30. Johan von Bonsdorffin kirja 1986

Vuonna 1968 ja jokaisena vuonna sen jälkeen mielenosoituksissa ja radikaaleissa tapahtumissa kulki aina Seppi, välillä kävelykepillä, välillä ilman. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli oikeakin nimi, Johan, ja hän työskenteli ainakin Yleisradiossa ja Hufvudstadsbladetissa. Kun 1960-luku oli peruuttamattomasti ohi, hän kirjoitti kirjan ”Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986”. Kirja on niin hyvä, että jopa Matti Puolakka kerran innostui sitä kehumaan.

Seppi oli meidän silloisilla mittareilla mitattuna kolmasmaailmalainen, castrolainen, Kuuban kannattaja. Muista castrolaisista poiketen hän jäi mieleen aktivistina, joka ei ykskaks siirtynytkään Bulevardille ajamaan Maailman rauhanneuvoston Neuvostoliitto-myönteistä agendaa.

Meitä maolaisia kirja käsittelee jonkin verran kohdissa, jotka olen seuraavaan poiminut. Kuvaavaa on, että maolaisnimiä esiintyy vain kolme. Se ei ole vääristelyä vaan totta: olimme aina tavattoman keskusjohtoinen ryhmä.

”…Yleiskeskustelu kulkee jo lähes tekohengityksellä. Ottaen huomioon että valtausta ei ole edeltänyt laaja ideologinen valmistelu on suorastaan ihmeellistä ettei puhuttava ole alkanut ehtyä jo aikaisemmin. Nyt on päätösten aika. Ponsitehtaat ovat käynnissä, puheenjohtajien takana näyttämöllä Lars D Eriksson ja maolaisten henkinen johtaja Matti Puolakka työskentelevät uutterasti. Lala sanelee ja Puolakka hakkaa kirjoituskonetta: Lyhyitä lauseita ylioppilaskunnasta, yliopistosta, tieteestä ja yhteiskunnasta väsätään kokouksen harkittavaksi…” (Vanhalla ylioppilastalolla 1968).

”…Kohta alkaa kuulua. Jalkoja tömistellään, vihellyskonsertti vihloo korvia. Nousemme seisomaan, jotkut penkkien päälle. Edessä joku heittää hajupommin.

Vihreiden barettien ystävät alkavat menettää hermonsa. Harvat näkevät mitään, kukaan ei kuule. Filmi keskeytetään, valot syttyvät ja omistajan kutsumat poliisit tarkastavat rauhallista elokuvayleisöä. Kuka nyt tässä vaiheessa paljastaisi itseään. Pitää pysyä hiljaa kuin kala vedessä kuten Maon sissi. Tarkoituksena on sabotoida esitystä perusteellisesti ja pitkään.

Pimeäksi taas ja ”vietkongien” metsästys jatkuu. Sama konsertti. Sitten edessä voimakas räjähdys. Nyt ovat poliisit silmänräpäyksessä paikalla. Pomminheittäjä otetaan kiinni. Hän on – kuinkas muuten – anarkisti: Ultra-lehden sielu Tipi Larmela. Poliisi korjaa talteen myös maolaisten henkisen johtajan Matti Puolakan, joka ei malta olla huutamatta. Hän rimpuilee ansiokkaasti vastaan poliisien kantaessa häntä ulos kuin karhua peijaisiin…

…Keväällä saamme tuomiot. Larmela saa kahdeksan kuukautta kuritushuonetta, muodollisesti laittomasta räjähdysnallin hallussapidosta. Puolakka saa virkavallan estämisestä kuusi kuukautta vankeutta, me muut sakkoja…” (Elokuvateatteri Alohassa 1968).

”…Kannunvalajien lehti Tutkain aloittaa vuoden 1969 alusta uudestisyntyneenä ja siitä tulee uuden korkeakoulupolitiikan ja ideologisen keskustelun keskeinen foorumi. Toimituskunta on tiukoissa käsissä, johtavina hahmoina Kari Toikka ja Pekka Aarnio, mutta katto on korkealla ja seinät leveällä: Ensimmäisessä numerossa maolaisten johtaja Matti Puolakka puolustaa ”oikeaoppista marxismia” ja kirjoittajien piiriin mahtuu myös keskustalaisia kuten Tapio Rajavuori…”

”…Muualla länsimaailmassa erilaiset kiinanmieliset ryhmät, maolaiset, jakavat vuoden 1968 perinnön trotskilaisten kanssa. Suomeenkin syntyy maolaisryhmä, jonka kannatus on tietyssä vaiheessa huomionarvoinen. Silti Suomessa vasemmiston opiskelijaliike etenee Moskovan tietä. Trotskilaisten ajattelijoiden ja lehtien suosio on suuri, trotskilaisia on perin vähän. Anarkistejakin on kourallinen, jotka heiluttavat mustia lippuja, polttavat pilveä ja pilailevat kaiken ja kaikkien kustannuksella. Karsinointi on alkanut, pienryhmät muuttuvat yhä pienemmiksi eikä yritys pitää yllä keskusteluyhteyttä ja synnyttää vapaan teoreettisen keskustelun perinnettä – Marxilaisen aikakauskirjan muodossa – ole elinvoimainen.

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

Ylhäällä Tuomiokirkon portailla vappumarssin toimitsijat höristävät korviaan. Mikä on se meteli joka tulee tuolta Senaatintorin laidalta?

Yhteen nurkkaan on kerääntynyt äänekäs joukko jolla on julisteita ja isokokoisia kuvia. Kuvista erottuvat puhemies Mao Zedongin lempeät piirteet sekä Stalinin suomalaisille tutut aurinkoiset isän kasvot.

Iskulauseet vaihtuvat, nyt sieltä tulee varsin suorasukaisia hyökkäyksiä kansanrintamahallituksen vakauttamispolitiikkaa vastaan, työväenpuolueiden petturuutta vastaan.

Se riittää. Olavi Poikolainen, SKPn kansainvälisten asiain sihteeri, lähtee selvittämään asiaa. Pian maolaisten osasto saa kuulla kunniansa: Ellei tämä melu lopu ja kuvat häviä niin toimenpiteitä seuraa.

Eihän heitä kovin monta ole, mutta oikeasta kulmasta kuvattuna vaikutus on häkellyttävä. Maailmalle, kansainväliseen jakeluun, lähtee kuvia suuresta maolaisten osastosta, ihmeestä moskovanmielisten suomalaisten kommunistien vappumielenosoituksessa vuonna 1969.

Onko Suomeen syntymässä vasemmisto-oppositio, kun nyt kommunistit ovat mukana hallituksessa, jonka politiikka kohtelee sekä työläisiä että pienviljelijöitä ja pikkukauppiaita armottomasti?

Vai onko tämä pelkästään jälkimaininkeja vuodesta 1968, Vanhan valtauksesta ja Tshekkoslovakia-mielenosoituksista?

Vappuna 1969 on epäilemättä etsinnän aika monelle nuorelle radikaalille.

