84. ”Linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään.”

En ole it-osaaja, ymmärrän huonosti digiä enkä oikein tiedä, mitä tarkoittaa linkittäminen. Humanpath.net sivustoa ei ollut olemassa, kun yli seitsemän vuotta sitten aloitin muistejamaolaisuudesta.fi sivuston kokoamisen.

Tuohtuneena Heli Santavuori kuitenkin kirjoittaa ”linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään” (https://humanpath.net/kansan-arkisto-ja-raimo-laakian-valistaveto/).

Ensimmäisen kerran Helin sivuston osoite on dokumentissa 58 marraskuussa 2019. Helin esiintymisiä olen mainostanut alusta lähtien lukuisissa dokumenteissa esimerkiksi 1, 2, 4, 5, 6, 60, 77  jne. Näin jälkikäteen tarkasteltuna hämmentävän runsaasti.

Helin pääteos ”Heli Santavuori: Raimo Laakian historian väärentämisprojekti” on julkaistu nimenomaan ”muistejamaolaisuudesta.fi/2017/10/” sivulla dokumenttina 34.

Helin koko saavutus, neljä suurteosta, on julkaistu (siis www-osoitteet) tällä sivustolla dokumenttina 83 tammikuussa 2024 ”Heli Santavuori vahvistaa kuolemat lahkossa”.

Ikäänkuin Heli ei haluaisi myöntää, että maolaisuutta saa ihan kuka tahansa kansalainen muistella ja ihan vielä siten kuin kansalainen itse haluaa. Että muistelun pitäisi noudattaa Helin määräyksiä, on kyllä  keskiaikainen näkemys.

Ikäänkuin Heli ei haluaisi myöntää, että hänen sivustonsa humanpath.net ja muistejamaolaisuudesta.fi täydentävät toisiaan. Jos joskus hamassa tulevaisuudessa sattuu, että joku (esim. graduntekijä) haluaa perehtyä maolaisuuden ilmiöön, hänellä on kaksi sivustoa tutkittavana. Tutkija saa silloin kokonaisemman kuvan ilmiöstä.

On järkeä vailla kirjoittaa ”linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään”, kun lukija näkee asian jo osoitteista. Helin paikkansa pitämätön vuodatus lienee varoitus  kirjoittajille: Täältä pesee, saatte tuta, jos avaatte suunne.

Funtsi Raimo Laakia 18.3.2024.

 

 

83. Heli Santavuori vahvistaa kuolemat lahkossa

Nykypuolakkalaisten sivustolla Heli Santavuori käsittelee syksyn 1993 tapahtumia ja vahvistaa kuolemat:

”… seurauksena kaksi liikkeemme jäsentä kuoli, ja erään varsin keskeisen johtohahmon mielenterveys järkkyi pysyvästi (myös hän kuoli muutaman vuoden päästä). Myös parjausartikkeleiden toinen kirjoittaja kuoli (itsetuhoon)…” (https://helisusa.info/mies-joka-ei-osaa-sanoa-ei/).

Tällä sivustolla olen koettanut varoittaa lahkon vaarallisuudesta. Kuolemia on tuotu esiin ainakin

dokumentissa 1 (http://areena.yle.fi/podcastit/1-3471357 ”Vaihtoehtoliike Itun outo saaga, osa 1, Perttu Häkkinen”),

dokumentissa 2 (http://areena.yle.fi/podcastit/1-3484129 ”Itun outo saaga, osa 2, Perttu Häkkinen”),

dokumentissa 6 (http://muistejamaolaisuudesta.fi/2017/01/ ”Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005”)

ja dokumentissa 61 (http://muistejamaolaisuudesta.fi/2020/05 ”Raimo Laakia: Miksi monet kuolivat? Puolakka rikkoi lähipiirinsä elämänhallinnan”).

Haravoin äsken nykypuolakkalaisten sivustoa (www.humanpath.net) ja löysin uusia kirjoituksia. Tosin ”uusi” on tässä yhteydessä hieman epäselvä ilmaisu. Heli toteaa kirjoittaneensa ne

vuonna 1999 (https://helisusa.info/mies-joka-ei-osaa-sanoa-ei/), ja jättäneensä julkaisematta, ja

vuonna2020        (https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/helisantavuori/alykkaiden-ihmisten-alyttomyydesta/),

ja vuonna 2017 (http://muistejamaolaisuudesta.fi/2017/10/  ”34. Heli Santavuori: Raimo Laakian historian väärentämisprojekti”),

ja nyt (https://humanpath.net/kansan-arkisto-ja-raimo-laakian-valistaveto/).

Heli Santavuori on nyt niputtanut uudet ja vanhat juttunsa yhteen jonkinlaiseksi minun ylistyspaketiksi. Lahkokuolemien vahvistamista lukuunottamatta sisältö on ei niin kovin taiturillista ilkeilyä, paksua propagandaa ja disinformaatiota, jonka lukija toki hoksaa.

Eniten minua ihmetyttää, miten Heli voi ilkeillä veljelleen Ollille tuolla tavalla Uudessa Suomessa. Sentään jotain rotia!

Saa noita lukea (jos jaksaa).

Löytämisen iloa (huoh) koki Raimo Laakia 30.1.2024.

82. Tomas Brunilan pojan kirja

Kaikki muistamme Tomas Brunilan, joka teekkarina ryhtyi Vietnam-aktivistiksi, vietti paljon aikaa Demossa, tuli diplomi-insinöörinä maolaiseen ryhmään ja lopulta Matti Puolakan oikeaksi kädeksi. Tomas usein onnistui niissä toimissa, joita otti hoitaakseen. Lopulta Puolakka noitavainoili hänetkin ulos yhteisöstä.

Tomaksen hauta on Hietaniemessä, näkyy pyörätien keskivaiheille kun ajaa Lapinlahdesta Hietsuun. Suosittelen viemään silloin tällöin punaisen ruusun.

Mikael Brunila on julkaissut kahden toverinsa (Vilja Saarinen, Valter Sandell) kanssa kirjan ”Kuulumme toisillemme – kirjeitä ja kirjoituksia ystävyyden politiikasta. Khaos Publishing 2023”.

Kirja syleilee suuria ja pieniä maailmoja, saattaapa lukija nähdä siinä pienen viestin myös menneiden aikojen maolaisille / itulaisille.

Nuoret elävät tavattoman toisenlaisessa todellisuudessa kuin me kauan sitten. Olen kyllä lukenut esineiden internetistä, mutta nyt tulen ensi kertaa tietoiseksi myös esineiden stasista.

Valter kuvailee ”… Artikkelin kantava teesi on, että jokaisella kapitalismin vaiheella on tietty, sitä koossa pitävä affekti. Kun 50-luvun fordistisen tuotantomuodon aikana tämä affekti oli tylsyys, nykyisessä kapitalismissa se on ahdistus. Affekti tulee olemaan tehokas, kunnes muodostamme vastarintastrategioita, joilla pystymme katkaisemaan affektin yhteiskunnalliset juuret. Jokaisen vaiheen hallitseva affekti on julkinen salaisuus: jotain, minkä kaikki tietävät, mutta mistä kukaan ei puhu, ja mistä syytetään yksilöä. Kenties se kipu, jota Vilja kuvailee?” (sivu 89).

Ja Vilja määrittelee maailmaa ”… Eräs toistuvista suruistani on suru, jonka maailmantila minussa aiheuttaa. Koen sen niin kollektiivisena kuin henkilökohtaisena ahdistuksena, suruna ja masennuksena. Joskus se tuntuu täysin murskaavalta. Kuinka on mahdollista jatkaa tavallista elämää samalla, kun sodat rahasta ja vallasta vain jatkuvat? Kun tuhansittain ihmisiä hukkuu Välimereen tavoitellessaan elämää paikassa, jota minä pidän itsestäänselvyytenä? Kuinka käsitellä tietoa siitä, että suuri osa kaikista eläimistä Suomessa on uhanalaisia, ja meillä on jäljellä enää hetki estää valtavia ekologisia katastrofeja kiihtymästä niin pitkälle, ettei niitä voi pysäyttää? Parissa sadassa vuodessa olemme luoneet geologisiin aikakausiin rinnastettavan voiman, joka on niin vahva, että se hitaasti, mutta varmasti, johtaa maailmanlaajuiseen massasukupuuttoon. Riippumatta siitä, kutsutaanko tätä antroposeeniksi tai kapitaloseeniksi tai Chthuluseeniksi (kuten Donna Haraway Mikaelin siteeraamana), tämä näyttää väistämättömältä.” (sivu 196).

Mikael: ”… luulen, että huijaamme itseämme jos uskomme, että suuret muutokset systeemeissä voivat tapahtua ilman suuria kriisejä. Se, mitä voimme tehdä, on organisoitua, tehdä suunnitelmia ja ajatella, eli viitoittaa se tie, joka kasvattaa toimintakykyämme eniten. Kun kriisi sitten tulee, voimme käyttää sen paremmin hyväksemme. Esimerkiksi Woodbine – New Yorkissa sijaitseva sosiaalikeskus, jossa usein hengasin kaupungissa asuessani – kultivoi monen vuoden aikana eräänlaista antroposeenista kommunismia, jossa ryhmä jatkuvasti valmistautui erilaisiin yllättäviin katastrofeihin. He vaikuttivat monien mielestä hölmöiltä maailmanloppuun valmistautuvilta ”preppereiltä”, mutta olivat pandemian iskiessä aivan erityisen kyvykkäitä tarjoamaan hätäapua, erityisesti ruoanjakelun saralla. Toiminta kasvoi valtavasti ja nyt ryhmällä on kolme kertaa aiempaa suurempi toimitila, paljon uusia aktiiveja ja aivan uudenlainen yhteenkuuluvuuden tunne Ridgewoodin kaupunginosassa, jossa Woodbine sijaitsee.

