Artikkelit

29. Roskapostihyökkäys tälle sivustolle

Kun kirjoitin dokumenttia 28, huomasin että sivustolle oli tullut edellisen avaamisen jälkeen 588 kommenttia. Jotain englanninkielistä lääkärisanakirjaa, samasta osoitteesta noin liuskan pituista tekstinpätkää uudelleen ja uudelleen.

Sivusto kuitenkin toimi, roskan määrä ei riittänyt lamauttamiseen. Muutamana päivänä poistin niitä vielä lisää. Yhteensä roskaa tuli noin 2050 kappaletta  kunnes poistin kommentointimahdollisuuden.

Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli.

Maolaisen matkan muistelemisessa ja arvioinnissa on ristiriitoja. Mielestäni on arvokasta setviä näkemyksiä ja keskustella. Siten hyökkäys on vahva kannustus sivuston ylläpitoon.

Olen julkaissut ristiriitaisia tekstejä, kuten dokumentit 2, 5, 19 ja 20, vaikka ne sisältävätkin minuun kohdistuvaa vihapuhetta. Olen ymmärtäväinen sille, että Matti Puolakan kirjoituksia, luonnoksia ja muuta materiaalia on koottu luvanvaraiseksi kokoelmaksi Kansallisarkistoon Paasikiven kokoelman viereen (dokumentti 21). Toivon nykypuolakkalaisten kirjoittavan myös tälle muisteja-sivustolle, esimerkiksi Laukaan kommuunista, Rääkkylän Elva Oy:stä, puuttuvasta ensimmäisestä vastineesta syksyllä 1993 (katso dokumentti 18) tai uusimmista puolakkalaisista nettikeksinnöistä ”suuri väittelysanakirja”, ”humanpath.fi” ja ”debating encyclopedia”, joissa peräänkuulutetaan korkeatasoista nettikäyttäytymistä.

Historiankirjoituksen ja journalismin ideana on etsiä totuutta. Sitä varten monen tahon ja kaikkien halukkaiden on saatava toimittaa tekstejään julki. Ei riitä, että vain yksi taho kirjoittaa.

Ikään kuin tämä ei kelpaisikaan. Joku taho haluaa estää muiden muistoja jopa roskapostihyökkäyksellä.

On kuin 24 vuoden takainen tilanne olisi päivitetty nettiaikaan. Tuolloin muutama ihminen tunkeutui Vihreän Langan toimitukseen vastustamaan artikkelin julkaisua ja paikalle tarvittiin poliisia (dokumentit 9-20).

Silloinen päätoimittaja Timo Harakka kiteytti asian kysymällä (dokumentti 16): ”Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua?”

Tänään vuonna 2017 vastauksen toivoisi olevan jo selvä. Historiankirjoitus ja journalismi elävät vapaudesta julkaista. Aina on olemassa vastineoikeus.

Kuka roskapostihyökkäyksen takana onkaan, pyydän lopettamaan.

Raimo Laakia 12.6.2017

 

28. Veikko Tarvaisen kirja ”60-luvun kapina” 1993

Yksitoistavuotiaana lintuharrastuksen aloittelijana kävelin kylän yhteislaitumen poikki Anerionjoen rantaan ja olin innoissani tunnistaessani vesijättöpensaikon kohdalla metsäviklon. Samana vuonna 1962 nuoria amerikkalaisia kokoontui Port Huronissa ja kirjasi ”me tämän sukupolven ihmiset, jotka olemme saaneet elää vähintäänkin vaatimattoman hyvinvoinnin keskellä, voimme pahoin, kun katselemme sitä maailmaa, jota olemme perimässä…”

Lemmulan metsänreuna ja Port Huron. Kaukana kaksi maailmaa.

Pieninä palasina, sanomalehtien, radion, Lemmulaankin tulleen uuden laitteen television välityksellä, toinen maailma kertoi olemassaolostaan. Ensin tuskin ajatuksiksi tunnistettavia häivähdyksiä lasten kesken Salon yhteislyseon pihalla, parin vuoden päästä Helsingin Tehtaanpuiston yhteiskoulun käytävillä. Vielä muutama vuosi. Suurin merkitys oli Teinilehdellä ja joskus silmäillyllä Ylioppilaslehdellä.

Kuudessa vuodessa puolen maapallon yli Huronin ajatukset lensivät päähäni. 1968 olin innoissani sanomaan maailmalle ei ja muuttamaan sen toiseksi, paljon paljon paremmaksi. Halusin elää niin, ettei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa ihmiskunnan jäsenenä olemisesta.

En ollut ainoa. Muuan vuotta nuorempi poika, vähän eri lähtökohdista hieman erilaisin lopputulemin: ”Nykypäivänä on vaikea selittää, millainen 60-luku oli. Koko minun sukupolveni oli vasemmalla. Oli vain muutamia, jotka eivät olleet vasemmalla. Se tuuli, joka alkoi Yhdysvaltain kampuksilta 1968 ja puhalsi yli koko läntisen maailman, oli uskomattoman voimakas”, muisteli Björn Wahlroos Hufvudstadsbladetissa huhtikuussa 2016. Wahlroos oli mukana Helsingissä punaisten lauantaiden mielenosoitustapahtumissa kesällä 1968 ja sittemmin jonkin aikaa tiedonantajalaisissa opintoryhmissä. Myöhemmin hänestä tuli äänekäs miljonääri, joka toimi keskeisten suomalaisten konsernien Sammon, Nordean ja UPM:n hallitusten puheenjohtajana.

Huronin tuuli tarttui takkiini eikä koskaan irrottanut otettaan – vieläkään. Vahvoja henkilökohtaisia lähtökohtia olivat isoisäni torppari Hjalmar Lagrenin murha 15.5.1918 Suomenlinnassa, setäni Lemmes Lagrenin näännyttäminen kuoliaaksi samassa paikassa 27.9.1918, isäni Into Laakian toiminta sosialidemokraattisena paikallispoliitikkona Suomusjärvellä ja – niin muistan – levollinen lapsuus köyhän muttei kurjan pienviljelijäperheen nuorimmaisena. Pieni syrjäinen Lemmulan kylä joenvarren kahta puolta näyttäytyi lapselle hyvänä paikkana, jossa oli rauhaa, vapautta ja vastuuta. Ja jos ei ollutkaan, seikka ei ensimmäisenä hyppinyt lapsen silmille ja mieleen.

Veikko Tarvainen kirjoittaa Huronin manifestista kirjansa sivuilla 24 ja 73.

Suomen maolaisuudesta kirja toteaa vain: ”Kun muualla maailmassa vasemmistoradikaalit alkoivat viimeistään 60-luvun lopulla rakentaa omia organisaatioitaan, maolaisia, trotskilaisia tai omaperäisempiä pienpuolueitaan, niin Suomessa radikaalit marssivat perinteisiin tyäväenpuolueisiin. Trotskilaiset ovat Helsingissä mahtuneet samaan taksiin, maolaisia oli vähän enemmän.”

