74. Seppo Tiitisen hiekkalaatikolla

Tiitinen Moskovassa 1981 -väliotsikon alla Mari Luukkonen käsittelee muun muassa solidaarisuustoimintaa Puolalle.

Otteita:

”Isännät olivat samaa mieltä ja totesivat, että Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden hoito oli myös turvallisuuselinten tehtävä. Varsinkin tilanteessa, jossa huolta aiheutti niin Angolan, Palestiinan, Afganistanin kuin Iranin vakava tilanne. Suomessa listaan oli voitu lisätä Puola.”  (sivu 83).

”Tiitiselle tilanne alleviivasi varmasti entisestään Suomessa esiintyvien neuvostovastaisten ilmiöiden seurannan tarvetta. Turvallisuustoimiston resurssit oli kerta kaikkiaan saatava valtakunnan kannalta parempaan käyttöön. Sen aika oli nimittäin myös vuonna 1981 kulunut lähinnä ajan tasalla pysyttelyssä niin tes-neuvottelujen kuin eri ammattiliittojen ja ”määrättyjen puolueiden” edustajakokousten tapahtumien sekä ylioppilaskuntien vaalien osalta, koska Pekka Siitoin ei ollutkaan työtä juuri aiheuttanut.

Mahdollisuus muutokseen tarjoutui maaliskuussa 1982 voimaan tulleen suojelupoliisin organisaatiouudistuksen myötä, kun Kalevi Tiihonen palasi parin analyysitoiminnan kehittämisen parissa viettämänsä vuoden jälkeen takaisin turvallisuustoimistoon, nyt turvallisuusosastoksi muuttuneen yksikön päälliköksi. Entinen päällikkö Alpo Neuvonen siirtyi puolestaan kielitaitoisena päällikön alaisuuteen perustettavaan sihteeristöön avustamaan Tiitistä kansainvälisten suhteiden hoidossa.

Muutos näkyi konkreettisesti Tiihosen vuodelle 1982 laatimassa toimintasuunnitelmassa, jossa todettiin, että kansainvälisen liennytyskehityksen vaikeutuminen maailmassa oli synnyttänyt Suomenkin yhteiskuntaelämässä sellaisia ilmiöitä ja niiden piirissä järjestäytynyttä toimintaa, jota suojelupoliisin tuli seurata. Seurannan tavoitteena oli ennaltaehkäistä tai minimoida niistä niin yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle kuin valtion turvallisuudelle mahdollisesti koituvat vahingot. Neuvostovastaisuutta tässä joukossa edusti selkeimmin vuoden 1981 aikana virinnyt Puola-solidaarisuusliike, mutta myös erilaisten uususkonnollisten liikkeiden seuranta muodosti oman tehtäväkenttänsä. Tämän valvonnan merkitystä korosti Suomen ulkopoliittinen asema ja sijainti Neuvostoliiton rajanaapurina, varsinkin, kun useiden uskonnollisten järjestöjen tiedettiin käyttävän Suomen aluetta ja suomalaisia jäseniään hyväkseen kohdistaessaan lähetystoimintansa itään ja toimittaessaan uskonnollista materiaalia Neuvostoliittoon, jonka oma lainsäädäntö kielsi tällaisen toiminnan. Pariisin rauhansopimuksella kiellettyjen järjestöjen seurannassa erityiskohteena tuli pysymään äärioikeiston, käytännössä Pekka Siitoinin, aktiviteettien valvonta.

Nämä kolme – Raamattujen salakuljetus, Puola-Solidaarisuus ja äärioikeisto – tulivat muodostamaan suojelupoliisin neuvostovastaisen toiminnan valvonnan ytimen. Ja toisin kuin vastavakoilun puolella, koettiin se järjestövalvonnasta vastanneiden keskuudessa vallinneissa olosuhteissa ihan luontevana toiminnan osa-alueena. Sen sijaan Tiitisen muistiinpanoissa lokakuussa 1980 mainittu nuorison neuvostovastaisuus ei missään vaiheessa muodostunut omaksi valvontakohteekseen. Siihen vaikutti osaltaan varmasti juuri samaan aikaan nuorison piirissä leviämään alkaneet täysin uudenlaiset kansalaisaktivismin tuulet.” (sivut 83-84).

Lopulta Mari Luukkosen väitöskirjasta löytyy kaivattua huumoriakin.

Raamattujen kuljetusta organisoinut Leo Meller joutui supon hampaisiin ja kuultavaksi. Meller oli erityisen luova, tavattoman tuottelias raamattupohjainen runoilija, jonka kyvyt ylittivät mennen tullen nykypäivän Päivi Räsäsen julistuksen.

”Lopulliseen selvyyteen Leo Mellerin toiminnasta ei ylietsivä kuitenkaan päässyt, sillä suurin osa etukäteen valmistelluista kysymyksistä jäi kysymättä. Ylietsivä ei ollut nimittäin saanut käydyssä keskustelussa juuri suunvuoroa, vaan karismaattinen puhuteltava puhui joko tarkoituksella tai ilman supolaisen pään pyörryksiin. Melleriltä saatu informaatio oli ”yhden kerran annoksena minulle liian suuri”, kuten ylietsivä asian ilmaisi. ”Hän siirtyi puheissaan kevyesti idästä länteen ja aiheesta toiseen. Mellerin toiminta-alueena tuntui olevan koko tunnettu maailma ja osa tuntematontakin.” (sivu 99).

Melkein tekisi mieleni todeta: hyvä Meller! Sanathan ovat lopulta vain mielikuvia, symboleja. Ja niitä monet valtiolliset ja valtiottomat päsmärit ovat aina käyttäneet väärin. Niinpä on ihan oikein antaa samalla mitalla takaisin.

Sivulta 129:

”Raamattujen salakuljetus, Puola-Solidaarisuus sekä antikommunistinen äärioikeisto muodostivat sen neuvostovastaisen toiminnan osa-alueen, jolla suojelupoliisin voi katsoa toteuttaneen aktiivisena toimijana Tiitisen KGB:lle antamaa lupausta tehdä voitavansa maiden välisiä suhteita vaarantavien hankkeiden torjumiseksi…”

Melleriä mukaillen voisin huudahtaa voi jeesus!

Seppo Tiitinen, joka on minua vain kolme vuotta vanhempi ja järjissään, voisi kyllä nyt tarjoutua hesarin haastatteluun ja sanoa, että heidän puuhansa satamiehisellä kuukausipalkkaisten organisaatiolla oli naurettavaa, sori siitä.

Mari Luukkonen: Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978-1990. Otava 2022. Kirja on tohtorinväitös Turun yliopistossa.

Kirjasi Raimo Laakia 10.7.2022

 

 

73. Heikki Talvitien mokailun aikoina

On kulunut rapiat 40 vuotta iltatapaamisesta, jossa Matti Puolakka koetti lannistaa minua metelöimästä ulkoministeriön mustalistajutulla. Olen kertonut tapahtuman dokumentissa 68 (heinäkuu 2021).

Noiden vuosien jälkeen asiaan ovat palanneet ainakin ulkoministeri Erkki Tuomioja päiväkirjassaan (2001), minä kirjassani (2005), valtiosihteeri Matti Tuovinen päiväkirjassaan (2012), ministerineuvos ja erikoislähettiläs Heikki Talvitie muistelmissaan (2015), ulkoministeri Pekka Haavisto kirjassaan Eurooppa raiteilla (2019). Puolakka ehti välillä jo kuolla, mutta kiinnostus vaan jatkuu.

Tuoreimpana asiaa veivaa Mari Luukkonen kirjassaan Rautaesiripun varjossa. Supo idän ja lännen jännitekentässä 1978 – 1990. Otava 2022. Sivuilla 105 – 113.

Joitain kommentteja:

Väitöskirjoihin, varsinkin suojelupoliisia koskeviin, olisi jo aika saada huumoria. Eikö väittelijä muka huomaa, että on aikamoinen saavutus saada Otto Wille Kuusisen suvun nuori samaan palaveriin Heikki Eskelisen kanssa ideoimaan Solidarnoscin tukemista!

1976 syntyneellä Mari Luukkosella on ylivoimainen työ eläytyä kansalaisliikkeisiin vuoden 1981 Suomessa. Puolan Solidarnoscin tukiliikkeen sieluun hän ei onnistu pääsemään supon materiaalin pohjalta.

Supo näyttää käyttäneen raporttiensa lähteenä usein Tiedonantaja-lehteä. Kun on kyse Neuvostoliitolle olennaisesta aiheesta kuten Solidarnoscista, kaikki Tiedonantajan kirjoittelu on tarkoitushakuista propagandaa, nykyaikaisesti sanottuna informaatiovaikuttamista, usein faktatkin ovat virheellisiä.

Supon työntekijät lienevät myös konservatiivisia ja iäkkäitä. He, jos jotkut, kuuluvat ”systeemiin”. Ja ”systeemin” on ollut aina vaikea ymmärtää vapaata idealismia ja vapaata radikalismia. Olen tätä sivunnut esimerkiksi kirjani sivuilla 108 – 109 (Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 2005).

Työpöydälleni tuli tilaisuuksista ja katutoiminnasta nimiä ja osoitteita ihmisiltä, jotka halusivat saada postissa kiertokirjeitämme. Siitä oli lehtisissämme erityinen kaavake. Kirjasin kaikki ylös. Ketään en pudottanut pois. Näistä sähkömies teki salaa mustalistan.

Jos listalta olisi löytynyt Pekka Siitoimen tai Urho Kekkosen nimet, mitä se olisi merkinnyt? Mielestäni ei mitään. Koko logiikkaketju mustalistan perusteeksi, tarkoitukseksi ja salailuksi, jota Mari Luukkonen veivaa, on höpönpöpöä. Tuon selitysketjun kasasi kokoon hätäpäissään Heikki Talvitie, kun lista oli paljastunut, lehdistö tivasi ja jotain fiksulta kuulostavaa oli pakko sanoa.

Eikö väittelijän tulisi todeta, että selittelyt ovat sävellettyä roskaa? Ne on lausuttu sen peittelemiseksi ja hämärtämiseksi, että virkamiehet olivat väärällä asialla ja sattuivat jäämään siitä kiinni. Jo kauan sitten tällainen tarina osattiin analysoida ilman väitöskirjaakin sanomalla, että keisarilla ei ole vaatteita.

Kansalaisilla oli oikeus tukea Puolan kansanliikettä. Solidarnosc ja sen tukeminen oli hieno asia. Eikä asiaan ensinkään kaivattu poliiseja ja ministeriöitä vahtimaan ja keräilemään listojaan.