Kun pitkän tauon jälkeen olin käymässä Helsingissä lokakuussa 2021, huomasin, että suurimmasta osasta tuntemiani ihmisiä oli tullut eri tason erakkoja, ja Wolt-yhtiö oli laajentanut toimintaansa huomattavasti. Heidän lähettinsä ajoivat joka puolelle sähköskoottereillaan. Kun valtio haparoi kriisin aikana, näkee pääoma mahdollisuuden laajentua, jos liikkeet eivät sitä tee. Tämä tapahtui totta kai myös USA:ssa – Amazon ja Woltia vastaavat yhtiöt kasvoivat niin, että natisi – ja Woodbine on vain pieni ja paikallinen vastavoima sille etenemiselle, jota pääoma onnistuu tekemään elämässämme.” (sivu 155-156).

Kolmikon ystävyys perustuu Helsingin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun talonvaltausliikkeeseen. Liike oli ja on maailmanlaajuinen verkosto. Usein esillä on myös Syyrian alueella toimiva Rojava jonkinasteisena tuon hengen valtiollisena ilmentymänä.

Hei, te kaikki vanhuuseläkettä nauttivat maolaiset. Ryhdistäytykää! Nouskaa, kävelkää kirjakauppaan ja ostakaa Brunilan kirja.

Sohvaperunakäskytti Raimo Laakia 4.11.2023.

81. Jyrki Lappi-Seppälän kirja (2015) kertoo Demosta

Tricontilainen Lappi-Seppälä on tehnyt kelpo kehityskertomuksen radikalismistaan. On optimistista huomata, miten lopulta aikuisiällä suunnilleen kaikki henkilöt ja suuntaukset päätyvät samaan: kannattamaan pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Lappi-Seppälä pokkaa Tehtaanpuiston yhteiskoulusta lakin keväällä 1964, mutta ei halua ylioppilaskuvaan. Syksyllä 1964 minä tulen maalaislukiosta (toki Sauli Niinistön koulusta, mutta sillä ei voi vielä tuolloin briljeerata) Tehtaanpuistoon, suostun 1970 yhteiskuvaan mutta en ota lakkia. Neuvostoliiton kannattajiksi liukuvat tricontilaiset jättävät Demon 1970 ja minä maolaisena koetan pitää kirjapainon pystyssä. Sama rehtori, samat opettajat, jo haalistuva Sepänkadun sosiaalinen rajavyöhyke, ihmettely ylioppilaskevään dynaamisuudesta, kirjassa on samaistumista ja erilaisuutta.

Näin kävi arviolta kymmenelle tuhannelle nuorelle aikalaiselle Suomessa. Radikalismin polku kuljetti. Avainvuosi on 1968.

Suosittelen lukemaan ”Jyrki Lappi-Seppälä. Tuulimyllyjä päin. Kapinallisen kielimiehen muistelmia. Into 2015.”

Kirjassa on monia herkullisia yksityiskohtia. Hauskaa (vai surullista?) on havaita, että Markus Kainulaisen ja Matti Puolakan (esim. Elva, Laukaa, Saarenmaa) käsitys bisneksenteosta on yhteneväinen (sivu 154).

Joitain Kirkkokatu kakkosta ja maolaisuutta sivuavia otteita:

”… Yhteiskunnalliset asiat alkavat vähitellen kiinnostaa. Se ei ole mikään ihme, enkä ole ainoa, sillä kehkeytymässä on sodanjälkeisen ajan mahtavin nuorison tiedostamisprosessi, joka on helppo jälkeenpäin kuitata erilaisen touhuilun ”kyyskytlukulaisuudeksi”, mutta jonka heijastukset tuntuvat selvinä vielä 1980-luvun loppupuolella.”

”… Mutta kun 20.8. tulee uutinen Varsovan liiton joukkojen tunkeutumisesta Tshekkoslovakiaan, eksistenssiyhdistys jää taka-alalle, ja päätämme järjestää spontaania toimintaa miehityksen tuomitsemiseksi. Kokoonnumme 21.8. Heimon tyttöystävän Helena Mannerin kotiin Pohjoiselle Hesperiankadulle keskustelemaan käytännön toimista. Katsomme, että miehityksen vastustaminen on keskittynyt liikaa poliittisten järjestöjen käsiin – mehän olemme edelleen ”epäpoliittisia humanisteja” – ja että tarvitaan tavallisten kansalaisten massiivinen tuomio Varsovan liiton toimille.

Polkaisemme pystyyn Kansalaiskomitean, monistamme adressilomakkeita ja keräämme Vanhalla ylioppilastalolla kolmen päivän ajan (23.-25.8.) allekirjoituksia miehityksen vastaiseen julkilausumaan. Kerjään kirjansitomo Tukevasta ilmaisen sidonnan, ja adressimme selkään painetaan kauniisti Ceskoslovenskemu lidu – Tshekkoslovakian kansalle. Elokuun viimeisenä päivänä luovutamme punaisiin kansiin sidotut 6.071 allekirjoitusta Alexandr Dubcekin politiikan tukijana pysyneelle suurlähettiläs Zdenek Urbanille.

Tämä on Pegasos-porukan viimeinen yhteinen esiintyminen. Vain kuukausi Prahan tapahtumien jälkeen perustetaan kehitysmaiden oloja tunnetuksi tekevä ja imperialisminvastaista toimintaa ajava Tricont-liike, johon lähden innolla mukaan.”

”… Kun Vanha ylioppilastalo 25. marraskuuta 1968 vallataan, olen vasta runsas kuukausi takaperin saanut varsinaisen yhteiskunnallisen herätykseni (sen laukaisijana on ollut opiskelijoiden joukkomurha Mexikossa) enkä kuulu valtauksen puuhamiehiin. Seison kuitenkin valtausyönä tuntikaudet Vanhan juhlasalissa, kuuntelen väittelyitä ja saan tartunnan joukkotilaisuuden innostavasta tunnelmasta. Jotakin peruuttamatonta on tapahtumassa: Vanha on vallattu – ja samalla haastettu koko Vanha valta!”

”… Kolmannen maailman asialla. Sadankomitea on perustamisestaan lähtien kiinnittänyt huomiota kehitysmaiden muodostamaan kolmanteen maailmaan, taloudelliseen ja poliittiseen uuskolonialismiin, ja herätellyt suomalaisia tajuamaan yhteisvastuunsa maailman tilasta. Voimakkaana toimii myös kristillisistä opiskelijapiireistä liikkeelle lähtenyt, Nigerian sisällissotaan kantaa ottava Biafra-liike.

Kultturitalon L-salissa pidetään 25.9.1968 Ilkka Taipaleen, Johan von Bonsdorffin ja Reijo Nikkilän koolle kutsuma kokous, jossa päätetään perustaa erityisesti kehitysmaa-asioihin erikoistuva Tricont-tiedotuskeskus. Nimen taustalla on Havannassa pidetty Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kansojen Tricontinental-kokous, jossa on muodostettu pysyvä elin OSPAAAL (Organizacion de Solidaridad de los Pueblos de Asia, Africa y America Latina).

Uusi ”yhdenasian liike” pääsee Sadankomitean siivelle suomenruotsalaisen rauhanjärjestön Fredsvänner i Finland omistamiin tiloihin osoitteessa Dagmarinkatu 13. Ensimmäisen Tricont-monisteen aiheena on Meksiko. Se tehdään Mexikon olympialaisten aattona kiinnittämään huomiota kisojen isäntämaan yhteiskunnallisiin oloihin ja raportoimaan Mexikossa 2.10.1968 Tlatelolcon aukiolla verisesti kukistetusta mielenosoituksesta, jossa lähes kolmesataa ihmistä on tapettu. Moniste saadaan valmiiksi juuri ennen olympialaisten 12.10. pidettäviä avajaisia, ja lämpimäiset kiikutetaan Seutulan lentokentälle jaettavaksi kisajoukkueelle ja lehtimiehille.

Tricontin kätilönä toimii Sadankomitean ja monen muun yhdenasian liikkeen väsymätön puuhamies Ilkka Taipale, mutta kehitysmaaliikkeen tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat pian toimittaja Johan ”Seppi” von Bonsdorff (hän on juuri saanut radikaalien kirjoitustensa vuoksi potkut Nya Pressenin päätoimittajalta, joka sattuu olemaan hänen isänsä Henrik von Bonsdorff) ja teatteriopiskelija Viveca ”Vickan” Hedengren. Aktiivisimpia monisteiden toimittajia ja alustajia ovat Atte Blom, Kanerva Cederström, Sinikka Joutsalmi, Mikko Lohikoski, Börje Mattsson, Marianne Paersch (myöh. Tarkka, myöh. Bargum) ja johannes Pakaslahti. Taloudenhoitajana toimii Matti ”Artturi” Railio, ja yhä laajemmaksi paisuvasta kirjastosta ja leikekokoelmasta vastaa Peter Lodenius. Eri aiheisiin paneutuvia työryhmiä on lopulta kymmenkunta: itse olen Latinalaisen Amerikan työryhmän vetäjä.

