79. Varhainen messianismin kohtaus ja tilanne

Kokemus Matti Puolakasta on, että hän koki itsensä muita fiksummaksi. Saattoi hän tietysti sitä olla tai olla olematta, tilanteesta ja yksityiskohdasta riippuen.

Mieleen muistuu tapaus ”ensimmäisen keskuskomitean” ajalta, vuosi saattoi olla 1970 tai 1971. Tuolloin olimme kovin ortodoksisia vanhamarxilaisia, puheenaiheemme pyörivät Hrushtshevin revisionismin ja SKP:n arvostelussa, Stalinin ja Maon tekstien opiskelussa.

Istuimme kivijalkakahvilassa Mannerheimintien varrella Uuden ylioppilastalon korttelissa. Myöhemmin niiden isojen ikkunoiden taakse taisi tulla pankkikonttori. Oli päiväsaika, harmaa keli, saattoiko olla jopa aamupäivä. Meitä oli kourallinen: Seppo Merinen, oliko Pekka Merinen, Heikki Pihlaja, Kari Jaakkola, Kari Varis, Bjarne Nitovuori? Peter Nilsson ei liene ollut. Mielikuvani nimien osalta on hatara.

Puolakka halusi kertoa kovin huolestuttavan tapauksen. Hän oli äsken, ehkä eilen, ollut kadulla kävelemässä ja menettänyt puhekykynsä! Hän ei ollut juonut alkoholia tai käyttänyt lääkkeitä tai aineita. Aivokohtaus oli tullut yllätyksenä. Oliko myös kävelykyky hävinnyt, sitä en kertomuksesta muista. Kohtaus oli kestänyt jonkin aikaa, mutta hän ei ollut pyörtynyt eikä kaatunut. Ajan päästä puhekyky ja normaali olo oli palautunut.

Kuuntelimme nenä valkoisena. Meille oli ihan uutta että noin voi tapahtua. Miten asiallemme käy, jos Matti putoaa pois, sairastuu tai kuolee! Pienessä yhteisössämme hänet koettiin aivan avainhenkilöksi. Matti oli noin 23-vuotias, minä 19 tai 20 v. Maolaisryhmän kasvupyrähdys oli tuolloin vielä edessäpäin.

Kohtaamisia, kokouksia, palavereja oli tuohon aikaan loputtomasti eikä niitä juuri muista. Tuo jäi mieleen messiaanisen tunnelmansa vuoksi.

Onko jollain muistikuvaa tuosta kohtauksesta? Ja muista samantapaisista?

Dokumentissa 6 (kirjeessäni Olli Santavuorelle, kohdassa tammikuu 2017) olen kuvannut toisen messiaanisen hetken. 1993, runsas 20 vuotta myöhemmin, tokkurainen Matti istuu (jälleen pienen kenraalistonsa ympäröimänä) Helsingin keskustan kuppilassa ja hokee ”tämä on murha”. Paikkakin on vain parinsadan metrin päässä edellisestä. Välissä on ollut pienen kansalaisliikkeen nousu, lasku ja näivettyminen. Oppi on muuttunut psykologismiksi ja ryhmä mikrolahkoksi. Mutta fiiliksessä ja messiaanisessa asetelmassa on samaa. Ja Matin arvovalta ryhmänsä keskellä – jos mahdollista – vieläkin suurempi.

Kolmannestakin samanhenkisestä tapahtumasta olen kuullut. On sattunut 1990-luvulla Vuosaaren nuotiolla. Matti on kerrassaan kypsynyt opetuslastensa osaamattomuuteen ja vetoaa toivottoman ahdistuneena. Lähipiiri pitää hänestä kiinni, ettei hän hyppäisi tuleen!

Askarruttaa, mikä on ”aitoa” ja mikä ”tietoista manipulointia”? Vai voiko niitä Matti Puolakan tapauksessa edes erottaa toisistaan?

Olisiko lopulta jopa niin, että opetuslapsetkin alkoivat matkia messianistisia kohtauksia, kukin omilla mausteillaan?

Vielä tänäänkin olen näkevinäni niin itsessäni kuin kourallisessa nykypuolakkalaisia huomattavaa besserwisserismiä. Matin lumopiirissä sosiaalistuneet ovat useasti niitä, jotka uskovat ”tietävänsä paremmin”.

Tiesi Raimo Laakia 23.5.2023

78. Kelpo gradu maolaisuuden seitsemästä vuodesta 1967-1973

”Max Hurri: Puritanismista pämppälinjaan

Muistitietohistoriallinen tutkimus Helsingin marxilais-leniniläisestä seurasta 1967-1973

Yhteiskuntatieteiden tiedekunta , Pro gradu-tutkielma, Toukokuu 2022, Tampereen yliopisto, Historian maisteriohjelma”

 

Nuori tutkija on nähnyt ison vaivan ja tehnyt kelpo gradun alkuvuosistamme. Kohtuullisen tarkasti vuodet on kuvattu. Yksityiskohdissa on aallokkoa ja horjuntaa, mutta se kuuluu asiaan. Meillä oli alussa niin suuri into hienon maailman luomiseksi ettei ihan kaikkiin dokumentteihin tullut kirjatuksi päivämääriä eikä aina tullut tehdyksi dokumentteja ensinkään.

Pämppälinjasta kun on kyse kirjattakoon heti muutama lisämuisto. Puolakan teininuorison alkukommuunissa Rekolan omakotitalossa alkoholia ei kerrotun mukaan käytetty ensinkään väärin, vaan kaikki keitetty juotiin. Myöhemmin Antti Santaholman pontikka oli kurjan makuista verrattuna Olli Santavuoren huolella tislaamaan ja hiiliabsorboimaan juomaan. Minun makeat kotiviinini olivat kyllä hyviä, mutta vähän myöhästyivät: sammiot Karjalankadun vaatehuoneessa pääsivät happanemaan kun aloin ympäristöliikkeen ideoiden myötä raitistua.

Kesän 1968 mielenosoituksista on mielenkiintoinen yksityiskohta: muut mielenosoittajat närkästyivät maolaisten autosta  soitetusta Mao-levystä (sivu 14). Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mikä levy? Autojahan oli vain kaksi, Maija Puolakan Lada ja Peter Nilssonin hieno länsimainen farmari, jota hän tarvitsi kauppamatkustajana Unileverin saippuoiden myymisessä  Etelä-Suomen kyläkauppoihin. Oliko kummassakaan autossa edes soittoelektroniikkaa?

Kohdan alaviite johtaa Kimmo Rentolan kirjaan ja Suojelupoliisin ilmoitukseen no 1351 (Punainen lauantai 27.7.1968 Runebergin patsaalla) ”…kuuluttaja luki otteita Maon punaisesta kirjasta ja järjestäjien Volgasta soitettiin Mao-levyä…”

Vietnam-liikkeen ryhmien, linjojen ja tapahtumien osalta on horjuntaa, mikä ei ole ihme, sen verran runsas, monipuolinen ja pitkäaikainen liike oli. Olisi hienoa, jos joku FNL-ryhmissä mukana olleista kirjoittaisi aiheesta kattavan muisteluksen, muuten sekin menestynyt mutta epäonninen (?) aktiviteetti unohtuu hämärään. Syntyisikö hyvä teksti Kalevi Toosilta vai joltain muulta elossa olevalta Hakaniemen kommuunin asukkaalta?

Miksi Kiinasta tuli ihailumme kohde? Juurisyytä Max Hurri valottaa hyvin tiivistelmällä sivulla 54:

”Haastatteluaineisto tukee muun aineiston esittämää näkemystä HMLS:n neuvostovastaisuudesta jopa häiritsevänkin tarkalla tavalla. Entiset seuran jäsenet kuvailevat maolaisuuden ja Kiinan vetovoiman perustuneen huomattavan usein juuri siihen, että Neuvostoliitto oli osoittautunut epäluotettavaksi ja aggressiiviseksi valtioksi. Itse Kiinan vetovoima jää jäsenistön muistoissa heikommaksi, ja syy maolaisuuden löytämiseen pohjautuukin lähes poikkeuksetta siihen, että Maon marxismi oli validein vaihtoehto Neuvostoliiton tarjoamalle ideologialle. Täten voi todeta, että jäsenistö selkeästi uskoi Maon poliittiseen ajatteluun, ja selkeästi myös osasi Maon oppeja teoreettisella tasolla. Kuitenkin viehätys Maossa pohjautui siihen, että jäsenet uskoivat marxismiin, minkä läheisin kosketuspinta Suomessa oli Neuvostoliitto. Kiina ja Mao löytyivät tämän ”petoksen” paljastuessa nuorille marxisteille, paradoksaalisesti juuri itse Nauvostoliiton kautta. Tähän vaikutti osin myös Maon trendikkyys niin FNL-liikkeen ja marxilaisen nuorison keskuudessa niin Suomessa kuten myös maailmalla, joka toi niin Maon kuten Maon poliittisen teorian esiin vaihtoehdoksi Neuvostoliiton rinnalle.”

Maolaisuuden alusta 1967 on kulunut 56 vuotta. Kriteereistä riippuen 100-200 ”vakavaa” maolaista kulki vuosien mittaan järjestön läpi. Liike muuntui ja pieneni, kaikki jatkoivat matkaansa, moni kuoli, moni on vielä elossa. Jatkumon häntänä nykypäivässä on Uusi historia ry, jossa toimii noin kolme superaktiivista kaaderia. Heistä kukaan ei ollut mukana 1967, mutta kaksi heistä jo 1970-luvun alkuvuosina. Max Hurri on haastatellut kumpaakin.

Kun luen kertomuksia sivulta 64, mieleeni tunkee vastaus.

Vuosia minua on askarruttanut, miksi yksi, kaksi tai kolme prosenttia  Matti Puolakan koskettamista ihmisistä viidenkin vuosikymmenen jälkeen järjestää arkistoja, purkaa ja toimittaa puheita nauhoilta, kirjoittaa, järjestää tilaisuuksia, ylläpitää sivustoja ja fb-ryhmiä, (kohteesta riippuen) makeilee ja kiivailee eikä vihapuhekaan ole heille vieras laji. Työn ahkeruus ja sitkeys on silmiinpistävää. Motivaatiomekanismin täytyy olla erityinen.

Sivulta 64 olen ymmärtävinäni, että yhdistävä tekijä on nuoruuden kodissa eletty perhekapina. Meitä aktivisteja oli kahdenlaisia. Toiset kävivät kapinaa systeemiä ja vanhempiaan vastaan, toiset vain systeemiä vastaan. Monenmoisia variaatioita toki oli, mutta systeemikapina ilman perhekapinaa taisi jäädä lällyksi.

