Artikkelit

38. Maolaisjohtaja vaikuttui Nils Torvaldsin draivista

Oli 1970-luvun alku, varmaankin 1973 tai 1974. Seppo Merinen, silloinen puheenjohtaja, asusti luonani Karjalankadun takahuoneessa. Kerran hän palasi aamupäivällä kotiin juhlineen mutta innostuneen näköisenä.

”On kyllä virhe, kun sanotaan, että uusvasemmistolaisuus Suomessa jäi 1960-luvulle, sehän on vasta tulossa!” kuului johtopäätös illan juhlinnasta. Seppo oli viettänyt aikaa Hakaniemen kommuunissa, jossa asui Vietnam-komitealaisia teekkareita muiden muassa Kalevi Mäkelä, Hans Biström ja Tomas Brunila, jotka kaikki olivat hyvää vauhtia lähentymässä maolaisuutta. Oli soitettu kitaraa, laulettu ja puhuttu suuria. Erityinen tähti oli ollut kommuunissa vieraillut Nils Torvalds, jonka uusvasemmistolainen draivi oli tehnyt vaikuksen vakavahenkiseen Meriseen.

Mehän olimme tuolloin – ja edelleenkin? – kovin totisia maailmanparantajia, joiden kuului vähän ylenkatsoa hippien, anarkistien, castrolaisten ja uusvasemmistolaisten ”kepeää” puuhaa, jossa oli helppo nähdä pikkuporvarillisuutta. Mistä tarkkaan ottaen oli Hakaniemen kommuunin yössä puhuttu, ei tullut selväksi. Mutta luullakseni kaikesta.

Seppo Merisen arvio oli hyvä mutta väärä. Nils Torvalds, joka kantoi uusvasemmistolaisen draivin gloriaa, olikin tuolloin jo matkalla siitä pois kohti taistolaisuutta.

Aikaa kului ja lopulta kaikki joutuivat arvioimaan ajatuksensa uudelleen, montakin kertaa. Helsingin Sanomien hienon jutun (”Nils Torvalds – omapäinen pärjääjä”. HS 5.1.2018 s. A 10-11) mukaan Nils irtisanoutui taistolaiskirjoituksistaan kesällä 1979. Me maolaiset osasimme tehdä senkin kummallisemmin: Idun perustamisen myötä irtisanouduimme ja emme irtisanoutuneet.

Hesarin kuvauksessa mieleenpainuva ajankuva on intellektuelli Torvaldsin matka tehtaaseen töihin kelojen laudoittajaksi Nokia Oy:n kaapelitehtaalle Salmisaareen. Muistan siitä puhutun enemmänkin noina vuosina. Jossain määrässä muutkin taistolaiset ja maolaiset tekivät saman. Minä jätin päätoimittajuuden Suomi-Kiina Seurassa ja aloitin kaapelitehtaan asennustarvikeosastolla liittimien epoksimuovivalajana tammikuussa 1975. Kalevi Mäkelä lähti puistotöihin ja Matkahuollon tavara-aseman hoitajaksi. Hans Biström ja Tomas Brunila taisivat saada insinööritöitä. Seppo Merisestä tuli ylikansallisen yrityksen aulavahtimestari.

Kun kaiken jälkeen katsomme tänään Suomen presidentinvaaleja 2018, tuon kaukaisen illanvieton nuorista miehistä Nils Torvaldsin draivi kantoi pisimmälle. Ei Seppo Merinen tyhjästä vaikuttunut.

Helsingin Sanomat 5.1.2018 Presidentinvaalit 2018: Esittelyssä RKP:n ehdokas Nils Torvalds, s. A 10-11. ”Nils Torvalds – omapäinen pärjääjä”.

Raimo Laakia 8.1.2018

 

37. Raimo Laakia: Terrorismi, huumeet ja viina – kahdelta vältyimme

Edellisessä kirjoituksessa Esa Aallas muun muassa kertoo tanskalaisista pankkiryöstäjistä ja Heikki A. Reenpään 1960-luvun kiteytyksestä. Lisäyksenä huomioihin:

Suomen maolaiset olivat – kiitos taas Puolakan – tavattoman vanhamarxilaisia ja vanhakantaisia.

Terrorismi oli meistä yksiselitteisesti pikkuporvarillinen ilmiö, jolla ei ollut sijaa kehittyneissä maissa. Siitä ei edes suuremmin keskusteltu, asia oli niin selvä. Paheksuimme castrolaisia ja myöhemmin taistolaisia, jotka ylläpitivät Che Guevara -kulttia, mikä oli meidän mielestämme vastuutonta flirttailua pikkuporvarillisen seikkailulinjan kanssa.

Kesällä 1969 olin töissä lasitehtaassa Obernkirchenissä Länsi-Saksassa ja pidin yhteyttä Ernst Austiin. Hän oli vanhempi kommunisti, joka oli selvinnyt hengissä toisesta maailmansodasta. Hän toimitti Roter Morgen  -lehteä Hampurissa. Toimitus ja offsetkone (hämmästyttävän pieni ja moderni, kun olin tottunut Demon romuihin) näyttivät olevan samassa pienessä huoneessa. Hänen puolueensa oli Kommunistische Partei Deutschlands (m-l) ja pidimme sitä veljesjärjestönämme. Hänen jyrkkä mielipiteensä oli, ettei terrorismi Länsi-Saksassa ollut lainkaan vasemmistolähtöistä vaan valtion salaisen poliisin masinoimaa. Sillä pyrittiin saattamaan kaikki vasemmistoaktivismi huonoon huutoon.

Sama vanhakantaisuus pelasti meidät huumeilta. Anarkistit mainostivat ja polttivat pilveä. Meistä se oli pikkuporvarillista.

Me joimme kaljaa ja viinaa, mikä oli kansanomaista, perinteistä ja suomalaista.

Toki kaljoittelussamme oli muotiaaltoja. Ihan alussa saattoi joillakin aktivisteilla olla raittiuspyrkimyksiä työväenliikkeen alkuaikojen tapaan. Sitten tuli runsaan juomisen pämppälinja. Ja sitten jonkinasteisia raitistumisia ja terveellisen elämäntavan omaksumisia.

Noh. Maolaisten ja kaikkien muiden hyvien konservatiivien yhteisrintama huumeita vastaan ei onnistunut. Huumeet valtasivat maailman. 1960-luvun teininä tunsin/tiesin kourallisen helsinkiläisiä pilvenpolttajia. 2000-luvulle tultaessa tunsin tuttavapiiristä jo kaksi (ei-maolaista) aineiden sekakäyttöön kuollutta nuorta.

Mutta toki viinaan ja tupakkaan kuolleita on suomalaisessa yhteiskunnassa paljon enemmän.

Terrorismin vastustamisessa onnistuimme paremmin. Yhdysvalloissa, Italiassa ja Saksassa esiintyi ”vasemmistolaista” terrorismia, meillä ei.

Käsitän, että meidän pienessä maolaisessa piirissämme ei ollut ketään terrorismiin taipuvaista persoonallisuutta ja henkinen ilmapiiri esti tehokkaasti sellaisten asenteiden synnyn ja kasvun.

Alkuaikojen jälkeen taistolaisuus, jonka vetovoima oli 10-20-30-kertainen meihin verrattuna, imi ja sulautti itseensä kaikki radikaalit. Joukossa saattoi olla terrorismiin taipuvaisia persoonallisuuksia, mutta taistolainen ilmapiiri oli asialle (Che Guevara -kulttia lukuunottamatta) yhtä kielteinen kuin maolainenkin.

Terrorismin torjunnassa onnistuimme, mutta volyymin vuoksi kunniasta enin osa mennee taistolaisille.

Huumeissa taistolaiset lipsuivat enemmän. Heillä oli lehtien päätoimittajina puolijulkisia pilvenpolttajia. Minulle Suomi-Kiina Seuran lehden toimittajana tuollainen olisi ollut sula mahdottomuus eikä sellaista kertakaikkiaan olisi suvaittu Punakaartissa ja Lokakuussa.

Kaljoittelussa lienemme kyllä olleet ihan samanlaisia, ei eronnut taistolainen maolaisesta.

Raimo Laakia 6.1.2018

36. Esa Aallas: Opettelin ulkoa Hootenannyn karheanupean Esplanadin

Toimittaja ja yhteiskunnallinen aktivisti Esa Aallas kirjoitti jo puolisen vuotta sitten. Koetin laittaa pisteitä ja pilkkuja ja jakaa lauseita. Lopulta nostin kädet ylös. Paras tällaisenaan:

”Ressulla ja sen sijainnilla Helsingin keskustassa oli väliä. Poikakoulun pihalle ylsi viestejä opiskelijoiden kaiken maailman tempauksista.

Kalevankadulta oli vain lyhyt harppaus Vanhalle vilkaisemaan viitisen vuotta itseäni varttuneempien valtaustouhuja. Vanha on vallattu -lakana talon julkisivun parvekkeella painui mieleeni kuin Che Guevaran pop-juliste Töölöntorin kellarikämppämme seinältä.

Hullun vuoden 1968 uusvasemmistolaisuus herätti myös 18-vuotiaan Tölikän kundin. Tankit Prahassa saivat korvat hörölle maolaistenkin neuvostokritiikille, jota yya-porvarit kavahtivat. Enemmän kuitenkin kiinnosti löytää kolmas tie antautuneen valtiososialidemokratian ja yksipuoluevaltaisen kommunismin sijaan.

Muistan seuranneeni Vietnam-marsseja Esplanadilla niihin vielä osallistumatta. Eikan maihinnousutakkisessa pumpussa piipahtelin ja varttuneemman ressun Keijo Räikkösen Hootenanny Triossa vetämän protestiviisu Esplanadin ulkoa opettelin.

Äkkäsin tältä muisteja-sivustolta että ressuja olivat niin ikään helsinkiläisen maolaisen opintoryhmän perustaja Matti Puolakka kuin seuraava vetäjä Olli Santavuori. En koskaan tullut tuntemaan näitä jo lukioluokkien kynnyksellä olleita aktivisteja. Aloitin itse pitkän ranskan ensi luokalla 1962. Nuorena kaveripiirissähän iällä on väliä toisin kuin keski- ja ukkoiässä: 12-13-vuotiaat erotti 16-17-vuotiaista jyrkkä luokkaero.

Helsingin marxilais-leniniläiseen seuraan en koskaan liittynyt. Mutta Kiina ja sen myötä myös maolaisuus aatteena herätti kiinnostusta. Propagandaa välitti Ressun aikainen koulukaverini Kalle.

Pari vuotta harhailtuani kun jatkoin Tampereen yliopiston opetusjaostossa 1971 tein kolme Kiina-aiheista opinnäytettä valtio-opissa: seminaariesitelmän Kiinan ja Neuvostoliiton välisistä poliittisista suhteista II maailmansodan jälkeen, harjoitusaineen Suomi-Kiina seura Suomen ja Kiinan välisten epävirallisten suhteiden kehittäjänä sekä sosionomin oppiarvon edellyttämän tutkielman Suomi ja Kiinan kansantasavalta (1974).

Kävin niitä varten läpi niin Kiina sanoin ja kuvin -lehden vuosikertoja kuin maolaista propagandaa tuolloin julkaisseen maolaisten valtaaman Kiinaseuran maolaisten valtaamassa Demon offsetpainossa painattamia Kiinasarjan vihkosia: esimerkiksi Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous Kiinassa (1971) sekä pientä punaistakin. Niiden julkaisemista kait tuki Kiinan lähetystö seuralle myöntämänsä avustuksen kautta. Erottajankadun toimistossa saatavilla olevaa huokeaa mustaa sekä vihreää teetä ostelin myös kassiini.

Hyllyssäni ovat yhä myös Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä 1963 (suom. 1971) ja sen jatko-osa Myrdalin yhdessä Gun Kesslen kanssa kirjoittama propagandistisempi Kiinan vallankumous jatkuu 1970 (suom. 1971).

Tampereen opiskeluvuosinani muistan osallistuneeni kerran tai pari ilmeisesti Jarmo Lavilan vetämään opintoryhmään keskustan yksityisasunnossa sen syvemmin innostumatta kuten en poliittisista opiskelijajärjestöistäkään. Noihin aikoihin taisi olla myös vireillä Kallen innostamana junamatka Kiinaan, mikä ei valitettavasti osaltani toteutunut.

Yhteiskunnallisessa tiedekunnassa maisterin tutkintoa varten pääaineessani tiedotusopissa kasaamani pro gradu Ideologia ja sanomalehti (1977) käsitteli eräiden sanomalehtiemme suhtautumista perustuslakiuudistukseen sekä omiin näkemyksiini vaikuttaneeseen Tshekkoslovakian kriisiin 1968.

Erittelemiini lehtiin kuuluivat myös Kansan Uutiset, Tiedonantaja sekä Tpsl:n piskuisen, muutaman vuoden toimineen perillisen Stp:n julkaisema Päivän Uutiset, jossa naputin kesätoimittajana 1975. Samana syksynä lehti lopetti, kun Aarne Simosen kassakaappiin ei enää ilmestynyt neuvostotukea. Gradussani en unohtanut mainita Maon kauden Kiinan Prahan neuvostotankit tuominnutta kantaa.

Skdl:ään liityin 70-luvun puolessa välin toimien niin Töölön dem. yhdistyksessä kuin Helsingin piirissä sekä muutaman vuoden 70-luvun lopulta alkaen Skdl:n sosialisteissa, sen aktivoituneessa toimikunnassa Vapaa sana -tiedotettakin toimittaen. Marxismi-leninismiä karsastavia sosialisteja ja harvoja maolaisaktivisteja yhdistävänä tekijänä saattoi pitää ainakin kriittistä suhtautumista neuvostokommunismiin ja taistolaisiin.

Oma kiinnostukseni Kiinan linjaan ja sitä yksinvaltaisesti johtavan puolueen aatteisiin hiipui vähitellen mitä enemmän tihkui tietoja kultuurivallankumouksen nurjasta todellisuudesta sekä ihmisoikeuksista piittaamattomuudesta. Tänä päivänä ei tietenkään voi ohittaa Kiinaa jos seuraa maailmanpolitiikkaa.

Jättäydyin Skdl:stä 80-luvun puolivälissä toimien enemmän lännen sekä idän ydinaseiden riisuntaa ajavan END-vetoomuksen innoittamassa rauhanliikkeessä sekä turvapaikkaryhmissäkin. Petyin kun ei syntynyt punavihreää puoluetta, josta kävimme hieman keskusteluja vasemmistodemarien, eräiden vihreiden ja sosialistien kesken. Vasemmistoliitto ei kiinnostanut enkä ole koskaan tuntenut demareihin vetoa.

