Olen jo purkanut teltan ja lopettelen aamiaistani nuotiolla Ristikallion vieressä. Kallionkieleke on niin jyrkkä, että uskalsin illalla vain vaivoin kurkistaa alas. Ja nyt sillä istuu pitkänhuiskea nuori nainen, heiluttelee jalkojaan rotkon päällä. Vieressä toinen.
Emme malta olla moikkaamatta. Naiset aikovat tehdä kierroksen rotkon pohjalla ja lähden päiväreppu selässäni mukaan. Sammaloituneiden lohkareiden seassa ponnistellessa he kertovat jonkin uskonnollisen tarinan, joka paikkaan liittyy tai ainakin voisi liittyä ja selittää nimen. Enää, 29 vuotta myöhemmin, en osaa palauttaa tarinaa mieleeni. Rotkon pohja on tavattoman sammaleinen, aurinko paistaa sinne tuskin koskaan ja ilmanala on kostea. Kontrasti Ristikallion kielekkeeseen kymmeniä metrejä ylempänä on iso. Elokuun alun lämpöinen kesä, melkein helle. Ei ole kylmä nukkua teltassa ja laavulla.
Pitempi on äänessä. Toinen on hyvin hiljainen. Hän sanoo olevansa oppimassa.
Tyttö on puheissaan suvereeni. Kuuntelee, kommentoi, selittää oman kantansa, ei tyrkytä. Ihanasti kunnioittaa kuulijaansa. Tunnen jehovalaisuuden vain tavanomaisena oviriesana Helsingin Kalliossa eikä se minusta ole koskaan ollut kovin mielenkiintoista. Tämä nuori nainen on toista maata.
Ei hän kaikkia opin syvyyksiä selosta. Enkä minäkään. Kerron ympäristöaktivismistani, mainitsen maolaisuuden, mutta en uppoudu Maon kansansodan yksityiskohtiin.
Myös hän on huolissaan elämän kukoistuksesta maapallolla. Ja kannattaa ympäristöliikettä.
Palaamme ylös kielekkeelle. Pakkaan rinkkani ja lähdemme kolmistaan polkua etelään. Kertoilen lapsuudestani, Lemmulan metsästä, Piekkalanniemestä. Syvälammen motelli on hänelle tuttu, hänen ystävänsä on järjestänyt siellä hääjuhlat seurakuntalaisille.
Ihaillen sanon, että varmaan hänen lapsuutensa on ollut onnellinen. Kaikkea muuta, hän vastaa muttei ala selittämään. Hänellä on ”oma seurakunta”. Ajattelen heti, että hän johtaa sitä.
Illaksi päädymme myllytuvalle. Kymmenkunta satunnaista toisiaan tuntematonta patikoijaa levittelee makuualustansa ja -pussinsa lankkulattialle siskonpetiksi. Aurinko on jo laskenut, joku vielä hiljakseen jutustelee.
Uskaltaudun. Pyydän saada pitää häntä kädestä. Kun luottavaiset sormet löytävät käteni, värähdys tuntuu vatsanpohjassa saakka. Juttelemme vielä hetken. Vanhempi retkeilijämies kysyy ilmeisellä empatialla tyttöjen selän takaa, kauanko olette tunteneet toisenne.
Yö pimenee. Pientä tuhahtelua, kuorsaustakin, hyttysiä. Kohtaamisen yllä leijuu molemminpuolinen kiltteys ja ujous. Ajattelen olevani vielä nuori. Maailma on vasta alussa. Ja mikä on maailmassa rikki, on korjattavissa.
Aamueväiden jälkeen patikointi jatkuu. Ennen puoltapäivää tasaisen mäntymetsän keskellä risteyksessä tytöt lähtevät länteen. Annan lapulla yhteystietoni. Toivon ja tarkoitan, että hän ottaisi yhteyttä, mutta en sitä ujoudeltani saa täsmällisesti sanottua.
