11. Eteenpäin Keihäsen viitoittamalla tiellä

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”Tarjous. Saarenmaan suomalaisryhmä lupasi bisneskumppanilleen hyvän aseman sosialistisessa imperiumissa.

”80-luvun jupitkin olivat rehellisempiä”, luonnehtii entisiä liikekumppaneitaan Reijo.

Vielä keväällä Reijo oli kiinteistövälittäjän leivissä myymässä maolais-itulais-taiteilijoiden Saarenmaata suomalaisille liikemiehille.

”Puolakka leikki Saarenmaan keisaria. Hänen ihanteenaan oli vuosikymmenten takainen Kalevi Keihäsen massaturismi.

Vaikka koko Saarenmaa piti valloittaa, pienenkin liiketoimen eteneminen oli vaikeaa. Ei ollut vaikea huomata, että raha oli tullut ryhmälle aina jollain muulla konstilla kuin työllä.

Saarenmaa sopi heille. Yhdellä työttömyyskorvauksella koko porukka eli luksuselämää.

Neitseellinen paikka. Saarenmaalaiset nukkuivat ovet auki, eivät tienneet mistään mitään.

Ei mennyt kauan ennen kuin Puolakka huomasi, että Viron kirjailijaliitto oli ehkä maan tärkein vaikuttaja. Kulttuurisuhteita luotiin Puolakan määräyksestä. Hannu Salvi oli koko ajan Saarenmaalla tutkimassa myytäviä kohteita. Muilla ulkomaisilla liikemiehillä oli aina kiire, näillä ei.

Kun ensimmäinen maatila saatiin haltuun, siitä lahjoitettiin heti osa Viron kirjailijaliitolle. Sitten vain haettiin uutta – ja ei kun Viron kirjailijaliitto suosittelemaan Puolakan porukkaa ostajaksi, halvalla.

Tuskinpa kirjailijaliitto tiesi tukevansa maolaisgurua. Toiminta naamioitiin kulttuurisponsoroinniksi. On se vaan jotenkin hupaisaa, että mies, joka ei ole edes kirjoilla missään, lahjoittelee maaomaisuuksia muille.

Ryhmä kestitsi Saarenmaan silmäätekeviä Suomessa.

On heidän touhussaan hyviäkin puolia kuten kulttuurivaihto. Järkyttää vain, kun upeita maaomaisuuksia vaihdetaan rihkamaan ja suuriin lupauksiin.

Kävi meilläkin amerikantädit sodan jälkeen karamellia tuomassa, mutta eivät sentään vaatineet maita. Puolakan taitavuudesta kertoo se, että Viron kirjailijaliitto ei suositellut tiloja suoraan itselleen, vaan ensin kulttuurisponsori Puolakan porukalle, joka sitten ”jalosti” lahjoitti ne virolaisille.

Se myös ihmetyttää, että ensin virolaiset näkivät vaivaa päästäkseen neuvostokommunisteista, mutta nyt tukevat maolaiskommunisteja.

Puhuttiin luonnonsuojelusta, mutta suunniteltiin suojelualueen kupeeseen rantabulevardeja ja turistikeskuksia.

Kuka nyt ilkeää höpistä antavansa kaksi prosenttia tuotosta luonnonsuojelulle, jos suunnittelee rankalla massaturismilla rahastamista?

Puolakka sanoi minulle, että tämä projekti on sitä varten, että hän saa neljä assistenttia ja kirjoittaa kirjasarjan sosialistisesta ideologiasta.

Kun riitauduin arvostellessani Puolakan ryhmän toimintaa, minut kutsuttiin kokoukseen, jossa minua sitten ojennettiin ja vaadittiin anteeksipyyntöä. Tilanne oli naurettava.

Kerran yöllä he lukivat minulle kolme metriä pitkän kirjeen siitä kuinka he rakentavat sosialistista imperiumia, jossa minullekin olisi sitten hyvä asema. Sanoin, että tästä eteenpäin puhutaan päivänvalossa, eikä soitella enää öisin.

Kuvaan kuuluu, että vaikka Puolakka suunnittelee kaiken toiminnan, hän ei suinkaan itse ilmesty vastaamaan toimistaan. Likaisen työn tekee esikunta.

Kun ihmettelee Puolakan etenemistä Saarenmaalla, on otettava huomioon hänen huikea taitonsa käyttää ihmisiä hyväkseen. Nelikymppinen mies on ollut tuskin päivääkään töissä – gurun kannattajajoukkoa on lypsetty taitavasti.

