Joka paikkaan Tehtaankadun Viktor Vladimirov tunki ajamaan Neuvostoliiton etua.
Mari Luukkonen kertoo sivulla 139, miten Seppo Tiitinen raportoi vasta virassaan aloittaneelle Mauno Koivistolle Vladimirovin toimintaa Solidarnoscia tukevien yleisötilaisuuksien lopettamiseksi:
”Vladimirov oli ottanut esille Näköpiiri-lehden järjestämät puhetilaisuudet, joissa olivat esiintyneet Neuvostoliiton ja Puolan riippumattomien ammattiyhdistysliikkeiden edustajat Vladimir Borisov ja Stefan Palka. Etenkin 26.3. 1982 pidetyssä lehdistötilaisuudessa oli residentin mukaan esitetty neuvostovastaisia lausuntoja. ”Ei ole hyvä Kekkosen kauden päätyttyä ryhtyä järjestämään tämän kaltaisia tilaisuuksia ”nyt on vapaus puhua” -hengessä tähän asti noudatetusta molemminpuolisesta kohteliaisuudesta välittämättä”, Vladimirov sanoi. Hän toivoikin tietoa siitä, kuka tällaisia tilaisuuksia järjesti ja miksi. Asia voitaisiin hoitaa epävirallisesti Vladimirovin ja Tiitisen yhteyden kautta, toinen vaihtoehto oli Neuvostoliiton jättämä virallinen nootti Suomen ulkoministeriölle. Tätäkin vaihtoehtoa oli Vladimirovin mukaan jo harkittu, mutta se tie voitaisiin unohtaa, jos tulos saavutettaisiin epävirallista reittiä.
Koivisto oli kyllä samaa mieltä siitä, ettei tuollainen henki saanut valtakunnassa levitä ja otti puheeksi kyseisen lehden sosiaalidemokraattisen päätoimittajan Eero Taivalsaaren, jonka kanssa Tiitisen tuli asiasta keskustella.”
Supo riensi oitis ottamaan yhteyttä Eero Taivalsaareen:
”Taivalsaareen otetun yhteydenoton tuloksena kävi ilmi, että Vladimirovin esittämät huomautukset johtuivat Neuvostoliiton suurlähetystön väärinkäsityksestä. Mitään tilaisuutta ei 26.3. ollut järjestetty, sillä mainitut herrat olivat poistuneet maasta jo edellisenä päivänä. Näköpiirissä oli kyllä julkaistu haastattelu, jossa oli esitetty kritiikkiä reaalisosialismin ay-politiikkaa kohtaan. Oltiinko Tehtaankadullakaan valmiita jättämään noottia aivan näin heppoisin perustein, vai kokeiliko Vladimirov vain uuden presidentin reaktioita?” (sivu 140).
Tilaisuus Vanhalla oli HYYn järjestämä, toki Dan Steinbockin ja Eero Taivalsaaren aktiivisella myötävaikutuksella. Kuuntelijana tilaisuudessa oli muiden muassa Neuvostoliiton suurlähetystön virkailija, joten Vladimirovilla oli kyllä ihan tarkat tiedot. Kirjassani ”Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia” Aulis Kallio selostaa sivuilla 35 – 37:
”Me Pariisin kokouksen osanottajat – Silja Pirilä ja minä – organisoimme Marssi Gdanskiin -tiimin kotiin palattuamme ja kampanja pyöri seuraavat pari vuotta.
Kohokohta oli, kun pyysimme Eero Taivalsaaren Näköpiiri-lehden järjestämään maaliskuussa 1982 Solidarnoscin maanpaossa olevan Sleesian kaivostyöläisten aluejohtajan Stefan Palkan, Vladimir Borisovin ja Stefan Bekierin, Varsovan maaliskuun 1968 opiskelijaliikkeen Ranskassa asuvan veteraanin, Suomen kiertueen.
Vieraat olivat vilpittömästi hämmästyneitä ja ilahtuneita kertoessaan rajavartijoiden korostuneesta ystävällisyydestä. ”He eivät olekaan hallituksenne linjalla. Suomalaiset tavalliset ihmiset rakastavat vapautta.”
Tampereella tilaisuuteen osallistui korkeintaan 30 – 40 ihmistä. Osa heistä oli aktiivisen vihamielisiä.