Uuden historian aktiivit ovat toivoneet, että tutkijoita alkaisivat kiinnostaa liikkeen myöhemmät vaiheet. Sivun 64 asettamuksista lähtien voisi syntyä vaikka kasvatus- ja uskontotieteiden gradu otsikolla ”Sinnikkäimmistä sinnikkäimmät  – motivaation ihme”.

Max Hurrin gradu on lukemisen arvoinen osa kulttuurihistoriaa. Itse sain sen pdf:nä pyytämällä Tampereen yliopistosta (library@tuni.fi).  Huomatkaa, että teksti on tekijänoikeuksien alainen eikä sitä pidä monistaa eteenpäin.

Luki ja kirjasi Raimo Laakia 13.3.2023

 

77. Ai, etteikö muka ole vaikutusta!

Kuusi vuotta sitten kirjoitin

”Vaatinee jonkun verran aivoakrobatiaa yhdistää (Uusi historia ry:n) kirjeen ilmaisut ja ”tiedot” yhdistyksen tarkoituspykälään, joka alkaa ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua ja tutkimusta sekä tästä näkökulmasta seurata esihistorian, historiallisen ajan ja filosofian historian uusinta tutkimusta…” (dokumentti 5, Uusi historia ry:n kirje Perttu Häkkiselle, julkaistu tällä palstalla joulukuussa 2016).

Ja kas! Pian sivustolle ilmaantui maininta, että yhdistys oli tehnyt tarkoituspykäläänsä lisäyksen. Nyt vuosikokous halusi paitsi edistää ja seurata myös puolustaa ja kehua ajattelijaansa, joka tuolloin oli vielä elossa ja kohtuullisissa voimissaan.

Innostuneena vaikuttamismenestyksestäni koetin äsken löytää tarkan sanamuodon. Patentti- ja rekisterihallituksessa tarkoituspykälä oli ennallaan, yhdistyksen omilta sivuilta en löytänyt sääntöjä ensinkään. Olenkohan aivan osaamaton modernissa tietoviidakossa vai ovatkohan yhdistyksen aktiivit uupuneet kesken matkaansa arkistoon?

Toisenkin aikaansaannoksen saatoin lukea ansiokseni. Yhdistys perusti Muistelmat ja tarinat -ryhmän, jota näyttää vetävän arkistoammattilainen Reima Ukura. Ilmeisesti jossakin on hyvässä kirjallisessa muodossa nippu taltioituja muistelmia. Missäköhän niitä voisi lukea?

Hmm…

Pitkän toimintahistoriansa aikana uuden historian ihmiset ovat kirjoitelleet

”… Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa … ” (Timo Vainio 1993, dokumentti 19, Vainion kirje Timo Harakalle, julkaistu tällä palstalla helmikuussa 2017).

”… jokunen MLR:stä ja Idusta yleiseen valheeseen sukeltanut henkilö pyrkivät aktiivisesti puhtaasti kulttuurifasistisin toimenpitein kääntämään Suomen lähimenneisyyden mustan valkoiseksi. He noudattavat göbbelsiläistä logiikkaa … ” (Pia Länsman 1993 jakamassaan aanelosessa Vihreiden Tampereen väentapaamisessa syksyllä 1993, teksti löytyy Uusi historia ry:n arkistosta).

Kirjailija Olli Santavuoren vieraskirjasta 2014:

”Pyysin siskoani Heliä neuvomaan minua, miten saan kotisivuilleni kuvat tekstin yhteyteen. Facebookissa viestillä. Heli vastasi, että voisi auttaakin, jos poistan kotisivuiltani minun ja Raimo Laakian haukkumiset ja panettelut Matti Puolakasta.

Sanon vaan lujasti, etten ole mitään panetellut, vaan kertonut omat muistelmani.

Olen saanut paljon myönteistä palautetta, eikä kukaan muu kuin nämä hengenheimolaiset ole ollut sitä mieltä, että teksteissä olisi asiavirheitä tai panettelua.” (www.santavuori.com/Muistelmat.html, Olli Santavuoren vieraskirja, Sijoitus 132, 2014-5-12).

”En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia. Ehkä onkin. Mutta hän on ylimpänä.” (Heli Santavuori 2016, tviitti Perttu Häkkiselle 7.6.2016, dokumentti 4, julkaistu tällä palstalla joulukuussa 2016).

”Missä Laakia – siellä riita.” (Heli Santavuori Uusi historia ry:n sivustolla 2017, dokumentti 34, julkaistu tällä palstalla lokakuussa 2017).

Ja niin edelleen.

Hmm…

Jotensakin aika itsestäänselvästi saattaa tulla mieleen, mikä on syy, ettei uudessa historiassa kolmen muskettisoturin lisänä juuri muita näy.

”Vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla!” huudahti Matti Puolakka Helsingin Rautatieasemalla noin vuoden 2015 tienoolla Simolle. Heli Santavuori seisoskeli vieressä. (julkaistu tällä palstalla dokumentissa 32 syyskuussa 2017).

Puolakka kuoli 2018 ja hautajaisissa toisteltiin lähetyskäskyä. Uusi historia aktivoitui. Muutama aktivisti on puuhannut paljon. Mitä he oikein ajattelevat, paitsi yllä siteerattua vuosikymmeniä jatkunutta vihapuhettaan?

Viuhtominen on niin silmiinpistävää, että ajatukset voi melkein kuulla: Maailman pelastamisen koodi on käsissämme! Huidomme asiaamme vimmatusti. Ketään ei kiinnosta. Nuoria ei näy. Uusia opetuslapsia ei löydy. Itse vanhenemme. Hätä on suuri. Kun me nuokumme dementiakodissa, mitä on jäljellä? Hirmuista.

Vaikuttuneena vuosikymmenten mittaan saamastani huomiosta ehdotan, että teette vielä yhden lisäyksen yhdistyksen sääntöihin: Toiminnassa noudatettakoon jalat maassa -periaatetta.

Utooppisella korkeudella leijuvan ehdotuksensa teki Raimo Laakia 15.1.2023.

 

 

 

67. Kuka oli hippi? (kirvoitteita osa 4.)

Vielä löytyi varsin perehtynyt kommentoija ”matkamiehenmietteita.blogspot.com/2020/05/jouko-aaltosen-dokkari-pieni-punainen.html” .

Lähettäkää hei lisää vinkkejä, jos huomaatte aihetta – ja tarkoitan laajemminkin kuin vain elokuvaa – jossain käsitellyn.

Mieleeni jäi kysymys, kuka meistä oli kultahammasrannikon paljasjalkainen kuljeskelija? En osaa arvata.

Kirjasi Raimo Laakia 17.5.2021

62. Neuvostoliiton lähetystö pyysi isää vakoilemaan poikaansa

Elokuvateatteri Orionissa Helsingissä 12.6.2020 järjestetyssä yleisö- ja kutsuvierasnäytännössä (Jouko Aaltosen ohjaama ”Pieni punainen”) Matti Puolakan sisko, jolla on laajahko kertojan rooli elokuvassa, selosti puheenvuorossaan, miten Tehtaankadun lähetystön kontaktihenkilö pyysi Pauli Puolakkaa seuraamaan ja raportoimaan, mitä lapset tekevät. Pauli Puolakka (1912-2008), joka oli pitkän elämänsä ollut kommunistisen puolueen ja kommunistisen suvun aktiivi, järkyttyi pyynnöstä ja kieltäytyi. Hän vähensi yhteiskunnallista toimintaansa ja alkoi suuntautua yhä enemmän luontoharrastajaksi.

Muistan Pauli Puolakan vanhempana hiljaisena miehenä joistakin yleisötilaisuuksista 1970-luvulla. Hän tilasi saksankielistä Peking Reviewiä niin kuin minäkin. Kerran yksi viikkonumero jäi tulematta ja sain kappaleen lainaksi häneltä.

Aiemmin Johan von Bonsdorff on kertonut kirjassaan (Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986), miten neuvostolähetystön kontaktihenkilö Albert Akulov koetti udella häneltä tietoja suomalaismaolaisista.

Myös ulkoministeriön kansliapäällikkö, Kekkosen ja Karjalaisen kannattaja Matti Tuovinen kirjoittaa päiväkirjassaan (Salaisuuksien vartija, Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985, toimittanut Juhani Suomi, Uniprint Turku 2012) maolaisuutta sivuavista keskusteluistaan neuvostodiplomaattien kanssa ja Suojelupoliisin päällikön Arvo Pentin kanssa.

Neuvostolähetystön pyyntö Pauli Puolakalle lienee uusi mikrohistorian tieto. En ole havainnut siitä mitään mainintaa alan teksteissä.

Kirjasi Raimo Laakia 19.7.2020

61. Raimo Laakia: Miksi monet kuolivat? Puolakka rikkoi lähipiirinsä elämänhallinnan.

Kun vanhat maolaiset tapaavat, usein päivitellään ennenaikaisia kuolemia. Miksi alle viisikymppisinä läksivät Jarmo Lavila, Timo Pöllänen, Tomas Brunila, Hannu Salvi ja Iris Keinänen?

Kaikki työskentelivät suurella antaumuksella vuosia, vuosikymmenen tai enemmänkin Matti Puolakan lähipiirissä. Osa sai palkkaa liikkeeltä, ainakin Tomas, Hannu ja Iris. Lopulta Matti alkoi arvostella heitä ja karkotti heidät yhteisöstä.

Osalle kuolema tuli nopeasti. Tapauksiin saattaisi soveltua TTK, jota kutsutaan särkyneen sydämen syndroomaksi, oikealta lääketieteelliseltä nimeltään Tokatsubokardiomyopatia. Helsingin Sanomat on esitellyt mekanismin artikkelissaan ”Kun lesken sydän särkyy” HS 2.11.2013 sivu C4. Taudin ydin on stressireaktion aikaansaama liika adrenaliinihormonin eritys, joka vaurioittaa sydämen sähköistä ohjausyksikköä. Mutta useimpiin Puolakan lähipiiristä kuolleisiin selitys ei soveltune, koska kuolemat tulivat ”myöhästyneinä”.

Alkuvuonna 2019 huomasin Helsingin rautatieasemalla Iltalehden lööpin, jossa luki suunnilleen: ”Jyrki Sukulan TV-ohjelman asiakkaista moni tehnyt itsemurhan. Asiantuntija: Ei tullut yllätyksenä.”