Tutkimusaseman leirintäalueella istun teltassa ja kirjoitan ihastuneena päiväkirjaani. Repun painon pienentämiseksi minulla on mukanani vain irtolehtiä enkä vuosikymmenten päästä enää osaa löytää matkan kirjoituksia…
Syksyllä Karjalankadun oven takana on kaksi mummoa raamatut kädessä. Vedän oven kiinni. Aika tyly olen.
Muutaman kuukauden päästä tulee mummo ja kaunis teini-ikäinen blondi, joka on selvästi nähnyt vaivaa ollakseen viehättävä. Vedän oven kiinni. Olen melkein loukkaantunut. Enhän minä nyt ole kiinnostunut kenestä tahansa kaunokaisesta, vaan Sinusta, joka olet aivan erityinen!
Arvelen kuitenkin, ettei Hän henkilökohtaisesti ole lähettänyt saarnaajia ovelleni, vaan toimittanut yhteystietoni Kallion alueen seurakuntaan, josta jehovantodistajain 150-vuotisen ohjesäännön mukaan käydään mielenkiintoiset henkilöt aina silloin tällöin tsekkaamassa.
Vuosikymmenen kuluttua muutan Sipooseen. Pihalle tulee vanhempi mies raamattu kädessä. Selitän, että en usko uskontoon, vaan luontoon ja järkeen. Että erosin kirkosta heti kun täytin 18 vuotta ja uskontonumeroni oli silloin kymppi.
Kuulehan sinä siellä jossakin, joka pidät todistajaliikkeen käännytystyön arkistoa: lähetäpä valokopio henkilökortistani!
Vuosikymmenten mittaan muistelin silloin tällöin lämmöllä kohtaamista Kainuussa. Jossain vaiheessa tajusin, että Hänen kiehtovuutensa perustui maolaisuuteen. Hän oli elänyt monelta osin samankaltaisessa karismaattisessa liikkeessä. Hänen symboleillaan oli eri nimet mutta syvä sisältö sama. Liikkeen käytöstavat, kertomukset, eleet, ilmeet, äänenpainot olivat menneet sieluun ja silmiin. Ja kuin huomaamatta Oulangan polulla olin taas kotona. Sielunsisko.
Löysin kirjan ”Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Atena 2015.” Hämmästyin yhtäläisyyksiä. Kirjalle voidaan antaa anteeksi, että se kampanjoi yhden uskonnollisen suuntauksen (liberaali kristillisyys) puolesta toista suuntausta vastaan. Faktat kuitenkin lienevät kirjassa totta. Vanhalle maolaiselle kirja tarjoaa muutama kymmen oivallusta.
Myös ”uskontojenuhrientuki.fi” ja ”johanneksenpoika.fi” tarjoavat ajateltavaa.
Käännytys
Keskeisenä ajatuksena kummallakin liikkeellä oli ja on voittaa uusia ihmisiä puolelleen ja johdattaa heidät vahvaan sitoutumiseen. Kummallakin työ takkusi ja takkuaa kaiken aikaa.
Odotus
Jehovantodistaja odottaa maailmanloppua, puolakkalainen Matin teorian ilmestymistä. Kummankin on määrä tapahtua aina lähitulevaisuudessa. Maailmanloppua on odotettu rapiat sata vuotta, Puolakan teoriaa 33 vuotta. Odotuksen toteuduttua alkaa optimistinen puuha: päästään rakentamaan Paratiisia (maailmanloppu ei siis tuhoa jehovantodistajia, vaan kaikki muut ihmiset) / ihmiskunnan asioiden hoitamiseen tulee vihdoinkin järkeä, kun Matin filosofia ohjaa päätöksentekoa.
