Olinpa toiminnassa mukana minäkin, jos en alusta loppuun, niin noin vuosina 1972 – 1978.
Ensiaskeleet Kiinan polulla
Tapasin alkuvuodesta 1972 vanhan lapsuuden kaverini, jonka kanssa kiinnostuin puhumaan paljon ajankohtaisista asioista ja myös politiikasta. Vaikka olin työväenluokan ideologiaan yleisesti kallellaan, en sympannut millään lailla Neuvostoliittoa. Kiinasta, josta kaverillani näytti tietoa riittävän yllin kyllin, kiinnostuin.
Kesän tullen kaverini uteli, josko minulla olisi aikaa lähteä Porin Jazzeihin. Siellä oli mm. Jukka Tolonen esiintymässä. Juuh. Kiinnostuin. Enpä tiennyt siinä vaiheessa, mikä oli reissun varsinainen tarkoitus. Kaverilla oli repullinen lentolehtisiä ”Millainen maa Kiina on?” Ne tulisi jakaa konserttien välillä Kirjurinluodon sillalla. Ainahan sitä voi tuon verran kaveria jeesaa, funtsin. Ei muuta kuin lennokkeja ohikulkevan jengin kouriin. Yks kundi tuli vähän tiukemmin puhuttelemaan, että mitä mä tiedän Kiinasta. Paljonkin, valehtelin. Ota tosta lennokki niin säkin tiedät jotain, kuittasin. Se kaveri oli kuulemma ´revari´.
Tolosen konsertissa käytiin ja illalla palattiin kaverin volkkarilla himaan.
Peruskurssi
Seuraavana vuonna 1973 menin peruskurssille, joka järjestettiin Kalliossa. Sitä veti Heikki. Muista kurssilla olleista muistan Annen, Jorman ja Eevan. Heikki oli miellyttävä, rauhallinen, kuunteleva ja luokkatietoinen toveri. Arvostin hänen tyyliään keskustella.
Valtion harmaissa
Vuosi 1974 kului Isosaaren rannikkotykistörykmentissä. RAuK:n (reservialiupseerikurssi) vuosijuhlassa oli mahdollisuus tutustua vanhoihin kurssijulkaisuihin. Olihan pari kaveriani käynyt saman polun vuosia aiemmin. Sattumalta silmiini iski kuva Matti P:sta. Kuvateksti vahvisti, että kyse oli samaisesta hepusta: ”Harrastaa marxismia ruokapöydässä. Puolet kuuluu mulle, puolet muille.”
Proletariaatin diktatuuri
Olipa aluksi vaikeaksi opittava asia, kun olin tottunut että demokratia on muoto, johon valtiot yleisesti pyrkivät. Kokouksissa puhuttiin työväenluokan yksinvallasta. Kuinka upealta se kuulosti!
Lahkossa kukaan ei uskaltanut koskaan arvostella proletariaatin diktatuurin hallintomallia, jossa koskaan ei äänestetty mistään, jossa kukaan ei tiennyt, kuka päätti mistäkin. Nykypäivän juche-aate lienee ainoa, joka edustaa puhtaimmin proletariaatin diktatuurin hallintomuotoa ja tuollaiseen yhteiskuntaan globaalimaailman aikaan Suomea olisi ajettu vallankumouksen kautta!
HKV (Helsingin KisaVeikot)
tai sitten jotain ihan muuta: Henkilökohtainen Vaikuttaminen. Varma tapa ainakin tuhota hyviä lapsuuden ystävyyssuhteita. Ystävien laittaminen likoon oman aatteen puolesta oli itselleni niitä suurimpia virheitä.
Pari maalaiskaupungista tullutta nuorta pikkuserkkuneitosta sain houkuteltua illanviettoon. 16-17-vuotiaita, jotka halusivat tietty bailata. Vahdin heitä ja heidän viihtymistään, mutta jossain vaiheessa tuli hetki, jolloin piti mennä sitä pämppälinjan yhteisrinkiä joraamaan. Pöytään palattuani huomasin toisen serkkutytöistä juoksevan kohti narikkaa. Häntä oli käpelöity joka paikasta ja oli täysin hysteerinen. Päätimme kaikki kolmistaan lähteä huitsin nevadaan. Se siitä HKV:stä.
Arska – propagandavaiheen keulakuva
Varsinaisia duunareita, stahanovilaisia, raskaan työn raatajia oli lahkossa vähän, muutamia. Yhden heistä muistan muita paremmin, Arskan.
Intin jälkeen piti tietty jatkaa opintoja, mutta sitäkin enemmän piti tienata hieman fyrkkaa. Pääsin Vantaan Länsimäkeen rakennusliike Hakalle hanttihommiin. Samalla raksalla, tosin muita korkeammalla, puuhaili Arska. Hän oli raanakuski, nosturinkuljettaja. Parin päivän päästä otin pääluottamusmiestä hihasta ja utelin, mistä tohon sun ularadioosi tulee jatkuvasti noita Leninin puheita, jotka kaikuvat ympäri työmaata?