Jo Hakaniemen torilla S. tapaa Timo Lahdenmäen, joka on aikoinaan ollut Sadankomitean taloudenhoitaja ja on sitten maolaisten kautta päätynyt SKPn jäseneksi. Pari viikkoa aikaisemmin Timo on rientänyt Kirkkokadun kellariin näyttämään uutta jäsenkirjaansa:

– Nyt pääsen seuraamaan edustajakokousta!

Se on SKPn 15. edustajakokous, se josta osa edustajista marssii ulos ja joka lopullisesti vahvistaa kahtiajaetun todellisuuden. Timo marssii vähemmistön mukana Koittoon.

Nyt S. kysyy tuleeko hän marssimaan Kiilan tai ASSn ruoduissa.

– En kummassakaan, minä marssin täällä kärjessä. Entisten Punakaartilaisten perässä. Haluan tuntea miltä sen pitää oikeesti tuntua.

Maolaisuus Suomessa?

Siitä ei tulisi kovin laajaa lukua maan poliittisessa historiassa. Mutta 60-luvun lopussa ja varsinkin 70-luvun alkupuolella maolaiset ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia että S. saa oikein oman kotiryssän, joka pyrkii hänen kauttaan pääsemään selville näitten kiinanmielisten aivoituksista. S. lounastaa ihan mielellään lähetystösihteeri Albert Akulovin – vanha tuttu 60-luvun alun ylioppilaspolitiikan ajoilta – kanssa ja kuuntelee tämän juttuja siitä millaista oli työskennellä ulkoministeriössä Stalinin aikana, kun generalissimus mieluummin oli hereillä silloin kun muut ihmiset yleensä olivat nukkumassa, kun virkamiehet tekivät päivävuoron ja sitten Stalinin yövuoron ja metrojunat odottivat virkamiehiä asemalla kunnes ”työ-yö” oli päättynyt.

Mutta Akulov ei paljoakaan keskusteluista kostu. Ensinnäkin S. ei sellaiseen lähde mukaan ja toiseksi – ei maolaisten sisäisistä asioista juuri paljoakaan tiedetä vaikka he majailevatkin samassa Kirkkokadun kellarissa. Maolaiset keskittyvät kouluttamaan kaadereitaan tulevaisuuden suuria tehtäviä varten. Heillä on vain vähän aikaa ja kiinnostusta muita toimintoja varten – lukuunottamatta Vietnam-liikettä, jonka he vuoden 1969 syksyllä hetkeksi valtaavat lähes kokonaan itselleen.

Maolaisuus on 60-luvulla yhtä kuin Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura. Se perustetaan 1968 mutta jo edellisenä vuonna on pieni piiri – mm. Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Matti Puolakka – Kiinasta kiinnostuneita vasemmistolaisia alkanut kokoontua ja painattanut jopa ensimmäisen suomenkielisen julkaisun.

Kulttuurivallankumous kasvattaa kiinnostusta mutta tärkeiksi muodostuvat myös sisäpoliittiset kokemukset opiskelijaradikalismista ja kansanrintamasta. Marxilaisuuden elvyttäminen ja oppositio hallituspolitiikkaa vastaan ovat yhä useamman nuoren mielessä. Kummallekaan ei katsota SKP:n tarjoavan juuri mahdollisuuksia.

Kun HMLS perustetaan siitä tulee ensimmäinen oppositioryhmä eduskuntapuolueista vasemmalle. Alkuaikoina maolaisuutta ei kovin selkeästi korosteta ja jäseninä ovat monet nuoret ASS-laiset jotka myöhemmin näkyvät taistolaisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä: Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela, Heikki Hirvensalo, Jaakko Laakso. Pian Kiinan linja kuitenkin tulee selvästi esille, satojen kukkien sijaan nousee yksi ainoa oikea ja monet jäsenet jättäytyvät pois.

Vielä 1969 maolaisten vaikutus ASSssä on huomattava. Kenties kolmasosa jäsenistöstä on enemmän tai vähemmän Kiinan linjoilla, maolaisia valitaan Sosialistisen opiskelijaliiton liittokokousedustajiksi mutta ASSn johdosta heitä pidetään syrjässä.

Myös työpaikoilla on jonkin verran kannatusta. SKPn edustajakokouksen aikana liikkuu ilmeisen todenperäinen huhu että Tampereen piirin valtuuskuntaan olisi päässyt livahtamaan maolainen pääluottamusmies, jollaisia kerrotaan olevan useampia Tampereen työpaikoilla.

Loppujen lopuksi maolaisuus on silti Suomessa kovasti helsinkiläisen opiskelijanuorison ilmiö. Mutta opiskelijaliikkeen spontaanisuus ja laaja teoreettinen pohdinta ei istu maolaisliikkeessä. Se keskittyy henkisen johtajansa Matti Puolakan johdolla opiskelemaan niitä arvokkaita oppi-isiä, joiden synkät kuvat koristavat Punakaarti-lehden kantta ja jotka sisältyvät ilkeämielisten castrolaisten muotoilemaan tunnukseen:

MARX – ENGELS – LENIN – STALIN – MAO ZEDONG – PUOLAKKA!

Puolakka on karismaattinen opettaja jonka oppitunnit ovat suositut. Vain harvoin hän unohtaa opettajan asemansa ja saattaa osallistua Kirkkokadun kellarilaisten juominkeihin, silloin tosin hyvin tehokkaasti. Myös tälle on hänellä teoreettinen selitys:

– Proletaarinen kaksinaismoraali. Se tarkoittaa sitä että minä voin sallia tämän itselleni mutta opetuslasten ei tule sitä nähdä.

Maolaiset ovat ahkeria ja tunnollisia opiskelijoita ja materiaalinsa levittäjiä. Mutta niinpä Punakaarti-lehteä onkin mukava myydä esimerkiksi vappumielenosoituksissa vanhoille veteraaneille, joille lehden nimi tuo mieleen vallan toisenlaisia asioita.

Mutta vaikka liike kasvaa jonkin verran 70-luvulla se jää ilmeisesti kauas maolaispuolueen perustamisesta. Kenties ulkomaiset esimerkit varoittavat, olisihan varsin noloa jos vaaleissa vallankumouksen kärkijoukko saisi vain joitakin satoja ääniä.

Kiinan suurlähetystö sensijaan elää pitkään toivossa ja antaa kaikinpuoleisen tukensa maolaisille, jotka valtaavat Suomi-Kiina -seuran SKPltä 70-luvun alussa. Myöhemmin HMLS saa seuraa muilla paikkakunnilla – eräissä suuremmissa kaupungeissa perustetaan ryhmiä ja lisäksi eräänä päivänä olemassaolonsa julkistaa – Hankasalmen Marxilais-Leniniläiset Työläisnuoret, jotka kuitenkin ennen pitkää löytävät poliittisen kotinsa taistolaisliikkeestä.

SKPtä ja Neuvostoliiton suurlähetystöä ilmeisesti kuitenkin silloin tällöin huolestuttaa maolaisten sinnikäs toiminta, varsinkin silloin kun he tehokkaasti järjestävät lähes parin sadan tuhannen lentolehtisen jaon samanaikaisesti useammilla paikkakunnilla, aamuisin tehtaiden porteilla.

Muuten heidän osakseen jää Don Quijoten rooli – ilman Rosinantea.