Ennemminkin toiminnasta olisi pitänyt antaa kiitokseksi mitali. Ja jos valtakunnassa olisi ollut osaava eliitti, se olisi keksinyt taistolaisille nuorisojohtajille (jotka panttivangitsivat Puolan asiassa muidenkin puolueiden järjestökentän) ovelan käänteisen kunniamerkin! Mutta niin osaavaa eliittiä meillä ei ole koskaan ollut.

Pylkkäsen paperissa kesäkuun lopussa 1981 ”… viimeisimpänä tietona mainittiin siihen asti toiminnan keulamiehenä toimineen henkilön saaneen lähtöpassit, sillä tämä oli jäänyt kiinni yhdistyksen jäsenluettelon luovuttamisesta taistolaisille. Toimintaa oli sen jälkeen alkanut vetää Raimo Laakia …”

Pylkkäselle raportoitu on satua. Tuollaista ei ole tapahtunut. Herää ihmettelevä kysymys, kellä oli oletettu mandaatti ”antaa lähtöpassit” ja mandaatti asettaa uusi vetäjä? Miten minä voin olla kesäkuussa 1981 ”uusi vetäjä” kun olen vetänyt asiaa jo koko alkuvuoden? Vetänyt siten kuin ajan uusissa liikkeissä oli tapana: ne päättävät, jotka tekevät; käskysuhteita ei ole; yhdistyslain vaatimuksia toimielimistä, puheenjohtajista, vuosikokouksista, jäsenyyksistä, jäsenmaksuista pidetään vanhentuneena painolastina. Toimintamenetelmänä on avoin asiakohtainen työryhmä.

Oliko tosiaan mahdollista, että supon työntekijä saattoi runoilla raportin päällikölleen tyhjästä? Ilmeisesti joku on vedättänyt supoa. Kuka, millä tarinalla ja missä tarkoituksessa? Olisi kyllä mielenkiintoista tutkia.

Paljon myöhemmin suojelupoliisi ryhtyi eettisesti ja teknisesti kelvottomaan operaatioon Alpo Rusin vangitsemiseksi. Ymmärrän, että sen mahdollisti tuo toimintakulttuuri. Raportoitiin satuja.

”… Suukopua taistolaisten kanssa syntyi samalle ryhmälle myöhemminkin. Ensin huhtikuun puolivälissä Messukeskuksessa pidetyn työväenlehdistön juhlatilaisuudessa…” (sivu 559).

Kovin supon kirjoittaja sievistelee. Aikalaiset tietävät, että kyseessä oli huolellisesti masinoitu Tiedonantaja-juhla, jolla pönkitettiin Moskovan rahoittaman lehden mainetta ja annettiin viesti Moskovaan: näin hyvin meillä menee, kyllä teidän kannattaa rahoittaa jatkossakin.

Kemppainen ja minä istuimme tuossa juhlassa kutsuttuina Komposti-lehden (päätoimittajana Pekka Haavisto) pöydän takana. Ystävällisinä ja hymyilevinä! Provokaatio oli niin hyvä, että fiksuimmat taistolaisetkin osasivat nauraa. ”Yhteistyökumppaneiden” pöytiä neuvostovieraille esitellyt Reijo Kalmakurki tosin ohjasi vieraansa salamannopeasti seuraavalle pöydälle.

Miten niin ”adressin luovuttaminen Puolan Suomen-suurlähetystöön ei onnistunut”? (Mari Luukkonen sivu 106). Onnistui tarkoitetulla tavalla ja paremminkin (kirjani sivu 23). Neljännesvuosisata myöhemmin uusi suurlähettiläs ja me jo vähän ikääntyneet aktivistit nauroimme sydämellisesti tapahtumalle.

”… Äärivasemmistoa tarkasti silmällä pitävässä turvallisuustoimistossa uusi ryhmä noteerattiin heti ja toiminnan ensisijaiseksi tarkoitukseksi arvioitiin yritys maolaisuuden henkiin herättämiseksi. Suomalaisia paljon puhuttanutta Puolan tilannetta ryhmän ajateltiin käyttävän vain hyväkseen…” (sivu 105).

Oliko alkuvuonna 1981 tarkoitus tukea Solidarnoscia vai maolaisuutta? Vastauksia on kolme: ei, juu ja ei.

Aktivisteissa oli paljon vanhoja maolaisia, mutta osa heistä ei ollut enää lojaaleja Puolakalle. Kirjassani sivuilla 6 – 8 olen kertonut alun tapahtumat, jossa merkityksellisiä olivat Kemppaisen adressi ja minun lehtiseni ”Onko rauhantyö rauhantyötä, jos arvostellaan vain toista sotilasliittoa?” Tuossa vaiheessa toiminta ei herättänyt kiinnostusta Puolakan esikunnassa. Toki tietystikään Puolakan johtoryhmä ei toimintaa vastustanutkaan, olihan se linjassa vuosien mittaan esitettyjen ajatusten kanssa. Tiesimme, että Neuvostoliitto on imperialistinen valtio, jota sieti vastustaa. Senkin voisi väitöskirjassa sanoa eikä puhua sievistellen ”neuvostovastaisuudesta”.

Kun alkuryhmä kasvoi ja aktivisteja kesän ja syksyn mittaan tuli, Puolakan esikunta heräsi. Kirjani sivulla 18 olen selostanut Tomas Brunilan vierailun ja pyynnön rekrytoinnin sallimiseksi. Kieltäydyin. Miksi? Houkuttelu oli minusta väärä idea. Siitä oli ollut kiistaa maolaisuuden sisällä silloin tällöin aiemminkin. Vuoden 1979 aikana olin saanut aika syvän kroonisen tartunnan ympäristöliikkeen vapauden fiiliksistä. Toimintakulttuuri uusissa liikkeissä oli ihan erilainen kuin Puolakan lähellä. En silti heittäytynyt yleisesti ja avoimesti vastustamaan, mutta epäily sielussani kasvoi.

Myöhemmin, keväällä 1982, vetäydyin uupuneena 40 päiväksi Piekkalanniemeen ja Vartsalan Omenapuukylään. Tuolloin Pia Länsman ja Jussi Tanski koettivat perustaa Helsingissä Puolaan keskittyvän opintoryhmän, jonka tosiasiallisista tekemisistä ja tapahtumista minulle ei juurikaan tietoa tullut. Arvelen, että rekrytointitarkoitus puolakkalaisuuteen oli, mutta lopputulos oli nolla.

Puola-Solidaarisuus-yhdistyksen uusista aktivisteista kukaan ei siirtynyt Idun aktivistiksi. Mutta toki ne, jotka jo entuudestaan olivat Puolakka-faneja, jatkoivat myöhempinä vuosina fanitustaan.

Yksi aktivistikohtalo on jäänyt mietityttämään. Oliko meillä osuutta vai eikö? Varhaisessa vaiheessa mukaan tuli J.K. Hän oli insinööriopiskelija, keskiluokkaisesta perheestä, herkkä, oli mukana myös ainakin evyn toiminnassa, jossa hän keräsi ydinvoimaloita koskevaa leikearkistoa.

Masentunut hän oli. Kerran J.K. toi Karjalankadulle kassillisen kirjoituspaperia, kyniä, toimistotarvikkeita. Sanoi, että helpottaa kun pääsee niistä eroon. Opettaja-äiti oli antanut ne hänelle opintojen edesauttamiseen. Opinnot eivät olleet sujuneet.

En voinut olla huomaamatta, että kaunis Puolakka-fanityttö kohdisti häneen vaikuttamisyrityksiä 1982. Mitä tapahtui? Vai tapahtuiko mitään? En tiedä. Myöhemmiltä vuosilta minulla ei ole J.K:sta muistikuvia.

Joutuiko J.K. erityisen puolakkalaisen (ihmissuhde)psykologisoinnin kohteeksi? Epäilyttävää menetelmää kuvaa dokumentissa 8 (tammikuu 2017) Kari Koskela, joka toimi noina vuosina samoissa piireissä ja oli suunnilleen J.K:n ikäinen. Itulainen idea houkutella ihmisiä seksillä ja/tai ystävyydellä Puolakan piiriin oli outo ja tuotti kärsimystä.

Raimo Laakia 26.5.2022

 

 

 

72. Mao ja Mannerheim

Kulttuurivallankumouksen aikana kesällä 1967 nuorten punakaartilaisten ryhmä paheksui Suomen Pekingin lähetystön kirjekuorta, jossa postimerkit oli liimattu ”halventavalla tavalla”. Yhdessä oli Maon kuva, toisessa jousiampuja. Jousimiehen nuoli osoitti Maoa.

Lähetystön päällikkö kutsuttiin elokuussa 1967 vallankumouskomitean lautakunnan kuulusteluun Pekingin pääpostitoimistoon, jossa hän kovasti pahoitteli sattumaa ja kuittasi punakkartilaisten paheksumiskirjeen.

Asiasta kertoi minulle lähetystön työntekijä Haarla Kantonissa lokakuussa 1970. Varmaankin tapaus on kirjattu useaan muistelmaan. Se kerrotaan myös Sari Arho-Havrenin vuoden 2009 väitöskirjassa ”Suomen suhteet Kiinan kansantasavaltaan 1949-1989” sivulla 143.

Pari päivää Suomen itsenäisyyspäivän jälkeen 1970 joukko reserviin siirtyneitä ammattiupseereja lähetti Helsingin Sanomien toimitukseen kirjeen, vastalauseen ja paheksunnan, kuinka Henrik Tikkanen olikaan niin alhaisella tavalla tehnyt pilaa itsestään Mannerheimista 4.12.1970 ilmestyneessä piirroksessaan. Upseereiden mielestä oli päivänselvää, että turkislakkinen äijä esitti deekikselle joutunutta Marskia. Tikkanen ja Erkko torjuivat tulkinnan.

Tapaus kerrotaan mainion kirjoittajan Henrik Meinanderin kirjassa vielä mainiommasta piirtäjästä Henrik Tikkasesta ”Ajankuvia 1967 – 1972” (Siltala 2021).

Tuollaista oli kauan sitten kulttuurivallankumouksessa, tehtiinpä sitä Suomessa tai Kiinassa. Jousiampujan nuolen nähtiin kovin herkästi lentävän kohti gurua.

Vaan eipä mennyt ilmiö ohi. Koko 2000-luvun profeetan pilkka on katalysoinut sotia. Ja asiassa kuin asiassa netti on täynnä uusia jousimiehiä.