Laajemmin kirja kuvaa Suomen taistolaisuutta ja radikaaleja liikkeitä Euroopassa eritoten Ranskassa.

Sivulla 62 Tarvainen erittelee Ranskan 60-luvun maolaisia ortodokseihin ja spontanisteihin. En muista, että meillä olisi 1970-luvullakaan ollut lehtivaihtoa lukuun ottamatta yhteyksiä Ranskan järjestöihin.

Peking Review -viikkolehdestä luimme järjestöjen tervehdyksiä Kiinan puolueelle. Muistan joskus tuollaisessa yhteydessä – silloin oli jo 1970-luku – puhutun, että Ranskan ”kulttuurimaolaiset”, ilmeisesti juuri tuo Union des Jeunes Communistes Marxistes-Leninistes, JCML, oli meistä vähän oudon tuntuinen joukko.

Tarvaisen kirja on arvokas katsaus ihmeelliseen vuosikymmeneen, josta ”kaikki alkoi”, tämänkin sivuston otsikkotarina.

Veikko Tarvainen: 60-luvun kapina. LIKE Helsinki 1993.

Lue myös: Unto Hämäläinen ”Sosialistinen Suomi” HS Kuukausiliite 5/2016.

Hämäläinen kirjoittaa 1960-luvusta: ”Äkkiä sosialismi palasi suosioon. Suomi oli täynnä sosialistisia opintopiirejä, seminaareja, laulu- ja soitinyhtyeitä. Oli kymmeniätuhansia aktivisteja, jotka vaivojaan säästelemättä ryhtyivät levittämään punaista aatetta…”

Raimo Laakia 28.5.2017

 

 

 

27. Keitä olimme 1973-1975?

Paula Kauppinen lähetti sähköpostin ”…minä ajauduin maolaisiin ystävieni mukana. Olin ihan työssäkäyvä nuori. Muut tuntuivat olevan vähintäänkin ylioppilaita tai opiskelijoita. En oikein tuntenut koskaan oloani kotoisaksi maolaisten porukoissa. Minua olisi enemmän kiinnostanut luontoasiat. Olinhan jäsenenä jossain vaiheessa luontoliitossakin. Enkä saanut kummoistakaan kipinää koko touhuun. Vieläkin joskus harmittaa, kun olis voinut olla mukana enemmän luontoon liittyvissä jutuissa. Asuin silloin Tampereella, jossa oli oma maolaisporukka. Osallistuin kyllä maolaisten seminaareihin ja Kiinaseurassa Tampereella joskus päivystinkin. Ihailin lähinnä vanhaa kiinalaista taidetta ja laadukkaita käsitöitä.”

Noihin aikoihin 1970-luvun alkuvuosina Suomi-Kiina Seuran ydinryhmä istui joskus iltoja ja öitä Ywe Jalanderin huoneistossa Helsingin Tehtaankadulla. Mukana olivat ainakin Kaarina Andersson, Esko Pietarinen, Terttu Kivi ja Veikko Kiiveri. Veikko oli osaava rakennustyömies, joka teki kerrostalojen lattiaremontteja. Muistan kun hän valitteli – keskiyön jälkeen Edith Piafin soidessa ja kaikkien ollessa aika viinissä – että on vaikea pysyä maolaisten mukana, kun hänen pitää nousta aamuisin töihin. Maolaiset juovat kaljaa ja puhuvat pitkän illan ja nukkuvat aamun.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Lassi Salvi kiteytti mielestäni hyvin ”me olimme opintonsa keskeyttäneiden nuorten liike”.

Monet olivat ylioppilaita, mutta siihen se sitten useimman kohdalla jäikin. Hengen palo maailman muuttamiseen oli niin suuri, että yliopisto-opinnot keskeytyivät, niihin ei ollut aikaa eikä energiaa paljon tekemisen rinnalla. Yhteiskunnallisen tekemisen, maolaisuuden, koimme ”työksi”. Opinnot olivat ”harrastus”, joka sitten vain jäi. Yliopistolla oli myös kielteinen tai ainakin vähätelty porvarillisuuden leima.

Tauno-Olavi Huotari taisi olla ainoa vanhan koulukunnan tohtori. Maistereita oli kourallinen, lääkäreitä pari, insinöörejä vähän useampi.

Toki työläisnuoria oli, mutta perinteinen työväenluokkainen joukko emme olleet.

Raimo Laakia 11.5.2017

 

26. Sakari Haikala, Kouvolan veturimies 1970-luvun alussa

……….

(Kirjoituksen pitkässä lainauksessa käytetään sanaa ryssä. Sitä on vaikea kirjoittaa. Koska kyse on historiasta ja sotaveteraanin alkuperäisestä kertomuksesta, en tohdi sanaa muuttaakaan.

Maolaisessa liikkeessä ei ollut tapana ryssitellä. Käytimme venäläisten omia termejä. Puhuimme neuvostoliittolaisista ja neuvostokansalaisista. Ylipäätään nimitykset, termit ja määritelmät olivat meille korostetun tärkeitä, tosikkomaisuuteen asti.

Niin Neuvostoliitossa kuin Suomessakin meitä leimattiin ahkerasti neuvostovastaisiksi. Omasta mielestämme olimme Neuvostoliiton imperialismin vastaisia ja arvostelimme Neuvostoliiton kommunistisen puolueen näkemyksiä, mutta missään nimessä emme olleet neuvostovastaisia.

Myöhemmin olen pähkäillyt, että maolaisina vuosina minulle syntyi harha ottaa sanat liian tosissaan.)

……….

Vuosikymmenten päästä palaset voivat loksahtaa paikoilleen, kun ilmaantuu uutta tietoa.

Jonkun palaverin jälkeen ravintolan vessassa Helsingissä. Vuosi on 1976 tai 1977. Viereisen pisuaarin ääreltä vanha maalaisliittolainen ministeri-kansanedustaja Urho Kähönen vetoaa minuun, että Aarne Roihaa ei tulisi pitää Suomi-Kiina Seuran hallituksessa, koska liputti aikoinaan niin voimakkaasti natsismin puolesta.

Roihan hitlerismi toisen maailmansodan aikana oli epämääräisesti tiedossani. 1970-luvulla hän oli kuitenkin menestynyt ravintoloitsija (Klippanin ja Kaisaniemen omistaja) ja Pakistanin kunniakonsuli. Sellaisena siis sangen sopiva hallitukseen, joka oli ”julkkis-edustuksellinen” eli aika etäällä tosiasiallisesta johtamisesta. Noina vuosina menestyneet ihmiset, ministerit ja valtioneuvokset eivät suoranaisesti tungeksineet Suomi-Kiina Seuran porstuassa.

