……….
(Kirjoituksen pitkässä lainauksessa käytetään sanaa ryssä. Sitä on vaikea kirjoittaa. Koska kyse on historiasta ja sotaveteraanin alkuperäisestä kertomuksesta, en tohdi sanaa muuttaakaan.
Maolaisessa liikkeessä ei ollut tapana ryssitellä. Käytimme venäläisten omia termejä. Puhuimme neuvostoliittolaisista ja neuvostokansalaisista. Ylipäätään nimitykset, termit ja määritelmät olivat meille korostetun tärkeitä, tosikkomaisuuteen asti.
Niin Neuvostoliitossa kuin Suomessakin meitä leimattiin ahkerasti neuvostovastaisiksi. Omasta mielestämme olimme Neuvostoliiton imperialismin vastaisia ja arvostelimme Neuvostoliiton kommunistisen puolueen näkemyksiä, mutta missään nimessä emme olleet neuvostovastaisia.
Myöhemmin olen pähkäillyt, että maolaisina vuosina minulle syntyi harha ottaa sanat liian tosissaan.)
……….
Vuosikymmenten päästä palaset voivat loksahtaa paikoilleen, kun ilmaantuu uutta tietoa.
Jonkun palaverin jälkeen ravintolan vessassa Helsingissä. Vuosi on 1976 tai 1977. Viereisen pisuaarin ääreltä vanha maalaisliittolainen ministeri-kansanedustaja Urho Kähönen vetoaa minuun, että Aarne Roihaa ei tulisi pitää Suomi-Kiina Seuran hallituksessa, koska liputti aikoinaan niin voimakkaasti natsismin puolesta.
Roihan hitlerismi toisen maailmansodan aikana oli epämääräisesti tiedossani. 1970-luvulla hän oli kuitenkin menestynyt ravintoloitsija (Klippanin ja Kaisaniemen omistaja) ja Pakistanin kunniakonsuli. Sellaisena siis sangen sopiva hallitukseen, joka oli ”julkkis-edustuksellinen” eli aika etäällä tosiasiallisesta johtamisesta. Noina vuosina menestyneet ihmiset, ministerit ja valtioneuvokset eivät suoranaisesti tungeksineet Suomi-Kiina Seuran porstuassa.
Aarne Roiha oli Suomi-Kiina Seuran hallituksessa 1975-1978, Urho Kähönen 1976-1984. Muistelen, ettei Roihaa varsinaisesti houkuteltu maolaisen ydinryhmän toimesta, vaan hänellä oli omaa halua tulla mukaan.
Mistä Roiha keksi tulla?
Valta vaihtui Suomi-Kiina Seurassa tammikuussa 1970. Suomen kommunistisen puolueen vanhat toimitsijat jäivät vuosikokouksessa valitsematta ja tilalle tuli liuta nuoria innokkaita maolaisia. Kokous oli aika värikäs. Kerrotaan, että Suojelupoliisin arkistossa on tapauksesta kelpo raportti. Tapahtumasta varmaankin myöhemmin enemmän ja tarkemmin.
Vallanvaihdon jälkeen aloimme innokkaasti kasvattaa seuraa, muun muassa Kouvolaan syntyi paikallisosasto. Kouvolasta piti aktiivisesti yhteyttä muuan veturinkuljettaja Sakari Haikala, joka harrasti valokuvausta ja oli mielipiteiltään pasifistinen. Emme tunteneet Haikalan taustaa eikä sellaisia ollut tuohon aikaan tapana tutkiakaan.
Vuoden 2016 lopulla Docendo Oy julkaisi Mirja Turusen kirjan ”Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa.”
Turusen kirja on hyvä osakuvaus toisesta maailmansodasta ja Suomen hallituksen Saksaan lähettämästä panttipataljoonasta. Sen luettuaan on vaikea olla olematta pasifisti. Ja varmaan vielä vaikeampi, jos on kirjan päähenkilö!
Kaksi sivua Mirja Turusen kirjasta:
”Sotaa seuranneiden sisäpoliittisten uudelleenarviointien, kiihkeiden poliittisten väittelyjen ja puoluesotien jälkeen seuraava intohimoinen vaihe Suomessa oli vuorossa 1960-1970-luvulla nuorisoradikalismin ja taistolaisuuden vaihe. Kouvolassakin keräännyttiin keskustelemaan ja parantamaan maailmaa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta mitä tekikään Haikala, vanha sotaratsu, pasifisti, itämaisesta ajattelusta kiinnostunut ”Kouvolan Kallinen”? Hän koukkasi demareistakin vasemmalle ikuisen perivihollisensa ryssän selustaan ja hurahti maolaiseksi. Leimahti eriskummallinen Kiina-innostus. Haikala yhdisti nokkelasti idän viisaudet ja Maon, vaikka on vaikea kuvitella syvempää kuilua, kuin mitä niiden välillä on: sopusointua, harmoniaa ja moniarvoisuutta korostava taolaisuus, ja 1900-luvun pahimpiin kuuluva kommunistinen diktaattori ja kansanmurhaaja Mao. Tätäkin siirtoaan Haikala pystyi perustelemaan, kuinka ollakaan, sota-aikojen peruina syntyneellä isänmaallisuudella.
’Suomi oli edelleen veitsenterällä 1970-luvulla. Tiedettiin, että jos ryssä hyökkää uudestaan, Suomi ei pysty puolustautumaan suurvaltaa vastaan. Tapasin erään vasemmistolaisen miehen, joka oli Venäjällä töissä ollessaan pannut merkille, että siellä pelättiin ruohonjuuritason ”musikasta” pamppuihin asti Kiinan hyökkäystä. Kävi ilmi, että Venäjä oli siirtänyt 1,5-miljoonaisen armeijan Kiinan rajalle ja menettänyt aktiviteettinsa lännessä pelätessään kahden rintaman sotaa. Ajattele, jukolauta, tämä oli silloin Suomen pelastus.’
