Artikkelit

20. Kolmas vastine. Salaliitoista taidokkain?

”Vastine Vihreä Lanka -lehdessä 23.9. ja 7.10. olleisiin valheisiin.

Saarenmaa-projektiin kohdistamienne yksiselitteisten valheiden räikeys ja runsaus, kantojemme jatkuva vääristely (yhtään lausuntoa ei ole jätetty vääristelemättä), se että olette ainakin tähän asti kieltäytyneet julkaisemasta vastineitamme, ja jatkaneet parjauskampanjaanne ystävämme kuolemantapauksen jälkeenkin todistavat vääjäämättä, että kysymys on jostain paljon vakavammasta kuin vain huonosta lehtimiesetiikasta, sensaationhalusta, henkilökohtaisesta katkeruudesta tai itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä vääristellä Suomen lähihistorian tärkeimpiä tosiasioita.

Kysymys on Timo Harakan, Esko Naskalin, Raimo Laakian ja ”Reijon” sekä muutamien eestiläisten suunnittelemasta talousrikoksesta – siinä ohessa kyllä sitten paljon muustakin.

Olemme teille jatkuvasti sanoneet, että Saarenmaan kulttuuriprojektissa olemme olleet vain alullepanijoita ja että haluamme siihen mukaan täysin riippumattomaan hallitsevaan asemaan erilaisia kulttuurihenkilöitä ja virallisia kulttuuriliittoja. Tuo on ollut määrätietoinen suunnitelmamme, jota olette nyt monella tavalla vaikeuttaneet ja josta olette antaneet koko ajan tietoisesti täysin valheellisen kuvan.

Ilmoitimme teille heti tämän prosessin alussa, että ”liikemies Reijo” esitti viime talvena meitä kohtaan avoimen taloudellisen kiristysvaatimuksen.

Hän vaati asiantuntijoiden arvioiden mukaan potentiaalisesti erittäin arvokkaasta liikeyrityksestämme huomattavan suurta osuutta itselleen. Hän ilmoitti, että ellemme tähän suostu, niin hän

(a) toimeenpanee (yhdessä eräiden Suomen vihreiden, eräiden ex-taistolaisten ja omien eestiläisten ystäviensä kanssa) julkisen parjauskampanjan syyttämällä projektissa toimivia henkilöitä aikeista turmella liiketoiminnallaan Saarenmaan luontoa, ”maolaisuudesta” (sehän oli leima kaikelle sille vasemmistolaiselle arvostelulle mitä Suomessa 1970- ja 80-luvulla Neuvostoliittoon kohdistettiin) ja pyrkimällä yleensäkin häpäisemään heidät henkilöinä keinoja kaihtamatta,

(b) ottaa yhteyttä Eestissä toimiviin mafia-ryhmittymiin. Meillä on hallussamme aineisto, jolla voimme osoittaa edellä sanotun kumoamattomasti todeksi.

Meillä on todisteet ”Reijon” roolista tässä asiassa ei vain viime talvelta vaan myös siitä, että hän on ollut nyt (yhdessä Raimo Laakian kanssa) tämän parjauskampanjan alottamisen ja siitä seuranneiden eestiläisten mafia-kiristysten takana. Ette voi millään kiistää sitä, etteikö VL:n päätoimittajan toiminta olisi ollut Raimo Laakian, ”liikemies Reijon” ja hänen eestiläisten ”liikekumppaniensa” kanssa täysin yhteensopivaa ja koordinoidusti jatkettua.

Vaikka olimme informoineet päätoimittaja Timo Harakkaa ja toimittaja Esko Naskalia siitä, että he ovat tekemisissä rikollisten ainesten ja rikollisten pyrkimysten kanssa, he ovat jatkuvasti kieltäytyneet tutustumasta tähän olennaisimpaan puoleen liittyviin tosiasioihin ja aineistoomme.

Vaadimme heitä järjestämään yhteisen tapaamisen ”Reijon”, VL:n toimittajan ja meidän sekä Laakian, VL:n toimittajan ja meidän kanssa. Vaadimme useita kertoja myös heitä ottamaan yhteyttä A. Santaholman pesänselvittäjä-lakimieheen.

Kaikesta tuollaisesta Vihreä Lanka kieltäytyi. Kaikki tämä on jotain aivan muuta kuin karkeata lehtimiesetiikan rikkomista.

Agenttinne Tertia Suolahden avulla saitte hyvät tiedot sekä tämän yrityksen valtavasta (ja pienillä investoinneilla toteutettavasta) taloudellisesta potentiaalista sekä siitä akuutista (mutta myös väliaikaisesta) talouskriisistä, johon olimme ajautuneet. Häneltä saitte tietää sen, että

(a) voitte äärimmäisen rajulla hyökkäyksellä (ja vain sellaisella) kaataa meidät nyt, mutta ette esim. 2 kk:n kuluttua. Suolahdelta saitte tietää, että Saarekombissa oltiin tänä syksynä aloittamassa useita erilaisia kansainvälisiä kursseja (kuvanveisto, taidemaalaus, nukenvalmistus- ja yleensä keramiikka, ekofilosofiaa sekä feminististä teoriaa käsitteleviä seminaareja, jooga-, tai chi-, qiqong- ja homeopatiakursseja) sekä että olimme tuomassa Saarenmaalle 16-raitaista erittäin hyvää musiikkistudiota. (Jorma Vastelinille se oli henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeä asia. Myös saarenmaalaisille muusikoille: olimme sopineet, että tuotamme ilmaiseksi saarenmaalaista kansanmusiikkia käsittelevän levyn sekä että annamme heidän muutenkin käyttää studiota määräaikoina ilmaiseksi).

Kaiken tämän olette nyt onnistuneet torpedoimaan – ja siten myös estämään akuutin rahapulamme ratkaisun.

Olette jatkaneet Tertia Suolahden haastattelulla parjauskampanjaanne.

Jokainen Suolahden syyte on vale, ja sen voi todistaa helposti täysin sitovasti monet eri tahoja edustavat henkilöt niin Suomessa kuin Eestissä. Te myös tiesitte itse aivan varmasti Suolahden monet väitteet yksiselitteisiksi valheiksi. Menettelynne tämän haastattelun suhteen oli rikollista myös siksi, että aivan hyvin olisitte voineet (kaiken tapahtuneen jälkeen se olisi ollut ehdoton velvollisuutenne) tiedustella näistä asioista hyvin monelta kyseisenä aikana Kuressaaressa kaiken aikaa paikalla olleilta henkilöiltä.

Ei ole epäilystäkään, että hän oli tullut Raimo Laakian ja varmasti myös Vihreän Langan toimittajien (ehkä vähän eri muodossa) antamien ohjeiden mukaisesti tekemään tuollaista parjauskirjoitusta Saarenmaalle. (Suolahden syytöksistä jokaiseen vastataan yksityiskohtaisesti parinkymmenen suomalaisen ja saarenmaalaisen toimesta erillisessä kirjoituksessa niin julkisuutta kuin tuomioistuinta varten.)

Suolahden artikkelin rikollisen luonteen tekee erityisen raskauttavaksi (ja toisaalta omalla tavallaan todistaa tämän koko ajojahdin koordinoitua luonnetta) seuraava:

Suolahti kuuli ja luki Saarenmaalla kaikki tosiasiat talousyrityksen , kulttuuriprojektin ja luonnonsuojelun keskinäissuhteista. Hän tiesi aivan hyvin, että sekä teidän alkuperäisen artikkelinne (joka aiheutti Jorma Vastelinin kuoleman) että lehdessänne julkaistun artikkelin väitteet olivat täyttä valetta ja röyhkeää parjausta. Lisäksi hän tiesi, ettei meidän vastineita oltu hyväksytty. Kaikesta tästä huolimatta hän julkaisi tuollaisen parjauskirjoituksen!

Hän myös itse myönsi usealle henkilölle Helsingissä Saarenmaalta palattuaan, ettei Vihreän Langan linjassa voi olla kyse mistään muusta kuin organisoidusta rikollisesta yrityksestä kaataa meidän talousyrityksemme ja alullepanemamme kulttuuriprojekti. Hän sanoi ymmärtävänsä, että toimittajien päämääränä on (yhteistyössä eräiden Eestissä toimivien liikemiesten ja siellä muutaman kulttuuri- ja luonnonsuojelupiireissä liikkuvien henkilöiden kanssa) kaapata projektista mahdollisimman paljon itselleen sekä jatkaa sen kehittämistä valmiiksi luodun perustan pohjalta.

Katumapäälle tultuaan T. Suolahti on keskusteluissa usean myös ulkopuolisen henkilön kanssa myöntänyt, että hänet oli lahjottu tekemään mahdollisimman valheellinen kuvaus ko. projektista ja siellä olevista henkilöistä. (Näistä keskusteluista on useat äänitetty.) Lisäksi hän sanoi, että jäljet vievät Tallinnaan. Siellä liikkuu muutamia sellaisia suomalaisia suurliikemiehiä jotka eivät keinoja kaihda. Jotkut heistä tietävät aivan hyvin talousyrityksemme potentiaalisen arvon, ja erään taholta meitä on yritetty jo kerran huijata, tosin silloin vielä ”pehmein” konstein.

Juttunne koko luonne oli sellainen, että olitte alunperin päättäneet (varmasti myös joidenkin lehdestänne täysin riippumattomien henkilöiden kanssa), että vastineita ei sitten oteta. Joku raaka liikemiestaho on kehoittanut teitä kirjoittamaan niin räikeää parjausta kuin olla voi, ”jotta heidän projektinsa kaatuu siihen paikkaan, kävi muuten sitten miten tahansa”.