Aarne Roiha oli Suomi-Kiina Seuran hallituksessa 1975-1978, Urho Kähönen 1976-1984. Muistelen, ettei Roihaa varsinaisesti houkuteltu maolaisen ydinryhmän toimesta, vaan hänellä oli omaa halua tulla mukaan.

Mistä Roiha keksi tulla?

Valta vaihtui Suomi-Kiina Seurassa tammikuussa 1970. Suomen kommunistisen puolueen vanhat toimitsijat jäivät vuosikokouksessa valitsematta ja tilalle tuli liuta nuoria innokkaita maolaisia. Kokous oli aika värikäs. Kerrotaan, että Suojelupoliisin arkistossa on tapauksesta kelpo raportti. Tapahtumasta varmaankin myöhemmin enemmän ja tarkemmin.

Vallanvaihdon jälkeen aloimme innokkaasti kasvattaa seuraa, muun muassa Kouvolaan syntyi paikallisosasto. Kouvolasta piti aktiivisesti yhteyttä muuan veturinkuljettaja Sakari Haikala, joka harrasti valokuvausta ja oli mielipiteiltään pasifistinen. Emme tunteneet Haikalan taustaa eikä sellaisia ollut tuohon aikaan tapana tutkiakaan.

Vuoden 2016 lopulla Docendo Oy julkaisi Mirja Turusen kirjan ”Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa.”

Turusen kirja on hyvä osakuvaus toisesta maailmansodasta ja Suomen hallituksen Saksaan lähettämästä panttipataljoonasta. Sen luettuaan on vaikea olla olematta pasifisti. Ja varmaan vielä vaikeampi, jos on kirjan päähenkilö!

Kaksi sivua Mirja Turusen kirjasta:

”Sotaa seuranneiden sisäpoliittisten uudelleenarviointien, kiihkeiden poliittisten väittelyjen ja puoluesotien jälkeen seuraava intohimoinen vaihe Suomessa oli vuorossa 1960-1970-luvulla nuorisoradikalismin ja taistolaisuuden vaihe. Kouvolassakin keräännyttiin keskustelemaan ja parantamaan maailmaa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta mitä tekikään Haikala, vanha sotaratsu, pasifisti, itämaisesta ajattelusta kiinnostunut ”Kouvolan Kallinen”? Hän koukkasi demareistakin vasemmalle ikuisen perivihollisensa ryssän selustaan ja hurahti maolaiseksi. Leimahti eriskummallinen Kiina-innostus. Haikala yhdisti nokkelasti idän viisaudet ja Maon, vaikka on vaikea kuvitella syvempää kuilua, kuin mitä niiden välillä on: sopusointua, harmoniaa ja moniarvoisuutta korostava taolaisuus, ja 1900-luvun pahimpiin kuuluva kommunistinen diktaattori ja kansanmurhaaja Mao. Tätäkin siirtoaan Haikala pystyi perustelemaan, kuinka ollakaan, sota-aikojen peruina syntyneellä isänmaallisuudella.

’Suomi oli edelleen veitsenterällä 1970-luvulla. Tiedettiin, että jos ryssä hyökkää uudestaan, Suomi ei pysty puolustautumaan suurvaltaa vastaan. Tapasin erään vasemmistolaisen miehen, joka oli Venäjällä töissä ollessaan pannut merkille, että siellä pelättiin ruohonjuuritason ”musikasta” pamppuihin asti Kiinan hyökkäystä. Kävi ilmi, että Venäjä oli siirtänyt 1,5-miljoonaisen armeijan Kiinan rajalle ja menettänyt aktiviteettinsa lännessä pelätessään kahden rintaman sotaa. Ajattele, jukolauta, tämä oli silloin Suomen pelastus.’

Haikala sai halutessaan samoissa keskustelupiireissä liikkuneita ihmisiä mukaan puhelahjoillaan ja teki aloitteen Suomi-Kiina-seuran perustamisesta Kouvolaan. Muut jäsenet olivat nuoria kouvolalaisia.

’Me vierailtiin Kiinan Helsingin suurlähetystössä, ne näyttivät siellä ryssän vastaisia propaganda-elokuvia marssivista ja hurraavista Kiinan armeijan sotilaista vaatimassa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Myökin hurrattiin: tämä on Suomen pelastus! Vieläkin olen samaa mieltä. Kiinan uhkan vuoksi Venäjä ei silloin ollut aktiivinen lännessä. Kouvolassa Suomi-Kiina-seuran maolaisten esiinmarssi oli tietysti valtava, julkea juttu, varsinkin kun Kiina-seuran perustajajäsen oli suomalainen Waffen-SS-mies. Väittelyä käytiin vasemman laidan tovereiden, stallareiden kanssa. Ne katsoivat Moskovaan, me Pekingiin!

Asioista rupateltiin myös Piikkirykmentin sotaveteraanien tapaamisissa varsinkin kovassa kännissä samaan aikaan, kun kohotettiin maljoja Suomen tasavallan ja Piikkirykmentin kunniaksi. Siellä tapaamisissa joku mainitsi kerran, että oli töissä Neuvostoliitossa ja näki siellä virastojen seinillä karttoja, joissa Suomi oli osa Neuvostoliittoa. Porukka hiljeni. Minä kerroin lukeneeni saksalaisesta lehdestä, oliskohan se ollut Stern, Kiinassa käyneen toimittajan artikkelin. Se oli nähnyt kartan, jossa Kiina oli siirrellyt rajoja vallattuaan suuria osia Euroopasta, ja siinä kartassa Suomi oli suurin piirtein Suur-Suomi, johon kuuluisi muun muassa Viro, Inkerinmaa ja rajantakainen Karjala. Sanoin kavereille, että jukolauta, jos Kiina hyökkää Neuvostoliittoon, Suomesta tulee iso valtio! Koko porukasta tuli maolaisia yhdellä kertaa. Nostettiin maljoja Kiinalle, ja vaadittiin hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kartta oli tietysti kiinalaisten haavekuva valloituksistaan, mutta tämä oli yksi syy, miksi sympatisoin Kiinaa. Ostin Mao Tse Tungin kootut teokset. Nykyään nämä ajatukset tuntuvat lähinnä huvittavilta. Olin takinkääntäjä.’

Kauan ei Haikala Kouvolan Mao-solussa viihtynyt. Tuttavat oppivat, että häntä ei kannata valita mihinkään luottamustehtäviin. Mies lähti kesken Kiina-seuran johtokunnan kokouksen ostamaan tupakkaa, eikä häntä sen koommin nähty.

