Kuukausi: tammikuu 2018

38. Maolaisjohtaja vaikuttui Nils Torvaldsin draivista

Oli 1970-luvun alku, varmaankin 1973 tai 1974. Seppo Merinen, silloinen puheenjohtaja, asusti luonani Karjalankadun takahuoneessa. Kerran hän palasi aamupäivällä kotiin juhlineen mutta innostuneen näköisenä.

”On kyllä virhe, kun sanotaan, että uusvasemmistolaisuus Suomessa jäi 1960-luvulle, sehän on vasta tulossa!” kuului johtopäätös illan juhlinnasta. Seppo oli viettänyt aikaa Hakaniemen kommuunissa, jossa asui Vietnam-komitealaisia teekkareita muiden muassa Kalevi Mäkelä, Hans Biström ja Tomas Brunila, jotka kaikki olivat hyvää vauhtia lähentymässä maolaisuutta. Oli soitettu kitaraa, laulettu ja puhuttu suuria. Erityinen tähti oli ollut kommuunissa vieraillut Nils Torvalds, jonka uusvasemmistolainen draivi oli tehnyt vaikuksen vakavahenkiseen Meriseen.

Mehän olimme tuolloin – ja edelleenkin? – kovin totisia maailmanparantajia, joiden kuului vähän ylenkatsoa hippien, anarkistien, castrolaisten ja uusvasemmistolaisten ”kepeää” puuhaa, jossa oli helppo nähdä pikkuporvarillisuutta. Mistä tarkkaan ottaen oli Hakaniemen kommuunin yössä puhuttu, ei tullut selväksi. Mutta luullakseni kaikesta.

Seppo Merisen arvio oli hyvä mutta väärä. Nils Torvalds, joka kantoi uusvasemmistolaisen draivin gloriaa, olikin tuolloin jo matkalla siitä pois kohti taistolaisuutta.

Aikaa kului ja lopulta kaikki joutuivat arvioimaan ajatuksensa uudelleen, montakin kertaa. Helsingin Sanomien hienon jutun (”Nils Torvalds – omapäinen pärjääjä”. HS 5.1.2018 s. A 10-11) mukaan Nils irtisanoutui taistolaiskirjoituksistaan kesällä 1979. Me maolaiset osasimme tehdä senkin kummallisemmin: Idun perustamisen myötä irtisanouduimme ja emme irtisanoutuneet.

Hesarin kuvauksessa mieleenpainuva ajankuva on intellektuelli Torvaldsin matka tehtaaseen töihin kelojen laudoittajaksi Nokia Oy:n kaapelitehtaalle Salmisaareen. Muistan siitä puhutun enemmänkin noina vuosina. Jossain määrässä muutkin taistolaiset ja maolaiset tekivät saman. Minä jätin päätoimittajuuden Suomi-Kiina Seurassa ja aloitin kaapelitehtaan asennustarvikeosastolla liittimien epoksimuovivalajana tammikuussa 1975. Kalevi Mäkelä lähti puistotöihin ja Matkahuollon tavara-aseman hoitajaksi. Hans Biström ja Tomas Brunila taisivat saada insinööritöitä. Seppo Merisestä tuli ylikansallisen yrityksen aulavahtimestari.

Kun kaiken jälkeen katsomme tänään Suomen presidentinvaaleja 2018, tuon kaukaisen illanvieton nuorista miehistä Nils Torvaldsin draivi kantoi pisimmälle. Ei Seppo Merinen tyhjästä vaikuttunut.

Helsingin Sanomat 5.1.2018 Presidentinvaalit 2018: Esittelyssä RKP:n ehdokas Nils Torvalds, s. A 10-11. ”Nils Torvalds – omapäinen pärjääjä”.

Raimo Laakia 8.1.2018

 

37. Raimo Laakia: Terrorismi, huumeet ja viina – kahdelta vältyimme

Edellisessä kirjoituksessa Esa Aallas muun muassa kertoo tanskalaisista pankkiryöstäjistä ja Heikki A. Reenpään 1960-luvun kiteytyksestä. Lisäyksenä huomioihin:

Suomen maolaiset olivat – kiitos taas Puolakan – tavattoman vanhamarxilaisia ja vanhakantaisia.