Samaan – mikrotapahtumien sarjaan – kuuluu myös tämän palstan dokumentissa 18 (helmikuu 2017) kerrottu tapahtuma. Kolmen fanin kommando tunkeutui syksyllä 1993 Vihreän Langan toimitukseen, kun koki lehden kirjoittavan väärin.

Olisiko niin, että fani, fanitus, idoli (ja myös muusa) ovat sosiologian ja psykologian ilmiöitä, joita ei ole otettu tarpeeksi vakavasti asioita selitettäessä? Fanin tuohtumus idolinsa puolesta kulttisessa miljöössä (esim. samanmielisten liikkeessä tai upseerikerholla) on universaali ja ikiaikainen ilmiö? Eikä ole väliä, onko kehys oikeisto- vai vasemmistolainen.

Varmaankin näistä on kirjoitettu monta kirjaa (joita en ole lukenut).

Ihmetteli Raimo Laakia 29.3.2022

71. Raimo Laakia: Mollaamisen moukkamaisuus, tölvimisen hienovireisyys

Lauri Hokkanen kertoo kirjassaan, miten hänestä alettiin puhua CIA:n agenttina, kun hän vuonna 1982 jätti taakseen taistolaisuuden ja Suomen kommunistisen puolueen.

Kohtaamisissa taistolaisaktiivien kanssa meitä maolaisia nimiteltiin vähän väliä CIA:n kätyreiksi ja meistä tuntui, ettei siihen tarvittu syvempää tietämystä tai perustetta, CIA-heitto oli sananparsi, vitsi. Ja joskus tuntui, että myös nimittelijän mielestä.

Kirjasta jää epäselväksi, uskoiko laaja taistolaisnuorukaisten joukko omaa väittämäänsä Lauri Hokkasen kohdalla.

Toki Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen ja pari muuta vanhaa äijää nuorisoliikkeen yläpuolella olivat varsin yrmyjä, ei heiltä huumoria herunut silloin harvoin kun maolaiset heitä sattumanvaraisesti kohtasivat. Mutta olivatko he niin irronneita todellisuudesta, että olisivat uskoneet omiin propagandaväitteisiinsä? Asiasta olisi mielenkiintoista saada lisätietoja, jos sellaisia tietoja ylipäätään kellään lähipiiriläisellä on: mitä Urho Jokinen ja kumppanit todella uskoivat ja mitä he tarkoitushakuisesti vain pokkana väittivät?

Maolaisliikkeessä poisjääneiden pilkkaaminen oli systemaattista. Petturi ja peräpukama olivat luonnehdintoja. Moskovan kätyriksi ei syytetty, koska sellaisia puolenvaihtajia oli alkuaikojen hajoamisen jälkeen vain yksi tai kaksi. CIA:sta ei puhuttu.

Useimmiten lähtijän sanottiin ”seonneen” tai ”tulleen hulluksi”. Ironista kyllä, tälle oli joskus myös käyttäytymisperusteita, koska Puolakan lumopiiristä irtautumiseen tarvittiin aktivistilta henkistä voimaa, jonka saattoi saada  todellisesta kriisistä ja suuttumuksesta. Lahkoon jäljelle jääneet eivät tietystikään osanneet tätä hoksata ja tulkita.

Tosiasiallisia mielenterveysongelmaisia Puolakka kavahti. Puolakan ensimmäisessä Kaarelan ryhmässä oli mukana nuori rakennustyöläinen, joka vuosikymmenen vaihteessa katosi. Hänen äitinsä halusi laittaa maksettuna ilmoituksena viestin Punakaartiin, koska uskoi pojan ainakin tätä lehteä lukevan. Puolakka kielsi julkaisemasta. Ilmoitushan antaisi vaikutelman, että maolaisskenessä oli mielenterveysongelmaisia.

Myöhemmin poika löytyi hukkuneena Maarianhaminasta. Aivan ilmeisesti hän oli sama mies, josta Kimmo Rentola kirjoittaa ensimmäisenä maolaismateriaalin myyjänä, jonka SKP:n tiedusteluosasto bongasi rakennustyömaalta.

Itse kohtasin syksyn 1986 lähtöni jälkeen moukkamaisen mollaamisen rinnalla myös hienovireisempää kohtelua.

Oli noin 1990-luvun puoliväli. Jonkin vihreän tapaamisen jälkeen istuimme yhdellä Annankadun ravintolassa. Ilta on jäänyt mieleen, koska vantaalainen aktivisti Siru Kauppinen söi jotain sopimatonta ja oksensi, muistaakseni kuitenkin vessaan. Siinä hässäkässä naapuripöydästä nousi aika nuorekas virkamiestyyppi, kääntyi puoleeni, kysyi ”Oletko SUURI Raimo Laakia?”

Mitä hemmettiä! Ei tuollaista määrettä kukaan koskaan missään käyttänyt.

Selvisi että humoristi oli Kekka Länsman. Olimme viettäneet Pian kanssa viitisentoista vuotta aiemmin viikonlopun hänen rintamamiestalossaan Hyvinkäällä. Kekka oli Länsmanin sisaruksista vanhin, käynyt läpi nopean (ja ilmeisen onnellisen) hippivaiheen ennen asettumistaan virkamiesputkeen. Liberaali fiksu radikaali, ei ollut koskaan maolainen eikä taistolainen.

Ehkä emme olleet tavanneet tässä välissä? Tyttärilleen kovin etäisen isän, everstiluutnantti Seppo Länsmanin suvussa ei juurikaan vietetty laajoja joulu- ja juhannustapaamisia tyttö- ja poikaystävien kanssa, lapset kun olivat radikaaleja ja ystävät sen mukaisia. Olisi sopinut huonosti varuskuntajohtajan ympäristöön.

Menikö vuosi tai pari. Kävelin Alppilan kirkon ohi ja portaiden edessä lastasi pakettiautoa maolaisaktivisti Antero Nummiranta. En ollut nähnyt vuosikausiin. Ja taas: ”Ooh, SUURI Raimo Laakia.”

Nauratti. Ja Anterokin veti heti vittuilunsa takaisin juttelemalla ihan asiallisesti. Käytiin läpi, mitä aktivismeja itse kukin oli viime vuosina tehnyt. Ei Anterosta ilmeisesti luterilaista kirkkouskovaista ollut tullut, mutta kirkko auttoi häntä tekemään sosiaalityötä.

Ei ollut vaikea arvata, mikä yhdisti Kekkaa ja Anteroa, jotka varmaankaan eivät olleet koskaan tavanneet eivätkä liioin tienneet toistensa olemassaolosta. Sieluni silmillä osasin kuvitella Matti Puolakan luennon harvenevalle itulaisjoukolle 1990-luvun puolivälissä. Tällä kertaa sätittävänä oli Raimo Laakia, luopio joka kuvitteli itsestään liikoja, piti itseään SUURENA. (Tämä suurustaminen variaatoineen oli Puolakan luennoissa ylipäätään usein toistuva aihe.) Kuulijoiden joukossa istuivat Pia Länsman ja Antero Nummiranta. Ja Pia referoi tarinan uskovaisen totuutena veljelleen.

Lauri Hokkasen kirjan lukijatapaamisessa 11.10.2021 Oodissa Päivi Istala kertoi, miten häntä kiusattiin Teatterikorkeakoulussa. Parinkymmenen vuoden kuluttua luokkakokouksessa hän tivasi selitystä. Vastaus oli, että ”olit niin ärsyttävän innostunut ja aktiivinen”.

Sama ajan tuuli ruokki ajattelua Puolakan luennoilla kuin teatterikoulussakin. Varmaankin aktiivisuuteni evyssä, Kessissä, Jalkaliitossa, eläinoikeusliikkeessä ärsytti.

Päivi Istala uutisoi ylessä useasti aktivismiani Jalkaliitossa 1990-luvulla. Saattoi kokea hengenheimolaisuutta!

Molemmat mollaustavat olivat ja ovat aktiivikäytössä maolaisskenessä, näkyy esimerkiksi dokumenteissa 2, 4, 5, 33, 34, ja 46.

Hmm. Kuitenkin on mukavampi olla ovelasti haukuttuna kuin tohelosti tölvittynä.

Mietiskeli 187 cm pieni Raimo Laakia 24.1.2022.

 

70. Hannu Ruonavaaran haastattelu Turun ylioppilaslehdessä

Turun ylioppilaslehti Tylkkäri 24.05.2021

Teksti: Samuli Tikkanen, Kuvat: Teemu Perhiö

Nuoruudessaan sosiologian professori Hannu Ruonavaara kuului radikaaliin maolaiseen liikkeeseen – ”Meidän piti elää kuten kuviteltiin työläisnuorison elävän”.

Kiina oli 70-luvulla suljettu maa, sieltä saatava tieto puolestaan vähäistä ja tarkoin säänneltyä.

Ulkomaille suunnatussa propagandassa olivat esillä vahva pyrkimys tasa-arvoon, ympäristönsuojelu, kiertotalous, egalitaarisuus ja – tärkeimpänä – kulttuurivallankumous. Ne kaikki kiehtoivat nuorta Hannu Ruonavaaraa. Tietoa Kiinan todellisista oloista ei juuri ollut.

”Kun tavattiin Kiinassa kieltä opiskellut henkilö, joka kertoi Shanghain savusumusta, niin meidän oli vähän vaikea uskoa, että siellä oli semmoista.”

Ruonavaara on tehnyt pitkän uran sosiologian professorina Turun yliopistossa, erityisenä tutkimusaiheenaan asuminen. Harva kuitenkaan tietää, että hän oli nuoruudessaan 1970-luvulla aktiivinen Marxilais-leniniläisissä ryhmissä eli MLR:ssä.

Kulttuurivallankumous tuntui nuorison kapinalta juuttunutta byrokraattista koneistoa ja eliittiä vastaan. Jotta vallankumous toteutuisi, olisi koko kulttuurin uudistuttava!

Ruonavaaraa houkutti myös ihmisen innovatiivisuuteen ja omiin voimiin luottamisen ajatus. Kaikilla teollisuuden aloilla oli tarkoitus toteuttaa yritteliäisyyden kautta suuri harppaus, joka olisi vienyt teollista kehitystä eteenpäin.

”Sehän ei pitänyt ollenkaan paikkaansa. Se oli katastrofi todellisuudessa.”

Esimerkiksi Kampanja neljää tuholaista vastaan hävitti kaikki varpuset Manner-Kiinasta. Seurauksena heinäsirkkakannat kasvoivat ja tuli nälänhätä. Lopulta varpusia päädyttiin ostamaan satojatuhansia Neuvostoliitosta.