Olen kuullut useilta tahoilta, että tämä porukka pystyy psykologisesti painostamaan lähinnä nuoria jäseniään niin, että kukaan ei uskalla arvostella ketään.

Sääliksi käy kokemattomia saarenmaalaisia ja nuoria herkkiä, usein taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka joutuvat tämän porukan käsittelyyn ja hyväksikäytettäviksi.

Jossain määrin varmaan pitävät paikkaansa myös ne kertomukset, miten Puolakan uskollisimmat opetuslapset ovat menettäneet tai uhranneet eri vuosikymmenillä omaisuutensa gurun elättämiseen ja liiketoilailuun.

Puolakka juoksuttaa aivopestyä porukkaa muka aatteen vuoksi. Kaveri, joka surutta käyttää ystäviensä omaisuutta, puhuu aatteesta ja moraalista. Sukulaiset ja tuttavat on tasan tarkkaan lypsetty.”

Satukirjatasoa.

”Saarenmaan konsuli” tammisaarelainen Hans Rehnström kertoo puhuneensa suomalaisryhmän liiketoimista Saarenmaan lääninhallinnon edustajien kanssa. Nämä sanoivat huomanneensa, että jotain ”vähän hämäriä” kauppoja on tehty.

Saarenmaalla huseeraa monta suomalaista rakennusliikettä, onnenonkijatasoista, joiden hotelli- ja ravintolaprojektit ovat kesken, koska kauppojen lainvoima ei ole selvä. Viron kiinteistölainsäädännön tekeminen on kesken.

Turismisesonki on ollut lyhyt, palveluja on vaikea saada kannattamaan.

Rehnström on saanut ”tittelinsä” siitä, että on junaillut suomalaisten ja saarenmaalaisten välisiä yhteyksiä, muun muassa järjestänyt suomalaisille vierailulupia.

Rehnström on lukenut Puolakan ryhmän pitkän selosteen projekteistaan. ”Joitain hyviä ideoita”, hän sanoo, ”mutta vähän satukirjatasoa.”

 

 

 

10. Pitkä marssi Saarenmaalle

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”1960-luvun marssien aikoihin alkoi maolaisten erkaantuminen taistolaiskommunistien kriitikoiksi. Maolaisten joukko jäi verraten pieneksi. Nyt näiden ”sorrettujen oikeaoppisten” porukan viimeinen jae on löytänyt itselleen paratiisin Saarenmaalta. Gurunsa Matti Puolakan johdolla he haaveilevat sinne seurapiirien lomakylää. Esko Naskalin ja Alo Merilon raportti sivuilla 9-12.

Maolaisten pesänjakajat löysivät paratiisinsa.

Pitkä marssi. Suomen ex-maolaisten vetämä ryhmä puuhaa Saarenmaalle eliitin lomakeidasta. Haaveissa on saada jahtisatama, golfkenttä, tenniskentät, squash-kentät, ratsastustalli, metsästystä, kalastusta, motelleja… Teksti: Esko Naskali, Helsinki & Alo Merilo, Tallinna.

”Kaksi vuotta sitten Saarenmaalla ei ollut vielä minkäänlaista rikollisuutta. Maolaiset tulivat sinne ryhdikkäinä ja rehellisinä kulttuurin ystävinä. He olivat siellä ensimmäiset länsimaalaiset. Ei ihme, että Puolakka kävi kuumana”, sanoo ryhmän entinen liikekumppani.

Maolaiskommunistina, Itu-ryhmän guruna ja ideologina tunnetun Matti Puolakan ympärillä pyörivä ryhmä on joutunut painamaan Saarenmaalla jarrua. Rahoittajia huikean lomakeskuksen rakentamiseksi ei ole löytynyt. Ei, vaikka tekeillä on ”idän ja lännen kulttuuriväen kohtauspaikka”, jossa taiteen julkkikset vetäisivät raharikkaat perässään Pohjois-Euroopan upeimmille rannoille, Saarenmaalle.

Toinen este on paikallinen ympäristöviranomainen Elvi Viira. Suomalaisryhmän mielestä Viira on kateellinen byrokraatti, joka vain haluaa tehdä kiusaa.

Kolmanneksi: Suomessa kysellään Saarenmaan-projektin rahoituksen perään. Hiljakkoin tapaturmaisesti kuolleen maolaisen perikunta arvelee joutuneensa Viron-bisnesten maksajaksi. Kolme vuotta ennen kuolemaansa mies otti pankista puolen miljoonan markan lainan, sanoi tiedossaan olevan ”varmoja bisneksiä”. Laina jäi perikunnan maksettavaksi, rahojen kohtalosta ei ole tietoa.