Karismaattinen auktoriteetti
Vahva yhtäläisyys on karismaattisen johtajan rooli. Jehovalaisilla ongelmaksi tosin nousee, että seurakuntia on Suomessakin muutama sata eikä 17 000 jäsenen joukosta löydy osaavaa karismaattista tyyppiä joka seurakuntaan. Seurakunnan täysmiehinen ”vanhemmisto” ei läheskään aina yllä riittävään karismaan. Vahvan auktoriteetin seurassa työskentely lyö ajan mittaan leimansa jokaisen mukana olevan persoonallisuuteen.
Tienraivaaja = kaaderi
Käännytystyölle erityisen omistautunut toveri on jehovantodistajuudessa ”tienraivaaja”, maolaisuudessa ”kaaderi”. Samankaltaisuutta alleviivaa jopa piirre, että tienraivaaja on usein luopunut opiskelusuunnitelmistaan, työstään ja perheen perustamistoiveistaan. Omat ratkaisuni opintojen osalta menivät 1970-luvulla juuri noin.
Salaliittojen pelko
Jehovantodistajat pelkäävät ulkomaailmaa, jossa vaanii saatana-nimisen olennon agentteja. Nämä demonit (latojan huomautus: olisiko ”demoni” ”meemin” alalaji?) voivat liidellä vapaasti ja myös asua esineissä, kirjoissa ja nettisivuilla, joista ne voivat siirtyä ovelasti ihmisten aivoihin.
Nykypuolakkalaiset pelkäävät KGB-FSB:n tappajia (dokumentit 2 ja 5) ja liikemiesten salaliittoja (dokumentti 20). Kiinanmatkalla (noin 1972) Puolakka pelkäsi, että hänet pidätetään Neuvostoliiton tullissa, mistä aiheutui hassu viinapullovälikohtaus. Laukaan kommuunissa (noin 1978) hän määräsi haulikkovahdin yöksi. Vanhan kuppilasta itse iskemänsä nuoren hehkeän naisen Puolakka uskoi olevan lähetetty varta vasten tuhoamaan hänen elämäntyönsä (dokumentit 14 ja 20). Pelättävien listalla ovat myös vaitonaiset kannattajat (dokumentti 35) ja toimittajien ammattikunta (dokumentit 2 ja 34).
Historian unohtaminen
Todistajilla on ollut muutaman kerran maailmanlopun päivämäärä kalenterissa.
Dokumentissa 10 Iris Keinänen sanoo ”oikeita maolaisia oli paljon Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa, mutta ei koskaan Suomessa”.
Dokumentissa 34 Heli Santavuori kirjoittaa ”minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen”.
Kiistäminen on hassua. Saman liikkeen jatkumosta on kysymys. HMLS:stä nykynetin humanpath.net/dabating-encyclopedia/-sivustoon.
Karttaminen eli laumahylkäys
Kummatkin karttavat erotettuja ja karanneita ja käyttävät ylenkatsotuksi joutumisen uhkaa vallan välineenä. Nykypuolakkalaiset sanoivat karkaamassa olleelle Tomas Brunilalle 1980-luvun puolivälissä ”me ei tulla sun haudalle”. Eikä tätä sanottu vitsinä. Meni kahdeksan vuotta ja se hauta oli olemassa.
Jehovantodistajat kutsuvat poislähteneitä ”eläviksi kuolleiksi” (sivu 268).
Toki molemmissa lahkoissa yksittäiset ihmiset myös osaavat käyttää huomattavaa inhimillistä kekseliäisyyttä karttamisen mitätöimiseen.
Yllytänkin vanhoja ja uusia maolaisia käymään Tomas Brunilan (s.1.2.1944 k. 7.5.1993) haudalla. Hauta näkyy Helsingin Lapinlahden pyörätielle kun ajaa Hietarantaa kohti. Näin saadaan edes yksi väärämielinen fatwa neutraloitua.
Itsemurhat
Kirjan sivuilla 251, 253 ja 345-363 Aila Ruoho kertoo järkyttävistä itsemurhista, joita on tapahtunut ryhmänjohtajien kuulusteltua seurakuntalaisia hairahduksista.