Asetelma oli mielenkiintoinen. Borisov puhui Afganistanista, Palka Neuvostoliiton työläisten sorrosta. Borisov esitti myös venäläisenä anteeksipyynnön suomalaisille maansa hyökkäyksestä vuonna 1939. Tähän eräät tilaisuuden tamperelaiset osanottajat reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti.
Tamperelainen Aamulehti haastatteli Palkaa ja Borisovia. Tuohon aikaan lehti oli varsin laadukas. Siellä vaikutti päällikkötasolla muun muassa pitkän linjan vapaan Puolan ystävä, sittemmin traagisesti edesmennyt Erkka Lehtola. (Lehtola: Revitty lippu, 1985).
Nuori räväkkä rock-toimittaja Päivi Väänänen, hänkin jo ennen aikojaan tapaturmaisesti menehtynyt, sai artikkelin aiheesta Joensuussa ilmestyvään Karjalaiseen, joskin reunaehtona oli ”puolalaisesta voit kirjoittaa, mutta sen venäläisen jätät pois”.
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Puola-Salvador -iltaan veimme Palkan, Borisovin ja Bekierin ikään kuin kuokkavieraina joskin olin sopinut paneelikeskustelun puheenjohtajan Dan Steinbockin kanssa asiasta etukäteen. (No, ainakin informoin häntä kaksi tuntia ennen tilaisuutta.) Palka, Borisov ja Bekier olivat ajoittain varastaa koko shown, ja tilaisuuden jälkeen puheenjohtaja kiitteli heitä kädestä pitäen.
Eksoottiset vieraat olivat kysyttyjä, Puolan suurlähetystön sihteeri pyysi heidät pöytäänsä kaljalle ja koetti pitää huolta, että tunnelma pysyi positiivisena. Kun tämä Jaruzelskia palveleva diplomaatti ojensi kaivosmiehelle mustekynänsä, Palka aukaisi sen, ja tokaisi että olette unohtaneet mikrofonin pois. Koko seurue purskahti nauruun.
Viereisestä pöydästä yleisradion ulkomaantoimittaja Tapani Lausti tunnisti aktiivisesti kuuntelevan naishenkilön, joka työskenteli Neuvostoliiton suurlähetystössä.
Mainostimme tilaisuudessa Palkan, Borisovin ja Bekierin seuraavan iltapäivän keikkaa ylioppilastalolla. Paikka järjestyi spontaanisti, varaajasta minulla ei ole tietoa.
Negatiivistakin palautetta tuli. Tuohtunut helsinkiläisten tunnistama kulttuurivaikuttaja ja rauhanpuolustaja tuli ovella heristämään Siljalle ja minulle nyrkkiä: ”Tämän te vielä maksatte. Te maksatte tämän vielä.”
Seuraavan päivän tilaisuuteen osallistui satakunta ihmistä, joista kymmenkunta jäi keskustelemaan Marssi Gdanskiin -kampanjasta. Jotkut heistä olivat lukiolaisia. Heillä oli halu tehdä jotakin konkreettista Puolan puolesta. ”On jo puhuttu tarpeeksi”. Tästä syntyi verkosto, joka myöhemmin järjestäytyi Itä-Eurooppa -solidaarisuusryhmäksi.”
Kirjassani Eero Taivalsaari kirjoittaa tapahtumasta:
”… maaliskuun viimeisellä viikolla 1982 saapui Suomeen neuvostoliittolaisen maanalaisen ammattiyhdistysliikkeen, vuonna 1978 perustetun Neuvostoliiton Vapaan Ammattiyhdistyksen SMOT:n edustaja Vladimir Borisov yhdessä Puolan Solidaarisuuden Sleesian aluekomitean entisen puheenjohtajan Stefan Palkan kanssa.
Heidän Suomeen saapumisessaan oli ongelmia, koska täältä piti saada virallinen vastaanottajataho – ja kuinka ollakaan, sitä ei tahtonut kirveelläkään löytyä. Ei esim. SAK:lle sopinut osoittaa solidaarisuutta vainotuille ay-aktiiveille.