Kävelin ohi. Kotona aloin epämääräisesti harmitella, etten ostanut. Lööpissä oli jotain tuttua, vaikken ollut koskaan katsonut ohjelmaa enkä tiennyt Sukulasta mitään. Tuollainen on siis mahdollista! Joku konsultti, luennoitsija, toimittaja tai guru voi vaikuttaa tuolla tavoin ympäristönsä ihmisiin.

Hesaripa kirjoitti asiasta ison jutun sunnuntainumerossa 18.8.2019. Siinä näyttelijä-äidin poika Jyrki Sukula sanoo, että hänen ehdoton leipälajinsa on tunnelmien luominen ja puhuminen. ”Mulla on velvollisuus tähän”.

Katson joitakin sarjoja netistä. Sukula viisastelee ja rähjää kuppiloita kuntoon. Tyyli on aivan eri kuin Puolakalla, mutta kummatkin ovat ”ylempiä osaajia”, neuvottavat ja kuulijat ”muokattavia”. Sukula ohjeistaa pienyrittäjiä pelastamaan bisneksensä ja elantonsa, panemaan likoon intohimonsa ja kykynsä asian eteen. Puolakan ohjeistus on muutamaa kertaluokkaa isompi: pelastettava ihmiskunta ja maapallo. Ja pelastus on kiinni siitä, että saadaan ”meiän teoria” valmiiksi. Kaikki fiksut siis yrittämään ja puhaltamaan yhteen hiileen.

Kummankaan kumppanit eivät kuole salamannopeasti, mutta heille jää sieluun liian stressaava vaatimus. Ja elämänhallinta, sen opettamisesta kumpikin vetäytyy heti kättelyssä.

Hesari: ”Pitäisi neuvoa elämänhallintaa, ja siihen Sukulan osaaminen ei taivu. Ei, vaikka kuinka olisi tunnelmien mestari.” – Vaadittaisiin psykologian koulutusta. Joudun nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan, että sori, en voi mennä televisioon viisastelemaan näin isoilla asioilla, Sukula sanoo. Niinpä tuotantoyhtiö lopettaa hänen ohjelmansa.

Vastaavasti Puolakka ei ole vain välinpitämätön elämänhallinnasta vaan silppuaa sen arvostelemalla lähipiiriään tästä ja tuosta ja leimaamalla lopulta erimieliset luokkavihollisiksi. Autenttinen sisäpiirin kuvaus tästä on Tertia Suolahden kirjoitus (dokumentti 14), jossa kulttuurisuvun nuori hehkeä tyttö joutuu temmatuksi Viron Saarenmaalle kommuuniin, kun Puolakka ihastuu häneen Vanhan kuppilassa. Psykologinen ilmapiiri Puolakan ympärillä on vinksahtanut. Siitä todistavat myös dokumentit 6, 19 ja 20. Puolakan opetuslapsista Heli Santavuori ei epäröi leimata eri tavoin ajattelevia mielisairaiksi dokumentissa 5, komeasti Uusi historia ry:n edustajana.

Tavat tuntien on selvää, että esitetyt näkökannat ja käytökset eivät ole vain opetuslasten yksilöllisiä oikkuja, vaan peräisin Matin luennoista ja suoremmastakin ohjauksesta.

Puolakan näkökulmasta ihmiskunnan ja maailman pelastaminen riippui hänen teoriansa valmistumisesta. Siksi kaikki muut asiat ja ihmiset olivat alisteisia tälle suurimmalle tehtävälle. Kaiken ja kaikkien piti sitä tukea. Sukulan tehtävänasettelu kyllä kalpenee tämän rinnalla.

Toki on epäilty, ettei Puolakka enää loppuvuosinaan uskonut omaan messiaaniseen rooliinsa, mutta ei osannut siitä irtautuakaan.

Avain Puolakan lähipiirin kohtaloihin on elämänhallinnan tuhoaminen. Eikä Puolakan ohjelma näy loppuvan päähenkilön kuoleman jälkeenkään.

Kaikki vaurioituivat, kaikkiin jäi jälki, mutta kaikki eivät kuolleet. Henkiin jääneet loivat oman selviytymisstrategiansa: uskonnolla, uudella radikaalilla liikkeellä, taiteella, bisneksellä, naisella/miehellä, perheellä, isolla lapsijoukolla, arkisella työllä, erakoitumisella, hiljaisuudella. Myös uuskääntymisiä takaisin puolakkalaiseksi nähtiin ja harvinainen ilmiö: varttikääntymys. Palasiko joku ”ihan tavalliseksi ihmiseksi”? Eipä tainnut!

Puolakan tavat ja tottumukset tarttuivat meihin kaikkiin, myös etäämmältä häntä palvelleisiin. Vieläkin aika ajoin sanon arkielämän jostain kulmikkaasta ei niin kovin rakastettavasta piirteestäni: tää on taas sitä puolakkalaisuutta.

Arvokas kuvaus puolakkalaisesta sielunelämästä on opetuslasten muistokirjoitus (dokumentti 60). Opetuslapset ovat tarkkaan taltioineet jäämistöä ja perustaneet Uusi historia ry:n sitä säilömään. Jos taltiointi on tehty kunnolla, siellä on varmasti tietoja myös kuolemista.

Yhtä varmaa on, että emme koskaan saa niitä tietoja julki.

Raimo Laakia 1.5.2020

60. Opetuslasten muistokirjoitus

Kiltin sanonnan mukaan ihminen kuolee kun hänen tehtävänsä on suoritettu. Näin kenenkään työ ei jää tekemättä eikä elämä vaillinaiseksi.

Lennokas – ja hiukka ajattelematon – sanankäyttäjä Heli Santavuori kirjoitti alkuvuonna 2017:

”Historian roskatynnyri odottaa. Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.” (dokumentti 34).

Julkaisematta jäi. Kova paikka.

Noin 35 vuotta opetuslapset odottivat ”teorian tulemista”, ylläpitivät järjestön rippeitä, lahjoittivat rahaa, resursseja ja moninaisia palveluksia, suojasivat gurua ja vihasivat ”liikkeen jättäneitä” ja melkein koko muutakin maailmaa (dokumentti 43).

Matti Puolakan ainoaksi teokseksi jäi omakustanne ”Mikä ihminen on?” (1982). Kuolinpesään jäi runsaasti monologeja, muistiinpanoja, äänitteitä ja videoita, joissa on paljon monenlaisia ajatuksia.

Matin kuoltua 26.11.2018 kourallinen opetuslapsia aloitti ahkeran kirjoitus-, editointi-, muokkaus- ja toimitustyön.  – Se on ollut päätyöni neljän kuukauden ajan, kehaisi Heli netissä keväällä 2019.

Tilanne on kuin varhaiskristityillä. Pietarin, Luukkaan ja kavereitten tehtäväksi tuli kertoa, mitä mieltä guru mistäkin oli. Mutta niin silloin kuin nytkin tekstit ovat kertojiensa tulkintoja. Matti Puolakka on vaiennut, ”teorian tuleminen” rauennut ja niin useasti luvattu maailmanvalloitus tekemättä.

Lähes viiden kuukauden kuluttua opetuslapset julkaisivat muistokirjoituksen Helsingin Sanomissa. Sain jo samana aamuna soiton, jossa varhainen työtoveri pyysi oikaisemaan: kertomaan lahkojohtajan julmuudesta omaa väkeään kohtaan.

Mutta ei sellainen ole tapana muistokirjoituksissa. Edes kerran elämässä, sen loppuessa, saa kehua estottomasti:

 

Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15:

”Matti Puolakka 1947 – 2018

Keskusteleva filosofi etsi sinnikkäästi totuutta

Filosofi Matti Puolakka kuoli vaikeaan sairauteen Helsingissä 26. marraskuuta 2018. Hän oli 71-vuotias, syntynyt Helsingissä 25. syyskuuta 1947.

Puolakka omaksui kommunistisen vakaumuksen varhaisessa teini-iässä, joskin omintakeisesti. Hän kuvasi ominaislaatuaan sanalla ”uppiniskainen”. Hän mietti, mikä on oikein, mikä väärin. Hän kuunteli järkeään ja omaatuntoaan pelkäämättä joutua yksin muita, jopa ystäviään, vastaan.

Puolakka oli perustajajäsen Suomen marxilais-leniniläisessä liikkeessä 1970-luvulla. Hänen aloitteestaan siellä omaksuttiin politiikassa harvinainen keskustelukulttuuri: jäsenistöä kehotettiin seuraamaan aatteellisten vastustajien aineistoa ja sitä julkaistiin omissa lehdissämme. Tunnustusta oli annettava vastaväittelijälle aina kun siihen oli aihetta. Tutkimuksemme Neuvostoliiton luonteesta ja Puolakan näkemys sen tulevasta romahduksesta oli suomettuneen Suomen oloissa ainutlaatuista.

Näistä aineksista syntyi yhteishenki, jonka johdosta M.A.Numminen totesi, että ”maolaisilla” oli vasemmiston parhaat bileet.

Puolakka suhtautui myönteisesti Kiinan kulttuurivallankumoukseen byrokratian vastaisena liikkeenä. Mutta hän arvosteli sen linjaa 1970-luvun alusta lähtien. Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) hän esitti Maon filosofian systemaattisen kritiikin. Se oli myös Puolakan oman ajattelun itsekritiikki.

1980-luvun lopulla Puolakka hylkäsi sosialismin näköalan kokonaan. Tämä sekä esihistoriaa tutkivien tieteiden läpimurrot pakottivat asettamaan tehtäväksi uuden historianfilosofisen kokonaisnäkemyksen luomisen. Tärkein työkalu siinä oli Hegelin logiikka. Aineistona olivat myös kommunistisen liikkeen nousu ja romahdus, suurin kaunokirjallisuus sekä omat elämänkokemukset.

Puolakan elämäntyön huipentuma on ehdotus Mikä ihminen on? -totuusfoorumista. Se on ihmiskunnan itsetuntemuksen orgaani, jossa reilu väittely on tärkein opintomenetelmä. Ehdotus kuvaa hänen uskoaan keskustelun voimaan.

Puolakka oli 1970-luvulta asti mielipide- ja muun vainon sekä kateudesta kumpuavien panettelujen kohteena. Hän sanoi olevansa ”mies, joka tietää liikaa”, olipa kysymys suomettumisesta, Venäjän hybridivaikuttamisesta, EU:n kriisistä – tai ihmisolemuksesta. Vaihtoehtopiireissä hänet muistetaan hyvin, mutta suuri yleisö ei vielä häntä tunne.