Suvaitsevuuden aika alkaa olla ohi radikaaliliikkeessä. Tshekkoslovakian miehitys on herättänyt monia, jotka ovat uskoneet Hyvän voittavan maailmassa pelkästään omalla voimallaan. Nyt haetaan laajempaa maailmanselittäjää, pohjaa olemassaolevan yhteiskunnan perusteelliselle mullistukselle. Enää ei olla kaikkien ihmisten yhteisen ihmisyyden asialla – nyt on vanha järjestys kaadettava, sorrettujen luokkien ja kansojen noustava yöstään.

Muualla länsimaailmassa tämä johtaa maolaisliikkeen voimakkaaseen kasvuun: Länsi-Saksan SDSn rippeistä perustetaan maolainen KPD-puolue, joka ottaa itselleen vanhan kommunistipuolueen nimen. USAn SDS hajoaa kolmasmaailmalaisten Weathermen-liikkeeseen ja Progressive Labour -puolueeseen, joka on maolaisuuden sävyttämä. Ruotsissa Vänsterns ungdomsförbund ja Norjassa Sosialistisk folkepartin nuorisojärjestö menevät samaa tietä. Ranskassa trotskilaiset ja maolaiset jakavat vuoden 1968 perinnön.

Suomessa siirrytään SKPn vähemmistöön. Syyttä eivät monet näe taistolaisissa Suomen maolaisia, vaikkakin etiketit ja mausteet tulevat itänaapurista.

…Opiskelijaradikalismin etsinnän vaiheessa se (taistolaisuus) näytti olevan ainoa voima joka asettaa yhteiskunnallisen kehityksen kyseenalaiseksi, joka pohtii ja argumentoi. Vähemmistöläiset aktivistit jaksoivat käydä sanasotaa uupumattomien maolaisten kanssa kun vasemmiston muut ryhmät eivät ottaneet niitä vakavasti…”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 26.7.2017)

 

 

 

29. Roskapostihyökkäys tälle sivustolle

Kun kirjoitin dokumenttia 28, huomasin että sivustolle oli tullut edellisen avaamisen jälkeen 588 kommenttia. Jotain englanninkielistä lääkärisanakirjaa, samasta osoitteesta noin liuskan pituista tekstinpätkää uudelleen ja uudelleen.

Sivusto kuitenkin toimi, roskan määrä ei riittänyt lamauttamiseen. Muutamana päivänä poistin niitä vielä lisää. Yhteensä roskaa tuli noin 2050 kappaletta  kunnes poistin kommentointimahdollisuuden.

Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli.

Maolaisen matkan muistelemisessa ja arvioinnissa on ristiriitoja. Mielestäni on arvokasta setviä näkemyksiä ja keskustella. Siten hyökkäys on vahva kannustus sivuston ylläpitoon.

Olen julkaissut ristiriitaisia tekstejä, kuten dokumentit 2, 5, 19 ja 20, vaikka ne sisältävätkin minuun kohdistuvaa vihapuhetta. Olen ymmärtäväinen sille, että Matti Puolakan kirjoituksia, luonnoksia ja muuta materiaalia on koottu luvanvaraiseksi kokoelmaksi Kansallisarkistoon Paasikiven kokoelman viereen (dokumentti 21). Toivon nykypuolakkalaisten kirjoittavan myös tälle muisteja-sivustolle, esimerkiksi Laukaan kommuunista, Rääkkylän Elva Oy:stä, puuttuvasta ensimmäisestä vastineesta syksyllä 1993 (katso dokumentti 18) tai uusimmista puolakkalaisista nettikeksinnöistä ”suuri väittelysanakirja”, ”humanpath.fi” ja ”debating encyclopedia”, joissa peräänkuulutetaan korkeatasoista nettikäyttäytymistä.

Historiankirjoituksen ja journalismin ideana on etsiä totuutta. Sitä varten monen tahon ja kaikkien halukkaiden on saatava toimittaa tekstejään julki. Ei riitä, että vain yksi taho kirjoittaa.

Ikään kuin tämä ei kelpaisikaan. Joku taho haluaa estää muiden muistoja jopa roskapostihyökkäyksellä.

On kuin 24 vuoden takainen tilanne olisi päivitetty nettiaikaan. Tuolloin muutama ihminen tunkeutui Vihreän Langan toimitukseen vastustamaan artikkelin julkaisua ja paikalle tarvittiin poliisia (dokumentit 9-20).

Silloinen päätoimittaja Timo Harakka kiteytti asian kysymällä (dokumentti 16): ”Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua?”

Tänään vuonna 2017 vastauksen toivoisi olevan jo selvä. Historiankirjoitus ja journalismi elävät vapaudesta julkaista. Aina on olemassa vastineoikeus.

Kuka roskapostihyökkäyksen takana onkaan, pyydän lopettamaan.

Raimo Laakia 12.6.2017

 

28. Veikko Tarvaisen kirja ”60-luvun kapina” 1993

Yksitoistavuotiaana lintuharrastuksen aloittelijana kävelin kylän yhteislaitumen poikki Anerionjoen rantaan ja olin innoissani tunnistaessani vesijättöpensaikon kohdalla metsäviklon. Samana vuonna 1962 nuoria amerikkalaisia kokoontui Port Huronissa ja kirjasi ”me tämän sukupolven ihmiset, jotka olemme saaneet elää vähintäänkin vaatimattoman hyvinvoinnin keskellä, voimme pahoin, kun katselemme sitä maailmaa, jota olemme perimässä…”

Lemmulan metsänreuna ja Port Huron. Kaukana kaksi maailmaa.

Pieninä palasina, sanomalehtien, radion, Lemmulaankin tulleen uuden laitteen television välityksellä, toinen maailma kertoi olemassaolostaan. Ensin tuskin ajatuksiksi tunnistettavia häivähdyksiä lasten kesken Salon yhteislyseon pihalla, parin vuoden päästä Helsingin Tehtaanpuiston yhteiskoulun käytävillä. Vielä muutama vuosi. Suurin merkitys oli Teinilehdellä ja joskus silmäillyllä Ylioppilaslehdellä.

Kuudessa vuodessa puolen maapallon yli Huronin ajatukset lensivät päähäni. 1968 olin innoissani sanomaan maailmalle ei ja muuttamaan sen toiseksi, paljon paljon paremmaksi. Halusin elää niin, ettei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa ihmiskunnan jäsenenä olemisesta.

En ollut ainoa. Muuan vuotta nuorempi poika, vähän eri lähtökohdista hieman erilaisin lopputulemin: ”Nykypäivänä on vaikea selittää, millainen 60-luku oli. Koko minun sukupolveni oli vasemmalla. Oli vain muutamia, jotka eivät olleet vasemmalla. Se tuuli, joka alkoi Yhdysvaltain kampuksilta 1968 ja puhalsi yli koko läntisen maailman, oli uskomattoman voimakas”, muisteli Björn Wahlroos Hufvudstadsbladetissa huhtikuussa 2016. Wahlroos oli mukana Helsingissä punaisten lauantaiden mielenosoitustapahtumissa kesällä 1968 ja sittemmin jonkin aikaa tiedonantajalaisissa opintoryhmissä. Myöhemmin hänestä tuli äänekäs miljonääri, joka toimi keskeisten suomalaisten konsernien Sammon, Nordean ja UPM:n hallitusten puheenjohtajana.