Kansan Uutisten toimittajana (1977-82) kävin kerran päätoimittajan tietämättä Kiinan suurlähetystössä Kallen välityksellä. Tarjottu tee auttoi flunssaani, mikä haittasi vastauksiani lähetystösihteerin uteluille siitä, miten lehdessä Kiinaan suhtaudutaan. ”Suomen kommunistipuolueen Nkp:ltä pääosin omaksumalla linjalla, eräiden yksittäisten toimittajien pyristellessä vastaan”, taisin pelkistää.

Tuolloinen päätoimittaja Erkki Kauppila katsoo kesken jääneissä, kuolemansa 2009 jälkeen toimitetuissa muistelmissaan Lehtimies ja eurokommunisti (2012) Kansan Uutisten antaneen liiaksi periksi Nkp:n yksipuoliselle uutisoinnille kansaivälisissä asioissa ja pitäneen Kiinan suhteen myös liian Nkp-linjaa.

Kauppila siirsi minulle Italian kommunistipuolueen pää-äänenkannattajan L ´Unitan kutsun lehtijuhlaan Genovaan syksyllä 1978. Kait siksikin että ymmärsin italiaa, jota opin perheemme asuttua toista vuotta maassa 60-luvun alussa. Siitä iti jatkunut kiinnostus saapasmaahan ; eikä pelkästään turistina vaan yhteiskuntaa, sen uusvasemmiston poliittista väkivaltaakin lyijyn vuosina käyttäneitä ryhmiä myöten, seuraavana toimittajana.

Lehtijuhlassa tapasin ja jututin vaaleissa 34 prosentin kannatukseen yltäneen läntisen Euroopan suurimman kommunistipuolueen jäseniä, karismaattista Enrico Berlingueria myöten. Kriittinen suhtautuminen neuvostokommunismiin tuli selvästi ilmi, samoin varauksellisuus Kiinan linjaan.

Seuraavan vuoden joulukuussa neuvostojoukot marssivat Afganistaniin. Muistan hyvin kun yritin tapaninpäivän KU:n iltavuorossa kerätä puhelimitse lausuntoja Skdl:n ja Skp:n varovaisilta poliitikoilta. Kulttuuritaloa enemmän myötäilevä varttuneempi ulkomaantoimittaja kiiruhtikin sijalleni hoitelemaan uutista.

Kuuluin tuolloin myös tulevan työpaikkani Ydin-lehden toimituskuntaan, johon kuuluva 60-luvun kolmasmaailmalainen Johan von Bonsdorff kirjoitti upean jutun Afganistanin miehityksestä otsikolla Kun maailma viileni. Ydin toi myös selvästi esiin suomettuneen Suomen pidättymisen, kun YK äänesti Neuvostoliiton intervention Afganistaniin tuomitsemasta lausumasta.

Kymmenen vuotta myöhemmin 1989, ollessani Pakistanissa ja Afganistanissa muutaman viikon Suomen pakolaisavun tiedottajana, havaitsin amerikkalaisten tukevan avoimesti tuolloin jo vetäytyvää neuvostoarmeijaa ja sen käskyttämän Kabulin hallituksen armeijaa vastaan sotivia mujahedin-sissejä. Mutta kuulin myös Kiinan rahoittavan ja tukevan samoja sissejä. Peking ja Washington yhdessä Moskovaa vastaan Afganistanissa!

Elettiin Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitusten, neuvostodiktatuurin ja sen itäeurooppalaisten satelliittien murrosvuotta. Sitä jo enteili muiden muassa Puolassa 1980 perustettu Solidaarisuus. Suomessa hyssyttelijät, inhorealistit, laskelmoivat opportunistit ja tietenkin taistolaiset leimasivat Solidaarisuuden tukiliikkeen neuvostovastaiseksi kuin aikanaan maolaiset tai Kauko Kareen Nootti-lehtineen tai Skdl:n sosialistit.

Kaksi miljoonaa pekingiläistä marssi poliittisten uudistusten puolesta. Eturintamassa opiskelijat toisin vaatein kuin kulttuurivallankumouksen ajan vallan ohjailemat opiskelijat. Ja kuin Brezhnev tukahdutti tankeillaan Prahan kevään, käski Deng tankit rauhan aukiolle murskaamaan Pekingin kevään. Samalla hiipui lopullisesti maolaisuuden vetovoima.

Kuka xx konttorin?

Maolaisuus kelpasi ennen taistolaisuutta kaikenlaisen radikalismin leimakirveeksi sen tarkemmin eroja erittelemättä, katsoo kollega Pirkko-Liisa Kastari väitöksessään Mao missä sä olet. Jotkut aikalaiset, kuten I-C Björklund, ovat arvelleet taistolaisuuden korvanneen meillä väkivaltaakin kaihtamattoman aktivismin. Mitä lie kapinallisesta suorasta toiminnasta varhaisimmat ydinmaolaiset innokkaimmillaan tuumanneet, sitä en tiedä. Eikä kait maolaislehtisiä mapittanut supokaan.

Liekö rahakkaan kustannussuvun liberaali konservatiivi Heikki A. Reenpää muistelmissaan oikeassa, kun pitää pehmosakkina Otavan kustantajana paljon tapaamiaan äärivasemmiston radikaaleja, joilta puuttui mielestään ideologinen palo ja halu terrorismiin.

”Kun suomalainen miljöö loppujen lopuksi oli tasaisen kotoinen ja liian hyvinvoipa, ettei Saksan tai Italian kaltaista voinut tapahtua. Ja radikaaliliike hajosi vähin äänin: opportunistit hävisivät valtion ja ministeriöiden leipiin ja enemmistö painui muistojaan elätellen entiseen näkymättömyyteensä.” (Pikku-Heikki 2000).

Tanskassa Gottfred Appelin virittämän maolaispuolue KAK:n eräät aktivistit osallistuivat palestiinalaisjärjestö Pflp:n koulutusleireille kuin Saksan Punaisen armeijakunnan aktivisteja. Jotkut kakilaiset sovelsivat taitojaan tukeakseen palestiinalaisten taistoa ryöstämällä asein kotimaansa pankkeja ja posteja kuuluisassa ns. Blekingegaden-ryhmässä (1972-89).

xxx tukeakseen Gazan vapaustaistelijoita?

Norjan pienestä mutta muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna aktiivisesta maolaispuolueesta Akp:sta maan tiedustelupalvelu tuli varhain riippuvaiseksi. Norjan supo välitti tietojaan myös työväenpuolue Arbeiderpartietille. Järjestöjä, ammattiosastoja, ja melkein metalliliitonkin Akp kyllä valtasi junttaamalla. Eikä tietääkseni yrittänyt ryöstää maan suurimman liikepankin Norske Creditbankin konttoria, vaikka pankki laati todistetusti salaisia listoja maolaisista.

Ylioppilaskunnissa hyvin menestyneen Akp:n ehdokkaat pärjäsivät eduskuntavaalien liitoissa kehnommin. Kestävimmäksi aikaansaannokseksi jäi ehkä seurattuna päivälehtenä yhä ilmestyvä yleisdemokraattinen Klassekampen.

Kuriositeettina vielä mainittakoon  – entisenä punertaviksi leimattujen tiedotusopin professorien Pertti Hémanuksen ja Kaarlo Nordenstrengin oppilaana: Norjan maolaispuolueen aiempi puheenjohtaja sekä Klassekampenin vuosien 1979-95 päätoimittja Sigurd Allern valittiin Oslon yliopiston ensimmäiseksi, yhä työskenteleväksi media-alan professoriksi maan Hesarin Verdens Gangin näkyvästä vastustuksesta huolimatta.

Esa Aallas, maaliskuussa 2017″

 

 

 

35. Aika paha juttu Demossa 1970

Vai oliko 1971 tai 1972?

Vaihdoin alkuvuonna 2005 muutaman sähköpostin Olli Santavuoren kanssa. Osaa tuosta kirjeenvaihdosta en ole enää löytänyt. Olli muun muassa kirjoitti, että kokee vieläkin huonoa omaatuntoa Demon julkilausumasta, jonka alkuvuosina annoimme. Joku demolainen oli ”tehnyt tekoja työväenluokkaa vastaan” ja hänet sitten paheksuimme pois kellarista.

Muistan itse saman. Ja tunnekokemukseni on yhtäläinen. Kirjoitin säilyneessä viestissä:

”Tosiaan, luulen, että muistan saman, en tuota kokousta, mutta kaverin. Olen tavannut häntä viime vuosina kaupungilla ehkä 2-6 kertaa vuodessa, ja koettanut aina olla ystävällinen niin kuin hänkin minua kohtaan. Mutta edellleen, kun hänet näen, minulle ekaksi nousee mieleen tuo tuomitseminen, se oli niin kuvottava käytäntö. Muistelen, että asia meni jotenkin niin, että jotain pientä oli varastettu, eikä ollut mitään tietoa tai todistetta näpistäjästä. Sitten oli joku keskuskomitean kokous, jossa Matti loi ”erilaisuuden” pohjalta ennakkoluuloja häntä kohtaan ja kaikki me nyökyttelimme.

Luulen, että tuollaisen käyttäytymisen pohja on SKP:n historiassa. Myös Kiinan kultuurivallankumouksessa tehtiin hirmutekoja samalta henkiseltä pohjalta…”

Noh. Onneksi poika ei tuomitsemisesta niin suuresti piitannut (?) vaan siirtyi muualle ja teki myöhempien vuosikymmenten ympäristö- ja kulttuuriliikkeissä kelpo uran ja tekee eläkeläisenä edelleen.

Myöhemmin sattui toinen jos mahdollista vieläkin surkeampi tapahtuma. Mukana alkuaikojen HMLS:ssä toimi nuori isokokoinen rakennustyömies, joka oli aika hiljainen ja totinen. Hän osallistui kohtuullisesti kirjapainon lukuisiin hommiin ja myi Punakaartia. Kerran Matti puhui keskuskomitealaisille, että häntä pelottaa olla samassa kellarissa ”tuon” kanssa iltaisin kun muita aktivisteja ei enää ole paikalla.

Pian puhumisen jälkeen mies hävisi kellarista enkä nähnyt häntä enää koskaan muuallakaan.

Mitä tapahtui? Onko muilla tuon ajan keskuskomitealaisilla muistikuvaa tapauksesta? Lieneekö Kansallisarkiston Matti Puolakka -kokoelmassa asiasta? Oma muistikuvani on, että Matin lisäksi ainakin Peter Nilsson tietäisi.

……….

Lähetin tämän tekstin Olli Santavuorelle ja hän tarkensi:

”Mulla ei itse asiassa noista ole tietoa, sen sijaan jossain suuressa yleiskokouksessa Koitossa tuomittiin joku tällainen kaveri Matin ehdotuksesta ”rikoksista työväenluokkaa vastaan”, ja minä olin puheenjohtajana. Uskoin vaan asian ja se paukutettiin pöytään yksimielisesti, ainakin äänestämättä ja keskustelematta, siis minä paukutin! Se asia on minua häirinnyt, kun en yhtään tutustunut asiaan, ja menin mukaan ja olin vielä päätöksestä jonkinlaisessa vastuussa puheenjohtajana.

Laita vaan juttu, tuon osannet jotenkin liittää.

Olli”

……….

Raimo Laakia 14.11.2017

34. Heli Santavuori: Raimo Laakian historian väärentämisprojekti

Hesari kirjoitti 13.3.2017: ”Kaikki Suomen maolaiset, muistelkaa! – Kansan arkisto kokoaa äärivasemmiston vaiheet”.

Kyseessä on Raimo Laakian yksin alulle panema projekti jota Kansan Arkisto on huijattu tukemaan. Tietääkseni muutama ihminen onkin jo ollut yhteydessä Kansan Arkistoon ja ihmetellyt heidän osuuttaan tässä hankkeessa. Uusi historia ry aikoo tehdä myös virallisen vastalauseensa. Tätä yhdistystä ja sen jäseniä mustamaalataan surutta Laakian sivustolla (muistejamaolaisuudesta.fi).

Minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen

Laakian hanke on rikollinen nimeä myöten: ”maolaisuus”-leima on täysin asiaton, etenkin kun se yhdistyy pahimpaan mahdolliseen ”lahkolais”-leimaan.

Raimo Laakian sivustolla nimeltä mainiten suoritetut Ad hominem hyökkäykset jatkuvat tähän päivään asti – ja koko ajan puhutaan ”maolaisista”.

Eihän ketään entisiä taistolaisia, esim. yliopistotutkijoita, poliitikkoja, kulttuuriväkeä, jatkuvasti nimitellä ”taistolaisiksi”, saatikka ”stalinisteiksi”. Toisaalta jos katsotaan vaikka EU:n johtavia poliitikkoja ja muita mielipidevaikuttajia niin moniko heistä on nuoruudessaan ollut jonkin sortin vasemmistoradikaali – ei heitäkään 40-50 vuoden päästä jatkuvasti nimitellä ”trotskilaisiksi”, ”anarkisteiksi” ja – niin – ”maolaisiksi”.

Emme edes 1970-luvulla kutsuneet itseämme ”maolaisiksi”. Järjestömme nimi oli MLR (marxilais-leniniläiset ryhmät, 1973-77). Sillä tahdoimme ilmaista mihin aatetraditioon tukeuduimme, erotuksena kaikenlaisesta hihhulismista, mikä siihen maailmanaikaan oli yleistä.

MLR lakkautettiin tietoisella päätöksellä v. 1977, koska mielestämme marxilainen ajattelutapa ei mitenkään kyennyt selittämään ajan uusia haasteita. Erityisesti marxilainen ihmiskäsitys piti mullistaa, mutta myös marxilainen filosofia systeeminä. Sen jälkeen ei Suomessa ole minkään sortin ”maolaisuutta” ollutkaan. Siis ei neljäänkymmeneen vuoteen.

Missä Laakia – siellä riita

Lähdettyään Vaihtoehtoliike Idusta (joka perustettiin v. 1978 uusien ajatustemme pohjalle) Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu Vihreiden puolueosastosta. Naapuriaan Ari Vatasta vastaan hän riiteli pikkumaisesti, järjettömästi ja intohimoisesti, mistä oli Hesarissakin juttu. Tämän jutun perusteella kirjoitimme seuraavan vastineen:

”En tunne Ari Vatasta, mutta päätellen siitä miten paljon Raimo Laakia häntä vihaa, hänen on täytynyt tehdä jotain jaloa.”

(Vastine jäi sillä kertaa pöytälaatikkoon.)

Riideltyään siellä sun täällä aikansa, Raimo Laakia palaa aina varsinaiseen kohteeseensa: Matti Puolakkaan.

