50. Pertti Salolainen juoksi pakoon

Mitä Pertti Salolainen juoksi pakoon? Asia on askarruttanut minua vuosikymmeniä.

Helsingin Sanomien lauantaivieras joulukuussa kuvaili elämäänsä. Kokoomuksen ministeri-kansanedustajakonkari on vastustanut sosialismia, kommunismia, kapitalismin överyyksiä ja ajanut realismia ja ennen kaikkea luonnonsuojelua. Hän aloitti poliittisen toimintansa samoihin aikoihin 1960-luvun lopulla ja on minua kymmenkunta vuotta vanhempi. Aika siirtyä valoisasti eläkkeelle.

Salolainen oli perustamassa WWF:n Suomen osastoa vuonna 1972. Viisaasti hän sanoo:

”Silloin minua kutsuttiin hipiksi, mutta sittemmin on käynyt karulla tavalla selväksi, että minä olin oikeassa.”

Suomea Salolainen sättii turpeen energiakäytöstä ja metsien ”avohakkuuvimmasta”.

Mielipiteiden muuttumista ja päättäjien heräämistä hän pitää tervetulleena mutta pelkää, että nyt on jo liian myöhäistä.

”Olen optimistinen ihminen, mutta tässä asiassa olen pessimisti. Olen jo vuosikymmenten ajan sanonut, että ihmiskunta on matkalla kohti helvettiä, ja meidän sukupolvemme matkustaa vielä ykkösluokassa. Valitettavasti joudun yhä olemaan sitä mieltä.”

Luonnonsuojelija hän todella on. Radikaali Rolf Oinonen kertoi, että häntä oltiin 1970-luvulla nimittämässä johonkin ympäristövirkaan (Kauniainen? Karjalohja?) ja paikallinen kokoomus pisti hanttiin. Pertti Salolainen tunki väliin puolustamaan Oinosta ja paikallispoliitikot nielivät nimityksen.

Johdin 1980-luvun alussa Puola-Solidaarisuus yhdistystä. Seuraan kuului kirjava joukko maolaisia, luonnonsuojelijoita, sosialisteja ja oikeistolaisia. Jälkikäteen ajatellen yhdistys oli minulle henkinen silta maolaisuudesta ympäristöliikkeeseen.

1981 oli paljastunut mustalistajuttu, jossa ulkoministeriön osastopäällikön Heikki Talvitien pöydältä löytyi häkellyttävän tarkka lista yhdistyksen henkilöistä. Listalla oli järjestelmällisesti tietoja, joita edes yhdistyksellä itsellään ei ollut.

Järjestelin tapauksen pengontaa, tutkintaa ja kohun nostattamista. Joulukuussa 1982 oleilin muutaman päivän eduskunnassa selostamassa asiaa kansanedustajille ja keräämässä nimiä eduskuntakyselyyn.

Asia oli jo hyvässä vauhdissa, paperin alla oli kourallinen nimiä, myös kokoomuksesta, kun iltapäivän päätteeksi ajattelin vielä kysäistä Pertti Salolaista mukaan. Soitin kahvilan viereisestä puhelinkopista (siihen aikaan kansanedustajat kulkivat piippari taskussa ja sen hälyttäessä etsiytyivät lähimpään koppiin puhumaan). Ja sieltähän Salolainen tulikin – viereiseen koppiin. En ehtinyt paljon asiaani esitellä (toki olin lähettänyt etukäteen kirjeen), kun hän tiuskaisi ”mistä soitat, ei kai viereisestä kopista?” ”Joo.” ”Lopetetaan tää puhelu!” Astuimme yhtä aikaa ulos kopeista melkein törmäten toisiimme. Pari sanaa ehdin jatkaa kun hän jo lähti juoksemaan.

Mustalistajuttua veivattiin mediassa, eduskunnassa, Supossa, ulkoministeriössä (ja ehkä tahoilla, joista ei arkistojälkiä jää?) muutama vuosi. Viimeinen eduskuntakysely asiasta tehtiin 1984. En tiedä Pertti Salolaisen lausuneen koskaan asiasta mitään.

Ei asia jäänyt mieleeni politiikan vuoksi vaan pakenemisen takia. Mitä hän juoksi pakoon?

Minua? Mutta emme olleet aiemmin henkilökohtaisesti tavanneet tai julkisuudenkaan kautta debatoineet.

Maolaisia?

Oikeistolaisia? Joita yhdistyksessä oli.

Neuvostoliittoa? Joka uhkaili Puolaa.

Solidarnoscia? Joka vapautti Puolan ja lopulta puolet Euroopasta.

Oli vuosi 1982. Harva osasi ja uskalsi tuolloin ennustaa tulevaisuutta. Melkein kaikkien mielestä Neuvostoliitto oli ikuinen.

Mutta Pertti Salolainen on yhä hyväkuntoinen konkari. Vielä kysymykseen olisi löydettävissä vastaus.

 

Helsingin Sanomat 8.12.2018 sivut A 14-15. Lauantaivieras: Pertti Salolainen on ollut sata vuotta täyttävän kokoomuksen matkassa puolueen puolivälistä asti. ”Markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä”.

Raimo Laakia: Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 110 sivua. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005.

Näköpiiri 3/1983, sivu 11. Julkaistu 11.2.1983.

Express 4.3.1983. Pertti Salolainen pelkää: ”Tavattavissa vaalien välilläkin” – mutta ei mustia listoja vastustamaan.

 

Raimo Laakia 10.1.2019

 

49. Christian Moustgaard 1950 – 2018

Moustgaardkin sitten läksi, marraskuussa.

Harmi. Moni hyvä tarina lienee jäänyt kirjaamatta.

Moustgaard oli aika tarkkaan ikäiseni. Hän ei ollut maolainen. Mutta helsinkiläisen vasemmistoskenen vaikuttajana hänkään ei voinut välttyä meiltä.

Syksyllä 1970 olin palannut intoa puhkuen Kiinasta ja järkkäilin yleisötilaisuuksia. Me kolme matkalaista Matti Kajantie, Veikko Nikkanen ja minä kerroimme hienosta sosialistisesta maasta, jossa kohtasimme innostunutta ilmapiiriä. Tilaisuuksiin tuli runsaasti yleisöä ja asia ilmiselvästi kiinnosti.

Halusin järjestää tilaisuuden Vanhan juhlasaliin. Christian Moustgaard oli juuri ryhtynyt HYYn Kulttuurikeskuksen työntekijäksi ja siinä tehtävässä muun muassa vahti vuokrauksia. Hän sanoi, ettei käy. Maolaisille juhlasalia ei anneta.

Aloitin heti pehmityshyökkäyksen. Veikko Nikkanen oli luottamusmies Tampereelta ja useiden suurten tamperelaistehtaiden pääluottamusmiehet olivat Kiina-symppareita. Ei tarvittu kovin montaa puhelua minulta, Veikko Nikkaselta ja Jarmo Lavilalta, kun jo tuhansia työntekijöitä edustavat vanhemmat, raavaat pääluottamusmiehet soittivat Moustgaardille ja antoivat kuulua.

Vaikka Moustgaardin selkänojana oli jo alustavasti organisoitunut nuortaistolainen liike ja kiinalaistyyppinen sosialismi oli liikkeellä jo selkeästi torjuttavien ilmiöiden listalla, oli Christian kuitenkin vasta 20-vuotias, elämänsä alussa. Olisi ollut täysin kohtuutonta, että hän olisi kyennyt vastustamaan Suomen historian vallankumouskaupungin syvän proletariaatin ääntä.

Pian, muistaakseni jo samana päivänä, Christian soitti minulle. Saat juhlasalin. Ei sitä nyt tartte noin isoa soittelua käynnistää.

Tilaisuudesta tuli menestys. Sali oli täynnä.

Pohjimmiltaan kyse oli tietysti symboliikasta. Kulttuurihistorian kulut on aina eletty Vanhalla, niinpä myös vuoden 1970 Kiinan kuului nousta estradille.

Vuosia ja vuosikymmeniä kului emmekä juurikaan kohdanneet. Tuli uusi aika, montakin kertaa, maailmaan ilmaantui internet ja ilmaantui facebook.

Joitakin vuosia sitten Moustgaard pyysi minua fb-kaverikseen. Kun klikkasin hyväksynnän, osasin kyllä arvostaa pyyntöä.

Raimo Laakia 15.12.2018

48. Maon raportti 2.0?

Anton Monti ja Pontus Porokuru

Suoraa toimintaa!

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Into, 343 sivua, Riika 2018

Tämän olen lukenut ennenkin. Mao Tse-tungin raportti talonpoikaisliikkeestä syvällä Hunanissa lähes sata vuotta sitten ( Report on an Investigation of the Peasant Movement in Hunan 1927). Maaseudun kurjaliston kapinan sotamainen rajuus ja raakuus pöyristytti kunnon kommunisteja Kominternia myöten. Eihän parempaa maailmaa noin voi tehdä!

Montin ja Porokurun kirja on uuvuttava sarja tapahtumia, joissa tapellaan poliisin kanssa. Yleensä syntyy lasinsiruja, sakkoja ja lyhyitä vankilareissuja, harvemmin ruumiita. Vallankumousromanttinen. Poliisiromanttinen.

Vuosisadan takaiseen Hunaniin verrattuna muodot, keinot ja olosuhteet ovat tyystin uudet, vaan onko sorto sama?

Paha mennä sanomaan.

Lukijan sielu huutaa, että harkittu ja harjoiteltu tappelu poliisin kanssa on järjetöntä.

Mutta: Elämäntapamme tappaa päivittäin joukoittain ihmisiä ja eläimiä ja luo hyviä mahdollisuuksia koko elonkehän (ihminen mukaan luettuna) suurtuholle. Ja elämäntapaamme toteuttaa / organisoi / johtaa / pakottaa / manipuloi armollisesti äänestäjäkansalaisiaan palvellen valtio, jossa sisäministeri komentaa poliisia. Ja sisäministeri on Kai Mykkänen, joka vanhana luontoliittolaisena haluaa pelastaa maailman ekokatastrofilta, niin kuin haluavat kirjan anarkopunkkariautonomitkin.

Ota siitä sitten selvää.

Kirja kannattaa kyllä lukea, koska harvalle on avautunut näinkään paljon taustatietoa viime vuosikymmenten ihmeellisistä tapahtumista. Taistolaisuuden ja maolaisuuden kuihduttua se alkoi. Toki välissä oli kymmenkunta vuotta ilahduttavan kirjavaa ympäristöaktivismia: evy, Koijärvi, alkuvihreys, Luonto-Liitto, monet pienet ryhmät, tapahtumat ja järjestöt.

Yhtäläisyyksiä menneeseen on.

Kirja käsittelee suuria vastahuippukokouksia Seattlessa (1999), Prahassa (2000), Göteborgissa (2001) ja Genovassa (2001) ja toteaa, etteivät yhteenotot kyenneet luomaan uutta yhteiskunnallista toimintaa. Maolainen ankeuttaja mielessäni sanoisi, että asia oli jo etukäteen nähtävissä. ”Pikkuporvarillista seikkailupolitiikkaa”, sitä samaa jota castrolaiset, Länsi-Saksan RAF ja Italian prikaatit harjoittivat 1960- ja 1970-luvuilla, kylläkin hieman uuteen aikaan sovitettuna. Kuvaan sopii, että Kuubasta ja Italiasta aikoinaan intoutuneet aktiivit ovat mukana myös nyt.

Kirja kertoo, että 2010-luvulla useat autonomit liittyivät vasemmistoliittoon. Aivan samoin kuin 40 vuotta aiemmin castrolaiset ja anarkistit imeytyivät taistolaisuuteen. Muistan Kirkkokatu kakkosen autioituneen Demopainon kesän kynnyksellä 1970, kun ”kaikki” olivat juosseet Bulevardille Rauhanpuolustajien toimistoon Mirjam Vire-Tuomisen palkkalistoille Neuvostoliiton maailmanpolitiikkaa palvelemaan. Käytin tuona kesänä koko opintolainani kirjapainon elvyttämiseen.