Maolais-itulais-kulttuurikeskustelijoiden varainhankinnan historiasta löytyy erikoisia lukuja.

Gurun puolesta puhutaan.

Porukan vaiheiden selvittämisessä sattuu kummia. Yksi piilottelee, toinen vohkii kirjeen, kolmas soittelee ensimmäisen puolesta. Lopulta, kymmenien puheluiden jälkeen, kolme itulaista marssii toimitukseen ja kieltäytyy poistumasta.

Puolakan ystävät sanoivat tämän jutun virolaiselle toimittajalle Saarenmaalla, että Puolakkaa ei saa nyt kiinni, hän kun on mennyt Ranskaan. Marxin näköinen Puolakka ilmestyykin helsinkiläisiin kuppiloihin. Guru myös pitää perinteistyylisen seminaarin. Yrittää kuulemma kerätä rahaa Saarenmaalle.

Puolakka ei vastaa soittopyyntöihin. Kun puhelin soi, langan päässä on yksi Puolakan apureista. Tämä haluaa korostaa, että Itu ja Saarenmaa-projektit ovat kaksi eri asiaa. Korostaa sitäkin, että Itu oli ainoa liike Suomessa, joka vastusti Neuvostoliiton aikana Suomen ulkopolitiikkaa. Kiitosta ei koskaa herunut, sanoo lempinimellä Travolta tunnettu soittajamme.

Kyselyihin itulaisten sotkuisista raha-asioista hän vastaa, että he eivät ole koskaan anoneet eivätkä saaneet rahaa valtiolta. Kun ihmiset ovat mukana omilla panoksillaan, riitoja tottakai tulee, hän selittää.

Perikunnan rahoista kysyttäessä soittaja kiihtyy: ”Sulla pitää olla dokumentit siitä, että rahaa on käytetty johonkin muuhun kuin mihin tämä henkilö on itse tarkoittanut.”

Soittaja sanoo, että Puolakka ei tule julkisuuteen ”ennen kuin saa kirjoitustyönsä valmiiksi”, ja ”Saarenmaa-projekti ei ole ideologinen asia”.

Posti tekee mutkan.

Toinen soittaja, joka on seurannut itulaisia ”vain sivusta”, haluaa hänkin muistuttaa itulaisten poliittisen työn arvosta. Soittaja muistelee, kuinka yksi itulaisista, Antti Santaholma, piti 1980-luvun puolivälissä Kulttuuritalolla puheenvuoron, jossa kysyi, miksei vasemmisto puhu Afganistanista. Heti oli tullut pilkkaa ja palautetta tyyliin ”siinä puhuu Pol Pot”.

Kerrottava on vielä sekin, miten tähän saakka lähinnä metsäaktivistina tunnettu Hannu Hyvönen hätkähdyttävän oma-aloitteisesti osallistuu jutuntekoon. Virolainen toimittaja lähettää Helsinkiin kantosiipialuksella filminegatiivin, äänikasetin ja tekstiä. Tuikkaa kuoren suomalaisen liikemiehen mukaan. Hyvönen sattuu Tallinnan metsäkokouksesta samaan kantosiipialukseen.

Helsingissä kuoren vastaanottaja menee väärälle terminaalille ja myöhästyy siksi oikealta. Hyvönen nappaa Vihreälle Langalle osoitetun kuoren liikemieheltä.

Paketti ehtii olla Vihreältä Langalta kateissa liki vuorokauden ennen kuin puhelin viimein soi. Liikemies soittaa? Hyvönen soittaa Luonto-Liiton toimistosta, sanoo avanneensa kuoren ja kuunnelleensa kasettia uutterasti koko päivän muodostaakseen arvokkaan kantansa koko asiaan.

Iris Keinänen, yksi Saarenmaan projektin vetäjistä ja Matti Puolakan läheinen ystävä, vakuuttaa sitten puhelimessa, että Puolakka kävi Ranskassa. Konferenssimatkalla, niin kuin hän usein tekee. Leimat löytyvät passista, Keinänen sanoo.

Tiistai-iltana kolme ahkerinta soittelijaa marssii toimitukseen ja kieltäytyy poistumasta, ennen kuin nämä artikkelit on ”oikaistu”. Lukematta he tietävät, että kyseessä on ”ajojahti”, joka koituu Puolakan ja Keinäsen kuolemaksi. Lakimiehet ovat jo asialla, murhasyyte odottaa, vieraat vakuuttavat heidät ulos rahdanneelle päätoimittajalle.

Unelmointi on laillista.