Raimo Laakian psykologian ymmärtämiseksi olisi syytä katsoa Milos Formanin filmi Amadeus. Päähenkilö on Salieri, joka todella rakastaa Mozartin musiikkia ja haluaisi säveltää kuin Mozart, mutta tietää olevansa tämän rinnalla keskinkertaisuus. Niinpä hän sairastuu kateuteen, polttaa ristinsä ja ryhtyy murhatekoon. Riippumatta siitä pitääkö filmi historiallisesti paikkansa, se kertoo totuuden ihmisluonnosta. Noin voi ihmiselle todella käydä.

Pahin kateuden muoto on kateus oikeudentajua kohtaan. Raimo Laakian kohdalla ongelma on se, että se nerokas ihminen jonka hän on ottanut hampaisiinsa, nimittäin Matti Puolakka, ei ole esiintynyt julkisuudessa pariinkymmeneen vuoteen. Ainoa mitä suuri yleisö hänestä tietää, on juuri – Laakian (ja veljeni Olli Santavuoren) kateelliset parjaukset.

Pienemmissä piireissä Puolakan saavutukset kyllä tiedetään, ja Raimo Laakia tietää ne aivan hyvin.

Mistä kateus kumpuaa?

Laakia valitsee huolella sen, mistä hän EI kirjoita, ei vahingossakaan. Ei sanaakaan Matti Puolakan filosofisesta elämäntyöstä ja aiemman, julkisenkin toiminnan ajalta olleista kiistattomista ansioista.

Laakialla itsellään ei ole mitään sanottavaa niihin lukuisiin kysymyksiin, joihin Matti Puolakka on luonut omaperäisen näkemyksen. Taitavana juonittelijana Laakia ei edes yritä kommentoida yhtäkään asiakysymystä. Esimerkiksi nyt vaikka seuraavia:

  • Mikä on marxismin paikka aatehistoriassa?
  • Mistä johtui sosialistisen maailmanjärjestelmän nousu ja tuho?
  • Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen syvimmät syyt.
  • Aikakauden vaihtuminen, informaatio-teknologisen vallankumouksen yhteiskunnalliset vaikutukset (erotuksena aikaisempiin, teollisiin vallankumouksiin).
  • Suomen lähihistorian yhäkin salatut kipupisteet – ja miten niitä tulisi käsitellä.
  • Globaaliyhteiskunnan muodostuminen, eettisen kansalaisyhteiskunnan rooli siinä.
  • EU:n kriisi – perimmältään laillisuuskriisi?
  • Kansalaisten totuusfoorumi ja totuuskomissio pysyvinä valtioeliminä jokaiseen maahan?
  • Mikä on filosofian peruskysymys nykyaikana?
  • Miten tulisi arvioida esihistoriatutkimuksen mullistavia uusia löytöjä, ja miten ne kumoavat marxilaisen, miten muiden aatetraditioiden ihmiskäsitykset?
  • Mitkä ovat ihmissuvun historian perusvaiheet ja ihmisen lajihistorian perusopetukset?
  • Mikä on ihmisen ja eläimen ero?

– sanalla sanoen lainatakseni Matti Puolakan v. 1982 julkaistun kirjan otsikkoa: ”Mikä ihminen on?”

Tuossa kirjassa, muuten, esitettiin tietääksemme edelleenkin ainoana maailmassa marxilaisen filosofian kaikkien osa-alueiden systemaattinen kritiikki ja siihen perustuva näkemys Kiinan kulttuurivallankumouksen epäonnistumisen syihin. 1980-luvun lopulla Matti Puolakan ajattelu irtautui kokonaan marxismin raameista. Silloin oli käynyt selväksi, ettei sosialismi missään muodossa voi olla vaihtoehto. Laillisuusperiaatteeseen nojaava demokraattinen markkinatalous on ainoa perusta jolle voidaan luoda uutta yhteiskuntanäkemystä.

MLR:n keskustelukulttuuri oli poikkeuksellisen rehellistä

Kaikista yllä luetelluista kysymyksistä Matti Puolakalla on omaperäinen kanta. Hän tulee julkaisemaan näkemyksensä Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjassa.

Väittelysanakirja on kaikille laillisille mielipiteille avoin. Siinä käyttäjiä rohkaistaan esittämään mielipiteensä mahdollisimman kärkevästi omaa kantaansa puolustaen. Tasapuolisuus toteutuu niin, että erilaiset mielipiteet julkaistaan rinta rinnan, ja käyttäjien on pakko hyväksyä omiin väittelypaneeleihinsa myös aivan vastakkaisia näkemyksiä.

Tämän ehdotuksen juuret ovat syvällä MLR:n keskustelukulttuurissa. Se oli 70-luvun poliittisten nuorisoliikkeiden piirissä ainutlaatuista. Nimenomaan Matti Puolakan aloitteesta MLR:n aineistossa julkaistiin pahimpien vastustajiemme meidän vastaisia vääristeleviä kirjoituksia. Jäsenistöä kehotettiin lukemaan vastustajan lehtiä ja käymään muiden liikkeiden tilaisuuksissa. Myös liikkeen sisäisissä väittelyissä kaikki älyttömätkin kriittiset puheenvuorot monistettiin ja käsiteltiin kaikissa pienryhmissä.

Nimenomaan Matti Puolakan aloitteesta MLR:ssä opittiin noudattamaan sivistyneen väittelykulttuurin periaatteita, erityisesti antamaan pahimmallekin vastaväittäjälle tunnustusta silloin kun tämä sen ansaitsee. Tähän liittyen MLR:ssä käytiin kiivas väittely suhtautumisesta taistolaiseen liikkeeseen. Tuossa väittelyssä veljeni Olli Santavuori jäi kirkaasti häviölle. Enemmistö asettui Matti Puolakan edustamalle kannalle, joka oli paitsi jalo, myös tervejärkinen.

Juuri keskustelukulttuurin vuoksi MLR oli ulkonaisesta poliittisuudestaan huolimatta varsin epäpoliittinen liike – lähempänä yliopistoa kuin poliittista järjestöä. Niin oli myös toimintamme, jossa kaikenlainen kulttuurin harrastus ja elämänfilosofiset pohdiskelut olivat tärkeässä asemassa. Me emme pitäneet kiinalaisista filmeistä niiden kiiltokuvamaisen propagandistisuuden vuoksi. Sen sijaan luimme kaunokirjallisuuden klassikkoja ja kuuntelimme paitsi rokkia, myös klassista musiikkia. Täytyy olla kovin musta sydän ihmisellä joka kaiken tämän tahtoo painaa lokaan.

Toden totta! Ryhdytäänpä muistelemaan!

Keskustelukulttuurimme ainutlaatuisuutta Raimo Laakia ei voi kiistää. Hän yrittää kyllä. Hänen (ja Ollin) mielestä Matti Puolakka omaa jonkinlaisen taikurimaisen manipulaatiotaidon jonka avulla hän on lähes hypnotisoinut ystävänsä ja tukijansa olemaan kaikesta samaa mieltä.

Tosiasiat ovat 100 % päinvastaiset. Totta kai Matin persoona on vaikuttava. Jos katsoo hänen elämäntyötään, niin on selvää että hän on poikkeusyksilö. Mutta puolustaessaan jotain näkökantaa Matti vetoaa aina järkeen, argumentteihin, eettis-intellektuaalisiin perusteisiin. Hän ei ole millään tavalla hyötynyt siitä tiestä, jonka on valinnut – vaan päinvastoin, joutunut henkilökohtaisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kärsimään totuudenrakkautensa vuoksi. Hänellä jos kellä olisi syytä olla katkera. Siitä huolimatta hän on hyväntuulisin ja anteeksiantavin ihminen jonka tunnen.

Kukaan ei voisi olla kauempana manipulaattorista. Jos Laakian ja Ollin henkilökohtaisissa panetteluissa olisi edes siteeksi totta, se ei kenties tuntuisi niin pahalta. Mutta kun vale on sataprosenttinen, siinä on jotain väkivaltaista. Sitä voidaan kutsua kulttuurifasismiksi, vaikkei mistään sturmgruppeneista olisi kyse.

Se on MV-lehden ja Breitbart Newsin keskustelukulttuuria. Laakia ja Olli ovat siinä loistaneet Suomessa jo kauan ennen Ilja Janitskinia.

MLR:ssä (ja kaikissa myöhemmissä projekteissamme) erimielisyyttä paitsi sallittiin, myös kannustettiin, mutta keskustelukulttuurissa vaadittiin asiallisuutta. Tästä syystä monet, joiden kannat (ja usein suoranaiset älyttömyydet) jäivät väittelyssä tappiolle, ottivat nokkiinsa ja ryhtyivät parjaamaan entisiä ystäviään. Sehän oli suomettuneen Suomen oloissa helppoa. Niin sai heti suosiota ja nostetta uralle.

Minutkin esitetään näissä jutuissa sydämettömän manipulaattorin uhriksi, mistä roolista tahdon kieltäytyä. Sen vuoksi, ikävä kyllä, tämä koiratappelu on käytävä.

Kuten sanottu on: ”Yksi valehtelija ehtii valehdella enemmän kuin 10 rehellistä ihmistä ehtii vastata.”

Laakian valheet ovat yksinkertaisia ja älyttömiä, mutta jos niihin kerran kunnolla aikoo vastata, se vaatii aika lailla palstatilaa. Etenkin kaikki se, mistä hän vaikenee – eli koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut. On myös syytä käsitellä sitä, mitä kaikkia taustahahmoja ja korvaankuiskuttelijoita tässä on ollut. Silloin kysytään: ”Kuka hyötyy”. Sen vuoksi perustan erillisen blogin, jossa käyn läpi kaiken asiaan kuuluvan. Sinne tulee myös muita muistoja – toden totta! Ryhdytäänpä muistelemaan!

Historian roskatynnyri odottaa

Tietääkseni monetkin ihmiset ovat kirjoittamassa Laakian panettelusivustolle omia muistojaan. Toivon mukaan syntyy muitakin blogeja.

Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan.

Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.

Raimo Laakian muistejamaolaisuudesta -parjaussivustolla on 12.6.2017 kirjoitus jossa kerrotaan roskapostihyökkäyksestä sivustolle.

”Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli,” kirjoittaa Laakia, ja osoittaa syyttävän sormensa ”nykypuolakkalaisiin”. Hyökkäyksen johdosta on sivuston kommentointimahdollisuus poistettu.

Lähetin seuraavan sähköpostin Laakialle 13.6.2017:

”Raimo Hyvä

Et ehkä tiedä, että jokaiseen WordPress-sivustoon on välttämättä asennettava lisäosa (plugin) nimeltä Akismet. Se on ilmainen. Se torjuu tehokkaasti kaikki roskapostihyökkäykset.

Jos tarvitset neuvoja, voin auttaa. Saat myös neuvoja WordPress Suomi Facebook-sivustolta: https://www.facebook.com/groups/279698319038456/

Varmastikin julkaiset tämän ystävällisen neuvoni. Ja perut aiheettomat syytöksesi.

Muissa asioissa palaamme asiaan myöhemmin kun ehdimme.

terv. Heli Santavuori”

Mitään vastausta ei ole tullut, eikä sivustolle mitään mainintaa ystävällisestä neuvostani puhumattakaan väärien syytösten perumisesta. Ja kommentointimahdollisuus pysyy poistettuna. Tämä jos mikä osoittaa mikä Laakian projektin tarkoitus on.

Kuvateksti: Missä Raimo Laakia, siellä riita.

Heli Santavuori

……….

Poisto- ja häirintäyritysten jälkeen pelottaa avata Heli Santavuorelta tulevia viestejä ja liitteitä.

Mutta sainpa lopulta tämän julkaistua. Lennokas tyyli konkretian kahleita vailla. Arvokas kuvaus nykypuolakkalaisesta mielenmaisemasta.

On mairittelevaa löytää itsensä Milos Formanin seurasta ja lukea lunastaneensa paikkansa maailmanhistoriassa, silti toivoisin vähempi kehuja, vähempi toiveiden maalailua, enempi faktoja. Enempi konkreettisia muistoja maolaiselta matkalta.

Kiinnostava olisi myös kuvaus, mitä nykypuolakkalainen aktivisti tekee. Miten elämä poikkeaa vanhan maolaisaktivistin elämästä tai ympäristöaktivistin elämästä? Tai sen kuuluisan tavallisen ihmisen elosta, johon itseämme aina silloin tällöin aika ylemmyydentuntoisesti vertasimme.

Mielenkiinnolla odotan lisää.

Raimo Laakia 3.10.2017

 

 

 

 

33. Ennen ja jälkeen roskapostihyökkäyksen

Vuonna 2010 HMLS:n alkuaikojen puheenjohtaja kirjailija Olli Santavuori julkaisi kotisivuillaan kirjeeni, kuuden liuskan vastauksen Ollin kysymykseen, miten minä irtauduin Matti Puolakasta.

Jo sitä ennen Ollin sisko Heli Santavuori oli toistuvasti (ja ajoittain sydäntäsärkevän dramaattisesti) vaatinut veljeään poistamaan muistelmistaan Matti Puolakkaa koskevat kohdat. Vaatimukset ja vastaukset on dokumentoitu huolellisesti Ollin kotisivujen vieraskirjaan.

Helmikuussa 2014 Olli kirjoittaa: ”Pyysin siskoani Heliä neuvomaan minua, miten saan kotisivuilleni kuvat tekstin yhteyteen. Facebookin viestillä. Heli vastasi, että voisi auttaakin, jos poistan kotisivuiltani minun ja Raimo Laakian haukkumiset ja panettelut Matti Puolakasta.

Sanon vaan lujasti, etten ole mitään panetellut vaan kertonut omat muistelmani.

Olen saanut paljon myönteistä palautetta, eikä kukaan muu kuin nämä hengenheimolaiset ole ollut sitä mieltä, että teksteissä olisi asiavirheitä tai panettelua.”

Minä jahkailin vuosikymmenen kunnes avasin nämä muistejamaolaisuudesta.fi sivut ja laitoin tuon kirjeeni Ollille dokumentiksi numero 6.

Kolmen kuukauden päästä alkoi roskapostihyökkäys. Eikä hyökkäys ollut osoitettu kaikkiin kirjoituksiin tai sattumanvaraisesti sinne tänne, vaan melkein kaikki 2050 sekoviestiä tulivat kommentteina tuohon dokumenttiin kuusi.

Kun olin saanut suljettua kommenttiliikenteen ja laitettua asiasta lyhyen tiedotteen (dokumentti 29) ei kulunut vuorokauttakaan kun aamuyöllä 13.6.2017 sähköpostiini tuli ”Pieni neuvo mitä tulee roskaposteihin”. Lähettäjänä Heli Santavuori.