Alkuperäisessä artikkelissanne hyökkäyksen tämä puoli näkyi julkaistuakin selvemmin: mitä räikeämpiä ja lukuisampia valheita, sitä varmempaa että vahinkoa seuraa… Väititte mm. sellaisia mielettömyyksiä, että ”maolaiset” ovat tuhonneet August Mälkin synnyinkodin ja rakentavat siihen tilalle diskon. Miten tuollaisiin valheisiin voi vastata?

Tosiasiassa

(1) Mälkin synnyinkoti on ollut aivan raunioina jo kymmeniä vuosia,

(2) olemme sopineet tilan perillisen ja Eestin kirjailijaliiton kanssa että se rakennetaan museoksi,

(3) sekä sopineet että lähellä sijaitseva kasarmi kunnostetaan kirjailijakeskukseksi ja että kaikki tämä tulee Eestin kirjailijaliiton hallintaan, sekä että

(4) kyseiselle maatilalle, sen perillisen kanssa, yhteisen suunnitelman pohjalta pyritään kehittämään lomakylä, joka

(a) kehitetään luonnonsuojelun tarkimpien periaatteiden mukaisesti,

(b) osa lomakylän tuloista tulee Saarenmaan luonnonsuojelun ja ko. kirjailijakeskuksen toiminnan tukemiseen.

Syyte ”maolaisuudesta” on myös mieletön. Tiedätte varsin hyvin, että esim. Matti Puolakka on keskeisenä elämäntehtävänään viimeiset viisitoista vuotta systemaattisesti arvostellut Mao Tsetungin ajattelua, leninismiä, marxismia ja yleensä sosialismin teoriaa sekä pyrkinyt siltä pohjalta kehittämään täysin uutta yhteiskuntafilosofiaa.

VL:n toimittajat tiesivät että periaatteidemme pohjalta vaadimme kaikkia mukaan tulevia sijoittajia sitoutumaan kunnioittamaan tarkasti Saarenmaan luontoa, kulttuuria, tapoja sekä paikallisia liikekumppaneitamme. Nämä periaatteemme ovat saaneet Saarenmaan kulttuuri-ihmisten valtaenemmistön varauksettoman kannatuksen. Ainoastaan jotkut vanhan vallan jäänteet ovat luonnonsuojelun varjolla ja määrättyjen liikemiespiirien avulla omia etupyyteitään ajaakseen mukana jollain tavalla tässä kollektiivisesti organisoidussa rikollisessa hankkeessa.

(Erään tällaisen ”luonnonsuojelijan” asiallisuutta kuvastaa esim. se, että kun olemme erään suomalaisen tutkijainsinöörin kanssa selvittäneet mahdollisuuksia tuottaa Saarenmaalle tuulienergiaa, niin hän on asettunut tätäkin projektia vastaan sillä perusteella, että tuulivoimalat tappavat ilmasta niin paljon hyttysiä ja muita itikoita.)

Asian rikosoikeudellinen puoli jää juristien hoidettavaksi. Valitettavasti Vihreän Langan rikollisten menettelytapojen vuoksi joutuu kärsimään koko Suomen luonnonsuojeluväki.

Varoitamme VL:n lukijoita: kaikki tähänastiset lausuntomme ja dokumenttimme on vääristelty!!

Joka tapauksessa vaadimme tässä asiassa myös muiden asianosaisten henkilöiden vastineiden julkaisemista!!!

Lisätietoja

(1) näistä valheista, joiden oikaisemiseen meille ei palstatilaa ole annettu, sekä

(2) Saarenmaan kulttuuriprojektin todellisesta luonteesta ja siihen sisältyvistä mahdollisuuksista saa seuraavasta osoitteesta (T. Vainio, Porttitie 9 C 25, 00940 HKI, puh. 306 737 tai Saarenmaalta allekirjoittaneilta os. Kuressaare, Pikk 26, Eesti).

Helsingissä 18.10.1993 Iris Keinänen, Niilo Rikula”

19. Toinen vastine. Vihapuheen ylittämätön klassikko?

”Laakia yritti omia Puolakan teorian.

Teen lisensiaattityötä Matti Puolakan historianfilosofiasta ja olen alkanut vetää kaikille avointa Suomen lähihistoriaa tutkivaa työryhmää.

Käsitellessään Marxilais-Leniniläisten ryhmien (MLR) ja vaihtoehtoliike Idun historiaa (VL 23.9.) Vihreä Lanka on valinnut haastateltavansa omituisesti. Lähteenä on henkilö, joka 1980-luvun alussa jätti liikkeen ja lähti mielistelemään niitä vasemmistolaisia ja vihreitä, jotka kansakunnan yleisen tavan mukaan olivat Leonid Brezhnevin perseennuolijoita.

Raimo Laakia oli kaikissa väittelykysymyksissä jo 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Matti Puolakkaa vastaan. Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa noista ajoista lähtien. 1979 Raimo Laakia sanoi julkisissa tilaisuuksissa useita kertoja, että Puolakan ideat ovat tärkeitä sen hetken maailmassa, että niiden pohjalta marxismi tulee kumoutumaan sisältä päin ja tulee syntymään uusi maailmankatsomus, jonka läpimeno maailmalla on varmaa.

1985 Raimo Laakia tiesi, että Matin silloin jo hyvin kehittyneillä ajatuksilla hieman modifioidussa muodossa saisi Suomessa kovan maineen ja että muutaman vuoden kuluttua maailmallakin. Hän aikoi kirjoittaa ne omissa nimissään, vaikka ne olivat syntyneet häntä vastaan, toki epämääräisesti myöntäen Matin aloitteentekijän roolin.

Se olisi ollut kulttuurihistorian yksi suurimpia varkauksia. Tuon kielsimme, ja siitä lähtien Raimo Laakian elämän pääpyrkimyksenä on ollut tuhota Matti Puolakka ja Iris Keinänen.  Sekä siinä ohessa ja sen jälkeen saada tuosta mullistavasta teoriasta mahdollisimman paljon omiin nimiinsä.

Tämä näytelmä muistuttaa ”Amadeus”-filmiä, jossa Salieri tiesi varsin hyvin Mozartin sävellystyön arvon, mutta halusi ehdottomasti tuhota hänet ja varastaa mahdollisimman paljon hänen teoksistaan. Vihreän Langan toimittajat ovat niiden hovisäveltäjien asemassa, jotka eivät tajunneet Mozartin suuruutta, mutta vihasivat häntä sen takia, että hän oli este heidän uralla etenemisellensä.

Julkaisemme tästä polemiikista ja Suomen lähihistoriasta laajan vihkosen, johon Vihreän Langan toimittajilla on myös oikeus kirjoittaa. Lisäksi tulemme järjestämään keskustelutilaisuudet aiheista:

  • Suomen lähihistoria, taistolaisten, MLR:n, vihreiden ja Idun suhde Neuvostoliittoon sekä näiden järjestöjen suhde keskustelukulttuuriin ja väittelymenetelmiin.
  • Matti Puolakan yhteiskuntafilosofia, sen tausta ja kansainväliset ulottuvuudet.
  • Kulttuuriprojekti Saarenmaalla. Ketkä valehtelevat ja ketkä puhuvat totta? Mitä Saarenmaa-projekti voisi onnistuessaan merkitä yleiseurooppalaisessa kulttuurihistoriassa?

Saarenmaa-projektista Vihreässä Langassa esitettyihin konkreettisiin muun muassa taloutta koskeviin valheisiin vastaa Iris Keinänen toivuttuaan tuohon projektiin ja hänen henkilöönsä kohdistetun raa’an hyökkäyksen aiheuttamasta sairauskohtauksesta.

Timo Vainio, Helsinki”

 

18. Monta vastinetta Vihreälle Langalle

Syksyllä 1993 kirjoituksiin tuli useita vastineita. Timo Harakka selvitteli asiaa Julkisen sanan neuvostolle muun muassa näin: ”…Vainion ryhmältä saapui syys-lokakuussa niin monta erilaista kannanottoa eri versioin ja eri osoitteisiin, että he itsekin merkitsivät kantelunsa liiteluetteloon vain kaksi kolmesta jätetystä vastinevaatimuksesta… ja kantelun tekijät olivat kuitenkin alkuaankin vakuuttuneita siitä, että kyseessä olisi jonkinlainen ajojahti heitä kohtaan, ja pyrkivät estämään artikkelien julkaisun muun muassa tunkeutumalla lehden toimitukseen taittoiltana…”

Timo Vainion mukaan tuona iltana toimitukseen ilmaantui lopulta poliisi ja puolakkalaiset vastineentuojat joutuivat ulos.

Ihan ensimmäisen vastineen kirjoittivat Timo Vainio ja Pia Länsman. Se oli pitkä. Siinä muun muassa ihmeteltiin kuka ”liikemies Reijo” mahtaa olla. Tekstiä en ole löytänyt.

Toisen vastineen kirjoittivat Timo Vainio ja Pia Länsman.

Kolmas tuli Iris Keinäseltä ja Niilo Rikulalta. Vastineteksteistä voi päätellä, että ne kaikki laadittiin Matti Puolakan tiiviissä ohjauksessa.

Sekä Vihreän Langan toimitus että Julkisen sanan neuvosto pitivät vastineita julkaisukelvottomina.

Muisteja-sivustolle julkaiseminen ei ole ongelma. Vihapuhehan kohdistuu minuun. Tekstit kertovat henkisestä todellisuudesta ja niillä on kaunokirjallisia ansioita.