Seitsemänkymmentäluvun vasemmistolaisesta liikehdinnästä muistetaan yhä taistolaiset, Suomen kommunistisen puolueen sisäinen oppositio, jota määritti neuvostomielisyys.

Luokkakantaisiksi itseään kutsuneet taistolaiset ovat jääneet populaarikulttuuriin erityisesti poliittisen laululiikkeen, kuten Kom-Teatterin ja Agit-Propin kautta. Liikettä on muisteltu dokumenteissa ja kirjoissa paljon.

Samaa ei voi sanoa MLR:stä, vaikka vuosi sitten ilmestyikin Jouko Aaltosen ohjaama dokumentti Pieni Punainen. Siinä haastatellaan järjestön entisiä jäseniä, kuten Ruonavaaraa, sekä sen karismaattista johtajaa Matti Puolakkaa.

MLR:n pohjana oli ”marxismi-leninismi-Mao Tsetungin ajattelu”, eli kiinalaismielinen kommunismi. Pitkät, ajattelun summaavat litaniat olivat ajan liikkeille tyypillisiä.

Maolaiset keskittyivät ensin sisäpoliittisiin kysymyksiin; vallankumoukseen niin kulttuurin kuin politiikankin saralla. Lopulta liike profiloitui vastustamaan Neuvostoliittoa. Sitä ei Kekkoslovakiassa katsottu hyvällä.

Alkujaan maolaisuus ei kovin ratkaisevasti eronnut taistolaisuudesta, mutta Tshekkoslovakian miehitys vuonna 1968 muutti maolaisten linjan. Neuvostoliiton nähtiin muuttuneen kapitalistiseksi ja sen miehitystoimet ulkomailla olivat sosiali-imperialismia. Kiinan ja Neuvostoliiton välit kiristyivät.

60-70-lukujen radikaalivasemmisto on tapana niputtaa yhteen, mutta todellisuudessa erilaisia liikkeitä oli Euroopassa monia, trotskilaisista maolaisiin. Maolaisten erityisasemasta kieli se, kuinka heitä hyljeksittiin ja pidettiin pettureina niin oikealla kuin vasemmallakin.

Oikeisto piti maolaisia turvallisuusuhkana Suomelle, vasemmisto taas uhkana idänsuhteille, koska maolaiset kritisoivat ahkerasti Neuvostoliittoa, maamme suomettumiskehitystä sekä tietenkin Urho Kekkosta.

Maolaisuus oli haukkumasana, neutraalisti sitä on alettu käyttää vasta lähiaikoina.

Ruonavaara kiinnostui 70-luvun alussa monien muiden nuorten tavoin Kiinasta. Raumalla aktiivisesta Kiina-ystävyysseuratoiminnasta oli luontevaa siirtyä vapaaehtoistöihin maolaisten Kirjakauppa Lokakuuhun. Hiljalleen kiinnostus marxilaiseen ajatteluun heräsi.

70-luvulla mielikuvat kulttuurivallankumouksen ajan Kiinasta olivat aivan eri maata kuin nykyään. Kulttuurivallankumousta käsiteltiin positiivisesti ja Andy Warholkin teki potretin Mao Zedongista marilynien ja muiden amerikkalaisten tähtien rinnalle. Mao oli osa pop-kulttuuria.

Kaupalliset kustantajat julkaisivat Kiina-myönteisiä kirjoja, kuten Edgar Snown Punatähti Kiinan yllä, Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä ja Tore Zetterholmin Kiinan haaste.

Kirjoista opitut ideaalit saivat Ruonavaarankin innostumaan vuosiksi maolaisesta ajattelusta.

MLR:n ryhmiä oli suurimmissa yliopistokaupungeissa. Toiminta oli monenkirjavaa. Järjestettiin opintopiirejä, ja myytiin lehtiä: uutislehti Lokakuuta ja teoreettisempaa Punakaartia. MLR ei osallistunut muun vasemmiston tavoin vappumarsseille, mutta jakoi lehtisiään tapahtumissa.

Lehtien levikin kannalta paras myyntipaikka oli viinakauppojen läheisyydessä, useimmiten Kristiinankadulla ja Hovioikeudenkadulla sijainneiden Alkojen edessä. Flaijereita levitettiin muun muassa Ylioppilaskylässä työntämällä niitä postiluukuista.

Viinan ja työväenaatteen yhteys oli pohjoismaissa vakaalla pohjalla. Joko oltiin raivoraittiita tai sitten liberaaleja viinan suhteen.

”Ruotsissa onkin ruotsalaisista vasemmistoryhmistä kertova kirja Utanför systemet.”

Valtion viinakaupan, Systembolagetin, ulkopuolella vastustettiin systeemiä.

Jossain vaiheessa liikkeen valtasi suuri kulttuuri-innostus, jossa erityisesti suomalaisen taiteen kultakausi oli keskeisessä asemassa: ”Kuunneltiin Sibeliusta ja luettiin Eino Leinoa. Loirin tunnetuksi tekemien Leino-laulujen säveltäjä oli maolaisen liikkeen liepeillä mukana ja esitti niitä omaan karheaan tyyliinsä meidän valtakunnallisissa illanvietoissa.”

M. A. Numminen totesikin kerran, että maolaisilla on vasemmiston parhaat bileet. Ruonavaara muistaa, että bileitä järjestettiin paljon.

Maolaiset erosivat muusta vasemmistosta myös omaksuttuaan niin sanotun ”pämppälinjan”, jonka myötä ryypiskelystä tuli hyväksytympää. Siihen aikaan hyvä kommunisti pysyi kaukana päihteistä.

”Meidän piti elää kuten kuviteltiin työläisnuorison elävän. Eli alkoholia käytettiin ja myytiin näissä tilaisuuksissa ja bileissä ihan reippaasti. Rokkia soiteltiin, kuunneltiin ja tanssittiin. Aina oli joku (aatteellinen) alustus, joku kuvaelma tai sketsi tai jotain muuta sellaista.”

Äänilevyjäkin julkaistiin, yksi perinteinen työväenmusiikkilevy ja myöhemmin rokkia.

Kaiken tämän harmittoman toiminnan myötä tuntuu oudolta, että maolaisuuteen totta totisesti kuului myös ajatus aseellisesta vallankumouksesta. Ruonavaaran mukaan tähän viittaavaa toimintaa ei organisoitu.

”Tietysti kun mä oon siviilipalvelusmies niin olihan se aika hankala ajatus minulle. Suoritin toki sen (siviilipalveluksen) vasta liikkeestä lähdettyäni. Mä tavallaan siedin oman asennoitumisen ja liikkeen opinkappaleen ristiriidan, koska vaikutti siltä, että ihan lähiaikoina näitä yhteiskunnallisia mullistuksia ei tuu tapahtumaan.”

Vaikka aktiivisia maolaisia oli arviolta vain muutama sata, liikkeeseen oli ilmeisesti soluttautunut tiedustelijoita Suposta, KGB:stä sekä SKP:stä. Jälkiviisaasti MLR:ää on luonnehdittu paljon kesymmäksi kuin mitä sen pelättiin olevan.

Miten maolaisia edes oli olemassa 70-luvun suomettuneessa ilmapiirissä?

Kiinalaismielinen kommunismi nosti päätään muualla Euroopassa ja teollistuneessa maailmassa erityisesti nuorten keskuudessa. Norjassa liike oli suuri ja Ruotsissa se oli edennyt puolueeksi. Yhdysvalloissa sitä teki tunnetuksi Black Panthers-liike.

Suomessa toiminta jäi muutamaan sataan aktivistiin. Jaettu raja Neuvostoliiton kanssa saattoi vaikuttaa.

”Suomalainen vasemmisto oli niin neuvostomielistä, että kriittisellä ajattelutavalla ei ollut kaikupohjaa. Toinen tekijä voi olla, että Kiinassahan oli tällainen vahva henkilöpalvonta, mistä suomalaiset eivät ehkä pidä. Eivätkä sitä suomalaiset maolaisetkaan ostaneet ihan täysin vaan katsottiin, että se on tällainen kiinalaisen kulttuurin erityispiirre”, Ruonavaara arvioi.

Syy miksi toimintaa oli Turussa, selittyy Ruonavaaran mukaan asumistiheydellä. Turku on keskisuuri kaupunki, jossa samanhenkisiä löytyy marginaalisen aatteen ympärille enemmän kuin pienellä paikkakunnalla.

”Se on yksi sosiologinen lainalaisuus tai teoria, että mitä suurempi yhdyskunta niin sitä suurempi todennäköisyys sille, että sieltä löytyy tällaista nonkonformistista kulttuuria.”

Viime vuosina Ruonavaarakin on huomannut Turussa erilaisia maolaisuuteen viittaavia iskulauseita, joita on maalattu esimerkiksi Teatterisillalle ja Nummenmäen alikulkusilloille. Käytetty terminologia ei viittaa siihen, että tekijä tuntisi vanhaa MLR-liikettä.

”Vaikuttaa, että tämä on joku yksittäinen henkilö, joka vallankumousromanttisuuspäissään kirjoittelee tällaisia juttuja!”

Ruonavaaran oma asema liikkeessä alkoi epäilyttää 70-luvun loppupuolella. Johtaja Matti Puolakka oli suostutellut liikkeen perustamaan kommuunin Laukaalle. Siellä oli tarkoitus elää luonnonmukaisesti, viljellä ja pitää karjaa. Lopputulos oli katastrofi.

”Perunat mätänivät maahan.”

Ruonavaara alkoi aistia liikkeessä lahkolaisia piirteitä. Esiintyi mielipideterroria: mitättömästäkin toisinajattelusta saattoi joutua silmätikuksi ja tunnustamaan erilaisia virheitä persoonassa ja elämänasenteessa. Tunnelma oli painostava.

”Jos joku tulee osoitetuksi väärinajattelijaksi, niin siihen pitää katkaista suhteet. Sehän on hyvin tyypillistä lahkolaisuutta. Siinä näyttäytyi liikkeen moraalisesti väärä luonne.”

Samaan aikaan liikkeen sisäisten ongelmien kanssa luottamus Kiinaan alkoi murentua. Kiina oli lähtenyt Neuvostoliiton perässä sosiali-imperialismin tielle tukemalla Kambodzan hirmutekoja ja myöhemmin menemällä sotaan Vietnamia vastaan.

Niinpä Ruonavaara irtaantui liikkeestä ja palasi opiskeluidensa pariin – sekä tekemään selontekoa marxilaisen ajattelun kanssa.

”Ehkä mä olin koko ajan enemmän ollut kiinnostunut tästä teoreettisesta puolesta.”