Suomalaisporukalla on Saarenmaalla jo monta firmaa: AS Kallas, AS Atelier, AS Mawe, AS Pablo…

Yksi omistaa sitä, toinen pyörittää toista. Firmat omistavat toisiaan ristiin. Osakkeita omistavat muun muassa Puolakka, Keinänen ja Liilia Juhandi, kansalliskirjailija August Mälkin pojantytär.

Juhandilla on oikeus Mälkin kotitilaan, vaikka hän ei ole vielä saanut virallisesti sitä omistukseensa. Yli 40 hehtaarin maa-alue sijaitsee Lumandan kunnassa lähellä Saarenmaan pääkaupunkia Kuressaarta. Mälkin tilan edustalla on upea ranta hiekkasärkkineen ja lintusaarineen. Tästä tilasta suomalaiset ja Juhandi yhdessä haluaisivat kulttuuriväen kohtauspaikan, idän ja lännen yhdistäjän, eliitin lomakeskuksen. Jahtisatama, golf…

Investoijia ei ole saatu, mutta ei ole rikollista unelmoida, Keinänen ja Juhandi sanovat.

Tilasta on yritetty myydä tontteja kovaan hintaan. Rakentaminen voi alkaa heti ja on jo alkanutkin, ryhmä lupaa esitteessään, jonka on allekirjoittanut ”Kippikoovin lomakylän arkkitehtonisen suunnittelun päävastaava” Niilo Rikula.

Lomayhtiön verotus on lähivuosina olematonta, esite houkuttelee, ja eläminen halpaa. Asunnotkin. ”Koska ulkomaalaiset eivät voi suoraan ostaa näitä asuntoja, voimme kuressaarelaisen yhtiömme kautta välittää näitä huoneistoja ja omakotitaloja halukkaille.”

Rahaa veistettiin patsaista.

Rahapulassaan ryhmän on nyt toistaiseksi tyytyminen pienempään projektiin. Iris Keinänen sanoo, että mitään lottovoittoa tai jättiperintöä heidän käsissään ei ole. Rahaa on saatu muun muassa Niilo Rikulan veistämistä patsaista, kuten ”Gee Bee” Bärlundin patsaasta, joka pystytettiin Helsingin Alppilaan. Rikula on Keinäsen aviomies, nuori lahjakas taiteilija.

Saarenmaalla suomalaisryhmän hallussa on 3000 neliömetrin suuruinen entinen palvelukeskus. Se irtosi huutokaupasta 230 000 markalla. ”Ostettiin osamaksulla”, Keinänen selventää. Helmikuussa osakeyhtiö AS Kallas osti vielä palvelukeskuksen irtaimiston ja kemiallisen pesulan laitteet.

Ryhmä pyörittää pientä ompelimoa, sitä varten on yhtiö AS Atelier. Suomalaiset ostivat myös palvelukeskuksen yhteydessä olevan saunarakennuksen.

Entinen neuvostorajavartijoiden päämaja vuokrattiin Saarenmaan taidekerholle viideksi vuodeksi. AS Kallaksen toimitusjohtaja ”Saarenmaan pääesittelijä” Hannu Salvi ja Iris Keinänen sanovat lahjoittaneensa taidekerholle alkupääomaksi 25 000 markkaa. Rakennuksen pihalla on pysyvä taidenäyttely ja baari nimeltä Kasarmubaar.

Maakuntahallinnon rakennuksen kellarissa suomalaisilla ja Juhandilla on kahvila. Sitä remontoidaan.

Työpaikat olisivat kelvanneet.

Mälkin kotitilalle, jonne suomalaiset haluaisivat rakentaa Kippikoovin kulttuuri- ja lomakylän, ympäristövirasto antoi esiluvan vain leirintäpaikoille. Ryhmä haluaisi ensin vain entisöidä kirjailija Mälkin kotitalon museoksi ja ehkä rakentaa taloja kirjailijoille. ”Viron kirjailijaliitto tukee pyrkimyksiämme”.

Mälkin kotitalon jämät on revitty alas, paikalla on vain Mälkin muistokivi.

Kihelkonnan kunnassa, Neemen kylässä suomalaisten ystävä Tarvo Kiirend sai sukunsa maista osan takaisin kesäkuussa. Liki 60 hehtaarin tontti on merenrannassa. Ympäristöviraston virkailijan Elvi Viiran mukaan luonnonsuojelun asettamien rajoitusten takia tontilla ei voi tehdä juuri mitään.

Suomalaiset olivat kiinnostuneita myös lähellä Mälkin taloa olevasta entisestä rajavartioasemasta, jonka saivat kuitenkin sodantakaiset omistajat itselleen. Nyt paikka ei ole missään käytössä.

