59. Suomi-lehden artikkeli 1987

Samoihin aikoihin syksyllä 1986, kun olin kävellyt ulos Matti Puolakan lumopiirin kokouksesta Otaniemen omakotitalosta (dokumentti 6), Suomi-lehti halusi haastatella. Juttu tehtiin vuoden 1987 alussa ja ilmestyi maaliskuun numerossa. Lehti oli Pekka Haaviston, Pekka Saurin, Teppo Turkin, Heidi Hautalan ynnä muiden ajan radikaalien itseään suurempi vaikuttaja, jonka alkukylvö näkyy edelleen Suomen politiikassa ja kulttuurissa vahvana myönteisenä kasvuna.

Mainitsin tuolloin Esko Pietariselle tällaisen haastattelun olevan tulossa. Häntä nauratti: ”ne” monistavat sen, alleviivaavat joka sanan, lukevat kuin piru raamattua ja vihaavat sinua kadulla vastaantullessa!

Näin suunnilleen tapahtui. Puolakkalaiset kokivat tämänkin aran ulostulon luokkataisteluna, ”liikkeen” vastustamisena (dokumentit 2, 5, 19, 20, 34, 40, 46), vaikka koetin vain kertoa, mitä tiesin, ajattelin ja tunsin. Itse asiassa olisi mielenkiintoista kuulla joltain tuolloin luottoluokitetulta, millainen kokous ja analysointi pidettiin. Kuka uskaltaa avata suunsa? Nimellä tai nimimerkillä.

Lukiessani haastattelua nyt huomaan olleeni melkoisen puolakkalainen, en esimerkiksi osannut tai uskaltanut sanoittaa liikkeen kielteistä uskonnollista ja lahkolaista syvävirettä (dokumentit 41, 47 ja 32). Toki tuo vire syventyi vielä paljon vuoden 1987 jälkeen.

Minulle haastattelun vuodet olivat draivistista tekemisen aikaa. Samassa Suomi-lehden numerossa on ilmoitukseni, jolla kutsuin kokoon kansalaisliikettä Kessin metsän pelastamiseksi (”Viimeistä erämaata parturoidaan!”, sivu 69). Liikkeestä tuli menestys. Mutta siitä enemmän myöhemmin muussa yhteydessä.

 

”kuvat: Riitta Sourander

teksti: Pekka Haavisto

RAIMO LAAKIA mies ilman maata

 

Olette ehkä tavanneet Raimo Laakian tällä viikolla Vanhan Ylioppilastalon edustalla keräämässä nimiä ydinvoiman vastaiseen kansalaisadressiin. Tai ehkä joitakin vuosia sitten samassa paikassa jakamassa puolalaisen Solidaarisuus-liikkeen aineistoa. Kuusi vuotta sitten hän oli siellä joka tapauksessa – kun pidettiin Koijärvi-mielenosoituksia.

Mutta jos oikein tarkkaan muistelette, ostitteko juuri häneltä maolaisten Punakaarti-lehden 70-luvun alkuvuosina? Tai Vietnamin vapautusrintaman FNL:n napin vuonna 1969? Vai onko naama tuttu jo kevään 1968 punaisten lauantaiden mielenosoitusmarsseilta?

20 vuotta on pitkä aika. Maailma on muuttunut paljon. Raimo Laakiakin on joutunut tarkistamaan ihanteitaan, mutta sanoo silti pitäneensä takkinsa koko ajan samoinpäin. Herrahissi ei ole vienyt häntä ylös, eikä hän ole tullut Kosmoksen ränniä alas. Hän ei ole privatisoitunut eikä muuttunut julkiseksi omaisuudeksi.

Pekka Haavisto: mikä herätti yhteiskunnallisen aktiivisuutesi?