Ekaa kertaa elämässä postia häneltä nimellä. Heti hyökkäyksen torjumisen jälkeen. Hiukka läpinäkyvää, ajattelin enkä avannut viestiä. Pelkäsin viruksia.

Syksyllä Heli Santavuoren sivuilta löytyi teksti, joka valottaa lisää:

Raimo Laakia 3.10.2017

 

 

32. Raimo Laakia: Uskon voimalla 50 vuotta, 10 projektia, nollatulos

On aiheellista kirjata aikajana, vaikka janasta tullee luonnosmainen ja kiistanalainen. Luonnoskin parantaa hahmottamista ja auttaa muistojen syventämisessä.

1. Alku noin 1965-1968.

Painokkainta oli Kiinan Mao Tse-tungin kritiikki Neuvostoliiton Nikita Hrushtshevin näkemyksiä kohtaan. Vietnamin tukiliike Yhdysvaltoja vastaan heräsi. Oli kesän 1968 Punaiset lauantait Helsingissä ja syksyllä Vanhan valtaus.

Koululainen Matti Puolakka toimi suomalaisen maolaisuuden aloittajana ja moottorina. Muita olivat Tauno-Olavi Huotari, Tarja ja Veikko Korhonen ja Peter Nilsson. Jonkinasteisia maolaisia toimijoita olivat myös Jaakko Laakso, Timo Linsiö, Timo Ravela, Timo Lahdenmäki, Heikki Männikkö, Leif Färding ja Reijo Lehtonen, joka myöhemmin muutti sukunimensä Kalmakurjeksi.

Rahaa ei toiminnassa juurikaan liikkunut.

2. Organisoituminen noin 1968-1971.

Kirkkokatu kakkosen Demo mahdollisti kokoukset ja painotuotteiden tekemisen. Ilmestyi muutamia numeroita HMLS-tiedotteita ja Punakaarti-lehtiä. Syntyi ryhmiä Tampereelle, Raumalle ja Turkuun.

Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana oli ensin Tauno-Olavi Huotari, sitten Olli Santavuori, sitten Seppo Merinen. Muita helsinkläisiä hahmoja olivat Pohjanmaalta tullut Heikki Pihlaja, Bjarne Nitovuori, Kari Varis, Hilkka Kuusinen ja Seinäjoelta helsinkiläistynyt Pekka J. Kemppainen.

Tampereella olivat Jarmo ja Marketta Lavila sekä Jussi Tanski.

Raumalla ja Turussa Hannu ja Lassi Salvi, Ilkka Lakoma, Tuomo Grundström.

Opintoryhmäläisiä, lehdenmyyjiä, illanvietoissa kävijöitä ja hengailijoita kertyi, mutta osa alkuvaiheen väestä kuten mainitut Laakso, Linsiö, Ravela, Lahdenmäki ja Lehtonen siirtyivät ripeästi tiedonantajalaisiksi.

Rahaa ei paljoakaan liikkunut. Elettiin opintolainoilla.

Valtiotieteen opiskelijaksi vanhentunut Matti Puolakka oli vuonna 1970 jonkun aikaa, ehkä kuukausia, töissä Katajanokalla Valmetin telakalla palovartijana.

Tauno-Olavi Huotari puhui, että pitäisi käydä keskustelua siitä, miksi emme kasva. En muista, että sellaista keskustelua olisi koskaan varsinaisesti käyty. Aika pian Huotari jäi pois toiminnasta.

3. Yritys laajentua noin 1971-1976.

Perustettiin valtakunnallinen Marxilais-Leniniläiset Ryhmät eli MLR, Lokakuu-lehti ilmestyi vuonna 1976 jonkin aikaa jopa viikkolehtenä.

Oli yhteisrintamajärjestöjä FNL-komiteat, Suomi-Kiina Seura, Palestiina-Seura, Suomi-Albania Seura, lopulta Suomi-Kamputsea Seurakin.

Oli lehdenmyyntiä, illanviettoja, opintoryhmiä, loputtomasti seminaareja.

Matti Puolakan keksittyä pämppälinjan noin 1973 kaljan- ja viinanjuonti lisääntyi.

Neuvostoliiton puoluekokouksen aikoihin jaettiin jotain 300 000 täyskriittistä lentolehtistä joka postiluukkuun Helsingissä ja vähän muuallakin maassa.

Näkyviä hahmoja olivat Tomas Brunila, Kalevi Mäkelä, Raimo Mankinen, Hans Biström, Markku Koskela, Pertti Koskela, Heli Santavuori, Pekka Rapatti, Kari Jaakkola, Stig Dahlström, Markku Aro, Perttu Hietanen, Maj-Lis Eronen, Bo Peter Sandberg, Veli Rosenberg.

Myimme Punakaartia ja Lokakuuta kaduilla, kinasimme Neuvostoliiton imperialismista kaikkien juttusille tulleiden taistolaisten kanssa, väittelimme vappumarsseissa ja muiden vasemmistoryhmien tilaisuuksissa. Työnsimme itsemme näkyviin eikä meitä oikeastaan päässyt pakoon, jos oli yhteiskunnallinen aktivisti demareista vasemmalla ja asui pääkaupunkiseudulla. Varmaan muut pitivät meitä sietämättöminä besserwissereinä. Tiedonantaja räksytti, valtamedia ei juurikaan noteerannut.

Rahaa liikkui enemmän: Lotta Eriksson lahjoitti asuntonsa Tehtaankadulta, Antti Santaholma suuren kruununhakalaisasuntonsa, lahjoittiko joku muukin? Hakapainoksi muuttunut demopaino tuotti jos ei rahaa niin kaupallisilla töillä subventoituja painotuotteita. Mukana olevat antoivat suurehkoja henkilökohtaisia rahalahjoituksia ja maksimaalisia työpanoksia.

Ainakin osa lahjoituksista kerättiin ”lainoina”, joita ei ollut tarkoituskaan maksaa takaisin. Moraaliperustelu meni jotenkin näin: koska guru tekee ajattelutyötä ihmiskunnan hyväksi, on sallittua vastaanottaa rahaa niiltä, jotka eivät tuollaista ajattelutyötä osaa. Asiasta oli kuitenkin ristiriitoja sisäpiirissä. Tomas Brunila ei ”lainapolitiikasta” tykännyt ja Antti Santaholma yhtenä lainojen kerääjänä kärsi omantunnontuskia. Äänekkäiksi tai julkisiksi ristiriidat eivät nousseet.

Paljosta puuhasta ja useasta kokoaikaisesta työntekijästä huolimatta väki ei muutamasta sadasta laajentunut. Vuoden 1970 jälkeen maolaisten ja tiedonantajalaisten välillä oli tavattoman vähän käännynnäisliikennettä, vakiintuneet rintamalinjat pitivät.

Näkemyksissä pysyttiin perinteisen marxilaisuuden ja Kiinan linjoilla. Neuvostoliiton ja suomettumisen kritiikki korostui. Neuvostoliiton ”sosiali-imperialismi” ja Neuvostoliiton ”revisionismi” olivat tiuhaan sanastossa.

4. Elekroniikkatehdas rahasammoksi noin 1976-1977.

Liikkeeseen oli tullut Salosta kaksi elektroniikkaosaajaa Olli Muhonen ja Samu Heinonen. Heillä oli aluksi pieni verstas Helsingin Lauttasaaressa ja hetken päästä jo isohko halli Rääkkylässä Pohjois-Karjalassa. Insinööri Tomas Brunila veti Rääkkylässä työllisyyskoulutusta ja muutkin keskeiset hahmot muun muassa Matti Puolakka, Riitta Fogel, Anneli Rantanen ja Rubeniksi kutsuttu osaava metallityöläinen siirtyivät seudulle.

Yritys, Elva Oy nimeltään, kärsi rahapulasta. Kynnelle kykenevät maolaiset lainasivat säästönsä yritykselle.

Samu Heinonen tuli Helsinkiin ja päivysti rautatieasemalla keräämässä rahat. Olin parin vuoden aikana 1975-1977 säästänyt 7000 markkaa pesämunaksi tarkoituksella siirtyä laborantin työstä freelance-kirjoittajaksi. Annoin ne kaikki suullisella lainasopimuksella Samulle. Summalla olisin pystynyt niukoilla kulutustavoillani elämään puolisen vuotta ilman tuloja.

Lopulta Elva Oy joko teki konkurssin tai ajettiin hallitusti alas. Kukaan maolainen ei saanut takaisin lainojaan eikä edes minkäänmoista selvitysraporttia. Olli Muhosen vanhempien omakotitalo paikkakunnalla sentään pelastui pakkomyynniltä.

Myöhemmin – ei julkisesti mutta yksittäisissä tapaamisissa – kinattiin, mitä oikein tapahtui. Olli Muhonen sanoi, ettei hän koskaan hallinnut rahoja, vaan Matti Puolakka käytti ne. Puolakalle uskolliset syyttelivät Ollia ja olivat hänelle silminnähden henkilökohtaisesti vihamielisiä.

5. Laukaan kommuuni noin 1977-1979.

Agronomi Marjatta Kemppainen oli jo varhain tullut Vietnam-liikkeen kautta MLR:ään ja osasi maatalousasiat. Hänen – myöhemminkin kehuttujen – suunnitelmiensa mukaan aloitettiin perunan ja juuresten viljely vuokratulla maatilalla Laukaalla.

Tilan päärakennus sopi seminaari- ja juhlapaikaksi ja asunnoksi. Matti Puolakka, Tomas Brunila, Pertti Koskela, Reino Nikula, Pekka Rapatti ja muutama kymmen perusmaolaista hääri tilalla ja kulki Helsinki-Laukaa väliä muutaman vuoden.

Maataloussuunnitelmien käytännön toteutus ei onnistunut ja rahasta tuli pulaa. Syksyllä muun muassa kerättiin joukolla marjoja metsästä ja myytiin Jyväskylän torilla.

Elvan ja Laukaan aikoihin perinnemarxilaisuus ja Kiinan näkemyksiin tukeutuminen alkoivat rakoilla.

6. Vaihtoehtoliike ITU noin 1979-1989.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi alkuvihreys ja tiivistyi Koijärvellä kansakuntaa koskettavaksi performanssiksi, Matti Puolakka ajatuksineen oli ajan hermolla. Syntyi julkaisuja, seminaareja, yleisötilaisuuksia, juhlia, joista osa pidettiin Laukaan maatilalla. Julkaisuista perustavanlaatuisimpana puolakkalaiset pitävät Matin teoriakirjaa vuodelta 1982 ”Mikä ihminen on?”.

Erityisesti Antti Santaholma toimi aktiivisesti luonnonsuojelupiireissä ja onnistui vetämään maolaisia metsään ja saapasjalkaisia retkeilijöitä seminaareihin.

Vaihtoehtoväki tutustui puolakkalaisuuteen, kiitti informaatiosta ja jatkoi matkaansa moneen suuntaan. Kävi niin kuin taistolaisten kanssa kymmenkunta vuotta aiemmin: vaikka monet näkemykset olivat lähekkäin, jokin tökki eikä aktivistisiirtymiä tapahtunut.

Kun itulaisuus alkoi olla näkyvillä 1979-1981 Kiinan lähetystön diplomaatti kyseli minulta, mitä ”vieraantuminen” tarkoittaa ja mikä tämä Puolakan uusi näkemys on. Vastaukseni oli ehkä yhtä harhaileva kuin nykypuolakkalaisten vastaus Perttu Häkkisen samaan kysymykseen dokumentissa kaksi. Ainakaan heti diplomaatti ei kääntynyt oivaltamaan.

1989 olimmekin jo sitten Kulosaaren Vanhan kelkkamäen komean rautaportin toisella puolella osoittamassa mieltä Tien An-menin verilöylyä vastaan.

7. Saarenmaan kommuuni 1991-1995.

Alkuvihreys suli systeemivihreydeksi ja ITU jäi pienemmäksi kuin aloittaessaan.

Vanhat maolaiskonkarit muuttivat muutaman uuden kanssa Viroon Saarenmaalle. Siirtymän mahdollistivat Antti Santaholman ennen kuolemaansa pankkilainalla järkkäämät rahat.

Kommuunista oli määrä tulla rahasampo ja uuden eurooppalaisen itä-länsi-kulttuurin tyyssija. Mutta rahat loppuivat. Heli Santavuoren mukaan yritys päättyi noin 1995 ”kaikkien aikojen näytösoikeudenkäyntiin paikallisessa alioikeudessa”.

8. Uusi kapina noin 1995-2000.

Ennen vuosituhannen vaihdetta oli joitain opintoryhmiä ja lehtisiä, joista minulla on tuskin mitään tietoa.

Muistan utuisesti lehtisen, jossa oli hyvä pilakuva: tulevaisuuden katunäkymä, jossa tuuli riepottaa iltalehteä. Lehdestä näkyy katuojassa osa otsikkoa ”Matin uusin”. Silloinhan kohkattiin niin kuin aina mäkihypyn maailmanmestarin Matti Nykäsen edesottamuksista.

”Matin uusin” viittaa Puolakan ajatusten läpimurtoon Suomessa ja maailmalla, sitä on odotettu pienessä piirissä ainakin noin vuodesta 1985 alkaen. Paljon on käytetty aikaa ja ammattikääntäjiä, mutta tekstejä ei ole saatu julkaistua missään. 1980-luvulla Matti asui esikuntineen jonkin aikaa, ehkä kuukausia, Lontoossa markkinoimassa ajatuksiaan. Markkinointia muissakin maailmankeskuksissa yritettiin.

Ennen vuosituhannen vaihdetta lienee myös esiintynyt jokseenkin ponneton yritys vaikuttaa taistolaisuuden romahduksen jälkeen uudelleen virinneiden vasemmistolaisten pienryhmien sisällä. Muistan kesäisen viikonloppuseminaarin Helsingin Vanhankaupunginlahdella Kuusiluodon pihalla ja saunassa. Paikalla oli noin viiden hengen itulaisryhmä ja parikymmentä nuorta vasemmistolaista muista ryhmistä. Yksi nuorista oli Paavo Arhinmäki, myöhempien aikojen Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri.

9. Totuuskomissio noin 2000…

Tuli uusi aika ja uusi väline: netti. Siispä sinne. Kuka tahansa ihmiskunnan jäsen voi vaivattomasti selata esille pantuja ajatuksia ja vaikuttua niistä.

Lienee ollut useita peräkkäisiä puolakkalaisia sivustoja Heli Santavuoren osoitteen alaosoitteissa. Vanha on aina siivottu näkymättömiin kun on keksitty uusi parempi.

