tuossa vaiheessa toiminta ei herättänyt kiinnostusta Puolakan esikunnassa. Toki tietystikään Puolakan johtoryhmä ei toimintaa vastustanutkaan, olihan se linjassa vuosien mittaan esitettyjen ajatusten kanssa. Tiesimme, että Neuvostoliitto on imperialistinen valtio, jota sieti vastustaa. Senkin voisi väitöskirjassa sanoa eikä puhua sievistellen ”neuvostovastaisuudesta”.

Kun alkuryhmä kasvoi ja aktivisteja kesän ja syksyn mittaan tuli, Puolakan esikunta heräsi. Kirjani sivulla 18 olen selostanut Tomas Brunilan vierailun ja pyynnön rekrytoinnin sallimiseksi. Kieltäydyin. Miksi? Houkuttelu oli minusta väärä idea. Siitä oli ollut kiistaa maolaisuuden sisällä silloin tällöin aiemminkin. Vuoden 1979 aikana olin saanut aika syvän kroonisen tartunnan ympäristöliikkeen vapauden fiiliksistä. Toimintakulttuuri uusissa liikkeissä oli ihan erilainen kuin Puolakan lähellä. En silti heittäytynyt yleisesti ja avoimesti vastustamaan, mutta epäily sielussani kasvoi.

Myöhemmin, keväällä 1982, vetäydyin uupuneena 40 päiväksi Piekkalanniemeen ja Vartsalan Omenapuukylään. Tuolloin Pia Länsman ja Jussi Tanski koettivat perustaa Helsingissä Puolaan keskittyvän opintoryhmän, jonka tosiasiallisista tekemisistä ja tapahtumista minulle ei juurikaan tietoa tullut. Arvelen, että rekrytointitarkoitus puolakkalaisuuteen oli, mutta lopputulos oli nolla.

Puola-Solidaarisuus-yhdistyksen uusista aktivisteista kukaan ei siirtynyt Idun aktivistiksi. Mutta toki ne, jotka jo entuudestaan olivat Puolakka-faneja, jatkoivat myöhempinä vuosina fanitustaan.

Yksi aktivistikohtalo on jäänyt mietityttämään. Oliko meillä osuutta vai eikö? Varhaisessa vaiheessa mukaan tuli J.K. Hän oli insinööriopiskelija, keskiluokkaisesta perheestä, herkkä, oli mukana myös ainakin evyn toiminnassa, jossa hän keräsi ydinvoimaloita koskevaa leikearkistoa.

Masentunut hän oli. Kerran J.K. toi Karjalankadulle kassillisen kirjoituspaperia, kyniä, toimistotarvikkeita. Sanoi, että helpottaa kun pääsee niistä eroon. Opettaja-äiti oli antanut ne hänelle opintojen edesauttamiseen. Opinnot eivät olleet sujuneet.

En voinut olla huomaamatta, että kaunis Puolakka-fanityttö kohdisti häneen vaikuttamisyrityksiä 1982. Mitä tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? En tiedä. Myöhemmiltä vuosilta minulla ei ole J.K:sta muistikuvia.

Joutuiko J.K. erityisen puolakkalaisen (ihmissuhde)psykologisoinnin kohteeksi? Epäilyttävää menetelmää kuvaa dokumentissa 8 (tammikuu 2017) Kari Koskela, joka toimi noina vuosina samoissa piireissä ja oli suunnilleen J.K:n ikäinen. Itulainen idea houkutella ihmisiä seksillä ja/tai ystävyydellä Puolakan piiriin oli outo ja tuotti kärsimystä.

Raimo Laakia 26.5.2022