Raimo Laakia: Ajauduin radikaaliksi joskus 60-luvun puolivälissä. Olin Luonto-Liiton jäsen, ja sen talvipäivät olivat yksi herättäjä. Teiniliittokin oli vireä 60-luvun puolivälissä, vaikka siellä oli myös hasiksenkäyttökulttuuria, joka ei kiinnostanut ollenkaan. Levottomana vuonna 1968 osana omaa sukupolveani tulin vasemmistolaiseksi. Ranskassa syttyi kevätkapina, ja Helsingissä alkoivat viikottaiset mielenosoitukset, ”punaiset lauantait”. Niihin mielenosoituksiin kävelin suoraan kadulta mukaan joskus keväällä. Ja kun niihin kerran oli kävellyt mukaan, sen jälkeen niissä käveli joka viikko. Ei niistä päässyt eroon.

PH: Kiinan ja Neuvostoliiton välillä valitsit Kiinan ja maolaisuuden. Miksi?

RL: Vuoden 1968 elokuun 20. päivään saakka sanoin läpi kesän, että olen kiinnostunut Neuvostoliitosta ja olen kiinnostunut Kiinasta, mutta en ole varma kumpi on oikeassa ja kumpi ei. Sitten Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian elokuussa, ja asia ratkesi: Neuvostoliitto oli huonompi ja Kiina oli parempi.

PH: Nykyään on vaikea kuvitella, että ihmiset liittäisivät yhteiskunnalliset ihanteensa mihinkään olemassaolevaan valtioon – suurvallasta puhumattakaan. Eikö se silloin ollut ongelmallista?

RL: Sosialistinen yhteiskuntaidea jatkui 60-luvun vanhan työväenliikkeen perintönä: oli olemassa sosialistiset maat ja niiden yhteiskuntamuotoa kannattava työväenliike, vaikka katsottiinkin, että työväenliike Suomessa oli herroittunut ja kulki puku päällä kraka kaulassa. Mutta niitä piirteitä pilkattiinkin läpi 60-luvun. Uskottiin kuitenkin, että historiallisesti oli olemassa se hyvä työväenliike, jonka kannattajiksi itsemme koimme.

Suurvaltapolitiikan oli taas Vietnamin sota tehnyt hyvin tärkeäksi. USA oli paha ja Kiina ja Neuvostoliitto tukivat Vietnamia. Sitäkin kautta aatteellisuus liittyi suoraan olemassaoleviin valtioihin.

Oli kyllä olemassa pieni joukko trotskisteja, jotka olivat irti kaikista valtioista, mutta se ei saanut yleistä kannatusta, vaan jäi pieneksi erikoisuudeksi. Ehkä silloin tarvittiin joku iso selkänoja. Ele Alenius ja hänen sinivalkoinen sosialisminsakin oli nuorison joukossa epäsuosittua – SKDL:n sosialistisiipi syntyi vasta myöhemmin.

PH: Tsekkoslovakian miehityksestä alkoi maolaisen liikkeen nousu Suomessa. Miten se eteni?

RL: Maolainen liike oli toiminut pienenä Matti Puolakan ympärille organisoituneena ryhmänä jo vuosina ’66 ja ’67. Toiminnan käynnistivät koululaiset Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä. Yhdistys antoi tietääkseni ensimmäisiä maolaishenkisiä julkilausumia Suomessa, ja siinä toimivat ihmiset julkaisivat 1967 kirjasen, johon oli koottu Kiinan ja Neuvostoliiton väittelyyn liittyviä tekstejä.

Vuoden 1968 mielenosoitusten ympärillä syntyneet opintopiirit olivat monet maolaisia, ja niistä alkoi liike organisoitua. Syksyllä ’68 ilmestyi jo pari monistettua lehteä, ja keväällä ’69 painettiin ensimmäinen Punakaarti-lehti, joka sitten jatkoi kymmenkunta vuotta.

Vuoden ’69 alussa maolaiset olivat enemmistönä jopa kommunistien opiskelijajärjestössä Akateemisessa Sosialistiseurassa, mutta sieltä jouduimme ulosheitetyiksi yhdessä hippianarkisti Timo Larmelan kanssa. Larmelasta on sympaattinen kuvaus Claes Olssonin ”Elvis-kissan jäljillä”   -leffassa. Kummatkin olivat paljon mukana kesän ’68 mielenosoituksissa.

PH: Mitkä olivat maolaisten vaatimukset ja iskulauseet 60-luvun lopun Suomessa? Mitä te halusitte?