Menettely on historiankirjoituksen kannalta ongelmallinen ja tuo mieleen kiinalaisten tavat 1970-luvulla. Kun Lin Piao oli sekavien ja epäselvien tapahtumien jälkeen kuollut ja tuomittu petturiksi vuonna 1971, hänen naamansa retusoitiin pois vanhoista puoluesankarien kuvista. Se oli muistamani mukaan ensimmäinen kerta, kun me suomalaiset maolaiset kohottelimme kulmakarvojamme Kiinan omituisuuksien edessä.

Viime vuosina on ollut sivusto otsikolla ”Uusi EU. Totuuskomissio Suomeen! Totuuskomissio EU:hun!” Sivuston artikkeleissa on ollut vihapuhetta (muun muassa dokumentti 5 tällä sivustolla on totuuskomissiosta peräisin). Keväällä 2017 sivusto oli pitkähkön aikaa suljettu ilmoituksella ”tuumaustauolla”. Sitten se oli auki. Ja kesäkuussa taas kiinni.

10. Väittelysanakirja 2016-2017-

Netin startupeissa alkoi liikkua rahaa. Syntyi sivustoja nimellä ”Ihmiskunnan tie – väittelysanakirja” ja ”humanpath.net/debating-encyclopedia”. Sikäli kuin ymmärrän, yritys on tulla facebookin ja wikipedian tilalle, syrjäyttää ne kaikilla kielialueilla ja tarjota vihdoinkin optimaalinen foorumi maailmanparannukseen. Idealla ei sanota olevan lähtökohtamielipiteitä, se on vain alusta, tai idea alustasta. Matti Puolakan nimeä tai saavutuksia ei mainita, mutta sormenjälki näkyy:

– Keskustelulle voidaan perustaa valvovia raateja, jotka koostuvat niistä ja näistä ihmisistä ja ”väittelyissä poikkeuksellisen kehittynyttä oikeudentajua osoittaneista kansalaisista”.

– Voidaan perustaa paikallisklubeja, jotka harjoittavat mikroluototusta näihin ja noihin tarkoituksiin ja ”kannustusta ansaitsevien yksilöiden tukemiseksi”.

– Projekti suosii mainoksia ja yhteistyötä liike-elämän kanssa. ”Verkko-ostoksista saatavat provisiot jakautuisivat käyttäjien ja projektin johdon, esimerkiksi väittelysanakirja oy:n, kesken.”

– Ja ”ruusunappia painamalla lukija lahjoittaa kirjoittajalle jonkin summan, koska arvostaa hänen kirjoitustaan”.

– ”Perustavin ihmisoikeus: oikeus saada palkkaa totuudenrakkaudesta.”

– Vuonna 2010 perustettu Uusi historia ry esitteli väittelysanakirjaa sosiaalifoorumissa Helsingin Vallilassa pääsiäisenä 2017. Ja uuden historian sääntöjen tarkoituspykälä sanoo ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua…”

Debating encyclopedian tarkoitus on käsittääkseni luoda maailmanlaajuinen populääri julkaisukanava Matti Puolakan ajatuksille. Tähän on päädytty, koska muut julkaisuyritykset vuosikymmenten mittaan eivät ole onnistuneet. Ongelma on se vanha: On loistavia ajatuksia, mutta ei ole yleisöä niitä omaksumassa.

Yhteenveto ja lopputulema

Kymmenen yritystä on valunut hukkaan. Ei ole tullut poliittista, filosofista tai taloudellista menestystä. Sanoma, milloin ja mitä sitä olikaan, ei koskaan löytänyt perille minnekään. Väittelysanakirjan vaiheessa keväällä 2017 on mukana ehkä 1/20 parhaiden vuosien aktivistimäärästä. Opetuslapsista (niistä jotka jäivät henkiin, katso dokumentit 6 ja 9) ei ole tullut mielipidevaikuttajia tai ajattelijoita tai muita merkittäviä hahmoja. Elämäntyön positiivinen sormenjälki ei näy maailmassa. Usean mukana olleen mielestä negatiivinen näkyy.

Mutta: ollaan tarvottu suunnilleen 70-vuotiaaksi, elanto on saatu ja kirjoitukset ja luonnokset toiveikkaasti talletettu kansallisarkistoon tulevien sukupolvien löydettäväksi.

Miten tämän voi selittää?

Selitän näin.

Ihmiskunta käyttäytyy sekopäisesti. Vääryydet ovat valtavat. Ihmiskunnan ja maapallon kehityskulut katastrofaalisia. Tuho tulee, jos käytös ei muutu. Eikä vain tule, huomattavalle ihmismäärälle se on jo. Esimerkiksi Välimeren yli surkeilla veneillä yrittäville ja Myanmarin rohingya-kansalle. Luulen, että moni oikeasti ja oikeutetusti voi ajatella ja tuntea näin.

Mutta huolestuneen yksilön on vaikea keksiä uskottavaa parannusreseptiä. Marxilla, Leninillä ja Maolla sellainen oli ja meni. Taistolaisten mielestä Brezhnevilläkin oli oikein kelpo maailmanparannusfilosofia. Reseptit eivät toimineet. Siitä huolimatta monen mielestä on loukkaus älyä kohtaan ajatella, että Jean-Claude Junckerin ja Jyrki Kataisen resepti toimisi.

Kun ahdistus ja vastuu asioiden tilasta on suuri, kun ahdistus jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on lohdullista ajatella, että joku on keksinyt – tai on keksimäisillään – maailmanparannusreseptin. Kun miljoona kokee ahdistusta, ei ole ihme, että kymmenen oivaltaa: ratkaisu on Matti Puolakka. Huolimatta, että ansioluettelossa on 50 vuoden epäonnisten projektien sarja.

Näin on syntynyt hyvin tiheä uskomusyhteisö. Mitä lähempänä loppua ollaan, sitä suurempi on tulevan menestyksen glorian maalailu. Heli Santavuori kirjoittaa facebookissa ”…jos ajatellaan esim. väittelysanakirjan osallistumista seuraaviin USA:n presidentinvaaleihin…” (11.5.2017). Tämän sivuston dokumentissa 2 (Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa) hän sanoo ”…Matti Puolakka ei tule julkisuuteen, ellei nyt sitten kun Suomeen tulee totuuskomissio…”. Ja Puolakka itse huudahtaa muutama vuosi sitten illalla Rautatieasemalla sattumalta vastaantulevalle entiselle toverille ”Vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla!”.

Arvelen, ettei guru itse enää usko menestykseen. Mutta hän ei voi sanoa sitä ääneen. Hänen velvollisuutensa ja pakkonsa on suojata tiukimmat kannattajansa suurelta järkytykseltä jotta raha- ja palveluvirta elantoon ja vakiintuneeseen elämäntapaan säilyy.

Tällöin ongelmaksi jää vielä uusien kannattajien rekrytointi, sitähän ei ole järkevää tosissaan tehdä kun ei asiaan enää usko. Ratkaisu on tehdä rekrytointia niin sekopäisesti (katso esimerkiksi dokumentti 14) ettei uusia juurikaan ilmaannu.

Näin, kiltisti hahmoteltuna, kun jätämme tarkastelun ulkopuolelle menneisyyden, gurun toiminnasta voi kuin voikin löytää tulevaisuusorientoituneen positiivisen vastuullisuuden elementin.

Matti Puolakka on harvinaislaatuinen persoonallisuus. On harmillista, että hänen kykynsä hukkaantuvat kuvatulla tavalla. Vieläkin harmillisempaa on, että kykyjen käytöstä syntyy pahoja oheisvahinkoja (katso esimerkiksi dokumentit 6, 8, 9 ja 23).

……….

Itse tulin mukaan vaiheen 1 lopulla 1968 ja läksin matkoihini vaiheen 6 lopulla 1986. Loppuvuosina olin kokenut oloni ympäristöliikkeessä jo paljon kotoisammaksi kuin oloni puolakkalaisuudessa.

Raimo Laakia 23.9.2017

 

 

 

 

 

 

 

31. Johan von Bonsdorff: Demo 1969

Helsingin radikaaliväen elämää 1960-1970-lukujen vaihteessa on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä Demoa Kirkkokatu kakkosen kellarissa. Seppin kuvaus siitäkin on loistava.

”Alkaako vallankumous Kirkkokadulta? – Demo ja tuo käsittämätön kellarikansa

HYMYn reportterit kärsivät haaksirikon ja löytävät odottamattoman jutunaiheen. Vanhassa kukkakauppakellarissa kukkivat kaikki suomalaisen uusradikalismin suunnat sovussa keskenään – ainakin jotenkin. Gerassin neuvot on otettu vaarin, kirjapaino ja sananvapausyhdistys DEMO ry. Marraskuun liike painaa pamfletin, TRICONT kirjoja ja uuden lehtensä. Anarkistit, maolaiset ja – partioliikkeen radikaalioppositio, kaikki tarvitsevat ovat saaneet tiedonjulkistamiskanavan. DEMOn kellari ja Tricontin toimisto, laajat kansainväliset kontaktit, siellä aina apu ja ystävä – tai katto pään päälle. 60-luvun yltiödemokraattisuus tuhoutuu 70-luvun dogmaatikkojen saappaiden alle, kun maolaiset valtaavat DEMOn.

– Se on niin että ellei heitä tänne päästetä niin he tekevät kahta kauheamman jutun, sanoo Artturi.

– Mutta piru ajattele vähän, HYMY-lehti! Pitäähän nyt joku itsekunnioitus olla meilläkin. Pahimman sortin manipulaattorit, porvarillisen hegemonian palvelijat…

– vääristelijät paskiaiset…

– Joita kansa lukee kuin vimmattu, muista sekin. Jos me vaaditaan se luettavaksi ennen kuin juttu julkaistaan?

Kirkkokatu 2:n kellarissa, entisessä Kukkakauppojen Tukussa, on harvinainen vakava hetki. Koko vakioporukka – Vickan, Artturi, Hannu, Jore, Hemmo ja joku paikalla ollut maolainen – on pohtinut tilannetta pitkään.

Ongelma on syntynyt joitakin päiviä aikaisemmin, kun kaksi kaveria pysäköi urheiluautonsa Kirkkokadulle ja törmää sisään ovesta apua pyytämään.

– Terve, saiskos täältä vettä jäähdyttäjään, se keittää taas…

– Mikäs siinä, mutta tehdään vaihtokaupat: Te saatte vettä ja me saadaan vähän apua, mitä? Se on niinku talon periaatteita, jokaiselta kykynsä mukaan… Monistetta tässä ollaan kokoamassa.

Tulokkaat vilkaisevat ympäriinsä. Etuhuoneessa on lehtiä, monisteita, joitakin kirjoja, julisteita, merkkejä myytävänä. Seinillä FNL-julisteita, Leniniä, Fidel Castroa ja Guevaraa.

– Mikäs paikka tämä oikein on?

Vickan näyttää kellaria: TRICONTin kirjasto ja ryhmien kokoushuone, vieressä pieni toimistosoppi. Sitten DEMOn toimisto ja työhuone, Opiskelijoiden YK-liiton ja Marraskuun liikkeen toimistot, Yhteiskuntasuunnittelun seura ja Enemmistö ry, ja viimeisenä HMLS eli ”moottorilennokkiseura” eli maolaiset. Ja pihan puolella DEMOn offsetpaino ja kuvaushuone.

Vieraat kulkevat TRICONTin pöydän ympäri ja kokoavat monistetta. Se käsittelee Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä, mustien taistelua. Vieraat ovat kiinnostuneita, kyselevät kaikkea.

– Keitä muuten olette?

– No toimittajia, HYMY-lehdestä.

Tunnelma jähmettyy hetkeksi. Ei saatana, ei sitä. Mutta jätkäthän on ihan mukavia, vaikka heillä on selvästi jo jutunaihe silmissään.

– No jos te jotain aiotte tästä kirjoittaa niin tehkää sitten kunnon haastattelut.

Joitakin päiviä myöhemmin tulee ihan virallinen haastattelupyyntö. Se synnyttää pitkän keskustelun. Lopulta suostutaan, sillä ehdolla että teksti saadaan luettavaksi ennen julkaisemista. Jotain tässä on sentään opittu porvarillisesta julkisuudesta.

Teksti luetaan ja se on ihan OK. Mutta eihän koko juttua, taittoa, kuvia ja kuvatekstejä ole huomattu pyytää tarkistettavaksi. HYMY ei petä lukijoitaan. Tarkkasilmäiset toimittajat ovat huomanneet ilmoitustaulun johon jokainen kirjoittaa mitä päähän pälkähtää.

Nyt siinä on asiakirja joka on kuin Schuller-yllytyksen käänteisversio:

YLLYTÄN KAIKKIA, NUORIA JA VANHOJA, MIEHIÄ JA NAISIA, TARTTUMAAN ASEISIIN JA MURSKAAMAAN VÄKIVALLOIN TÄMÄN SIKAMAISEN YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄN JOSSA IHMINEN EI OLE IHMINEN VAAN RIISTON VÄLIKAPPALE.

OTTAKAA VIIMEISINKIN PISARA PORVARISTON TARJOAMASTA ASEIDENKÄSITTELYTAIDOSTA JA SAATTAKAA SE PALVELEMAAN TYÖVÄENLUOKKAA KAUTTA MAAILMAN.

ELÄKÖÖN VALLANKUMOUS

ELÄKÖÖN TOVEREIDEN VERELLÄ PUNATTU TIE JOTA ME TULEMME ASTUMAAN ILOLLA JA KUNNIOITUKSELLA

Se on kuin Kiinan kulttuurivallankumouksen seinälehti: säälimätöntä luokkavihaa – Joren ja maolaisten käymää oikeaoppisen fraseologian luokkakantaista kaksintaistelua. Ja HYMY repii mahtavat otsikot:

ALKAAKO VALLANKUMOUS KIRKKOKADULTA?

John Gerassin kylvämä siemen on itänyt nopeasti, vaikka talvi on vielä kesken. Ajatus liikkeen omasta painosta on jäänyt mieleen.

Vanhan kuppilassa Ilkka ja Jyrki ovat löytäneet kaverin jolla on vanha offsetkone myytävänä. Onhan kaveri hieman epämääräisen tuntuinen, mutta kone on olemassa eikä se tunnu kalliilta. Pankista neuvotellaan vekseli, sen alle neljä nimeä – Simo Rista, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Johan von Bonsdorff – ja kone on meidän.

Kone on Katajanokalla, pienessä huoneistossa. Mutta mistä saadaan reprokamera?

Sen rakentaa Simo Rista pahvilaatikoista. Valokuvaajana hänellä on vanhoja objektiiveja, joita kiinnitetään maalarinteipillä kahteen laatikkoon. Siinä on kamera – oikeaoppinen camera obscura. Tarkennus tapahtuu pahvilaatikoita siirtämällä. Voiko tuollainen toimia?