Haikala on heilutellut nykymaailman kahden pahimman diktaattorin Hitlerin ja Maon lippua ja aina valintoja on voinut perustella isänmaallisuudella. Kiina-seurassa mukana ollut Sakarin pitkäaikainen ystävä Jukka Immonen luonnehtii Sakarin Kiina-vaihetta:

’”Kallismaiseen” tapaan touhu oli tietysti äärimmäisen paradoksaalista: pasifisti, omintakeinen taolainen, haltioissaan Kiinan miljoonista Venäjää kohti suunnatuista aseista. Hänen ajattelussaan samaan rintamaan mahtuivat Tao, Mao ja Mannerheim, panteistinen pakanuus, ja niin edelleen. Kauanhan ei kestänyt, kun me alullepanijat livettiin porukoista (Sakke lipeää aina), mutta tulipahan pelastettua isänmaa tai ainakin kiusattua stallareita. Kenties Sakke vetäytyi omiin sfääreihinsä, kun huomasi, että Kiina-seuran kulisseissa puuhattiin todella kovaa politiikkaa. Hitlerit, Stalinit, Maot ja monet muut Mussoliinit mielettömine aatteineen häipyvät äkkiä historian tunkiolle tutkijoiden, noiden historian tunkiopöllöjen, ravinnoksi. Mutta Laozi, Li Po, Tolstoi, Kallinen… ovat kuivilla, ja kuka tietää, menevät vielä kaupaksi kun kommunismista, fasismista tai perussuomalaisistakin on jäljellä vain lystikäs muisto.'”

Aarne Roiha oli yksi panttipataljoonan nuorista sotilaista.

1970-luvun loppuvuosina elätin itseäni kirjoittelemalla lehtiin Kiinasta, yleensä ulkopolitiikasta ja aina Neuvostoliitto-kriittiseen sävyyn. Juttujani julkaistiin vaihtelevasti. Panin kuitenkin merkille, että Kouvolan Sanomat julkaisi silmiinpistävän usein.

Veturimiehen syytä / ansiota?

(Tähän kirjailija Mirja Turunen kommentoi. ”Laakia mainitsee, että hänen kirjoituksiaan julkaistiin yllättävän paljon Kouvolan Sanomissa. Se ei varmaankaan ole Haikalan ansiota, vaan johtuu päätoimittaja Martti Joutsenesta. Hän antoi taatusti palstatilaa mielipidekirjoituksille, jotka olivat ylipäätään Neuvostoliiton vastaisia.”)

Raimo Laakia 26.4.2017

 

 

 

25. Mao kiinnosti aika epäpoliittisiakin ihmisiä 1960-luvulla?

Leena Pietiseltä tuli kaksi sähköpostia.

”Opiskelin Helsingin Yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1960-luvulla. En liikkunut missään aktivistipiireissä, joten olen kai näitä ulkopuolelta tarkkailijoita.

Kulosaaressa sijaitsevasta Kiinan suurlähetystöstä haettiin Maon punaisia kirjoja. Pengoin kätköjäni ja löysin kolme pientä kirjasta. Punakantiset QUOTATIONS FROM CHAIRMAN MAO TSE-TUNG, First Edition 1966, Printed in the People´s Republic of China ja Lin Piao: VIVE LA VICTORIEUSE GUERRE DU PEUPLE! – pour le 20e anniversaire de la fin victorieuse de la Guerre de Résistense du peuple chinois contre le Japon (3 septembre 1965), Editions en langues étrangeres, Pekin 1968, sekä vihreäkantisen LE LIVRE VERT, Réponse à Mao Tsé-Toung, Fondaation La Force Verte, Première édition 1968, Hollande.

Olen käynyt kaksi kertaa Kiinassa, 1980-luvun alussa ja vuonna 1987. Turistin näkökannalta ajat olivat erilaiset niin tunnelmaltaan, vauraudeltaan kuin visuaalisestikin.

…Kiitos meilistäsi, se sai minut pähkäilemään ja muistelemaan tuota ammoista aikaa, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tuskin muistoni, jotka ovat ajan saatossa hataroituneet, hyödyttävät. En hurahtanut mihinkään aatteisiin tai uskontoihin, ei ollut dramatiikkaa, vaan rauhallista opiskelijan arkea, kuunneltiin M.A. Nummista, Muksuja ja Beatlesitkin valloittivat maailmaa… Leena Pietinen.”

Entinen Rääkkylän kunnanjohtaja lähestyi.

”Tervehdys Rääkkylästä. Eilisestä (14.3.2017) Hesarista luin, että maolaisia aktivistiryhmiä oli mm. Rääkkylässä. Olen ikätovereiltani yrittänyt kysellä mistähän oikein on kysymys? Millainen on ollut Rääkkylän maolainen aktivistiryhmä? Mistä tieto tuollaisesta ryhmästä on tullut esille?

Itse olin tuolloin Joensuussa lukiota käyvä rääkkyläläispoika, jolle tuli kotiin Rääkkylän Varpasaloon jostain osoitteesta, jota en muista, muun muassa Maon pientä punaista kirjaa ja muuta kirjallisuutta. Jostakin olin sen osoitteen saanut ja materiaalin tilasin. Se on tähän mennessä maolaisin havainto, jonka täältä Rääkkylästä olen löytänyt. Ystävällisin terveisin Yrjö Eronen (Rääkkylän kunnanjohtaja vuosina 2007-2013).”

Helsingin Sanomien maininta ”maolaisesta toiminnasta Rääkkylässä” tarkoitti Olli Muhosen elektroniikkafirmaa 1970-luvun lopulla, siis kymmenkunta vuotta myöhemmin. Maolaisen liikkeen kaadereita majaili seudulla ja toimi firman työnjohtajina ja työhön kouluttajina rääkkyläläisessä pienteollisuuskiinteistössä. Firmasti piti tulla jälkimaolaisen liikkeen rahasampo. Toisin kävi. Mutta siitä varmaankin myöhemmin tarkemmin.

Raimo Laakia 13.4.2017

24. Neuvostoliittomyönteinen pappa paheksui Turussa 1974-75

”Liikuin maolaisten porukoissa Turussa, oisko vuosi ollut 1974-75, tarkkaan en muista. Olimme siellä mieheni kanssa lähinnä siksi, että heillä oli hauskimmat bileet. Kerran oli jotkut ehkä pikkujoulut silloisessa Bassin baarissa Aurakadulla.

Heillä oli myös jotain kokouksia asian tiimoilta. Myös sanomalehti ilmestyi, niitä meillä oli joitakin. Mieheni pappa löysi meiltä niitä ja paheksui kovasti, koska oli itse kommunisti, neuvostoliittomyönteinen.

Pölösen Timo, Koskelta kotoisin, veti tätä maolaisporukkaa silloin Turussa. Olen melko varma, että sukunimi oli Pölönen, mutta voi olla Pöllänenkin. Myös kaverini Ilmosen Jari oli näissä porukoissa mukana.

En tiedä, onko sopivaa mainita nimiä, mutta eipä kait tuo niin hirveän suuri synti ole. Nuorena innostutaan kaikenmoisista, enkä usko, että tuolla touhulla ketään Suomessa vahingoitettiin.

