Dokumenttielokuvan Pieni Punainen loppupuolella Matti Puolakka arvioi Laukaan kommuunin perunanviljelyä. Tuhoisa virhe tehtiin, kun vaot vedettiin vatupassiin eikä viettäviksi. Hän esittää analyysinsä koskettavan täydellä itsevarmuudella. Eikö vain katsojalle tulekin tunne: perunavako tietysti tulee tehdä loivaan alamäkeen!
Taiteilijavaistollaan Jouko Aaltonen on valikoinut pitkästä haastattelusta ytimekkään 40-sekuntisen. Puolakan metodi oli nähdä silmäyksessä kokonaisuus – ja analyysi oli valmis. Välillä osui oikeaan, välillä metsään.
Perunat on edelleenkin järkevää istuttaa vaakavakoon. Viettävässä vaossa voimakas sade siirtää maa-ainesta, perunat joutuvat pintaan ja vihertyvät pilalle auringonvalossa.
Märkänä syksynä, jollainen Suomessa yleensä on, mukulat tulee kerätä ajoissa etteivät mätäne. Jos korjuu viivästyy melkein jouluun, ei juurikaan ole terveitä perunoita korjattavaksi.
Molempia tapoja, vaakavakoa ja viettävää vakoa, käytetään. Kumpikaan ei suojaa, jos korjuu viivästyy. Joskus Suomessa koetaan myös kuivia syksyjä, jolloin sato selviää maassa myöhempään.
Puolakan viisaus perunanviljelyssä 1977 ei ollut kovin kohtalokasta, koska osuuskauppa Laukaan kirkonkylällä myi kyllä ruokaa. Mutta samalla viisausmetodilla hän ohjeisti ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, yhteisön rahojen käyttöön, vuokranmaksuihin, lainojen pyörittämiseen, aktivistien rakkaussuhteisiin, työttömyyskorvauksiin ja kaljanjuontiin. Kannattajat ja opetuslapset kukin kykyjensä mukaan kopioivat gurun metodia elämässään ja lähipiirissään.
Metodi ei ollut menestyksekäs. Kaikissa ääneen lausutuissa tavoitteissa epäonnistuttiin. Ei tullut puoluetta, 1970-luvun lopun jälkeen aktivistijoukko aina vain pieneni, maalaiskommuunipyrkimykset kaatuivat, Rääkkylän elektroniikkabisnes ajautui konkurssiin, Saarenmaan kommuuni kaatui, vuosituhannen vaihteen radikaalin nuorisoliikkeen ihmiset eivät enää olleet kiinnostuneita Puolakasta. Ja lopuksi kruununjalokivi, 35 vuotta luvattu ”meidän teoria” jäi ilmestymättä. Siinä välissä sentään Neuvostoliitto romahti, vaikkakin väärällä tavalla.
Pitkään mukana ollut toveri, joka teki lopulta elämäntyönsä oikeusministeriön virkailijana – ja kielsi ehdottomasti nimensä mainitsemisen tällä maolaismuistelusten palstalla – tokaisi, että saattoihan Matti kuitenkin saavuttaa suunnilleen kaikki ääneen lausumattomat tavoitteensa. Hän hankki elannon olematta palkkatyössä ja tekemättä veroilmoitusta, aina hän asui jossakin omistamatta ja olematta kirjoilla, aina hänellä oli kuulijoita, kannattajia, ihailijoita ja seksiseuraa, hänellä oli autonkuljettaja ja kokki. Siivouksenkin teki joku muu. Ei se hassumpi elämä ollut. Moni tavan tallaaja kouluttaa itseään kymmenenkin vuotta saavuttaakseen saman eikä sittenkään onnistu. Puolakka oli lahjakkuus.
Toki on huomattava, ettei Matin elämä koskaan prameaa ollut. Onnellisuus ja onnettomuus piili muussa.
Voitaneen ajatella, että ”perunanviljelymetodilla” on osuutensa puolakkalaisuuden pimeään puoleen. Epäily ja kritiikki oli helppo kuitata ”porvarillisuutena”, ”mielisairautena”, ”kateutena”, ”eklektisisminä” jne. mitä kaikkia huitaisusanoja aina tarpeen tullen kaivettiinkaan esiin.
Metodi oli räikeimmillään työnohjauksessa. Vakavamieliset hyvää tarkoittavat aktivistit eivät kyenneet sitä itsenäisessä sielussaan sietämään, mutta eivät vastustamaankaan. Pitkään jatkuttuaan se johti lähipiiriläiset ennenaikaiseen kuolemaan.
Matti Puolakan täysi itsevarmuus kiehtoi monia. Mutta sellaisen varmuuden lähellä pystyy elämään pitkään vain, jos omaa sopivaa ihailua, henkilöpalvonnan tunnetta ja itsen puutetta. Sellaista, joka näkyy dokumentissa 60. Enimmällä osalla Matin seuraan ajautuneista ihmisistä ominaisuutta ei ollut ja niinpä he linkoutuivat ulos, kuka pian, kuka pitkän ajan päästä.
Ilmiö ei ole tavaton. Se esiintyy uskonnollisissa lahkoissa, suurmiesten organisaatioissa, kommunistisiksi tai revisionistisiksi kutsutuissa ihmiskunnan kokeiluissa. Venäjän, Kiinan ja Korean historiassa ja nykypäivässä.
Myös pankinjohtaja Erkki Liikanen on hoksannut ilmiön. Hän huomauttaa viisaasti muistelmissaan, että (toinen) Mikkelin lyseon suuri poika lahjakas Ahti Karjalainen oli pitkään liian lähellä Urho Kekkosta ja kärsi siitä. Liikanen kuvaa ilmiötä satuttavilla tiedoilla sisäpiiristä (Olin joukon nuorin, Otava 2019).
Nyt kun Matti on vaiennut, työnohjauksen pulma helpottunee. Kourallinen opetuslapsia on päässyt siivilleen ja aktivoitunut kirjoittamaan ja somettamaan. On helpompaa, kun työ on omissa käsissä, kun opit ja opetukset ovat omaa tulkintaa. Oma ajattelu pääsee käyttöön. Mahdollisesti ja toivottavasti ennenaikaisten kuolemien kierre Matin opetuslasten keskuudessa vihdoinkin on ohitse.
Dokumentaristi Jouko Aaltosta ja Illume-yhtiötä on syytä onnitella. Hän onnistui siinä, missä Vihreä Lanka, Aamulehti, Yleisradio ja jopa kuulu Ilkka Malmbergin Kuukausiliite epäonnistuivat. Aaltonen sai Matti Puolakan journalistisen haastattelun. Ensimmäisen elämässä, kolmisen viikkoa ennen Matin kuolemaa haimasyöpään.
Toki Pirkko-Liisa Kastari oli saanut tutkimuksellisen haastattelun väitöskirjaansa varten maaliskuussa 1999, mutta se lienee sisältänyt vain tapahtumia vuoteen 1970 saakka.
Dokumentti tuli TV 1:stä 7.5.2020, esitettiin Orionissa ja pyörii Yle-Areenassa https://areena.yle.fi/1-50282027. Illumesta saa ostaa dvd-kopion: oona.saari@illume.fi. TV:ssä katsojia oli 220 000 ja Areenassa tähän mennessä 45 000.
Kirvoitti se myös joitain arvioita ja some-huomioita. Palataan niihin myöhemmin.
Raimo Laakia 21.9.2020