Filosofiset pohdiskelut olivat Matille suurin onni. Filosofiset kävelyretket hänen kanssaan venyivät usein, kun ajatus vei miestä. Hän ilahtui aidosti, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Hän etsi totuutta, ei ulkoista kunniaa, kuten hänen kohtalonsa osoittaa. Se on virallisen Suomen häpeä.

Tärkeintä Matille oli suorapuheinen, oikeudentajuun perustuva ystävyys. Meille on ollut suuri lahja saada tuntea Matti henkilökohtaisesti. Uusi historia ry on nyt alkanut julkaista Matin filosofista elämäntyötä. Siinä Matti elää – totuudenpuhujana, jota yrityksistä huolimatta ei voitu vaientaa.

Pertti Koskela

Heli Santavuori

Pia Länsman

Kirjoittajat ovat Matti Puolakan pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita.”

Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15.

 

Kirjasi talteen Raimo Laakia 19.3.2020.

 

 

 

58. Perusteokset

Hänelle joka haluaa tutkailla ja pähkäillä, mitä suomalaisessa maolaisuudessa tapahtui, on kompakti kahdeksan kokonaisuus.

1.

Kastarin väitöskirja ja artikkeli.

Paljon tietoa ja yksityiskohtia alkuvuosista. Erityisen hyvä ajankohdan lehdistön seuranta. Mutta jättää vähälle huomiolle sen liikkeessä mukana olleiden yhtäläisen kokemuksen, että suomalainen maolaisuus oli guruliike, persoonallisuusliike.

Mutu-menetelmällä voisi määritellä, että Matti Puolakan paino liikkeessä oli 30 % vuonna 1968, muutamassa vuodessa se nousi 60 %:iin, vuonna 1980 se oli 95 % ja nousi sen jälkeen matematiikan keinotekoisen ahtaat rajat rikkoviin kolminumeroisiin lukuihin.

Pirkko-Liisa Kastari. Mao missä sä oot? Bibliotheca historica 65. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hakapaino Oy. Helsinki 2001. Sivuja 471.

Netissä: doria.fi/handle/10024/18391

Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin. Artikkeli. 10 sivua.

Netissä: nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/kastari_pirkko-liisa.pdf

 

2.

Olli Santavuoren muistelmat.

Siinä missä Pirkko-Liisa on ulkopuolinen, Olli on sisällä. Asianosaisuus ja omakohtaisuus auttaa hoksaamaan olennaisen.

Tällä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustolla Ollia on referoitu dokumenteissa 6 ja 57.

Netissä: www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

 

3.

Bjarne Nitovuoren kirja.

Sama asianosaisuuden etu kuin Olli Santavuoren muistelmissa. Kirja ei käsittele suomalaista maolaisuutta vaan sen synnyn hetkeä ja sitä edeltänyttä 1960-luvun aikaa.

Bjarne Nitovuori. Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013. Sivuja 226.

 

4.

Anton Montin ja Pontus Porokurun kirja.

Tuotteliailla nuorilla historioitsijoilla on muita syvempi ymmärrys 1960-luvun radikalismista. Tällä sivustolla olen esitellyt kirjaa dokumentissa 52.

Anton Monti Pontus Porokuru. 1968 Vallankumouksen vuosi. Kustantamo S&S, Helsinki 2018. Paino Livonia Print, Latvia 2018. Sivuja 247.

 

5.

Mikä ihminen on? Matti Puolakka, Helsinki, 1982. Omakustanne Vaihtoehtoliike Itu. 245 sivua.

Matti Puolakan ainoa oma teos. Tiedossani ei ole, että kukaan ulkopuolinen (taistolaista Tiedonantaja-lehteä lukuunottamatta) olisi tätä koskaan missään referoinut, kommentoinut tai arvostellut. Myös Puolakan myöhemmät opetuslapset ovat teoksesta oudon hiljaa.

 

6.

www.muistejamaolaisuudesta.fi sivuston kymmenet artikkelit.

Monipuolinen, kirjava näkökulma.

 

7.

www.uusihistoria.fi

Opetuslasten artikkeleita. Yksipuolinen näkökulma.

Uusi historia ry hallinnoi myös Kansallisarkistossa säilytettävää noin 60 kansion maolaisuusarkistoa, jota olen selostanut dokumentissa 21. Tiedossani ei ole, että kukaan ulkopuolinen tutkija olisi koskaan päässyt kokoelmaa penkomaan.

 

8.

Kansan arkistoon saapunut julkinen (ja määräaikaisesti ei-julkinen) muisteluaineisto ja muu aineisto.

 

On harmillista, ettei merkittävää aineistoa ole Tauno-Olavi Huotarilta, Jarmo Lavilalta, Tomas Brunilalta, Antti Santaholmalta, Hannu Salvilta, Timo Pölläseltä, Esko Pietariselta. Sitä ei ole enää saatavissa, koska nämä kaikki keskeisiä rooleja näytelleet toverit ovat kuolleet.

Mutta vielä kourallinen aktivisteja on elossa, melkein kaikki silmiinpistävän vaitonaisina.

Voi, kunpa kirjoittaisitte muistonne! Sillä ei ole väliä, mille foorumille (Kansan arkistoon, Kansallisarkistoon, Uusi historia ry:lle, tälle www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustolle, mihin tahansa) kunhan paperit ovat vuonna 2100 nuorten graduntekijöiden löydettävissä.

Kirjoittakaa! Muuten tietämys tosielämän monenkirjavasta diversiteetistä uhkaa tässäkin asiassa jäädä vaillinaiseksi.

Vetoaa sinnikkäästi Raimo Laakia 11.11.2019.

 

 

 

 

57. Poimintoja Olli Santavuoren kirjoituksista

www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

Psykologi ja kirjailija Olli Santavuori toimi noin vuoden verran Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana 1970-1971. Nämä muistelmansa hän kirjoitti 2000-luvun alkuvuosina. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, jota olen jonkin verran selostanut dokumentissa 6. Kirjoittamistaan hän myös edelleen jatkaa.

Olen poiminut tuotannosta otteita. Valikoiminen on vaikeaa, koska se on yksilöllistä ja aina jää jotain poimimatta. Olisi tärkeää, että netin lisäksi tekstit kokonaisuudessaan talletettaisiin paperisina johonkin arkistoon, jotta ne löytyisivät vielä vuosikymmentenkin päästä.

Väliotsikot ovat minun.

 

Liberaalista sosialistiksi ajan ilmapiirissä

”…Opinnot aloitin -67 armeijan jälkeen ja ateismin lisäksi minusta silloisessa 60-luvun yliopistoilmapiirissä tuli tietysti ensin pasifisti, sitten anarkisti ja sitten sosialisti (sama kehityskaari on historiassa nähtävissä useilla vallankumouksellisilla intellektuelleilla), sosialistina ensin uusvasemmistolainen, sitten marxilainen, sitten marxilais-leniniläinen, maolainen. Tähän viimeiseen kääntymiseen vaikutti mm Matti Puolakan ”Punakaarti”-lehti ja Jarmo Lavilan kirjoitukset Ylioppilaslehdessä. Nämähän olivat Suomen maolaisten päälliköt, joihin sitten myöhemmin tutustuin läheisesti…”

”…Psykologian opiskelu oli kiehtovaa. Ensimmäisenä vuonna melkein säpsähdin luennoilla aina jo sanasta psykologia. Menestyin mainiosti. Professori Viitamäki ei oikein hyväksynyt minua kliiniseksi psykologiksi vaan olisi halunnut että luen ammatinvalintapsykologiaa. Opiskelukavereistani ei monestakaan tullut radikaaleja eikä poliittisesti aktiiveja, he ovat luoneet loistavia uria yliopistomaailmassa. Luentolakon silti teimme, ja perustimme kriittiset ryhmät Vanhan valtauksen jälkeen, mistä jäljempänä.

Filosofian puolella oli toisin. Perustimme filosofian opiskelijoiden yhdistyksen Dilemma ry:n ja siellä oli siihen aikaan monia nykyisiä professoreita ym. Alkuvaiheessa Terho Pursiainen oli puheenjohtajana ja minä sihteerinä. Ilkka Niiniluoto oli johtokunnan jäsen. Meillä oli miellyttäviä kokouksia Vanhan kellarissa, jossa Terho Pursiainen seurueen päällikkönä mm aina osasi elegantisti ja huumorilla huomioida tarjoilijattaret. Järjestöasioiden lisäksi keskustelimme usein syvällisesti filosofiasta ja politiikasta, siellä oli paljon teologian opiskelijoita ja he olivat filosofisissa keskusteluissa täysin mukana niin kuin muutkin. Sieltä olisi minulle jäänyt paljon merkittäviä ystävyyssuhteita ja yhteiskunnallisia suhteita, mutta avioliittoon meno vieroitti minut näistä ystävistä käytännössä. Maolainen en vielä tähän aikaan ollut. Tiedonantajalaisia ei näistä ystävistä ilmeisesti monestakaan tullut, vaikka useimmat olivat jossain määrin 60-luvun radikaaleja…”

 

Vanhan valtaus ja kriittiset työryhmät 1968

”…Opiskelijaliikkeen huippuhetki 60-luvulla oli Vanhan valtaus. Sen taustoista ja tapahtumista on kirjoitettu niin paljon, että niitä on turha toistaa. Omat kokemukseni täydentävät näitä tietoja.

Ennen valtausta sitä suunniteltiin monissa pienissä ryhmissä. Itse keskustelin erään opiskelukaverini kanssa, joka ei ehkä halua nimeään mainittavan tässä yhteydessä, ja olimme sitä mieltä, että sinne pitäisi mennä ja asia toteuttaa, kun kuulimme että suuri osa aloitteentekijöistä ja suunnittelijoista oli empivällä kannalla ja perääntymässä.

Itse tapahtuman alku minulta jäi näkemättä kun olin kotona flunssassa. Kun empivän porukan innokkaimmat ja rohkeimmat olivat uskaltaneet suorittaa valtauksen, väkeä tulvi paikalle joukkomitassa ja hieno happening alkoi. Sitten tapahtui jotakin yllättävää ja aina vastaavanlaisissa tilanteissa historiassa toistuvaa: kaikki puolueiden nuoret julkkikset, jotka millään tavoin eivät olleet olleet mukana valtauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa – osa heistä, erityisesti sosialidemokraateista, kyllä oli mukana – yrittivät varastaa koko shown, pitivät alustuksia ja kertoivat mielipiteitään saadakseen kannatusta.