”Suomalaiset lupasivat avata sinne musiikki- ja videokeskuksen. Me olisimme tykänneet saada työpaikkoja tähän muuten niin hiljaiseen paikkaan”, sanoo paikallinen nainen.

Suomalaiset ovat tuoneet Saarenmaalle musiikkistudion. Sitä ei ole vielä lahjoitettu, Keinänen sanoo. Kuressaaressa toimivan hotelli Lossin veivät suomalaisten nenän edestä muut.

Kun muut suomalaiset arastelivat…

Kaupunginhallinnon talousvirkailijan Tiit Villigin mukaan kaupungissa toimii noin 30 ulkomaisen pääoman yritystä.

Puolakan ja kumppaneiden ryhmä tunnetaan suurista lupauksista.

Paikallinen lehti Oma Saar kysyi toukokuisessa jutussaan AS Kallaksen toimitusjohtajalta Hannu Salvilta, mahtavatko firman rahkeet riittää suunnitelmien toteuttamiseen. ”Meillä on tarpeeksi rahaa”, Salvi painotti. Jutun otsikossa Salvi sanoo: ”Investoimme Saarenmaalle, koska täällä ei ole mafiaa”.

Keinänen sanoo, että he ovat projektissaan ainoastaan alulle panijoita. Mukaan on tulossa kulttuuriväkeä, taiteilijoita muun muassa Saksasta.

Keinänen ja Rikula toteavat itsekin olleensa ensimmäisiä suomalaisia, jotka uskalsivat tulla Viroon ja tehdä siellä jotain sen jälkeen kun Neuvostoliitto hajosi. Useimmat muut suomalaiset vielä ajattelivat, että Baltian maat eivät pysy kauaa Moskovasta itsenäisinä.

Paavikin maolainen?

Ensin suomalaisryhmä yritti pystyttää Itä-Länsi-keskuksen taiteilijoille Pärnuun, mutta eivät pitäneet mafiasta. Heidän oli lähdettävä Pärnusta, koska mafiosot vaativat heiltä rahaa ja uhkasivat heidän henkeään. Saarenmaalla mafiaa ei – ainakaan vielä – ole.

Saarenmaalla suomalaiset tapasivat Liilia Juhandin, ja ovat siitä asti olleet hänen kanssaan yhteistyössä.

Suomalaiset sanovat pyrkivänsä saamaan Saarenmaalle sellaisen kulttuurikeskuksen, jossa entisten sosialistimaiden taiteilijat voisivat toimia joutumatta kerjäämään rahaa kapitalistimaiden kollegoiltaan.

”Jos emme olisi käyttäneet niin kovasti voimiamme Baltian tukemiseen ja Moskovan kritisoimiseen, olisimme nyt rikkaita ihmisiä”, Iris Keinänen sanoo.

”Puolakka ja muut on valheellisesti leimattu Suomessa maolaisiksi, koska lähes jokainen, joka ei ollut äärioikeistolainen ja silti uskalsi kritisoida Tshekkoslovakian miehitystä, melkein automaattisesti sai lempinimen maolainen. Oikeita maolaisia oli paljon Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa, mutta ei koskaan Suomessa.”

Maolainen tausta ei olisikaan Virossa ulkomaiselle sijoittajalle suositus.

”Olemme lukeneet Maoa kuten Marxia ja Leniniä, mutta siksi, että ymmärtäisimme heitä, ja tietäisimme kuinka kritisoida heitä oikein. Nyt maolaisilla on vääriä, fasistisia ihanteita väkivallasta. Kerroin tämän kolmelle mukavalle Loistavan Polun nuorelle miehelle pariisilaisessa kahvilassa.”

”Meidän leimaamisemme maolaisiksi on mielivaltaista”, sanoo Rikula. ”Sillä logiikalla Havel ja Walesa ovat myös maolaisia. Paavihan sitten se vasta oikea maolainen on!”

Jarmusch tulossa, Kaurismäki tulossa…

”Olemme suuttuneita siitä, mitä meistä on viime aikoina kirjoitettu virolaisissa lehdissä. Muutamat ilkeät ihmiset kuten toimittaja Enda Naaber Meie maa -lehdestä ja Elvi Viira Saarenmaan ympäristötoimistosta vainoavat meitä.”

”Jos tämä jatkuu, harkitsemme lähtöä Saarenmaalta ja Virosta kokonaan.”

