Komeassa 80-vuotishaastattelussaan hesarissa ”Uusvasemmistolaisista ensimmäisiä” Lars D. Eriksson toteaa tärkeitä asioita:
”Lars D. Eriksson on yhä kuusikymmentäluvun radikaali. ”Miten yhteiskunta muuttuisi, ellei olisi aktivismia?”
Kun Lars D. Erikssonia pyytää kuvailemaan kuusikymmenlukulaista henkeä, hän innostuu silmin nähden.
”Minähän olin itse luomassa sitä! Sen alkuhetkiä oli vuonna 1963 startannut melko huomattava Front mot kärnvapen -liike, jota olin organisoimassa Pär Stenbeckin kanssa.”
Pystytimme myös opiskelijoiden demariryhmän, johon kuului lisäkseni muun muassa Christer Kihlman ja Claes Andersson. Se oli uusvasemmiston ensimmäinen linnake.”
Oikeustieteen professori Lala Eriksson onkin oiva esimerkkihenkilö tuon aikakauden uusvasemmistolaiseksi. Hän kuului laajasti lukeneeseen yliopistojengiin, joka virittäytyi pasifismiin, yleiseen kulttuurikritiikkiin ja moniin marxilaisiin virtauksiin.
Eriksson on pitänyt ja pitää luontevana limittää tutkimusta ja aktivismia. Tutkijatyön rinnalla hän tykkää polemisoida railakkaasti yhteiskuntaa ja politiikkaa, moraalia ja arvoja, melkeinpä mitä tahansa. Kaksoisrooleineen hän kohtasi alkuun vastustusta, mutta nykyään harvemmin.
”Tutkimus ja samanaikainen radikaalikin aktivismi ovat täysin sopivaa ja luonnollista. Rajankäyntiä on silti sikäli harjoitettava, että missä roolissa mitäkin esittää, ja argumenttien täytyy aina olla pitäviä”, hän määrittelee.
”Perusjuttu on kuitenkin selvä: Miten yhteiskunnat muuttuisivat, ellei olisi aktivismia? Ihmiskuntahan uudistuu vain ristiriitojen kautta.”
Muistan Lars D. Erikssonin Suomi-Kiina Seuran hallituksesta vuodelta 1972. Hän istui Erottajanmäen myymälähuoneiston kokouksissa suurissa saappaissaan aika hiljaisena ja taisi kokea, ettei kumileimasinmainen johtokunta ollut aivan hänen alaansa.
Kuusikymmentäluvussa seikkailivat myös alkumaolaiset Matti Puolakka, Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Jarmo Lavila, ehkä muutama muukin. Aluksi erillään ja sitten toisensa löytäen.
Uusvasemmistolaisten ja alkumaolaisten välillä on täytynyt olla yhteisiä projekteja, kohtaamisia, keskusteluja, kiistoja. Asioita on ajateltu, sanottu ja ehkä kirjoitettukin. Larsderikssonit, ilkkataipaleet, katipeltolat, liisamanniset, kalevisuomelat, ilkkachristianbjörklundit, erkkituomiojat, leevilehdot ja pekkasaarniot tietänevät seikkoja, joita me nuoremmat emme tunne.
Kovin vähän kukaan on niistä lausunut.
Vuonna 1993 Erkki Tuomioja kuvailee Huotaria:
”…Marssilinja henkilöityi Sadankomitean varapuheenjohtajaan Pentti Järviseen ja hänen adjutanttiinsa, historiantutkija Tauno-Olavi Huotariin. TPSL:ään kuuluneet, barrikadimaistereiksi ristityt Järvinen ja Huotari olivat eräänlaisia opiskelijaradikalismin prototaistolaisia, vaikka kumpikaan ei itse päätynyt stalinismiin. Huotarista tuli Suomen vähäväkisen maolaisuuden keskeinen ideologi ja Järvisestä lopulta Työväen Sivistysliiton sosialidemokraattinen toimitsija.” (Erkki Tuomioja: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, 1993, sivu 56).
Sosdemnuorten Hannu Vesa kirjoittaa Suomen Sosialidemokraatissa 15.6.1968 ”…mainostanut Järvisen ja jos kohta häntäkin erikoisemman henkilön, surullisen kuuluisan marxilais-leninisti Tauno-Olavi Huotarin toimintaa. Marxismi-leninismi muuten tarkoittaa sitä aitoa maolaista linjaa, se ei kuitenkaan estä Huotaria kuulumasta TPSL:n puoluetoimikuntaan.” (Anton Monti ja Pontus Porokuru: 1968, ilmestynyt 2018, sivut 158-159).
Matti Puolakka kertoo, että häntä syrjittiin 1960-luvun puolivälissä, kun hän pyrki SKDL:n nuorisoliiton liittohallitukseen (dokumentti 14).
Heli Santavuori, joka tosin on nuorempaa polvea ja muistelee 1970-lukua, kirjoittaa että kutsuimme itseämme marxilais-leniniläisiksi ”erotuksena kaikenlaisesta hihhulismista, mikä siihen maailmanaikaan oli yleistä”. (dokumentti 34). Epäilen, että ”hihhulismilla” hän tarkoittaa myös joitain kuusikymmentäluvun virtauksia.
1969 uusvasemmisto ja maolaiset alkoivat olla jo aika erillään. Sen jälkeen tulivat taistolaiset, jotka jyräsivät kummatkin. Meni kymmenen vuotta ja jäljellä oli vain raunioita ja onttoja järjestökuoria. 1979 Koijärvellä – luojan kiitos – kaiken vanhan ulkopuolelta syntyi uusi aalto, ympäristöliike.
Vielä yksilöitä on elossa. Ja maailma on niin muuttunut, ettei enää henkisiäkään esteitä pitäisi olla. Vielä voisi valaista vuosien 1965 – 1968 havaintoja, keskusteluja, asenteita ja tapahtumia. Kertokaa!
Lars D. Eriksson on ihailtavasti pysynyt ajan hermolla. Hän päättää haastattelun hyvin tärkeään ”estävän normiston” pohdintaan:
”Eniten huolestuttaa uusi, sanoisinko antroposentrinen, suuntaus, tämä historiallinen nykyvaihe, jossa ihmisestä on tullut luonnon tulevaisuuden varsinainen ratkaisija”, hän kuvailee. ”Ympäristön muutokset ovat ihmisen kädessä, mutta toisaalta emme pysty hallitsemaan luonnon tapahtumakulkuja.”
Valistusajasta asti vaalitun vapauden merkitys ei Erikssonin mukaan voi enää täysin päteä, koska henkilökohtaisten oikeuksien varjolla voidaan muun muassa tuhota luontoa kiihtyvästi. ”Täytyy vakavasti miettiä, onko tähänastinen paradigma yhä kestävä vai ei.”
Uudet uhat luovat valtavan haasteen lainsäädännölle ja juridiikalle, taloudelle ja politiikalle, ja koko yhteiskunnalle, Eriksson hahmottaa.
”Miten rakennetaan uudenlaista estävää normistoa niin, että ei samalla avata ovea uudelle totalitarismille”, hän kysyy.
”Maailmalla olen tätä uutta ajattelua tavannut – en vielä Suomessa.”
Veli-Pekka Leppänen: 80-vuotias Lars D. Eriksson on ollut väsymätön ideatykki ja kalkkeutuneiden ajatusratojen pöllyttäjä. Uusvasemmistolaisista ensimmäisiä. Helsingin Sanomat 9.11.2018. Sivu B 19.
Kirjasi Raimo Laakia 4.2.2019.