Tricontilaisten käytännön rinnakkainelo Sadankomitean kanssa sujuu sopuisasti, vaikka vapautusliikkeiden aseellisen taistelun oikeutuksesta aletaan käydä yhä kiivaampaa väittelyä sekä tricontilaisten ja sadankomitealaisten välillä että myös Sadankomitean sisällä. Kun Tricontin toiminta on kuitenkin koko ajan laajentunut, tulee omien toimitilojen hankkiminen ajankohtaiseksi. Löydämme ydinkeskustasta osoitteesta Kirkkokatu 2 laajan kellarihuoneiston, jossa on aikaisemmin toiminut Kukkakauppojen tukku Oy. Samoihin tiloihin majoittuu muitakin yhdistyksiä ja liikkeitä, muun muassa Marraskuun liike (Raija Alho, Claes Andersson, Ilkka Taipale), Yhdistys 9 (Kati Peltola), Opiskelijain YK-yhdistys (Liisa Manninen ja Börje Mattsson), Yhdyskuntasuunnittelun seura (Asko Salokorpi), maolaisten hallitsema Vietnam-liike ja sittemmin myös maolaispuolueen alkio Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (”barrikadimaisteri” Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Bjarne Nitovuori, Matti Puolakka). Kun Demon tilat siirtyvät 1970 kokonaan maolaisten komentoon, Kirkkokadulla huseeraa varsinainen maolaispuolue: Marxilais-Leniniläiset Ryhmät.

Alkuvaiheessa kellarissa käydään rauhanomaista, joskin verbaalisesti kiihkeätä väittelyä eri vasemmistosuuntausten välillä. Myös ”ratavarren nuorleninisteinä” tunnettujen teoreetikkojen edustajia käy kellarissa agitoimassa, johtohahmonaan Jaakko Laakso. Silloin tällöin nähdään siellä iltaa viettämässä ja väittelemässä myös anarkisteja, kuten Timo ”Tipi” Larmela ja viereiseen Halkolaituriin kiinnittyneessä hiekkajaalassa asuva runoilija Leif Färding; anarkistien Ultra-lehteäkin valmistetaan jonkin aikaa Demon painokoneella.

Olemme hankkineet pienen konttorioffsetkoneen ja alamme tuottaa vahasmonisteiden sijaan vaatimattomia painotuotteita. Ensimmäinen reprokameramme on valokuvaaja Simo Ristan mustasta pahvista ja vanhasta objektiivista valmistama camera obscura. Kirjanpainajaksi saamme opin käyneen kaverin, Hannu Koivusen, joka asuu ensin Kirkkokadun kellarissa ja nukkuu yöt monistepöydän alla lattialla, mutta muuttaa myöhemmin Vickan Hedengrenin kanssa Puu-Käpylään. Demo-painon ensimmäiset kirjamuotoiset painotuotteet ovat Marraskuun liikkeen Vaatteet pois ja aatteet sekä Mikko Valtasaaren Kiina-pamfletti Nouseeko aurinko idästä?

Tricontia ei rekisteröidä yhdistykseksi, mutta muiden Kirkkokadulla majailevien ryhmien kanssa perustamme maaliskuussa 1969 painovapauslain edyllättämäksi viralliseksi julkaisijaksi ”peiteyhdistyksen”, jonka nimeksi annetaan Demo ry. Nimi viittaa sekä demokratiaan että moniin mielenosoituksiin (demonstrations), joita Kirkkokadun kellarissa koordinoidaan. Demoa aletaan pitää vaarallisena vallankumouspesäkkeenä, mitä se mukana olijoiden mielestä varmaan onkin, joten samassa Theodor Höijerin piirtämässä uusrenessanssilinnassa Pohjoisrannan puolella asuva isäni saa oudoista naapureistaan poliittista päänsärkyä ja henkilökohtaista mielipahaa. Jussi alkaa saada tarpeekseen poliittisesta toiminnastani (vaikka pahin on vasta edessä). Isä on maksanut pientä kuukausiavustusta opintojeni tukemiseen, mutta nyt siitä tulee loppu, sillä 29.8.1969 päivätyssä kirjeessään hän sanoo:

Olen auttanut sinua nyt jo paljon yli sen mikä on ollut velvollisuuteni. Mielelläni olisin omaa poikaani auttanut vielä paljon enemmänkin, koska mieli on herkkä. Avustukseni loppuu nyt kuitenkin tähän, sillä en tue laittomuutta enkä rahoita vallankumousta.

Myös äiti on onneton, koska opintoni eivät tunnu etenevän. Hän siunailee elämänmenoani ja arvelee, etten sillä menolla valmistu yliopistosta ”sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana”, hänellä kun on kalevalainen sananlasku varattuna joka tilanteeseen.

Suojelupoliisi tarkkailee touhujamme tiiviisti, ja merkit urkinnasta ovat nuorten vallankumousromantiikalle pelkästään kunnianosoituksia; olemme suorastaan ylpeitä siitä että meitä pidetään uhkana vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle. Mutta alun perin tiedotuskeskukseksi perustetun Tricontin puuhamiesten ja -naisten imperialisminvastaisuus on ennen kaikkea verbaalista. Uskomme lujasti sanan mahtiin; kunhan ihmiset saisivat manipuloimatonta tietoa kehitysmaiden oloista, he liittyisivät yhteen ja vaatisivat sorron lopettamista.”

”… Latinalaisen Amerikan kongressi ja sen oheistoiminnot saavat Jyväskylän Kesän taustavoimat ja varsinkin professori Päivö Oksalan raivoihinsa, ja Olli Alho saa potkut ohjelmajohtajan tehtävistä. Mutta radikaalinuorisoa mielistelevä presidentti Urho Kekkonen kiirehtii lähettämään erotetulle Alholle kannustavan kirjeen.

Olen vuoden 1969 kuluessa ollut sen verran esillä radikaalikuvioissa, että saan kutsun presidentti Kekkosen ”lastenkutsuille” 7.5.1969. Erik Schuller on samana päivänä tuomittu niin sanotussa yllytysjutussa: 14 kuukautta vankeutta. (Sittemmin Kekkonen armahtaa Schullerin ja muut aseistakieltäytymiseen yllyttäjät, joihin kuulun minäkin.) ”Lastenkutsut” ovat Tamminiemessä järjestettyjä vapaamuotoisia illanistujaisia, joissa Kekkonen taitavasti luotaa radikaalinuorison mielialoja ja valmistelee vaivihkaa näiden integroimista järjestyneeseen yhteiskuntaan.

Kohdalleni osuvilla lastenkutsuilla Urkki esiintyy hyvin vapautuneesti ja näyttää myötäilevän nuorten radikaalien mielipiteitä. Samoilla kutsuilla ovat ainakin presidentin poika Matti Kekkonen, YLEn pääjohtaja Eino S. Repo, presidentin tuleva kansliapäällikkö Antero Jyränki, myöhempi suurlähettiläs Mikko Pyhälä ja kirjailija Ralf Nordgren. Loppuillasta hyvin syöneet ja juoneet osanottajat kajauttavat työväenlauluja ja Matti Kekkonen tanssii ripaskaa. Urkki kajauttaa vastavetona oikeistolaulun Kytösavun aukoilla mailla…”

”… Alan vähitellen loitontua Tricontin puuhista. Demo ry:lle on aikanaan laadittu niin yltiödemokraattiset säännöt (jäseneksi pääsee jokainen joka on osallistunut painotalkoisiin), että maolaiset lopulta syksyllä 1970 valtaavat sekä yhdistyksen että koko huoneiston painokoneineen. Sen jälkeen Tricont keskittyy lehdentekoon, joka tapahtuu lähinnä Sepin kotona, ja painopaikaksi vaihtuu tamperelainen kansandemokraattinen Sanan Tie. Siinä vaiheessa olen jo irtaantumassa Tricontista ja siirtymässä taistolaisliikkeeseen.

Ylioppilasteatterin politrukki. Muotia on antiautoritaarisuus: yksilöjohtajia ei saa olla, vaan eri laitoksiin valitaan johtoryhmiä ja muita kollektiivisia elimiä. Helsingin Ylioppilasteatteri ei halua olla pekkaa pahempi, vaan valitsee vuodeksi 1969 johtoryhmän, johon kuuluvat puheenjohtajana Arja Saijonmaa ja jäseninä Henrik Otto Donner, Ilkka Kylävaara, M.A. Numminen ja minä. Sihteerinä toimii Virpi Porna. Roolini on tuoda ryhmään maailmanpolitiikan asiantuntemusta ja olla ”poliittisena komissaarina”.

Koko vuoden YT:ssä lähinnä keskustellaan ja väitellään studion lattiaa peittävillä patjoilla loikoillen; ainoat varsinaiset produktiot ovat Arjan ohjaama historiallinen kollaasi Tapaus Suomi, jota radikaalinuoria myötäilevä presidentti Kekkonen tulee katsomaan, sekä Timo Kallisen ohjaama dokumenttiproduktio edellisen vuoden kohutapahtumasta, Vanhan valtaus, jonka käsiohjelmassa (samalla aukeamalla Mao-sitaatin kanssa) Kallinen julistaa:

Tarvitsemme hyökkäyksiä teatterilaitosta ja sitä tukevia taloudellisia valtarakenteita vastaan. Teatterilaitoksen poliittisuus on paljastettava. Johtokunnat on avoimesti valittava vallitsevien poliittisten voimasuhteiden mukaisesti. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että kaikki pätevät teatterin asiantuntijat ovat vähitellen vasemmistolaisia. Teatterityöntekijöiden on perustettava yhteinen liitto, joka liittyy SAK:hon.