Vanha maolainen lukija löytää kirjasta kiintoisia jatkumoja.

Reko Ravela sanoo vanhempiensa katkeroituneen taistolaisuuteen. Nyt kaiken jälkeen olisikin todella mielenkiintoista saada muisteja-sivustolle Timo Ravelan kertomus 1960-1970-lukujen tunnelmista ja tapahtumista. Rekon isä on yksi maolaisen alkuajan legendaarisista Timoista (dokumentti 47), joka siirtyi taistolaiseksi muttei ilmeisesti kokenut oloaan kotoisaksi siellälään. Muistan kun kerran istuimme pienellä porukalla (oliko 1968 vai 1969?) pitkän illan Kiinan suurlähetystössä toveri Lin seurassa eikä toveri Puolakka ollut oikein tyytyväinen Lin tyyliin.

Kirjassa piirtyy muotokuva sympaattisesta ilmeisen älykkäästä ja osaavasta vuoden 2005 ylioppilaasta Mikael Brunilasta. Vappuna hän sanoo ikkunoita rikkovalle mielenosoittajalle ”älä riko mun kaupunkia”. Aika suuri määrä tapahtumia elää Brunilan organisoinnin varassa.

Loppukesällä 2009 sosiaalikeskus Satama tuhoutuu sisäiseen vandalismiin ja Brunila sanoo: ”Sen jälkeen olin, että vitut, nyt haluan pois tästä maasta. Se oli totaalinen kokemus siitä, että me epäonnistuttiin. Että ei ole mitään liikettä, ei ole olemassa mitään yhteisöllisyyttä.”

Brunilalle valtaussyklistä 2007 – 2009 jäi käteen lähinnä kokemuksia siitä, miten asioita ei tehdä… Lopputuloksena valtausliikkeessä toteutui anarkismin ja 2000-luvun autonomisen teorian pahin yhdistelmä. Megafonin teoreettisilla teksteillä oli Brunilan mukaan innostamisen lisäksi selvästi myös kielteinen vaikutus. Ne synnyttivät ajatuksen siitä, että on olemassa kaupunkitilassa vellova yleinen äly, jolle pitää vain antaa tilat… (sivu 244).

Mikael Brunilan isä on Vietnam-aktivisti ja maolaisjohtaja Tomas Brunila (esim. dokumentit 32, 38 ja 41).

Kun Reko Ravelaa ja Tapio Laaksoa vuonna 2006 syytetään oikeudessa Göteborgin mellakoista, puolustusasianajajana on vanha maolainen Heikki Salo. Syytetyt voittavat oikeudenkäynnin. Tapion isä Jaakko Laakso (dokumentit 32 ja 45) oli 1968 maolainen ja myöhemmin superaktiivinen maolaisuuden vastustaja.

On kirjassa minulle pieni henkilökohtainen ilonpilkahduskin. Runollisessa loppumanifestissaan vuonna 2012 verkkolehti Megafoni manaa estradille kaikki menneiden vuosien ja vuosikymmenten aktivistiliikkeiden haamut mukaan lukien ”Kessin veteraanit” (dokumentti 40). Mukava on paistatella punaisella matolla kiljupunkkareiden ja anarkistien kanssa!

Mihin johti nuoren Mao Tse-tungin raportti talonpoikaisliikkeestä? Monen polveilun kautta Nyky-Kiinaan. Aluksi ajattelimme, että vau, tosi hyvä. Myöhemmin, viimeistään Tien An-menin verilöylyn (1989) jälkeen oivalsimme ettei sittenkään.

Raimo Laakia 26.11.2018

 

47. Raimo Laakia: Lähestymme puolakkalaisuuden ydintä?

Joku taas varastamassa ajatuksiani!

Kun löysin Timo Vainion kirjoituksen (dokumentti 19 syksyltä 1993), koin dejavun. Tämän olen kuullut ennenkin, toisen kertomana, toisesta puolakkalaisesta.

Vainio kirjoittaa:

”1985 Raimo Laakia tiesi, että Matin silloin jo hyvin kehittyneillä ajatuksilla hieman modifioidussa muodossa saisi Suomessa kovan maineen ja että muutaman vuoden kuluttua maailmallakin. Hän aikoi kirjoittaa ne omissa nimissään… Se olisi ollut kulttuurihistorian yksi suurimpia varkauksia. Tuon kielsimme ja siitä lähtien Raimo Laakian elämän pääpyrkimyksenä on ollut tuhota Matti Puolakka ja Iris Keinänen. Sekä siinä ohessa ja sen jälkeen saada tuosta mullistavasta teoriasta mahdollisimman paljon omiin nimiinsä.”

Sitten Vainio kertoo ajatusmallistaan Milos Formanin Amadeuksesta, joka tuli teattereihin 1984 ja palkittiin Suomessa parhaana ulkomaisena elokuvana Kaivohuoneen gaalassa toukokuussa 1985.

1980-luvun puolivälissä, olisiko ollut juuri filmin ilmestymisen jälkeen, Matti Puolakka alkoi ajaa siskoaan Nellaa pois liikkeestä. Pia Länsman kertoi tuolloin uskonsa mukaisena totuutena, että Nella koetti kasvattaa poikaystävästään Eero Haapasesta Matin filosofisen kilpailijan, ”paremman Matin”. Sanottiin, että ”Nella on seonnut”.

Nella jäi pois liikkeestä ja loi uran taiteilijana.

Myös Eero Haapanen jättäytyi pois, valmistui yliopistolta Habermasin filosofiasta tehdyllä lopputyöllään, loi myöhemmin Kuusiluodon yhteisön ja kirjoittaa nyt kirjoja paikallishistoriasta.

Milos Forman on suuri elokuvallinen velho kun pystyy lykkäämään liikkeelle tällaisia tapahtumasarjoja!

Kokemuksesta arvelen, että ihmeellinen ajatus ajatusten varastamisesta on syntynyt tähän tapaan: elokuvan jälkeen jossakin monologissaan Matti on puhunut unenomaisen näyn ja tomerasti tieteellisinä itseään pitävät kannattajat ovat rientäneet monistamaan sitä; ja niin sitkeästi että se esiintyy vielä 31 vuoden päästäkin muun muassa dokumenteissa 2 ja 34.

Mutta ollakseen tarpeeksi vastaanottavainen Formanin vaikutukselle ihmisyksilö tarvinnee kuitenkin erityisen aivomaailman, erityisen ajatus-, kokemus- ja tunnehorisontin. Sisältyykö se koulukaverin muistoon:

Aku Alanen kertoi, että Matille oli aina tärkeää olla oikeammassa kuin muut. (Aku kertoi tämän 1990-luvulla, jolloin taistolaisuus ja maolaisuus olivat kummatkin jo kuihtuneet. Aku itse kuului nuortaistolaisten ”radanvarren ryhmän” perustajajohtajiin.)

Ja tulleeseen joogaharrastajan kertomukseen:

”Viitisen vuotta sitten kävin vuoden verran xx:n vetämällä Chi Kung-kurssilla Valimon suunnalla. Markitsimme aina ruksin listaan, kun olimme tunnilla. Loppukaudesta katseeni kiinnittyi nimeen, jonka kohdalla ei ollut yhtään merkintää. Nimi oli Matti Puolakka. Koska minulla ei ole käsitystä henkilön ulkonäöstä, en tiedä, olimmeko samalla kurssilla. Joka tapauksessa tämä mies tuli, silloin kun tuli, aina pikkasen myöhässä ja useamman kerran koitti ottaa tiedoillaan otteen ohjaajastamme. Olisi mieli tehnyt sanoa, että ”tule ajoissa, keskity tekemiseen äläkä muiden tekemien harjoitusten häiritsemiseen esiintymishalukkuudellasi”. Mies jäi siis minulle arvoitukseksi.”

Oman kokemukseni mukaan Puolakalla on erikoisen vahva toisiinsa koplautunut oikeassa olemisen ja kunnian eetos ja niistä johtuvat usein pikaiset käyttäytymistavat. Tosiasiallista käytäntöä tarkasteltaessa ristiriita on suuri: on epäonnistuminen toisensa jälkeen (dokumentti 32) ja ihmeellisiä henkilösuhteita kannattajiin ja kiinnostuneisiin (esimerkiksi dokumentit 6, 14 ja 35). Jollain lailla tästä eetoksesta seuraa, että kakkosjohtajille ja lähipiirille käy huonosti. Puolakan oma pelko ”ajatustensa varastamisesta” on aika hyvä osakiteytys ongelmasta.

Voi yksinkertaisesti vain olla niin, että on ylivoimaisen vaikeaa yhtä aikaa omata loistava ajatus ihmiskunnan pelastukseksi, levittää se laajalti yleisön tietoisuuteen ja samalla pelätä jonkun ”varastavan” sen.

Mutta kyllä kuka tahansa muu, jolla olisi hieno idea ja hyvä ajatus ihmiskunnan kulun kääntämiseksi myönteisille raiteille, julkaisisi kirjoja, kirjoittaisi artikkeleita, työntäisi ajatuksiaan yli-innokkaastikin kaikista tuuteista julkisuuteen. Ja jos joku niitä omaksuisi eli puolakkalaisittain ”varastaisi”, sen parempi.

Jos nimittäin ajatus olisi oikeasti olemassa ja ajattelija oikeasti huolissaan maailmasta.

Raimo Laakia 1.10.2018

 

46. Huumori

Huumori on vakava asia, joka kertoo yhteisön asenteista ja arvoista. Jonkin verran muodostui maolaista huumoria, mutta varmaan enemmän ulkopuolella kerrottiin vitsejä meistä maolaisista. Hyvä olisi saada kaikki talteen. Lähettäkää, kertokaa lisää!

Edellisessä dokumentissa Tauno-Olavi Huotari nimittää Helsingin marxilais-leniniläistä seuraa moottorilennokkiseuraksi. Muistan hänen käyttäneen nimitystä usein poislähtönsä jälkeen 1970-luvulla.

Hänen Majesteettinsa Laivasto Seura oli nimi, jonka kuulin HMLS:n liepeillä henganneelta nuorelta mieheltä vuonna 1969 tai 1970. Aktiivisesti mukana ollessaan kumpikaan ei muistaakseni käyttänyt noita nimityksiä.

Ihan alussa Peter Nilsson muistutti, että hän ”ei luota enää kehenkään Timo-nimiseen”. Timot olivat juuri muuttaneet maolaisuudesta taistolaisuuteen, ainakin Timo Lahdenmäki, Timo Ravela ja Timo Linsiö.

Ensimmäisissä Punakaarti-lehdissä oli Peter Nilssonin piirtämä pilakuva. Taulukossa eduskuntapuolueiden kansanedustajien määrät ja viivan alla yhteenlasku ”kapitalistit 200”.

Vuonna 1977 Jimmy Carter nosti ihmisoikeudet korostetun näkyville Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Ihmisoikeudet, hah hah, eivätkö voisi parempaa keksiä, me nauroimme Karjalankadulla Boppe Sanbdberg, Pekka Rapatti, minä ja keitä muita keittiön tienoilla silloin olikaan. Emme me ihmisoikeuksia vastustaneet, mutta Yhdysvaltain tekopyhyys meni överiksi. Vietnamin sota oli tuoreessa muistissa. Yleisesti tiedettiin, että Yhdysvallat oli mukana Etelä-Amerikassa ja Aasiassa murhakomppanioissa, jotka kävivät salaisia sotia vasemmistoa vastaan.

Idun aikana 1980-luvulla Puolakan esikunnassa käytettiin poislähteneistä ”peräpukamat”-nimitystä. Ja sanottiin, että ”kun he tapaavat toisiaan, he puhuvat vain Matista”. Että ”heillä ei ole mitään omaa”. Mahdollisesti kyseessä oli Matin psykologista taituruutta osoittava harkittu keino saada kriittiset puheet loppumaan.