(Raimo Laakia 17.2.2017)

17. Julkisen sanan neuvoston langettava päätös

Vihreä Lanka 29/94, 21.7.1994

”Julkisen sanan neuvoston langettava päätös oikeita tietoja, kunnian suojaa ja vastineen julkaisemista koskevassa asiassa.

Kantelijat: Iris Keinänen, Pia Länsman, Matti Puolakka, Niilo Rikula ja Timo Vainio.

Vastaaja: Vihreä Lanka.

Julkisen sanan neuvosto on kantelusta tehnyt langettavan päätöksen Vihreän Langan artikkeleista ”Maolaisten pesänjakajat löysivät paratiisinsa (Nro 38/23.9.93) ja ”Kesä gurun alokkaana” (Nro 40/7.10.93).

Julkisen sanan neuvoston päätös on kokonaisuudessaan seuraava:

Kantelu.

Vihreän Langan numerossa 38/1993 ja 40/1993 käsiteltiin kantelijoiden kulttuuriprojektia Saarenmaalla, heidän liikeyrityksiään ja arvosteltiin heitä henkilökohtaisesti. Kantelijat katsovat, että artikkelit julkaistiin vahingoittamistarkoituksessa ja että artikkelit ovat aiheuttaneet heille huomattavia taloudellisia menetyksiä.

Artikkelit perustuvat heidän mukaansa valheille. Asianosaisia ei ole niitä varten kuultu, puhelinkeskusteluista muokattiin mielivaltaisesti haastatteluja eikä lehti myöntänyt vastineoikeutta.

Kantelijoiden mukaan heidät kuvattiin sotilaalliseksi ryhmäksi, joka on tuonut mafian Saarenmaalle, huijannut ihmisiä ja syyllistynyt taloudellisiin rikoksiin. Yksi kantelijoista nimettiin useiden eri ihmissuhteiden rikkojaksi ja muutenkin kanssaihmisten hyväksikäyttäjäksi. Toista kantelijaa syytettiin vastaavanlaisista asioista, lisäksi häneen iskettiin ilkeämielisiä leimoja.

Lehti ei halunnut tarkistaa lähteenä käyttämänsä ”liikemiehen” taustoja eikä hänen esittämiään väitteitä. Kantelijat kiinnittävät vielä erityistä huomiota siihen, että artikkelikokonaisuudessa syytettiin kantelijoita lakien rikkomisesta ja eestiläisen kulttuurimuiston tuhoamisesta.

Lehti julkaisi numerossaan 40 jatkoartikkelin, vaikka toimittaja tiesi aiempien syytösten perustelemattomuuden, sen, ettei lehti julkaissut vastineita ja sen, että artikkelin väitteet olivat johtaneet yhden henkilön menehtymiseen. Lehti henkilöi artikkelissaan koko kansainvälisen kulttuuriprojektin yhteen ihmiseen. Tätä ihmistä herjaamalla projektille luotiin rikollinen imago. Lehti ei tuonut julki yhtään tosiasiaa tämän ihmisen elämäntyöstä. Hänen kuvansa julkaistiin luvatta. Kantelijat kiinnittivät vielä huomiota tapaan, jolla artikkelissa kommentoitiin ryhmän jäsenen kuolemaa.

Lehden vastaus.

Vihreän Langan entinen päätoimittaja Timo Harakka toteaa, että ensimmäisen juttukokonaisuuden tarkoitus oli kertoa totuudenmukaisesti ja tasapuolisesti suomalaisten yrityshankkeista Saarenmaalla. Jutun kirjoittajat haastattelivat kaikkia olennaisia osapuolia ja toinen kirjoittajista kävi myös paikan päällä. Ryhmän aatteita esiteltiin kritiikin vastapainoksi myös suopeassa valossa.

Pääjuttu lähetettiin yhdelle ryhmän jäsenistä nähtäväksi ja hänen kommenttejaan lisättiin tekstiin. Ryhmästä eronneen RL:n haastattelu lähetettiin kommentoitavaksi ryhmän keskushahmolle, joka ei vastannut soittopyyntöihin. Erään ryhmän jäsenen esittämät argumentit kirjattiin kuitenkin lehteen, hänen pyynnöstään nimettömänä. Jälkimmäinen artikkeli oli selkeästi henkilökohtainen silminnäkijäkuvaus.

Lehti ei leimannut kantelijoiden toimintaa rikolliseksi eikä syytä heitä ”hämäräbisneksen tekijöiksi” tai vastaaviksi. Lehti ei vastaa haastateltuina olevien henkilöiden mielipiteistä.

Lehdelle toimitettiin kolme kirjelmää artikkelien johdosta. Näistä kaksi ensimmäistä oli laadittu sellaisten henkilöiden toimesta, joita ei lainkaan käsitelty artikkelissa. Laatijat ilmoittivat toista kirjelmää jättäessään, että oikeus vastineen laatimiseen on siirretty heille. Mikään näistä kirjelmistä ei ollut julkaisukelpoinen. Kirjelmien laatijat eivät tyytyneet päätoimittajan laatimiin lyhennelmiin ko. kirjoituksista.

Lehti informoi kantelijoita vastineelta vaadittavasta muodosta ja pyrki kohtuullisessa määrin auttamaan kantelijoita tuomaan julki mielipiteitään.

Ratkaisu.

Neuvosto toteaa, että Vihreän Langan numerossa 38/1993 julkaistuun artikkelikokonaisuuteen sisältyi useita ryhmän jäsenten kommentteja ja selvityksiä. Pääartikkelin yhteydessä oli toimittajan ottamia kuvia ryhmän jäsenistä Saarenmaan toimitiloissa. Myös toiseen haastattelujuttuun oli liitetty ryhmän jäsenen kommentti, missä tämä kiisti haastattelussa esitetyt väitteet. Neuvosto toteaa, että kantelijoilla on ainakin jossain määrin ollut mahdollisuus selvittää näkökantojaan jo itse artikkelissa.

Kyseinen, numerossa 38 julkaistu artikkelikokonaisuus oli sävyltään poikkeuksellisen kärkevä. Kokonaisuus sisälsi kantelijoihin kohdistuneita vakavia väitteitä, jotka olivat omiaan saattamaan heidän toimintansa arveluttavaan valoon. Kahdesta ryhmään kriittisesti suhtautuvasta haastatellusta oli tehty omat juttunsa. Näissä jutuissa esitettiin väitteitä siitä, kuinka ryhmän jäsenet käyttivät ihmisiä taloudellisesti hyväkseen. Lisäksi niissä kerrottiin muista taloudellisista epäselvyyksistä sekä psykologisesta painostuksesta. Juttujen perusteella väitteet perustuivat toisaalta haastateltujen omiin kokemuksiin, toisaalta vahvistamatta jääneisiin kuulopuheisiin.

Neuvosto ei havainnut, että artikkelikokonaisuudessa olisi syytetty ryhmän jäseniä kulttuuriprojektin rahoittamisesta rikollisin keinoin tai eestiläiskirjailijan kotitalon tuhoamisesta. Myöskään ryhmän keskushahmon valokuvan julkaisemista ei voida pitää hyvän journalistisen tavan vastaisena. Toisaalta kokonaisuuteen sisältyi erityisesti tähän keskushahmoon kohdistuneita luonnehdintoja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia koskevia väitteitä, jotka olivat omiaan loukkaamaan häntä henkilökohtaisesti. Se, että kyseessä olivat lähinnä haastateltavien esittämät kannanotot, ei oikeuttanut lehteä julkaisemaan näitä loukkaavalla tavalla esitettyjä luonnehdintoja.

Vihreän Langan numerossa 40 julkaiseman artikkelin otsikkona oli ”Kesä gurun alokkaana”. Toimittaja kertoi siinä kokemuksiaan Saarenmaalla ja Helsingissä. Artikkeli keskittyi melko pitkälti ryhmän keskushahmon käyttäytymiseen ja henkilöön. Artikkelissa esitetyt luonnehdinnat ja kuvaukset olivat neuvoston mielestä häntä henkilökohtaisesti loukkaavia.

Artikkelit suuntautuivat suhteellisen pieneen ryhmään. Tämän vuoksi kaikkia niitä lehdelle toimitettuja kirjelmiä, joiden laatija tiedettiin ryhmän jäseneksi, olisi tullut kohdella vastineina. Samalla neuvosto toteaa, että nämä kirjoitukset olivat sellaisenaan julkaisukelvottomia. Kirjoitusten sanavalinnat ja sisältö olivat sellaisia, että niiden pohjalta ei enempiä jatkoneuvotteluja voitu käydä. Vastineiksi tarkoitettujen kirjoitusten julkaisematta jättäminen ei näin ollen johda huomautuksen antamiseen.

Neuvosto totesi edellä, että artikkeleihin sisältyi henkilökohtaisesti loukkaavia luonnehdintoja ja väitteitä. Tältä osin neuvosto antaa Vihreälle Langalle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

 

16. Päätoimittaja Timo Harakka vastaa Anu Kantolalle

Vihreä Lanka 43/93, 28.10.1993

”Timo Harakka vastaa: Artikkeli Saarenmaan lomakiinteistö- ja kehityshankkeista oli asiallinen, tosiasioissa pitäytyvä ja tasapuolinen. Aihe oli olennainen. Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua? Onko tiedotustutkija Kantola vakavissaan sitä mieltä, että lehti on syyllistynyt vähintään kuolemantuottamukseen – ellei peräti murhaan?”