Alkuvuodesta 1969 teatteri järjestää Kuovilan kisakeskuksessa seminaarin, jonka alustajia ovat maolaisten nokkamies Matti Puolakka, vasta maolaisesta taistolaiseksi siirtynyt Jaakko Laakso, vasemmistodemari ja ay-aktiivi Risto Laakkonen, kirjailija Marja-Leena Mikkola ja tuleva historian professori Matti Viikari. Alustuksia pidetään marxilaisuuden perusteista ja Suomen suhteista kehitysmaihin, USA:n Mustat pantterit -liikkeestä, Pohjoismaiden taloudelliseen yhdentymiseen liittyvästä Nordek-hankkeesta ja Leninin valtiokäsityksestä sekä esitetään kritiikkiä ja yhteenvetoja Ylioppilasteatterin menneen kauden ohjelmista (kuluvalla kaudellahan niitä ei juuri ole ollut). Lieneekö Supo tai luokkavihollinen sabotoinut tätäkin kokousta, koska siitä tehdyssä raportissa pahoitellaan:

Tässä referoidut alustukset saattavat sisältää epätarkkuuksia, sillä alustuksia on jouduttu lyhentämään ja tulkitsemaan säälittävien muistiinpanojen pohjalta, lukuun ottamatta Jakke Laakson esitystä, joka saatiin vielä nauhoitettua. Heti kohta hänen jälkeensä pimahtivat nauhurin patterit. Valitettavasti seminaarin yleistä virittävää ilmapiiriä ja erilaisia sauna-, takka- ja sänkykeskusteluja ei ole saatu muistiinmerkityksi.

Vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1970, ei maolaisilla ole enää asiaa Ylioppilasteatterin puuhissa, vaan linja alkaa lähetä SKP:n ja varsinkin sen vähemmistön katsomuksia. Johtoryhmämme laatii pönäkän periaatehjelman…”

”… Oma radikalisoitumiseni etenee nopeasti. Kirjayhtymä julkaisee 1970 Keijo Savolaisen toimittaman keskustelukirjan Vasemmiston tunnonvaivat, jossa puheenvuoroni on kovassa seurassa; muina kirjoittajina ovat Savolaisen ja Antti Eskolan lisäksi Antero Jyränki, Seppo Lindblom, Erkki Rautee, Aarne Saarinen ja Taisto Sinisalo. Puolustan Tricontia ja muita yhdenasian liikkeitä Eskolan vähättelyä vastaan, mutta äänenpainot ovat jo kovin marxilaisia, ja ymmärrän tässä vaiheessa jopa Tshekkoslovakian miehitystä (varmaan Fidel Castron innoittamana), joskin pyrin ottamaan välimatkaa SKP:n sisäiseen kiistaan.

Demon kellarissa käydään kiivasta väittelyä eri vasemmistosuuntausten välillä. Siellä käyvät agitoimassa SDP:n trotskilaissiiven edustajat Pertti Hynynen ja Pekka Haapakoski sekä tietenkin mestaripuhuja Jaakko Laakso. Ei ihme, että kehitysmaa-aktivistien mielenkiinto kääntyy vähitellen myös teollisuusmaiden ja siinä sivussa koti-Suomen luokkaristiriitoihin. ”

Jyrki Lappi-Seppälän kirjan ”Tuulimyllyjä päin. Kapinallisen kielimiehen muistelmia”. Into 2015.

luki Raimo Laakia 13.9.2023

 

 

 

80. RAuK:n kurssijulkaisu: ”Harrastaa marxismia ruokapöydässä. Puolet kuuluu mulle, puolet muille.”

Olinpa toiminnassa mukana minäkin, jos en alusta loppuun, niin noin vuosina 1972 – 1978.

 

Ensiaskeleet Kiinan polulla

Tapasin alkuvuodesta 1972 vanhan lapsuuden kaverini, jonka kanssa kiinnostuin puhumaan paljon ajankohtaisista asioista ja myös politiikasta. Vaikka olin työväenluokan ideologiaan yleisesti kallellaan, en sympannut millään lailla Neuvostoliittoa. Kiinasta, josta kaverillani näytti tietoa riittävän yllin kyllin, kiinnostuin.

Kesän tullen kaverini uteli, josko minulla olisi aikaa lähteä Porin Jazzeihin. Siellä oli mm. Jukka Tolonen esiintymässä. Juuh. Kiinnostuin. Enpä tiennyt siinä vaiheessa, mikä oli reissun varsinainen tarkoitus. Kaverilla oli repullinen lentolehtisiä ”Millainen maa Kiina on?” Ne tulisi jakaa konserttien välillä Kirjurinluodon sillalla. Ainahan sitä voi tuon verran kaveria jeesaa, funtsin. Ei muuta kuin lennokkeja ohikulkevan jengin kouriin. Yks kundi tuli vähän tiukemmin puhuttelemaan, että mitä mä tiedän Kiinasta. Paljonkin, valehtelin. Ota tosta lennokki niin säkin tiedät jotain, kuittasin. Se kaveri oli kuulemma ´revari´.

Tolosen konsertissa käytiin ja illalla palattiin kaverin volkkarilla himaan.

 

Peruskurssi

Seuraavana vuonna 1973 menin peruskurssille, joka järjestettiin Kalliossa. Sitä veti Heikki. Muista kurssilla olleista muistan Annen, Jorman ja Eevan. Heikki oli miellyttävä, rauhallinen, kuunteleva ja luokkatietoinen toveri. Arvostin hänen tyyliään keskustella.

 

Valtion harmaissa

Vuosi 1974 kului Isosaaren rannikkotykistörykmentissä. RAuK:n (reservialiupseerikurssi) vuosijuhlassa oli mahdollisuus tutustua vanhoihin kurssijulkaisuihin. Olihan pari kaveriani käynyt saman polun vuosia aiemmin. Sattumalta silmiini iski kuva Matti P:sta. Kuvateksti vahvisti, että kyse oli samaisesta hepusta: ”Harrastaa marxismia ruokapöydässä. Puolet kuuluu mulle, puolet muille.”

 

Proletariaatin diktatuuri

Olipa aluksi vaikeaksi opittava asia, kun olin tottunut että demokratia on muoto, johon valtiot yleisesti pyrkivät. Kokouksissa puhuttiin työväenluokan yksinvallasta. Kuinka upealta se kuulosti!

Lahkossa kukaan ei uskaltanut koskaan arvostella proletariaatin diktatuurin hallintomallia, jossa koskaan ei äänestetty mistään, jossa kukaan ei tiennyt, kuka päätti mistäkin. Nykypäivän juche-aate lienee ainoa, joka edustaa puhtaimmin proletariaatin diktatuurin hallintomuotoa ja tuollaiseen yhteiskuntaan globaalimaailman aikaan Suomea olisi ajettu vallankumouksen kautta!

 

HKV (Helsingin KisaVeikot)

tai sitten jotain ihan muuta: Henkilökohtainen Vaikuttaminen. Varma tapa ainakin tuhota hyviä lapsuuden ystävyyssuhteita. Ystävien laittaminen likoon oman aatteen puolesta oli itselleni niitä suurimpia virheitä.

Pari maalaiskaupungista tullutta nuorta pikkuserkkuneitosta sain houkuteltua illanviettoon. 16-17-vuotiaita, jotka halusivat tietty bailata. Vahdin heitä ja heidän viihtymistään, mutta jossain vaiheessa tuli hetki, jolloin piti mennä sitä pämppälinjan yhteisrinkiä joraamaan. Pöytään palattuani huomasin toisen serkkutytöistä juoksevan kohti narikkaa. Häntä oli käpelöity joka paikasta ja oli täysin hysteerinen. Päätimme kaikki kolmistaan lähteä huitsin nevadaan. Se siitä HKV:stä.

 

Arska – propagandavaiheen keulakuva

Varsinaisia duunareita, stahanovilaisia, raskaan työn raatajia oli lahkossa vähän, muutamia. Yhden heistä muistan muita paremmin, Arskan.

Intin jälkeen piti tietty jatkaa opintoja, mutta sitäkin enemmän piti tienata hieman fyrkkaa. Pääsin Vantaan Länsimäkeen rakennusliike Hakalle hanttihommiin. Samalla raksalla, tosin muita korkeammalla, puuhaili Arska. Hän oli raanakuski, nosturinkuljettaja. Parin päivän päästä otin pääluottamusmiestä hihasta ja utelin, mistä tohon sun ularadioosi tulee jatkuvasti noita Leninin puheita, jotka kaikuvat ympäri työmaata?

”Arska noita tarinoita tuolta taivaalta virittelee.”

Tuolloin(kin) kaikilla, jotka olivat työnsä puolesta raanakuskin kanssa tekemisissä, oli ularadio. Ja silloin kun ei ollut jonkun elementin nostosiirrosta kyse, oli Arskalla Punakaarti-lehti silmien alla. Arska oli sisäistänyt oikein propagandan levittämisen: Ensin huvi, sitten työ… vai miten se meni.

Pääsin kuukaudeksi pääluottamusmiehen apumieheksi. Heti ensimmäisenä aamuna pääluottamusmies lateli työehdot. ”Tosta parkkikselta lähtee joka aamu kello kymmenen Datsuni Kontulan Alkoon. Lämäät sille kuskille 16 markkaa ja sanot, että ostaa pullon pöytäviinaa. Otan siitä yhden kunnon huikan, lopulle saat tehdä, mitä haluat, töitä Sinun ei tällöin tarvitse päivän aikana tehdä. Minä pidän siitä huolen!… Niin, ja jos et tähän työehtoon suostu niin saat rehkiä selkä hiessä koko päivän.”

Ihan kohtuullinen ehto, mietin. Reilu kahden tunnin palkka menee, mutta litra appelsiinimehua kyytipojaksi niin enköhän saa päivän kulumaan. Sattuipa sitten seuraavana perjantaina, että nuori rakennusmestari Koskela tavoitteli hanttimiestä nostamaan turvakaiteita kahdeksannesta kerroksesta yhdeksänteen, ja kuinka sattuikaan Koskela tavoitti  minut holvilta villapaalien päältä aurinkoa ottamasta. ”Mitä helevettiä! Mikä mies!”