Tapahtuma eteni kuitenkin monen päivän loputtomiksi mutta kiinnostaviksi keskusteluiksi ja lähdettiin levittämään luentolakkoa, ja lopulta päätettiin perustaa kriittisiä ryhmiä (vaihtoehto oli marxilaisia opintoryhmiä) joka oppialalle yliopistoon. Tässä vaiheessa minäkin olin jo mukana.

Satakunnan Kansassa oli kuva juhlasalista kun väkeä oli paljon ja savua nousi väen keskeltä. Kuvatekstissä luki: ”Vanhan valtaajat huvittelivat savupommeilla”. Todellisuudessa tilanne oli vakava: joku heitti savupommin keskelle  täyteen ahtautunutta juhlasalia ja vain vaivoin puheenjohtajisto sai paniikin estetyksi huutamalla ohjaavia iskulauseita ”pysykää paikallanne” jne. Tällaista on vastustajien toiminta ja tiedotus aina tällaisissa ääritilanteissa.

Luentolakon omalta osaltamme teimme näin: menimme sen hetkiseen psykologian pääluentosaliin, astelimme professorin eteen (Viitamäki sattui olemaan) kerroimme hänelle, että nyt on luentolakko, keskeytämme luennon ja puhumme opiskelijoiden lakkoasioista, professori saa jäädä kuuntelemaan ja osallistumaan jos haluaa. Opettaja sopeutui tilanteeseen oivallisesti ja istui kuuntelijoiden joukkoon ja keskustelu aloitettiin innokkaasti.

Tämä oli aika raju ja vallankumouksellinen temppu, mutta me teimme sen aivan fiksusti. Näin tapahtui muillakin opintoaloilla. Sitten kriittiset työryhmät jatkoivat jonkin aikaa opiskelutoimintaansa, ja minä vedin ryhmää psykologian opiskelijoiden keskuudessa (Ainakin perustin marxismi-leninismin opintoryhmän psykologian opiskelijoille. Kompleksin 1. syystiedote 1969: OS: Marxismin opintopiiri)…”

 

Psykologina Sukevan keskusvankilassa 1973

”…Valmistuttuani valitsin kolmesta mahdollisesta työpaikasta Sukevan keskusvankilan, koska se oli ainoa psykologin kenttätyö näistä ja kentälle halusin, ja olin siellä sitten puolitoista vuotta. Työpaikkahaastattelussa minua valitsemassa oli mm psykologi Kaarina Suonio, joka oli ollut myös opinto-ohjaajani, ja joka oli myöhemmin jopa sosialidemokraattisena ministerinä. Vankeinhoito-osasto saattoi ajatella lähettävänsä minut jonkinlaisena muutosagenttina Sukevalle, mutta siellä kyllä törmäsin liian kovaan seinään, että mitään erityisiä muutoksia olisi saatu aikaan. Sosialidemokraattien linja vankeinhoidossa ei ehkä ollut kovinkaan järkevä, mutta kyllä vankiloissa psykologista koulutusta ja monenlaista tuuletustakin tarvittiin. Vankila on paikka, jossa demokratia ei ole ollenkaan paikallaan ja jossa kova ja luja linja on ainoa mahdollisuus, mutta kaikki sadistisuus ja muu epäinhimillisyys pitää samalla tietysti karsia pois. Vartijoiden psykologinen koulutus on erittäin tärkeätä, jopa heidän omalle viihtymiselleen ja pärjäämiselleen työssä, mutta sen tulee olla käytännöllistä, paljolti kokeneempien vartijoiden suorittamaa eikä pelkästään psykologien luentoja ja kursseja.

Rikollisten sielunelämään tutustuminen oli hyvin avartavaa myös aivan poliittiselta kannalta, samoin suomalaiseen viranomaiselämään.

Sonkajärvellä oli vaimoni sukulaisia ja heidän kauttaan ja Sukevan SKP:n osastossa tutustuin suomalaiseen korpikommunismiin. Kaikki he väittivät, ehkä totuuden vastaisesti ainakin tiedonantajalaisten kohdalla, että kyllä suomalainen vasemmistolaisuus oli itsenäistä NL:n kommunistisen puolueen suhteen. Mutta heidän taistelunsa siellä pienviljelijöiden puolesta oli taitavaa, raskasta ja kunnioitettavaa…”

 

Maolainen aika

”…1967 osallistuin ensimmäisen kerran mielenosoitukseen. Se oli Vietnam-mielenosoitus. Siitä lähtien olen suuremmassa tai pienemmässä määrin aina osallistunut politiikkaan jollakin tavoin. Maolaisen vaiheeni jälkeen olen ollut vaihtoehtoliikkeissä ja vihreissä.

1969 lähdin pyörällä Torpparinmäestä Helsingin keskusmetsän kautta keskikaupungille maolaisten Punakaarti-lehden innoittamana johonkin kokoukseen. Laskiessani kauniissa luonnossa hiekkatietä alas pellolle ja metsään tunsin tekeväni jotain ratkaisevaa, aloittavani uuden vaiheen elämässäni, sillä hetkellä vielä vaimoni hyväksymistä vailla, seikkailun halusta, velvollisuuden tunnosta maailman pelastamista kohtaan.

Vaimoni oli SKDL:ään taipuvainen sosialidemokraattisen työläisperheen tytär ja opiskeli sosiologiaa. Hän oli kyllä mukana aktiivisesti erityisesti Suomi-Kiina seuran toiminnassa. Tapasimme ja rakastuimme Satakuntalaisen Osakunnan tansseissa.

Hänen isänsä Iisakki Piittarin kanssa, jonka omakotitalon yläkerrassa asuimme, meillä oli veljellisiä ateistisia keskusteluja ja loputtomia väittelyjä proletariaatin diktatuurista ja demokratiasta. Vaimon tädin mies oli Matti Järvenpää, joka oli SKDL:n kansanedustaja Satakunnasta; hänellä oli sellainen maine, että hän tunsi jokaisen Satakunnan talon poliittiset mielipiteet. Hän (SKDL) mm tutustutti minut (MLR) ja Iisakin (SDP) kerran eduskuntaan. Vaimon setä Reino Heiskanen oli SKDL:n puheenjohtaja Sonkajärvellä – Sukevan vankila on Sonkajärvellä – ja hänen luonaan tutustuin läheisesti Suomen korpikommunismiin, hän oli minulle myös hyvin läheinen ihminen, siellä kävimme myös ennen ja jälkeen Sukevan työni ja hänkin kävi vaimoineen Helsingissä.

 

Miksi marxilais-leniniläinen?

Nykymaailmalle ja tuleville polville olisi varmaankin kaikkein tärkeintä ymmärtää, miksi siihen aikaan me olimme marxilais-leniniläisiä. Mikä sai meidät uskomaan siihen?

Uusvasemmistolaisuuteen uskominen lienee täysin ymmärrettävää, 60-luvun radikalismi ei sinänsä vaadi selittelyjä, se on sama ilmiö kuin sodan jälkeen SKDL:n ja Paasikiven-Kekkosen linjan nousu, ja nykyään vihreä liike – vihreä liike kokonaisuutena eikä pelkästään puolueena ajateltuna. Parinkymmenen vuoden välein tulee uusi, voimakas edistyksellinen liike, joka sitten kuitenkin vähitellen integroituu yhteiskuntaan uudistettuaan sitä, ja kun sen piirissä ymmärretään, että pohjoismainen porvarillinen demokratia jo sinänsä on tarpeeksi edistyksellinen ja radikaali maailman laajan ja voimakkaan taantumuksen vastapoolina.

Silloin olivat esillä jo aivan samat asiat kuin nykyäänkin vihreissä: rauhanasia, erityisesti ydinsodan uhka, saastuminen ja kehitysmaiden nälkä ja väestönkasvu. Ilkka-Christian Björklund ja Erkki Tuomioja tekivät asiasta oikein televisio-ohjelmasarjan, jota kaikki katsoivat, koska siihen aikaan kaikki katsoivat televisiota innokkaasti ja samaa ohjelmaa. Maailma piti pelastaa, naivisti sanottuna mutta todesti.

Mitä sitten piti tehdä?

Piti tietysti saada aikaan sellainen yhteiskunnallinen muutos, että nämä katastrofit ehkäistäisiin.

Miten se tapahtuisi?

Siinä tuli sitten eri linjoja, jonkinlainen vasemmistolainen muutos tietysti oli kaikkien radikaalien mielessä, mutta me maolaiset ajattelimme että maailmanvallankumous olisi se keino, ja Neuvostoliitto oli selvästi jäykistynyt ja epäonnistunut sosialismin malli. Kiinasta ja Albaniasta oli löydettävissä oikea linja, ja me luimme tarkkaan marxismin opukset ja uskoimme niihin.

Me emme tunteneet emmekä uskoneet suuren harppauksen nälänhätää 1958 emmekä kulttuurivallankumouksen 1965 – 67 vääryyksiä. Me luulimme, että Mao yritti estää uuden omia etujaan ajavan kommunistisen yläluokan syntymisen – niin kuin Neuvostoliitossa oli tapahtunut – kulttuurivallankumouksella.

Ei se sen kummempaa ollut.

Nyt myöhemmin on selvää, että me suljimme silmämme oman puolemme mahdottomuudelle, sen onttoudelle ja vääryyksille, suoranaisille hirmuteoille, ja virheille kansan edun ajamisen kannalta, jotka juonsivat jo pitkälle Stalinin ja Lenininkin ajoille, ja joihin uskomiseen muut uusvasemmistolaiset eivät sortuneet.

Mutta heidän radikaalisuutensa oli taas pienten opiskelijaryhmien radikaalisuutta, jonka taakse ei olisi voinut saada suuria kansanluokkia, työväestöä ja talonpoikia, vaikka Ranskassa – tietysti juuri Ranskassa sen vallankumousperinteiden takia – meinasi niin käydä 1968.

Vietnamin sota oli silloin erityisen radikalisoiva tekijä, näytti siltä, että USA on imperialistinen valtio, joka järjestää äärioikeistolaisen vallankaappauksen ja hyökkää sosialistiseen kehitysmaahan oikeudettomasti. Samoin koko uuskolonialismi kehitysmaissa paljastui meille ja me kannatimme ja tuimme kaikkia sissiliikkeitä kolmannessa maailmassa proletaarisen internationalismin nimissä. Tätä samaahan jatkaa nyt globalisaation vastainen radikaali liike maailmassa.