Maolaisten joukossa sattui paljon ennenaikaisia kuolemia (dokumentit 2,6 ja 9).
Yhteisön hurma
Yleisinhimillinen piirre, mutta pistää silmään.
Vartiotorni-lehti 1999:
”Millainen rohkaisun lähde kristilliset kokoukset ovatkaan! Ja miten virkistävältä tuntuukaan sellaisten rakkaudellisten veljien ja sisarten seura, jotka ovat kiinnostuneita meistä ja haluavat auttaa meitä kestämään loppuun asti! Meillä ei ole varaa vähätellä tätä Jehovan rakkaudellista järjestelyä.”
Ja Vartiotorni 2010:
”Olipa rakentava kokous! Epäilemättä olet joskus sanonut näin oltuasi läsnä valtakunnansalissa pidetyssä kokouksessa. Seurakunnan kokoukset ovat tosiaan rohkaisevia, eikä tämä ole yllättävää.”
Pia Länsmanin Mietteitä Malmilta-blogi 2017:
”Iltapäivä ja ilta menivät Kuusijärvellä ystäväpiirimme kesätapaamisessa. Ihania ihmisiä, keskusteluja, runonlausuntaa, makkaranpaistoa, yhteislaulua, uintia ja auringonpaistetta.
Myöhemmin illalla ehdin vielä kasvimaalle kastelemaan, rikkaruohoja nyppimään ja viilentämään omaa ylikuumentunutta päätäni.” (mietteitamalmilta.blogspot.fi/2017).
Heli Santavuori dokumentissa 34:
”Koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut…”
Vaino
Kummatkin kokevat olevansa vainottuja. Jehovantodistajat tosin ovat oikeastikin, esimerkiksi Venäjällä. Kirjan sivulta 167:
”Jehovan todistajille opetetaan vainon olevan merkki siitä, että he ovat ainoa oikea uskonto. Mitä voimakkaampaa vainoa, sitä lähempänä ”lopun päivä” on ja sitä kovemmin on pidettävä kiinni omasta uskosta. Tämä on nerokas ja toimiva pyörä: sen sijaan, että todistajien uskonopetusten tai järjestön kritisointi saisi yksittäiset todistajat miettimään ja kyseenalaistamaan asioita, heidät on opetettu sulkemaan silmänsä ja korvansa entistä tiukemmin ja uskomaan, että loppu tulee ihan juuri – ja että juuri nyt olisi typerää luovuttaa. Vainona pidetään ennen kaikkea entisten Jehovan todistajien (arvostelevia) näkemyksiä järjestöstä. Kirsti.”
Exät leimataan rikollisiksi
Aila Ruoho kirjoittaa sivulla 40, että todistajat uskovat itse olevansa hyviä ja jopa muita parempia ihmisiä. Vartiotornissa rinnastetaan pahuus ja rikollisuus entisiin Jehovan todistajiin.
Puolakkalaiset pitävät poislähteneiden kritiikkiä rikollisena kulttuurifasismina (dokumentit 5 ja 34).
Kritiikkikanavat tukitaan
Kun todistaja ilmoitti eroavansa seurakunnasta, 150:stä facebookkaverista 122 lähti kerralla.
Kun Olli Santavuori julkaisi muistelmansa, Heli Santavuori yritti uudelleen ja uudelleen saada veljeään poistamaan tekstistä Matti Puolakkaa koskevat kohdat (dokumentti 6). Myös tätä muisteja-sivustoa on yritetty vaientaa (dokumentit 29, 33 ja 34). Jopa paperilehti Vihreän Langan toimitukseen tunkeuduttiin julkaisemisen estämiseksi (dokumentti 18).