Itse liike hajosi sisäisiin ristiriitoihin vuonna 1979 ja sen kritisoitu johtaja Puolakka synnytti uuden, marxilaisuutta ”haastavan” Vaihtoehtoliike Idun.

Ruonavaaralle Marx ei jäänyt erityiseen asemaan, vaan laskeutui yhdeksi sosiologian klassikoista. Toiseksi itselleen tärkeäksi teoreetikoksi hän mainitsee Max Weberin, jota on muuten raflaavasti sanottu porvariston Marxiksi.

Yhteiskuntatieteet ovat imaisseet marxilaisia ajatuksia olematta kuitenkaan marxilaisia. Ruonavaara pitää Marxin relationistista yhteiskuntakäsitystä ja tuotantosuhteiden analyysiä yhä arvokkaana.

”Marx puhui feodaalisesta, kapitalistisesta ja sosialistisesta yhteiskunnasta, tänä päivänä puolestaan puhutaan tietoyhteiskunnasta ja jälkiteollisesta yhteiskunnasta.”

Ajatus on sama, tuotantotapa määrittää yhteiskuntaa.

Nykyään Ruonavaara kammoaa kaikkea lahkolaisuuteen viittaavaa. MLR:n jälkeen hän on edelleen osallistunut yhteiskunnallisiin liikkeisiin, kuten Puolasolidaarisuuteen.

”Mä oon omalle jälkikasvulle sanonut, että kuumapäiden kelkkaan ei lähdetä. Mä olen tullut tuon edesmenneen Erik Allardtin linjoille, että tätä yhteiskuntaa pitää muuttaa vähittäisesti, se on toimivampi tapa kuin yrittää kertarysäyksellä saada aikaan muutoksia.”

Kuvatekstit:

Opiskelijana Hannu Ruonavaaran oli vaikea uskoa kertomuksia Shanghain savusumusta. Kiinan propaganda oli tepsinyt.

Maolaisten kirjakauppa Lokakuun Turun toimipiste sijaitsi Läntisellä pitkälläkadulla.

Erottuaan liikkeestä Ruonavaara palasi opintojensa pariin. Pian hän alkoi käymään marxilaista ajattelua yhä kriittisemmin läpi.

Turun ylioppilaslehti Tylkkäri 24.05.2021

Säntillisesti muisteja-palstalle kirjasi Raimo Laakia 18.11.2021

 

69. Oikeassa olemisen eetos ja paatos

Lauri Hokkanen. Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo Oy Jyväskylä. Livonia Print. Liettua 2021.

Ikätoveri, taistolaiskaaderi Lauri Hokkanen on kirjoittanut hienon kirjan. Moni aikakauden asia, joka tempaisi meidät 1950 ja 1951 syntyneet teinit peruuttamattomasti radikaaliliikkeeseen, on tutunomainen, jotkut tapahtumat suorastaan liikuttavan yksi yhteen. Suhde Vietnamin sotaan, armeijaan, sisällissotaan, kouluun, köyhyyteen, rikkauteen, sortoon, perheeseen ja sukuun liikutti tuhansia samanikäisiä nuoria ja synnytti liikkeen, jonka hiukka suruisa kulku ja kohtalo kirjassa kuvataan.

Rinnalle sopii luettavaksi Svetlana Aleksijevitsin Nobel-kirja ”Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.” (Tammi 2018).

Minulle oli oivallus Hokkasen perkaus uskonnosta. Mehän inhosimme uskontoja, erosimme kirkoista, halusimme tietoa ja järkeä. Olin nuori luonto-liittolainen, josta siirryin sujuvasti maolaiseksi. Luonnontiede, materialismi ja marxilaisuus oli toimiva yhdistelmä. Kun vuosikymmentä myöhemmin Koijärven ja Pekka Haaviston Komposti-lehden aikoihin ihastuin ympäristöliikkeeseen, mitä mukavimmissa alkuvihreän liikkeen ihmisissä eniten minua ihmetytti heidän kiinnostuksensa idän uskontoihin.

Tajusin jo varhain, että mikä tahansa uskonto on oopiumia kansalle. Niistä aiheista ja aineista kannatti pysyä kaukana.

Mutta Lauri Hokkanenpa osoittaa, ettei uskonnosta irtiotto onnistunut.

Kauan sitten muodostuivat juutalaisuus ja alkukristillisyys. Kristillisyys institutionalisoitui. Joskus 300-luvulla syntyi Konstantinopolin päämaja. Vuosituhannen kuluessa se loi uskonnon säännöt ja viisaudet ja levittäytyi laajalle. Alatoimistoja muodostui Novgorodiin, Kiovaan ja Moskovaan. Moskova irtautui itsenäiseksi patriarkaatiksi vuonna 1448. Tässä ortodoksisen uskonnon tuhatvuotisessa tislauksessa oikeassa oleminen muodostui – suotakoon epäkristillinen ilmaisu – suorastaan pirullisen tärkeäksi.

Saatettiin oikeassa olemisesta väitellä ja kiivailla ihmiskunnan historiassa aiemmin ja muuallakin, mutta ortodoksisen kirkon synnyn myötä siitä tuli päähänpinttymä.

”Leninille ominainen esiintymistapa jo ennen valtaannousua oli harhaoppisten, kerettiläisten, alinomainen sättiminen. Hän oli oikeassa, toiset väärässä. Ortodoksisen kirkon toiminnassa skismaatikkojen, harhaoppisten, kiroaminen oli olennainen osa opin puhtauden vaalimista. Kerettiläisten erottaminen, eristäminen, karkottaminen ja kuolema korostuivat myös uuden kirkon, puolueen, julistaessa itsensä totuuden, pravdan, ainoaksi hallussa pitäjäksi. Opin puhtautta vaalittiin puoluepuhdistuksissa, vainoissa, terrorissa ja näytösoikeudenkäynneissä.”

”Kirkon totuus ja erehtymättömyys siirtyi puolueen ja Pravdan ominaisuudeksi.”

”Venäjällä usko ja valta muodostivat harhaisen symbioosin, joka ei suvainnut keskuudessaan vanhauskoisia ja kerettiläisiä. Yhden totuuden hallussapitäjänä Venäjän ortodoksinen kirkko loi otollisen maaperän bolsevismin täydellisen oikeassa olemisen opille. Leninille kaikki, mikä palveli luokkarakenteen murtamista, palveli totuutta. Tämä teki kaiken, myös valheen, oikeutetuksi sen palvellessa vapautuksen asiaa. Siiralan mukaan Venäjän ideologinen erityispiirre ja sen pitkä historia vaikuttivat siihen, että bolsevikeille oikeassa olemisesta tuli absurdi, sairaalloinen pakkomielle. Siinä oli myös kyse samasta kollektiivisesta patologiasta kuin ristiretkissä, kerettiläisten ja noitien vainoissa – monta vuosisataa myöhemmin.”

Jos 1970-luvun alun maolaisille joku olisi tullut selittämään, että oppimme on inhoamamme uskonnon johdannainen, olisimme varmaankin tikahtuneet naurusta. Oikeassa olemisen eetoksemme oli täysi. Ja paatoksella sitä julistimme erityisesti taistolaisille, jotka olivat väärässä.

Maolaisuus oli monessa samaa kuin taistolaisuus, josta alati pyrimme erottautumaan. Maolaisuus tuli osin suorakopiona vanhalta SKP:lta ja osin isäkapinakopiona samalta taholta Matti Puolakan isän perintönä. Iso ero taistolaisuuteen oli, että maolaisuus oli persoonallisuusliike. Matti Puolakalla oli ”uskonnon perustajan karisma” (Anton Monti). Taistolaisuudesta tuollaisen ominaisuuden omaava johtohenkilö puuttui.

Noh. Aika kului ja kaikista meistä tuli revisionisteja. Useampaankin kertaan.

Tällä sivustolla on joukko nykypuolakkalaisten tekstejä ja/tai kuvauksia tapahtumista ja ajatuskuluista. Esimerkiksi dokumentit 2,5,14,19,20,34 jne.

Niistä näkyy, että yksi on voimissaan: oikeassa olemisen uskonnon eetos ja paatos.

Kirjasi Raimo Laakia 27.9.2021

 

68. Puolan Solidarnosc ja Puolakka

Dramaattisina ja kohtalokkaina vuosina 1980-1981 Matti Puolakka puhui Solidarnoscin tukemisesta ja monet ”entiset maolaiset” (retoriikan mukaanhan tuolloin ei enää ollut maolaisia vaan itulaisia) antoivat työpanoksensa asian hyväksi. Minun vetämässäni Puola-Solidaarisuus ry:ssä, joka näkyvää tukitoimintaa tuolloin teki, oli mukana sekä niitä maolaisia, jotka edelleen kannattivat Puolakkaa, että niitä, jotka jo epäilivät häntä revisionistiksi. Tietysti toiminnassa oli mukana myös aktivisteja, jotka eivät olleet kuulleetkaan maolaisuudesta.

Toimitin vuonna 2005 (25-vuotisjuhlan vuoksi) kirjan ”Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia” Gummerus kirjapaino 2005. Siinä mainitaan Matti Puolakka vähäisesti. Hän ei osallistunut käytännön työhön, talkoisiin, lentolehtisten jakoon, mielenosoituksiin, yleisötilaisuuksien järkkäämiseen, lobbaamiseen tai diplomatiaan. On epäselvää, miksi hän ei osallistunut.

Kirjassa on pieni muistelus marraskuulta 1981 Ulkoministeriön mustalistakohun alkutahtien hetkeltä:

”Kesken selvittelyn marraskuun puolivälissä illalla puhelin soi. Entinen maolaisjohtaja Matti Puolakka pyytää minua tulemaan – puolen tunnin varoitusajalla – juttelemaan hänen asuntoonsa Nordenskiöldinkadulle. Pyyntö on aivan poikkeuksellinen.

Otan mustalistakopion reppuuni. Puolakka on yksin ja käyttäytyy lievän hermostuneesti. Kun hän juttelussaan ei tunnu pääsevän mihinkään asiaan, esittelen hänelle mustalistan, kerron vieväni sen eduskuntaan ja maalailen, millainen kohu siitä syntyykään. Puolakka tuohtuu. ”Eivät kansanedustajat uskalla.” ”Ei siitä tule mitään.” Intän, että ainakin Ilkka-Christian Björklund uskaltaa. ”Ei, ei.”