”Esa! Pääluottamusmiehen apumies, pidän tässä lakisääteistä lepotaukoa.”

”Nyt kiiruusti nostamaan turvakaiteita!”

Tunsin, että pääni pyöri siinä määrin, että holvin reunalle en lähde. Huusin pääluottamusmiehelle, joka rehki toisella puolen holvia. ”Koskela käskee mua holvin reunalle kaiteita nostamaan vaikka mulla on korkean paikan kammo.”

”Koskela! Perkele! Nyt lähdet täältä holvilta, ennen kuin mä heitän Sut alas! Tää kaveri on mun apumies, eikä Sulla ole mitään puuttumista asiaan!” …Ja Koskela lähti, posket punaisina.

Tuohon aikaan vastaava rakennusmestari oli jengin pomo. Hyvänä kakkosena tuli pääluottamusmies, jonka jälkeen ikäjärjestyksessä muut rakennusmestarit. Pääluottamusmiehelle ei paljoa mesut uskaltaneet vittuilla. Joutuivat suotta vain menemään vastaavalle mestarille selittelemään, miksi työmaa seisoo. Ja työmaa seisoi joskus pienestäkin syystä, hieman aiheettakin. Jos työmaan ruokalan lista ei miellyttänyt, se pantiin istumalla miellyttämään.

 

Peruna

on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruokaa ihan oikeaa. Siinäpä lähtökohdat, joilla Laukaalla alkoi perunanviljely. Uuden työni tähden en montaa viikkoa ehtinyt Laukaalla viettää. Silti hyvä kokeilu omavaraiseen elämänlaatuun, joka talven tullen säikäytti jengin palaamaan takaisin sivistyksen pariin.

Entä jos sitä sivistystä ei olisi ollutkaan? Jos jengi olisi jäänyt kuorimaan puusta pettuleipää talveksi? Juche-aatekokeilu suomalaisessa maalaisympäristössä.

 

ITU-liike

Vaiheessa jossa Laukaalla perunat alkoivat mädäntyä laareihin ja jouduttiin toteamaan maataloustuotannon olleen mitä epäkannattavin muoto kehittää omavaraista elämää, piti ilman sen suurempaa joukkokokousta alkaa arvioimaan elämää ja maolaista lahkolaisuutta uudelleen. Uudet idut piti kaivaa, tällä kertaa ihmisten aivokuontaloihin. Hiiteen marxismi-leninismi, hiiteen sedät Stalin & Mao. Nyt joukolla luomaan aivan uutta kulttuuria. Annetaan satojen kukkien kukkia ja jokaiselle kynä käteen. Esimerkiksi Arska voisi aloittaa kirjoittamalla runokokoelmia tai miten olisi taulu Hakan työmaasta?

Kaikki yhtäkkinen kulttuurivouhotus kuulosti lahkon vetäjän viimeiseltä hätähuudolta. Se kuulosti, kuin jalkapallojoukkueelle, joka ei pelikaudella saavuttanut riittävää menestystä, ilmoitettaisiin että ensi kaudella keskitytäänkin kansantanhuihin. Ei ihme, että Arska & kumppanit katosivat, kuten minäkin.

Lahkossa toimi myös muutamia kulttuurisesti lahjakkaita. Kallu tai Perttu eivät olleet mitenkään idun kasvattamia. Lapin Kallen teoksilla ei ollut kosketuspintaa ituun. Joten kenkien solminta-asteelle jäivät idun kulttuurisaavutukset. Pertsaltakin taisi kadota väärä osoite.

 

Luottamus: Toverille ei jätetä

Revareilla on joitakin sympaattisia lauluja. Tuli mieleen ”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat…”

Meni oma aikansa ennen kuin ymmärsin, että kun tälle lahkolle lainasi LP-levyjä illanvieton äänitykseen, kirjoja luettavaksi tai vaikkapa vain rahaa, kun illanvieton pämppälinjasta alkoi ote lipsumaan, niin aina oli Matti kukkarossa.

Sekin ilta tuli kun Matti pummasi epäonnisena fyrkkaa Svenska Gårdenin aulassa. Olin juuri ostanut olutlipukkeita ja vaihtorahat olivat kourassani: mulla olis kaks kymppiä, jos kertoisit, milloin maksat takaisin? ”Juuh. Saat heti seuraavassa kokouksessa”, vakuutti Masa.

Se seuraava kokous oli Taidehallilla viikon päästä. Aihe taisi olla jokin taiteeseen liittyvä, vähemmän poliittinen, joten porukkaakin oli vähemmän paikalla. Annoin illan kehittyä. Tulee hetki, jolloin pummaan rahani takaisin. Ja niin Masa lähti vessassa käymään. Palatessa olin ovella vastassa: Kax kymppiä, kiitos!

”Kuule Esa, mulla on nyt vähän kiire. Puhutaan tosta joskus toisen kerran”, Masa kuittasi ja yritti kiertää minua. Sä et mene mihinkään ennen kun kax kymppiä on mun kourassa! ”Oota nyt hetki, mä yritän järjestää jostain…”

Päästin hänet järjestämään. Vartin päästä Masa tuli pöytääni ja iski vihaisena kympin eteeni. ”Tos on kymppi, enempää et saa!”

Hymyilin itsekseni. Mietin olinko ensimmäinen, joka oli uskaltanut vaatia henkiseltä johtajalta fyrkkaa takaisin.

 

Irtautuminen

Eihän irtautuminen lahkosta, jonka on jossain vaiheessa tuntenut omakseen, ole mitenkään helppoa. Sitä toki helpotti, kun lahkon varsinainen uusi linja oli pahasti tuuliajolla. Rahoitusta ei enää tullut, ei lehden myynneistä, ei kolehdeista. Lahjoitettu kaksiokin oli jo syöty. Suurin osa liikkeeseen jääneistä oli työttömiä ja / tai ikuisia opiskelijoita.

Teoria syntyy käytännöstä oli paljon hoettu sanonta. Henkinen johtaja ei ollut päivääkään tehnyt työtä, enkä minuuttiakaan koskaan nähnyt, että hän olisi tehnyt muuta kuin funtsinut ohi kiitävää elämää.

Millainen on ihminen? tai paremminkin Millainen minä olen -kysymys alkoi pyöriä Masan päässä. Elämä oli kiitänyt hänen ohitseen, eläkeikä saavutettu. En tiedä, ansaitseeko (olen asunut kauan ulkomailla) päivääkään työtä tekemätön kansaneläkkeen Suomessa. Jos ansaitsee, niin tällaisen henkilön tulisi isosti kumartaa suomalaiselle sosiaalijärjestelmälle. Tällaiselle henkilölle on todella lottovoitto syntyä Suomeen.

 

Jälkiarviointi

Jälkeenpäin vuodet ottivat sen verran päähän, että mietin mitä jäi käteen? Itsekriittinen arviointi tekemisiäni kohtaan varmasti kasvoi. Vei aikansa päästä eroon dogmaattisesta suhtautumisesta asioihin. Vältin ja vältän vieläkin kaikin tavoin sitoutumista mihinkään järjestöön, liittoon, lahkoon. Avioliitto on ainoa, jota en ole kahdesti voinut välttää.

Työni puolesta ja muutenkin eri kulttuureista kiinnostuneena olen päässyt matkustelemaan 55:ssä eri maassa ja oppinut kulttuurien erilaisuuden ja tavannut ihmislämpöä, joka on aina niin ainutlaatuista. MLR-vuosien jälkeen oli kliffaa hiffaa, poliittisesta kannasta riippumatta, kuinka kunnon ihminen on solidaarinen ja rehellinen.

Kirjasi: ’eräs esa’ 19.7.2023

 

 

79. Varhainen messianismin kohtaus ja tilanne

Kokemus Matti Puolakasta on, että hän koki itsensä muita fiksummaksi. Saattoi hän tietysti sitä olla tai olla olematta, tilanteesta ja yksityiskohdasta riippuen.

Mieleen muistuu tapaus ”ensimmäisen keskuskomitean” ajalta, vuosi saattoi olla 1970 tai 1971. Tuolloin olimme kovin ortodoksisia vanhamarxilaisia, puheenaiheemme pyörivät Hrushtshevin revisionismin ja SKP:n arvostelussa, Stalinin ja Maon tekstien opiskelussa.

Istuimme kivijalkakahvilassa Mannerheimintien varrella Uuden ylioppilastalon korttelissa. Myöhemmin niiden isojen ikkunoiden taakse taisi tulla pankkikonttori. Oli päiväsaika, harmaa keli, saattoiko olla jopa aamupäivä. Meitä oli kourallinen: Seppo Merinen, oliko Pekka Merinen, Heikki Pihlaja, Kari Jaakkola, Kari Varis, Bjarne Nitovuori? Peter Nilsson ei liene ollut. Mielikuvani nimien osalta on hatara.

Puolakka halusi kertoa kovin huolestuttavan tapauksen. Hän oli äsken, ehkä eilen, ollut kadulla kävelemässä ja menettänyt puhekykynsä! Hän ei ollut juonut alkoholia tai käyttänyt lääkkeitä tai aineita. Aivokohtaus oli tullut yllätyksenä. Oliko myös kävelykyky hävinnyt, sitä en kertomuksesta muista. Kohtaus oli kestänyt jonkin aikaa, mutta hän ei ollut pyörtynyt eikä kaatunut. Ajan päästä puhekyky ja normaali olo oli palautunut.

Kuuntelimme nenä valkoisena. Meille oli ihan uutta että noin voi tapahtua. Miten asiallemme käy, jos Matti putoaa pois, sairastuu tai kuolee! Pienessä yhteisössämme hänet koettiin aivan avainhenkilöksi. Matti oli noin 23-vuotias, minä 19 tai 20 v. Maolaisryhmän kasvupyrähdys oli tuolloin vielä edessäpäin.