Iris Keinänen kertoo, miten hyvässä vedossa kulttuuriväen kansainvälinen hanke jo on. Hän sanoo Jim Jarmuschin tulevan mukaan, ja ”Aki Kaurismäki on tulossa lokakuussa tänne”, ”Hantta Krause on tulossa tänne 24. päivänä…”.

”Raimo, Raimo… mikä sen nimi nyt oli… Laa… Laakia tai joku…”, Iris Keinänen yrittää muistella sen miehen nimeä, joka on muutamia vuosia sitten puhunut lehdessä itulaisista pahaa.

Tämän kuultuaan Laakiaa naurattaa: ”Pitäisi olla nimi vielä muistissa. Iris oli pääorganisaattorina katkaisemassa minulle läheistä ihmissuhdetta vuonna 1986.”

”Tai sitten hän on organisoinut tällaisia juttuja niin useita, että yksi tapaus ei jää mieleen.”

Kuvat:

Kansan arkisto/Anna-Maija Nirhamo, Sami Sallinen, Alo Merilo, Jaanus Aua.

Kuvatekstit:

Mielenosoitus Helsingissä 20. lokakuuta 1968. Matti Puolakka toinen oikealta.

Lomakylä sijaitsisi Lumandan kunnassa muutaman kilometrin päässä Kuressaaresta.

Kumppanit. Vasemmalta Hannu Salvi, Niilo Rikula, Iris Keinänen, Liilian Juhandi.

Kombinaatti. Suomalaisryhmän komein ostos on teeninduskombinaat ”Saare”, palvelu- ja pienteollisuustalo. Virossa tällaisen voi ostaa huutokaupastakin osamaksulla.

Tukikohta. Sodantakaiset omistajat saivat itselleen Mälkin kotitilan lähellä olevan entisen rajavartioaseman. Suomalaiset olisivat halunneet avata sinne musiikki- ja videokeskuksen.

Kahvila. Kuressaaressa Saarenmaan maakuntahallinnon kellarissa AS Mawe -nimisellä yhtiöllä on kahvila, jota paraikaa remontoidaan.

Yksinäisyys. ”20 vuotta taistolaiset pitivät huolta siitä, että kapakassa meidän pöytään ei tullut kulttuurihenkilöitä”, Iris Keinänen sanoo.”

 

 

 

 

 

 

9. Johdatus Vihreän Langan kirjoituksiin neljännesvuosisata myöhemmin

Kaksi artikkelikokonaisuutta jälkipuinteineen ilmestyi Vihreässä Langassa syys-lokakuussa 1993. Niiden täytyy olla merkityksellisiä, koska lähes kaikissa maolaisuutta koskevissa dokumenteissa (tälläkin sivustolla) viitataan niihin.

Nyt neljännesvuosisadan päästä luettuna kirjoitusten todistusvoima on järkyttävä. Keskeiset haastatellut ovat Hannu Salvi ja Iris Keinänen. He hymyilevät kuvissa. Kamppailevat sisukkaasti Matti Puolakan puolesta. Yrittävät parhaansa.

Lopulta guru tuli tyytymättömäksi heidän työhönsä ja ajoi heidät ”väärinä” pois. Yksinäisyydessä molemmat pian kuolivat. Hannu 44-vuotiaana 11.12.1996 ja Iris 49-vuotiaana 4.2.2001.

Hannu Salvi syntyi 6.4.1952 ja Iris Keinänen 14.9.1951. Teini-ikäisinä he tulivat maolaiseen liikkeeseen.

Veljekset Hannu ja Lassi Salvi asuivat äitinsä kanssa Raumalla. Matkustin sinne pitämään Suomi-Kiina Seuran Kiina-viikkoa (oliko 1970 vai 1971?). Asuin Salveilla. Jäi mieleeni, kun heidän äitinsä laittoi minut muitta mutkitta nukkumaan sänkyyn veljesten keskelle.

Vuosikymmenten päästä Lassi kertoi, että Hannu oli hankkinut äidiltään  10 000 markan summan Saarenmaan kommuunin rahoittamiseen.

Iris Keinäsen muistan 1970-luvun alkuvuosilta, jolloin hän kulki Seppo Merisen kainalossa. Seppo oli Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtaja ja asui minun kaksiossani Karjalankadulla. Iris oli hiljainen, kirjoitti runoja ja proosaa, hänellä oli liuta siskoja. Mökilläni Piekkalanniemessä Iris läiski hyttysiä valkoista tapettia vasten, mistä en oikein pitänyt. Ja naapurit valittivat Iriksen koirasta, joka nosti metelin ”aina” kun he omassa mökissään ”vähänkin käänsivät kylkeä”.