Myös Suomen kommunistinen puolue ja SKDL olivat selvästi pettäneet asiansa meidän mielestämme, erityisesti koska ne olivat asettuneet NL:n puolelle Kiinaa ja Albaniaa vastaan kansainvälisen kommunismin välienselvittelyissä, mutta myös siksi, että ne antoivat NL:n puuttua asioihinsa ja Suomen asioihin, eivät puolustaneet oikealla tavalla isänmaata, demokratiaa ja kansan päivänkohtaisia vaatimuksia, eikä heillä ollut oikea strategia vallankumouksessa, he uskoivat rauhanomaiseen tiehen.

Maolaisten ohjelma oli näinollen, jos puolueen uudistaminen olisi mahdotonta, uuden kommunistisen puolueen perustaminen Suomeen, mikä ei koskaan toteutunut, kun liike sortamalla onnistuttiin ajamaan marginaaliin ja siinä tilanteessa se myös hajosi sisäisiin ristiriitoihin. Niinpä liike lopulta lopetti toimintansa.

 

Suomen maolaisten viisi virhettä

Liikkeellä ei koskaan ollut mitään virallista ohjelmaa, mikä on yksi osoitus sen lahkolaisuudesta. Toinen lahkolainen virhe oli ettei isänmaan ja demokratian puolustamista kovinkaan näkynyt propagandassa, eikä näissä asioissa pyritty yhteisrintamaan, kolmas virhe oli puolueen rakentamisen linjassa, neljäs oli ettei demokraattisessa sentralismissa onnistuttu vaan johtaminen oli despoottista ja viides oli että Matti Puolakan vastustaminen asiallisissakin asioissa nähtiin luokkavihollisen toiminnaksi. Matti perusti myös aina fraktion, salaisen eriseuran, aina kun ei itse ollut johdossa, minkä olisi pitänyt olla kiellettyä kommunistisessa järjestössä.

Paljon menestyksellisemmät liikkeet muissa Pohjoismaissa silti myös vähitellen käytännössä kuolivat pois, kylläkin paljon myöhemmin, ne menettivät kannatuksensa ja jäivät aivan pieniksi järjestöiksi. Myös sitten lopulta Albaniankin kommunismi kukistui ja Kiinan linja muuttui markkinataloushenkiseksi. Kambodshan maolaiset Pol Potin johdolla osoittautuivat täydellisiksi murhaajiksi ja hirmuhallitsijoiksi. Maolainen liike kuoli omaan mahdottomuuteensa Suomessa, Pohjoismaissa ja kansainvälisesti, ja niin kuoli myös koko kommunismi Itä-Euroopassa.

Me siis luulimme, että kommunismi on oikea aate ja vain NL:a seuraavat olivat epäonnistuneet, Kiina ja Albania osoittivat oikean linjan ja pelastaisivat kommunismin. Näin ei ollut eikä näin käynyt. Sosialismi sinänsä aatteena ei ole tietenkään kuollut, mutta sen marxilais-leniniläinen, kommunistinen tulkinta on kuollut, sekä NL:n linja että Kiinan linja.

 

Taistolaisuuden vahvuuden syitä

Koko edistyksellinen nuoriso 70-luvun alussa siirtyi virallisiin vasemmistopuolueisiin, liberaaleihin ja keskustaan. Äänekkäimpiä olivat tiedonantajalaiset ja he terrorisoivat 70-luvulla koko opiskelija- ja kulttuurielämää ja monia työväenjärjestöjä ja tehtaita. Minulle on aina ollut käsittämätöntä, kuinka joku saattoi juuri heihin uskoa, vaikka minusta maolaisuuteen uskominen oli ymmärrettävää. Se pitäisi tarkkaan analysoida, miksi taistolaiset olivat niin vahvoja.

Siinä vaikutti jonkinlainen suomalaisen älymystön takapajuisuus, joka tuli ilmi jo 30-luvulla kun suuri osa opiskelevaa nuorisoa uskoi IKL:ään ja Akateemiseen Karjala-seuraan. Toiseksi liikkeellä oli Neuvostoliiton ja käytännössä K-linjankin tuki, he pystyivät vallalla ja voimalla syrjimään kilpailijoitaan. Kolmanneksi he näyttivät kovin punaisilta, kun ajoivat sisäpolitiikassa kaikkein kovinta vasemmistolaista linjaa, tämä näkyy täällä Porin Mäntyluodossakin ja Reposaarella, kun täällä punaisimmiksi itsensä kokeneet työläiset ovat järjestään olleet tiedonantajalaisia. Neljänneksi totuutta Neuvostoliiton sosialismin karmeudesta ja epäonnistumisesta ei oikein tunnettu ja oivallettu Suomessa; vaikka se tiedettiin, sitä ei tiedetty täsmällisesti ja kokonaan, siitä ei myöskään julkisuudessa paljoakaan puhuttu. Viidenneksi kansainvälisen kommunismin ristiriitoja ei tunnettu, Kiinan kannoista vaiettiin ja Suomen omia maolaisia syrjittiin. Kuudenneksi saarislainen liike ei ollut kiehtovan tuntuinen, he olivat jäykistynyttä ja korruptoitunutta työväen aristokratiaa, vaikka jälkeenpäin ajatellen sosialistiselta ja kommunistiselta kannalta he olivat eniten oikeassa. Seitsemänneksi Suomen maolainen liike oli lahkolainen sisäisestikin eikä kyennyt kilpailemaan tiedonantajalaisten kanssa tasavertaisesti, vaikkei se ehkä olisi kyennyt mihinkään vaikka kuinka hyvin olisi toiminut. Kahdeksanneksi maailma oli jaettu kahteen leiriin, oli kylmän sodan aika, Suomessa tämä sota aiheutti tällaiset rintamalinjat. Yhdeksänneksi, ja tämä on paras ja hienoin asia: heidän menestyksensä jäi lyhytaikaiseksi: me kaikki isänmaalliset ja demokraattisethan lopuksi silti voitettiin, koko NL kukistui ja sen valta Suomessa.

Kaiken takana oli Neuvostoliiton valta Suomessa ja Kekkosen myöntyväisyyspolitiikka. Vaikka NL kansainvälisesti oli sosiali-imperialistinen suurvalta, Suomessa sen vaikutus näytti edistykselliseltä, se piti oikeiston kurissa. Se oli silti paljon pahempi imperialistinen diktatuuri kuin mitä edes Suomen oikeisto koskaan on kannattanut, eihän Suomen oikeisto koskaan ole ollut fasistinen tai natsimielinen Lapuan ääriliikettä lukuunottamatta.

 

Suomen äärioikeisto ja maolaiset uskalsivat

Suomessa kummallisesti vain äärioikeisto, Tuure Junnila ja Kauko Kare, sekä äärivasemmisto, maolaiset, sekä tietysti Veikko Vennamo, ja myös Helsingin Sanomat ainakin kulttuuripalstoillaan, uskalsivat puhua totuuksia NL:sta. Mutta ehkä me maolaiset ja Vennamo olimmekin vain totuuden torvia ja Kekkosen kannattajat olivat paljon viisaampia. Virolainen, Holkeri, Koivisto ja saarislaiset lopulta kaatoivat K-linjan kannattamalla sitä näennäisesti tai ainakin Paasikiven-Kekkosen linjaa.

Sukevalla ei tietenkään ollut mitään maolaista järjestöä, joten siellä olimme vaimoni kanssa paikallisessa SKP:n osastossa. Osaston puheenjohtaja Vatanen oli lähinnä tiedonantajalainen, samoin yksi osastoon kuuluva Sukevan vartija, muut vasemmistolaiset vartijat ja pienviljelijät eivät olleet niin selvästi juuri tiedonantajalaisia. Siellä kuitenkin pysyi politiikasta kärryillä ja näki mitä on korpikommunismi Kainuussa ja Savossa.

Opiskellessamme paljon marxismia 70-luvun alussa ja lukiessamme myös mm vanhoja SKP:n sodanjälkeisiä lehtiä ihmettelimme kuinka vähän SKP:n ja SKDL:n johtajat aikoinaan tiesivät marxismi-leninismin opeista ja yhteisrintamataktiikasta ja -politiikasta. Kirjoitin sitten vielä Sukevallakin SKP:n historiaa, mutta lopetin sen, ja poltin sen käsikirjoituksen alun. SKP:kaan ei koskaan oikein selvittänyt kantojaan Stalinin vainoista, suomalaisten vainoista, suomalaisten kommunistien vainoista, Terijoen hallituksesta ym tabu-asioista, mutta SKP:n mielenosoituksissa ei ainakaan koskaan enää 60-luvulla kannettu Stalinin kuvia vaikka Marxin, Engelsin ja Leninin kuvat olivat esillä.

 

Albaniassa 1971

Kun olin Helsingin Marxilais-leniniläisen seuran puheenjohtaja ja Petteri Nilsson oli sihteeri, lähetimme vaimomme Kiinan matkalle. Se oli ensimmäinen kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiinan matka ja siitä kerrottiin paljon julkisuudessa, siellä oli mukana myös suomalaisia vaikuttajia, mm ohjaaja Kalle Holmberg ja runoilija Kari Aronpuro. Kiinalaiset olivat olleet kovin viehättäviä ja ystävällisiä.

Itse lähdin kutsuttaessa Albanian työn puolueen 6. puoluekokoukseen 1971. Siellä ei ollut minun kohdallani mitään koulutusta, käskynjakoa, virallisia neuvotteluja tai mitään sellaista ihmeellistä kuin ulkopuoliset saattavat luulla kommunistien keskinäisestä touhusta. Kaikki keskustelut käytiin päivällispöydässä ja kaikenlaisten tehdas- ym vierailujen yhteydessä, epävirallisesti. Tämä kai on bysanttilainen tapa, niin kuin Suomessakin paljolti on: täällä keskustellaan erityisesti saunassa. Kuljin samassa autokolonnassa uruguaylaisen ja portugalilaisen kokousvieraan kanssa, tämä saattoi olla vihjaus siihen suuntaan että Suomessakin marxilais-leniniläisten olisi isäntien mielestä parasta olla maanalaisia.

Albaniassa oli siihen aikaan tapana, että rajalla turisteilta – turistiksi pääsi silloinkin Albania-seurojen jäsenet maailmalla vaikka Albaniaa pidettiin suljettuna maana – leikattiin pitkät tukat pois ja vaihdettiin pois kaikki erikoiset muotivaatteet. Minuun ei koskettu, koska olin kutsuttuna vieraana. He sitten vain vähän naureskelivat pitkälle tukalleni ja sen hetken muodin mukaisille leveille merimieslahkeille. Juuri siihen aikaan Kiinassa oli Lin Piao joutumassa tiukoille ja myös Albanian ja Kiinan välit alkoivat kiristyä. Tästä emme tienneet vielä mitään, mutta hotellin ikkunasta satuin näkemään kuinka albanialainen sotilas varjosti, tarkkaili puolisalaa, Kiinan lähetystön ihmisiä ja ihmettelin mitähän oikein oli menossa.