Olen viipynyt vain puolisen tuntia ja teen lähtöä, koska juttelussa ei ole järkeä ja tunnelma on kummallinen. Minua hämmentää, että hän pyytää aivan poikkeuksellisesti kylään, mutta hänellä ei olekaan mitään omaa asiaa kerrottavaksi. Ovella hän vielä psykologisoi. ”Ymmärrän kyllä, että Sinua kiukuttavat agentit ja mustalistat, mutta ne kuuluvat kapitalismiin, ei sellaisista kannata loukkaantua.”

Rapussa ajattelen, että onpa tyhmä juttu. Eihän kyse ole psykologisista tapahtumista minun korvieni välissä, vaan siitä, että repussani on yksi Suomen sodanjälkeisen poliittisen historian mielenkiintoisimmista papereista.”  (sivut 72-73).

Kirjasi Raimo Laakia 13.7.2021

67. Kuka oli hippi? (kirvoitteita osa 4.)

Vielä löytyi varsin perehtynyt kommentoija ”matkamiehenmietteita.blogspot.com/2020/05/jouko-aaltosen-dokkari-pieni-punainen.html” .

Lähettäkää hei lisää vinkkejä, jos huomaatte aihetta – ja tarkoitan laajemminkin kuin vain elokuvaa – jossain käsitellyn.

Mieleeni jäi kysymys, kuka meistä oli kultahammasrannikon paljasjalkainen kuljeskelija? En osaa arvata.

Kirjasi Raimo Laakia 17.5.2021

66. Mitä tapahtui Lankamaalla 1977? (kirvoitteita osa 3.)

Paikallislehti Laukaa-Konnevesi julkaisi 15.10.2020 aukeaman maolaiskommuunista. Toimittaja Konsta Tourunen on tehnyt kelpo työn etsimällä tietoja ja haastattelemalla.

Itse en asunut kommuunissa Reino Nikulan patistelusta huolimatta, mutta vietin siellä silloin tällöin aikaa. Tätä muisteja palstaa kootessani olen törmännyt kahteen erityisen satuttavaan tapahtumaan.

Kertojan 16-vuotias sisko tuli bussikyydillä Raumalta juhannuksenviettoon kommuuniin. Kun he astuivat ulos autosta tienristeyksessä ehkäpä sadan metrin päässä talosta, sisko näki suuren kiven, jolla istui itkevä tyttö kassin ja makuupussin kanssa.

Tyttö oli Toini, parikymppinen aktivisti, jonka Puolakka oli juuri karkottanut liikkeestä. ”Ota tavarasi ja lähde.”

Toini raahusti kivelle odottamaan bussia.

Toini oli aktiivinen teatterilainen, hän innosti ihmisiä tekemään sketsejä ja pieniä tapahtumia illanviettoihin, sai kerran jopa minut tanssimaan kömpelösti lavalle (huh!). Jonkin pienoisnäytelmän käsikirjoituksessa, olisiko ollut keväällä 1977, Toini laski leikkiä Matti Puolakan maneereista, jotka todellakin olivat tarttuvaa laatua ja joita moni meistä aika innokkaasti omaksui. Vaikka näytelmää ei koskaan esitetty, Matti Puolakka poltti proppunsa ja järjesti täysimääräisen noitavainon. Toinia syytettiin porvarillisuudesta, pikkuporvarillisuudesta, salakavalasta hyökkäyksestä johtoa vastaan. Osa aktivisteista eläytyi toistelemaan syytöksiä ikäänkuin suurikin luokkataistelu olisi ollut käynnissä. Asiasta pidettiin kokouksia ja kirjoitettiin monisteita. Toini oli järkyttynyt, hiljaa ja itki.

Asiasta on vain vähän hyvää sanottavaa. Silmiinpistävän moni aktivisti oli hiljaa. Kapakassa moni osoitti ystävällisyyttä Toinille. Mutta julkisesti ääntä ei korotettu Toinin puolesta. Tapauksen jälkeen kourallinen aktivisteja, olisiko ollut kymmenkunta, jättäytyi pois.

Itselleni muistikuva on piinallinen. Minun olisi pitänyt nousta kapinaan. En osannut.

Meidän mielissämme viimeistään Tien An-menin verilöyly 1987 vei moraalisen glorian Kiinalta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin muisteltuna: Olisiko ”Toinin kivi” Laukaan talon tienristeyksessä Puolakan Tien An-men?

Mitäköhän asiasta on Matti Puolakan kokoelmassa Kansallisarkistossa?

Toinen erityinen Laukaa-tapahtuma on haulikkovartio. Ajankohta lienee alkuvuosi 1978.

Jouni Mäkinen seisoi kuutamossa pakkasyönä haulikko olalla vartiossa Laukaan talolla. Muut nukkuivat. Vuorot oli organisoitu. Melkein neljänkymmenen vuoden päästä koetin kysellä Jounilta, ketä vastaan vartiota pidettiin? Mistä ihmeestä oli kysymys? Noh, ”luokkavihollista vastaan”. Hän ei osannut yksilöidä syytä.

Sen verran kummalliseksi Jouni vartiovuorot koki, että päätti jättää Laukaan. Tuon jälkeen hän otti Anne Paukun kanssa pitkän pestin insinöörintöihin Etelä-Afrikkaan.

Jälleen tekisi mieleni esittää kysymys Puolakan arkistonhoitajille. Mitä tietoja ja mikä selitys? Oliko Laukaan haulikkovartiointi Puolakan päähänpistoista kenties kaikkein omaperäisin?

Kirjasi Raimo Laakia 27.3.2021

 

”Mitä tapahtui Lankamaalla 1977?

Konsta Tourunen

Historia: Laukaassa Lankamaan kylällä oli vilinää, kun suojelupoliisiakin kiinnostaneen liikkeen jäseniä kerääntyi maatilalle perustettuun kommuuniin.

Kommunistinen liike marxilais-leniniläiset ryhmät haki 1970-luvun lopussa uutta virtaa toiminnalleen. Syntyi kommuuni Pohjoisahon tilalle, Lankamaalle keväällä 1977.

Noin viisikymmentä aktiivia eri puolilta Suomea muutti asumaan maatilalle. Monenkirjavaa joukkoa yhdisti niin kutsuttu maolaisuus, joka pohjautui Kiinan kansantasavaltaa vuosina 1949-1976 johtaneen Mao Zedongin kommunismiin.

Kaikki toiminnassa mukana olleet eivät kuitenkaan muuttaneet tilalle. Raimo Laakia kävi kommuunilla viikonloppuisin töiden salliessa. Monet 20-30-vuotiaat aktiivit kuitenkin irtisanoutuivat töistään muuttaessaan tilalle.

Tilalla oli ajatuksena opiskella maolaisuuden ja marxismin aatteita, kehitellä omaa teoriaa sekä kirjoittaa siihen liittyviä tekstejä. Keskeinen toimintamuoto olivat myös seminaarit, joissa liikkeen johtohahmo Matti Puolakka luennoi ajatuksistaan penkeissä kuuntelevalle aateväelle.

– Illalla oli vielä illanvietto, joka oli aika kaljapainotteinen. Siihen aikaan Puolakka oli keksinyt vapaan rakkauden idean, joten nuorina harrastimme seksiä aika paljon, Laakia kertoo.

Aloite perustaa kommuuni tuli Puolakalta. Taustalla vaikuttivat mahdollisesti myös vihreiden ajatusten tuomat tuulahdukset omavaraistaloudesta.

– Hämmästyttävän paljon maolaiset toimivat Matti Puolakan oivallusten siivittäminä. Hän myi ajatuksensa meille muille aina tavattoman uskottavasti ja me aloimme toteuttamaan niitä, Laakia sanoo.

Ruokahuolto järjestettiin yhteisillä keittiövuoroilla valmistamalla ruokaa isoissa erissä. Vellikello kutsui väen syömään riiheen tehdyn ruokalan pitkien pöytien ja penkkien ääreen.

Vihtavuorelainen Ilpo Oksanen asui lapsuutensa Pohjoisahon tilalla. Vanhempien kuoltua tilan rakennukset jäivät hänen siskolleen, joka kuitenkin asui muualla ja etsi tilalle vuokraajaa lehti-ilmoituksella. Marxilais-leniniläiset ryhmät tarttui tarjoukseen ja vuokrasuhde syntyi.

Oksanen vuokrasi perikunnalta peltoa, jota hän kävi Tervatehtaalla asuessaan viljelemässä kommuunin vieressä.

– He tulivat kirkonkylältä 32 kilometriä metsään, joten Laukaassa ei tiedetty, keitä tilalla oli. Se oli sellainen kesälomaporukka kuin menisi mille tahansa leirintäalueelle, Oksanen kertoo.

Paikallisia kommuunissa ei tiettävästi ollut. Kesän kuluessa tunnelmaa alkoivat kuitenkin latistaa viljely-yrityksien epäonnistuminen. Oksasen mukaan ohrasato jäi huonoksi puutteellisen lannoituksen takia ja perunoita yritettiin viljellä vihannesviljelyyn sopimattomassa savisessa maassa. Porkkanatkin kylvettiin liian myöhään maahan, jolloin tuloksena oli hädin tuskin pikkurillin kokoisia puikkoja.

Raimo Laakian mukaan seitsemän sian kasvattaminen kuitenkin onnistui, mutta maatalous ei siitä huolimatta elättänyt liikettä. Syksyllä rahojen loppuessa monet muuttivat pois ja jättivät kommuunielämän.

Parinkymmenen hengen ydinryhmä asui tilalla vielä vuodenvaihteen yli, kunnes kevättalvella 1978 kommuuni päätettiin lopettaa. Samana vuonna myös järjestö marxilais-leniniläiset ryhmät lakkautettiin ja Matti Puolakan ympärille kerääntynyt ydinryhmä alkoi hiljalleen irtautua perinteisestä kommunistisesta ajattelusta kohti muita vaihtoehtoaatteita.

 

Aatteet: Maolaisuus. Kiinan diktaattorin Mao Zedongin kommunistiset ajatukset keräsivät kannattajia myös ympäri maailmaa. Maassa diktaattorille rakennettiin henkilökulttia, johon kuuluivat muun muassa maailman toiseksi eniten painettu opus, Pieni punainen kirja sekä propakandakuvat.

Suomessa aktiivisia aatteen kannattajia oli muutamia satoja. Erottavana piirteenä monista muista vasemmistoryhmistä erityisesti Suomessa oli Neuvostoliiton arvostelu. Neuvostoliittoa ryhdyttiin arvostelemaan erityisesti Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968.

Maolaisuus tarjosi siis mahdollisuuden kannattaa kommunismia myötäilemättä Neuvostoliittoa.

Liikkeen johdossa oli karismaattisen ristiriitainen Matti Puolakka. Kaksi vuotta sitten kuolleella Puolakalla on edelleen pieni kannattajakunta, joka yrittää tuoda hänen ajatuksiaan esille.