Terv. Eira Kuusela”

23. MLR:n illanviettojen väki poikkesi edukseen diskojen nuorista 1976

Posti kantoi kirjeen.

”Näin Helsingin Sanomista, että Suomen maolaisuudesta kerätään muistoja talteen. Päätin osallistua. Kirjoitan nimimerkillä, koska en missään tapauksessa halua, että nimeni yhdistetään maolaisuuteen. En koskaan ollut oikeastaan ollenkaan kiinnostunut maolaisuudesta aatteena, vaan kävin lähinnä vain illanvietoissa ja muussa hauskanpidossa. Olen 58-vuotias nainen ja olen asunut melkein koko ikäni pääkaupunkiseudulla. Kirjoitin valtaosan illanviettojen tapahtumista päiväkirjaan, joten nämä muistot eivät ole pelkästään muistini varassa. Löysin netistä osoitteesi ja päätin lähettää tämän suoraan sinulle.

Lähdin ensimmäisen kerran maolaisten järjestämään illanviettoon joskus syksyllä 1976. Tilaisuuksia järjestettiin ainakin Svenska Klubbenilla, Satolla ja Otaniemen Otagorsussa. Kerran muistan, että illanviettoon oli bussikuljetus. Kuulin illanvietoista siskoltani, joka oli käynyt niissä muutaman kerran ystävänsä veljen kutsumana.

Tärkein syy lähteä mukaan oli se, että alaikäisenä, vain 16-vuotiaana, illanvietoissa sai ostaa olutta tai lonkeroa. Lakia kierrettiin myymällä lippuja, jotka vaihdettiin alkoholiin. Nyt ajattelen, että se on ollut moraalitonta ja kyseenalaista.

Illanvietoissa minulla oli melkein aina tosi hauskaa: siellä laulettiin, tanssittiin ja juotiin. Kerran jossain illanvietossa oli esiintymässä Rauli Badding Somerjoki ja kerran M.A. Numminen. Silmiinpistävää ja leimallista kaikissa illanvietoissa oli melkein kaikkien erittäin runsas alkoholinkäyttö ja humaltuminen.

Suurin osa ihmisistä oli ainakin kymmenen vuotta minua vanhempia, moni varmaan enemmänkin. Väki poikkesi suuresti vaikkapa diskojen nuorisosta. Siellä ei näkynyt pinnallisia, meikattuja ja muodikkaasti pukeutuneita ihmisiä, vaan tavallisia arkivaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Se oli yksi syy miksi viihdyin joukossa.

Maolaisuutta ja sen ideologiaa en koskaan tuntenut omakseni, en ollut valveutunut enkä kiinnostunut, en ollut ottanut selvää taistolaisuuden ja maolaisuuden eroavaisuuksista. Olin kuitenkin jollakin lailla vasemmalle kallellaan jo 16-vuotiaana ja vaikkapa Kokoomuksen juhliin en olisi missään tapauksessa mennyt.

Jossain vaiheessa minulle huomautettiin, että ”saahan sitä käydä pelkästään juhlimassa, mutta peruskurssille olisi hyvä tulla”. Se kurssi jäi yhteen kertaan. Menin ystäväni kanssa mukaan jonkun vakavan nuoren miehen pitämälle peruskurssille hänen kotiinsa. Tilaisuuteen osallistui 4-5 nuorta meidän lisäksemme. Tunnelma oli vakava ja harras, juotiin teetä ja kuunneltiin joku alustus. Sen jälkeen yritettiin saada aikaan keskustelua laihanlaisin tuloksin. Tilaisuuden tullen ystäväni ja minä poistuimme takaovesta emmekä koskaan menneet uudestaan.

Lokakuussa 1977 lähdin ystäväni kanssa Laukaalle perunannostotalkoisiin. Sinne matkustettiin järkyttävän huonokuntoisella pakettiautolla, jonka konepelti aukesi pari kertaa ajon aikana itsekseen ja peitti kuskilta näkyvyyden. Pelotti. Maassa oli jo kuuraa ja käsittääkseni iso osa juureksista oli paleltunut. Porkkanoita siellä nostimme sormet kohmeessa. Viikonloppu poikkesi täysin illanvietoista, koska alkoholia ei nautittu ollenkaan. Yö nukuttiin epämukavasti lattialla makuupussissa.

Yhden juhannuksen vietin Kitulassa, josta oli muistaakseni vuokrattu entinen koulu kesäksi. Jonnekin muistan myös matkustaneeni ikälopulla Oivan bussilla.

Maolaisten suuri guru, Matti Puolakka, oli etäinen ja vaikeasti lähestyttävä hahmo. Uskon että sellaisena hän halusikin tulla tunnetuksi. Hän oli muiden yläpuolella, hän oli johtaja, muut olivat alamaisia. Minun silmissäni hän oli lähinnä koominen hahmo, joka osasi aivopestä osan ihmisistä niin, että he menettivät kyvyn ajatella itse. En koskaan voinut suhtautua häneen vakavasti. Syy oli hänessä itsessään. Illanvietoissa hän istui lähimpien alamaistensa ympäröimänä ja luuli näyttävänsä tärkeältä. Miksi hän ei jalkautunut ”rahvaan joukkoon” keskustelemaan ja tutustumaan?

En tiedä kuinka moni muu nauroi mielessään hänen käytökselleen. Itse en muista koskaan puhuneeni hänen kanssaan. Käsittääkseni Matilla oli oma haaremi, uskollisten ja aivopestyjen naisten joukko, joka ihaili häntä sokeasti. Ehkä hän oli joidenkin naisten toiveiden täyttymys. Satuin kuulemaan viime kesänä radio-ohjelman, jossa muutama muinainen maolainen puolusti vihaisesti Matin ajatuksia. Nauroin ääneen, kun haastattelija kysyi jostakin asiasta, että mitä mieltä nämä naiset ovat ja toinen vastasi, että Matti on sitä mieltä, että… Matilla on siis edelleen joukko aivopestyjä naisia ympärillään, ehkä jopa samat naiset? Miksi hän ei itse tule esiin ja puolusta ajatuksiaan? Mitä hän pelkää?

Muita mieleen jääneitä nimiä ovat mm. Pertsa, Antti, Olli, Rami, pari Erkkiä (Erkamo ja Eskola), Kati, Lotta, Pirisen tytöt, Samu, Pubbe ja sinä Raimo. Sinä olet avoimesti ilmaissut nykyiset ajatuksesi maolaisuudesta. Kiitos siitä! Monta ihmistä ja nimeä olen jo unohtanut.

Joskus 1970-luvun lopulla lopetin illanvietoissa käymisen. Käsittääkseni MLR hajosi siihen aikaan ja joukon rippeet muodostivat ITU-liikkeen, jonka vaatimaton tavoite oli valloittaa Suomen kulttuurielämä! Se jäi tekemättä. Ituunkin minua yritettiin houkutella, mutta en koskaan mennyt tilaisuuksiin mukaan.