Norjalaisilla ja ruotsalaisilla maolaisilla oli hienot, kokouksissa päätetyt ja hiotut huolitellut tervehdykset puoluekokoukselle. Minä sutasin jotain paperille lentokoneessa.

Kokous oli pelkkiä yksimielisiä puheita ja taputuksia ja laulua ja pioneerien kukkatervehdyksiä. Enver Hoxha piti monen tunnin puheen. Yhdellä illallisella hän kävi kaikkien ulkomaalaisten kanssa kilistämässä lasia, niin myös minun kanssa, muuten puhuin päälehden, ”Zeri i Popullit”-lehden, ”Kansan äänen”, toimittajien kanssa. Iltaisin keskusteltiin kaikenmaalaisten kokousvieraiden kanssa, niin myös puoluekokous kyllä toimi jonkinlaisena kansainvälisenäkin kokouksena.

Espanjalaiset ja portugalilaiset kävelivät aina ulkona edestakaisin neuvotellessaan vakavia.

Kotimatkalla lentokoneessa yksi norjalainen kysyi minulta, että puolustauduttaisiinko Suomessa, jos NL hyökkäisi. Vastasin että ehdottomasti niin tehtäisiin, ja olin sitä mieltä, vaikka tiesin että mm yliopistolla seminaarissa yksi opettaja oli ollut sitä mieltä, että Suomi hajoaisi pahasti, jos sota tulisi. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Euroopassa yleisesti lyötiin pitkän aikaa vetoa siitä, hyökkäisikö NL seuraavaksi Suomeen vai Romaniaan. Näin ei onneksi koskaan käynyt, mutta tilanne saattoi olla vaarallisempi kuin koskaan saamme tietääkään…”

 

Tricont ja Demo

”…60-luvun lopulla helsinkiläiset radikaalit kokoontuivat Tricont-yhdistyksen piiriin, joka oli keskittynyt kaikkien kolmannen maailman sissiliikkeiden tukemiseen Che Guevaran hengessä. Liikettä vetivät castrolaiset, Kuubaa kannattavat kommunistit Viveca Hedengrenin johdolla. Kuubassahan oli ollut vallankumous 1959. Tämä yhdistys perusti Demo-painon Kruunuhakaan. Tällä painotalolla oli suuri merkitys senaikaiselle liikehdinnälle, kaikki pystyivät painattamaan lentolehtisiään ja vihkosiaan. Tämä on upea esimerkki siitä, kuinka kansa pystyy polkaisemaan tyhjästä kaikenlaisia tarvittavia toimintamuotoja ja välineitä. Monet opiskelivat siellä kirjapainotaidot, mm siskoni Heli, josta tuli ammatiltaankin latoja.

Tämä painotalo siirtyi vähitellen maolaisten omistukseen, koska he olivat siellä aktiivisimpia työntekijöitä, ja ilmeisesti varakkaimpia kiinalaisten painotuotteiden painamisen takia, ja Tricontin toiminta vähitellen lopahti, osa jatkoi castrolaista yhdistystoimintaa mm Suomi-Kuuba seurassa, osa siirtyi tiedonantajalaisiin, osa sosialidemokraatteihin, osa saarislaisiin, osa maolaisiin…”

 

HMLS ja MLR

”…Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (HMLS) sai alkunsa siten, että Matti Puolakka keräsi ympärilleen ystäviään ja lähisukulaisiaan ja he julkaisivat 1967 lähtien kiinalaisten materiaalia ja alkoivat levittää sitä. Sitten jo suuremmalla joukolla he alkoivat julkaista ”Punakaarti”-lehteä ja myydä sitä kaikissa mielenosoituksissa, joita siihen aikaan oli paljon, varsinkin Vietnam-mielenosoituksia. SKP:n johdossa muutamat Kiinan kävijät ja sinne päin ehkä kallellaan olleet henkilöt eivät koskaan liittyneet tähän liikkeeseen tai perustaneet omaa järjestöä. He pysyivät saarislaisissa, kun taas maolaiset kannattivat tiedonantajalaisia ”niin kuin köysi kannattaa hirtettyä”, Jarmo Lavilan linjanveto.

Myös Turussa ja Tampereella ja myöhemmin myös Raumalla oli maolaista liikettä ja perustettiin Marxilais-Leniniläiset Ryhmät (MLR). Kaikki oli aika paljon kiinni aktiivisista yksityishenkilöistä, vetäjistä. Lehden nimi tajuttiin muuttaa ”Lokakuuksi”, ”Punakaarti” oli aika lahkolainen nimi ja toi Suomessa varmaan mieleen paljon ikäviä muistoja, vaikka nimi viittasi myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen.

 

Puolakka leimasi erimieliset luokkavihollisiksi

Helsingissä tilanne oli sellainen, että Matti Puolakka keräsi ympärilleen samanmielisiä, valitutti fiksun tuntuisia ihmisiä vuorotellen puheenjohtajiksi ja toimi itse taustalla harmaana eminenssinä ja todellisena johtajana. Järkevät ja itsenäiset ihmiset aina muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen riitaantuivat Puolakan kanssa ja lähtivät liikkeestä vieden usein paljon muita mukanaan, mutta Puolakka keräsi uudet opetuslapset ympärilleen ja jatkoi lahkolaista toimintaansa. Hän kuvitteli että häntä vastustavat olivat luokkavihollisia ja levitti tällaista asennetta opetuslapsiinsa. Lähteneitä oli mm Tauno-Olavi Huotari ym alkuajan johtohenkilöt. Hilkka Kuusinen, Hertta Kuusisen veljentytär tai siskontytär, mm oli myös mukana maolaisessa liikkeessä Helsingissä ja lähti pois jossakin vaiheessa. Myös luottamusmiehiä työpaikoilta oli jonkin verran.

Puolakka on jatkanut tätä opetuslasten keräämistä ympärilleen nykypäivään asti vaikka MLR:n toiminta lopetettiin ja sitä seuranneen vaihtoehtoliike Idun toiminta myös. Viimeisenä uskollisena lähti aivan muutama vuosi sitten kovalla metelillä, Matti Puolakan lehdistössä haukkuen, Raimo Laakia, joka melkein ainoana alkuaikojen aktiivina minun lisäkseni oli toiminut myös aktiivisesti vihreissä. Siskoni Heli Santavuori on vieläkin jäänyt opetuslapseksi, vaikka liikkeen nykyisestä linjasta ei saa mitään selvää, he harrastivat ensin kaikkia kulttuuriasioita ja nyt tutkivat mm ihmisen esihistoriaa.

 

Jarmo Lavilaa kunnioitettiin

Minä olin jossain vaiheessa vuoden verran puheenjohtajana ja riitaannuin sitten Puolakan kanssa kun en saanut olla todellinen johtaja vaikka minut oli sellaiseksi valittu. Poliittinen kiistamme koski lähinnä tiedonantajalaisiin suhtautumista, mutta myös puolueen rakentamisen linjaa.

Minä olin sitä mieltä, että tiedonantajalaiset pitäisi kaikin puolin paljastaa NL:n ohjuksiksi, sosiali-imperialismin edun ajajiksi Suomessa ja heitä pitäisi suoraan ja täsmällisesti arvostella ja vastustaa. Puolakan mielestä heidän kanssaan piti liittoutua saarislaisia vastaan. Jarmo Lavila kehitteli tästä taitavan tuntuisen taktisen linjan ja sen takia minun linjani hävisi, Jarmo Lavilaa kunnioitettiin, mutta Puolakkaa epäiltiin hieman huithapeliksi, minä olin tulokas.

Puolueen rakentamisessa toinen osapuoli muodosti ruotsalaisten maolaisten linjasta oman versionsa: ensin on opiskeluvaihe, sitten propagandavaihe ja sitten agitaatiovaihe ja sitten perustetaan puolue kaikkeen toimintaan. Nämä vaiheet käsitettiin varsin jäykästi. Minä puolestani katsoin, että tulisi koko ajan toiminnan yhteydessä opiskella, vaikka opiskelulla olisikin siinä vaiheessa pääpaino, sitten toiminnan yhteydessä tehdä propagandaa, vaikka propagandalla siinä vaiheessa olisikin pääpaino jne. Liikkeen toimintamalli alussa paljolti olikin sitä, että perustimme opintoryhmiä opiskelemaan marxismi-leninismiä. Näissä ryhmissä kävi paljon ihmisiä, joista sitten osa rekrytoitui toimintaan…”

”…Bjarne Nitovuori, Kari Varis ja monet muut lähtivät kanssani pois liikkeestä. Kaikki olemme vähitellen luopuneet koko maolaisuudesta ja marxilaisuudestakin melko totaalisesti. Pitkään kävimme kirjeenvaihtoa politiikasta, Bjarne alkoi heti epäillä koko kommunismia, minulla oli tiettyä sinnikkyyttä tällaisesta ajatusmaailmasta luopumisessa, halusin ettei asian myönteisistä ja tosista puolista luovuta liian helposti…”

 

Kiinan suurlähetystö

”…Varmaan kaikkia kiinnostaa suunnattomasti, kuinka paljon Kiinan lähetystö Suomessa tuki, rahoitti tai ohjasi jne Suomen maolaisten toimintaa. Tätä en minäkään täysin tiedä. Missään kokouksissa ei missään vaiheessa ollut mitään virallisia taloustietoja mistään tuista eikä puuttumisista eikä ohjeista. Kuitenkin kävimme aika monta kertaa lähetystössä erilaisissa kokoonpanoissa päivällisillä ja illallisilla ja coctail-tilaisuuksissa ja keskustelimme syvällisestikin politiikasta. Suullisten puheiden mukaan olen kuullut, että tukirahaa annettiin vain kiinalaisten omien kirjoitusten kääntämiseen ja julkaisemiseen, en tiedä näkyvätkö nämä rahat missään kirjanpidossa.

Yleisesti ottaen eivät kiinalaiset eivätkä albanialaisetkaan puuttuneet politiikkamme sisältöön vaan he korostivat omiin voimiin luottamista, meidän piti itse muotoilla linjamme. Tämä kuitenkin vaihteli henkilöstä toiseen lähetystössä, matkoilla, ym tapaamisissa. Toiset halusivat aktiivisesti neuvoa, toiset vain keskustelivat. Näin ovat muutkin kertoneet.