Huronin tuuli tarttui takkiini eikä koskaan irrottanut otettaan – vieläkään. Vahvoja henkilökohtaisia lähtökohtia olivat isoisäni torppari Hjalmar Lagrenin murha 15.5.1918 Suomenlinnassa, setäni Lemmes Lagrenin näännyttäminen kuoliaaksi samassa paikassa 27.9.1918, isäni Into Laakian toiminta sosialidemokraattisena paikallispoliitikkona Suomusjärvellä ja – niin muistan – levollinen lapsuus köyhän muttei kurjan pienviljelijäperheen nuorimmaisena. Pieni syrjäinen Lemmulan kylä joenvarren kahta puolta näyttäytyi lapselle hyvänä paikkana, jossa oli rauhaa, vapautta ja vastuuta. Ja jos ei ollutkaan, seikka ei ensimmäisenä hyppinyt lapsen silmille ja mieleen.

Veikko Tarvainen kirjoittaa Huronin manifestista kirjansa sivuilla 24 ja 73.

Suomen maolaisuudesta kirja toteaa vain: ”Kun muualla maailmassa vasemmistoradikaalit alkoivat viimeistään 60-luvun lopulla rakentaa omia organisaatioitaan, maolaisia, trotskilaisia tai omaperäisempiä pienpuolueitaan, niin Suomessa radikaalit marssivat perinteisiin tyäväenpuolueisiin. Trotskilaiset ovat Helsingissä mahtuneet samaan taksiin, maolaisia oli vähän enemmän.”

Laajemmin kirja kuvaa Suomen taistolaisuutta ja radikaaleja liikkeitä Euroopassa eritoten Ranskassa.

Sivulla 62 Tarvainen erittelee Ranskan 60-luvun maolaisia ortodokseihin ja spontanisteihin. En muista, että meillä olisi 1970-luvullakaan ollut lehtivaihtoa lukuun ottamatta yhteyksiä Ranskan järjestöihin.

Peking Review -viikkolehdestä luimme järjestöjen tervehdyksiä Kiinan puolueelle. Muistan joskus tuollaisessa yhteydessä – silloin oli jo 1970-luku – puhutun, että Ranskan ”kulttuurimaolaiset”, ilmeisesti juuri tuo Union des Jeunes Communistes Marxistes-Leninistes, JCML, oli meistä vähän oudon tuntuinen joukko.

Tarvaisen kirja on arvokas katsaus ihmeelliseen vuosikymmeneen, josta ”kaikki alkoi”, tämänkin sivuston otsikkotarina.

Veikko Tarvainen: 60-luvun kapina. LIKE Helsinki 1993.

Lue myös: Unto Hämäläinen ”Sosialistinen Suomi” HS Kuukausiliite 5/2016.

Hämäläinen kirjoittaa 1960-luvusta: ”Äkkiä sosialismi palasi suosioon. Suomi oli täynnä sosialistisia opintopiirejä, seminaareja, laulu- ja soitinyhtyeitä. Oli kymmeniätuhansia aktivisteja, jotka vaivojaan säästelemättä ryhtyivät levittämään punaista aatetta…”

Raimo Laakia 28.5.2017

 

 

 

27. Keitä olimme 1973-1975?

Paula Kauppinen lähetti sähköpostin ”…minä ajauduin maolaisiin ystävieni mukana. Olin ihan työssäkäyvä nuori. Muut tuntuivat olevan vähintäänkin ylioppilaita tai opiskelijoita. En oikein tuntenut koskaan oloani kotoisaksi maolaisten porukoissa. Minua olisi enemmän kiinnostanut luontoasiat. Olinhan jäsenenä jossain vaiheessa luontoliitossakin. Enkä saanut kummoistakaan kipinää koko touhuun. Vieläkin joskus harmittaa, kun olis voinut olla mukana enemmän luontoon liittyvissä jutuissa. Asuin silloin Tampereella, jossa oli oma maolaisporukka. Osallistuin kyllä maolaisten seminaareihin ja Kiinaseurassa Tampereella joskus päivystinkin. Ihailin lähinnä vanhaa kiinalaista taidetta ja laadukkaita käsitöitä.”

Noihin aikoihin 1970-luvun alkuvuosina Suomi-Kiina Seuran ydinryhmä istui joskus iltoja ja öitä Ywe Jalanderin huoneistossa Helsingin Tehtaankadulla. Mukana olivat ainakin Kaarina Andersson, Esko Pietarinen, Terttu Kivi ja Veikko Kiiveri. Veikko oli osaava rakennustyömies, joka teki kerrostalojen lattiaremontteja. Muistan kun hän valitteli – keskiyön jälkeen Edith Piafin soidessa ja kaikkien ollessa aika viinissä – että on vaikea pysyä maolaisten mukana, kun hänen pitää nousta aamuisin töihin. Maolaiset juovat kaljaa ja puhuvat pitkän illan ja nukkuvat aamun.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Lassi Salvi kiteytti mielestäni hyvin ”me olimme opintonsa keskeyttäneiden nuorten liike”.

Monet olivat ylioppilaita, mutta siihen se sitten useimman kohdalla jäikin. Hengen palo maailman muuttamiseen oli niin suuri, että yliopisto-opinnot keskeytyivät, niihin ei ollut aikaa eikä energiaa paljon tekemisen rinnalla. Yhteiskunnallisen tekemisen, maolaisuuden, koimme ”työksi”. Opinnot olivat ”harrastus”, joka sitten vain jäi. Yliopistolla oli myös kielteinen tai ainakin vähätelty porvarillisuuden leima.

Tauno-Olavi Huotari taisi olla ainoa vanhan koulukunnan tohtori. Maistereita oli kourallinen, lääkäreitä pari, insinöörejä vähän useampi.

Toki työläisnuoria oli, mutta perinteinen työväenluokkainen joukko emme olleet.

Raimo Laakia 11.5.2017

 

26. Sakari Haikala, Kouvolan veturimies 1970-luvun alussa

……….

(Kirjoituksen pitkässä lainauksessa käytetään sanaa ryssä. Sitä on vaikea kirjoittaa. Koska kyse on historiasta ja sotaveteraanin alkuperäisestä kertomuksesta, en tohdi sanaa muuttaakaan.

Maolaisessa liikkeessä ei ollut tapana ryssitellä. Käytimme venäläisten omia termejä. Puhuimme neuvostoliittolaisista ja neuvostokansalaisista. Ylipäätään nimitykset, termit ja määritelmät olivat meille korostetun tärkeitä, tosikkomaisuuteen asti.

Niin Neuvostoliitossa kuin Suomessakin meitä leimattiin ahkerasti neuvostovastaisiksi. Omasta mielestämme olimme Neuvostoliiton imperialismin vastaisia ja arvostelimme Neuvostoliiton kommunistisen puolueen näkemyksiä, mutta missään nimessä emme olleet neuvostovastaisia.

Myöhemmin olen pähkäillyt, että maolaisina vuosina minulle syntyi harha ottaa sanat liian tosissaan.)

……….