 

15. Anu Kantola: Vihreän Langan outo ajojahti

Vihreä Lanka 43/93, 28.10.1993

”Ihmettelen Vihreän Langan käynnistämää entisten maolaisten ajojahtia (VL 23.9., 7.10.). Lomailin itse Saarenmaalla kaksi päivää syyskuussa, jolloin tapasin myös muutamia heistä.

Tapasin myös Joren, nuoren kaverin, joka oli kotiutunut Saarenmaalle ja suunnitteli rakentavansa sinne äänitysstudion.

Jore on nyt kuollut. Langan juttu osui suoraan vyön alle. Saarenmaalaiset tiesivät jutun olevan tulossa ja olivat odottaneet Langan ilmestymistä toivoen, että juttua ei julkaistaisi. Kun juttu tuli ulos ja Jore sai siitä tiedon perjantaina 24.9., hän katosi järkyttyneenä kaupungille ja löydettiin seuraavana aamuna kadulta sydän pysähtyneenä.

Lanka vastasi hyökkäämällä. Lehden ainoa kommentti asiaan oli Tertia Suolahden jutussa (VL 7.10.), jossa kirjoittaja kuittasi lyhyesti, että jos yksi lehtijuttu aiheuttaa kuoleman, täytyy liikkeen sisäisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.

Jäin miettimään, onko tosiaan liikkeen vika, jos hurja lehtijuttu tappaa kohteensa. Ja jos niin olisi, niin oikeuttaako se silti painamaan liipaisinta. Kyseessä on varmasti erikoinen joukko ihmisiä, joiden elämässä on tasapainottomuutta ja vaikeuksia. Mutta he ovat myös yksityisiä ihmisiä, joiden yhteiskunnallista asemaa voidaan pitää hyvin marginaalisena. Olisi tarpeellista pohtia, millä oikeudella ja mistä syystä heitä voi nostaa julkisuuteen. Voidaanko kenen tahansa raha-, alkoholi- ja itsetunto- ja ihmissuhdeasiat setviä lehden sivuilla, varsinkin kun tyylilajina on ollut kummallinen paatos ja hehkutus.

Lahkolaismoralismi journalismin genrenä on muutenkin arveluttavan alkeellista yhteiskunta-analyysia. Kuka voi sanella, mikä elämäntapa on toista parempi niin kauan, kun ihmiset saavat itse vapaaehtoisesti valita, kenen kanssa liikkuvat ja minne rahansa pistävät. Jonkin tulkinnan mukaan ongelmallisia eivät ole niinkään nämä marginaaleihin ajautuneet ihmiset, vaan yhteiskunnan keskusalue, joka ahdistaa kaikkia keskivertokaavaan omilla ehdottomilla valtiollisilla ja verollisilla pakoillaan.

Tekstejä lukiessa tulee mieleen klassinen syntipukki-syndrooma. Poikkeaviin ryhmiin heijastetaan omassa itsessä voimakkaiksi, mutta samalla ongelmallisiksi  ja ahdistaviksi koetut piirteet. Ehkä raimo laakioita, tertia suolahtia ja meitä jokaista vaivaa salainen halu löytää suuri guru tai totuus, jonka vuoksi elää ja taistella. Pieneen ryhmään on helppo projisoida nämä tiedostamattomat toiveet ja nähdä siinä vain suuri johtaja lampaineen. Tuhoamalla ja kieltämällä tämä ryhmä yritetään tuhota myös oma ongelma.

Kyseiset jutut ovat varmasti jääneet lukematta monilta Langan lukijoilta. Juttujen kohteet sen sijaan reagoivat voimakkaasti nähdessään yksityiselämänsä lehden palstoilla. Siksi juttujen tekijöiden pitäisi ymmärtää painomusteeseen liittyvää vastuuta.

Tätä vastuuta perättiin Langassa toisessa yhteydessä, kun (Yrsa Stenius) pohti (VL 30.9.) ruotsalaisten sanomalehtien poliitikkoihin kohdistuneita ajojahteja 80-luvulla. Yksi niistä pakotti Ruotsin oikeusministerin eroamaan ja päättyi ministerin itsemurhaan kolmen vuoden päästä. Tätä kutsuttiin mediamurhaksi.

Anu Kantola

Helsinki

14. Kesä gurun alokkaana

Vihreä Lanka 40/93, 7.10.1993

”Sisällä. Tertia Suolahtea yritettiin värvätä Matti Puolakan joukkoihin. Suolahti kävi elokuussa Saarenmaalla tutustumassa lahkon omistamaan ”idän ja lännen kohtauspaikkaan”.

Vihreä Lanka kirjoitti Suomen maolaisista ja heidän ”pesänjakajiensa” Saarenmaan-bisneksestä 23. syyskuuta.

Tertia Suolahti.

Kevätkesä 1993. Puolakka haluaa minut.

Törmään Vanhan Kuppilassa Matti Puolakka-nimiseen mieheen. Seurue on hilpeä, ja Puolakka innostuu jahtaamaan naisia. Jahdin kohde olen valitettavasti minä. ”Anna mun nussia sua.”

Humalassa sekoileva Puolakka sanoo filosofian olevan elämäntehtävänsä.

Kesä 93. Vierailukutsu.

Puolakka tavoittelee minua lampaidensa, opetuslapsiensa välityksellä. Kuulen Saarekombista; tulevasta idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta. En tiedä uskoako vai ei. Puolakka haluaisi minut vieraakseen Viroon Saarenmaalle.

6 – 12.8. Vainoja Saarenmaalla.

Mielenkiinto voittaa ja lähden. Saarenmaalla pitäisi olla lähestulkoon valmis vaihtoehtoväen kulttuurihotelli.

Perillä havaitsen, että talon kolmas kerros on osittain asutettu. Huoneet ovat likaisia, ja niiden sisustukseen kuuluu vain patja ja makuupussi.

Keittiöön ei tule vettä. Suihku on puolen kilometrin päässä sijaitsevassa kerrostaloasunnossa, joka on puolakkalaisten hallussa.

Saarekombin rakennuksessa on yhä suutari ja muutamia toimistoja, joita suomalaisilla ei Viron lain mukaan ole vielä oikeutta häätää.

Minulla on kirjoituskone mukanani, mutta Saarekombissa ei saakaan tehdä töitään rauhassa, vaikka sellaisesta on sovittu. Puolakka yrittää tuppautua mukaan suihkuunkin.

”Sä et tiedä kuinka suuren ihmisen kanssa sä olet tekemisissä! Tänne tulee jatkuvasti faxeja New Yorkista ja Torontosta”, esittelee Iris Keinänen minulle Puolakkaa.

Projektilla ovat rahat lopussa. Taloudesta vastuun kantanut Hanski on joutunut arvostelun kohteeksi. ”Hanski on pettänyt meidät”, Puolakka tuskailee, ”ihminen on ihmiselle susi”.

Samoin liikkeen on pettänyt eräs rivijäsen, joka on rohjennut ryypätä asumistukensa Tallinnassa sen sijaan, että olisi kantanut sen Saarekombiin. Tästä riittää huutoa päiväksi.

Käsitän, että ahdistelujen tarkoitus on kouluttaa koko porukkaa, lisätä oikeamielisten arvoa ja varoittaa sooloilusta.

Iris käy neuvotteluja virolaisten liikemiesten kanssa. Hän palaa tolkuttomassa humalassa huutaen miljoonista, joita on lupailtu. Liikeneuvottelujen on määrä jatkua illanistujaisten merkeissä.

Puolakka kieltää Iristä menemästä, etteivät hänen hermonsa pettäisi neuvottelujen paineessa liikemiesten nähden. Hän osoittaa kolmea läsnäolevaa kannattajaansa ja käskee heitä jatkamaan neuvotteluita.

Hiljaisena hetkenäni listaan mielessäni lahkolaisuuden piirteitä, jotka Saarekombissa näen: maanpako, pieni eristäytynyt yhteisö, kireä usko opinkappaleisiin, unettomuus ja muut psyykkisen murtamisen keinot.

Puolakka sanoo hakevansa ympärilleen rikkinäisiä ihmisiä, joilla on oma karmansa ja tuskansa. Voimakkaiden ihmisten manipuloiminen olisikin vaikeampaa.

Koska Puolakka katsoo olevansa Suomessa väärinymmärretty, hän ei halua enää julkaista kirjojaan suomeksi ennen kuolemaansa.

Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) Puolakka käsittelee dialektiikkaa, ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta. Filosofiaan perehtyneet ovat panneet merkille yhden teeman, jota Puolakka ei käsittele:manipulaatio.

Hakiessaan kannatusta ja rahaa Puolakka luettelee mielellään julkkiksia, jotka ovat olleet liikkeeseen yhteydessä: runoilija Riitta Fogel, taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

Alimpaan helvettiin hän kiroaa Raimo Laakian. Tämän syntisen, joka on kirjoitellut lehtiin omana itsenään ilman pyrkimystä nostaa liike myönteiseen valoon. Yhteistä Palsalle, Aronpurolle ja Laakialle on, että he ovat lähteneet pois Marxilais-leniniläisestä Ryhmästä ja Idusta.

Jotkut liikkeen entisistä jäsenistä ovat katkeria noitavainoista ja menetetyistä vuosista, toiset jaksavat nauraa kokemuksilleen.

Saarekombissa Puolakka pitää minulle puheitaan, mutta ei viittaa Maoon vielä niin selvästi kuin myöhemmissä alustuksissaan. Tiskit tiskataan ja koirat ulkoilutetaan, kun Puolakka käskee.