Kerran Kiinan keskuskomitea lähetti lähetystöstä kauttani suullisen viestin HMLS:n jäsenille. Tuskin osasin täysin sanatarkasti sen toistaa, niin kuin tarkoitus varmaankin olisi ollut. Se oli ympäripyöreä diplomaattinen tervehdys ja lausunto jostakin ajankohtaisesta tärkeästä poliittisesta tapahtumasta.

Meillä ei ollut paljoakaan neuvoja puolestamme annettavana valtioiden politiikkaan ja toimintaan, olimmehan vain pieni järjestö.

Nixonin vieraillessa Kiinassa meidän mielipiteitämme kysyttiin aivan henkilökohtaisesti jokaiselta erikseen päivällispöydässä ja kuunneltiin tarkkaan, koimmeko sen petturuudeksi Kiinan taholta, kun Vietnamin sota oli vielä menossa, ja meistä moni oli Vietnam-liikkeen aktiivi. Ei meillä kenelläkään mitään neuvottelemista vastaan ollut ja yritimme parhaamme mukaan analysoida ja ymmärtää tapahtumaa.

Lähetystössä coctail-kutsuilla tavattiin myös Suomen poliittisia huippujohtajia ja sotilasjohtajiakin, joiden kanssa joskus pientä epävirallista mielipiteidenvaihtoakin tapahtui.

 

Vietnam-liike

Vietnamin FNL:n tukemiseksi Suomeenkin perustettiin FNL-komitea. Minä olin siinä pitkään varapuheenjohtajana. Liike oli hyvinkin voimakas ja näkyvä, parhaimpina aikoina keräsimme näkyvästi, FNL:n lippujen alla viikoittain rahaa FNL:lle kadunkulmissa keskellä Helsinkiä ja muissakin kaupungeissa.

Yhtenä vuonna olin kolme kertaa pidätettynä lentolehtisten jakamisesta (talonmiehet suuttuivat Kulttuuritalon ja makkaratalon edustalla roskaamisesta) ja laittoman mielenosoituksen yrittämisestä (USA:n ulkoministeri lentoasemalla).

Helsingissä FNL-komiteassa johdossa oli erityisesti monta korkeatasoista ruotsinkielistä intellektuellia, opiskelijaa, jotka olivat saaneet innoituksensa Ruotsin Vietnam-liikkeestä, ja muotoilimme politiikkaamme Ruotsin mallin mukaiseksi yhteisrintamaksi kolmen tunnuksen alle, joiden piti yhdistää kaikki jotka olivat samaa mieltä Vietnamin tukemisesta. Keräämämme rahat lähetettiin lyhentämättöminä ja ilman ehtoja niiden käyttämisestä suoraan FNL:lle Vietnamiin. Julkaisimme ”Vietnam Voittaa”-lehteä, jolla oli suuri levikki ja järjestimme mielenosoituksia, joista suurimmassa, silloin kun USA laajensi sotaa Kambodshaan, oli 5000 henkeä.

Nämä opiskelijat onnistuin osaltani vähitellen värväämään myös HMLS:n jäseniksi ja he olivat siellä kantavana voimana kunnes yksitellen riitaantuivat Matti Puolakan kanssa…”

 

Jaakko Laakso koetti komennella Metallin lakon aikana 1971

”…Metallityöläisillä oli jossakin vaiheessa merkittävä lakko. Tämän lakon aikana HMLS johdollani vaihtoi sujuvasti FNL-keräyslippaisiin metallin lakkoa tukevat päällysteet ja taas olimme kadulla keräämässä rahaa. Kun menimme sitten luovuttamaan rahoja ja osoittamaan solidaarisuutta jonkin opiskelijoiden tukijärjestön nimissä lakkotoimikunnalle, minut valittiin tähän tehtävään yhdessä Jaakko Laakson kanssa, joka yritti kovasti saada minut poistamaan mao-merkin rinnastani, mutta mitä se hänelle kuului, me olimme sitä paitsi oikeasti tehneet suurimman työn.

Hänen kanssaan olimme maolaiset usein nokikkain kaikissa keskusteluissa ja toimintojen järjestelyissä. Tiedonantajalaiset laittoivatkin hänet maolaisten vastaisen taistelun koordinaattoriksi. Mitäköhän koiruuksia hänkin on meikäläisille tehnyt?…”

 

Muutto Poriin 1975 ja vihreä aika

”…Vuorikemian tehtaan jatkuva ilman ja meren saastuttaminen oli pitkän aikaa tapetilla Porissa. Silloin järjestin paljon neuvotteluja vihreiden edustajana eri puolueiden, ammattiyhdistysliikkeen ja muiden järjestöjen kanssa toimikunnan perustamiseksi asian tiimoilta. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen ihmiset yrittivät torpedoida ja vesittää asian vaatimalla toimikunnan toimeksiannoksi kaiken mahdollisen saastuttamisen vastustamisen Porin alueella.

Kuitenkin jotain olisi tehty, jos vain vihreät olisivat toimineet. Jätin valmiin ehdotuksen ja neuvottelutulokset vihreiden kokoukselle ja sen jälkeen ei tietenkään tapahtunut enää yhtään mitään. Tällaista on vihreiden järjestötoiminta.

Greenpeacen kanssa oli jo paljon ennen joitakin mielenosoituksia ja neuvotteluja Vuorikemian työntekijöiden ja johdon kanssa, ja yksityiset ihmiset paljon esittivät kaikenlaisia ehdotuksia mitä asian suhteen pitäisi tehdä.

Symbolinen oikeudenkäynti järjestettiin Vuorikemian tuomitsemiseksi, tuomarina tilaisuudessa toimi asianajaja Esko Kivitie. Jotkut olivat valmiita jopa jäteputkien räjäyttämiseen, onneksi emme mitään sellaista tehneet, emmekä olisi kyllä osanneetkaan, se olisi vaatinut kommando-organisaation, eikä meistä vihreistä sellaiseen ollut.

Lopulta kuitenkin arvelimme, ei tietenkään vihreiden virallisissa kokouksissa vaan niiden keskuudessa, jotka asiassa jotain olisivat tehneet, että parasta oli olla painostamatta liikaa jos emme samalla pysty levittämään jokaiseen Satakunnan kotiin lentolehtistä, jossa pystytään perustelemaan, ettei työttömyys ole luonnonsuojelijoiden syy, muuten olisimme olleet kansalaisten silmissä samanlainen kirosana kuin Greenpeace Alaskan länsirannikolla.

Porin kaupunki ja terveyslautakunta ovat asiassa tehneet sen mitä tehtävissä on ja Vuorikemian tehdaskin on kiitettävästi yrittänyt parantaa tapojaan monella eri tavalla. Myrkkyä silti edelleen mereen menee ja ennestäänkin siellä on merenpohjalla hirvittävästi tavaraa. Jotkut vihreät sanovat, etteivät he voi koskaan antaa anteeksi tätä.

Olen yrittänyt saada vihreät perustamaan lehden Satakuntaan. Ei ole onnistunut. Olen yrittänyt saada vihreät antamaan mahdollisuuden niille ihmisille, jotka haluavat taloudellisesti auttaa toiminnassa järjestämällä jatkuvan rahankeräyksen. Ei ole onnistunut. Vuorikemian suhteen neuvottelin valmiiksi toimikunnan perustamisen. Ei onnistunut. Moni muu asia on kyllä onnistunut, mutta tällaista saamatonta on vihreiden toiminta aina joskus ollut alkuvaiheessa.

 

Vihreät ja punaiset

Vihreät pelkäävät kovasti leimautumista punaisiksi. Mm tästä syystä minäkään en ole pyrkinyt mihinkään johtotehtäviin. Kuitenkin, niin kuin edellä jo todettiin, vihreät ovat ottaneet yhdeksi keulakuvakseen entisen tiedonantajalaisen, Satu Hassin.

Monet vihreät ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei sillä ole mitään väliä, jos muutama pikkuporvarillinen lääkäri, virkamies tms lähtee, jos samalla tulee tuhansia työläisiä mukaan. Ja muutenkin tämä pelko on turha, vihreissä ovat pystyneet toimimaan luonnonsuojelun ja muiden vihreiden asioiden puolesta saumattomassa yhteisrintamassa rikkaat ja köyhät, työläiset, maanviljelijät, toimihenkilöt ja liikemiehet, vasemmistolaiset, liberaalit ja oikeistolaiset. Nämä vihreät asiat ovat jotenkin ylipoliittisia asioita, eivät minkään luokkataistelun asioita, kaikkien etu on ettei ydinsotaa tule, että saastuminen lopetetaan eikä kehitysmaiden nälkä jatku eikä väestönkasvu aiheuta maailmanlaajuisia katastrofeja.

Nykyiset vihreän liiton jäsenet ovat myös melko yksimielisiä siitä, ettei demokratiaa pidä lopettaa vaan laajentaa ja kehittää, hyvinvointivaltiosta ei tule luopua eikä mitään kansaa eikä henkilöä saa riistää eikä sortaa, rasismia ei saa suvaita eikä hyökkäyssotia kannattaa. Jos joku kapitalisti tai proletaari ei näitä asioita hyväksy, hänen paikkansa ei ole vihreissä, muuten vihreissä voi hyvinkin olla monenlaisia ihmisiä mielipiteiltään ja asemaltaan yhteiskunnassa.

 

Kansanedustaja Satakunnasta

Kaikissa eduskuntavaaleissa on yritetty saada eduskuntaan vihreä kansanedustaja Satakunnasta. Aina on jouduttu pettymään. Tämä johtuu Satakunnan maaseutuväestön kielteisestä asennoitumisesta vihreisiin, vihreiden ääniprosentti ei pääse nousemaan yli täällä tarvittavan ylettömän korkean kynnyksen. Vihreys on moderni urbaani liike ja sen ajatusmaailma on vieras alkiolaiselle maaseutuväelle. Kaupunkilaisten vihreiden äänet Satakunnassa eivät riitä.

Hyviä ehdokkaita on ollut paljon: Anneli Kivitie-Koskinen, entinen libaraalien kansanedustaja, Pirkko Lilja, Porin luonnonsuojelijoiden lämpimästi kannattama ehdokas, Matti Lankiniemi, monipuolisesti lahjakas luonnonsuojeluammattilainen, ja monia muita muiltakin paikkakunnilta, nämä mainitut olivat vihreiden ääniharavia Porista ja Ulvilasta. Ehkä joskus onnistumme…”

 

Olli Santavuoren kotisivuilta

www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

kirjasi Raimo Laakia 16.9.2019