Haikala sai halutessaan samoissa keskustelupiireissä liikkuneita ihmisiä mukaan puhelahjoillaan ja teki aloitteen Suomi-Kiina-seuran perustamisesta Kouvolaan. Muut jäsenet olivat nuoria kouvolalaisia.
’Me vierailtiin Kiinan Helsingin suurlähetystössä, ne näyttivät siellä ryssän vastaisia propaganda-elokuvia marssivista ja hurraavista Kiinan armeijan sotilaista vaatimassa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Myökin hurrattiin: tämä on Suomen pelastus! Vieläkin olen samaa mieltä. Kiinan uhkan vuoksi Venäjä ei silloin ollut aktiivinen lännessä. Kouvolassa Suomi-Kiina-seuran maolaisten esiinmarssi oli tietysti valtava, julkea juttu, varsinkin kun Kiina-seuran perustajajäsen oli suomalainen Waffen-SS-mies. Väittelyä käytiin vasemman laidan tovereiden, stallareiden kanssa. Ne katsoivat Moskovaan, me Pekingiin!
Asioista rupateltiin myös Piikkirykmentin sotaveteraanien tapaamisissa varsinkin kovassa kännissä samaan aikaan, kun kohotettiin maljoja Suomen tasavallan ja Piikkirykmentin kunniaksi. Siellä tapaamisissa joku mainitsi kerran, että oli töissä Neuvostoliitossa ja näki siellä virastojen seinillä karttoja, joissa Suomi oli osa Neuvostoliittoa. Porukka hiljeni. Minä kerroin lukeneeni saksalaisesta lehdestä, oliskohan se ollut Stern, Kiinassa käyneen toimittajan artikkelin. Se oli nähnyt kartan, jossa Kiina oli siirrellyt rajoja vallattuaan suuria osia Euroopasta, ja siinä kartassa Suomi oli suurin piirtein Suur-Suomi, johon kuuluisi muun muassa Viro, Inkerinmaa ja rajantakainen Karjala. Sanoin kavereille, että jukolauta, jos Kiina hyökkää Neuvostoliittoon, Suomesta tulee iso valtio! Koko porukasta tuli maolaisia yhdellä kertaa. Nostettiin maljoja Kiinalle, ja vaadittiin hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kartta oli tietysti kiinalaisten haavekuva valloituksistaan, mutta tämä oli yksi syy, miksi sympatisoin Kiinaa. Ostin Mao Tse Tungin kootut teokset. Nykyään nämä ajatukset tuntuvat lähinnä huvittavilta. Olin takinkääntäjä.’
Kauan ei Haikala Kouvolan Mao-solussa viihtynyt. Tuttavat oppivat, että häntä ei kannata valita mihinkään luottamustehtäviin. Mies lähti kesken Kiina-seuran johtokunnan kokouksen ostamaan tupakkaa, eikä häntä sen koommin nähty.
Haikala on heilutellut nykymaailman kahden pahimman diktaattorin Hitlerin ja Maon lippua ja aina valintoja on voinut perustella isänmaallisuudella. Kiina-seurassa mukana ollut Sakarin pitkäaikainen ystävä Jukka Immonen luonnehtii Sakarin Kiina-vaihetta:
’”Kallismaiseen” tapaan touhu oli tietysti äärimmäisen paradoksaalista: pasifisti, omintakeinen taolainen, haltioissaan Kiinan miljoonista Venäjää kohti suunnatuista aseista. Hänen ajattelussaan samaan rintamaan mahtuivat Tao, Mao ja Mannerheim, panteistinen pakanuus, ja niin edelleen. Kauanhan ei kestänyt, kun me alullepanijat livettiin porukoista (Sakke lipeää aina), mutta tulipahan pelastettua isänmaa tai ainakin kiusattua stallareita. Kenties Sakke vetäytyi omiin sfääreihinsä, kun huomasi, että Kiina-seuran kulisseissa puuhattiin todella kovaa politiikkaa. Hitlerit, Stalinit, Maot ja monet muut Mussoliinit mielettömine aatteineen häipyvät äkkiä historian tunkiolle tutkijoiden, noiden historian tunkiopöllöjen, ravinnoksi. Mutta Laozi, Li Po, Tolstoi, Kallinen… ovat kuivilla, ja kuka tietää, menevät vielä kaupaksi kun kommunismista, fasismista tai perussuomalaisistakin on jäljellä vain lystikäs muisto.'”
Aarne Roiha oli yksi panttipataljoonan nuorista sotilaista.
1970-luvun loppuvuosina elätin itseäni kirjoittelemalla lehtiin Kiinasta, yleensä ulkopolitiikasta ja aina Neuvostoliitto-kriittiseen sävyyn. Juttujani julkaistiin vaihtelevasti. Panin kuitenkin merkille, että Kouvolan Sanomat julkaisi silmiinpistävän usein.
Veturimiehen syytä / ansiota?
(Tähän kirjailija Mirja Turunen kommentoi. ”Laakia mainitsee, että hänen kirjoituksiaan julkaistiin yllättävän paljon Kouvolan Sanomissa. Se ei varmaankaan ole Haikalan ansiota, vaan johtuu päätoimittaja Martti Joutsenesta. Hän antoi taatusti palstatilaa mielipidekirjoituksille, jotka olivat ylipäätään Neuvostoliiton vastaisia.”)
Raimo Laakia 26.4.2017