Poislähteneet sanoivat Matin ”sauhuuvan”. Sille puisteltiin päätä. Sauhuuminen tarkoitti siis innostamista, milloin mihinkin.

Teekkari ja Lokakuun päätoimittaja Kalevi Mäkelä teki 1970-luvulla taidokkaita lauluja Suomen poliittisesta eliitistä muun muassa Sortin sakki -rallin, jossa oli kertosäe ”ylimpänä kiiltää nahkanen tukka…” Koetin etsiä netistä, mutta en löytänyt. Eivätkö nykypuolakkalaiset olekaan huolehtineet Kalevin mainioiden laulujen sanan ja sävelen taltioinnista?

Olli Tammilehto kirjoitti ydinvoiman vastaisen liikkeen lyhyen historiikin noin 1980-luvun lopussa  –  1990-luvun alussa. Siinä hän mainitsee, että kerran evyn viikkokokoukseen marssi koko Suomen maolainen liike. Ja että yksi tulijoista jäi aktivistiksi. Kukakohan tuo yksi oli? Noh, minä.

Kun Helsingin Sanomien kuukausiliite syyskuussa 1999 oli ilmestynyt, Heli Santavuori kirjoitti vastineen. ”En tunne Ari Vatasta, mutta päätellen siitä, miten paljon Raimo Laakia häntä vihaa, hänen on täytynyt tehdä jotain jaloa.” Heli jätti kuitenkin vastineensa oudosti pöytälaatikkoon (dokumentti 34). Olisi mukava saada koko teksti!

Radiossa Heli Santavuori ja Pertsa Koskela kavereineen (dokumentti 2) kierrättävät Timo Soinia ”missä Laakia, siellä ongelma”. Noh, mukava päästä ministerikategoriaan ja onhan Soinin vitsi aika hyvä kolmiulotteisena ja itseironisena, hänhän ryhtyi lopulta etsimään apua ongelmiinsa EU:lta (suurlähettiläskokouksessa elokuussa 2018).

Silmiinpistävää on, että huumori useasti kiertyy asentoon uskollisuus / uskottomuus liikkeelle ja Matti Puolakalle.

Teininuoruudessa kerran kevättalven yönä satuin ison töölöläisasunnon eteisessä samalle patjalle kauneudestaan ihaillun luokkakaverini kanssa. Seuraavaan kertaan menikin melkein neljännesvuosisata. Nyt oltiin jo Eirassa. Tällä välin hän oli synnyttänyt lapsia, rakentanut talon ja toiminut taistolaisena aktivistina. Hän kertoi, että taistolaisilla iltanuotioilla silloin tällöin pähkäiltiin kuolemanrangaistusta, jota monet vastustivat, mutta jotkut kannattivat, koska rangaistus oli Neuvostoliitossa käytössä. Miten siihen tulisi suhtautua tulevassa Suomessa vallankumouksen jälkeen?

Hän oli empinyt kannassaan. Mutta lopulta ollut taipuvainen hyväksymään kuolemanrangaistuksen ”kun oli se Laakia, jolle olisi tehtävä jotain”.

Taistolaisten kanssa väiteltäessä 1970-luvulla me maolaiset varmaankin todella osasimme olla hankalia!

(Kirjasi Raimo Laakia 10.9.2018)

 

 

45. Tauno-Olavi Huotarin haastattelu 1995

Työväen arkistossa on Risto Reunan tekemä haastattelu Tauno-Olavi Huotarista, syntynyt 16.4.1942 ja kuollut 20.6.2011. Haastattelu on osa kokonaisuutta, joka penkoo TPSL:n vaiheita 1960- ja 1970-luvuilla. TPSL ja sen lehti Päivän Sanomat puolestaan ovat osa sosialidemokraattisen työväenliikkeen historiaa. Tauno-Olavi oli muun muassa TPSL:n nuorisoliiton varapuheenjohtaja.

Huotari oli Matti Puolakan varhaisia kanssakulkijoita ja HMLS:n ensimmäinen puheenjohtaja. HMLS:n johdosta hän kuitenkin vetäytyi pian ja – niin haastattelusta voi päätellä – harkitun suunnitelmallisesti. (Huotarista on mainintoja tällä sivustolla ainakin dokumenteissa 27, 30 ja 32).

Huotarin vastaukset haastattelijalle on litteroitu sellaisenaan aanelosille Työväen arkiston kansioon 1066/61. Kokonaisuus on muutama kymmen liuskaa. En ole suuresti stilisoinut vastauksia, koska muokkaamisessa ajatus helposti muuntuu.

Tauno-Olavi Huotari kirjoitti ylioppilaaksi 1961 ja kertoo radikalisoitumiseensa vaikuttaneen sosialidemokraattisen sukutaustan lisäksi jo lukioaikoina lukemansa Ylioppilaslehden ja Pentti Linkolan pamfletin ”Isänmaan ja ihmisen puolesta”. Penkinpainajaisten jälkijuhlassa illalla luokkakaverin eversti-isä erityisesti varoitteli pamfletin ”kauheasta pasifismista”. Tulevilla 1960-luvun radikaaleilla oli monilla maltillinen vasemmistolainen tai liberaalinen tausta.

”Voi sanoa, että se missä askarreltiin ehkä kotimaan politiikkaa enemmänkin, oli sitten nämä Vietnam-liikkeet ja muut. 1964 oli tää meidän ensimmäinen järjestämämme mielenosoitus. Sitten 1965-66 niitä oli aika paljon, ja oli näitä järjestöjä siinä olemassa.”

1960-luvun puolivälistä vuoteen 1968 oli aika , jolloin radikaali liikehdintä tuntui menevän eteenpäin.

”Ja silloin kuitenkin oli se semmonen määrätty yhtenäisyys, että kaikki tunsivat toisensa, tässä sanokaamme juuri ylioppilaspolitiikassa ja muussa. Kyllä siinä aika paljon sellaista tunnetta oli, joka sitten vuosikymmenen ihan viime vuosina kyllä selvästi (alkoi) kadota.”

Haastattelija sanoo, että Tauno-Olavin lähtökohtainen kulttuuriorientoituminen johti ”Sinun kohdallasi kyllä sitten aika yksilölliseen ratkaisuun Suomen vasemmistossa. Ajauduit seuraamaan yhteiskuntaa, joka aloitti hyvin laajasti mobilisoitumisen kulttuurisidonnaisena, kulttuurivallankumous Kiinassa. Miten syntyi Suomen maolaisuus?”

Sanatarkasti Huotari vastaa:

”Ensinnä musta olis kyllä aika tärkeätä todeta, että silloin 1960-luvun lopulla, 1970-luvun alussa, niin tää Kiina-innostus oli aika laajaa. Et sehän ei jäänyt ainoastaan tähän maolaiseen liikkeeseen, joka oli tietysti aika pieni.

Vaan se oli kyllä, niin kuin myöhemmin oon tavannut monia silloisia ja nykyisiäkin SDP:n jäsenkirjan omaavia, jotka jatkuvasti muistavat, kuinka se silloin innostutti. No SKP:n jäsenkirjan omaavat eivät tietysti virallisesti voineet siihen oikein innostua. Musta tuntuu, että se jotenkin innostutti aika monia ihmisiä.

Tietysti siinä oli niin kuin kaks tietä. Niin kuin mä ajattelin niitä ihmisiä, jotka Suomessa sinne lähtivät, niin toisaalta oli tämmösiä, joilla oli siis tämmönen, vois sanoa, vasemmistosialistinen tai uusvasemmistolainen ajatus, joita ihastutti, voimme sanoa, vähän väärä luulo, että tässä nyt oli paljon tämmöstä spontaania ja sellaista esikuvaa tämmösille liikkeille, missä tämä hallittujen ja hallittavien ero sitten vähenisi. Kyllä mä myönnän, että mä kuuluin tähän. Ja mä voin sanoa tästä lähinnä tepsulaisesta puolesta tai eräistä sosialidemokraateista, jotka oli lähellä itse asiassa meitä, niin oli osa tästä kantajengistä. Peter Nilssonhan oli meidän jäsen ja Bjarne Nitovuorihan oli hyvin lähellä, vaikka se olikin demarien ruotsinkielisen puolen jäsen. Ja eräitä muita, joita vois luetella, mutta en mä nyt taas muista.

Mutta sitten toisaalta oli näitä, jotka tulivat sitten kunnon kommunistisesta puolesta, jossa sitten nää lähtökohdat olivat jossakin määrin erilaisia. Ei nyt kokonaan, mutta niin kuin juuri Matti Puolakka.”

Joksikin aikaa haastattelu etsiytyy trotskilaisen liikkeen Pekka Haapakosken perhetaustan  pohdiskeluun ja palaa sitten Suomen maolaisuuden syntytekijöihin:

”Ja sitten yks tekijä, joka sitten vaikutti, oli se, että silloin oli tämä voimakas imperialismin vastaisuus ja se ajatus, että Neuvostoliittokaan ei oikeastaan tee tarpeeksi. Siellä ollaan selvästi porvarillistumisessa ja toisaalta se länsivaltojen sota oli tietysti sellaista kuin se oli. Kaikki ne seikat siinä sitten kyllä hyvin voimakkaasti vaikuttivat.

Siinäkin nää pohjoismaiset vaikutteet oli erittäin tärkeät. Koska on muistettava, että just nää ne, esimerkiksi minun parhaat yhteistyökumppanini siellä, niin niissä kävi näin (ryhtyivät maolaisiksi). Ruotsin Clartehan meni täysin (maolaiseksi), Norjassa tää sosialistisen kansanpuolueen nuorisojärjestöhän oli itse asiassa tää ratkaiseva voima siinä, joka tän AKP:n (Norjan maolaisen puolueen) perusti. No, että nää Ruotsin ja Norjan vaikutukset oli kyl aika suuria siis.

Tosiasiassa tää maolaisuus Keski-Euroopassahan oli täyttä, oli niin kuin täysin hajallaan ja osin sekopäistä. Ruotsissakin tuli näitä, tämä Uniting Fronts aika vahvaksi välillä, mutta.

Sehän on sitten toinen asia, että varsinkin sitten muutama vuosi 1970-luvun puolella Suomenkin tää maolaisuus aika lailla ahdistui ja tuli aika ahdistavaksi ryhmäksi. Mähän en enää silloin siellä ollut, et mua, tietysti toisaalta aina huvittaa, että tuo minun maolaisuus muistetaan mutta useiden muiden ei ollenkaan, jotka eivät siellä paljon pitempää aikaa ollut.

No olihan siellä näitä, pian taistolaisiin menneitä, Reijo Kalmakurkia sun muita, tais olla vielä (nimeltään) Lehtonen siinä vaiheessa. Ja Heikki Hirvensaloa ja sun muuta, Timo Ravelaa, jotka siellä olivat. Sitten Tampereellahan oli, mikäs se oli Tampereen Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka oli hyvin innokas, kunnes sitten kanssa noihin stasisteihin meni. Miespuolinen henkilö, mutta en mä muista sen nimeä.”

Moni alussa maolaisissa hengannut siirtyi jo 1960-luvun puolella muodostumassa olevaan taistolaisliikkeeseen. Siellä Jaakko Laakso otti / sai tehtäväkseen maolaisuuden tukahduttamisen. On pieni mutta arvokas yksityiskohta vasemmiston kulttuurihistoriaa, että Tauno-Olavi muistaa tallentaa Pekka J. Kemppaisen tokaisun:

”Ja onhan tästä suurimmasta taistolaisgurusta elikkä Jaakko Laaksosta tämä juttu, että tuo Pekka J. Kemppainen eräässä tilaisuudessa, missä Jakke sitten innokkaasti tuota Kiinaa ja Maoa siellä arvosteli, niin oli sitten sanonut, että ”kuule Jakke, että kyllä se olit sinä, jolta minä sain tämän Mao-merkin Teiniliiton kokouksessa!””

