Huumori on vakava asia, joka kertoo yhteisön asenteista ja arvoista. Jonkin verran muodostui maolaista huumoria, mutta varmaan enemmän ulkopuolella kerrottiin vitsejä meistä maolaisista. Hyvä olisi saada kaikki talteen. Lähettäkää, kertokaa lisää!
Edellisessä dokumentissa Tauno-Olavi Huotari nimittää Helsingin marxilais-leniniläistä seuraa moottorilennokkiseuraksi. Muistan hänen käyttäneen nimitystä usein poislähtönsä jälkeen 1970-luvulla.
Hänen Majesteettinsa Laivasto Seura oli nimi, jonka kuulin HMLS:n liepeillä henganneelta nuorelta mieheltä vuonna 1969 tai 1970. Aktiivisesti mukana ollessaan kumpikaan ei muistaakseni käyttänyt noita nimityksiä.
Ihan alussa Peter Nilsson muistutti, että hän ”ei luota enää kehenkään Timo-nimiseen”. Timot olivat juuri muuttaneet maolaisuudesta taistolaisuuteen, ainakin Timo Lahdenmäki, Timo Ravela ja Timo Linsiö.
Ensimmäisissä Punakaarti-lehdissä oli Peter Nilssonin piirtämä pilakuva. Taulukossa eduskuntapuolueiden kansanedustajien määrät ja viivan alla yhteenlasku ”kapitalistit 200”.
Vuonna 1977 Jimmy Carter nosti ihmisoikeudet korostetun näkyville Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Ihmisoikeudet, hah hah, eivätkö voisi parempaa keksiä, me nauroimme Karjalankadulla Boppe Sanbdberg, Pekka Rapatti, minä ja keitä muita keittiön tienoilla silloin olikaan. Emme me ihmisoikeuksia vastustaneet, mutta Yhdysvaltain tekopyhyys meni överiksi. Vietnamin sota oli tuoreessa muistissa. Yleisesti tiedettiin, että Yhdysvallat oli mukana Etelä-Amerikassa ja Aasiassa murhakomppanioissa, jotka kävivät salaisia sotia vasemmistoa vastaan.
Idun aikana 1980-luvulla Puolakan esikunnassa käytettiin poislähteneistä ”peräpukamat”-nimitystä. Ja sanottiin, että ”kun he tapaavat toisiaan, he puhuvat vain Matista”. Että ”heillä ei ole mitään omaa”. Mahdollisesti kyseessä oli Matin psykologista taituruutta osoittava harkittu keino saada kriittiset puheet loppumaan.
Poislähteneet sanoivat Matin ”sauhuuvan”. Sille puisteltiin päätä. Sauhuuminen tarkoitti siis innostamista, milloin mihinkin.
Teekkari ja Lokakuun päätoimittaja Kalevi Mäkelä teki 1970-luvulla taidokkaita lauluja Suomen poliittisesta eliitistä muun muassa Sortin sakki -rallin, jossa oli kertosäe ”ylimpänä kiiltää nahkanen tukka…” Koetin etsiä netistä, mutta en löytänyt. Eivätkö nykypuolakkalaiset olekaan huolehtineet Kalevin mainioiden laulujen sanan ja sävelen taltioinnista?
Olli Tammilehto kirjoitti ydinvoiman vastaisen liikkeen lyhyen historiikin noin 1980-luvun lopussa – 1990-luvun alussa. Siinä hän mainitsee, että kerran evyn viikkokokoukseen marssi koko Suomen maolainen liike. Ja että yksi tulijoista jäi aktivistiksi. Kukakohan tuo yksi oli? Noh, minä.
Kun Helsingin Sanomien kuukausiliite syyskuussa 1999 oli ilmestynyt, Heli Santavuori kirjoitti vastineen. ”En tunne Ari Vatasta, mutta päätellen siitä, miten paljon Raimo Laakia häntä vihaa, hänen on täytynyt tehdä jotain jaloa.” Heli jätti kuitenkin vastineensa oudosti pöytälaatikkoon (dokumentti 34). Olisi mukava saada koko teksti!
Radiossa Heli Santavuori ja Pertsa Koskela kavereineen (dokumentti 2) kierrättävät Timo Soinia ”missä Laakia, siellä ongelma”. Noh, mukava päästä ministerikategoriaan ja onhan Soinin vitsi aika hyvä kolmiulotteisena ja itseironisena, hänhän ryhtyi lopulta etsimään apua ongelmiinsa EU:lta (suurlähettiläskokouksessa elokuussa 2018).
Silmiinpistävää on, että huumori useasti kiertyy asentoon uskollisuus / uskottomuus liikkeelle ja Matti Puolakalle.
Teininuoruudessa kerran kevättalven yönä satuin ison töölöläisasunnon eteisessä samalle patjalle kauneudestaan ihaillun luokkakaverini kanssa. Seuraavaan kertaan menikin melkein neljännesvuosisata. Nyt oltiin jo Eirassa. Tällä välin hän oli synnyttänyt lapsia, rakentanut talon ja toiminut taistolaisena aktivistina. Hän kertoi, että taistolaisilla iltanuotioilla silloin tällöin pähkäiltiin kuolemanrangaistusta, jota monet vastustivat, mutta jotkut kannattivat, koska rangaistus oli Neuvostoliitossa käytössä. Miten siihen tulisi suhtautua tulevassa Suomessa vallankumouksen jälkeen?
Hän oli empinyt kannassaan. Mutta lopulta ollut taipuvainen hyväksymään kuolemanrangaistuksen ”kun oli se Laakia, jolle olisi tehtävä jotain”.
Taistolaisten kanssa väiteltäessä 1970-luvulla me maolaiset varmaankin todella osasimme olla hankalia!
(Kirjasi Raimo Laakia 10.9.2018)