Vuosikymmenten päästä palaset voivat loksahtaa paikoilleen, kun ilmaantuu uutta tietoa.

Jonkun palaverin jälkeen ravintolan vessassa Helsingissä. Vuosi on 1976 tai 1977. Viereisen pisuaarin ääreltä vanha maalaisliittolainen ministeri-kansanedustaja Urho Kähönen vetoaa minuun, että Aarne Roihaa ei tulisi pitää Suomi-Kiina Seuran hallituksessa, koska liputti aikoinaan niin voimakkaasti natsismin puolesta.

Roihan hitlerismi toisen maailmansodan aikana oli epämääräisesti tiedossani. 1970-luvulla hän oli kuitenkin menestynyt ravintoloitsija (Klippanin ja Kaisaniemen omistaja) ja Pakistanin kunniakonsuli. Sellaisena siis sangen sopiva hallitukseen, joka oli ”julkkis-edustuksellinen” eli aika etäällä tosiasiallisesta johtamisesta. Noina vuosina menestyneet ihmiset, ministerit ja valtioneuvokset eivät suoranaisesti tungeksineet Suomi-Kiina Seuran porstuassa.

Aarne Roiha oli Suomi-Kiina Seuran hallituksessa 1975-1978, Urho Kähönen 1976-1984. Muistelen, ettei Roihaa varsinaisesti houkuteltu maolaisen ydinryhmän toimesta, vaan hänellä oli omaa halua tulla mukaan.

Mistä Roiha keksi tulla?

Valta vaihtui Suomi-Kiina Seurassa tammikuussa 1970. Suomen kommunistisen puolueen vanhat toimitsijat jäivät vuosikokouksessa valitsematta ja tilalle tuli liuta nuoria innokkaita maolaisia. Kokous oli aika värikäs. Kerrotaan, että Suojelupoliisin arkistossa on tapauksesta kelpo raportti. Tapahtumasta varmaankin myöhemmin enemmän ja tarkemmin.

Vallanvaihdon jälkeen aloimme innokkaasti kasvattaa seuraa, muun muassa Kouvolaan syntyi paikallisosasto. Kouvolasta piti aktiivisesti yhteyttä muuan veturinkuljettaja Sakari Haikala, joka harrasti valokuvausta ja oli mielipiteiltään pasifistinen. Emme tunteneet Haikalan taustaa eikä sellaisia ollut tuohon aikaan tapana tutkiakaan.

Vuoden 2016 lopulla Docendo Oy julkaisi Mirja Turusen kirjan ”Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa.”

Turusen kirja on hyvä osakuvaus toisesta maailmansodasta ja Suomen hallituksen Saksaan lähettämästä panttipataljoonasta. Sen luettuaan on vaikea olla olematta pasifisti. Ja varmaan vielä vaikeampi, jos on kirjan päähenkilö!

Kaksi sivua Mirja Turusen kirjasta:

”Sotaa seuranneiden sisäpoliittisten uudelleenarviointien, kiihkeiden poliittisten väittelyjen ja puoluesotien jälkeen seuraava intohimoinen vaihe Suomessa oli vuorossa 1960-1970-luvulla nuorisoradikalismin ja taistolaisuuden vaihe. Kouvolassakin keräännyttiin keskustelemaan ja parantamaan maailmaa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta mitä tekikään Haikala, vanha sotaratsu, pasifisti, itämaisesta ajattelusta kiinnostunut ”Kouvolan Kallinen”? Hän koukkasi demareistakin vasemmalle ikuisen perivihollisensa ryssän selustaan ja hurahti maolaiseksi. Leimahti eriskummallinen Kiina-innostus. Haikala yhdisti nokkelasti idän viisaudet ja Maon, vaikka on vaikea kuvitella syvempää kuilua, kuin mitä niiden välillä on: sopusointua, harmoniaa ja moniarvoisuutta korostava taolaisuus, ja 1900-luvun pahimpiin kuuluva kommunistinen diktaattori ja kansanmurhaaja Mao. Tätäkin siirtoaan Haikala pystyi perustelemaan, kuinka ollakaan, sota-aikojen peruina syntyneellä isänmaallisuudella.

’Suomi oli edelleen veitsenterällä 1970-luvulla. Tiedettiin, että jos ryssä hyökkää uudestaan, Suomi ei pysty puolustautumaan suurvaltaa vastaan. Tapasin erään vasemmistolaisen miehen, joka oli Venäjällä töissä ollessaan pannut merkille, että siellä pelättiin ruohonjuuritason ”musikasta” pamppuihin asti Kiinan hyökkäystä. Kävi ilmi, että Venäjä oli siirtänyt 1,5-miljoonaisen armeijan Kiinan rajalle ja menettänyt aktiviteettinsa lännessä pelätessään kahden rintaman sotaa. Ajattele, jukolauta, tämä oli silloin Suomen pelastus.’

Haikala sai halutessaan samoissa keskustelupiireissä liikkuneita ihmisiä mukaan puhelahjoillaan ja teki aloitteen Suomi-Kiina-seuran perustamisesta Kouvolaan. Muut jäsenet olivat nuoria kouvolalaisia.

’Me vierailtiin Kiinan Helsingin suurlähetystössä, ne näyttivät siellä ryssän vastaisia propaganda-elokuvia marssivista ja hurraavista Kiinan armeijan sotilaista vaatimassa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Myökin hurrattiin: tämä on Suomen pelastus! Vieläkin olen samaa mieltä. Kiinan uhkan vuoksi Venäjä ei silloin ollut aktiivinen lännessä. Kouvolassa Suomi-Kiina-seuran maolaisten esiinmarssi oli tietysti valtava, julkea juttu, varsinkin kun Kiina-seuran perustajajäsen oli suomalainen Waffen-SS-mies. Väittelyä käytiin vasemman laidan tovereiden, stallareiden kanssa. Ne katsoivat Moskovaan, me Pekingiin!

Asioista rupateltiin myös Piikkirykmentin sotaveteraanien tapaamisissa varsinkin kovassa kännissä samaan aikaan, kun kohotettiin maljoja Suomen tasavallan ja Piikkirykmentin kunniaksi. Siellä tapaamisissa joku mainitsi kerran, että oli töissä Neuvostoliitossa ja näki siellä virastojen seinillä karttoja, joissa Suomi oli osa Neuvostoliittoa. Porukka hiljeni. Minä kerroin lukeneeni saksalaisesta lehdestä, oliskohan se ollut Stern, Kiinassa käyneen toimittajan artikkelin. Se oli nähnyt kartan, jossa Kiina oli siirrellyt rajoja vallattuaan suuria osia Euroopasta, ja siinä kartassa Suomi oli suurin piirtein Suur-Suomi, johon kuuluisi muun muassa Viro, Inkerinmaa ja rajantakainen Karjala. Sanoin kavereille, että jukolauta, jos Kiina hyökkää Neuvostoliittoon, Suomesta tulee iso valtio! Koko porukasta tuli maolaisia yhdellä kertaa. Nostettiin maljoja Kiinalle, ja vaadittiin hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kartta oli tietysti kiinalaisten haavekuva valloituksistaan, mutta tämä oli yksi syy, miksi sympatisoin Kiinaa. Ostin Mao Tse Tungin kootut teokset. Nykyään nämä ajatukset tuntuvat lähinnä huvittavilta. Olin takinkääntäjä.’