Kun miehiä opastanut Aulis Kallio kääntyi allekirjoittaneen puoleen, sanoin että lehtemme voi toimia vieraiden isäntänä. Näköpiiri myös julkaisi heistä – kenties ainoana lehtenä Suomessa – numerossaan 4/1982 toimitussihteerimme Soma Rytkösen tekemän haastattelun otsikolla Ay-liikkeet reaalisosialismeissa.
Kallio ja minä halusimme, että Borisovin ja Palkan vierailu saisi tarvitsemaansa julkisuutta, ja niinpä järjestimme heidän lehdistötilaisuutensa Martta-hotellin ravintolaan Uudenmaankadulle. Kutsuja lähetettiin kolmisenkymmentä, eli kaikille merkittäville tiedotusvälineille. Mitään ryntäystä emme paikalle odottaneet, mutta kahvit ja pullat oli varattu kymmenelle toimittajalle ja kuvaajalle.
Sillä alkuiltapäivän kellonlyömällä, kun tilaisuuden piti alkaa, paikalla ei ollut muita kuin Borisov, Palka, Kallio ja minä. Tuokiota myöhemmin ovelle ilmestyi keski-ikäinen mies, joka hädin tuskin ennen katoamistaan oviaukosta ilmoitti tiedusteluuni olevansa Suomenmaan toimittaja. Reilun varttitunnin odoteltuamme saatoimme omalla väellä lopetella pressin.” (sivut 63 – 64).
Vladimirov toimi hyvinkin pienipiirteisesti ja synkronoidusti yhteistyössä taistolaisliikkeen kanssa. Tässä tapauksessa yrityksenä oli savustaa Taivalsaari ja HYY pois Solidarnoscin tukijoiden joukosta. Siitäkin on kuvaus kirjassani Puolan sotatilan julistamisen alkupäiviltä, siis runsas pari kuukautta ennen Tiitisen käyntiä Koiviston luona:
”Vastustajien iskuilta ei vältytä. Kun olemme ripustamassa Solidarnosc-banderollia Vanhan ylioppilastalon parvekkeelle, paikalle ryntää kourallinen ylioppilaskunnan hallituksen jäseniä etunenässä Teemu Lehto ja pakottavat meidät poistamaan banderollin. Seuraa melkein käsirysyksi kiihtyvää väittelyä siitä, oikeuttaako Vanhan salin vuokraus myös parvekkeen käyttöön. Kun sopivat virkailijat on huudettu apuun, symbolisesti arvokkaan parvekkeen käyttö sallitaan, mutta taistolaisjoukko onnistuu pienentämään banderollin näkyvilläoloaikaa muutamalla tunnilla.
Mielenosoituksen mainonnassa ilmoitus Helsingin Sanomissa on aivan keskeinen. Mainos joutuu väärään paikkaan, lähes huomaamattomaksi makkaramainosten, markettien ja minkkimuhvien joukkoon lehden alkupään ilmoitussuohon. Emme ehdi ottaa selville, onko kyseessä yksittäisen työntekijän sabotaasi, mutta laskun lehden johto peruuttaa heti.
Torstaina 17.12. mielenosoitukseen Hansatorille tulee nelisensataa ihmistä ja Vanhan juhlasali täyttyy. Eero Taivalsaari ja Dan Steinbock puhuvat. Sadankomitealiitto esittää kannanoton. Yleisöpuheenvuoroja on kymmeniä.” (sivut 19 – 20).
Jos Mari Luukkonen olisi perehtynyt tarkemmin lähdemateriaaliinsa (toki materiaalia on paljon ja yksityiskohtia loputtomasti, joten epätäsmällisyys on kyllä ymmärrettävää…) hän olisi huomannut, ettei Taivalsaaren ja HYYn kampittamisyritys suinkaan ollut ”Neuvostoliiton sauurlähetystön väärinkäsitys”, vaan johdonmukaista pitkäaikaista paineenluontia, jossa olivat suurlähetystön lisäksi mukana taistolaisryhmä HYYn sisällä, Tiedonantaja-lehti, Supo ja epämääräinen harmaa vaikuttamisverkosto, jonka tuon perusteella voisi epäillä ulottuneen lehdistön ja jopa Helsingin Sanomien sisälle saakka.
Kaikenlaiseen se Tiitinen suostuikin välikappaleeksi!
Mari Luukkosen väitöskirjaa Rautaesiripun varjossa luki Raimo Laakia 10.9.2022