Pyydän aikaa olla itsekseni, mutta minulle vain jatkuvasti korostetaan kuinka ainutlaatuisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Puolakan lampaille kahdenkeskinen keskustelu gurun kanssa on tavoiteltava asia. Minulle Puolakka alustaisi mieluiten sängyssä.

Liikkeen raha-asiat ovat pielessä. Dramaattisia kohtauksia syntyy pienistäkin asioista. Puolakan yliampuvan käytöksen takaa pilkottaa inhimillinen olento, rikkinäisen luonteensa ja maskinsa vanki.

Juominen on tolkutonta, pämppälinjan mukaista. Puolakka julisti pämppälinjan 1970-luvulla. Pämppääminen tarkoitti julkista ryyppäämistä, vapaata rakkautta, monisuhteita…Yhteiset sänkykaverit sitoivat liikkeen jäsenten kohtalot toisiinsa.

1960-luvulla Puolakka pyrki SDNL:n liittohallitukseen, josta maolaiset ajettiin pois. Kun maolaiset vuosikymmentä myöhemmin istuivat Tampereen Tillikassa, heille järjestyi aina tilaa – muut asiakkaat kaikkosivat heidän läheltään.

Puolakkalaiset myöntävät itsekin, että pämppälinja on ollut osasyyllinen liikkeen kriiseihin. Ryyppääminen ja rakastelu olivat kritiikkiä vanha-SKP:läiselle puritanismille, jossa Puolakankin juuret ovat. Matti Puolakka kasvoi vahvasti SKP:läisessä kodissa.

Humalainen Puolakka hokee haluavansa naida minua, kunnes sammuu Saarekombin keittiön lattialle. Seuraavana aamuna lähden Suomeen krapulaisena ja univelkaa niskassani. En tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Suomessa kerron matkastani niille, jotka ovat innoissaan idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta.

11.9. Kolehti kerätään.

Eerikinkadulla eräässä yksityisasunnossa järjestetään alustustilaisuus, johon minut on kutsuttu. Puolakka istuu suuren pöydän takana ympärillään parikymmentä innokasta kuuntelijaa.

Filosofisia ”uutuuksia” ovat se, että kulttuurin painopiste on siirtymästä Euroopasta pois ja että Suomen yliopistolaitos menettää arvoaan, kun koulutusjärjestelmät muuttuvat. Puolakka korostaa, että filosofiset rakennelmat osoittavat toimivuutensa vasta käytännössä.

Tilaisuudessa kiertää hattu, johon putoaa ensin kymppejä. ”Saa siihen laittaa suuriakin seteleitä, minä elän kädestä suuhun”, Puolakka sanoo. Hattuun alkaa tippua viisikymppisiä, satasiakin. Kynät rapisevat, kun kuulijat tekevät muistiinpanojaan. Lattialla leikkivä, ikävystynyt lapsi yritetään vaientaa. Alustus vilisee viittauksia Marxiin ja Hegeliin. Loistavan Polun jäseniä on tavattu Euroopassa ja tapaamisilla ylpeillään.

Kolmen tunnin alustuksen jälkeen jatko päätetään siirtää kapakkaan. Puolakka jää asuntoon mietiskelemään.

Kolmessa Kreivissä on Puolakan kenraaleita ja kannattajia. Utelen, että mikä Puolakassa niin viehättää. Vastaukset ovat epämääräisiä, karisma tuntuu kuitenkin asettuvan filosofian edelle.

Humala alkaa voittaa seurueen, eikä palvonta ole enää niin yksiviivaista. Corona-baarissa arvostelen Puolakkaa. Saan ensin puolakkalaisen naisen vihat päälleni. Vedän sanojani takaisin, ja nainen puolestaan sanoo, että hän haluaisi lähteä omille teilleen koko kuviosta.

Pari vähemmän puolakkalaista naista usuttaa minua panemaan Puolakalle kapuloita rattaisiin.

Puolakka, jonka puhelinohjeiden mukaan kapakkaa on vaihdettu mieluisampaan, ei lupauksistaan huolimatta näyttäydy.

13. – 19.9. Tonnilla saarnakasetteja.

Tapaan liikkeen entisiä ja nykyisiä jäseniä. Travolta kertoo minulle liikkeen historiaa, jotta ymmärtäisin paremmin.

Maolaisten kirjapaino Demo ja yhteistyö Kiinan suurlähetystön kanssa ovat menneitä, samoin lukuisat kommuunit, joita on yritetty asua. Saarenmaa ei ole ensimmäinen yritys vaihtaa maata, liike on yrittänyt aiemmin asettua Ranskaan ja muihinkin Euroopan maihin.

Toiminta on aloitettu samanaikaisesti Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Myös Raumalla ja Porvoossa on toimittu.

Tapaan vanhan ystäväni, jonka kytkennöistä liikkeeseen en ole ennen tiennyt. Hän kertoo Otaniemen ajoista: hillittömistä bileistä, alustustilaisuuksista. Puolakkalainen hän ei enää ole, mutta sympatisoi jonkin verran.

Kuten useimmilla rivijäsenistä, hänelläkään ei tunnu olevan tietoa Puolakalle lahjoitetuista asunnoista tai alustuksia sisältävistä kaseteista. Uusille, mukaan houkuteltaville ihmisille kasettia jaetaan ilmaiseksikin. Liikkeessä pitkään olleet suostuvat maksamaan kasetista tuhatkin markkaa.

Puhuessaan minua mukaan liikkeeseen Travolta kehottaa kuuntelemaan myös vastapuolta. Hän haluaa tehdä vaikutuksen liikkeen vapaamielisellä asenteella.

Otan yhteyttä Raimo Laakiaan. Kuulen, etten olekaan ainoa, joka on tekemässä Puolakasta juttua, Vihreä Lanka on edellä.

Viikon alussa näen krapulaisen Puolakan, joka haluaa viedä minut ja Iriksen autiolle saarelle. Hän on kurkkuaan myöten täynnä Saarekombia ja haluaa vetäytyä kirjoittamaan ja mietiskelemään.

”Minä en muuta osaa kuin murehtia”, hän sanoo. ”Minä olen oman luonteeni vanki.”

Muilla on Puolakan mukaan mahdollisuus muuttua, mutta nerolla ei. Puolakka on kuitenkin voimissaan, kehottaa minua etsimään muitakin miehiä itsensä lisäksi. En voi olla nauramatta.

Viikonloppuna tapaan Puolakan uudestaan. Hänellä on ollut murheita.

Pitkän tinkaamisen jälkeen hän kertoo, että Vihreään Lankaan on tulossa heistä juttu. Hän vähättelee asiaa ”aktiivisti”, kuten hän ilmaisee, ja siirtyy murehtimaan liikeneuvotteluja.

Puhelinvastaajastani löydän viestin Hantta Krausesta, tämän kanssa Puolakka ”on sopinut tapaamisen”. Kaurismäet ja Hasse Walli vilahtelevat puolakkalaisten puheissa tuon tuosta. Julkkiksilla ylpeily on tietoista kuvan rakentamista.

Minua Puolakka taivuttelee kirjoittamaan esitteitä Saarekombista erilaisille järjestöille.

Suomen valloittaminen ei riitä. Puolakka haluaa myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Saarenmaan jälkeen seuraava tukikohta voisi Puolakan mukaan olla Praha tai Berliini.

Sunnuntaina Travolta on saanut luettavakseen Laakian haastatteluun pohjautuvan osan Langan jutusta. Sovimme tapaamisen Cafe Maestroon.

Puolakka ja Travolta saapuvat edellisestä kapakasta myöhässä, hysteerisinä. Hämmästelen mistä on kysymys ja saan tekstin käsiini.

Puolakka mesoaa: ”Tämä on Iriksen ja minun murha. Meidät on murhattu. Ei se mitään.”

Hetken päästä hän hakee sääliä: ”Anna mun nussia sua.”

Joudun vaihtamaan pöytää ennen kuin saan jutun luetuksi.

Viereisessä pöydässä istuu Vanhalta tuttu Kepu: ”Et kai sä vaan oo ruvennut noiden itulaisten kanssa veljeilemään?”

”Maallikoiden” mielipiteet ovat kautta linjan saman suuntaisia. Vasemmistossa maolaisia on vähätelty: Tiedonantajassa ilmestyi aikanaan Kiinaa käsitteleviä kirjoituksia, joita maolaiset pitivät panettelevina ja vastasivat niihin oman lehtensä, Punakaartin, sivuilla.

1980-luvun alussa Punakaartissa ilmestyi neuvostotalouden tulevaa romahdusta käsittelevä kirjoitus, joka sinänsä oli Suomessa ainutlaatuinen: Neuvostoliittoa ei uskallettu julkisesti arvostella. Suojelupoliisi kuunteli Puolakan puhelinta.

Alustustilaisuudet olivat vielä kaikille avoimia. Niihin kutsuttiin vastustajia väittelemään, mutta harva halusi mennä maolaisten kokoukseen parjattavaksi.

Nykyisin puolakkalaisilla ei ole enää aikomusta vaikuttaa Suomen poliittiseen kenttään.

Puolakka sanoo olevansa valmis keskustelemaan kansainvälisissä tilaisuuksissa ja on melko varma, että niissä häntä ymmärrettäisiin.

Hänen tekstinsä palautettiin newyorkilaisesta kustantamosta ilman kommenttia.

Puolakka suunnittelee kansainvälistä esikoisteosten kustantamoa Saarekombin yhteyteen. Puhetta on myös opintopiirien käynnistämisestä uudelleen.