Kauan ei Haikala Kouvolan Mao-solussa viihtynyt. Tuttavat oppivat, että häntä ei kannata valita mihinkään luottamustehtäviin. Mies lähti kesken Kiina-seuran johtokunnan kokouksen ostamaan tupakkaa, eikä häntä sen koommin nähty.

Haikala on heilutellut nykymaailman kahden pahimman diktaattorin Hitlerin ja Maon lippua ja aina valintoja on voinut perustella isänmaallisuudella. Kiina-seurassa mukana ollut Sakarin pitkäaikainen ystävä Jukka Immonen luonnehtii Sakarin Kiina-vaihetta:

’”Kallismaiseen” tapaan touhu oli tietysti äärimmäisen paradoksaalista: pasifisti, omintakeinen taolainen, haltioissaan Kiinan miljoonista Venäjää kohti suunnatuista aseista. Hänen ajattelussaan samaan rintamaan mahtuivat Tao, Mao ja Mannerheim, panteistinen pakanuus, ja niin edelleen. Kauanhan ei kestänyt, kun me alullepanijat livettiin porukoista (Sakke lipeää aina), mutta tulipahan pelastettua isänmaa tai ainakin kiusattua stallareita. Kenties Sakke vetäytyi omiin sfääreihinsä, kun huomasi, että Kiina-seuran kulisseissa puuhattiin todella kovaa politiikkaa. Hitlerit, Stalinit, Maot ja monet muut Mussoliinit mielettömine aatteineen häipyvät äkkiä historian tunkiolle tutkijoiden, noiden historian tunkiopöllöjen, ravinnoksi. Mutta Laozi, Li Po, Tolstoi, Kallinen… ovat kuivilla, ja kuka tietää, menevät vielä kaupaksi kun kommunismista, fasismista tai perussuomalaisistakin on jäljellä vain lystikäs muisto.'”

Aarne Roiha oli yksi panttipataljoonan nuorista sotilaista.

1970-luvun loppuvuosina elätin itseäni kirjoittelemalla lehtiin Kiinasta, yleensä ulkopolitiikasta ja aina Neuvostoliitto-kriittiseen sävyyn. Juttujani julkaistiin vaihtelevasti. Panin kuitenkin merkille, että Kouvolan Sanomat julkaisi silmiinpistävän usein.

Veturimiehen syytä / ansiota?

(Tähän kirjailija Mirja Turunen kommentoi. ”Laakia mainitsee, että hänen kirjoituksiaan julkaistiin yllättävän paljon Kouvolan Sanomissa. Se ei varmaankaan ole Haikalan ansiota, vaan johtuu päätoimittaja Martti Joutsenesta. Hän antoi taatusti palstatilaa mielipidekirjoituksille, jotka olivat ylipäätään Neuvostoliiton vastaisia.”)

Raimo Laakia 26.4.2017

 

 

 

25. Mao kiinnosti aika epäpoliittisiakin ihmisiä 1960-luvulla?

Leena Pietiseltä tuli kaksi sähköpostia.

”Opiskelin Helsingin Yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1960-luvulla. En liikkunut missään aktivistipiireissä, joten olen kai näitä ulkopuolelta tarkkailijoita.

Kulosaaressa sijaitsevasta Kiinan suurlähetystöstä haettiin Maon punaisia kirjoja. Pengoin kätköjäni ja löysin kolme pientä kirjasta. Punakantiset QUOTATIONS FROM CHAIRMAN MAO TSE-TUNG, First Edition 1966, Printed in the People´s Republic of China ja Lin Piao: VIVE LA VICTORIEUSE GUERRE DU PEUPLE! – pour le 20e anniversaire de la fin victorieuse de la Guerre de Résistense du peuple chinois contre le Japon (3 septembre 1965), Editions en langues étrangeres, Pekin 1968, sekä vihreäkantisen LE LIVRE VERT, Réponse à Mao Tsé-Toung, Fondaation La Force Verte, Première édition 1968, Hollande.

Olen käynyt kaksi kertaa Kiinassa, 1980-luvun alussa ja vuonna 1987. Turistin näkökannalta ajat olivat erilaiset niin tunnelmaltaan, vauraudeltaan kuin visuaalisestikin.

…Kiitos meilistäsi, se sai minut pähkäilemään ja muistelemaan tuota ammoista aikaa, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tuskin muistoni, jotka ovat ajan saatossa hataroituneet, hyödyttävät. En hurahtanut mihinkään aatteisiin tai uskontoihin, ei ollut dramatiikkaa, vaan rauhallista opiskelijan arkea, kuunneltiin M.A. Nummista, Muksuja ja Beatlesitkin valloittivat maailmaa… Leena Pietinen.”

Entinen Rääkkylän kunnanjohtaja lähestyi.

”Tervehdys Rääkkylästä. Eilisestä (14.3.2017) Hesarista luin, että maolaisia aktivistiryhmiä oli mm. Rääkkylässä. Olen ikätovereiltani yrittänyt kysellä mistähän oikein on kysymys? Millainen on ollut Rääkkylän maolainen aktivistiryhmä? Mistä tieto tuollaisesta ryhmästä on tullut esille?

Itse olin tuolloin Joensuussa lukiota käyvä rääkkyläläispoika, jolle tuli kotiin Rääkkylän Varpasaloon jostain osoitteesta, jota en muista, muun muassa Maon pientä punaista kirjaa ja muuta kirjallisuutta. Jostakin olin sen osoitteen saanut ja materiaalin tilasin. Se on tähän mennessä maolaisin havainto, jonka täältä Rääkkylästä olen löytänyt. Ystävällisin terveisin Yrjö Eronen (Rääkkylän kunnanjohtaja vuosina 2007-2013).”

Helsingin Sanomien maininta ”maolaisesta toiminnasta Rääkkylässä” tarkoitti Olli Muhosen elektroniikkafirmaa 1970-luvun lopulla, siis kymmenkunta vuotta myöhemmin. Maolaisen liikkeen kaadereita majaili seudulla ja toimi firman työnjohtajina ja työhön kouluttajina rääkkyläläisessä pienteollisuuskiinteistössä. Firmasti piti tulla jälkimaolaisen liikkeen rahasampo. Toisin kävi. Mutta siitä varmaankin myöhemmin tarkemmin.

Raimo Laakia 13.4.2017

24. Neuvostoliittomyönteinen pappa paheksui Turussa 1974-75

”Liikuin maolaisten porukoissa Turussa, oisko vuosi ollut 1974-75, tarkkaan en muista. Olimme siellä mieheni kanssa lähinnä siksi, että heillä oli hauskimmat bileet. Kerran oli jotkut ehkä pikkujoulut silloisessa Bassin baarissa Aurakadulla.

Heillä oli myös jotain kokouksia asian tiimoilta. Myös sanomalehti ilmestyi, niitä meillä oli joitakin. Mieheni pappa löysi meiltä niitä ja paheksui kovasti, koska oli itse kommunisti, neuvostoliittomyönteinen.