Yhteenvetona voisin todeta, että muistoni MLR:n illanvietoista ovat pääosin hauskoja. Ryhmää johti Matti perässään joukko selvin päin totisia miehiä ja naisia, jotka olivat omasta mielestään viemässä Suomea kohti marxilais-leninismiä ja Maon ideologiaa. Monet varmasti uskoivat aatteeseen sokeasti. Siksi romahdus on ollut monille liikaa. Olen kuullut monista itsemurhista. Se on surullista. Osittain pidän Mattia syyllisenä. Hänen opetuslapsensa ottivat kaiken liian vakavasti eivätkä kestäneet, kun kaikki romahti.

’Leena’ ”.

 

22. HMLS:n opintopiirissä syksyllä 1971

”Osallistuin HMLS:n opintopiiriin syksyllä 1971. Vietnam-mielenosoituksessa jaettiin lappusia, joissa mainostettiin marxilaisuuden opintopiiriä ja kun tunsin kiinnostusta aiheeseen, päätin mennä mukaan.

Ensimmäinen kokoontuminen oli Kirkkokadulla, jossa sijaitsi Demon kirjapaino ja yhdistysten toimistoja. Meitä kiinnostuneita oli ehkä toistakymmentä, meidät jaettiin kahteen ryhmään ja sovittiin kokoontumisajasta ja -paikasta. Paikka oli ryhmän toisen vetäjän koti ja aloitimme opiskelun lukemalla Marxin ’Palkka, työ ja pääoma’.

Kokemus tuollaisesta opiskelutyylistä jännitti ensin, mutta huomasin kuitenkin miten se auttoi asian ymmärtämistä. Koulussahan ei siihen aikaan käytetty mitään tuon tyyppistä, kaikki oli pelkkää ulkoa oppimista. Olin yrittänyt lukea jotain itsekseni, mutta kyllä se oli vaikeaa yksinään. Ja minä olin sentään juuri valmistunut ylioppilaaksi.

Ongelmia tuli, kun Marxin jälkeen vetäjä ilmoitti meidän seuraavaksi ryhtyvän lukemaan Maon kirjoituksia, joiden sanottiin olevan ’tämän päivän marxilaisuutta’. Muistaakseni meille jaettiin jonkinlainen moniste, jossa oli Mao-sitaatteja. Olin silmäillyt Maon teoksia aikaisemmin ja minusta niissä ei ollut juuri mitään, mikä minua olisi kiinnostanut. Sanontoja, tokaisuja, parhaimmillaan keskinkertaisia aforismeja. Korttipeliringissä kuulee parempia sanontoja.

Kun alun sisäänajovaiheen jälkeen opintopiirin vetäjät ryhtyivät vielä railakkaasti haukkumaan ’tiedonantajalaisia’ siitä, miten nämä keskittyvät vain ajamaan työläisten päiväkohtaisia etuja, alkoi asia olla selvä. Tämä ei ole se porukka, johon minä haluan kuulua. Vaikka Vietnam-kysymyksessä ei ollut erimielisyyksiä, niin tuo työläisten etujen ajamisen moittiminen oli työläisperheen pojalle liikaa. Varsinkaan kun sen tilalle ei ollut muuta esittää kuin Maon Suomen oloihin soveltumattomia sitaatteja.

Niinpä jätin opintopiirin sikseen, enkä käsittääkseni ollut ainoa. Kun nuortaistolaisten opintopiirejä syntyi vähän joka lähiöön, menin sellaiseen mukaan. Siellä olikin erilainen meininki: porukka oli mukavaa ja henki oli hyvä. Siellä jopa naurettiin. Maolaiset sanovat olleensa ’vakavamielisiä’. En tiedä onko se toinen ilmaisu huumorintajuttomuudelle ja tosikkoudelle.

…(maolaisen opintopiirin) jengi oli hyvin paljon itseni kaltaista, juuri opintonsa aloittaneita tms. pitkätukkaisia vähän hipin oloisia. Yhtään nimeä en muista. Kokoontumiset olivat ihmisten kotona, muistaakseni jossain Haagan / Maunulan suunnalla. Joku illanvietto oli Kalliossa vanhassa puutalossa olleessa asunnossa.

…olin keskittynyt ymmärtämään marxilaisuutta ja siinä oli ihan täysi työ. Kuten kirjoitin, koulussa ei opetettu tuon tyyppistä keskustelua.

…minähän muutin 1974 Tampereelle opiskelemaan. Täkäläisiä maolaisia en nähnyt missään muualla kuin Tillikassa, johon he tulivat aina porukalla väittelemään ’tiedonantajalaisten’ kanssa. Osa taistolaisnuorista oli kyllä valmis väittelyyn, mutta vanhemmat ja kokeneemmat kielsivät heitä. Piti käyttäytyä kuin maolaisia ei olisi olemassakaan.

Myöhemmin 1980-90-lukujen vaihteessa tutustuin Jarmo Lavilan vaimoon Tuulaan tai siis näimme iltapäiväoluella Tillikassa usein. Hän kertoi miten Jarmolla oli ollut kotona ladattu revolveri jossain pöydän laatikossa valmiina jos jotain tapahtuu. Oliko tämä yleistä maolaisten keskuudessa?

En tiedä kenelläkään taistolaisella olleen asetta. Mutta mehän pidimmekin Neuvostoliittoa jonkinlaisena selkänojana, joka tukee meitä ja estää oikeiston ja armeijan ryhtymästä minkäänlaiseen voimankäyttöön. Oli helppo toimia vähän rehvakkaammin, kun tiesi, että Neuvostoliitto tukee.

Osku”

21. Puolakan ajatukset Kansallisarkistossa

Sivuston dokumenteissa 2, 4, 19 ja 20 on kaivattu ystävällisen myötämielistä asennetta Matti Puolakan elämäntyöhön, teorioihin ja kirjoituksiin. Sellainen materiaali, vieläpä runsas ja kiitettävällä huolellisuudella koottu, on olemassa: Matti Puolakan yksityiskokoelma Suomen Kansallisarkistossa.

Kokoelma on luvanvarainen. Kiinnostuneen tulee anoa kirjallisesti lupaa arkistoon tutustumiseen Pia Länsmanilta, joka toimii arkistoa ylläpitävän Uusi historia ry:n yhteyshenkilönä. Anomuksen saatuaan Pia konsultoi Puolakkaa ja vastaa sitten anojalle luvan eväten tai myöntäen. Lupapaperin kanssa kirjoituksiin pääsee tutustumaan Helsingissä Kansallisarkiston lukusalissa, Rauhankatu 17.

Arvioin, että Kansallisarkiston Puolakka-kokoelma ei juurikaan mene päällekkäin muistejamaolaisuudesta.fi -materiaalin kanssa. Aineistot ovat – mahdollisesti optimaalisella tavalla – toisiaan täydentäviä.