Sana underground toistuu Puolakan puheissa usein. Kaikki merkittävät filosofiat ja liikkeet ovat Puolakan mukaan nyt maan alla, mutta vielä tulee päivä, jolloin ne nousevat valoon.

20.9. Minua epäillään.

Travolta soittaa kiihtyneenä ja utelee, olenko minä mahdollisesti Langan jutun takana. Vastaan rehellisesti: ”En.”

Puolakkalaiset haukkuvat Langan minulle puhelimessa: kieltävät minua olemasta missään tekemisissä kyseisen lehden tai Raimo Laakian kanssa.

Luen vanhoja Punakaarteja ja Puolakan filosofiaa. Käyn keskustelun liikkeen entisen jäsenen kanssa. Hän arvostaa filosofiassa sitä, että myös yhteiskunnan kieltämiä tunteita ja tapahtumia käsitellään.

Teksteissään Puolakka puhuu suvaitsevuudesta, mutta hänen johtamassaan liikkeessä poikkipuolisesta mielipiteestä saa päälleen noitavainot.

25.9. ”Lanka loataan nyt”.

Tapaan Aronpojan Elielissä ja minut vapautetaan epäilyksistä.

Puolakka on ollut huonossa kunnossa, mutta voimaa vastineeseen kerätään. Aikomuksena on myös saattaa Vihreä Lanka huonoon valoon. On kuulemma joitakin lehtimiehiä, jotka pitävät Lankaa roskalehtien tasoisena julkaisuna. Kyseisiin toimittajiin aiotaan ottaa yhteyttä Langan nitistämiseksi.

Aro on tuohduksissaan lehdistön etiikasta. Hän ihmettelee mikä on Langan jutun perimmäinen motiivi.

Keskustelussa käy ilmi Puolakan vieraantuminen yhteiskunnasta. Puolakan kenraaleilla, kuten Arolla, on yhteiskunnan toiminnasta jonkunmoinen käsitys.

Kapakassa: ”Aro, tuo mulle kalja!” Kalja tuodaan. Puolakalle on pöytiintarjoilu itsepalvelupaikoissakin.

Veroilmoituksen täyttämistä Puolakka ei pidä tarpeellisena. Puolakan yritykset ovat bulvaanien nimissä, jotta hänen itsensä ei tarvitsisi liata käsiään.

27.9. Puolakkalaisia pelätään.

Porvoossa, jossa puolakkalaiset ovat viime aikoinakin toimineet, asuu muutamia ex-maolaisia. Heidän suhteensa ryhmään on katkeran oloinen, he mieluummin unohtavat kuin muistelevat.

On huhuja, että puolakkalaisia vastaan olisi tehty rikosilmoitus katteettoman lomaosakkeen myynnistä. Niihin on vaikea saada varmistusta. Kukaan ei halua sekaantua. Puolakkalaiset koetaan jollain tavoin uhkaaviksi.

Puolakkalaisten julkinen kuva on Porvoossa hyvä. Paikallisessa lehdessä on kehuttu Iris Keinäsen ja hänen taiteilijamiehensä Niilo Rikulan järjestämää kuvataidetapahtumaa, johon oli kutsuttu Baltian maiden tunnetuimpia taiteilijoita.

Myös Karkkilaan puolakkalaiset ovat koettaneet saada jalansijaa, mutta eivät ole onnistuneet.

Päiviä myöhemmin tapaan Puolakan Cafe Sociksessa. Paikalle osuu myös Laakia.

Sillä aikaa, kun Laakia käy tiskillä, Puolakka käskee minua lopettamaan yhteydenpitoni Laakiaan. Kun Laakia palaa pöytään, Puolakka on hänelle mielevä. Laakialtahan voisi kaikesta huolimatta saada pummattua kaljan.

Puolakka kertoo, että Langan artikkeli on viety Julkisen sanan neuvostoon, ja viisi-kuusi lakimiestä miettii, kuinka juttuun voitaisiin puuttua juridisesti.

Puolakan mukaan asiasta järjestetään keskustelutilaisuus, johon Langan toimittajia kutsutaan vastaväittäjiksi.

29.9. Kuolema Saarenmaalla.

Istun Langan toimituksessa pyörittelemässä päätäni.

Liikkeelle rahaa lainanneet ihmiset odottavat yhä rahojaan. Se, että Puolakkaa on julkisesti nyt arvosteltu, vain lisää kannattajien Puolakkaa kohtaan tuntemaa sääliä. Suurmiehiä on ennenkin väärinymmärretty.

Eräskin lainasi liikkeelle kesällä 30 000 markkaa. Se luvattiin maksaa syyskuun alussa. Lokakuun alkuun mennessä hänen onnistui saada takaisin 300 markkaa.

Kuulen, että eräs puolakkalaisista on kuollut Saarenmaalla sen jälkeen kun Lanka ilmestyi. Sydänkohtaus. Muutama kalja, ehkä lääkkeitä.

Itsemurha vai luonnollinen kuolema, kuka tietää? Puolakkalaiset saavat marttyyrinsä.

Jos yksi lehtijuttu, totuuden palaset, aiheuttavat sairaskohtauksia ja murtumisia, täytyy liikkeen sisäisten psyykkisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.

Työpöydälläni on Kari Koskelan yleisönosastokirjoitus Idusta ja maolaisuudesta (Suomi 7/1992):

”Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ’preppaamaan’, puhumaan ääneen Itu-filosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisunsa iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmistautuu näin ’agiteeraamaan’, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodeihin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ’asiallisille urille’.”

”Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ’liikkeen ihmisten edessä’ tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin jo tulossa ’meikäläinen’. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ’Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä kaksi voikin olla kolme.'”

Lahkolaisuudelle tyypillistä on entisten ihmissuhteiden katkeaminen ja uusien ”parempien ja oikeaoppisempien” solmiminen. Näin myös Idussa.

Liikkeen jäseneksi vihkiydytään usein vaikean psyykkisen kriisin, identiteetin murtumisen kautta. Tulokkaalle on sopivasti tarjolla uusi, puolakkalainen identiteetti.

Ja liikkeestä lähteminen on vaikeaa: liikettä edeltäneet ihmissuhteet ovat usein katkenneet ja liikkeestä lähtevään kohdistetaan raskas henkinen prässi, jonka jälkeen ”väärämielinen” usein myöntää hairahduksensa ja palaa kiltisti ruotuun.

Joskus lähtöä hautova on ehtinyt menettää omaisuutensa ja asuntonsa liikkeelle. Ei ole paikkaa, minne palata.

Potku perseeseen, herra Puolakka: ehkä joku ”kansanyliopisto” palkkaisi Sinut tutkijakseen. Saisit työkammion ja koneen, palkkaa sen verran, ettet nälkään nääntyisi ja kaljallakin voisit joskus käydä. Ne olot saisit ilman henkistä terroria ja kloonaamista, uhriesi identiteetin murtamista puolakkalaiseksi.

Kyllä minunkin mieleeni välillä työntyy suuria unelmia, kun nälkäisenä raahaan tyhjiä pulloja kauppaan. En vain tarvitse unelmointiin puolakkalaista hämähäkinverkkoa.

Mihin sinä sitä tarvitset?

Itsetuntosi kohottamiseen?

Kuvat:

Talo ja kaksi naamakuvaa, joista toinen on vahingossa vaihtanut paikkaa samalla sivulla kolumnoivan Pekka Haaviston kanssa.

Kuvatekstit:

”Huvikumpu”: Kirjoittajamme vietti viikon puolakkalaisten omistamassa Saarekombissa Viron Saarenmaalla.

Guru: ”Filosofia on elämäntehtäväni”, Matti Puolakka sanoo.

Suru: ”Minä en muuta osaa kuin murehtia.”

 

 

 

13. ”Ryhmä harjoitti henkistä terroria”

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”Eronnut Raimo Laakia muistelee maolaisvuosiaan.

Matti Puolakan ajatuksilla on ihmiskunnalle annettavaa, Raimo Laakia tunnustaa. Laakian mukaan ikävä puoli ovat noitavainot ja taloussotkut.

Laakia lähti ryhmästä syksyllä 1986.

”Yks tyttö joutui Puolakan hampaisiin. Puolustin tyttöä, ja lähdin sitten, jonkin verran ovet paukkuen.”

Laakia sanoo ryhmän harjoittaneen henkistä fasismia.

”Aina jossain vaiheessa jonkun pinna tuli täyteen. Matti Puolakka osaa järjestää aina klassisia kuvioita; hän teki henkilökohtaisista erimielisyyksistä ison poliittisen ja ideologisen jutun, revitti sen koko yhteisön käsiteltäväksi. Pidettiin herätyskokouksia, joissa Puolakka tuomitsee, ja porukka tukee Puolakkaa.”

Puolakka tarjoutui maailman guruksi.

Laakia liittyi maolaisiin jo 1960-luvulla. Maolaisuus oli valtiouskovaisten taistolaisten haastaja, äärivasemmiston kapinallinen. Vähitellen selvisi, ettei Kiinakaan kovin siloinen maa ollut.

”Mao myönsi ennen kuolemaansa, että on epäonnistunut.”

1970-luvun lopussa Suomen maolaiset olivat kalunneet Maonsa loppuun. Muutamat olisivat halunneet jatkaa marxilaisella linjalla. Siis ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä ihmettä psykologialla olisi tekemistä politiikassa. Riistostahan oli kyse. Heidän touhunsa kuihtui pois.

Puolakan ryhmästä tuli ideologisen keskustelun kerho nimeltä Itu.