Haastattelija kysyy vuoden 1979 Kiina-Vietnam-sodasta. Siihen ei tarkemmin paneuduta, mutta Tauno-Olavi sanoo:

”Kyl mä siinä vaiheessa olin jo tullut varmaan vakaumukseen, että minkään suurvallan puolesta en kyllä peistä taita. Jos nyt muutenkaan olin kauheesti kantanut.

Kyllä kai tässä maolaisuudessa sentään oli… noh, ainakin siinä vaiheessa kun mä olin mukana, oli se hyvä puoli, ettei se nyt halunnut ihan suoraan tätä yhteiskuntamallia tänne siirtää. Että siinä oli sentään sen verran tiettyä järkeä. Ehkä siinä sitten, mä en ollut siellä kaikkein hurjimpina vuosina. Mähän olin sieltä sitten jo pois lähtenyt.

Että tämmösenä opportunismin osoituksena mä voin kertoa senkin, miten se tapahtui.

Katos, mullahan oli silloin pikkusen opintoja kesken. Ja sit mä sanoin, et kuulkaa, et nyt mä olen kolme kuukautta etten käy missään, että mä haluan saada ne loppuun. Ja se oli tietysti täysin porvarillismoraalitonta. Mä sanoin, et joo, että antaa olla, ei siinä mitään. Jos ei sovi, niin ei sovi, niin mä teen sen kumminkin.

Näin mä sen tein, ja, mutta mä olin kumminkin, se katsottiin, et mua vastaanhan ei sitten kuitenkaan tämmöstä julkista kampanjaa tehty.

Ja mun suhteeni näihin ihmisiin pysyi korrektina siinä mielessä, että mähän Kiina-seurassa toimin, jossa tietysti tää maolaisten vaikutus oli kohtalaisen suuri, joskin siellä oltiin sen verran järkeviä, et sitä ei niin kuin eräissä maissa, yritetty saada pelkäksi peitejärjestöksi tai propagandajärjestöksi. Se oli siinä mielessä tärkeää, että se sitten pystyi jatkamaan toisessa vaiheessakin. ”

Haastattelija kysyy, mihinkä ajankohtaan tuo loittonemisesi osui?

”Se oli vuonna 1970 jo. Se tuli jo siinä vaiheessa, et mä en ole siis ”moottorilennokkiseuran” toimintaan osallistunut enää. Mutta et totta kai mulla oli kontakteja juuri sen takia, et mähän olin silloin Suomi-Kiina -seuran hallituksessa ja sen varapuheenjohtajakin siinä vaiheessa jo.”

Tauno-Olavi Huotarin toiminnasta lisää Bjarne Nitovuoren yhteistyössä Työväen Sivistysliiton kanssa toteuttamassa kirjassa ”Bjarne Nitovuori: Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013.”

(Kirjasi Raimo Laakia 15.8.2018)

 

 

 

44. Neuvostoliiton lähetystö informoi Suomen ulkoministeriötä maolaisista

Ulkoministeriön kansliapäällikön Matti Tuovisen päiväkirja tuli julkiseksi vuonna 2010 ja Juhani Suomi teki siitä painetun version joulumyyntiin 2012. Kirja on monelta kannalta mielenkiintoinen. Lainaan tähän kolme otetta.

”28.2.1973. Lounaalla NL:n sl:ssä ministerineuvos Streltsovin kanssa. Kerroin S:lle, että olimme kutsuneet Expressin päätoimittaja Ohlströmin haukuttavaksi UM:öön NL:n vastaisten kirjoitusten johdosta. S. mainitsi, että viimeksi oli Expressissä vaadittu Pravdan kirjeenvaihtaja Jahontovin poisvetämistä Suomesta. Lisäksi Suomessa levitetään Ruotsin virolaisten lentolehtistä. Sovimme uudesta tapaamisesta keskustellaksemme NL:n korkean tason vierailusta Suomeen. S. sanoi, ettei yya-sopimuksesta pitäisi esittää tulkintoja. Karjalaisen syntymäpäivähaastattelua HS:ssa S. piti hyvänä… Korosti, että NL pyrkii rauhan turvaamiseen Vietnamissa. Tulee auttamaan tehokkaasti Vietnamin jälleenrakentamista bilateraalisella avulla. Sanoi tietävänsä, että Suomeen puuhataan NL:n vastaista maolaista puoluetta. Puhui kovasti Suomen EEC-sopimusta vastaan.”

”14.3.1974. Suopossa laadittiin yhteenveto IB:n toiminnasta Suomessa. Se lähetettiin Jakobsonille toimitettavaksi UD:lle. Siinä oli lento- ja moottoriveneasioita, mutta juridisesti vedenpitäviä nämä eivät ole. Sovimme Jakobsonin kanssa, että vetoamme siihen, että Ruotsissakin oli toimittajat tuomittu enemmän poliittisin kuin juridisin perustein.

Ulkomin. Karjalainen esitti, että tulisin hänen kanssaan Moskovaan 26.3., jolloin hän avaa Suomen tieteen ja tekniikan näyttelyn ja keskustelee ETYK:stä. Edelleen Karjalainen pyysi esittämään Oelznerille, että AK:n vierailu DDR:ään olisi 27. – 29.5.

Lounaalla ministerineuv. Streltsovin ja os.pääll. Gustafssonin kanssa. Keskusteltiin lentokonekaappaussopimuksesta, jossa NL vaatii, että on palautettava kaapparit kun Suomi olisi valmis luovuttamiseen. S. ja G. olivat tiukasti kannoillaan, mutta lopuksi sovittiin, että jos löytyisi muoto, että erillisellä pöytäkirjalla sovittaisiin jostakin, niin tätä tutkittaisiin. S. sanoi IB-jutusta, että siinä ovat Ruotsin maolaiset, kuten Jan Myrdal, liikkeellä, joten asiassa on jotain ihmeellistä.

Sisäministeri antoi keskusrikospoliisille tehtäväksi suomalaisten väitetyn osallisuuden IB-juttuun.”

”24.11.1975. Lounaalla Suopon pääll. Arvo Pentin kanssa. Pyysin häneltä tietoja Kiinan sl:n mahdollisesta NL:n vastaisesta toiminnasta Suomessa.”

Noina vuosina Suomen sisä- ja ulkopolitiikka oli vahvasti Urho Kekkosen hanskassa ja Neuvostoliitto näytti ikuiselta. Vain pieni joukko maolaisia ja pieni joukko oikeistolaisia nauroi Neuvostoliitto-uskomukselle. Mutta naureskelu marginaalissakin näyttää herättäneen ulkopolitiikan vartijan kiinnostuksen.

Neuvostoliitto oli sortava ja imperialistinen valtio ja vain kuuden vuoden kuluttua Matti Tuovisen eläkkeelle jäämisestä se lakkasi olemasta. Suomen ulkopoliittinen eliitti reivasi varovaisesti kurssiaan vasta kun Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Asiassa uskaltanee tehdä jonninlaisen vertailun toisen maailmansodan aikaan?

Alussa Suomen ulko- ja sotapoliitikot uskoivat ajan suurvallan Saksan menestykseen ja lähtivät reippaasti rinnakkaissotaan. Mutta 1942 – 1943 alettiin epäillä, ettei Saksan sota sittenkään onnistu ja tehtiin varovaisia kurssintarkistuksia, vaikkei selkeä irrottautuminen enää ollutkaan mahdollista. Irtautuminen tuli 1944. Hitlerin Saksa lakkasi 1945.

Neuvostoliitto lakkasi 1991. Suomen poliittisen eliitin usko Neuvostoliittoon lakkasi vasta vuosia tuon jälkeen.

Sorto ja imperialismi olisivat kyllä olleet nähtävissä ja todettavissa jo 1970-luvulla Matti Tuovisen kirjoittaessa päiväkirjaansa.

”Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972 – 1985. Toimittanut Juhani Suomi. Poliittisen historian julkaisuja 2. Turun yliopisto. Uniprint Turku 2012, sivuja 293.”

(Kirjasi Raimo Laakia 25.7.2018)

 

 

 

43. Aamulehti 19.5.1996: Maolaisuus on Suomen historian tuntematon luku

Kiinan kulttuurivallankumous käynnistyi lähes päivälleen 30 vuotta sitten. Maon vallankumoukselliset opit saivat laajaa kannatusta myös nuoren eurooppalaisen uusvasemmiston piirissä.

Suomeenkin syntyi 60-luvun lopulla maolainen liike. Sen tarina on värikäs, traaginen ja miltei tuntematon.

Pieni maolaisryhmä sai vastaansa erityisesti vahvat taistolaiset, joille kiinalaismielisten kommunistien harjoittama Neuvostoliitto-kritiikki oli kauhistus. Maolaiset leimattiin äärioikeiston ja CIA:n agenteiksi.

SIVUT 25 ja 27.

 

Pitkä marssi Maosta Mattiin

Joukko Suomen maolaisia on pysynyt yhdessä vuosikymmenet; nyt he vannovat johtajansa Matti Puolakan nimeen.

Teksti: Simopekka Virkkula

Kuvat: Hannu Teriö

 

Maolaisuus on Suomen lähihistorian tuntemattomin poliittinen liike. Värikäs, eksoottinen, hulvaton. 70-luvun radikaalipolvi muistaa vieläkin maolaisten bileet ja ainutlaatuisen pämppälinjan, pyrkimyksen löytää viinasta vapaus ja ajatuksen kirkkaus.

Maolaisuuden tarinaan mahtuu kiihkeää idealismia ja ylevää uhrimieltä. Liikkeelle on saatettu antaa paitsi parhaat vuodet myös perintöomaisuus.

Mutta Suomen maolaisuuden historia on myös jotakin aivan muuta. Se on kolmenkymmenen vuoden traaginen sarja pettymyksiä, ristiriitoja ja ahdistusta. Myös vainoa, parjausta ja järkkyneitä mieliä.

Miksi Suomen maolaisuudesta tiedetään niin vähän? Liikkeen ympärille on vuosien mittaan kasattu tukevista tiilistä hiljaisuuden muuri. Moni aatteesta luopunut haluaa yksinkertaisesti vaieta ja unohtaa. Jotkut tahtovat avautua kunhan nimi pysyy poissa julkisuudesta.

Ryhtyminen maolaiseksi 70-luvun Suomessa merkitsi yksinäisyyttä ja eristystä. Neuvostoliiton arvostelemiseen omistautunut järjestö sai niskaansa koko silloisen yhteiskunnan – suojelupoliisista taistolaisiin.

”Paineet olivat hirvittävät. Meillä ei ollut mitään turvaa”, muuan ex-maolainen tilittää.

Painetta ei kuitenkaan syntynyt ainoastaan ulkomaailmasta. Moni liikkeestä eronnut tai erotettu puhuu mielipideterrorista ja noitavainoista ryhmän sisällä. Katkeroituneiden syyttävä sormi osoittaa yhtä miestä – Matti Puolakkaa.

Suomen maolaisuuden historiassa Puolakka on murskaavan ylivertainen hahmo, monia mullistuksia ja umpikujia kokeneen liikkeen punainen lanka.

Kun puhdas maolaisuus oli 70-luvun lopussa kulkenut tiensä päähän, Puolakka alkoi luoda uutta maailmankatsomusta, kaikenkattavaa filosofista järjestelmää – puolakkalaisuutta.

Uskolliset seurasivat mukana ”totuudellisinta ajattelua, mitä kuvitella saattaa”.

Julkisuudelta piilossa pysyvä Puolakka on nyky-Suomen merkillisimpiä hahmoja. Uskollistensa keskuudessa hän on suuri ajattelija, kirjailija ja filosofi, jonka nerokkuudella on merkitys koko ihmiskunnalle.