Terrorismi oli meistä yksiselitteisesti pikkuporvarillinen ilmiö, jolla ei ollut sijaa kehittyneissä maissa. Siitä ei edes suuremmin keskusteltu, asia oli niin selvä. Paheksuimme castrolaisia ja myöhemmin taistolaisia, jotka ylläpitivät Che Guevara -kulttia, mikä oli meidän mielestämme vastuutonta flirttailua pikkuporvarillisen seikkailulinjan kanssa.

Kesällä 1969 olin töissä lasitehtaassa Obernkirchenissä Länsi-Saksassa ja pidin yhteyttä Ernst Austiin. Hän oli vanhempi kommunisti, joka oli selvinnyt hengissä toisesta maailmansodasta. Hän toimitti Roter Morgen  -lehteä Hampurissa. Toimitus ja offsetkone (hämmästyttävän pieni ja moderni, kun olin tottunut Demon romuihin) näyttivät olevan samassa pienessä huoneessa. Hänen puolueensa oli Kommunistische Partei Deutschlands (m-l) ja pidimme sitä veljesjärjestönämme. Hänen jyrkkä mielipiteensä oli, ettei terrorismi Länsi-Saksassa ollut lainkaan vasemmistolähtöistä vaan valtion salaisen poliisin masinoimaa. Sillä pyrittiin saattamaan kaikki vasemmistoaktivismi huonoon huutoon.

Sama vanhakantaisuus pelasti meidät huumeilta. Anarkistit mainostivat ja polttivat pilveä. Meistä se oli pikkuporvarillista.

Me joimme kaljaa ja viinaa, mikä oli kansanomaista, perinteistä ja suomalaista.

Toki kaljoittelussamme oli muotiaaltoja. Ihan alussa saattoi joillakin aktivisteilla olla raittiuspyrkimyksiä työväenliikkeen alkuaikojen tapaan. Sitten tuli runsaan juomisen pämppälinja. Ja sitten jonkinasteisia raitistumisia ja terveellisen elämäntavan omaksumisia.

Noh. Maolaisten ja kaikkien muiden hyvien konservatiivien yhteisrintama huumeita vastaan ei onnistunut. Huumeet valtasivat maailman. 1960-luvun teininä tunsin/tiesin kourallisen helsinkiläisiä pilvenpolttajia. 2000-luvulle tultaessa tunsin tuttavapiiristä jo kaksi (ei-maolaista) aineiden sekakäyttöön kuollutta nuorta.

Mutta toki viinaan ja tupakkaan kuolleita on suomalaisessa yhteiskunnassa paljon enemmän.

Terrorismin vastustamisessa onnistuimme paremmin. Yhdysvalloissa, Italiassa ja Saksassa esiintyi ”vasemmistolaista” terrorismia, meillä ei.

Käsitän, että meidän pienessä maolaisessa piirissämme ei ollut ketään terrorismiin taipuvaista persoonallisuutta ja henkinen ilmapiiri esti tehokkaasti sellaisten asenteiden synnyn ja kasvun.

Alkuaikojen jälkeen taistolaisuus, jonka vetovoima oli 10-20-30-kertainen meihin verrattuna, imi ja sulautti itseensä kaikki radikaalit. Joukossa saattoi olla terrorismiin taipuvaisia persoonallisuuksia, mutta taistolainen ilmapiiri oli asialle (Che Guevara -kulttia lukuunottamatta) yhtä kielteinen kuin maolainenkin.

Terrorismin torjunnassa onnistuimme, mutta volyymin vuoksi kunniasta enin osa mennee taistolaisille.

Huumeissa taistolaiset lipsuivat enemmän. Heillä oli lehtien päätoimittajina puolijulkisia pilvenpolttajia. Minulle Suomi-Kiina Seuran lehden toimittajana tuollainen olisi ollut sula mahdottomuus eikä sellaista kertakaikkiaan olisi suvaittu Punakaartissa ja Lokakuussa.

Kaljoittelussa lienemme kyllä olleet ihan samanlaisia, ei eronnut taistolainen maolaisesta.

Raimo Laakia 6.1.2018