Laakian mukaan Puolakka kävi 1980-luvun lopulla Euroopassa tapaamassa maolaisia ”sissijohtajia”. Maolaisia oli Euroopassa paljon. Nyt he olivat ideologisesti tuuliajolla. Puolakka tarjosi heille omaa oppiaan. Ei kelvannut.

Puolakka pettyi älymystöön ja varsinkin Suomeen. Guru pitää yhä seminaarejaan, mutta jutuista on veto poissa.

Laakia haluaa uskoa, että itulaisten saama julkisuus virkistäisi Puolakkaa taisteluun.

”Vaikka se vatvominen lähestyy välillä mielisairautta, on ihan hyvä, että joku ryhmä pohtii asioita”, Laakia sanoo.

Hän toivoo vain, että nuoria ei enää värvättäisi joukkoon siten kuin on tehty. Ja että rahan huijaaminen lakkaisi, ja henkinen terrori.

Parhaimmillaan kannattajia oli 300, joista 10-20 kuului Puolakan ”kenraalikuntaan”.

Kaksi Punakaartia tappeli matkaradiosta.

”Vuonna kuuskytkahdeksan kun tulin mukaan, niin kyllä se kovin puhuttelevaa oli. Neuvostoliitto vai Kiina, Neuvostoliitto vai Kiina. Siellä olivat Jaakko Laaksot ja Puolakat vastakkain. Tshekkoslovakian miehitys osoitti meidän kritiikkimme oikeaksi”, Laakia sanoo.

Maolaiset ovat esiintyneet useilla nimillä. Kun piti järjestää seminaaria Pirkkolan uimahalliin, kokoustilan varasi tekaistu urheilujärjestö. Kun mentiin Hakaniemen työväentalolle, oltiin jotain muuta.

Ainoa rekisteröity yhdistys maolaisilla oli Punakaarti ry. Siinä oli mukana myös vanhoja miehiä, jotka olivat olleet aikanaan ihan oikeassa punakaartissa.

”Tosi jukuripäitä”, Laakia sanoo.

Laakia veti Punakaartissa opintokerhoa vuosina 1969-72. Yksi kerhon vanhoista ukoista halusi välttämättä tehdä testamenttinsa maolaisille. Ukko luotti nuoreen Raimo Laakiaan, ja vain tähän.

Hän oli muotoillut testamenttinsa, mutta se piti kirjoittaa puhtaaksi. Ukko ja Laakia menivät aitojen punakaartilaisten yhdistykseen – jossa ukko oli myös jäsen – naputtelemaan testamentin kirjoituskoneella. Sieltä saatiin kaksi todistajaakin.

Muutaman ajan kuluttua ukko kuoli, ja vasta silloin aidot punakaartilaiset tajusivat, että ukko olikin jättänyt kaiken maolaisille. Tuli riitaa, jossa tarvittiin jo asianajajaakin. Sitten kaikille valkeni, että ukko oli kuollut köyhänä. Vain kiikari ja matkaradio jäivät.

Maolaisuus sopii insinööreille.

Vakavampaakin varainhankintaa maolaisilla oli. Kirjapaino tietysti yhdessä vaiheessa, ja 1970-luvun lopulla elektroniikkayritys Kiteellä. Parikymmentä työntekijää maolaisten työnjohtajien alaisina.

”Yksi maolaisista oli nerokas elektroniikka-asentaja. Hän oli keksinyt autoon elektronisen nopeuspiirturin. Keksintö oli viittä vaille valmis. Piti olla kymmenien miljoonien markkojen vuosivoitot tiedossa.”

Keksinnön valmistumista odotellessa tehtiin tavallista pientä tavaraa, muuntajia, opetusvälineitä. Korviketuotanto piti putiikkia pystyssä, mutta ei tuottanut voittoa. Tai sen vähän, mitä tuotti, Puolakka kavereineen söi. Tuli konkurssi ja kovat riidat.

”Mäkin pistin siihen rahaa. Seitsemän tuhatta markkaa silloista rahaa”, Laakia sanoo, muttei välitä. ”Joittenkin sukulaiset olivat vaarassa menettää omakotitalonsa.”

Ryhmässä on ollut huomattavan paljon insinöörejä. Laakia keksii selityksen: insinööreille maailma on mekaaninen jousi, jota väännetään toisesta päästä. Maolaisuus sopii insinööreille.

”Ne, jotka menettivät rahat, eivät tunteneet oloaan kodikkaaksi ryhmässä.”

Sängyn kautta valoon.

Laakia sanoo, että varsinkin maolaisuuden loppuaikoina ryhmässä pyöri väkeä ihan seurustelumielessä. Insinöörit etsivät vaimoa. Kun löysivät, lähtivät. Jotkut muuttivat kauas, etteivät joutuisi alituiseen kuuntelemaan petturi-leimoja.

Maolaiset kävivät aktiivisesti tapaamassa mielenkiintoisia ihmisiä. Näitä haalittiin haaviin seksilläkin.

”Mahdollisimman nopeasti sänkyyn, mieluummin samana iltana. Tytöt olivat tässä kätevimpiä”, Laakia naureskelee.

”Rahaa huijataan. Tai huijataan ja huijataan… Ilmeisesti Matti Puolakan päässä on, että hänen ajatustyöstään riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Näissä ankeissa oloissa on sitten suvaittava, että joku puoli miljoonaa häviää jonnekin.”

”Ne, jotka keräsivät rahaa kentällä, olivat vaikeassa ristiriidassa. Antti Santaholma itki salaa sitä, että kun hän pyytää ottamaan lainaa pankista – vietiin jonkun puhelinosake pankkiin ja otettiin kahden tuhannen markan vekseli – hän itki, kun tiesi, että vekseliä ei ikinä makseta takaisin.”

Koskaan ei mistään pidetty kirjanpitoa, rahat kulkivat miten kulkivat. Ne kulkivat Puolakan päähänpistojen mukaan.

”Sen jengin päällä roikkuu kirous, että kaikki raha-asiat menevät aina perseelleen. Se johtuu tavasta, jolla asioita hoidetaan. Ratkaisut menevät maanläheisiksi, kun tulee nälkä.”

”Saarenmaan bisneksistä en tiedä yksityiskohtia. Idea on kai se, että Puolakka etsii vetäytymispaikkaa, jossa voisi elää joukkonsa kanssa. Ihan kuin Mao Tse Tung sisseineen.”

Hiljakkoin eräs uskollinen puolakkalainen kuoli autokolarissa. Tiettävästi mies oli aikoinaan pannut asunnostaan saamansa rahat maolaisten kirjapainoon, ollut aina mukana itulaisten joulupukkipalvelussa. Kolme vuotta ennen kuolemaansa hän oli nostanut pankista puolen miljoonan markan lainan, ja tehnyt samana päivänä testamentin Puolakan kahden ”assistentin” hyväksi. Henkivakuutuksen edunsaajiksi oli merkitty samat henkilöt. Asianajaja sai nämä luopumaan edustaan.

Perikunta on nyt lainanhoidon kanssa liemessä. Rahojen kohtalosta ei ole tietoa.

Jotain siinä on.

”Ei tosta (maolaisuudesta) ikinä pääse eroon täysin”, Laakia sanoo itsestään.

Rassaako sinua ympäristöaktivistina se, että ympäristöliikkeestä on vallankumouksellisuus jäänyt pois?

”Kyllä pikkusen. Se lepsuus, joka näkyy joka asiassa.”

”Roskaa.”

Puolakan apuri, joka ei halua nimeään julki, kommentoi Laakian muisteloita: roskaa joka lause.

”Jos joku on henkistä terroria, niin toi on sitä.”

Apurin mielestä itulaisista kirjoitettaessa pitäisi tuoda kunnolla esiin heidän ideologiansa sisältö.

Apuri ei suostu haastateltavaksi lehden tähän numeroon, eikä Puolakka. Apurin mukaan Laakian puheiden yksityiskohtaiseen oikaisemiseen menisi monta päivää.

Kun apuri soittaa ja uhkailee raastuvalla, voi kuulla miesäänen antavan hänelle korvan juuressa ohjeita.

Kuva: Riitta Sourander.

Kuvateksti: Ex-sissi. Raimo Laakia poseeraa kuvaajalle muutama kuukausi sen jälkeen, kun lähti itulaisten porukoista vuonna 1986.

 

 

 

 

 

 

12. ”Saarenmaalla ei ole muuta mahdollisuutta”

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”Ideoita. Kirjeessään Kuressaaren kaupunginjohdolle Matti Puolakka kertoo, mitä saarenmaalaisten tulee tehdä.

Huipputeknologiaa Saarenmaalle ei tule, savupiipputeollisuus saastuttaisi. Vaihtoehdot ovat massaturismi tai alikehitys, Puolakka järkeilee.

”Saarenmaalla ei ole mitään muuta mahdollisuutta vaurastua kuin turismi.”

”Ainoa realistinen tavoite on, että massaturismi ei saa vallata Saarenmaata hallitsemattomissa muodoissa. Juuri tuo olisi turmiollista Saarenmaan luonnolle, ja taloudellinen hyöty turismista koituisi suppeille piireille – korruptio, mielivaltaisuus ja suoranainen rikollisuus lisääntyisivät arvaamattomassa määrin.”

”Vain turismi voi pelastaa Saarenmaan luonnon. Köyhä maa ja köyhä saari eivät pysty suojelemaan luontoaankaan.”