 

Radikaali liike: Valvovan silmän alla. Jopa suojelupoliisi oli kiinnostunut marxilais-leniniläiset ryhmät -järjestöstä. Raimo Laakia kertoo Supon agenttien soluttautuneen liikkeeseen.

– He olivat aivan samanlaisia kuin muutkin radikaalit nuoret ja myivät lentolehtisiä, mutta he eivät koskaan tehneet itsestään numeroa tai käyttäneet puheenvuoroja, Laakia sanoo.

Hän epäilee, että myös kommuunilla olisi ollut agentti, muttei ole saanut varmuutta asiasta. Jotkin liikkeeseen liittyvät soluttautumistapaukset ovat kuitenkin Laakialle selvinneet.

 

Nostot ja kuvatekstit:

”Illalla oli vielä illanvietto, joka oli aika kaljapainotteinen. Siihen aikaan Puolakka oli keksinyt vapaan rakkauden idean, joten nuorina harrastimme seksiä aika paljon.

Aikaa vietettiin tekemällä sketsejä, laulamalla ja soittamalla musiikkia nuotion ääressä. Liikkeestä on myös tehty dokumenttielokuva nimeltä Pieni Punainen.

Pelloilla yritettiin viljellä porkkanaa, perunaa sekä ohraa. Viljely-yritysten epäonnistuttua unelma omavaraistaloudesta kariutui. Kommuunin jäsenet peltotöissä loppusyksystä.

Pohjoisahon tilan pihapiiri on muuttunut paljon 1970-luvusta. Kesällä 1977 pihalla oli iso telttaleiri, jotta kaikille riitti yösija.

Ilpo Oksanen törmäsi maolaisiin viljellessään kommuunin viereistä perikunnalta perimäänsä peltoa.

Konsta Tourunen”

 

Kirjasi Raimo Laakia 27.3.2021

 

65. Puolakka pöydän alla (kirvoitteita osa 2.)

Vanhan liiton miehenä, eläkeläisenä joka tuskin osaan sähköposteja lähettää, olen aivan yllättynyt, että facebookissa käytiin näin monipolvinen ja asioita tarkasti seurannut keskustelu Jouko Aaltosen elokuvasta. Keskustelussa esiintyy hämmentävä määrä ihmisiä, tykkäyksiä, kommentteja, naurua ja surua. Vanhan ajan nuotiopiiri metsässä pitkän retken jälkeen!

Kiinnostuksen määrästä intoutuneena minulla on toivomus teille netin osaajille: Wikissä on muutama esitys maolaisuudesta, Matti Puolakasta, MLR:stä, Idusta jne., mutta missään ei näy lähteenä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustoa. Joku ne on johdonmukaisen viisaasti noin kirjoittanut ja demokraattisesti sensuroinut. Jos joku teistä kokee arvokkaaksi, että tämäkin sivusto yhtenä lähteenä mainittaisiin, saattaisitte avittaa asiaa. Itse en osaa, on wikin kirjoitus- ja keskustelumaailma minulle sen verran ufo. Lapsuudessani ei Lemmulan kylällä ollut talvisin teitä, hevosen ajouria lumessa vain! Siitä maailmasta on vähän haasteellista hypätä sujuvaksi nettiosaajaksi kinaamaan, mitä wikissä saa tai ei saa olla.

Noh, ei sivuston näkyminen wikissä välttämättä nyt niin tärkeää ole, tulipahan vaan positiivisuuksissani mieleen.

Pieni korjaus seuraavaan aloitusjuttuun: Koordinoin kyllä toimintaani Lassi Salvin kanssa, mutta en ollut fyysisesti mukana tuossa pöydän alle -tilaisuudessa. Henkisesti kyllä!

Useimmat nimet olen lyhentänyt nimikirjaimiksi. (Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021).

 

”Antti Rautiainen, 15. toukokuuta 2020

Tää oli kiinnostava dokumentti kaikille sektologian ystäville: https://areena.yle.fi/1-50282027

Olen joskus aikaisemminkin muistellut ainoaa kohtaamistani Matti Puolakan kanssa, joko facebookissa tai twitterissä, mutta menkööt toisenkin kerran.

90-luvun lopulla maolaiset (vaihtoehtoliike itu) yrittivät jonkinlaista comebackia Helsingissä (ehkä) viimeisen kerran, ja oli jonkinlainen tapahtuma Kampin palvelutalossa, jota menin jostain syystä seuraamaan. Entiset maolaiset Lassi Salvi ja Raimo Laakia tulivat paikalle sabotoimaan tapahtumaa, koska halusivat estää maolaisten uuden tulemisen.

Keskustelu oli jyrkkää, jonka seurauksena Puolakka meni protestiksi pöydän alle istumaan, ja ilmoitti ettei tule sieltä pois ennen kuin Lassi ja Raimo pyytävät anteeksi. Anteeksi ei pyydetty, mutta muistaakseni Puolakka tuli lopulta pois pöydän alta.

Muistaakseni Juhani Lohikoski oli myös paikalla.

 

S.E.

Vallankumous tulee pöydän alta!

 

S.K.

Oli ihan mielenkiintoinen dokkari. En tiennyt aiemmin maolaisten ja stalinistien väännöistä. Nauratti, että päädyin itsekin taannoin räntäiselle marraskuiselle pellolle kaivamaan niitä viimeisiä perunoita ja kiemuraisia porkkanoita. Idealismi on mutaista.

 

A.R.

Ehkä talonpoikaisarmeija vielä nousee ja vapauttaa Suomen!

 

A.L.

Kyllähän se melkein siinä mitataan et jos et kestä perunannostoa marraskuisessa räntäsateessa niin parempi sitten keskittyä vaikka johonkin twitteraktivismiin.

 

A.L.

Niin ja marraskuinen perunapelto ei ole idealismia vaan kylmää materialismia.

 

A.R.

Siksi teknologia ja edistys, joka on keskuslämmityksen lämpöistä materialismia!

 

A.K.

Halpa kulissi, ei kestä.

 

S.K.

Se muta vaatii idealismia. Sitä meinasin. Dyykkaus on helpompaa – ja opiskelu.

 

S.K.

Paska homma, että sillä idealismilla ei elä, eikä niillä mutasilla perunoilla maksa vuokraa ja sähköä. Ja pelkkä puuron nieleminen nyt on vaan aika itsekuritusta nykyoloissa. Siihen vielä ne kylmät suihkut ja voi sanoa, että se on vallankumous joka ei ole minun.

 

S.K.

Se itsekuritus onnistuu jos on sellaisen tarve. Kohti uusia masennuksia siis!

 

A.L.

Joo, siinä on ehkä hyvä että tietää mitä itsekuritus on ja että siihen pystyy, mutta että henkilökohtaista kärsimystä oleellisempaa on kollektiiviset resurssit, jolloin välittömässä tilanteessa on parempi esim. ostaa ne perunat tai kasvatella pientä määrää kotitarpeiksi, mutta pitää mielessä että jos tulevaisuus ei olekaan tällaista materiaalista yltäkylläisyyttä mihin on totuttu niin tästäkin kannattaa nautiskella kun vielä voi, mutta että koittaa rakentaa sitä pakotien mahdollisuutta sekä yhteisöllisellä että yksilöllisellä tasolla.

Idealismista ja realismista niin Bonanno virkkoi hyvin, että kun huolestuneet ihmiset kysyy että mitä tulemme syömään niin idealisti katsoo kirjaa ja ihmiskuntaa, ja vastaa että ”ajatuksia”, kun taas realisti katsoo pyssyä ja sanoo että ”pettua”.

 

S.K.

Onhan noita tiluksia Suomessa ja siitäkin pinta-alasta menee ryynit pääosin teollisuushallien sioille ja siivekkäille. Ei lääni ja ryyni ihan heti lopu – kun lähtee sillä pyssyllä sitte hakemaan.

 

A.K.

Kuinkas suuri osa peltoalasta muuten tällä hetkellä menee tuotantoeläimille teollisuushalleihin?

 

S.K.

80 % holleilla.

 

L.H.

Mä rupeen ehdottomasti käyttämään tuota pöydän alle menemistä protestimetodina!

 

A.K.

Jos vituttaa, mene pöydän alle.

 

Juhani Lohikoski

Mulla on hämäriä muistoja tuosta. Oli hyvin hämmentävää.

 

J.S.

Dokumentti on hyvä, mutta esimerkiksi Ruotsin maolaisen ja FNL-liikkeen vaikutusta ei siinä mainittu. Tukholmassa oli tietysti aktiivisempaa, ja sieltä otettiin mallia, mikä tietysti helpommin sujui meidän ruotsinkielisiltä.

 

V.H.

Ei ole helppoa meistä kenelläkään…

 

K.K.

Laakia vieraana Perttu Häkkisen ohjelmassa: https://areena.yle.fi/1-3471357

 

K.K.

Puolakalle uskolliset: https://areena.yle.fi/1-3484129

 

J.R.

Ite kävin Puolakan kängin kokouksessa yhen kerran joskus 90-luvun alkuvuosina. Venäjällä oli käynnissä joitain tehtaan valtauksia joissa työläiset olivat ottaneet itse hoidettavakseen teollisuuden hallinnoinnin ja tuotannon myynnin ja palkkojen maksun itselleen. Puolakan porukka kutsui jengiä koolle solidaarisuustoiminnan järjestämiseks näille. Homma meni muistaakseni niin et nää oli jo etukäteen perustanu jonkun yhdistyksen ja valinneet sen hallituksen ja rahastonhoitajat ja tuli sit sellanen käsitys et me anarkistit saatas alkaa järjestää sitä toimintaa ja kerää Puolakan tilille rahaa. Tai jotain. En tiedä, en menny seuraavaan kokoukseen. Reko ehkä meni. Mut jos en ihan väärin muista ni vähän myöhemmin sinne Venäjälle lähti suomalaisten anarkistien delegaatio vierailemaan. Olisko sinne joku nuorisotroikka lähtenyt, jossa ainakin toveri Zaippari ja toveri Antti Rautiainen mukana? Vai meniks tää jotenkin muutoin?