Kohtaamisia, kokouksia, palavereja oli tuohon aikaan loputtomasti eikä niitä juuri muista. Tuo jäi mieleen messiaanisen tunnelmansa vuoksi.

Onko jollain muistikuvaa tuosta kohtauksesta? Ja muista samantapaisista?

Dokumentissa 6 (kirjeessäni Olli Santavuorelle, kohdassa tammikuu 2017) olen kuvannut toisen messiaanisen hetken. 1993, runsas 20 vuotta myöhemmin, tokkurainen Matti istuu (jälleen pienen kenraalistonsa ympäröimänä) Helsingin keskustan kuppilassa ja hokee ”tämä on murha”. Paikkakin on vain parinsadan metrin päässä edellisestä. Välissä on ollut pienen kansalaisliikkeen nousu, lasku ja näivettyminen. Oppi on muuttunut psykologismiksi ja ryhmä mikrolahkoksi. Mutta fiiliksessä ja messiaanisessa asetelmassa on samaa. Ja Matin arvovalta ryhmänsä keskellä – jos mahdollista – vieläkin suurempi.

Kolmannestakin samanhenkisestä tapahtumasta olen kuullut. On sattunut 1990-luvulla Vuosaaren nuotiolla. Matti on kerrassaan kypsynyt opetuslastensa osaamattomuuteen ja vetoaa toivottoman ahdistuneena. Lähipiiri pitää hänestä kiinni, ettei hän hyppäisi tuleen!

Askarruttaa, mikä on ”aitoa” ja mikä ”tietoista manipulointia”? Vai voiko niitä Matti Puolakan tapauksessa edes erottaa toisistaan?

Olisiko lopulta jopa niin, että opetuslapsetkin alkoivat matkia messianistisia kohtauksia, kukin omilla mausteillaan?

Vielä tänäänkin olen näkevinäni niin itsessäni kuin kourallisessa nykypuolakkalaisia huomattavaa besserwisserismiä. Matin lumopiirissä sosiaalistuneet ovat useasti niitä, jotka uskovat ”tietävänsä paremmin”.

Tiesi Raimo Laakia 23.5.2023

78. Kelpo gradu maolaisuuden seitsemästä vuodesta 1967-1973

”Max Hurri: Puritanismista pämppälinjaan

Muistitietohistoriallinen tutkimus Helsingin marxilais-leniniläisestä seurasta 1967-1973

Yhteiskuntatieteiden tiedekunta , Pro gradu-tutkielma, Toukokuu 2022, Tampereen yliopisto, Historian maisteriohjelma”

 

Nuori tutkija on nähnyt ison vaivan ja tehnyt kelpo gradun alkuvuosistamme. Kohtuullisen tarkasti vuodet on kuvattu. Yksityiskohdissa on aallokkoa ja horjuntaa, mutta se kuuluu asiaan. Meillä oli alussa niin suuri into hienon maailman luomiseksi ettei ihan kaikkiin dokumentteihin tullut kirjatuksi päivämääriä eikä aina tullut tehdyksi dokumentteja ensinkään.

Pämppälinjasta kun on kyse kirjattakoon heti muutama lisämuisto. Puolakan teininuorison alkukommuunissa Rekolan omakotitalossa alkoholia ei kerrotun mukaan käytetty ensinkään väärin, vaan kaikki keitetty juotiin. Myöhemmin Antti Santaholman pontikka oli kurjan makuista verrattuna Olli Santavuoren huolella tislaamaan ja hiiliabsorboimaan juomaan. Minun makeat kotiviinini olivat kyllä hyviä, mutta vähän myöhästyivät: sammiot Karjalankadun vaatehuoneessa pääsivät happanemaan kun aloin ympäristöliikkeen ideoiden myötä raitistua.

Kesän 1968 mielenosoituksista on mielenkiintoinen yksityiskohta: muut mielenosoittajat närkästyivät maolaisten autosta  soitetusta Mao-levystä (sivu 14). Minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mikä levy? Autojahan oli vain kaksi, Maija Puolakan Lada ja Peter Nilssonin hieno länsimainen farmari, jota hän tarvitsi kauppamatkustajana Unileverin saippuoiden myymisessä  Etelä-Suomen kyläkauppoihin. Oliko kummassakaan autossa edes soittoelektroniikkaa?

Kohdan alaviite johtaa Kimmo Rentolan kirjaan ja Suojelupoliisin ilmoitukseen no 1351 (Punainen lauantai 27.7.1968 Runebergin patsaalla) ”…kuuluttaja luki otteita Maon punaisesta kirjasta ja järjestäjien Volgasta soitettiin Mao-levyä…”

Vietnam-liikkeen ryhmien, linjojen ja tapahtumien osalta on horjuntaa, mikä ei ole ihme, sen verran runsas, monipuolinen ja pitkäaikainen liike oli. Olisi hienoa, jos joku FNL-ryhmissä mukana olleista kirjoittaisi aiheesta kattavan muisteluksen, muuten sekin menestynyt mutta epäonninen (?) aktiviteetti unohtuu hämärään. Syntyisikö hyvä teksti Kalevi Toosilta vai joltain muulta elossa olevalta Hakaniemen kommuunin asukkaalta?

Miksi Kiinasta tuli ihailumme kohde? Juurisyytä Max Hurri valottaa hyvin tiivistelmällä sivulla 54:

”Haastatteluaineisto tukee muun aineiston esittämää näkemystä HMLS:n neuvostovastaisuudesta jopa häiritsevänkin tarkalla tavalla. Entiset seuran jäsenet kuvailevat maolaisuuden ja Kiinan vetovoiman perustuneen huomattavan usein juuri siihen, että Neuvostoliitto oli osoittautunut epäluotettavaksi ja aggressiiviseksi valtioksi. Itse Kiinan vetovoima jää jäsenistön muistoissa heikommaksi, ja syy maolaisuuden löytämiseen pohjautuukin lähes poikkeuksetta siihen, että Maon marxismi oli validein vaihtoehto Neuvostoliiton tarjoamalle ideologialle. Täten voi todeta, että jäsenistö selkeästi uskoi Maon poliittiseen ajatteluun, ja selkeästi myös osasi Maon oppeja teoreettisella tasolla. Kuitenkin viehätys Maossa pohjautui siihen, että jäsenet uskoivat marxismiin, minkä läheisin kosketuspinta Suomessa oli Neuvostoliitto. Kiina ja Mao löytyivät tämän ”petoksen” paljastuessa nuorille marxisteille, paradoksaalisesti juuri itse Nauvostoliiton kautta. Tähän vaikutti osin myös Maon trendikkyys niin FNL-liikkeen ja marxilaisen nuorison keskuudessa niin Suomessa kuten myös maailmalla, joka toi niin Maon kuten Maon poliittisen teorian esiin vaihtoehdoksi Neuvostoliiton rinnalle.”

Maolaisuuden alusta 1967 on kulunut 56 vuotta. Kriteereistä riippuen 100-200 ”vakavaa” maolaista kulki vuosien mittaan järjestön läpi. Liike muuntui ja pieneni, kaikki jatkoivat matkaansa, moni kuoli, moni on vielä elossa. Jatkumon häntänä nykypäivässä on Uusi historia ry, jossa toimii noin kolme superaktiivista kaaderia. Heistä kukaan ei ollut mukana 1967, mutta kaksi heistä jo 1970-luvun alkuvuosina. Max Hurri on haastatellut kumpaakin.

Kun luen kertomuksia sivulta 64, mieleeni tunkee vastaus.

Vuosia minua on askarruttanut, miksi yksi, kaksi tai kolme prosenttia  Matti Puolakan koskettamista ihmisistä viidenkin vuosikymmenen jälkeen järjestää arkistoja, purkaa ja toimittaa puheita nauhoilta, kirjoittaa, järjestää tilaisuuksia, ylläpitää sivustoja ja fb-ryhmiä, (kohteesta riippuen) makeilee ja kiivailee eikä vihapuhekaan ole heille vieras laji. Työn ahkeruus ja sitkeys on silmiinpistävää. Motivaatiomekanismin täytyy olla erityinen.

Sivulta 64 olen ymmärtävinäni, että yhdistävä tekijä on nuoruuden kodissa eletty perhekapina. Meitä aktivisteja oli kahdenlaisia. Toiset kävivät kapinaa systeemiä ja vanhempiaan vastaan, toiset vain systeemiä vastaan. Monenmoisia variaatioita toki oli, mutta systeemikapina ilman perhekapinaa taisi jäädä lällyksi.

Uuden historian aktiivit ovat toivoneet, että tutkijoita alkaisivat kiinnostaa liikkeen myöhemmät vaiheet. Sivun 64 asettamuksista lähtien voisi syntyä vaikka kasvatus- ja uskontotieteiden gradu otsikolla ”Sinnikkäimmistä sinnikkäimmät  – motivaation ihme”.

Max Hurrin gradu on lukemisen arvoinen osa kulttuurihistoriaa. Itse sain sen pdf:nä pyytämällä Tampereen yliopistosta (library@tuni.fi).  Huomatkaa, että teksti on tekijänoikeuksien alainen eikä sitä pidä monistaa eteenpäin.

Luki ja kirjasi Raimo Laakia 13.3.2023

 

77. Ai, etteikö muka ole vaikutusta!

Kuusi vuotta sitten kirjoitin

”Vaatinee jonkun verran aivoakrobatiaa yhdistää (Uusi historia ry:n) kirjeen ilmaisut ja ”tiedot” yhdistyksen tarkoituspykälään, joka alkaa ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua ja tutkimusta sekä tästä näkökulmasta seurata esihistorian, historiallisen ajan ja filosofian historian uusinta tutkimusta…” (dokumentti 5, Uusi historia ry:n kirje Perttu Häkkiselle, julkaistu tällä palstalla joulukuussa 2016).