”Ruotsalainen Kalmarin yliopiston tutkija Tommy Ek, joka kesällä teki tutkimuksen Kihelkonnan kasvistosta ja eläinkunnasta, totesi, että pahinta mitä Saarenmaan luonnolle voidaan tehdä on jättää se sellaiseksi kuin se on. Hänen mukaansa vain oikein kehitetty turismi tulonlähteenä on ainoa reaalinen vaihtoehto pelastamaan Saarenmaan luonnon. Tämä on ainoa tieteellinen johtopäätös, mihin voidaan päätyä, jos asioita tarkastellaan kokonaisvaltaisesti.”

Portti Espanjaan.

”Saarenmaalla kävi viime kesän aikana tietääksemme alle 10 000 ulkomaalaista turistia”, Puolakka kirjoittaa. ”Kuvitelkaa tuo määrä kymmenkertaisena! – 100 000 länsituristia kesässä on aivan realistinen luku; tavoite tulisi asettaa paljon korkeammalle, esim. puoli miljoonaa turistia kesässä.”

Sosialistisena ideologina kunnostautunut Puolakka muistuttaa saarenmaalaisia siitä, että rahan lisäksi he saisivat turisteilta muutakin hyvää: länsimaalaisuutta.

”Matkailu avartaa”, Puolakka siteeraa tunnettua iskulausetta.

Hän kertoo, mitä turismista vaurastuneet saarenmaalaiset voivat tehdä: matkustaa itsekin. ”Tavallisille saarenmaalaisille tulee mahdolliseksi ostaa itselleen esim. tonttimaata Suomen Lapista ja huoneisto Espanjan aurinkorannoilta.”

Kansa ei vielä käsitä.

Puolakka kiittää Saarenmaan maakunnan ja Kuressaaren kaupungin johtoa siitä, että nämä ovat älynneet turismin mahdollisuudet. Tavallinen kansa sen sijaan pullikoi vastaan. ”Tietämättömyys ja kovin vanhanaikaiset asenteet” ovat Puolakan mukaan Saarenmaan kehittämisen ensimmäinen este.

Kuressaaren kehittäminen kulttuurikaupungiksi helpottaisi Puolakan visioissa ”paikallisten lahjakkuuksien syntymistä”. Lahjakkuudet toisivat rahaa, Puolakka muistuttaa.

”Länsimaissa lehdistön sivut täyttyvät hyvin paljon kuuluisuuksien menemisistä ja tulemisista. Sellaiseksi Viron lehdistökin on kehittymässä demokratiaan siirtymisen jälkeen.”

Puolakka on laskeskellut, että jos Saarenmaalla järjestettäisiin Itämeren kirjailijakongressi, maailman medioiden julkaisemat jutut maksaisivat mainostilana jopa kymmenen miljoonaa kruunua.

Suomalaisille liikemiehille kirjoitetussa esitteessä hän hehkuttaa: ”Ajatelkaa: luonnonrauhaa ja henkisiä virikkeitä! Villisikoja ja kirjailijoita! Lasten oma Saarenmaa ja kuvataiteilijoita! Öinen ratsastus ja auringonnousu a la Jean Sibelius! Kamarimusiikkia ja auringonlasku (eikä sääskiä juuri lainkaan)! Päälläseisontaa ja tai chi chuan! Katajanmarjaolutta! Ajatelkaa!”

 

11. Eteenpäin Keihäsen viitoittamalla tiellä

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”Tarjous. Saarenmaan suomalaisryhmä lupasi bisneskumppanilleen hyvän aseman sosialistisessa imperiumissa.

”80-luvun jupitkin olivat rehellisempiä”, luonnehtii entisiä liikekumppaneitaan Reijo.

Vielä keväällä Reijo oli kiinteistövälittäjän leivissä myymässä maolais-itulais-taiteilijoiden Saarenmaata suomalaisille liikemiehille.

”Puolakka leikki Saarenmaan keisaria. Hänen ihanteenaan oli vuosikymmenten takainen Kalevi Keihäsen massaturismi.

Vaikka koko Saarenmaa piti valloittaa, pienenkin liiketoimen eteneminen oli vaikeaa. Ei ollut vaikea huomata, että raha oli tullut ryhmälle aina jollain muulla konstilla kuin työllä.

Saarenmaa sopi heille. Yhdellä työttömyyskorvauksella koko porukka eli luksuselämää.

Neitseellinen paikka. Saarenmaalaiset nukkuivat ovet auki, eivät tienneet mistään mitään.

Ei mennyt kauan ennen kuin Puolakka huomasi, että Viron kirjailijaliitto oli ehkä maan tärkein vaikuttaja. Kulttuurisuhteita luotiin Puolakan määräyksestä. Hannu Salvi oli koko ajan Saarenmaalla tutkimassa myytäviä kohteita. Muilla ulkomaisilla liikemiehillä oli aina kiire, näillä ei.

Kun ensimmäinen maatila saatiin haltuun, siitä lahjoitettiin heti osa Viron kirjailijaliitolle. Sitten vain haettiin uutta – ja ei kun Viron kirjailijaliitto suosittelemaan Puolakan porukkaa ostajaksi, halvalla.

Tuskinpa kirjailijaliitto tiesi tukevansa maolaisgurua. Toiminta naamioitiin kulttuurisponsoroinniksi. On se vaan jotenkin hupaisaa, että mies, joka ei ole edes kirjoilla missään, lahjoittelee maaomaisuuksia muille.

Ryhmä kestitsi Saarenmaan silmäätekeviä Suomessa.

On heidän touhussaan hyviäkin puolia kuten kulttuurivaihto. Järkyttää vain, kun upeita maaomaisuuksia vaihdetaan rihkamaan ja suuriin lupauksiin.

Kävi meilläkin amerikantädit sodan jälkeen karamellia tuomassa, mutta eivät sentään vaatineet maita. Puolakan taitavuudesta kertoo se, että Viron kirjailijaliitto ei suositellut tiloja suoraan itselleen, vaan ensin kulttuurisponsori Puolakan porukalle, joka sitten ”jalosti” lahjoitti ne virolaisille.

Se myös ihmetyttää, että ensin virolaiset näkivät vaivaa päästäkseen neuvostokommunisteista, mutta nyt tukevat maolaiskommunisteja.

Puhuttiin luonnonsuojelusta, mutta suunniteltiin suojelualueen kupeeseen rantabulevardeja ja turistikeskuksia.

Kuka nyt ilkeää höpistä antavansa kaksi prosenttia tuotosta luonnonsuojelulle, jos suunnittelee rankalla massaturismilla rahastamista?

Puolakka sanoi minulle, että tämä projekti on sitä varten, että hän saa neljä assistenttia ja kirjoittaa kirjasarjan sosialistisesta ideologiasta.

Kun riitauduin arvostellessani Puolakan ryhmän toimintaa, minut kutsuttiin kokoukseen, jossa minua sitten ojennettiin ja vaadittiin anteeksipyyntöä. Tilanne oli naurettava.

Kerran yöllä he lukivat minulle kolme metriä pitkän kirjeen siitä kuinka he rakentavat sosialistista imperiumia, jossa minullekin olisi sitten hyvä asema. Sanoin, että tästä eteenpäin puhutaan päivänvalossa, eikä soitella enää öisin.

Kuvaan kuuluu, että vaikka Puolakka suunnittelee kaiken toiminnan, hän ei suinkaan itse ilmesty vastaamaan toimistaan. Likaisen työn tekee esikunta.

Kun ihmettelee Puolakan etenemistä Saarenmaalla, on otettava huomioon hänen huikea taitonsa käyttää ihmisiä hyväkseen. Nelikymppinen mies on ollut tuskin päivääkään töissä – gurun kannattajajoukkoa on lypsetty taitavasti.

Olen kuullut useilta tahoilta, että tämä porukka pystyy psykologisesti painostamaan lähinnä nuoria jäseniään niin, että kukaan ei uskalla arvostella ketään.

Sääliksi käy kokemattomia saarenmaalaisia ja nuoria herkkiä, usein taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka joutuvat tämän porukan käsittelyyn ja hyväksikäytettäviksi.

Jossain määrin varmaan pitävät paikkaansa myös ne kertomukset, miten Puolakan uskollisimmat opetuslapset ovat menettäneet tai uhranneet eri vuosikymmenillä omaisuutensa gurun elättämiseen ja liiketoilailuun.

Puolakka juoksuttaa aivopestyä porukkaa muka aatteen vuoksi. Kaveri, joka surutta käyttää ystäviensä omaisuutta, puhuu aatteesta ja moraalista. Sukulaiset ja tuttavat on tasan tarkkaan lypsetty.”

Satukirjatasoa.

”Saarenmaan konsuli” tammisaarelainen Hans Rehnström kertoo puhuneensa suomalaisryhmän liiketoimista Saarenmaan lääninhallinnon edustajien kanssa. Nämä sanoivat huomanneensa, että jotain ”vähän hämäriä” kauppoja on tehty.

Saarenmaalla huseeraa monta suomalaista rakennusliikettä, onnenonkijatasoista, joiden hotelli- ja ravintolaprojektit ovat kesken, koska kauppojen lainvoima ei ole selvä. Viron kiinteistölainsäädännön tekeminen on kesken.

Turismisesonki on ollut lyhyt, palveluja on vaikea saada kannattamaan.

Rehnström on saanut ”tittelinsä” siitä, että on junaillut suomalaisten ja saarenmaalaisten välisiä yhteyksiä, muun muassa järjestänyt suomalaisille vierailulupia.

Rehnström on lukenut Puolakan ryhmän pitkän selosteen projekteistaan. ”Joitain hyviä ideoita”, hän sanoo, ”mutta vähän satukirjatasoa.”