Kukaan ei osaa offsettekniikkaa, kukaan ei osaa painaa. Mutta miksi se olisi esteenä, voihan aina opetella. Jos jotkut opiskelijat Bostonissa osaavat, niin osataan mekin.

Kameraa ja konetta kokeillaan Katajanokalla. Simpalla on apumiehenä Börje Mattson, Opiskelijoiden YK-liiton ja TRICONTin Afrikkaryhmän aktivisti. Tunnit kuluvat, paperisilppua syntyy. Aamu on jo valjennut kun koneet sylkevät ulos ensimmäiset onnistuneet liuskat: Böön ja Simpan eteen piirtyvät K. Marxin parrakkaat kasvot.

Se toimii!

TRICONT on saanut häädön Rauhankodista. Asukkaiden mielestä rauhasta ei enää aikoihin ole ollut tietoa – eikä ihme, kun siellä ravaa pari sataa ihmistä, toimintaa on aamusta myöhään yöhön, ikkunoille heitetään kiviä tai ulvotaan kuin sudet kun ovi on iltaisin kiinni.

Uusi toimisto löytyy Kirkkokadulta. Se on tarpeeksi iso myös painolle. Opiskelijoiden YK-liitto, valtionapua nauttiva luotettava järjestö tulee päävuokralaiseksi. Helmikuussa 1969 kellari on täydessä toiminnassa.

YK-porukan mukana taloon tulee taloudenhoitajaksi Matti ”Artturi” Railio, joka pian hoitaa myös TRICONTin raha-asiat, vaikka hän jo syksyllä ilmoitti etteivät ”kehitysmaat kiinnosta”, mikä rienaaja! Toiminnan piiskaa heiluttaa edelleen ja yhä voimallisemmin Vickan Hedengren. Afrikka-ryhmän pojilta hän saa sopivan lahjan, satukirjan Fiffelin ordnar allt, sankarillisin terveisin Johannekselta (Pakaslahti) ja Mikolta (Lohikoski).

Antiautoritäärinen oppositioliike joutuu nyt vaikeuksiin lain kanssa. Painokone tarvitsee juridisen henkilön vastaavaksi. TRICONT ei ole ry, eikä sitä aiotakaan rekisteröidä. Pitää keksiä jotakin muuta.

– Ei siitä tule mitään jos TRICONT rekisteröidään, eihän me kuitenkaan voida sillä nimellä painaa muitten lafkojen kamaa.

– Ajatuksenahan pitäisi olla että tässä on kanava kaikille niille liikkeille, joilla on tarve painaa omaa vastainformaatiotaan. Tästä pitää tavallaan tulla sananvapauden esitaistelija.

– Perustetaan yhdistys joka vastaa kirjapainosta ja varsinaiset tekijät tulevat omalla nimellään sen rinnalle kustantajaksi.

Lakimiesapua saadaan Reijo Lehtoselta, HMLS:n jäseneltä, joka myöhemmin esiintyy myös ns. yllytysoikeudenkäyntien syytettyjen puolustajana, kunnes hän 70-luvun puolella omistautuu, nyt Reijo Kalmakurkena, ”luokkakantaisen” opiskelijaliikkeen puheenjohtajan tehtävään.

Päätetään perustaa sananvapautta puolustava ja kirjapainotoimintaa hoitava yhdistys, jonka nimeksi tulee DEMO. Nimen saa johtaa demokratiasta tai demonstraatiosta tai pelkästään demos-sanasta, miten vain haluaa. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitaan Jyrki Lappi-Seppälä. Aluksi jäsenistö on melkein sama kuin TRICONTin keskeinen porukka, myöhemmin DEMOn jäseneksi pääsee tekemällä työtä kirjapainossa.

Jonkun olisi kuitenkin hyvä osata painaakin. Alohan taiteilijakollektiivista löytyy Hannu Koivunen, jolla on alan kokemusta ja taustana vielä toiminta mm. Teiniteatterin kabareissa, kaikin puolin sopiva tähän kellariteatteriin. Alohan taloa puretaan, Hannu on joutumassa asunnottomaksi. Hän muuttaa Kirkkokadulle töihin ja asumaan. Demon huoneessa, ison pöydän alla on Hannun koti seuraavat neljä-viisi kuukautta.

– Lähinnä romua, toteaa hiljainen Hannu, painokoneen nähtyään. Se on lähes samaa luokkaa kuin ne 1000 paria villasukkia, jotka jostakin syystä kuuluivat kauppaan. Sukat ovat kaikki terättömiä.

Mutta painamaan ruvetaan heti. Töitä tehdään niin kiivaasti, että kun kesän jälkeen investoidaan uusiin ja kunnollisiin koneisiin siihen ei enää tarvita vekseliä tai muuta luottoa. Yhtään ei tämä porukka jää bostonilaisista jälkeen.

Ensin tehdään TRICONTin monisteiden kansilehtiä ja itse tekstiä, lennäkkejä mielenosoituksiin ja sitten kokeillaan jo lehden tekoa. Ensimmäisenä syntyy anarkistien ULTRA-lehti.

Ensimmäinen oikein vaativa painotyö on Marraskuun liikkeen Vaatteet pois ja aatteet, mielisairaiden kirjoituksia, alkuvuodesta pidetyn kilpailun satoa.

Kirjan toimituskunta Raija Alhon johdolla on mukana työssä, leikkaa, kokoaa ja sitoo. Ensimmäinen painos on epäilemättä osoitus enemmän innosta kuin taidosta. Mutta se on alusta loppuun meidän kaikkien tekemä!

Sitten seuraavat nopeassa tahdissa Mikko Valtasaaren Kiina-kirja Nouseeko aurinko idästä?, jonka kustantajana on TRICONT, ja sitten vielä FRELIMOn johtajan Eduardo Mondlanen kirja Mosambikista. Sen toimeksiantajana on Teiniliitto, siellä tullaan tekemään Taksvärkkiä FRELIMOlle.

Mondlane on murhattu pakettipommilla helmikuussa, mutta hänen leskensä Janet käy katsomassa kellaripajaa.

TRICONTin ja kolmasmaailmalaisuuden kaikki käyrät osoittavat edelleen nousua. Työryhmiin tulee uutta väkeä ja ruokahalu kasvaa. Toukokuussa ryhdytään julkaisemaan TRICONT-lehteä, luonnollisesti oman kirjapainon tuotetta. Ensimmäinen numero käsittelee Brasiliaa, seuraavissa otetaan mm. Portugalin siirtomaat ja Palestiinan kysymys käsittelyyn.

Kirjasto on päässyt vauhtiin, lahjoituksia on tullut sekä itse aktivisteilta että muualta. Nopeasti TRICONT on saavuttanut paikan monen suomalaisen sydämessä. Opettajat, toimittajat, opiskelijat, koululaiset pyytävät apua, tietoja ja neuvoja. Kansan Uutisten ulkomaantoimittaja Hilkka Ahmala muistaa testamentissaan TRICONTia valtavalla kirjalahjalla. Kun toiminta aikoinaan loppuu kirjastosta tulee Helsingin yliopiston aloittelevan kehitysmaaopetuksen instituutin Interkontin kirjaston pesämuna.

Leikeryhmä toimii Peter Lodeniuksen johdolla päivittäin, leikkaa omia, lahjaksi saatuja ja sopivasti varastettujakin lehtiä. Ja Castron linja sopii meillekin: Olemassaolevasta tiedosta ei makseta eri korvausta. Kuuba kopioi kirjoja omaan käyttöönsä, me otamme tietoja sieltä mistä ne vain on otettavissa.

Tricontilaisia on mukana Jyväskylän Kesän suunnittelussa. Tricontilta tilaa Vaasan kesä kokonaisen seminaarin kehitysavusta. Myös Kemin Punainen kesä kiinnostuu Tricontista, kun mennään uusille alueille: Nyt tulee Finncont tai Tuohikontti! Nyt ryhdytään soveltamaan Frankin riippuvuusteoriaa, metropoli-satelliittiajattelua myös Suomeen.

– Kaavahan on lähes identtinen: Ajatelkaa esimerkiksi sähköä. Sitä tuotetaan jossakin pohjoisen vesivoimalassa, kuljetetaan Etelä-Suomen teollisuusalueille ja myydään siellä pääomalle halvalla, mutta Pohjois-Suomi saa ostaa sitä takaisin omaan käyttöönsä kaksi kertaa kalliimmalla.

Atte Blom, USA-ryhmän vetäjä – joka yhteistyössä HYYn uuden kulttuurikeskuksen kanssa on tuottanut maahan Mustien panttereiden johtajat Bobby Seale ja Ray Masai Hewitt – kokoaa uuden ryhmän ja lähtee puhumaan Kemiin.

Demon asema on nopeasti vakiintunut, ystäviä ja tukijoita riittää. Yllättävän moni vastaa kun kerjätään rahoitustukea Tricontille ja Demolle: TV-teatterin päällikkö Timo Bergholm, professori Yrjö Littunen, ja varsinainen yllätysnimi Joel Toivola.

– Mikä ihmeen Toivola?

– No sehän on suurlähettiläs.

– UMn mies meidän rahoittajana? Mitä mätää tässä on?

Pari puhelinsoittoa riittää asian selvittämiseksi.

– Se on entinen Pekingin suurlähettiläs, tunnettu suurlähettiläskunnan maolaisena. Varmaan ihan vilpittömän kiinnostunut.

Materiaaliapua tulee myös yllättäviltä tahoilta, Demon tekstit ladotaan pallokoneilla, jotka tulevat KOPilta, Ylioppilaskuntien liiton entisen pääsihteerin Kari Rahialan myötävaikutuksella.

Työntekijäkaartiin ovat liittyneet Hemmo Koivula joka ryhtyy kuvaajaksi ja Jorma Kajos joka tekee mitä vain mutta osan ajasta piirtää karrikatyyreja ja kiusaa maolaisia poliittiseen väittelyyn.

Albanian johtajasta Enver Hoxhasta käydään ankaraa väittelyä, hänen linjastaan joka on niin kiinalainen että jossakin vaiheessa kiinalaiset itse huomaavat tulleensa ohitetuiksi. Albania ei luonnollisestikaan osallistu Moskovan työväenpuolueiden ns. neuvottelukokoukseen, sen sijaan Kuuba ja Fidel Castro ovat mukana. Tästä on maolaisilla omat näkemyksensä, joita he tekevät Jorelle selviksi.

Hiukan myöhemmin HMLSn kämppään johtavan oviaukon ylle ilmestyy uusi iskulause:

ENVER HOKSAA, CASTRO EI!

Maolaiset eivät tiedä, kuten tavallista, pitäisikö heidän olla tyytyväisiä vai epäillä ankaraa pilkantekoa.

Muuten kellarin erimerkkiset toverit tulevat sujuvasti toimeen keskenään, vaikka tiukkailmeisillä, vakavilla maolaisilla onkin usein vaikeuksia sulattaa TRICONTin castrolaisten tai Ultra-lehden anarkistien aivoituksia.

Yleinen luottamus säilyy vielä, asemasotavaihe ei vieläkään ole alkanut. Eri puolilla kellaria, eri myyntipisteissä on rahapurkkeja, johon odotetaan ihmisten laittavan rahaa monisteista, kirjoista yms. Vain kerran niistä kähvelletään isompi summa. Mutta kirjastosta häviää ennen pitkää enimmät arvoteokset.

Kävijöitä riittää, eri ryhmien aktivistien lisäksi tulee uteliaita, ystäviä, asiakkaitakin. Runoilija Leif Färding, joka asuu veneessä Pohjoisrannan T-laiturissa, poikkeaa usein kotimatkallaan.

Kerran kellariin tunkeutuu herrasmieshäirikkö, äänekäs suomalainen toimitusjohtaja joka on joutunut jättämään kapakkareissunsa kesken ja on siitä valmiiksi vihainen. Nyt hän haluaa selittää demolaisille Suomen sodat ja niiden merkityksen sekä kommunismin ja vallankumoustouhun yleisen kelvottomuuden.

Suostuttelusta huolimatta hän kieltäytyy lähtemästä, jolloin hänet ohjataan ulos, kieltämättä vähän kovakouraisesti. Takki lentää edellä ja mies lähtee pelastamaan lompakkoaan. Täytyy vallankumouksellisillakin olla oikeus kotirauhaan.

Hetken kuluttua poliisi tulee paikalle. Häirikkö on kansallisessa hädässään turvautunut poliisiin. Hänet on ilmoituksen mukaan ankarasti pahoinpidelty. Poliisi tutustuu tilanteeseen ja kellarikansaan ja poistuu, todettuaan että nämähän ovat kovin asiallisia.

Se on ainoa kerta jolloin poliisi – ehkä suojelupoliisia lukuun ottamatta – vierailee vallankumouspesäkkeessä. Silti on sellainen tunne, että paikkaa pidetään silmällä. Puhelin käyttäytyy oudosti, ulkomailta soitetaan paljon ja ulkomaalaisia käy runsaasti. Nämä ovat huumeaallon aikoja, pilveä poltellaan ympäri länsimaailmaa, Suomessakin. Ja kovempaa kamaa on tulossa kaiken aikaa.

Mutta DEMO pidetään suhteellisen puhtaana. Totta kai sielläkin ollaan joskus pilvessä, mutta vähäistä se kuitenkin on. Anarkistitkin, joiden toiminta ainakin osittain rahoitetaan hassiksen myynnillä, pitävät nämä hommansa loitolla.

Kerran kellariin astuu amerikkalainen sotilaskarkuri Tukholmasta, josta aine enimmäkseen tulee. Kaverilla on kukkaruukut kainaloissaan, ja ruukuissa komeasti hamppua kasvamassa. Artturi kääntää ystävällisesti mutta päättäväisesti nuorukaisen ovelta. Rajansa kaikella.

Vappuna 1969 maolaiset rikkovat USAn suurlähetystön ikkunoita. Kun vakioporukka tulee illanvietosta kantapaikastaan Savannasta, poliisit ovat vahtimassa Kirkkokadulla. Demolaisilla on pieni etumatka, mutta olosuhteista johtuen Artturi ei saa avainta sopimaan reikään ja niin on vain lähdettävä pakoon. Pihalla juostaan pukeilla olevan veneen ympäri, monta kierrosta ennen kuin lain käsi tavoittaa. Sofiankadulla ei kuitenkaan kestä monta minuuttia todeta, ettei tällä iloisella seurueella ole kertakaikkiaan voinut olla mitään tekemistä Kaivopuiston tapahtumien kanssa.