Ja kas! Pian sivustolle ilmaantui maininta, että yhdistys oli tehnyt tarkoituspykäläänsä lisäyksen. Nyt vuosikokous halusi paitsi edistää ja seurata myös puolustaa ja kehua ajattelijaansa, joka tuolloin oli vielä elossa ja kohtuullisissa voimissaan.

Innostuneena vaikuttamismenestyksestäni koetin äsken löytää tarkan sanamuodon. Patentti- ja rekisterihallituksessa tarkoituspykälä oli ennallaan, yhdistyksen omilta sivuilta en löytänyt sääntöjä ensinkään. Olenkohan aivan osaamaton modernissa tietoviidakossa vai ovatkohan yhdistyksen aktiivit uupuneet kesken matkaansa arkistoon?

Toisenkin aikaansaannoksen saatoin lukea ansiokseni. Yhdistys perusti Muistelmat ja tarinat -ryhmän, jota näyttää vetävän arkistoammattilainen Reima Ukura. Ilmeisesti jossakin on hyvässä kirjallisessa muodossa nippu taltioituja muistelmia. Missäköhän niitä voisi lukea?

Hmm…

Pitkän toimintahistoriansa aikana uuden historian ihmiset ovat kirjoitelleet

”… Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa … ” (Timo Vainio 1993, dokumentti 19, Vainion kirje Timo Harakalle, julkaistu tällä palstalla helmikuussa 2017).

”… jokunen MLR:stä ja Idusta yleiseen valheeseen sukeltanut henkilö pyrkivät aktiivisesti puhtaasti kulttuurifasistisin toimenpitein kääntämään Suomen lähimenneisyyden mustan valkoiseksi. He noudattavat göbbelsiläistä logiikkaa … ” (Pia Länsman 1993 jakamassaan aanelosessa Vihreiden Tampereen väentapaamisessa syksyllä 1993, teksti löytyy Uusi historia ry:n arkistosta).

Kirjailija Olli Santavuoren vieraskirjasta 2014:

”Pyysin siskoani Heliä neuvomaan minua, miten saan kotisivuilleni kuvat tekstin yhteyteen. Facebookissa viestillä. Heli vastasi, että voisi auttaakin, jos poistan kotisivuiltani minun ja Raimo Laakian haukkumiset ja panettelut Matti Puolakasta.

Sanon vaan lujasti, etten ole mitään panetellut, vaan kertonut omat muistelmani.

Olen saanut paljon myönteistä palautetta, eikä kukaan muu kuin nämä hengenheimolaiset ole ollut sitä mieltä, että teksteissä olisi asiavirheitä tai panettelua.” (www.santavuori.com/Muistelmat.html, Olli Santavuoren vieraskirja, Sijoitus 132, 2014-5-12).

”En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia. Ehkä onkin. Mutta hän on ylimpänä.” (Heli Santavuori 2016, tviitti Perttu Häkkiselle 7.6.2016, dokumentti 4, julkaistu tällä palstalla joulukuussa 2016).

”Missä Laakia – siellä riita.” (Heli Santavuori Uusi historia ry:n sivustolla 2017, dokumentti 34, julkaistu tällä palstalla lokakuussa 2017).

Ja niin edelleen.

Hmm…

Jotensakin aika itsestäänselvästi saattaa tulla mieleen, mikä on syy, ettei uudessa historiassa kolmen muskettisoturin lisänä juuri muita näy.

”Vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla!” huudahti Matti Puolakka Helsingin Rautatieasemalla noin vuoden 2015 tienoolla Simolle. Heli Santavuori seisoskeli vieressä. (julkaistu tällä palstalla dokumentissa 32 syyskuussa 2017).

Puolakka kuoli 2018 ja hautajaisissa toisteltiin lähetyskäskyä. Uusi historia aktivoitui. Muutama aktivisti on puuhannut paljon. Mitä he oikein ajattelevat, paitsi yllä siteerattua vuosikymmeniä jatkunutta vihapuhettaan?

Viuhtominen on niin silmiinpistävää, että ajatukset voi melkein kuulla: Maailman pelastamisen koodi on käsissämme! Huidomme asiaamme vimmatusti. Ketään ei kiinnosta. Nuoria ei näy. Uusia opetuslapsia ei löydy. Itse vanhenemme. Hätä on suuri. Kun me nuokumme dementiakodissa, mitä on jäljellä? Hirmuista.

Vaikuttuneena vuosikymmenten mittaan saamastani huomiosta ehdotan, että teette vielä yhden lisäyksen yhdistyksen sääntöihin: Toiminnassa noudatettakoon jalat maassa -periaatetta.

Utooppisella korkeudella leijuvan ehdotuksensa teki Raimo Laakia 15.1.2023.

 

 

 

76. Itulaisia Inkoon yössä

Sari Aalto: Vaihtoehtopuolue. Vihreän liikkeen tie puolueeksi. Into 2018. Sivuja 485.

Inkoon ympäristöleirillä heinäkuun lopulla 1979 oli mukana joukko myöhäismaolaisia itulaisia. Kirjan takakannessakin Jessica Calonius osoittaa mieltä vesakkomyrkkyjen lentolevitystä vastaan eduskuntatalolla, jonne leirin metsätyöryhmä järjesti kuljetuksen.

Öistä uintia, siis tanssia rantavedessä illanvieton päätteeksi, muistellaan kirjassa myyttisenä tapahtumana sivulla 118.

Tapahtuiko kuljetus rannalle Idun bussilla? Mikä oli Idun bändin rooli tuossa illanvietossa? Oma muistikuvani on, että Pelle Miljoona veti tapahtumaa talolla ja me sata tai kaksisataa nuorta pogosimme, siis hypimme ylös alas, antaumuksella. Mutta Sari Aalto ei mainitse Pelle Miljoonaa tuon illanvieton yhteydessä.

Aamulla Inkoon kirkossa oli tapahtuma, jossa punkkia soitti Sehr Schnell. Mutta soittiko myös Idun bändi?

Kellä vielä elossa olevalla on muistikuvia tuosta yli 40 vuoden takaisesta tapahtumasta, kertokoon tai julkaiskoon! Otan mielelläni vastaan muisteluksia. Voit lähettää: raimo.laakia@saunalahti.fi

Sari Aallon kirja on huolellinen ja kiltti kuvaus liikkeen synnystä ja tiestä. Varhaisia (reaalisia ja/tai symbolisia) maomerkin kantajia bongasin kirjasta ainakin yhdeksän.

Lukuhetken vietti Raimo Laakia 18.11.2022

75. Supo Viktor Vladimirovin välikappaleena

Joka paikkaan Tehtaankadun Viktor Vladimirov tunki ajamaan Neuvostoliiton etua.

Mari Luukkonen kertoo sivulla 139, miten Seppo Tiitinen raportoi vasta virassaan aloittaneelle Mauno Koivistolle Vladimirovin toimintaa Solidarnoscia tukevien yleisötilaisuuksien lopettamiseksi:

”Vladimirov oli ottanut esille Näköpiiri-lehden järjestämät puhetilaisuudet, joissa olivat esiintyneet Neuvostoliiton ja Puolan riippumattomien ammattiyhdistysliikkeiden edustajat Vladimir Borisov ja Stefan Palka. Etenkin 26.3. 1982 pidetyssä lehdistötilaisuudessa oli residentin mukaan esitetty neuvostovastaisia lausuntoja. ”Ei ole hyvä Kekkosen kauden päätyttyä ryhtyä järjestämään tämän kaltaisia tilaisuuksia ”nyt on vapaus puhua” -hengessä tähän asti noudatetusta molemminpuolisesta kohteliaisuudesta välittämättä”, Vladimirov sanoi. Hän toivoikin tietoa siitä, kuka tällaisia tilaisuuksia järjesti ja miksi. Asia voitaisiin hoitaa epävirallisesti Vladimirovin ja Tiitisen yhteyden kautta, toinen vaihtoehto oli Neuvostoliiton jättämä virallinen nootti Suomen ulkoministeriölle. Tätäkin vaihtoehtoa oli Vladimirovin mukaan jo harkittu, mutta se tie voitaisiin unohtaa, jos tulos saavutettaisiin epävirallista reittiä.

Koivisto oli kyllä samaa mieltä siitä, ettei tuollainen henki saanut valtakunnassa levitä ja otti puheeksi kyseisen lehden sosiaalidemokraattisen päätoimittajan Eero Taivalsaaren, jonka kanssa Tiitisen tuli asiasta keskustella.”

Supo riensi oitis ottamaan yhteyttä Eero Taivalsaareen:

”Taivalsaareen otetun yhteydenoton tuloksena kävi ilmi, että Vladimirovin esittämät huomautukset johtuivat Neuvostoliiton suurlähetystön väärinkäsityksestä. Mitään tilaisuutta ei 26.3. ollut järjestetty, sillä mainitut herrat olivat poistuneet maasta jo edellisenä päivänä. Näköpiirissä oli kyllä julkaistu haastattelu, jossa oli esitetty kritiikkiä reaalisosialismin ay-politiikkaa kohtaan. Oltiinko Tehtaankadullakaan valmiita jättämään noottia aivan näin heppoisin perustein, vai kokeiliko Vladimirov vain uuden presidentin reaktioita?” (sivu 140).