Lassi Salvin kertoman mukaan WSOY oli 1980-luvulla halukas julkaisemaan Iriksen esikoisromaanin, mutta Iris vaati kirjaan mukaan ylistys- ja kiitoskirjoituksen Matti Puolakalle. Siihen WSOY ei suostunut ja hanke raukesi.

Hannu ja Iris olivat vuosikymmeniä uskollisista uskollisimpia Puolakalle. Epäilemättä heidän käytöstään ajoi hyvä maailmanparantamisen halu.

Heidän kohtalonsa olisi suonut olla parempi.

(Raimo Laakia 27.1.2017)

 

8. Kari Koskelan lähtötilitys 1992

Oulussa maolaisiksi ryhtyi Koskelan sisarussarja. Kaikki neljä olivat mukana lyhyempään tai pitempään. Markku toimi 1970-luvulla vuosikausia Suomi-Kiina Seuran pääsihteerinä. Pertti (Pertsa) jäi ikuisesti Puolakan kenraalistoon. Kari kirjoitti runoja (mm. Parnasso 1/1984 ss. 35-37). Hänen lähtötilityksensä ilmestyi Suomi-lehdessä 7/1992.

”Totalitarismi merkitsee kärsimystä.

Näkemys, jossa inhimillinen toiminta palautetaan yhteen kaikkivoipaan prinsiippiin saattaa olla tuhoisaa. Tyypillisimmillään tällaista ajattelua esiintyy erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta myös ryhmissä, joihin ainakaan tunnustuksellisesti ei kuulu uskovaisuus.

Itse kuuluin 80-luvulla kahteen otteeseen jälkimarxilaiseen Itu-järjestöön. Ryhmä esittää johtajansa viitoittamana määritelmän ihmisen todellisesta olemuksesta ja inhimillisen kehityksen dialektisista laeista. Järjestö pitää itseään ”ihmiskunnan etujoukkona”, jossa ihmiset asetetaan moraalisin perustein hierarkkisiin valtasuhteisiin. Kunkin ihmisen arvo mitataan siinä, miten hän suhtautuu johtajan esittämiin ajatuksiin; mittauksen tekee viime kädessä johtaja.

Miten ihmisestä tulee ”uskova”? Miten hän kadottaa itsetuntonsa ja sosiaalistuu ryhmään niin, että on täydellisen riippuvainen auktoriteettinsa hyväksynnästä ja opinkappaleista? Luullakseni totalitarismiin, psyykkiseen koteloitumiseen on arvotyhjiöisessä yhteiskunnassamme sosiaalisia paineita. On mahdollista, että välineellistyneiden ja laskelmallisten ihmissuhteiden näköalattomuus, turvattomuus ja taloudelliset ongelmatkin, ajavat ihmisiä etsimään ratkaisua autoritaarisesta ajattelusta, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu toisistaan, jossa moraaliset ohjeet on kodifioitu, jossa auktori selkeästi osoittaa kenelle on kumarrettava ja ketä on lupa halveksia.

Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ”preppaamaan”, puhumaan ääneen itufilosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisua iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmentautuu näin ”agiteeraamaan”, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodiin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ”asiallisille urille”. Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ”liikkeen ihmisten edessä” tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin tulossa jo ”meikäläinen”. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ”Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä yksi voikin olla kolme.”

Vähemmän mukana ollutta ei kuitenkaa heti päästetä ”syvimpien” ihmiskuntaa koskettavien salaisuuksien äärelle. Tavattuaan vieraantumisesta ja ihmissuhteiden tärkeydestä puhuneen kaaderin, hän kuuntelee kasetteja maailman pahuudesta yleensä ja siinä piilevästä epäoikeudenmukaisuudesta. Tulija solmii ihmissuhteita ”liikkeeseen” ja alkaa tukea sitä taloudellisesti. Usein hänen entiset ihmiskontaktinsa katkeavat, hän ryhtyy saarnaamaan ja saa käytökseensä oppimestarimaista nöyryyteen piilotettua ylemmyydentunnetta.

”Liikkeen jäsen” hänestä tulee vasta kun hän tajuaa johtajan ja hänen valittujensa ylivoimaisuuden muihin verrattuna, vasta kun hän on ”romahtanut”, mikä usein tarkoittaa vaikeaa psyykkistä kriisiä, jossa itsetunto murskaantuu, jossa karkeaa halveksimista ja nöyryyttämistä on pidettävä kunnioitettavana ja oikeutettuna ”kritiikkinä”. Jos tulijan romahtaminen ei kulje liikkeen haluamaan suuntaan ryhmän sosiaalinen paine voi muodostua sietämättömäksi. Tärkeäksi muodostuneet ihmissuhteet katkeavat yhtäkkiä, eilen vielä ylimpien ystävien käytös muuttuu kylmäksi ja töykeäksi. Tulija on pakotettu näkemään peilistä sen mitä hänen halutaankin näkevän.