Poliisista ei kuitenkaan Kirkkokadulla erityisesti pidetä. Ajan mittaan kertyy ilmoitustaululle kunnioitettava valikoima valokuvia niistä suojelupoliiseista jotka epätoivoisesti yrittävät mielenosoituksissa näyttää siltä kuin he olisivat tavallisia kohtuullisen kiinnostuneita katselijoita.

Silti kerran otetaan oikein yhteyttä poliisiin. Demossa on kuukauden päivät asunut vankikarkuri. Hänet on tuonut Vesa Keskisarja, yksi kantaveikoista, joka anarkistien ja maolaisten kautta päätyy lopulta taistolaisten leiriin – jossakin vaiheessa myös DEMOn silkkipainon pyörittäjäksi. Mies on vailla asuntoa ja majailee mielellään kellarissa, joka muutenkin on pelastanut sekä suomalaisia että ulkomaalaisia monesta tukalasta asuntotilanteesta.

Yhtenä aamuna kellarin uumenista kuuluu hirveä hätähuuto ja vaikerrus. Mies on juuri herännyt ja pitelee toista jalkaansa.

– Katsokaa tätä jalkaa! Sehän on ihan sininen, voi perkele, se on kuolema, se on kuoliota…

Mies on kuolemanpeloissaan. Hän on edellisenä iltana vetänyt pään täyteen Anti-Iceä, kaasutinspriitä.

Artturi tarkastelee tapausta. Sitten hän rauhoittelee miestä.

– Sukka. Sehän on märkä, se on värjännyt jalan.

Elämä palaa miehen silmiin ja hän hoitaa sinä päivänä hommiaan kellarissa vähän tavallista reippaammin. Mutta kun sitten selviää että hän on varastanut vanhalta tädiltä radion ja rahaa niin mitta on täysi.

– Jos nyt olisi vienyt rikkaalta, niin sillä ei olis niin väliä. Mutta tuolla tavalla, ei käy.

Kellariraati on yksimielinen. Artturi soittaa poliisille ja ilmoittaa mistä karkurin löytää.

Viikkoa ennen Jyväskylän Kesän suurta Latinalaisen Amerikan kongressia heinäkuussa 1969 Demossa on vilskettä. Ohjelmajohtaja Olli Alho on tilannut TRICONTilta perusaineiston ja Jyrki Lappi-Seppälä on sen koonnut, suureksi osaksi kuubalaisen tilastoaineiston pohjalta. (Vielä toista kymmentä vuotta myöhemmin siihen vedotaan, sitä käytetään. Myös TRICONTin muusta aineistosta todetaan vielä 80-luvulla että se on joko ainoa teksti tai sitten parasta mitä suomeksi on olemassa eräistä maista ja ilmiöistä.)

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Koko vakioporukka on mukana, vahvistuksena ainakin Jyrki ja S. Vuorokaudet ympäriinsä revitään. Vickan latoo kunnes nukahtaa koneen ääreen. Hannu ja Jyrki vievät hänet kävelylle. T-laiturin raikkaassa merituulessa voimat palaavat taas, työ voi jatkua.

Kellarin uumenissa sivuja kuvataan ja kehitetään. S. paikkaa filmejä, siveltimellä täytetään valkoiset täplät jotka osoittavat pölyhiukkasen paikan. Ja niitä on runsaasti, kellari ei ole mikään ilmatiivis laboratorio. Hannu painaa ja sivuja syntyy. Sunnuntaiaamuna S. ja Reijo Nikkilä ovat lähdössä aamukoneella Jyväskylään selostamaan kongressia radiolle.

Kellarissa kamppaillaan. Nyt on kyse Tricontin ja Demon maineesta – olemmeko vakavasti otettava vaihtoehtoisen tiedon tuottaja, sananvapauden esitaistelijoita? Latinalaisen Amerikan kongressissa on luvassa poliittista dynamiittia, anti-imperialistinen juhla porvareiden kustannuksella ja heidän tiedotusvälineittensä  myötävaikutuksella. Me emme saa pettää.

Silmät vuotavat verta kun sunnuntaiaamu valkenee. Viimeiset sivut on kuvattu, nyt kerätään sivuja ja nidotaan. Aamuauringossa katselemme valmista tulosta: Latinalainen Amerikka – kolmasosa kolmatta maailmaa ja takakannessa DEMO/TRICONT.

Reijo ja S. ottavat lämpimäiset mukaansa Jyväskylään ja lisää tulee illalla.

Jossakin vaiheessa Ilta-Sanomat huomaa että 50-luvun radikaalirabulisti Jörn Donner pitää toimistoaan yhtä kerrosta ylempänä kuin Demon kellari. Häneltä kysytään mielipidettä, ilmeisesti vanhana radikaalina?

Donner on vilpittömän(?) hämmästynyt. Iltikselle hän sanoo ettei pysty käsittämään tuota kellarikansaa joka siellä tekee työtä yötä päivää, ilman palkkaa.

– Käsittämätöntä.

Vuosina 69-70 DEMO painaa käytännöllisesti katsoen kaikki radikaaliliikkeen aineistot. Vakituisesti ilmestyviä lehtiä on mm. TRICONT, maolaisten Punakaarti, anarkistien Ultra, ASSn Soihtu, sitten talvesta lähtien uusien FNL-ryhmien ahkerasti ilmestyvä Vietnam Voittaa. Kolme kertaa yrittää koko vasemmiston yhteiseksi teoreettiseksi keskustelulehdeksi perustettu Marxilainen aikakauskirja päästä liikkeelle, ennen kuin se tukehtuu järjestösodan puristuksessa. Pieniä kirjoja ja vihkosia tehdään tukuttain, uusilla koneilla on tiivistä käyttöä. Toiminta on suorastaan menestyksellistä.

Pari kertaa on painokanne lähellä. Kotkassa paikallinen Suopo – joka pitkään on tehnyt voitavansa Kotkan nuorten yhteiskunnallisen seuran KONYSin toiminnan häiritsemiseksi, keksii että KONYSin toimiston ikkunassa oleva juliste on lainvastainen: Siinä käsi rypistää Yhdysvaltain lippua – jälleen ”rikos lippua kohtaan”! Syyte kohdistetaan tietysti painoon.

Mutta jutusta ei tule muuta kuin kuulusteluja. Sama on tulos kun anarkistien Ultraa halutaan syyttää huumeiden mainostamisesta, mitä se epäilemättä jossakin mielessä tekee, sen lisäksi että lehdessä esimerkiksi kerrotaan miten kärpässienilientä voi valmistaa sopivan nautittavaksi.

DEMO tiedetään. Ulkomailla ja Suomessa. Kolmannen maailman matkalaiset ja valkoiset katutason turistit löytävät tiensä Kirkkokadulle, saavat ystäviä, neuvoja, yösijankin jos niin tarvitaan. Esiintyjät, puhujat ohjataan Vanhan kulttuurikeskukseen, joka yleensä järjestää heille esiintymismahdollisuuden lähes ilman varoitusaikaa. Suomessa mitä erilaisimmat yhteisöt ja yksilöt ottavat yhteyttä – kun Helsinkiin kokoontuu kansainvälinen partiolaiskongressi niin siellä syntyy radikaalioppositio, joka nopeasti painattaa vastarinta-aineistonsa Kirkkokadulla.

Ruuhkia ei voi välttää, aikatauluja on vaikea pitää kun suurin osa työvoimasta on vapaaehtoista, vaikkakin melkein ympärivuorokautista. Aina ei ole mahdollista päättää töiden tärkeysjärjestyksestä täysin sovussa. Paine kasvaa kun uudet FNL-ryhmät pääsevät vauhtiin. Ryhmäläiset ovat uuden sukupolven maolaisia, huippuaktiivisia. He kouluttavat pian itselleen omat painajat, samoin HMLS.

Kellarin enimmäkseen tricontilaiselle vakioporukalle on ajan mittaan jo kehittynyt tiettyä ammattitaitoa, sekä painon että toimiston puolella. Kulttuurivallankumouksen hengessä heille ruvetaan vihjailemaan ”asiantuntijoista” – Maohan on sitä mieltä että on tärkeämpää olla punainen kuin asiantuntija.

Vuoden 1970 aikana tilanteet muuttuvat. Poliittinen kaivautuminen on alkamassa, ASS siirtää painotyönsä linjakkaammille painoille. Monet TRICONTilaiset siirtyvät ASSn mukana toisille linjoille, jäljelle jäävistä monet joutuvat työelämään. Jyrki Lappi-Seppälä, Reijo Nikkilä ja S. joutuvat autokolariin matkallaan Turkuun, perustamaan Suomi-Kuuba -Seuran ensimmäistä paikallisosastoa. He ovat poissa koko kevään.

Vickan saa pestin Hertta Kuusiselta, joka yhtenä päivänä varovasti koputtaa ovelle Kirkkokadulla, tyylinsä mukaan elegantisti valkopitsiseen kesähattuun ja samoin valkopitsisiin kesähansikkaisiin pukeutuneena. Hän tulee pihan kautta, pimeitä ja likaisia painopuolen käytäviä ja löytää sieltä Vickanin:

– Tulisitko sihteerikseni Demokraattisten naisten kansainväliseen liittoon?

Syksyllä maolaiset kaappaavat DEMOn, siististi ja yksinkertaisesti. Sääntöjen mukaan äänikelpoinen jäsen on se joka on ahkerasti ollut painohommissa mukana. Maolaiset ja joku vielä mukana oleva taistolainen yhdistävät vuosikokouksessa voimansa ja ottavat itselleen määräysvallan.

Niin päättyy eräs luku sananvapaustaistelussa – yhteisvoimin käyty kamppailu porvarillisen julkisuuden hegemoniaa vastaan: Ajatus että kaikensorttiset radikaaliyhteisöt voisivat käyttää samoja kanavia erilaisten ajatustensa ja näkemystensä julkistamiseksi menee – väliaikaiseen? – hautaan 60-luvun mukana ja tyylilleen uskollisena: Omien perustasovaltaisten sääntöjensä mukaan äänestäen ja demokraattiseen tulokseen tyytyen.

Syrjäytettyjen innostus luonnollisesti lopahtaa. Pian he jättävät Kirkkokadun, joka jää kokonaan maolaisille. TRICONTin ryhmät alkavat hajaantua, Afrikka-ryhmä marssiin Bulevardille ja jatkaa elämäänsä Rauhanpuolustajien piirissä, Palestiina-toimintaa yritetään vielä pitää yllä, jopa maolaisten seurassa. Viimeisenä jatkaa vielä lehti, jonka virkeä elämä päättyy vasta kesällä 1973.”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 23.8.2017)

 

 

30. Johan von Bonsdorffin kirja 1986

Vuonna 1968 ja jokaisena vuonna sen jälkeen mielenosoituksissa ja radikaaleissa tapahtumissa kulki aina Seppi, välillä kävelykepillä, välillä ilman. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli oikeakin nimi, Johan, ja hän työskenteli ainakin Yleisradiossa ja Hufvudstadsbladetissa. Kun 1960-luku oli peruuttamattomasti ohi, hän kirjoitti kirjan ”Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986”. Kirja on niin hyvä, että jopa Matti Puolakka kerran innostui sitä kehumaan.

Seppi oli meidän silloisilla mittareilla mitattuna kolmasmaailmalainen, castrolainen, Kuuban kannattaja. Muista castrolaisista poiketen hän jäi mieleen aktivistina, joka ei ykskaks siirtynytkään Bulevardille ajamaan Maailman rauhanneuvoston Neuvostoliitto-myönteistä agendaa.

Meitä maolaisia kirja käsittelee jonkin verran kohdissa, jotka olen seuraavaan poiminut. Kuvaavaa on, että maolaisnimiä esiintyy vain kolme. Se ei ole vääristelyä vaan totta: olimme aina tavattoman keskusjohtoinen ryhmä.

”…Yleiskeskustelu kulkee jo lähes tekohengityksellä. Ottaen huomioon että valtausta ei ole edeltänyt laaja ideologinen valmistelu on suorastaan ihmeellistä ettei puhuttava ole alkanut ehtyä jo aikaisemmin. Nyt on päätösten aika. Ponsitehtaat ovat käynnissä, puheenjohtajien takana näyttämöllä Lars D Eriksson ja maolaisten henkinen johtaja Matti Puolakka työskentelevät uutterasti. Lala sanelee ja Puolakka hakkaa kirjoituskonetta: Lyhyitä lauseita ylioppilaskunnasta, yliopistosta, tieteestä ja yhteiskunnasta väsätään kokouksen harkittavaksi…” (Vanhalla ylioppilastalolla 1968).

”…Kohta alkaa kuulua. Jalkoja tömistellään, vihellyskonsertti vihloo korvia. Nousemme seisomaan, jotkut penkkien päälle. Edessä joku heittää hajupommin.

Vihreiden barettien ystävät alkavat menettää hermonsa. Harvat näkevät mitään, kukaan ei kuule. Filmi keskeytetään, valot syttyvät ja omistajan kutsumat poliisit tarkastavat rauhallista elokuvayleisöä. Kuka nyt tässä vaiheessa paljastaisi itseään. Pitää pysyä hiljaa kuin kala vedessä kuten Maon sissi. Tarkoituksena on sabotoida esitystä perusteellisesti ja pitkään.

Pimeäksi taas ja ”vietkongien” metsästys jatkuu. Sama konsertti. Sitten edessä voimakas räjähdys. Nyt ovat poliisit silmänräpäyksessä paikalla. Pomminheittäjä otetaan kiinni. Hän on – kuinkas muuten – anarkisti: Ultra-lehden sielu Tipi Larmela. Poliisi korjaa talteen myös maolaisten henkisen johtajan Matti Puolakan, joka ei malta olla huutamatta. Hän rimpuilee ansiokkaasti vastaan poliisien kantaessa häntä ulos kuin karhua peijaisiin…

…Keväällä saamme tuomiot. Larmela saa kahdeksan kuukautta kuritushuonetta, muodollisesti laittomasta räjähdysnallin hallussapidosta. Puolakka saa virkavallan estämisestä kuusi kuukautta vankeutta, me muut sakkoja…” (Elokuvateatteri Alohassa 1968).