Kriitikot leimataan mielisairaiksi
Aila Ruohon haastateltu kertoo kirjan sivulla 216, miten entisten jehovantodistajien kriittiset nettisivut leimataan mielenvikaisten kirjoittamiksi. Sama leima on käytössä nykypuolakkalaisilla muun muassa dokumenteissa 5, 19 ja 34. Puolakkalaisten kohdalla asia on kaksinkerroin humoristinen siksi, että 1970-luvulla oikeutetusti pilkkasimme Neuvostoliittoa siitä, että se sulki toisinajattelijoita mielisairaaloihin. Ja pilkkasimme taistolaisia, koska he hyväksyivät moisen menettelyn.
Karanneet
Kirjan sivulla 176 kuin nykypuolakkalaisten dokumenteissa 2,5 ja 34:
”Aktiiviaikoina en ollut yhteydessä pois jääneisiin, enkä oikeastaan tuntenut ketään erotettua kovin läheisesti. Pidin erotettuja pahoina luopioina, jotka katkeruuttaan keksivät todistajista valheita. Marke.”
Mutta dokumenttien 19 ja 20 kaltaiseen villiin luovuuteen eivät jehovantodistajatkaan yllä.
Kritiikin vastaanottaminen
Kirja lainaa psykiatri Hannu Lauermaa sivulla 41:
”Teoksessa Usko, toivo ja huijaus hän toteaa, ettei epäterveen uskonlahkon jäsen ymmärrä olevansa mukana sellaisessa. Jäsen on omasta ja yhteisönsä mielestä hyvällä asialla ja hyvässä seurassa. Kritiikkiä esittävät nähdään kielteisinä, sairaina tai kateellisina. Jos tulee ilmi ongelmia – seksuaalista hyväksikäyttöä, kirjanpitorikoksia, manipulointia tai kiristystä – ne kielletään, niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. On vain hellyyttä ja rakkautta, avunantoa ja kiitollisuutta, talkoohenkeä ja turhan byrokratian välttämistä.”
Teokraattinen sodankäynti = tarkoitus pyhittää keinot
Todistajaliikkeellä on jopa oma terminsä huijaamiselle, niin institutionalisoitunutta petkuttaminen on. Toki ei liene epäilystä, etteivätkö valtiot alati petkuttaisi kansalaisiaan esimerkiksi siirtomaahistorian, sodan, asekaupan, rasismin tai pakolaisten poisajamisen kysymyksissä. Kuitenkin ryhmän hyväksymät yksilöihin kohdistetut huijaukset tuntuvat astetta vastenmielisemmiltä. Esimerkiksi maolaisten rahankeruussa lainoja kerättiin tietäen, ettei niitä makseta takaisin (dokumentti 32).
Ylimielinen idealisti
Aila Ruoho esittelee sivuilla 408-409 psykologi Markku Ojasen termin ”ylimielinen idealisti”. Jehovantodistajuus, maolaisuus, puolakkalaisuus näyttävät leimallisesti olevan tällaisia ylimielisen idealistin liikkeitä.
Harrastelijalahko
Jehovantodistajien liike on ollut olemassa 150 vuotta ja sitä ennen kristillistä uskontoa jokunen tuhat vuotta. Kirjasta huokuu aikajanan pituus, miten tarkkaan jokaista askelta ja ajatusta myöten todistajien yhteisö on ohjelmoitu. Puolakkalaiset eivät ole näin valmiit, selvästikin harrastelijalahko.
Kun 50 vuotta sitten kesän 1968 punaisissa lauantaissa asetuin Matti Puolakan ja Peter Nilssonin peesiin, en kuuna päivänä olisi osannut kuvitella, että ajautuisin näin uskonnolliseen ryhmään. Mehän olimme järkeviä materialisteja ja ajattelun kannalla.
Mutta loogista se on. Ihmiskunnan kulttuurihistorian aikana on syntynyt valtava määrä oppeja, uskontoja, filosofioita, suuntauksia, liikkeitä, lahkoja, puolueita ja ryhmiä. Vaikka niiden sanat, teot ja symbolit poikkeavat jyrkästikin, pohjalla ovat samat asiat. Siten on mahdollista, että Kuusamon suvessa kohtaavat jehovalainen ja maolainen, kulkevat matkan sielunsiskoina männikkökankailla. Mahtavaa!