(Raimo Laakia 19.2.2017)

20. Kolmas vastine. Salaliitoista taidokkain?

”Vastine Vihreä Lanka -lehdessä 23.9. ja 7.10. olleisiin valheisiin.

Saarenmaa-projektiin kohdistamienne yksiselitteisten valheiden räikeys ja runsaus, kantojemme jatkuva vääristely (yhtään lausuntoa ei ole jätetty vääristelemättä), se että olette ainakin tähän asti kieltäytyneet julkaisemasta vastineitamme, ja jatkaneet parjauskampanjaanne ystävämme kuolemantapauksen jälkeenkin todistavat vääjäämättä, että kysymys on jostain paljon vakavammasta kuin vain huonosta lehtimiesetiikasta, sensaationhalusta, henkilökohtaisesta katkeruudesta tai itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä vääristellä Suomen lähihistorian tärkeimpiä tosiasioita.

Kysymys on Timo Harakan, Esko Naskalin, Raimo Laakian ja ”Reijon” sekä muutamien eestiläisten suunnittelemasta talousrikoksesta – siinä ohessa kyllä sitten paljon muustakin.

Olemme teille jatkuvasti sanoneet, että Saarenmaan kulttuuriprojektissa olemme olleet vain alullepanijoita ja että haluamme siihen mukaan täysin riippumattomaan hallitsevaan asemaan erilaisia kulttuurihenkilöitä ja virallisia kulttuuriliittoja. Tuo on ollut määrätietoinen suunnitelmamme, jota olette nyt monella tavalla vaikeuttaneet ja josta olette antaneet koko ajan tietoisesti täysin valheellisen kuvan.

Ilmoitimme teille heti tämän prosessin alussa, että ”liikemies Reijo” esitti viime talvena meitä kohtaan avoimen taloudellisen kiristysvaatimuksen.

Hän vaati asiantuntijoiden arvioiden mukaan potentiaalisesti erittäin arvokkaasta liikeyrityksestämme huomattavan suurta osuutta itselleen. Hän ilmoitti, että ellemme tähän suostu, niin hän

(a) toimeenpanee (yhdessä eräiden Suomen vihreiden, eräiden ex-taistolaisten ja omien eestiläisten ystäviensä kanssa) julkisen parjauskampanjan syyttämällä projektissa toimivia henkilöitä aikeista turmella liiketoiminnallaan Saarenmaan luontoa, ”maolaisuudesta” (sehän oli leima kaikelle sille vasemmistolaiselle arvostelulle mitä Suomessa 1970- ja 80-luvulla Neuvostoliittoon kohdistettiin) ja pyrkimällä yleensäkin häpäisemään heidät henkilöinä keinoja kaihtamatta,

(b) ottaa yhteyttä Eestissä toimiviin mafia-ryhmittymiin. Meillä on hallussamme aineisto, jolla voimme osoittaa edellä sanotun kumoamattomasti todeksi.

Meillä on todisteet ”Reijon” roolista tässä asiassa ei vain viime talvelta vaan myös siitä, että hän on ollut nyt (yhdessä Raimo Laakian kanssa) tämän parjauskampanjan alottamisen ja siitä seuranneiden eestiläisten mafia-kiristysten takana. Ette voi millään kiistää sitä, etteikö VL:n päätoimittajan toiminta olisi ollut Raimo Laakian, ”liikemies Reijon” ja hänen eestiläisten ”liikekumppaniensa” kanssa täysin yhteensopivaa ja koordinoidusti jatkettua.

Vaikka olimme informoineet päätoimittaja Timo Harakkaa ja toimittaja Esko Naskalia siitä, että he ovat tekemisissä rikollisten ainesten ja rikollisten pyrkimysten kanssa, he ovat jatkuvasti kieltäytyneet tutustumasta tähän olennaisimpaan puoleen liittyviin tosiasioihin ja aineistoomme.

Vaadimme heitä järjestämään yhteisen tapaamisen ”Reijon”, VL:n toimittajan ja meidän sekä Laakian, VL:n toimittajan ja meidän kanssa. Vaadimme useita kertoja myös heitä ottamaan yhteyttä A. Santaholman pesänselvittäjä-lakimieheen.

Kaikesta tuollaisesta Vihreä Lanka kieltäytyi. Kaikki tämä on jotain aivan muuta kuin karkeata lehtimiesetiikan rikkomista.

Agenttinne Tertia Suolahden avulla saitte hyvät tiedot sekä tämän yrityksen valtavasta (ja pienillä investoinneilla toteutettavasta) taloudellisesta potentiaalista sekä siitä akuutista (mutta myös väliaikaisesta) talouskriisistä, johon olimme ajautuneet. Häneltä saitte tietää sen, että

(a) voitte äärimmäisen rajulla hyökkäyksellä (ja vain sellaisella) kaataa meidät nyt, mutta ette esim. 2 kk:n kuluttua. Suolahdelta saitte tietää, että Saarekombissa oltiin tänä syksynä aloittamassa useita erilaisia kansainvälisiä kursseja (kuvanveisto, taidemaalaus, nukenvalmistus- ja yleensä keramiikka, ekofilosofiaa sekä feminististä teoriaa käsitteleviä seminaareja, jooga-, tai chi-, qiqong- ja homeopatiakursseja) sekä että olimme tuomassa Saarenmaalle 16-raitaista erittäin hyvää musiikkistudiota. (Jorma Vastelinille se oli henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä asia. Myös saarenmaalaisille muusikoille: olimme sopineet, että tuotamme ilmaiseksi saarenmaalaista kansanmusiikkia käsittelevän levyn sekä että annamme heidän muutenkin käyttää studiota määräaikoina ilmaiseksi).

Kaiken tämän olette nyt onnistuneet torpedoimaan – ja siten myös estämään akuutin rahapulamme ratkaisun.

Olette jatkaneet Tertia Suolahden haastattelulla parjauskampanjaanne.

Jokainen Suolahden syyte on vale, ja sen voi todistaa helposti täysin sitovasti monet eri tahoja edustavat henkilöt niin Suomessa kuin Eestissä. Te myös tiesitte itse aivan varmasti Suolahden monet väitteet yksiselitteisiksi valheiksi. Menettelynne tämän haastattelun suhteen oli rikollista myös siksi, että aivan hyvin olisitte voineet (kaiken tapahtuneen jälkeen se olisi ollut ehdoton velvollisuutenne) tiedustella näistä asioista hyvin monelta kyseisenä aikana Kuressaaressa kaiken aikaa paikalla olleilta henkilöiltä.

Ei ole epäilystäkään, että hän oli tullut Raimo Laakian ja varmasti myös Vihreän Langan toimittajien (ehkä vähän eri muodossa) antamien ohjeiden mukaisesti tekemään tuollaista parjauskirjoitusta Saarenmaalle. (Suolahden syytöksistä jokaiseen vastataan yksityiskohtaisesti parinkymmenen suomalaisen ja saarenmaalaisen toimesta erillisessä kirjoituksessa niin julkisuutta kuin tuomioistuinta varten.)

