Olen pitänyt tätä palstaa kahdeksan vuotta ja saatan pitää jatkossakin, mutta nyt tulee muutaman vuoden katkos (toki kirjoitukset ovat netissä muistejamaolaisuudesta.fi kaiken aikaa luettavissa). Pöydälläni on kirjan pituinen teksti, jota viimeistelen ja siksi jätän muun tekemisen vähemmälle.
Mutta jos te kirjoitatte, katkosta ei tule. Sen verran aikaa voin käyttää, että vien teiltä tulleet tekstit palstalle. Ohjeet ovat sivuston alussa.
Moni aihe kaipaa mikrohistorioitsijaansa. Jarmo Lavilan tarina. Tomas Brunilan tarina. Kertomus Antti Santaholmasta. Kertomus Keinästen sisaruksista. Puolakan sisarukset (Lapsuus). Kertomus Toinista. Demon vaiheet (Aika velikultia). Hakaniemen insinööriyhteisö. FNL-komiteat. Tarinat taistolaisten kohtaamisista. Miten eläydyimme liikkeeseen. Mikä sai meidät hyväksymään kaiken soopan.
Usea on kuollut. Muutama häpeää. Muutama lahkoutunut. Tilityksiä on vähän. Mutta elossa (henkisesti ja fyysisesti) oleviakin on. Mikä teitä estää kirjoittamasta? Tällä foorumilla tai jollakin muulla foorumilla? Vuodet kuluvat ja kiintoisa (opettavainenkin?) tarina haipuu.
1970-luvun puolivälissä sata nuorta myi Lokakuuta Etelä-Suomen kaupunkien Alkojen edessä. Näkymätön sissijoukko, kadonnut aavearmeija, missä se on nyt? Ei paljon löydy artikkeleita, kuvauksia työn saavutuksista, ei edes muistokirjoituksia. Jotka tavoitan, ovat vaiteliaita, noloja, siirtävät puheen toisiin aiheisiin. Jotain aivan erityistä tässä jutussa on.
Minulta on kysytty, mitä mieltä todella olen? Siis puolakkalaisuudesta ja nykypuolakkalaisuudesta.
Suunnilleen kuin kirjoitin marraskuussa 2016 (dokumentti 3):
”Kertomus kansalaisliikkeen, toki pienen ja autoritäärisen, matkasta mikrolahkoksi. Ajan mittaan johtajan säteilyssä ihmisille tapasi käydä huonosti. Guru (tuolloin vielä elossa) sanoo ajatustensa olevan maailmanhistoriallisesti merkittäviä. Ajatusten arvosta ei ole näyttöä. Mutta ajatusten negatiivisesta vaikutuksesta ryhmän sisällä on näyttöä.” Suomalaisessa maolaisuudessa saattoi olla puolia ja ulottuvuuksia, mutta kyllä syvin sisältö oli lahko, persoonallisuuslahko.
Kouralliselle nykypuolakkalaisia muisto ja oppi tarjoaa lohtua. He ylläpitävät arkistoa, somesivustoja (keskeisenä humanpath.net), käyvät kampanjoita rekrytoidakseen nuoria, järjestävät tilaisuuksia, vaihtavat painopisteaiheita, koettavat löytää lokeron, jossa ”Puolakka voisi jatkaa elämää” heidän vanhetessa ja poistuessa näyttämöltä. 1970-luvulla nuorina miehinä ja naisina myimme Lokakuu-lehteä perjantaisin viinakauppojen edessä, he tekevät julistustaan vanhustentalon portailta. Aktivistikolmikolle tilanne on aidosti karu. Lohdun merkitys on silloin suuri. Sille on annettava arvoa. Harrastakoon toki.
Puolakkalaisessa opissa on sitä ja tätä, omaa ja omaksuttua. Varmaan teksteissä (jotka siis alunperin ovat äänitettyjä puheita uskotuille kuulijoille) on mielenkiintonsa. En halua veivailua kieltää. Saa harrastaa.
Vihapuhe on olennainen osa oppia. Puolakka tuhosi sillä koko joukon ”väärässä olijoita”. Välillä ehdin jo kuvitella, että opetuslapset olisivat luopuneet tavasta. Mutta ei. Heli Santavuoren tuoreetkin ulostulot (dokumentit 83, 84, 85) kertovat tavan olevan voimissaan.
Puolakkalaisella vihapuheella on pitkä perinneketju: skp-läinen stalinistinen perhetausta, Leninin ja Stalinin sota anarkisteja ja muita ”vääriä” vastaan, venäläisen ortodoksisen kristinuskon vuosituhantinen vaino muita kohtaan. Sitkeä on, mutta ei sitä voi hyväksyä. Jos puolakkalaisuudella on paljon annettavaa ihmiskunnalle, Heli Santavuoren ja Timo Vainion vihapuhe asettaa kyllä melkoisen esteen annettavan hoksaamiselle. Vähän kuin yrittäisi maalata Riikka Purrasta antirasistista filosofia.
Lohtu ja maailmanparannusideat joo, mutta kyllä tulisi välttää jättämästä ruumiita jälkeensä. Kärsimys ja kuolemat vuosikymmenten mittaan puolakkalaisessa liikkeessä ovat liikaa.
Kärsimyskiintiö on täysi. Nykypuolakkalaisten soisi ymmärtävän, ettei nuoria tule houkutella lahkoon tuhoutumaan. Tavoite synnyttää lahko uudelleen on väärä.
Lähetystyö (”vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla”, dokumentti 32, syyskuu 2017) on keskeistä heidän toiminnassaan ja pelottavaa. Sen kohdalla hälytyskelloja tulee soittaa. Kärsimystä ei tule enää tehtailla lisää.
On sanottu, että lähetystyö ei onnistu, koska puuttuu karismaa. Puolakalla oli, hän pystyi luomaan seurakunnan, sitten ote lipesi. Tältä pohjalta voisi ennakoida, että nykypuolakkalaisten muutaman aktivistin ryhmä ei kykene menestyvään lähetystyöhön. Olennainen karisma puuttuu.
Ristiriita jää. Sananvapauden mukaan ajatusten veivailu on hyväksyttävää. Kokemukseni mukaan puolakkalainen lahko on pahasta.
Lähden tauolle. Kirjoittakaa.
Raimo Laakia 3.9.2024