”Uskomatonta henkilöpalvontaa. Kuin Maolla tai Kim Il-Sungilla”, liikkeestä lähteneet väittävät.

 

 

Suomi, pyydä meiltä anteeksi!

Maolaisen liikkeen viimeiset perilliset vaativat hyvitystä: salaperäisen johtajan Matti Puolakan arvo on tunnustettava.

 

”On turha väittää, että me olisimme Matti Puolakan aivopestyjä lampaita. Me vain kunnioitamme häntä”, pitkähiuksinen nelikymppinen mies puuskahtaa.

Matti Puolakka.

Useimmille suomalaisille nimi ei sano yhtään mitään.

Jokunen 70-luvun radikaali muistaa Puolakan Suomen maolaisuuden sieluna, miehenä, joka Maon kuoltua alkoi kehitellä omaa filosofiaansa ja katosi viimein uskollistensa kanssa ties minne.

Löytyy joku, joka osaa kuvailla miehen ulkonäön. Lyhyehkö, partainen, näyttää marxilaiselta ajattelijalta.

Luonnettakin määritellään. Karismaattinen. Kiihkeä. Särmikäs.

Kerrotaan huhuja vaikeista kotioloista. Tulipalopunaisesta suvusta, tädistä joka oli Mirjam Vire-Tuominen. Ja isästä, joka oli sodan jälkeen kommunistisen Valpon arkistopäällikkö, sittemmin Skp:n sisäisen vakoilun ekspertti. Mies jonka elämä oli yhtä salaisuutta.

Pitkähiuksinen nelikymppinen tietää enemmän. Hän, Markku Aro ja toverinsa Timo Vainio ovat kulkeneet Puolakan rinnalla koko pitkän marssin 70-luvulta tähän päivään.

Istumme Helsingin Vuosaaressa, kerrostalohuoneiston olohuoneessa. Yksi tuoli pöydän ääressä on tyhjä. Siinä olisi voinut istua puheiden kohde itse, Matti Puolakka.

Nyky-Suomen merkillisimpiin hahmoihin kuuluva mies harkitsi hetken yllättävää käännettä. Hän aikoi antaa pitkän uransa ensimmäisen haastattelun. Mutta ratkaisi lopulta toisin. Paikalla ovat Puolakan lähimmät miehet.

Siis. Kuka on Matti Puolakka?

Taistelutoverit eivät emmi. Puolakka on nero. Suomen historian suurimpia henkiä.

Lahjoiltaan hän vertautuu Sibeliukseen. Myös Sibelius oli ajattelu- ja monipuolisuusihminen. Matti Puolakka on luonteeltaan sekä tiedemies että taiteilija.

Mutta Sibeliuksesta Puolakan erottaa asema. Puolakka on vainottu nero, kuin Aleksis Kivi. ”Hänkin joutui parjauksen kohteeksi”.

”Puolakka julkaisi vuonna 1982 kirjan Mikä ihminen on. Sen osaksi tullut täydellinen vaikeneminen on Suomen kulttuurihistorian suurin skandaali. Ja tuosta ajasta Puolakan näkemykset ovat vielä huimasti kehittyneet.”

Kirjan kohtalo sinänsä ei ollut Puolakan uskollisille yllätys. ”Kaikki tärkeät ajatukset Suomen historiassa ovat syntyneet vähemmistössä”, he tietävät.

 

Puolakan tilillä on johdonmukainen ja yksinäinen sankariteko. Neuvostoliitto-kritiikki muutoin läpeensä suomettuneessa maassa.

Minulle esitellään todisteet siitä, kuinka Puolakka osasi ennustaa Neuvostoliiton luhistumisen. Luen ja olen vilpittömän vaikuttunut.

”Ranskassa eräs tutkija ennusti neuvostojärjestelmän kaatuvan ja sai siitä hyvästä paikan Ranskan akatemiassa. Matti Puolakka kertoi saman aikaisemmin ja paremmin, mutta tehdäänkö hänelle Suomessa siitä syystä kunniaa?”

Aro ja Vainio selittävät, ettei Puolakka ole viime vuosina halunnut osallistua suomalaiseen keskusteluun. Hän odottaa virallista anteeksipyyntöä.

”Itä-Euroopassa toisinajattelijoiden kunnia on palautettu. Havel on presidentti. Meillä ei vieläkään anneta arvoa niille harvoille, jotka uskalsivat vastustaa suomettumista”.

Yhä uudelleen käy selväksi, että Puolakka lähipiireineen kokee olevansa vihamielisen ulkomaailman vainoama.

Vainolla tarkoitetaan esimerkiksi lehtijuttuja, joita Vihreä Lanka julkaisi jokunen vuosi sitten Puolakan suurisuuntaisista hankkeista Viron Saarenmaalla.

Puolakka oli viritellyt kansainvälistä kulttuurikeskusta, jolla piti oleman ”merkitystä yleiseurooppalaisessa kulttuurihistoriassa”. Samalla piti syntyä tuottoisa bisnes. Tuon kaiken hyvän ja kauniin herjaava lehtikirjoittelu kampitti.

Jutuista seurasi ”huomattavaa tuhoa, kauheita henkisiä kärsimyksiä, fyysisiä sairastumisia sekä huomattavaa taloudellista vahinkoa”.

Aro ja Vainio ovat varmoja, että yksi Saarenmaa-projektiin kohtalonsa sitonut suomalaismies kuoli kirjoittelun seurauksena. ”Hänen herkkä taiteilijansydämensä ei kestänyt. Se oli kirjaimellisesti mediamurha.”

 

Missä Matti Puolakka on juuri nyt? Vastaus kuuluu: Virossa. Siellä hän on oleskellut viime vuosina pitkiä aikoja, ikään kuin maanpaossa. Parhaillaan Puolakka käy liikeneuvotteluita ja viimeistelee yhteenvetoa vuosien ajattelutyöstä.

Tulossa on ”mullistava teoria”. Puhutaan ”uudesta maailmankatsomuksesta, jonka läpimeno maailmalla on taattu”.

Aro ja Vainio arvelevat, että myös Kiinan tuleva kehitys ottaa puolakkalaisen suunnan.

Liikkeestä eronneiden esittämä kritiikki henkilöpalvonnasta ja noitavainoista selitetään viittaamalla Amadeus-filmistä tuttuun Salieri-ilmiöön. Kateellinen Salieri ymmärsi Mozartin suuruuden, mutta halusi ehdottomasti tuhota hänet.

Saan mukaani tukevan nipun Puolakan artikkeliluonnoksia eri ajoilta. Rohkeutta mieheltä ei puutu, sen verran ymmärrän.

Mies kirjoittaa luoneensa uuden dialektiikan ja uuden historianfilosofian, joka on laadultaan korkeampaa kuin aikaisempien marxilaisten ajattelijoiden.

Yksi tuoreimmista Puolakan artikkeleista on otsikoitu jylhästi Ihmiskunnan uusi historia.

Sibelius. Kivi. Mozart. Puolakka.

 

 

”Muistan lähetystön hyvät viinit”

 

Raimo Laakia ihastelee ompelijan taitoja. Miehen Mao-puvun housut näyttävät siisteiltä ja ehyiltä, vaikka ne turmeltuivat 70-luvulla, maolaisten pämppälinjan aikana.

”Se tapahtui Tampereella. Istuin yksissä bileissä liian lähelle kynttilää ja persuksiin paloi reikä.”

Nykyisin ympäristöaktivistina tunnettu Raimo Laakia on yhdessä suhteessa harvinainen ex-maolainen, liikkeen luopio. Hän puhuu kokemuksistaan avoimesti, omalla nimellään. Hetkittäin jopa rennon huvittuneesti.

Laakian kontakti maolaisuuteen solmiutui varhaisella iällä. 17-vuotias jolppi marssi Kiinan Helsingin-suurlähetystöön ja alkoi käydä pitkiä ideologisia keskusteluita marxismi-leninismi-maoismista. Diplomaateilla riitti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1970, hän ylioppilaskirjoitustensa lomassa valtasi Suomi-Kiina -seuran maolaisille. ”Se oli ankaraa junttausta”, hän muistelee.

Vielä samana vuonna Laakia vieraili pitkään suljettuna olleessa Kiinassa kolmen ensimmäisen suomalaisen seurueessa. Pekingissä Laakia nosteli maljoja pääministeri Zhou Enlain päivällisillä yhdessä mm. prinssi Norodom Sihanoukin kanssa.

 

Raha-apu laskettiin käteisenä kouraan

Raimo Laakia kehuu Kiinan Helsingin lähetystön vieraanvaraisuutta. ”Johannes Virolainen tiesi kertoa, että tarjolla olivat aina Helsingin lähetystöjen parhaat ruoat”.

Laakia muistaa myös hyvät kiinalaiset viinit. ”Erityisesti yksi makea sherrynmakuinen on jäänyt mieleen”.

Jokainen vieraan vallan lähetystö  kautta aikojen on halunnut notkuville pitopöydilleen myös vastinetta. ”Meiltä maolaisilta kiinalaiset kyselivät kovasti tietoja Suomen asioista. Mutta mehän olimme ihan pihalla todellisesta politiikanteosta. Mistä me tiesimme, mitä pääministerin päässä liikkui.”

Tehtaankadun neuvostolähetystöstä virtasi aikoinaan avokätistä tukea taistolaisille. Kiinalta liikeni rahaa vain maolaisten hallitsemalle Suomi-Kiina -seuralle. Raimo Laakia kävi noutamassa avustukset käteisenä suurlähetystöstä.

”Kuusi tuhatta markkaa oli tavallinen summa yhdellä kertaa. Vuodessa rahaa kertyi ehkä 20 000.”

Maolaisten poliittiseen toimintaan rahaa heltisi vain joihinkin projekteihin. Kiina saattoi esimerkiksi painattaa Lin Piaon puheita, joita maolaiset sitten jakoivat. Kiina maksoi myös aatetovereidensa junamatkoja Siperian halki idän paratiisiin.

 

Kiinalaiset opettivat oikean keskustelutavan

Raimo Laakia tunnustaa ottaneensa oppia kiinalaisten diplomaattien harkitsevasta, analyyttisestä keskustelutyylistä. ”Siitä opista olen kiitollinen vieläkin.”

Keskustelutapa sinänsä oli vuosituhantisen kiinalaisen kulttuurin tulosta, eikä Maon tai marxilaisuuden ansiota, kuten silloin kuvittelin.”

Viimeisen kerran Laakia poikkesi Kiinan lähetystössä vuonna 1980. Diplomaatit olivat kääntäneet poliittisen takkinsa. ”Silloin tajusin, että heidän duuni oli sittenkin valehdella hallituksensa laskuun.”

Laakia on jättänyt maolaisuuden ja Matti Puolakan liikkeen taakseen. Mutta vieläkin saattaa sattua, että hän antautuu muistelemaan menneitä. Ja tunteakseen vanhojen aikojen maun kielellään hän kaataa lasiin tilkan sherryä.

 

 

Suomen maolaisten historia

 

1968 Suomen maolainen liike syntyy. Marxilais-leniniläinen seura perustetaan Helsinkiin, myöhemmin myös Tampereelle, Turkuun ja Raumalle.

 

1969 Puhdistus Skp:ssä. Suomen kommunistinen puolue erottaa maolaiset jäsenensä.  # Maolaisten Punakaarti-lehti alkaa ilmestyä.   # Maolaiset valtaavat Suomi-Kiina -seuran.

 

1972 Eri paikkakuntien maolaiset seurat yhdistyvät Marxilais-leniniläisiksi ryhmiksi (MLR).   # Äärivasemmiston monet pienryhmät castrolaisista anarkisteihin sulautuvat voimalla leviävään taistolaisaaltoon. Vain maolaiset säilyttävät oman liikkeensä.