Myöhemmin Puolakan porukka alko käymään meiän kantabaarissa Bar Tubessa ja pyörii jossain punk keikoillakin. Niillä oli ihan selkee yritys solmii elävä yhteys niinä vuosina nousseeseen radikaaliin nuorisoon. Eestiläisen Vennaskond anarkisti bändin porukkaan niillä muuten oli hyvät välit. Mut vuodet oli verottaneet Puolakan karisman, loppuun, eikä sitä jaksanu kukaan oikeen kuunnella. Paljon mielenkiintoisempia juttuja siellä Tuben takahuoneessa samoihin aikoihin puhui eräs Monti. Se oli Puolakkaa nuorempi ja karisma oli tallella. Mut mua ei silloin siihen seurueeseen huolittu, mä vedin omaehtoista pämppälinjaa jonkun kymmenisen vuotta. En ollut sopiva Montin näkymättömään puolueeseen. Puolakan puolueeseen olisin kyl kelvannu, mut puolakka ei kelvannu mulle. Päätin siis olla ilman puolueita kun sopivaa ei voinut saada.

Mut joo, toi dokkari oli hyvä ja se loppu oikeestaan aika liikuttava, siis hyvällä tavalla. Marxismi-leninismi-maoismi, ennen kaikkea maoismi on kyl kiinnostavaa, vaikka vähän näyttääkin et siihen ois jotenkin sisäänrakennettu henkilökultti, mut must näyttää et nää suhtautuu aatteeseen ihan toisella vakavuudella ku ennen kaikkea marxistit tai leninistit. Voi olla et tää syntyy siitä peruslähtökohdasta et ovat vastakkain sen marxismi-leninismin pyhimmistä pyhimmän itsepetoksen eli neuvostoliiton kanssa. Eikä ennen kaikkea maoismi ole jähmettynyt millään lailla kiinan ihailuun. Täytyy kai joskus vielä lukea punainen kirja, mulla on sitä kaks kappaletta. Toinen on ensimmäinen painos ja toinen toka.

Ite oon sitä mieltä et tuusulan järven rannalle pitäis saada pikasesti sellanen uudelleenkasvatusleiri johon hoipertelevat kaupunki anarkistit lähetettäs ojaa kaivamaan ja perunaa kuokkimaan silloin ku alkaa vallankumouksellinen itsekuri lipsumaan. Kuokkaan tarttunut käsi on hyödyllinen, sytyspalaan tarttunut on vahingollinen. Tämä on tehtävä selväksi.. Mut anarkistien keskuudesta ”pämppälinja” pitäs karsia kokonaan pois ja se ei onnistu muutoin ku itsekritiikin kautta. Alkoholia juova ei ajattele ja ajatteleva ei sitä juo. Kemiasta löytyy ratkaisu.

Tossa dokkarissakin näkee et se jengi menee sinne maalle viettämään ”helppoa ja hauskaa maalaiselämää”, mut hymy hyytyy sit ku olut ja hassis loppuu, ilmat viilenee ja juureksetkin on yhä maassa.. Ei vittu 60-70 tervettä nuorta maatilalla ja hommat kusee totaalisesti. No ei o ihme, ne on nuoria. Ite en koskaan luota alle kolmekymppisiin. Tai ei ”nuori” tässä yhteydessä oo pelkästään ikäkysymys, vaan jopa enemmän asennekysymys. Mut hitto, nyt mun pitää jo kiirehtiä. Mun työvuoro kollektiivimme kirjakaupalla alkaa klo 12.00.

Emme rakentaneet kollektiivitaloutta pitääksemme sen suljettuna!

Työ kollektiivissa on samalla luokka sotaa ja luokkasota on aina kansan sotaa!

 

A.L.

Nuorisolla on nuorison jutut ja niin pitää ollakin.

 

S.K.

Oli kyllä mukava nähdä, että nämä osasivat naureskella nuoruuden jutuille mutta anteeksi pyytelemättä ja asiaansa yhä uskoen. Tosta jatkuvasta itsekurista ja taistelusta oon kyllä eri mieltä. Ihmiset ovat hyviä ja ansaitsevat parempaa kuin jatkuvaa itsepiiskausta rangaistuksena huonoudestaan suorittaa milloin mitäkin ”nuoruuden juttua”. Rangaistusta toteutetaan sitten suorittamalla, kuokkimalla jäistä savea tai pakenemalla pämppään ym. pelastuksiin. Enemmän tanssia ja taidetta – jos tykkää niistä.

 

A.L.

Yleensä ainakaan suomalaisia ei erikseen tarvitse kehottaa ruoskimaan itseään ja muistuttaa että ovat ihan paskoja ja huonoja.

Kerran eletään niin siitä pitää myös nauttia ja asioiden välille löytää tasapaino.

En tiedä onko muutosta tapahtunu, mutta aikoinaan toivoi että eri projektien jälkeen tai aikana, päättyi ne sitten hyvin tai huonosti, ois ollu enemmän sellaista että otetaan hyvää ruokaa ja juomaa ja onnitellaan itseämme ja toisiamme siitä että edes yritettiin ja vähän funtsitaan et mitäs siinä oikeen ees tapahtu, mutta jos tavoite on aina saada kuu taivaalta niin siinä jää herkästi ne onnistumisetkin huomiotta.

Plus yks tärkeä onnistuminen on aina myös se, jos oli kivaa ja saatiin ihan vaan tähän omaan elämään jotain mielekästä sisältöä, vaikka maailma ympärillä ei mihinkään muuttunutkaan.

 

Antti Rautiainen

J.R. viisauden sanoja! Oltiin tosiaan Saipion kanssa Sovetskin tehdasvaltauksella  silloin 1999. Voi olla että Puolakan solutusyritys skeneen alkoi vasta myöhemmin syksyllä kun olin jo muuttanut Moskovaan tehdasvaltauksen inspiroimana…

 

K.R.

Laitanpa pari omaa muistikuvaanikin.. Puolakkalaiset alkoi näkyillä myös Rauhanasemalla joskus vuoden 1999 lopulla, etsien varsin epäluuloisista rauhanjärjestöistä yhteistyökumppaneita Tsetsenian sodan vastaiseen kansanliikkeeseen. Jollain tapaa yhteistyö kuitenkin käynnistyi ja kansanliike sai lopulta aikaan yhden ihan kohtalaisesti onnistuneen mielenosoituksen varmaankin tammikuussa 2000, mutta hyytyi sitten siihen. Joten tuo demo taisi jäädä Puolakan sektin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Sodanvastainen toiminta taas jatkui ilman heitä.

Yllä mainitun lisäksi muistan itsekin nähneeni Puolakan seuraajineen jollain keikalla. Soluttautumisen ja uusien kannattajien värväämisen lisäksi ne saattoivat vilpittömästikin ajatella, että tilanteeseen voi sisältyä mahdollisuuksia. Muistaakseni yksi Puolakan teeseistä kuului, että sota loppuu kun Venäjällä alkaa työväen vallankumous.

Joka tapauksessa on selvää, ettei Puolakalla enää tuohon aikaan juuri ollut edellytyksiä löytää uusia seuraajia, kuten J.R. yllä viittaa. Parhaat vuodet oli kaukana takana. Vaikka ei se todellisuudessa ollut kai kuin vähän yli viisikymppinen…

Laakiallahan on muistelusivusto puolakkalaisista, löytyy täältä: http://muistejamaolaisuudesta.fi/artikkelit/

 

Antti Rautiainen

K.R. selkeästi tämä muistelemani episodi oli tuon suunnitellun uuden tulemisen ensimmäinen askel!

Dokumentista on muuten jätetty pois puolakkalaisten yritys valloittaa Viro joskus 90-luvulla.

Ilmeisesti myös Pekka Kemppainen oli alunperin puolakkalainen, jännää ettei häntä haastateltu dokumenttiin.

 

J.R.

Antti Rautiainen. (Nyt lähtee vissiin vähän levottomaks tää mun tykittely, on aika siis lähtee koneen ääreltä..)

Onko Kemppainen puuttuva lenkki mitä oon etsiny?! Olen miettinyt et missä kohtaa aika-avaruus jatkumossa on ollut joku hetki tai tila jossa Puolakan ja ”Rajakkien” universumit ja tähtilaivastot on ohittanu toisensa niin läheltä et puolakkalaisen liikkeen vaikutussäteet on ulottunu joihinkin myöhempien aikojen kansallismielisiin asti? Ainakin H. Santavuoren puheissa nousee esille aivan sama rajakeilta tuttu vainon ja sorron vahva kokemus et siitä selvästi on muodostunut hänelle jo olennainen osa ryhmäidentiteettiä. Lisäks oudot horinat tulevasta ”totuuskomissiosta” ja siitä miten koetut vääryydet tullaan sen myötä paljastamaan ja syylliset tuomitsemaan.

En oo muitten ku rajakkien ja puolakkalaisten kuullu fantasioivan mistään tällasesta ja itellä ainakin on se käsitys et siellä missä näitä totuuskomissioita on joskus oikeesti ollu ni se idea on päinvastanen. Asiat selvitetään, mut amnestia on taattu kaikille. Rauhaa pyritään edistämään asioitten selvittämisellä, ei kostolla.

On niillä omituisia visioita.. Itsehän fantasioin ja näen unia vaan vallankumouksesta ja tulevasta luokkaoikeudesta. Mut tässähän ei ole mitään sijaa kostolla, vaan pelkästään oikeudella, siis luokkaoikeudella. Se on kuitenkin paras rauhan tae se.

 

K.R.

Antti Rautiainen. Juuri näin vaikuttaa olevan. Dokumentti taisi loppua suurinpiirtein siihen kohtaan jolloin ryhmä lakkasi kutsumasta itseään maolaisiksi ja ryhtyi puolakkalaisiksi… 1990-luvun Saarenmaa-touhu oli kai niiden viimeinen isompi yritys, siitä on kerrottu laajasti noissa Laakian papereissa. Sen jälkeen oli vielä tuo viimeinen tuleminen vuosituhannen vaihteessa ja viimeiset parikymmentä vuotta ne taisivat keskittyä lähinnä odottamaan mestarinsa maailmanselityksen valmistumista, en tiedä uskoivatko sen tulemiseen enää itsekään.

 

Antti Rautiainen

K.R. Kyllä mä luulen että usko on kova, kun ovat päättäneet sen maailmanselityksen muistiinpanoista ja kasettitallenteista vielä koota.

 

Antti Rautiainen

J.R. Vainoharhat on sinänsä tyypillisiä kaikille lahkoille, mutta toki voi olla että tiettyä jatkumoa on.

 

K.R.

Antti Rautiainen. No joo, eipä kai niillä 50 vuoden uskomisen jälkeen ole oikein muuta vaihtoehtoakaan..

 

A.I.

Vanhat miehet muisteloo ja kirjoittelee toisista vanhoista miehistä. ”Oi niitä aikoja…” ”

 

Kirjasi Raimo Laakia  21.1.2021