RL: Kulttuurivallankumouksen idea oli keskeisin: kapinointi on oikeutettua. Kapinointi auktoriteetteja vastaan, herroja vastaan, byrokraatteja vastaan – niin työväenliikkeen sisällä Suomessa kuin Neuvostoliitossa tai Kiinassakin. Täällä vanha työväenliike ja SKP koettiin luutuneiksi. Työväenliikkeestä ei enää ollut mihinkään – se oli uudelleenorganisoitava. Neuvostoliitto oli byrokratisoitunut.

Toisten maiden sortamista ja niihin hyökkäämistä – imperialismia – vastustettiin. Vietnam oli hyvä esimerkki – siellä jenkit olivat sikamaisia. Ja sitten neukut ryhtyivät sikamaisiksi Tsekkoslovakiassa.

Oli myös älyllistä, sosialismin teoriaan liittyvää puintia. Kiina ja Neuvostoliitto olivat ennen teiden lopullista erkanemista käyneet pitkän kirjeenvaihdon vuosina 1962 -64, ja sitä luettiin tarkkaan. Kiinan kommentit olivat huomattavan älyllisiä, mutta Neuvostoliiton vastaväitteet ylimielisten byrokraattien kynästä: kuin nykyistä ulkopoliittista liturgiaa.

PH: Vieläkö nousisit barrikadeille näiden samojen teemojen kanssa?

RL: Näin jälkeenpäin katsellen ne tuntuvat yhä hyviltä ja oikeilta. Koskaan ei ole tarvinnut käydä itsensä kanssa takinkääntötaistelua, jossa vanhat ideat pitäisi tuomita tai vaihtaa kokonaan uusiin. Kiinan kannattaminen saattoi joissakin kysymyksissä johtaa melkoisiin vinoutumiin, jotka näyttävät vääriltä. Mutta perussyy, miksi oltiin Kiinan kannalla, on silti edelleen hyvä.

PH: Näkivätkö maolaiset USA:n ja Neuvostoliiton tuohon aikaan identtisinä rakenteiltaan ja päämääriltään?

RL: Deng Xiaopingin mukaan USA ja Neuvostoliitto ”nukkuvat samassa vuoteessa, mutta näkevät eri unta”. Maailmanpoliittisilta toimiltaan ne koettiin samanlaisiksi. Sisäisesti Neuvostoliitto tosin oli muodoltaan sosialistinen – mutta luutunut, jäätynyt, paikalleenpysähtynyt. USA:n sisäpolitiikasta ei oltu kovinkaan kiinnostuneita. Kulttuuriväkikin Suomessa taisi löytää Yhdysvallat vasta 1970-luvun lopulla, vaikka siellä on tietysti koko ajan ollut mielenkiintoisia ja liberaaleja kulttuuritrendejä.

Hippejä ja Beatlesia moni tietysti diggasi. Muistan Eino Leinon patsaalle ryhmittyneen joukon, Eikan pumpun, kesältä ’67: oli levyjä, kitaroita, maihinnousutakkeja, pitkiä tukkia. Niitä ihmisiä tapaan nyt joskus liftatessa; niillä on ollut kaksivuotinen hippivaihe. Ensin hyvin nopea herätys, ja sitten äkillinen jälleenherätys, jonka jälkeen elämä on kääntynyt sovinnaiseen nousuun. Nyt ne myyvät, markkinoivat ja ajelevat autoilla ympäri Suomea. Yhtään 60-luvun lopusta tähän päivään selvinnyttä valovoimaista hippiä en osaa nimetä.

PH: Mutta maolainen liikekin jäi Suomessa aika marginaaliseksi ilmiöksi?

RL: Vuosina 68-69 liike oli suuri. Kun 1969 pidettiin Koiton salissa Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran, HMLS:n perustava kokous, koolla oli satakunta ihmistä. Vuodesta ’68 oli silloin jäljellä vain toinen yhtä suuri ryhmä: castrolaiset eli Tricontin väki.

Castrolaiset – mm. Jyrki Lappi-Seppälä – olivat joukkoa, joka ei halunnut asettua Neuvostoliitto-Kiina -jakoon, vaan he etsivät kolmatta tietä. Se löytyi Kuubasta ja Fidel Castrosta. Castrolaisilla oli paljon julkaisutoimintaa – mm. Tricont-lehti.