Mikä pelastaisi maolaiset?
Heli Santavuori kiteyttää dokumentissa 34 nykypuolakkalaisten pelastusoljenkorren:
”…kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä näiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä…”
Oljenkorsi – näkemyksen ja julkaisun odottaminen – on ollut julkilausuttuna ainakin viimeiset 33 vuotta. Ei se ole uskottava. Tuollaiseen ripustautuminen edellyttää uskonnollisuutta, ”antautumista jumalalle”.
On huomattava, että ei vain kannattajat, vaan nimenomaan guru itse ylläpitää illuusiota pian tulevasta menestyksestä (katso esimerkiksi dokumentti 32). Illuusio on niin gurulle kuin kannattajillekin elintärkeä.
Tie umpikujasta ulos voisi olla, että itsekukin tarkastelisi omaa henkilöhistoriaansa teini-iästä näihin päiviin. Saattaisi avautua, missä, milloin ja miksi maailmanparannuksesta tuli uskontoa. Tarkastelussa ei tarvitsisi luopua vääryyden vastustamisen ihanteesta eikä hyvyyden ja reiluuden puolustamisesta, jotka kaikilla epäilemättä alkumatkan siivittivät.
Mutta mikä pelastaisi jehovantodistajat?
Aila Ruoho paljastaa kirjassaan surkean totuuden. Keskeisin tehtävä, ovilähetystyö, ei juurikaan tuo käännynnäisiä, jehovantodistajuus Suomessa lähinnä periytyy perheissä. Tuhansia ja tuhansia tunteja käännytystyötä tehdään tuloksetta. Asiantila on kaukana muinaisten uskonnon perustajaisien haaveesta.
Lumisena pakkaspäivänä viime tammikuussa olin tapani mukaan koneella kirjoittamassa. Iso kuuma tuli paloi hellassa, savu nousi korkealle eikä pihalta katsottuna voinut olla epäselvää, että kotona ollaan. Kun nousin työnurkkauksesta keittiöön, huomasin pihapolulla jo poistumassa olleet kaksi vanhaa miestä. Tummissa vanhahtavissa talvitamineissa, kumarassa, hiljaisesti askeltamassa poispäin. Kummallakin samanlainen kenttälaukku, johon mahtuu sopivasti raamattu ja pieni määrä painotuotteita. Jäljistä päätellen olivat seisseet aikansa portailla, koputelleet. Kun en ollut huomannut, lähtivät sitten pois tohtimatta tulla sisään koputtamaan väliovia.
Lähetystyön vastaanotto ovilla on niin kielteinen, että vanhat miehet ovat peloissaan jo portailla, masentuvat.
Kuulkaa, ei tällainen käy. Tuhansia työtunteja ja jumalan hyviä resursseja tärvellään. Teidän on uudistuttava!
Selvää on, ettei Amerikan päämaja osaa uudistua. Tehtävä lankeaa siis Suomelle. Uudistajaksi nouskoon nuorehko nainen tai karismaattinen mamma.
Ja paratiisi on uudistuksen avain. Todistajien kirjallisessa materiaalissa on jo julkaistu ansiokkaita havainnekuvia. On aika mennä eteenpäin: tilattava Pöyryltä ja Eero Paloheimolta hankesuunnitelma ja rakennepiirustukset Suomeen rakennettavasta Paratiisista.
Peruskiven muurauspäivä, joka voi koittaa jo 2020, olkoon todistajuuden uusi pyhä vuosi, josta jumalallisen ihmiskunnan hieno muutos alkoi.
Voi sitä onnen ja kiitoksen määrää! Poispyyhityt ovat kärsimysten vuosikymmenet!
Raimo Laakia 16.4.2018