 

1975 Punakhmerit voittavat Kambodzhassa. Samalla viikolla kun Phnom Penh vallataan Suomen maolaiset perustavat Suomi-Kambodzha -seuran.  # Maolaisten hallussa on lisäksi mm. Suomi-Palestiina -seura.

 

1976 Mao kuolee. Kiinassa käynnistyy valtataistelu.  # Suomen maolaisten kannattajakunta on suurimmillaan. Lokakuusta puuhataan viikkolehteä. Kymmeniin tuhansiin koteihin jaetaan maolaisten lentolehtinen Neuvostoliitto – kapitalistinen maa.

 

1977 Albania katkaisee välinsä Kiinaan. Maolaisten hallitsema Suomi-Albania -seura jää Enver Hoxhaa tukevien henkilöiden käsiin.  # Suomen maolainen liike ajautuu syvään kriisiin, vallankumouksellista tilannetta ei ole näköpiirissä.

 

1978 Dengin revisionistinen linja voittaa Kiinassa. Suomen maolaiset pettyvät syvästi.

 

1979 Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR) lopettaa toimintansa. Seuraa lyhyt hiljaiselo.

 

80-luvun alku. Suomen maolaisen liikkeen voimahahmo Matti Puolakka kokoaa kannattajansa uuteen järjestöön, joka käyttää nimeä Vaihtoehtoliike Itu. Liike yhdistelee marxilaisuutta ja psykologiaa. Pohjana on Puolakan luoma ”täysin uusi ajattelu, Itu-filosofia”. Liike julkaisee Puolakan kirjan Mikä on ihminen?.  # Itulaiset käyvät kampanjaa Puolan Solidaarisuus-liikkeen puolesta.

 

80-luvun loppu. Puolakan kannattajat kääntyvät sisäänpäin. Ituja-lehden ilmestyminen lakkaa, myös Filosofinen kansanlehti jää kokeiluksi. Itu-liike lopettaa toimintansa ja katkeroitunut Puolakka kieltäytyy osallistumasta suomalaiseen keskusteluun. Yritykset Itu-filosofian levittämiseksi maailmalle epäonnistuvat.

 

90-luku. Matti Puolakalla on edelleen joukko uskollisia kannattajia.               # Puolakka asuu pitkiä aikoja Viron Saarenmaalla. Sinne hän puuhaa suurisuuntaista kulttuurikeskusta, jonka tuloilla on määrä rahoittaa Puolakan filosofian laajan yhteenvedon tuottaminen. Kulttuurikeskushanke kaatuu, mutta Puolakka jatkaa uusin virityksin Virossa.

 

 

Maolaisuuden aakkoset

 

Aamulehti.

Englannissa julkaistiin taannoin laaja hakuteos maailman kaikista kommunistiryhmittymistä. Suomen maolaisten lehdiksi kirja luetteli Lokakuun ja Aamulehden. Erheen selitys lienee se tosiseikka, että kiinalainen Kansan Päivälehti siteerasi 70-luvulla ahkerasti kyseisten lehtien Neuvostoliitto-kirjoittelua. Suomen taistolaiset myös väittivät aivan tosissaan, että maolaisten neuvostovastainen materiaali oli Aamulehden rahoittamaa.

Albania.

Sulkeutunut valtio Balkanilla oli maolaisten ainoa liittolaismaa Euroopassa. Suomi-Albania -seuran ensimmäisen delegaation vierailusta Tiranassa kerrotaan hurjia juttuja. Suomalaiset toverit pistettiin osallistumaan mm. ampumaharjoituksiin.

Alkoholi.

Suomen maolainen liike alkoi puritaanisen raittiuden hengessä. Vuonna 1974 Matti Puolakka muutti linjaa ja julisti pämppälinjan alkaneeksi. Tarkoitus oli saavuttaa vapautuminen ryyppäämällä sekä kerätä uusia kannattajia. Suomen poliittisten liikkeiden historiassa ainutlaatuinen ryyppyputkikokeilu kesti kiihkeimmillään vain vuoden. Osa maolaisista tokeni normaalielämään ja osa alkoholisoitui.

Bileet.

Muun muassa M.A.Numminen on todistanut, että 70-luvun puolimaissa parhaat bileet Helsingissä eivät olleet taistolaisten vaan maolaisten järjestämiä. Maolaisten jättibileissä lauloi mm. Rauli Badding Somerjoki. ”Keskellä Helsinkiä myytiin pimeästi kaljaa sadoille ihmisille”, liikkeen entinen aktivisti huokailee nostalgisesti. ”Tiukan ideologian ja kovan uskomisen vastakohtana osattiin pitää hauskaa.”

Biologinen viljely.

70-luvun puolivälissä Matti Puolakka päätti, että ammattivallankumouksellisten elatus hankitaan laajamittaisella biologisella viljelyllä. Laukaalta vuokrattu suurtila osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Samalla raukesi visio paristakymmenestä maatilasta, jotka oli määrä hankkia eri puolilta Suomea.

Elektroniikka.

Eräässä vaiheessa liikkeen rahoitus piti turvata elektroniikkafirmalla, joka perustettiin Keran tuella Itä-Suomeen. Maolainen insinööri oli suunnitellut kuorma-autojen ajopiirturin, josta oli määrä irrota miljoonavoitot. Yritys ei menestynyt.

Julkkikset.

60-luvun lopussa maolaisessa liikkeessä piipahti monia skp-läisiä mm. nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso. Kulttuuripiireissä maolaissympatioistaan tunnettiin mm. taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

KGB.

Entiset maolaiset uskovat, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelulla oli paras rekisteri Suomen maolaisista. Matti Puolakan määräyksestä MLR itse ei pitänyt omaa jäsenrekisteriä, koska hän pelkäsi sen joutuvan vastustajien käsiin.

Kirjakaupat.

Maolaiset pyörittivät 70-luvulla Helsingissä, Turussa ja Raumalla omaa Lokakuu-nimistä kirjakauppaa. Helsingin Korkeavuorenkadun liikkeen ikkunassa ei vuokranantajan vaatimuksesta saanut olla neuvostovastaista materiaalia.

Kirjapaino.

Maolaiset perustivat Demopaino-nimisen yrityksen yhdessä castrolaisten kanssa. MLR-liikkeen viime vaiheissa paino ajautui konkurssiin ja jatkoi yksityisissä käsissä. Paradoksaalista oli, että maolaisten neuvostovastainen materiaali painettiin suurella Neuvostoliitosta ostetulla painokoneella.

Kirjastot.

Entiset maolaiset muistelevat vieläkin katkerina, miten mm. Tampereen kirjastot kieltäytyivät 70-luvulla ottamasta hyllyihinsä maolaisten materiaalia. ”Kirjastolautakunnassa taistolaiset olivat päällepäsmäreinä”.

Kommuunit.

Maolaisilla ja itulaisilla on ollut lukuisia kommuuneja eri puolilla maata. Tampereen tunnetuin kommuuni sijaitsi vielä 80-luvulla suuressa puutalossa Hatanpään valtatien varrella. Suurisuuntaisin kommuuni oli 70-luvulla liikkeen päämajana palvellut maatila Laukaalla. 90-luvulla puolakkalaiset ovat eläneet kommuunielämää mm. Viron Saarenmaalla.

Laulut.

MLR-liikkeellä oli oma lauluvihko. Kiinalaiset laulut kuulostivat alkukielellä tenhoavilta mutteivät oikein istuneet käännettyinäkään suomalaiseen suuhun. Liikkeen keskeinen säveltäjä oli Perttu Hietanen, jonka laulut Eino Leinon runoihin ilmestyivät ensin MLR-liikkeen julkaisemana kasettina. Hittejä niistä tuli vasta myöhemmin, Vesa-Matti Loirin tulkintoina.

Mao.

Suomen maolaisille Mao Tse-tung oli ”aikamme Lenin” tai ”aikamme suurin vallankumouksellinen ja marxisti-leninisti”. Kiinan suurlähetystö oli kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi jo 60-luvun alkupuolella. Varsinainen raamattu oli kuitenkin Maon Neljä filosofista teosta.

Opiskelijat.

Maolainen liike keräsi aktivistinsa enimmäkseen yliopistoilta. ”Kyseessä oli opintonsa keskeyttäneiden liike”, muuan ex-maolainen huomauttaa.

Rauhanlaki.

Maolaisten pahimpia pelkoja 70-luvulla oli taistolaisten ajama ns. rauhanlaki. Toteutuessaan se olisi tehnyt neuvostovastaisesta toiminnasta kriminaalia ja vienyt maolaiset telkien taakse.

Ruotsi.

Maolainen KFML-liike sai 70-luvun Ruotsissa laajan kannatuksen. Yhteyksiä oli Pohjanlahden yli, mutta ruotsalaisia tovereita kauhistutti suomalaisten viinankäyttö. Tosin tiedetään, että muutama ruotsalainenkin villiintyi mukaan täkäläiseen pämppälinjaan.

Suomi-Kiina -seura.

Maolaisten 70-luvulla johtamalla järjestöllä oli noin 10 000 jäsentä. Järjestön Kiina sanoin ja kuvin -lehti jakoi Kiinan näkemyksiä jäsenistölle, jossa oli väkeä kaikista puolueista.

Taistolaiset.

Maolainen ja taistolainen liike syntyivät Suomeen samoihin aikoihin. Molempien ryhmien ajattelussa oli stalinistisia piirteitä. Silti porukat olivat verivihollisia, usein kirjaimellisesti käsirysyssä keskenään. Erottava tekijä oli suhde Neuvostoliittoon. Maolaisten mielestä taistolaisuuden ideloginen ydin oli ns. Brezhnevin opin eli neuvostoimperialismin puolustaminen. Taistolaisten mukaan maolaiset olivat CIA:n ja äärioikeiston agentteja.

Termit.

Maolaisten julkaisujen kieli vaikutti aikalaisista hämmentävältä. ”Sosiali-imperialistit” merkitsi Neuvostoliittoa ja ”porvarilliset työväenpuolueet” sdp:tä ja skp:tä.

Vapaat suhteet.

Varsinkin Itu-liikkeen alkuvuosina 80-luvulla Matti Puolakka kävi kovaa ”kollontailaista” kampanjaa porvarillista moraalia, kiinteitä parisuhteita ja perheinstituutiota vastaan. Itulaisten vapaa sukupuolielämä kariutui mustasukkaisuusdraamoihin.

Vappu.

Maolaiset yrittivät vappuina jakaa omaa materiaaliaan Skp:n torikokouksissa. Taistolaiset ottivat maolaisista valokuvia ja kutsuivat poliisit estämään jakelun. Joskus Tampereella päädyttiin kompromissiin: Albania-aineistoa sai sentään levittää.

 

Kuvatekstit:

Vallankumouksellinen villasukissa. Raimo Laakia omistautui nuorena miehenä maolaisuudelle.

Uskolliset. Timo Vainio (vas.) ja Markku Aro sanovat, että Matti Puolakka on maailmanlaajuisestikin sukupolvensa tärkein ajattelija. ”Hän on ainoa, joka on pystynyt luomaan uuden filosofisen systeemin.”

Muistoissa. Raimo Laakia toi Mao-pukunsa Kiinasta vuonna 1970. Nykyisin mies on ympäristöaktivisti, joka on nähty myös kettutyttöjen seurassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

42. Wulffin Mao 1968

Aina oivaltava hesarin ”50 vuotta sitten” -toimitus kertoi äsken (17.4.2018), miten amerikkalainen Mao-juliste kävi hyvin kaupaksi Wulffin kulmassa. Bill Cosby, Kennedy, Mao, Bogey, Carnaby Street -popjulisteet olivat muodikkaita sisustustuotteita, tulivat amerikkalaisilta painotaloilta ja myytiin kovalla rahalla keväällä 1968 helsinkiläisten parhaassa paperi-, toimistotarvike- ja sisustusliikkeessä Stockmannin kohdalla.