”Arska noita tarinoita tuolta taivaalta virittelee.”
Tuolloin(kin) kaikilla, jotka olivat työnsä puolesta raanakuskin kanssa tekemisissä, oli ularadio. Ja silloin kun ei ollut jonkun elementin nostosiirrosta kyse, oli Arskalla Punakaarti-lehti silmien alla. Arska oli sisäistänyt oikein propagandan levittämisen: Ensin huvi, sitten työ… vai miten se meni.
Pääsin kuukaudeksi pääluottamusmiehen apumieheksi. Heti ensimmäisenä aamuna pääluottamusmies lateli työehdot. ”Tosta parkkikselta lähtee joka aamu kello kymmenen Datsuni Kontulan Alkoon. Lämäät sille kuskille 16 markkaa ja sanot, että ostaa pullon pöytäviinaa. Otan siitä yhden kunnon huikan, lopulle saat tehdä, mitä haluat, töitä Sinun ei tällöin tarvitse päivän aikana tehdä. Minä pidän siitä huolen!… Niin, ja jos et tähän työehtoon suostu niin saat rehkiä selkä hiessä koko päivän.”
Ihan kohtuullinen ehto, mietin. Reilu kahden tunnin palkka menee, mutta litra appelsiinimehua kyytipojaksi niin enköhän saa päivän kulumaan. Sattuipa sitten seuraavana perjantaina, että nuori rakennusmestari Koskela tavoitteli hanttimiestä nostamaan turvakaiteita kahdeksannesta kerroksesta yhdeksänteen, ja kuinka sattuikaan Koskela tavoitti minut holvilta villapaalien päältä aurinkoa ottamasta. ”Mitä helevettiä! Mikä mies!”
”Esa! Pääluottamusmiehen apumies, pidän tässä lakisääteistä lepotaukoa.”
”Nyt kiiruusti nostamaan turvakaiteita!”
Tunsin, että pääni pyöri siinä määrin, että holvin reunalle en lähde. Huusin pääluottamusmiehelle, joka rehki toisella puolen holvia. ”Koskela käskee mua holvin reunalle kaiteita nostamaan vaikka mulla on korkean paikan kammo.”
”Koskela! Perkele! Nyt lähdet täältä holvilta, ennen kuin mä heitän Sut alas! Tää kaveri on mun apumies, eikä Sulla ole mitään puuttumista asiaan!” …Ja Koskela lähti, posket punaisina.
Tuohon aikaan vastaava rakennusmestari oli jengin pomo. Hyvänä kakkosena tuli pääluottamusmies, jonka jälkeen ikäjärjestyksessä muut rakennusmestarit. Pääluottamusmiehelle ei paljoa mesut uskaltaneet vittuilla. Joutuivat suotta vain menemään vastaavalle mestarille selittelemään, miksi työmaa seisoo. Ja työmaa seisoi joskus pienestäkin syystä, hieman aiheettakin. Jos työmaan ruokalan lista ei miellyttänyt, se pantiin istumalla miellyttämään.
Peruna
on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruokaa ihan oikeaa. Siinäpä lähtökohdat, joilla Laukaalla alkoi perunanviljely. Uuden työni tähden en montaa viikkoa ehtinyt Laukaalla viettää. Silti hyvä kokeilu omavaraiseen elämänlaatuun, joka talven tullen säikäytti jengin palaamaan takaisin sivistyksen pariin.
Entä jos sitä sivistystä ei olisi ollutkaan? Jos jengi olisi jäänyt kuorimaan puusta pettuleipää talveksi? Juche-aatekokeilu suomalaisessa maalaisympäristössä.
ITU-liike
Vaiheessa jossa Laukaalla perunat alkoivat mädäntyä laareihin ja jouduttiin toteamaan maataloustuotannon olleen mitä epäkannattavin muoto kehittää omavaraista elämää, piti ilman sen suurempaa joukkokokousta alkaa arvioimaan elämää ja maolaista lahkolaisuutta uudelleen. Uudet idut piti kaivaa, tällä kertaa ihmisten aivokuontaloihin. Hiiteen marxismi-leninismi, hiiteen sedät Stalin & Mao. Nyt joukolla luomaan aivan uutta kulttuuria. Annetaan satojen kukkien kukkia ja jokaiselle kynä käteen. Esimerkiksi Arska voisi aloittaa kirjoittamalla runokokoelmia tai miten olisi taulu Hakan työmaasta?