Pölösen Timo, Koskelta kotoisin, veti tätä maolaisporukkaa silloin Turussa. Olen melko varma, että sukunimi oli Pölönen, mutta voi olla Pöllänenkin. Myös kaverini Ilmosen Jari oli näissä porukoissa mukana.

En tiedä, onko sopivaa mainita nimiä, mutta eipä kait tuo niin hirveän suuri synti ole. Nuorena innostutaan kaikenmoisista, enkä usko, että tuolla touhulla ketään Suomessa vahingoitettiin.

Terv. Eira Kuusela”

23. MLR:n illanviettojen väki poikkesi edukseen diskojen nuorista 1976

Posti kantoi kirjeen.

”Näin Helsingin Sanomista, että Suomen maolaisuudesta kerätään muistoja talteen. Päätin osallistua. Kirjoitan nimimerkillä, koska en missään tapauksessa halua, että nimeni yhdistetään maolaisuuteen. En koskaan ollut oikeastaan ollenkaan kiinnostunut maolaisuudesta aatteena, vaan kävin lähinnä vain illanvietoissa ja muussa hauskanpidossa. Olen 58-vuotias nainen ja olen asunut melkein koko ikäni pääkaupunkiseudulla. Kirjoitin valtaosan illanviettojen tapahtumista päiväkirjaan, joten nämä muistot eivät ole pelkästään muistini varassa. Löysin netistä osoitteesi ja päätin lähettää tämän suoraan sinulle.

Lähdin ensimmäisen kerran maolaisten järjestämään illanviettoon joskus syksyllä 1976. Tilaisuuksia järjestettiin ainakin Svenska Klubbenilla, Satolla ja Otaniemen Otagorsussa. Kerran muistan, että illanviettoon oli bussikuljetus. Kuulin illanvietoista siskoltani, joka oli käynyt niissä muutaman kerran ystävänsä veljen kutsumana.

Tärkein syy lähteä mukaan oli se, että alaikäisenä, vain 16-vuotiaana, illanvietoissa sai ostaa olutta tai lonkeroa. Lakia kierrettiin myymällä lippuja, jotka vaihdettiin alkoholiin. Nyt ajattelen, että se on ollut moraalitonta ja kyseenalaista.

Illanvietoissa minulla oli melkein aina tosi hauskaa: siellä laulettiin, tanssittiin ja juotiin. Kerran jossain illanvietossa oli esiintymässä Rauli Badding Somerjoki ja kerran M.A. Numminen. Silmiinpistävää ja leimallista kaikissa illanvietoissa oli melkein kaikkien erittäin runsas alkoholinkäyttö ja humaltuminen.

Suurin osa ihmisistä oli ainakin kymmenen vuotta minua vanhempia, moni varmaan enemmänkin. Väki poikkesi suuresti vaikkapa diskojen nuorisosta. Siellä ei näkynyt pinnallisia, meikattuja ja muodikkaasti pukeutuneita ihmisiä, vaan tavallisia arkivaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Se oli yksi syy miksi viihdyin joukossa.

Maolaisuutta ja sen ideologiaa en koskaan tuntenut omakseni, en ollut valveutunut enkä kiinnostunut, en ollut ottanut selvää taistolaisuuden ja maolaisuuden eroavaisuuksista. Olin kuitenkin jollakin lailla vasemmalle kallellaan jo 16-vuotiaana ja vaikkapa Kokoomuksen juhliin en olisi missään tapauksessa mennyt.

Jossain vaiheessa minulle huomautettiin, että ”saahan sitä käydä pelkästään juhlimassa, mutta peruskurssille olisi hyvä tulla”. Se kurssi jäi yhteen kertaan. Menin ystäväni kanssa mukaan jonkun vakavan nuoren miehen pitämälle peruskurssille hänen kotiinsa. Tilaisuuteen osallistui 4-5 nuorta meidän lisäksemme. Tunnelma oli vakava ja harras, juotiin teetä ja kuunneltiin joku alustus. Sen jälkeen yritettiin saada aikaan keskustelua laihanlaisin tuloksin. Tilaisuuden tullen ystäväni ja minä poistuimme takaovesta emmekä koskaan menneet uudestaan.

Lokakuussa 1977 lähdin ystäväni kanssa Laukaalle perunannostotalkoisiin. Sinne matkustettiin järkyttävän huonokuntoisella pakettiautolla, jonka konepelti aukesi pari kertaa ajon aikana itsekseen ja peitti kuskilta näkyvyyden. Pelotti. Maassa oli jo kuuraa ja käsittääkseni iso osa juureksista oli paleltunut. Porkkanoita siellä nostimme sormet kohmeessa. Viikonloppu poikkesi täysin illanvietoista, koska alkoholia ei nautittu ollenkaan. Yö nukuttiin epämukavasti lattialla makuupussissa.

Yhden juhannuksen vietin Kitulassa, josta oli muistaakseni vuokrattu entinen koulu kesäksi. Jonnekin muistan myös matkustaneeni ikälopulla Oivan bussilla.

Maolaisten suuri guru, Matti Puolakka, oli etäinen ja vaikeasti lähestyttävä hahmo. Uskon että sellaisena hän halusikin tulla tunnetuksi. Hän oli muiden yläpuolella, hän oli johtaja, muut olivat alamaisia. Minun silmissäni hän oli lähinnä koominen hahmo, joka osasi aivopestä osan ihmisistä niin, että he menettivät kyvyn ajatella itse. En koskaan voinut suhtautua häneen vakavasti. Syy oli hänessä itsessään. Illanvietoissa hän istui lähimpien alamaistensa ympäröimänä ja luuli näyttävänsä tärkeältä. Miksi hän ei jalkautunut ”rahvaan joukkoon” keskustelemaan ja tutustumaan?

En tiedä kuinka moni muu nauroi mielessään hänen käytökselleen. Itse en muista koskaan puhuneeni hänen kanssaan. Käsittääkseni Matilla oli oma haaremi, uskollisten ja aivopestyjen naisten joukko, joka ihaili häntä sokeasti. Ehkä hän oli joidenkin naisten toiveiden täyttymys. Satuin kuulemaan viime kesänä radio-ohjelman, jossa muutama muinainen maolainen puolusti vihaisesti Matin ajatuksia. Nauroin ääneen, kun haastattelija kysyi jostakin asiasta, että mitä mieltä nämä naiset ovat ja toinen vastasi, että Matti on sitä mieltä, että… Matilla on siis edelleen joukko aivopestyjä naisia ympärillään, ehkä jopa samat naiset? Miksi hän ei itse tule esiin ja puolusta ajatuksiaan? Mitä hän pelkää?

Muita mieleen jääneitä nimiä ovat mm. Pertsa, Antti, Olli, Rami, pari Erkkiä (Erkamo ja Eskola), Kati, Lotta, Pirisen tytöt, Samu, Pubbe ja sinä Raimo. Sinä olet avoimesti ilmaissut nykyiset ajatuksesi maolaisuudesta. Kiitos siitä! Monta ihmistä ja nimeä olen jo unohtanut.