Länsi-Saksan ja Berliinin suuret punaiset mielenosoitukset olivat käynnissä, Ranskan kevätkapina alkamassa, Yhdysvalloissa hippiliike, mustien kansalaisoikeustaistelu ja Vietnamin sodan vastustus huipussaan. Tällä taustalla amerikkalainen Mao myi Suomessakin.

Björn Wahlroos mainitsee (dokumentti 28), että nykynuorten on vaikea ymmärtää vuoden 1968 henkistä ilmapiiriä. Ymmärrystä auttanee huomata, että Wulffin Mao tuli Amerikasta niin kuin Gucci, Supreme, Off-White, Adidas ja Nike 50 vuotta myöhemmin.

Raimo Laakia 20.5.2018

41. Jehovantodistajan ihana kosketus

Olen jo purkanut teltan ja lopettelen aamiaistani nuotiolla Ristikallion vieressä. Kallionkieleke on niin jyrkkä, että uskalsin illalla vain vaivoin kurkistaa alas. Ja nyt sillä istuu pitkänhuiskea nuori nainen, heiluttelee jalkojaan rotkon päällä. Vieressä toinen.

Emme malta olla moikkaamatta. Naiset aikovat tehdä kierroksen rotkon pohjalla ja lähden päiväreppu selässäni mukaan. Sammaloituneiden lohkareiden seassa ponnistellessa he kertovat jonkin uskonnollisen tarinan, joka paikkaan liittyy tai ainakin voisi liittyä ja selittää nimen. Enää, 29 vuotta myöhemmin, en osaa palauttaa tarinaa mieleeni. Rotkon pohja on tavattoman sammaleinen, aurinko paistaa sinne tuskin koskaan ja ilmanala on kostea. Kontrasti Ristikallion kielekkeeseen kymmeniä metrejä ylempänä on iso. Elokuun alun lämpöinen kesä, melkein helle. Ei ole kylmä nukkua teltassa ja laavulla.

Pitempi on äänessä. Toinen on hyvin hiljainen. Hän sanoo olevansa oppimassa.

Tyttö on puheissaan suvereeni. Kuuntelee, kommentoi, selittää oman kantansa, ei tyrkytä. Ihanasti kunnioittaa kuulijaansa. Tunnen jehovalaisuuden vain tavanomaisena oviriesana Helsingin Kalliossa eikä se minusta ole koskaan ollut kovin mielenkiintoista. Tämä nuori nainen on toista maata.

Ei hän kaikkia opin syvyyksiä selosta. Enkä minäkään. Kerron ympäristöaktivismistani, mainitsen maolaisuuden, mutta en uppoudu Maon kansansodan yksityiskohtiin.

Myös hän on huolissaan elämän kukoistuksesta maapallolla. Ja kannattaa ympäristöliikettä.

Palaamme ylös kielekkeelle. Pakkaan rinkkani ja lähdemme kolmistaan polkua etelään. Kertoilen lapsuudestani, Lemmulan metsästä, Piekkalanniemestä. Syvälammen motelli on hänelle tuttu, hänen ystävänsä on järjestänyt siellä hääjuhlat seurakuntalaisille.

Ihaillen sanon, että varmaan hänen lapsuutensa on ollut onnellinen. Kaikkea muuta, hän vastaa muttei ala selittämään. Hänellä on ”oma seurakunta”. Ajattelen heti, että hän johtaa sitä.

Illaksi päädymme myllytuvalle. Kymmenkunta satunnaista toisiaan tuntematonta patikoijaa levittelee makuualustansa ja -pussinsa lankkulattialle siskonpetiksi. Aurinko on jo laskenut, joku vielä hiljakseen jutustelee.

Uskaltaudun. Pyydän saada pitää häntä kädestä. Kun luottavaiset sormet löytävät käteni, värähdys tuntuu vatsanpohjassa saakka. Juttelemme vielä hetken. Vanhempi retkeilijämies kysyy ilmeisellä empatialla tyttöjen selän takaa, kauanko olette tunteneet toisenne.

Yö pimenee. Pientä tuhahtelua, kuorsaustakin, hyttysiä. Kohtaamisen yllä leijuu molemminpuolinen kiltteys ja ujous. Ajattelen olevani vielä nuori. Maailma on vasta alussa. Ja mikä on maailmassa rikki, on korjattavissa.

Aamueväiden jälkeen patikointi jatkuu. Ennen puoltapäivää tasaisen mäntymetsän keskellä risteyksessä tytöt lähtevät länteen. Annan lapulla yhteystietoni. Toivon ja tarkoitan, että hän ottaisi yhteyttä, mutta en sitä ujoudeltani saa täsmällisesti sanottua.

Tutkimusaseman leirintäalueella istun teltassa ja kirjoitan ihastuneena päiväkirjaani. Repun painon pienentämiseksi minulla on mukanani vain irtolehtiä enkä vuosikymmenten päästä enää osaa löytää matkan kirjoituksia…

 

Syksyllä Karjalankadun oven takana on kaksi mummoa raamatut kädessä. Vedän oven kiinni. Aika tyly olen.

Muutaman kuukauden päästä tulee mummo ja kaunis teini-ikäinen blondi, joka on selvästi nähnyt vaivaa ollakseen viehättävä. Vedän oven kiinni. Olen melkein loukkaantunut. Enhän minä nyt ole kiinnostunut kenestä tahansa kaunokaisesta, vaan Sinusta, joka olet aivan erityinen!

Arvelen kuitenkin, ettei Hän henkilökohtaisesti ole lähettänyt saarnaajia ovelleni, vaan toimittanut yhteystietoni Kallion alueen seurakuntaan, josta jehovantodistajain 150-vuotisen ohjesäännön mukaan käydään mielenkiintoiset henkilöt aina silloin tällöin tsekkaamassa.

Vuosikymmenen kuluttua muutan Sipooseen. Pihalle tulee vanhempi mies raamattu kädessä. Selitän, että en usko uskontoon, vaan luontoon ja järkeen. Että erosin kirkosta heti kun täytin 18 vuotta ja uskontonumeroni oli silloin kymppi.

Kuulehan sinä siellä jossakin, joka pidät todistajaliikkeen käännytystyön arkistoa: lähetäpä valokopio henkilökortistani!

 

Vuosikymmenten mittaan muistelin silloin tällöin lämmöllä kohtaamista Kainuussa. Jossain vaiheessa tajusin, että Hänen kiehtovuutensa perustui maolaisuuteen. Hän oli elänyt monelta osin samankaltaisessa karismaattisessa liikkeessä. Hänen symboleillaan oli eri nimet mutta syvä sisältö sama. Liikkeen käytöstavat, kertomukset, eleet, ilmeet, äänenpainot olivat menneet sieluun ja silmiin. Ja kuin huomaamatta Oulangan polulla olin taas kotona. Sielunsisko.

 

Löysin kirjan ”Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Atena 2015.” Hämmästyin yhtäläisyyksiä. Kirjalle voidaan antaa anteeksi, että se kampanjoi yhden uskonnollisen suuntauksen (liberaali kristillisyys) puolesta toista suuntausta vastaan. Faktat kuitenkin lienevät kirjassa totta. Vanhalle maolaiselle kirja tarjoaa muutama kymmen oivallusta.

Myös ”uskontojenuhrientuki.fi” ja ”johanneksenpoika.fi” tarjoavat ajateltavaa.

 

Käännytys

Keskeisenä ajatuksena kummallakin liikkeellä oli ja on voittaa uusia ihmisiä puolelleen ja johdattaa heidät vahvaan sitoutumiseen. Kummallakin työ takkusi ja takkuaa kaiken aikaa.

 

Odotus

Jehovantodistaja odottaa maailmanloppua, puolakkalainen Matin teorian ilmestymistä. Kummankin on määrä tapahtua aina lähitulevaisuudessa. Maailmanloppua on odotettu rapiat sata vuotta, Puolakan teoriaa 33 vuotta. Odotuksen toteuduttua alkaa optimistinen puuha: päästään rakentamaan Paratiisia (maailmanloppu ei siis tuhoa jehovantodistajia, vaan kaikki muut ihmiset) / ihmiskunnan asioiden hoitamiseen tulee vihdoinkin järkeä, kun Matin filosofia ohjaa päätöksentekoa.

 

Karismaattinen auktoriteetti

Vahva yhtäläisyys on karismaattisen johtajan rooli. Jehovalaisilla ongelmaksi tosin nousee, että seurakuntia on Suomessakin muutama sata eikä 17 000 jäsenen joukosta löydy osaavaa karismaattista tyyppiä joka seurakuntaan. Seurakunnan täysmiehinen ”vanhemmisto” ei läheskään aina yllä riittävään karismaan. Vahvan auktoriteetin seurassa työskentely lyö ajan mittaan leimansa jokaisen mukana olevan persoonallisuuteen.

 

Tienraivaaja = kaaderi

Käännytystyölle erityisen omistautunut toveri on jehovantodistajuudessa ”tienraivaaja”, maolaisuudessa ”kaaderi”. Samankaltaisuutta alleviivaa jopa piirre, että tienraivaaja on usein luopunut opiskelusuunnitelmistaan, työstään ja perheen perustamistoiveistaan. Omat ratkaisuni opintojen osalta menivät 1970-luvulla juuri noin.

 

Salaliittojen pelko

Jehovantodistajat pelkäävät ulkomaailmaa, jossa vaanii saatana-nimisen olennon agentteja. Nämä demonit (latojan huomautus: olisiko ”demoni” ”meemin” alalaji?) voivat liidellä vapaasti ja myös asua esineissä, kirjoissa ja nettisivuilla, joista ne voivat siirtyä ovelasti ihmisten aivoihin.

Nykypuolakkalaiset pelkäävät KGB-FSB:n tappajia (dokumentit 2 ja 5) ja liikemiesten salaliittoja (dokumentti 20). Kiinanmatkalla (noin 1972) Puolakka pelkäsi, että hänet pidätetään Neuvostoliiton tullissa, mistä aiheutui hassu viinapullovälikohtaus. Laukaan kommuunissa (noin 1978) hän määräsi haulikkovahdin yöksi. Vanhan kuppilasta itse iskemänsä nuoren hehkeän naisen Puolakka uskoi olevan lähetetty varta vasten tuhoamaan hänen elämäntyönsä (dokumentit 14 ja 20). Pelättävien listalla ovat myös vaitonaiset kannattajat (dokumentti 35) ja toimittajien ammattikunta (dokumentit 2 ja 34).

 

Historian unohtaminen

Todistajilla on ollut muutaman kerran maailmanlopun päivämäärä kalenterissa.

Dokumentissa 10 Iris Keinänen sanoo ”oikeita maolaisia oli paljon Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa, mutta ei koskaan Suomessa”.

Dokumentissa 34 Heli Santavuori kirjoittaa ”minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen”.

Kiistäminen on hassua. Saman liikkeen jatkumosta on kysymys. HMLS:stä nykynetin humanpath.net/dabating-encyclopedia/-sivustoon.

 

Karttaminen eli laumahylkäys

Kummatkin karttavat erotettuja ja karanneita ja käyttävät ylenkatsotuksi joutumisen uhkaa vallan välineenä. Nykypuolakkalaiset sanoivat karkaamassa olleelle Tomas Brunilalle 1980-luvun puolivälissä ”me ei tulla sun haudalle”. Eikä tätä sanottu vitsinä. Meni kahdeksan vuotta ja se hauta oli olemassa.

Jehovantodistajat kutsuvat poislähteneitä ”eläviksi kuolleiksi” (sivu 268).

Toki molemmissa lahkoissa yksittäiset ihmiset myös osaavat käyttää huomattavaa inhimillistä kekseliäisyyttä karttamisen mitätöimiseen.

Yllytänkin vanhoja ja uusia maolaisia käymään Tomas Brunilan (s.1.2.1944 k. 7.5.1993) haudalla. Hauta näkyy Helsingin Lapinlahden pyörätielle kun ajaa Hietarantaa kohti. Näin saadaan edes yksi väärämielinen fatwa neutraloitua.