Suolahden artikkelin rikollisen luonteen tekee erityisen raskauttavaksi (ja toisaalta omalla tavallaan todistaa tämän koko ajojahdin koordinoitua luonnetta) seuraava:

Suolahti kuuli ja luki Saarenmaalla kaikki tosiasiat talousyrityksen , kulttuuriprojektin ja luonnonsuojelun keskinäissuhteista. Hän tiesi aivan hyvin, että sekä teidän alkuperäisen artikkelinne (joka aiheutti Jorma Vastelinin kuoleman) että lehdessänne julkaistun artikkelin väitteet olivat täyttä valetta ja röyhkeää parjausta. Lisäksi hän tiesi, ettei meidän vastineita oltu hyväksytty. Kaikesta tästä huolimatta hän julkaisi tuollaisen parjauskirjoituksen!

Hän myös itse myönsi usealle henkilölle Helsingissä Saarenmaalta palattuaan, ettei Vihreän Langan linjassa voi olla kyse mistään muusta kuin organisoidusta rikollisesta yrityksestä kaataa meidän talousyrityksemme ja alullepanemamme kulttuuriprojekti. Hän sanoi ymmärtävänsä, että toimittajien päämääränä on (yhteistyössä eräiden Eestissä toimivien liikemiesten ja siellä muutaman kulttuuri- ja luonnonsuojelupiireissä liikkuvien henkilöiden kanssa) kaapata projektista mahdollisimman paljon itselleen sekä jatkaa sen kehittämistä valmiiksi luodun perustan pohjalta.

Katumapäälle tultuaan T. Suolahti on keskusteluissa usean myös ulkopuolisen henkilön kanssa myöntänyt, että hänet oli lahjottu tekemään mahdollisimman valheellinen kuvaus ko. projektista ja siellä olevista henkilöistä. (Näistä keskusteluista on useat äänitetty.) Lisäksi hän sanoi, että jäljet vievät Tallinnaan. Siellä liikkuu muutamia sellaisia suomalaisia suurliikemiehiä jotka eivät keinoja kaihda. Jotkut heistä tietävät aivan hyvin talousyrityksemme potentiaalisen arvon, ja erään taholta meitä on yritetty jo kerran huijata, tosin silloin vielä ”pehmein” konstein.

Juttunne koko luonne oli sellainen, että olitte alunperin päättäneet (varmasti myös joidenkin lehdestänne täysin riippumattomien henkilöiden kanssa), että vastineita ei sitten oteta. Joku raaka liikemiestaho on kehoittanut teitä kirjoittamaan niin räikeää parjausta kuin olla voi, ”jotta heidän projektinsa kaatuu siihen paikkaan, kävi muuten sitten miten tahansa”.

Alkuperäisessä artikkelissanne hyökkäyksen tämä puoli näkyi julkaistuakin selvemmin: mitä räikeämpiä ja lukuisampia valheita, sitä varmempaa että vahinkoa seuraa… Väititte mm. sellaisia mielettömyyksiä, että ”maolaiset” ovat tuhonneet August Mälkin synnyinkodin ja rakentavat siihen tilalle diskon. Miten tuollaisiin valheisiin voi vastata?

Tosiasiassa

(1) Mälkin synnyinkoti on ollut aivan raunioina jo kymmeniä vuosia,

(2) olemme sopineet tilan perillisen ja Eestin kirjailijaliiton kanssa että se rakennetaan museoksi,

(3) sekä sopineet että lähellä sijaitseva kasarmi kunnostetaan kirjailijakeskukseksi ja että kaikki tämä tulee Eestin kirjailijaliiton hallintaan, sekä että

(4) kyseiselle maatilalle, sen perillisen kanssa, yhteisen suunnitelman pohjalta pyritään kehittämään lomakylä, joka

(a) kehitetään luonnonsuojelun tarkimpien periaatteiden mukaisesti,

(b) osa lomakylän tuloista tulee Saarenmaan luonnonsuojelun ja ko. kirjailijakeskuksen toiminnan tukemiseen.

Syyte ”maolaisuudesta” on myös mieletön. Tiedätte varsin hyvin, että esim. Matti Puolakka on keskeisenä elämäntehtävänään viimeiset viisitoista vuotta systemaattisesti arvostellut Mao Tsetungin ajattelua, leninismiä, marxismia ja yleensä sosialismin teoriaa sekä pyrkinyt siltä pohjalta kehittämään täysin uutta yhteiskuntafilosofiaa.

VL:n toimittajat tiesivät että periaatteidemme pohjalta vaadimme kaikkia mukaan tulevia sijoittajia sitoutumaan kunnioittamaan tarkasti Saarenmaan luontoa, kulttuuria, tapoja sekä paikallisia liikekumppaneitamme. Nämä periaatteemme ovat saaneet Saarenmaan kulttuuri-ihmisten valtaenemmistön varauksettoman kannatuksen. Ainoastaan jotkut vanhan vallan jäänteet ovat luonnonsuojelun varjolla ja määrättyjen liikemiespiirien avulla omia etupyyteitään ajaakseen mukana jollain tavalla tässä kollektiivisesti organisoidussa rikollisessa hankkeessa.

(Erään tällaisen ”luonnonsuojelijan” asiallisuutta kuvastaa esim. se, että kun olemme erään suomalaisen tutkijainsinöörin kanssa selvittäneet mahdollisuuksia tuottaa Saarenmaalle tuulienergiaa, niin hän on asettunut tätäkin projektia vastaan sillä perusteella, että tuulivoimalat tappavat ilmasta niin paljon hyttysiä ja muita itikoita.)

Asian rikosoikeudellinen puoli jää juristien hoidettavaksi. Valitettavasti Vihreän Langan rikollisten menettelytapojen vuoksi joutuu kärsimään koko Suomen luonnonsuojeluväki.

Varoitamme VL:n lukijoita: kaikki tähänastiset lausuntomme ja dokumenttimme on vääristelty!!

Joka tapauksessa vaadimme tässä asiassa myös muiden asianosaisten henkilöiden vastineiden julkaisemista!!!

Lisätietoja

(1) näistä valheista, joiden oikaisemiseen meille ei palstatilaa ole annettu, sekä

(2) Saarenmaan kulttuuriprojektin todellisesta luonteesta ja siihen sisältyvistä mahdollisuuksista saa seuraavasta osoitteesta (T. Vainio, Porttitie 9 C 25, 00940 HKI, puh. 306 737 tai Saarenmaalta allekirjoittaneilta os. Kuressaare, Pikk 26, Eesti).

Helsingissä 18.10.1993 Iris Keinänen, Niilo Rikula”