Tilaisuus Vanhalla oli HYYn järjestämä, toki Dan Steinbockin ja Eero Taivalsaaren aktiivisella myötävaikutuksella. Kuuntelijana tilaisuudessa oli muiden muassa Neuvostoliiton suurlähetystön virkailija, joten Vladimirovilla oli kyllä ihan tarkat tiedot. Kirjassani ”Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia” Aulis Kallio selostaa sivuilla 35 – 37:

”Me Pariisin kokouksen osanottajat – Silja Pirilä ja minä – organisoimme Marssi Gdanskiin -tiimin kotiin palattuamme ja kampanja pyöri seuraavat pari vuotta.

Kohokohta oli, kun pyysimme Eero Taivalsaaren Näköpiiri-lehden järjestämään maaliskuussa 1982 Solidarnoscin maanpaossa olevan Sleesian kaivostyöläisten aluejohtajan Stefan Palkan, Vladimir Borisovin ja Stefan Bekierin, Varsovan maaliskuun 1968 opiskelijaliikkeen Ranskassa asuvan veteraanin, Suomen kiertueen.

Vieraat olivat vilpittömästi hämmästyneitä ja ilahtuneita kertoessaan rajavartijoiden korostuneesta ystävällisyydestä. ”He eivät olekaan hallituksenne linjalla. Suomalaiset tavalliset ihmiset rakastavat vapautta.”

Tampereella tilaisuuteen osallistui korkeintaan 30 – 40 ihmistä. Osa heistä oli aktiivisen vihamielisiä.

Asetelma oli mielenkiintoinen. Borisov puhui Afganistanista, Palka Neuvostoliiton työläisten sorrosta. Borisov esitti myös venäläisenä anteeksipyynnön suomalaisille maansa hyökkäyksestä vuonna 1939. Tähän eräät tilaisuuden tamperelaiset osanottajat reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti.

Tamperelainen Aamulehti haastatteli Palkaa ja Borisovia. Tuohon aikaan lehti oli varsin laadukas. Siellä vaikutti päällikkötasolla muun muassa pitkän linjan vapaan Puolan ystävä, sittemmin traagisesti edesmennyt Erkka Lehtola. (Lehtola: Revitty lippu, 1985).

Nuori räväkkä rock-toimittaja Päivi Väänänen, hänkin jo ennen aikojaan tapaturmaisesti menehtynyt, sai artikkelin aiheesta Joensuussa ilmestyvään Karjalaiseen, joskin reunaehtona oli ”puolalaisesta voit kirjoittaa, mutta sen venäläisen jätät pois”.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Puola-Salvador -iltaan veimme Palkan, Borisovin ja Bekierin ikään kuin kuokkavieraina joskin olin sopinut paneelikeskustelun puheenjohtajan Dan Steinbockin kanssa asiasta etukäteen. (No, ainakin informoin häntä kaksi tuntia ennen tilaisuutta.) Palka, Borisov ja Bekier olivat ajoittain varastaa koko shown, ja tilaisuuden jälkeen puheenjohtaja kiitteli heitä kädestä pitäen.

Eksoottiset vieraat olivat kysyttyjä, Puolan suurlähetystön sihteeri pyysi heidät pöytäänsä kaljalle ja koetti pitää huolta, että tunnelma pysyi positiivisena. Kun tämä Jaruzelskia palveleva diplomaatti ojensi kaivosmiehelle mustekynänsä, Palka aukaisi sen, ja tokaisi että olette unohtaneet mikrofonin pois. Koko seurue purskahti nauruun.

Viereisestä pöydästä yleisradion ulkomaantoimittaja Tapani Lausti tunnisti aktiivisesti kuuntelevan naishenkilön, joka työskenteli Neuvostoliiton suurlähetystössä.

Mainostimme tilaisuudessa Palkan, Borisovin ja Bekierin seuraavan iltapäivän keikkaa ylioppilastalolla. Paikka järjestyi spontaanisti, varaajasta minulla ei ole tietoa.

Negatiivistakin palautetta tuli. Tuohtunut helsinkiläisten tunnistama kulttuurivaikuttaja ja rauhanpuolustaja tuli ovella heristämään Siljalle ja minulle nyrkkiä: ”Tämän te vielä maksatte. Te maksatte tämän vielä.”

Seuraavan päivän tilaisuuteen osallistui satakunta ihmistä, joista kymmenkunta jäi keskustelemaan Marssi Gdanskiin -kampanjasta. Jotkut heistä olivat lukiolaisia. Heillä oli halu tehdä jotakin konkreettista Puolan puolesta. ”On jo puhuttu tarpeeksi”. Tästä syntyi verkosto, joka myöhemmin järjestäytyi Itä-Eurooppa -solidaarisuusryhmäksi.”

Kirjassani Eero Taivalsaari kirjoittaa tapahtumasta:

”… maaliskuun viimeisellä viikolla 1982 saapui Suomeen neuvostoliittolaisen maanalaisen ammattiyhdistysliikkeen, vuonna 1978 perustetun Neuvostoliiton Vapaan Ammattiyhdistyksen SMOT:n edustaja Vladimir Borisov yhdessä Puolan Solidaarisuuden Sleesian aluekomitean entisen puheenjohtajan Stefan Palkan kanssa.

Heidän Suomeen saapumisessaan oli ongelmia, koska täältä piti saada virallinen vastaanottajataho – ja kuinka ollakaan, sitä ei tahtonut kirveelläkään löytyä. Ei esim. SAK:lle sopinut osoittaa solidaarisuutta vainotuille ay-aktiiveille.

Kun miehiä opastanut Aulis Kallio kääntyi allekirjoittaneen puoleen, sanoin että lehtemme voi toimia vieraiden isäntänä. Näköpiiri myös julkaisi heistä – kenties ainoana lehtenä Suomessa – numerossaan 4/1982 toimitussihteerimme Soma Rytkösen tekemän haastattelun otsikolla Ay-liikkeet reaalisosialismeissa.

Kallio ja minä halusimme, että Borisovin ja Palkan vierailu saisi tarvitsemaansa julkisuutta, ja niinpä järjestimme heidän lehdistötilaisuutensa Martta-hotellin ravintolaan Uudenmaankadulle. Kutsuja lähetettiin kolmisenkymmentä, eli kaikille merkittäville tiedotusvälineille. Mitään ryntäystä emme paikalle odottaneet, mutta kahvit ja pullat oli varattu kymmenelle toimittajalle ja kuvaajalle.

Sillä alkuiltapäivän kellonlyömällä, kun tilaisuuden piti alkaa, paikalla ei ollut muita kuin Borisov, Palka, Kallio ja minä. Tuokiota myöhemmin ovelle ilmestyi keski-ikäinen mies, joka hädin tuskin ennen katoamistaan oviaukosta ilmoitti tiedusteluuni olevansa Suomenmaan toimittaja. Reilun varttitunnin odoteltuamme saatoimme omalla väellä lopetella pressin.” (sivut 63 – 64).

Vladimirov toimi hyvinkin pienipiirteisesti ja synkronoidusti yhteistyössä taistolaisliikkeen kanssa. Tässä tapauksessa yrityksenä oli savustaa Taivalsaari ja HYY pois Solidarnoscin tukijoiden joukosta. Siitäkin on kuvaus kirjassani Puolan sotatilan julistamisen alkupäiviltä, siis runsas pari kuukautta ennen Tiitisen käyntiä Koiviston luona:

”Vastustajien iskuilta ei vältytä. Kun olemme ripustamassa Solidarnosc-banderollia Vanhan ylioppilastalon parvekkeelle, paikalle ryntää kourallinen ylioppilaskunnan hallituksen jäseniä etunenässä Teemu Lehto ja pakottavat meidät poistamaan banderollin. Seuraa melkein käsirysyksi kiihtyvää väittelyä siitä, oikeuttaako Vanhan salin vuokraus myös parvekkeen käyttöön. Kun sopivat virkailijat on huudettu apuun, symbolisesti arvokkaan parvekkeen käyttö sallitaan, mutta taistolaisjoukko onnistuu pienentämään banderollin näkyvilläoloaikaa muutamalla tunnilla.

Mielenosoituksen mainonnassa ilmoitus Helsingin Sanomissa on aivan keskeinen. Mainos joutuu väärään paikkaan, lähes huomaamattomaksi makkaramainosten, markettien ja minkkimuhvien joukkoon lehden alkupään ilmoitussuohon. Emme ehdi ottaa selville, onko kyseessä yksittäisen työntekijän sabotaasi, mutta laskun lehden johto peruuttaa heti.

Torstaina 17.12. mielenosoitukseen Hansatorille tulee nelisensataa ihmistä ja Vanhan juhlasali täyttyy. Eero Taivalsaari ja Dan Steinbock puhuvat. Sadankomitealiitto esittää kannanoton. Yleisöpuheenvuoroja on kymmeniä.” (sivut 19 – 20).

Jos Mari Luukkonen olisi perehtynyt tarkemmin lähdemateriaaliinsa (toki materiaalia on paljon ja yksityiskohtia loputtomasti, joten epätäsmällisyys on kyllä ymmärrettävää…) hän olisi huomannut, ettei Taivalsaaren ja HYYn kampittamisyritys suinkaan ollut ”Neuvostoliiton sauurlähetystön väärinkäsitys”, vaan johdonmukaista pitkäaikaista paineenluontia, jossa olivat suurlähetystön lisäksi mukana taistolaisryhmä HYYn sisällä, Tiedonantaja-lehti, Supo ja epämääräinen harmaa vaikuttamisverkosto, jonka tuon perusteella voisi epäillä ulottuneen lehdistön ja jopa Helsingin Sanomien sisälle saakka.

Kaikenlaiseen se Tiitinen suostuikin välikappaleeksi!

Mari Luukkosen väitöskirjaa Rautaesiripun varjossa luki Raimo Laakia 10.9.2022