Kaikki yhtäkkinen kulttuurivouhotus kuulosti lahkon vetäjän viimeiseltä hätähuudolta. Se kuulosti, kuin jalkapallojoukkueelle, joka ei pelikaudella saavuttanut riittävää menestystä, ilmoitettaisiin että ensi kaudella keskitytäänkin kansantanhuihin. Ei ihme, että Arska & kumppanit katosivat, kuten minäkin.
Lahkossa toimi myös muutamia kulttuurisesti lahjakkaita. Kallu tai Perttu eivät olleet mitenkään idun kasvattamia. Lapin Kallen teoksilla ei ollut kosketuspintaa ituun. Joten kenkien solminta-asteelle jäivät idun kulttuurisaavutukset. Pertsaltakin taisi kadota väärä osoite.
Luottamus: Toverille ei jätetä
Revareilla on joitakin sympaattisia lauluja. Tuli mieleen ”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat…”
Meni oma aikansa ennen kuin ymmärsin, että kun tälle lahkolle lainasi LP-levyjä illanvieton äänitykseen, kirjoja luettavaksi tai vaikkapa vain rahaa, kun illanvieton pämppälinjasta alkoi ote lipsumaan, niin aina oli Matti kukkarossa.
Sekin ilta tuli kun Matti pummasi epäonnisena fyrkkaa Svenska Gårdenin aulassa. Olin juuri ostanut olutlipukkeita ja vaihtorahat olivat kourassani: mulla olis kaks kymppiä, jos kertoisit, milloin maksat takaisin? ”Juuh. Saat heti seuraavassa kokouksessa”, vakuutti Masa.
Se seuraava kokous oli Taidehallilla viikon päästä. Aihe taisi olla jokin taiteeseen liittyvä, vähemmän poliittinen, joten porukkaakin oli vähemmän paikalla. Annoin illan kehittyä. Tulee hetki, jolloin pummaan rahani takaisin. Ja niin Masa lähti vessassa käymään. Palatessa olin ovella vastassa: Kax kymppiä, kiitos!
”Kuule Esa, mulla on nyt vähän kiire. Puhutaan tosta joskus toisen kerran”, Masa kuittasi ja yritti kiertää minua. Sä et mene mihinkään ennen kun kax kymppiä on mun kourassa! ”Oota nyt hetki, mä yritän järjestää jostain…”
Päästin hänet järjestämään. Vartin päästä Masa tuli pöytääni ja iski vihaisena kympin eteeni. ”Tos on kymppi, enempää et saa!”
Hymyilin itsekseni. Mietin olinko ensimmäinen, joka oli uskaltanut vaatia henkiseltä johtajalta fyrkkaa takaisin.
Irtautuminen
Eihän irtautuminen lahkosta, jonka on jossain vaiheessa tuntenut omakseen, ole mitenkään helppoa. Sitä toki helpotti, kun lahkon varsinainen uusi linja oli pahasti tuuliajolla. Rahoitusta ei enää tullut, ei lehden myynneistä, ei kolehdeista. Lahjoitettu kaksiokin oli jo syöty. Suurin osa liikkeeseen jääneistä oli työttömiä ja / tai ikuisia opiskelijoita.
Teoria syntyy käytännöstä oli paljon hoettu sanonta. Henkinen johtaja ei ollut päivääkään tehnyt työtä, enkä minuuttiakaan koskaan nähnyt, että hän olisi tehnyt muuta kuin funtsinut ohi kiitävää elämää.
Millainen on ihminen? tai paremminkin Millainen minä olen -kysymys alkoi pyöriä Masan päässä. Elämä oli kiitänyt hänen ohitseen, eläkeikä saavutettu. En tiedä, ansaitseeko (olen asunut kauan ulkomailla) päivääkään työtä tekemätön kansaneläkkeen Suomessa. Jos ansaitsee, niin tällaisen henkilön tulisi isosti kumartaa suomalaiselle sosiaalijärjestelmälle. Tällaiselle henkilölle on todella lottovoitto syntyä Suomeen.
Jälkiarviointi
Jälkeenpäin vuodet ottivat sen verran päähän, että mietin mitä jäi käteen? Itsekriittinen arviointi tekemisiäni kohtaan varmasti kasvoi. Vei aikansa päästä eroon dogmaattisesta suhtautumisesta asioihin. Vältin ja vältän vieläkin kaikin tavoin sitoutumista mihinkään järjestöön, liittoon, lahkoon. Avioliitto on ainoa, jota en ole kahdesti voinut välttää.
Työni puolesta ja muutenkin eri kulttuureista kiinnostuneena olen päässyt matkustelemaan 55:ssä eri maassa ja oppinut kulttuurien erilaisuuden ja tavannut ihmislämpöä, joka on aina niin ainutlaatuista. MLR-vuosien jälkeen oli kliffaa hiffaa, poliittisesta kannasta riippumatta, kuinka kunnon ihminen on solidaarinen ja rehellinen.
Kirjasi: ’eräs esa’ 19.7.2023