 

Itsemurhat

Kirjan sivuilla 251, 253 ja 345-363 Aila Ruoho kertoo järkyttävistä itsemurhista, joita on tapahtunut ryhmänjohtajien kuulusteltua seurakuntalaisia hairahduksista.

Maolaisten joukossa sattui paljon ennenaikaisia kuolemia (dokumentit 2,6 ja 9).

 

Yhteisön hurma

Yleisinhimillinen piirre, mutta pistää silmään.

Vartiotorni-lehti 1999:

”Millainen rohkaisun lähde kristilliset kokoukset ovatkaan! Ja miten virkistävältä tuntuukaan sellaisten rakkaudellisten veljien ja sisarten seura, jotka ovat kiinnostuneita meistä ja haluavat auttaa meitä kestämään loppuun asti! Meillä ei ole varaa vähätellä tätä Jehovan rakkaudellista järjestelyä.”

Ja Vartiotorni 2010:

”Olipa rakentava kokous! Epäilemättä olet joskus sanonut näin oltuasi läsnä valtakunnansalissa pidetyssä kokouksessa. Seurakunnan kokoukset ovat tosiaan rohkaisevia, eikä tämä ole yllättävää.”

Pia Länsmanin Mietteitä Malmilta-blogi 2017:

”Iltapäivä ja ilta menivät Kuusijärvellä ystäväpiirimme kesätapaamisessa. Ihania ihmisiä, keskusteluja, runonlausuntaa, makkaranpaistoa, yhteislaulua, uintia ja auringonpaistetta.

Myöhemmin illalla ehdin vielä kasvimaalle kastelemaan, rikkaruohoja nyppimään ja viilentämään omaa ylikuumentunutta päätäni.” (mietteitamalmilta.blogspot.fi/2017).

Heli Santavuori dokumentissa 34:

”Koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut…”

 

Vaino

Kummatkin kokevat olevansa vainottuja. Jehovantodistajat tosin ovat oikeastikin, esimerkiksi Venäjällä. Kirjan sivulta 167:

”Jehovan todistajille opetetaan vainon olevan merkki siitä, että he ovat ainoa oikea uskonto. Mitä voimakkaampaa vainoa, sitä lähempänä ”lopun päivä” on ja sitä kovemmin on pidettävä kiinni omasta uskosta. Tämä on nerokas ja toimiva pyörä: sen sijaan, että todistajien uskonopetusten tai järjestön kritisointi saisi yksittäiset todistajat miettimään ja kyseenalaistamaan asioita, heidät on opetettu sulkemaan silmänsä ja korvansa entistä tiukemmin ja uskomaan, että loppu tulee ihan juuri – ja että juuri nyt olisi typerää luovuttaa. Vainona pidetään ennen kaikkea entisten Jehovan todistajien (arvostelevia) näkemyksiä järjestöstä. Kirsti.”

 

Exät leimataan rikollisiksi

Aila Ruoho kirjoittaa sivulla 40, että todistajat uskovat itse olevansa hyviä ja jopa muita parempia ihmisiä. Vartiotornissa rinnastetaan pahuus ja rikollisuus entisiin Jehovan todistajiin.

Puolakkalaiset pitävät poislähteneiden kritiikkiä rikollisena kulttuurifasismina (dokumentit 5 ja 34).

 

Kritiikkikanavat tukitaan

Kun todistaja ilmoitti eroavansa seurakunnasta, 150:stä facebookkaverista 122 lähti kerralla.

Kun Olli Santavuori julkaisi muistelmansa, Heli Santavuori yritti uudelleen ja uudelleen saada veljeään poistamaan tekstistä Matti Puolakkaa koskevat kohdat (dokumentti 6). Myös tätä muisteja-sivustoa on yritetty vaientaa (dokumentit 29, 33 ja 34). Jopa paperilehti Vihreän Langan toimitukseen tunkeuduttiin julkaisemisen estämiseksi (dokumentti 18).

 

Kriitikot leimataan mielisairaiksi

Aila Ruohon haastateltu kertoo kirjan sivulla 216, miten entisten jehovantodistajien kriittiset nettisivut leimataan mielenvikaisten kirjoittamiksi. Sama leima on käytössä nykypuolakkalaisilla muun muassa dokumenteissa 5, 19 ja 34. Puolakkalaisten kohdalla asia on kaksinkerroin humoristinen siksi, että 1970-luvulla oikeutetusti pilkkasimme Neuvostoliittoa siitä, että se sulki toisinajattelijoita mielisairaaloihin. Ja pilkkasimme taistolaisia, koska he hyväksyivät moisen menettelyn.

 

Karanneet

Kirjan sivulla 176 kuin nykypuolakkalaisten dokumenteissa 2,5 ja 34:

”Aktiiviaikoina en ollut yhteydessä pois jääneisiin, enkä oikeastaan tuntenut ketään erotettua kovin läheisesti. Pidin erotettuja pahoina luopioina, jotka katkeruuttaan keksivät todistajista valheita. Marke.”

Mutta dokumenttien 19 ja 20 kaltaiseen villiin luovuuteen eivät jehovantodistajatkaan yllä.

 

Kritiikin vastaanottaminen

Kirja lainaa psykiatri Hannu Lauermaa sivulla 41:

”Teoksessa Usko, toivo ja huijaus hän toteaa, ettei epäterveen uskonlahkon jäsen ymmärrä olevansa mukana sellaisessa. Jäsen on omasta ja yhteisönsä mielestä hyvällä asialla ja hyvässä seurassa. Kritiikkiä esittävät nähdään kielteisinä, sairaina tai kateellisina. Jos tulee ilmi ongelmia – seksuaalista hyväksikäyttöä, kirjanpitorikoksia, manipulointia tai kiristystä – ne kielletään, niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. On vain hellyyttä ja rakkautta, avunantoa ja kiitollisuutta, talkoohenkeä ja turhan byrokratian välttämistä.”

 

Teokraattinen sodankäynti = tarkoitus pyhittää keinot

Todistajaliikkeellä on jopa oma terminsä huijaamiselle, niin institutionalisoitunutta petkuttaminen on. Toki ei liene epäilystä, etteivätkö valtiot alati petkuttaisi kansalaisiaan esimerkiksi siirtomaahistorian, sodan, asekaupan, rasismin tai pakolaisten poisajamisen kysymyksissä. Kuitenkin ryhmän hyväksymät yksilöihin kohdistetut huijaukset tuntuvat astetta vastenmielisemmiltä. Esimerkiksi maolaisten rahankeruussa lainoja kerättiin tietäen, ettei niitä makseta takaisin (dokumentti 32).

 

Ylimielinen idealisti

Aila Ruoho esittelee sivuilla 408-409 psykologi Markku Ojasen termin ”ylimielinen idealisti”. Jehovantodistajuus, maolaisuus, puolakkalaisuus näyttävät leimallisesti olevan tällaisia ylimielisen idealistin liikkeitä.

 

Harrastelijalahko

Jehovantodistajien liike on ollut olemassa 150 vuotta ja sitä ennen kristillistä uskontoa jokunen tuhat vuotta. Kirjasta huokuu aikajanan pituus, miten tarkkaan jokaista askelta ja ajatusta myöten todistajien yhteisö on ohjelmoitu. Puolakkalaiset eivät ole näin valmiit, selvästikin harrastelijalahko.

 

Kun 50 vuotta sitten kesän 1968 punaisissa lauantaissa asetuin Matti Puolakan ja Peter Nilssonin peesiin, en kuuna päivänä olisi osannut kuvitella, että ajautuisin näin uskonnolliseen ryhmään. Mehän olimme järkeviä materialisteja ja ajattelun kannalla.

Mutta loogista se on. Ihmiskunnan kulttuurihistorian aikana on syntynyt valtava määrä oppeja, uskontoja, filosofioita, suuntauksia, liikkeitä, lahkoja, puolueita ja ryhmiä. Vaikka niiden sanat, teot ja symbolit poikkeavat jyrkästikin, pohjalla ovat samat asiat. Siten on mahdollista, että Kuusamon suvessa kohtaavat jehovalainen ja maolainen, kulkevat matkan sielunsiskoina männikkökankailla. Mahtavaa!

 

Mikä pelastaisi maolaiset?

Heli Santavuori kiteyttää dokumentissa 34 nykypuolakkalaisten pelastusoljenkorren:

”…kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä näiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä…”

Oljenkorsi – näkemyksen ja julkaisun odottaminen – on ollut julkilausuttuna ainakin viimeiset 33 vuotta. Ei se ole uskottava. Tuollaiseen ripustautuminen edellyttää uskonnollisuutta, ”antautumista jumalalle”.

On huomattava, että ei vain kannattajat, vaan nimenomaan guru itse ylläpitää illuusiota pian tulevasta menestyksestä (katso esimerkiksi dokumentti 32). Illuusio on niin gurulle kuin kannattajillekin elintärkeä.

Tie umpikujasta ulos voisi olla, että itsekukin tarkastelisi omaa henkilöhistoriaansa teini-iästä näihin päiviin. Saattaisi avautua, missä, milloin ja miksi maailmanparannuksesta tuli uskontoa. Tarkastelussa ei tarvitsisi luopua vääryyden vastustamisen ihanteesta eikä hyvyyden ja reiluuden puolustamisesta, jotka kaikilla epäilemättä alkumatkan siivittivät.

 

Mutta mikä pelastaisi jehovantodistajat?

Aila Ruoho paljastaa kirjassaan surkean totuuden. Keskeisin tehtävä, ovilähetystyö, ei juurikaan tuo käännynnäisiä, jehovantodistajuus Suomessa lähinnä periytyy perheissä. Tuhansia ja tuhansia tunteja käännytystyötä tehdään tuloksetta. Asiantila on kaukana muinaisten uskonnon perustajaisien haaveesta.

Lumisena pakkaspäivänä viime tammikuussa olin tapani mukaan koneella kirjoittamassa. Iso kuuma tuli paloi hellassa, savu nousi korkealle eikä pihalta katsottuna voinut olla epäselvää, että kotona ollaan. Kun nousin työnurkkauksesta keittiöön, huomasin pihapolulla jo poistumassa olleet kaksi vanhaa miestä. Tummissa vanhahtavissa talvitamineissa, kumarassa, hiljaisesti askeltamassa poispäin. Kummallakin samanlainen kenttälaukku, johon mahtuu sopivasti raamattu ja pieni määrä painotuotteita. Jäljistä päätellen olivat seisseet aikansa portailla, koputelleet. Kun en ollut huomannut, lähtivät sitten pois tohtimatta tulla sisään koputtamaan väliovia.

Lähetystyön vastaanotto ovilla on niin kielteinen, että vanhat miehet ovat peloissaan jo portailla, masentuvat.

Kuulkaa, ei tällainen käy. Tuhansia työtunteja ja jumalan hyviä resursseja tärvellään. Teidän on uudistuttava!

Selvää on, ettei Amerikan päämaja osaa uudistua. Tehtävä lankeaa siis Suomelle. Uudistajaksi nouskoon nuorehko nainen tai karismaattinen mamma.

Ja paratiisi on uudistuksen avain. Todistajien kirjallisessa materiaalissa on jo julkaistu ansiokkaita havainnekuvia. On aika mennä eteenpäin: tilattava Pöyryltä ja Eero Paloheimolta hankesuunnitelma ja rakennepiirustukset Suomeen rakennettavasta Paratiisista.

Peruskiven muurauspäivä, joka voi koittaa jo 2020, olkoon todistajuuden uusi pyhä vuosi, josta jumalallisen ihmiskunnan hieno muutos alkoi.

Voi sitä onnen ja kiitoksen määrää! Poispyyhityt ovat kärsimysten vuosikymmenet!

Raimo Laakia 16.4.2018