Usein tulija nöyrtyy, hän hyväksyy valta-asetelman, hän alkaa elää toisten ihmisten elämää, hän alkaa tarkkailla itseään muiden silmin, hänestä tulee ”uusi ihminen”, joka on kykenemätön itsenäisiin päätöksiin ja jolle elämä on pelkkiä ennusmerkkejä ”teorian tulevasta hegemoniasta”. Hänestä tulee nappula peliin, jota ei kukaan tunnu ohjaavan, jossa hän on väline, ainainen häviäjä, joka ihmissuhteiden hierarkiassa etsii alistettavaa ja tahtoo alistua.

Taloudellinen hyödyntäminen on selviö: moni on ”pelastaakseen sielunsa” ja asemansa myynyt vaikkapa asuntonsa liikkeen hyväksi.

Mutta onko liikkeellä ohjaajaa? Tie helvettiinhän on kukitettu hyvin tarkoituksin, ja onkin luultavaa, että sisimmässään mikä tahansa ”ihmiskunnan eliitti” uskoo omaan nerouteensa, joka antaa oikeuden käyttää muita ihmisiä välikappaleina. Päämääräksi voidaan maalata mitä milloinkin, mutta luullakseni todellinen päämäärä saattaa olla itse valta-asetelmassa, pelissä, jossa ihmisten käyttäminen ja ohjailu tuo minuuden janoavaa tunnustusta, elämänmerkitystä, joka auttaa unohtamaan oman itsetunnon kokemat nöyryytykset: peli jatkuu ja keilat kaatuvat. Sitä paitsi, eihän ketään ole pakotettu mukaan; ihminenhän on itse vastuussa itsestään.

Poispääsy kyseisistä liikkeistä voi olla tuskallista. Ihmissuhteet ovat katkenneet, taloudelliset menetykset saattavat olla suuria ja katkeruuden ja vihan tunne voi myrkyttää elämää. Luottamus ihmisiin ja ylipäätään kyky solmia tuttavuuksia voi olla kivuliasta. Tuntuisi, että keskeiseksi muodostuu kysymys itsetunnon ja minäkuvan rakentamisesta, ei yksiulotteisena moraalisena ihanteena, vaan kokonaisena ajassa ja paikassa elävänä ihmisenä virheineen kaikkineen. Tavallaan meidän kilpailuhenkisessä arvomaailmassamme ihmiset, joilla on heikko itsetunto ovat väistämättä enemmän tai vähemmän riistaa. Eri asia on sitten se, voiko herran ja orjan maailmassa kukaan olla vapaa.

Kari Koskela, Helsinki.”

7. Puolakan puhekasettien kuuntelua Mansessa

”Moro!

Kävin muistaakseni 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa muutaman kerran täällä Tampereella ITU -ryhmän kokouksissa. Juotiin viiniä ja kuunneltiin Puolakan kasetteja.

Onkohan niitä kasetteja vielä jollain tallella? Yksityiskohtia en niistä muista, mutta jotain humalaisen tajunnanvirtaa se oli!?

Joten tuskin on tulossa mitään historiallista dynamiittia.

Jussi L.”

6. Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005

http://www.santavuori.com/Muistelmat.html

Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.

Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti  isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.

Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.

Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.

Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero

47   (Heli Santavuori 3.11.2008),

48   (Olli Santavuori 6.11.2008),

49   (O.S. 9.11.2008),

50   (O.S. 11.11.2008),

51   (H.S. 11.11.2008),

52   (O.S.11.11.2008),

53   (O.S. 26.11.2008),

54   (O.S. 4.12.2008),

116   (Vesa Keskisarja 26.3.2012),

118   (O.S. 1.5.2012),

127   (H.S. 19.7.2013),

128   (O.S. 20.7.2013),

132   (O.S. 26.2.2014)

www.santavuori.com/Muistelmat.html

Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.

Kirjeeni kokonaisuudessaan:

”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.

Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?

Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.

Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.

Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?

Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.

Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.

Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin  niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.

Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.

Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.

Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.

Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.

Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”

Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.

Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.

Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.

Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.

Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.

1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.

Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest         -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.

Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.

Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.

Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.

Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.

Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.

Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.

Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.

Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.

Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.

Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.

Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.

Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.

Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.

Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.

Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.

Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.

Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.

Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…

Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”