Joskus 1970-luvun lopulla lopetin illanvietoissa käymisen. Käsittääkseni MLR hajosi siihen aikaan ja joukon rippeet muodostivat ITU-liikkeen, jonka vaatimaton tavoite oli valloittaa Suomen kulttuurielämä! Se jäi tekemättä. Ituunkin minua yritettiin houkutella, mutta en koskaan mennyt tilaisuuksiin mukaan.

Yhteenvetona voisin todeta, että muistoni MLR:n illanvietoista ovat pääosin hauskoja. Ryhmää johti Matti perässään joukko selvin päin totisia miehiä ja naisia, jotka olivat omasta mielestään viemässä Suomea kohti marxilais-leninismiä ja Maon ideologiaa. Monet varmasti uskoivat aatteeseen sokeasti. Siksi romahdus on ollut monille liikaa. Olen kuullut monista itsemurhista. Se on surullista. Osittain pidän Mattia syyllisenä. Hänen opetuslapsensa ottivat kaiken liian vakavasti eivätkä kestäneet, kun kaikki romahti.

’Leena’ ”.

 

22. HMLS:n opintopiirissä syksyllä 1971

”Osallistuin HMLS:n opintopiiriin syksyllä 1971. Vietnam-mielenosoituksessa jaettiin lappusia, joissa mainostettiin marxilaisuuden opintopiiriä ja kun tunsin kiinnostusta aiheeseen, päätin mennä mukaan.

Ensimmäinen kokoontuminen oli Kirkkokadulla, jossa sijaitsi Demon kirjapaino ja yhdistysten toimistoja. Meitä kiinnostuneita oli ehkä toistakymmentä, meidät jaettiin kahteen ryhmään ja sovittiin kokoontumisajasta ja -paikasta. Paikka oli ryhmän toisen vetäjän koti ja aloitimme opiskelun lukemalla Marxin ’Palkka, työ ja pääoma’.

Kokemus tuollaisesta opiskelutyylistä jännitti ensin, mutta huomasin kuitenkin miten se auttoi asian ymmärtämistä. Koulussahan ei siihen aikaan käytetty mitään tuon tyyppistä, kaikki oli pelkkää ulkoa oppimista. Olin yrittänyt lukea jotain itsekseni, mutta kyllä se oli vaikeaa yksinään. Ja minä olin sentään juuri valmistunut ylioppilaaksi.

Ongelmia tuli, kun Marxin jälkeen vetäjä ilmoitti meidän seuraavaksi ryhtyvän lukemaan Maon kirjoituksia, joiden sanottiin olevan ’tämän päivän marxilaisuutta’. Muistaakseni meille jaettiin jonkinlainen moniste, jossa oli Mao-sitaatteja. Olin silmäillyt Maon teoksia aikaisemmin ja minusta niissä ei ollut juuri mitään, mikä minua olisi kiinnostanut. Sanontoja, tokaisuja, parhaimmillaan keskinkertaisia aforismeja. Korttipeliringissä kuulee parempia sanontoja.

Kun alun sisäänajovaiheen jälkeen opintopiirin vetäjät ryhtyivät vielä railakkaasti haukkumaan ’tiedonantajalaisia’ siitä, miten nämä keskittyvät vain ajamaan työläisten päiväkohtaisia etuja, alkoi asia olla selvä. Tämä ei ole se porukka, johon minä haluan kuulua. Vaikka Vietnam-kysymyksessä ei ollut erimielisyyksiä, niin tuo työläisten etujen ajamisen moittiminen oli työläisperheen pojalle liikaa. Varsinkaan kun sen tilalle ei ollut muuta esittää kuin Maon Suomen oloihin soveltumattomia sitaatteja.

Niinpä jätin opintopiirin sikseen, enkä käsittääkseni ollut ainoa. Kun nuortaistolaisten opintopiirejä syntyi vähän joka lähiöön, menin sellaiseen mukaan. Siellä olikin erilainen meininki: porukka oli mukavaa ja henki oli hyvä. Siellä jopa naurettiin. Maolaiset sanovat olleensa ’vakavamielisiä’. En tiedä onko se toinen ilmaisu huumorintajuttomuudelle ja tosikkoudelle.

…(maolaisen opintopiirin) jengi oli hyvin paljon itseni kaltaista, juuri opintonsa aloittaneita tms. pitkätukkaisia vähän hipin oloisia. Yhtään nimeä en muista. Kokoontumiset olivat ihmisten kotona, muistaakseni jossain Haagan / Maunulan suunnalla. Joku illanvietto oli Kalliossa vanhassa puutalossa olleessa asunnossa.

…olin keskittynyt ymmärtämään marxilaisuutta ja siinä oli ihan täysi työ. Kuten kirjoitin, koulussa ei opetettu tuon tyyppistä keskustelua.

…minähän muutin 1974 Tampereelle opiskelemaan. Täkäläisiä maolaisia en nähnyt missään muualla kuin Tillikassa, johon he tulivat aina porukalla väittelemään ’tiedonantajalaisten’ kanssa. Osa taistolaisnuorista oli kyllä valmis väittelyyn, mutta vanhemmat ja kokeneemmat kielsivät heitä. Piti käyttäytyä kuin maolaisia ei olisi olemassakaan.

Myöhemmin 1980-90-lukujen vaihteessa tutustuin Jarmo Lavilan vaimoon Tuulaan tai siis näimme iltapäiväoluella Tillikassa usein. Hän kertoi miten Jarmolla oli ollut kotona ladattu revolveri jossain pöydän laatikossa valmiina jos jotain tapahtuu. Oliko tämä yleistä maolaisten keskuudessa?

En tiedä kenelläkään taistolaisella olleen asetta. Mutta mehän pidimmekin Neuvostoliittoa jonkinlaisena selkänojana, joka tukee meitä ja estää oikeiston ja armeijan ryhtymästä minkäänlaiseen voimankäyttöön. Oli helppo toimia vähän rehvakkaammin, kun tiesi, että Neuvostoliitto tukee.

Osku”

21. Puolakan ajatukset Kansallisarkistossa

Sivuston dokumenteissa 2, 4, 19 ja 20 on kaivattu ystävällisen myötämielistä asennetta Matti Puolakan elämäntyöhön, teorioihin ja kirjoituksiin. Sellainen materiaali, vieläpä runsas ja kiitettävällä huolellisuudella koottu, on olemassa: Matti Puolakan yksityiskokoelma Suomen Kansallisarkistossa.

Kokoelma on luvanvarainen. Kiinnostuneen tulee anoa kirjallisesti lupaa arkistoon tutustumiseen Pia Länsmanilta, joka toimii arkistoa ylläpitävän Uusi historia ry:n yhteyshenkilönä. Anomuksen saatuaan Pia konsultoi Puolakkaa ja vastaa sitten anojalle luvan eväten tai myöntäen. Lupapaperin kanssa kirjoituksiin pääsee tutustumaan Helsingissä Kansallisarkiston lukusalissa, Rauhankatu 17.

Arvioin, että Kansallisarkiston Puolakka-kokoelma ei juurikaan mene päällekkäin muistejamaolaisuudesta.fi -materiaalin kanssa. Aineistot ovat – mahdollisesti optimaalisella tavalla – toisiaan täydentäviä.

(Raimo Laakia 19.2.2017)