”…Kannunvalajien lehti Tutkain aloittaa vuoden 1969 alusta uudestisyntyneenä ja siitä tulee uuden korkeakoulupolitiikan ja ideologisen keskustelun keskeinen foorumi. Toimituskunta on tiukoissa käsissä, johtavina hahmoina Kari Toikka ja Pekka Aarnio, mutta katto on korkealla ja seinät leveällä: Ensimmäisessä numerossa maolaisten johtaja Matti Puolakka puolustaa ”oikeaoppista marxismia” ja kirjoittajien piiriin mahtuu myös keskustalaisia kuten Tapio Rajavuori…”

”…Muualla länsimaailmassa erilaiset kiinanmieliset ryhmät, maolaiset, jakavat vuoden 1968 perinnön trotskilaisten kanssa. Suomeenkin syntyy maolaisryhmä, jonka kannatus on tietyssä vaiheessa huomionarvoinen. Silti Suomessa vasemmiston opiskelijaliike etenee Moskovan tietä. Trotskilaisten ajattelijoiden ja lehtien suosio on suuri, trotskilaisia on perin vähän. Anarkistejakin on kourallinen, jotka heiluttavat mustia lippuja, polttavat pilveä ja pilailevat kaiken ja kaikkien kustannuksella. Karsinointi on alkanut, pienryhmät muuttuvat yhä pienemmiksi eikä yritys pitää yllä keskusteluyhteyttä ja synnyttää vapaan teoreettisen keskustelun perinnettä – Marxilaisen aikakauskirjan muodossa – ole elinvoimainen.

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

Ylhäällä Tuomiokirkon portailla vappumarssin toimitsijat höristävät korviaan. Mikä on se meteli joka tulee tuolta Senaatintorin laidalta?

Yhteen nurkkaan on kerääntynyt äänekäs joukko jolla on julisteita ja isokokoisia kuvia. Kuvista erottuvat puhemies Mao Zedongin lempeät piirteet sekä Stalinin suomalaisille tutut aurinkoiset isän kasvot.

Iskulauseet vaihtuvat, nyt sieltä tulee varsin suorasukaisia hyökkäyksiä kansanrintamahallituksen vakauttamispolitiikkaa vastaan, työväenpuolueiden petturuutta vastaan.

Se riittää. Olavi Poikolainen, SKPn kansainvälisten asiain sihteeri, lähtee selvittämään asiaa. Pian maolaisten osasto saa kuulla kunniansa: Ellei tämä melu lopu ja kuvat häviä niin toimenpiteitä seuraa.

Eihän heitä kovin monta ole, mutta oikeasta kulmasta kuvattuna vaikutus on häkellyttävä. Maailmalle, kansainväliseen jakeluun, lähtee kuvia suuresta maolaisten osastosta, ihmeestä moskovanmielisten suomalaisten kommunistien vappumielenosoituksessa vuonna 1969.

Onko Suomeen syntymässä vasemmisto-oppositio, kun nyt kommunistit ovat mukana hallituksessa, jonka politiikka kohtelee sekä työläisiä että pienviljelijöitä ja pikkukauppiaita armottomasti?

Vai onko tämä pelkästään jälkimaininkeja vuodesta 1968, Vanhan valtauksesta ja Tshekkoslovakia-mielenosoituksista?

Vappuna 1969 on epäilemättä etsinnän aika monelle nuorelle radikaalille.

Jo Hakaniemen torilla S. tapaa Timo Lahdenmäen, joka on aikoinaan ollut Sadankomitean taloudenhoitaja ja on sitten maolaisten kautta päätynyt SKPn jäseneksi. Pari viikkoa aikaisemmin Timo on rientänyt Kirkkokadun kellariin näyttämään uutta jäsenkirjaansa:

– Nyt pääsen seuraamaan edustajakokousta!

Se on SKPn 15. edustajakokous, se josta osa edustajista marssii ulos ja joka lopullisesti vahvistaa kahtiajaetun todellisuuden. Timo marssii vähemmistön mukana Koittoon.

Nyt S. kysyy tuleeko hän marssimaan Kiilan tai ASSn ruoduissa.

– En kummassakaan, minä marssin täällä kärjessä. Entisten Punakaartilaisten perässä. Haluan tuntea miltä sen pitää oikeesti tuntua.

Maolaisuus Suomessa?

Siitä ei tulisi kovin laajaa lukua maan poliittisessa historiassa. Mutta 60-luvun lopussa ja varsinkin 70-luvun alkupuolella maolaiset ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia että S. saa oikein oman kotiryssän, joka pyrkii hänen kauttaan pääsemään selville näitten kiinanmielisten aivoituksista. S. lounastaa ihan mielellään lähetystösihteeri Albert Akulovin – vanha tuttu 60-luvun alun ylioppilaspolitiikan ajoilta – kanssa ja kuuntelee tämän juttuja siitä millaista oli työskennellä ulkoministeriössä Stalinin aikana, kun generalissimus mieluummin oli hereillä silloin kun muut ihmiset yleensä olivat nukkumassa, kun virkamiehet tekivät päivävuoron ja sitten Stalinin yövuoron ja metrojunat odottivat virkamiehiä asemalla kunnes ”työ-yö” oli päättynyt.

Mutta Akulov ei paljoakaan keskusteluista kostu. Ensinnäkin S. ei sellaiseen lähde mukaan ja toiseksi – ei maolaisten sisäisistä asioista juuri paljoakaan tiedetä vaikka he majailevatkin samassa Kirkkokadun kellarissa. Maolaiset keskittyvät kouluttamaan kaadereitaan tulevaisuuden suuria tehtäviä varten. Heillä on vain vähän aikaa ja kiinnostusta muita toimintoja varten – lukuunottamatta Vietnam-liikettä, jonka he vuoden 1969 syksyllä hetkeksi valtaavat lähes kokonaan itselleen.

Maolaisuus on 60-luvulla yhtä kuin Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura. Se perustetaan 1968 mutta jo edellisenä vuonna on pieni piiri – mm. Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Matti Puolakka – Kiinasta kiinnostuneita vasemmistolaisia alkanut kokoontua ja painattanut jopa ensimmäisen suomenkielisen julkaisun.

Kulttuurivallankumous kasvattaa kiinnostusta mutta tärkeiksi muodostuvat myös sisäpoliittiset kokemukset opiskelijaradikalismista ja kansanrintamasta. Marxilaisuuden elvyttäminen ja oppositio hallituspolitiikkaa vastaan ovat yhä useamman nuoren mielessä. Kummallekaan ei katsota SKP:n tarjoavan juuri mahdollisuuksia.

Kun HMLS perustetaan siitä tulee ensimmäinen oppositioryhmä eduskuntapuolueista vasemmalle. Alkuaikoina maolaisuutta ei kovin selkeästi korosteta ja jäseninä ovat monet nuoret ASS-laiset jotka myöhemmin näkyvät taistolaisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä: Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela, Heikki Hirvensalo, Jaakko Laakso. Pian Kiinan linja kuitenkin tulee selvästi esille, satojen kukkien sijaan nousee yksi ainoa oikea ja monet jäsenet jättäytyvät pois.

Vielä 1969 maolaisten vaikutus ASSssä on huomattava. Kenties kolmasosa jäsenistöstä on enemmän tai vähemmän Kiinan linjoilla, maolaisia valitaan Sosialistisen opiskelijaliiton liittokokousedustajiksi mutta ASSn johdosta heitä pidetään syrjässä.

Myös työpaikoilla on jonkin verran kannatusta. SKPn edustajakokouksen aikana liikkuu ilmeisen todenperäinen huhu että Tampereen piirin valtuuskuntaan olisi päässyt livahtamaan maolainen pääluottamusmies, jollaisia kerrotaan olevan useampia Tampereen työpaikoilla.

Loppujen lopuksi maolaisuus on silti Suomessa kovasti helsinkiläisen opiskelijanuorison ilmiö. Mutta opiskelijaliikkeen spontaanisuus ja laaja teoreettinen pohdinta ei istu maolaisliikkeessä. Se keskittyy henkisen johtajansa Matti Puolakan johdolla opiskelemaan niitä arvokkaita oppi-isiä, joiden synkät kuvat koristavat Punakaarti-lehden kantta ja jotka sisältyvät ilkeämielisten castrolaisten muotoilemaan tunnukseen:

MARX – ENGELS – LENIN – STALIN – MAO ZEDONG – PUOLAKKA!

Puolakka on karismaattinen opettaja jonka oppitunnit ovat suositut. Vain harvoin hän unohtaa opettajan asemansa ja saattaa osallistua Kirkkokadun kellarilaisten juominkeihin, silloin tosin hyvin tehokkaasti. Myös tälle on hänellä teoreettinen selitys:

– Proletaarinen kaksinaismoraali. Se tarkoittaa sitä että minä voin sallia tämän itselleni mutta opetuslasten ei tule sitä nähdä.

Maolaiset ovat ahkeria ja tunnollisia opiskelijoita ja materiaalinsa levittäjiä. Mutta niinpä Punakaarti-lehteä onkin mukava myydä esimerkiksi vappumielenosoituksissa vanhoille veteraaneille, joille lehden nimi tuo mieleen vallan toisenlaisia asioita.

Mutta vaikka liike kasvaa jonkin verran 70-luvulla se jää ilmeisesti kauas maolaispuolueen perustamisesta. Kenties ulkomaiset esimerkit varoittavat, olisihan varsin noloa jos vaaleissa vallankumouksen kärkijoukko saisi vain joitakin satoja ääniä.

Kiinan suurlähetystö sensijaan elää pitkään toivossa ja antaa kaikinpuoleisen tukensa maolaisille, jotka valtaavat Suomi-Kiina -seuran SKPltä 70-luvun alussa. Myöhemmin HMLS saa seuraa muilla paikkakunnilla – eräissä suuremmissa kaupungeissa perustetaan ryhmiä ja lisäksi eräänä päivänä olemassaolonsa julkistaa – Hankasalmen Marxilais-Leniniläiset Työläisnuoret, jotka kuitenkin ennen pitkää löytävät poliittisen kotinsa taistolaisliikkeestä.

SKPtä ja Neuvostoliiton suurlähetystöä ilmeisesti kuitenkin silloin tällöin huolestuttaa maolaisten sinnikäs toiminta, varsinkin silloin kun he tehokkaasti järjestävät lähes parin sadan tuhannen lentolehtisen jaon samanaikaisesti useammilla paikkakunnilla, aamuisin tehtaiden porteilla.

Muuten heidän osakseen jää Don Quijoten rooli – ilman Rosinantea.

Suvaitsevuuden aika alkaa olla ohi radikaaliliikkeessä. Tshekkoslovakian miehitys on herättänyt monia, jotka ovat uskoneet Hyvän voittavan maailmassa pelkästään omalla voimallaan. Nyt haetaan laajempaa maailmanselittäjää, pohjaa olemassaolevan yhteiskunnan perusteelliselle mullistukselle. Enää ei olla kaikkien ihmisten yhteisen ihmisyyden asialla – nyt on vanha järjestys kaadettava, sorrettujen luokkien ja kansojen noustava yöstään.

Muualla länsimaailmassa tämä johtaa maolaisliikkeen voimakkaaseen kasvuun: Länsi-Saksan SDSn rippeistä perustetaan maolainen KPD-puolue, joka ottaa itselleen vanhan kommunistipuolueen nimen. USAn SDS hajoaa kolmasmaailmalaisten Weathermen-liikkeeseen ja Progressive Labour -puolueeseen, joka on maolaisuuden sävyttämä. Ruotsissa Vänsterns ungdomsförbund ja Norjassa Sosialistisk folkepartin nuorisojärjestö menevät samaa tietä. Ranskassa trotskilaiset ja maolaiset jakavat vuoden 1968 perinnön.

Suomessa siirrytään SKPn vähemmistöön. Syyttä eivät monet näe taistolaisissa Suomen maolaisia, vaikkakin etiketit ja mausteet tulevat itänaapurista.

…Opiskelijaradikalismin etsinnän vaiheessa se (taistolaisuus) näytti olevan ainoa voima joka asettaa yhteiskunnallisen kehityksen kyseenalaiseksi, joka pohtii ja argumentoi. Vähemmistöläiset aktivistit jaksoivat käydä sanasotaa uupumattomien maolaisten kanssa kun vasemmiston muut ryhmät eivät ottaneet niitä vakavasti…”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 26.7.2017)

 

 

 

29. Roskapostihyökkäys tälle sivustolle

Kun kirjoitin dokumenttia 28, huomasin että sivustolle oli tullut edellisen avaamisen jälkeen 588 kommenttia. Jotain englanninkielistä lääkärisanakirjaa, samasta osoitteesta noin liuskan pituista tekstinpätkää uudelleen ja uudelleen.

Sivusto kuitenkin toimi, roskan määrä ei riittänyt lamauttamiseen. Muutamana päivänä poistin niitä vielä lisää. Yhteensä roskaa tuli noin 2050 kappaletta  kunnes poistin kommentointimahdollisuuden.

Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli.

Maolaisen matkan muistelemisessa ja arvioinnissa on ristiriitoja. Mielestäni on arvokasta setviä näkemyksiä ja keskustella. Siten hyökkäys on vahva kannustus sivuston ylläpitoon.

Olen julkaissut ristiriitaisia tekstejä, kuten dokumentit 2, 5, 19 ja 20, vaikka ne sisältävätkin minuun kohdistuvaa vihapuhetta. Olen ymmärtäväinen sille, että Matti Puolakan kirjoituksia, luonnoksia ja muuta materiaalia on koottu luvanvaraiseksi kokoelmaksi Kansallisarkistoon Paasikiven kokoelman viereen (dokumentti 21). Toivon nykypuolakkalaisten kirjoittavan myös tälle muisteja-sivustolle, esimerkiksi Laukaan kommuunista, Rääkkylän Elva Oy:stä, puuttuvasta ensimmäisestä vastineesta syksyllä 1993 (katso dokumentti 18) tai uusimmista puolakkalaisista nettikeksinnöistä ”suuri väittelysanakirja”, ”humanpath.fi” ja ”debating encyclopedia”, joissa peräänkuulutetaan korkeatasoista nettikäyttäytymistä.

Historiankirjoituksen ja journalismin ideana on etsiä totuutta. Sitä varten monen tahon ja kaikkien halukkaiden on saatava toimittaa tekstejään julki. Ei riitä, että vain yksi taho kirjoittaa.

Ikään kuin tämä ei kelpaisikaan. Joku taho haluaa estää muiden muistoja jopa roskapostihyökkäyksellä.

On kuin 24 vuoden takainen tilanne olisi päivitetty nettiaikaan. Tuolloin muutama ihminen tunkeutui Vihreän Langan toimitukseen vastustamaan artikkelin julkaisua ja paikalle tarvittiin poliisia (dokumentit 9-20).

Silloinen päätoimittaja Timo Harakka kiteytti asian kysymällä (dokumentti 16): ”Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua?”

Tänään vuonna 2017 vastauksen toivoisi olevan jo selvä. Historiankirjoitus ja journalismi elävät vapaudesta julkaista. Aina on olemassa vastineoikeus.

Kuka roskapostihyökkäyksen takana onkaan, pyydän lopettamaan.

Raimo Laakia 12.6.2017