Oli myös olemassa pieni anarkistinen liiga, jonka keskeisiä hahmoja oli Hankonen -niminen mies, joka silloin tällöin tulee kaupungilla vastaan. Myös runoilija Leif Färding – joka nyt on kuollut – oli aktiivinen anarkisteissa. 1968 tein yhdessä hänen kanssaan monisteita, joilla agitoitiin ihmisiä mukaan mielenosoituksiin.

PH: Maolaisilla oli oma kirjapaino?

RL: Meillä oli castrolaisten kanssa yhteiset tilat Kirkkokadulla Demo-kirjapainon yhteydessä. Oli latomo, repro ja kirjapaino – ja jokaviikkoinen huoli saada kaikki tämä pyörimään. Jotakin sellaista kuin Suomi-lehdessä tänään.

Demo-paino kulki sitten yksityistämisen tien, ja toimii yhä. Vuosien mittaan kohtalaisen isoksi painoksi kasvaneen yrityksen omistaja-johtaja ei nykyään varmaan kovin usein muistele menneisyyttään. Mutta silloin istuttiin painokoneiden ääressä tekemässä politiikkaa.

Punakaarti-lehden painokset saattoivat olla 15-20000 kappaletta (Raimo Laakian myöhempi lisäys: Ilmeinen värinkäsitys haastattelussa, näyttää liioittelulta. Jonkin erityisen vappuna myydyn Lokakuun painos saattoi olla lähellä tuota. Kalevi Mäkelä ja Hans Biström saattaisivat muistaa tosiasialliset painosmäärät ja myyntimäärät…) Vaikka liikkeellä oli vain joitakin satoja aktiivisia kannattajia, kaikkea vasemmistolaista aineistoa oli siihen aikaan helppoa levittää. Ja kun Punakaarti-lehteä aktiivisesti myi, sitä myös aktiivisesti ostettiin.

PH: Taistolaisen liikkeen synty Suomessa oli kai sitten maolaisuudenkin käännekohta?

RL: Taistolaisuutta ei vuonna ’68 ollut olemassa. Vuosikymmenen lopussa se alkoi syntyä SKP:n vanhan kaartin liikkeenä – Markus Kainulaisen ja Taisto Sinisalon ympärille. Nuorisoa ei alussa ollut mukana.

PH: Mikä sitten nosti taistolaiset vuosikymmenen nuorisoliikkeeksi?

RL: En tiedä, mitä tapahtui näiden vanhempien miesten ja nuorten välillä, mutta vuoden ’69 alussa muodostui ensimmäinen taistolainen nuorisojoukko. Varmasti käytiin läpi hyvin suurisuuntaisia ajatuksia vallankumouksesta ja vallan ottamisesta Suomessa – koska hurjalla voimalla he sitten lähtivät liikkeelle.

Myös joukko maolaisia käänsi takkinsa. Yksi keskeisiä hahmoja oli Reijo Lehtonen, jonka sukunimi nykyään on Kalmakurki. Nyt hän on kai SKP:n keskuskomitean jäsen. Myös nykyinen eduskuntatoimittaja Jaakko Laakso toimi ensin maolaisessa liikkeessä. Taistolaisuuden lähdettyä voimakkaaseen nousuun melkein kaikki anarkistit ja castrolaiset liittyivät heihin.

70-luvun alussa taistolaisuus rynni mahtavalla voimalla. Yksi telaketjumiehistä oli Aku Alanen, joka organisoi liikettä koko maassa. Sittemmin hän on kai aidosti lähestynyt ympäristöliikkeen näkökantoja.

PH: Jäljelle jäi pieni mutta kiinteä maolainen ryhmä. Ketkä sitä vetivät?

RL: Matti Puolakka, joka on mm. kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi, oli keskeinen henkinen hahmo, mutta toimi enemmän taustalla. Näkyvinä johtohahmoina olivat mm. Olli Santavuori – nykyisin porilainen vihreä, ja raikuli kulttuurivallankumouksellinen Peter Nilsson, joka ensimmäisenä Suomessa poltti USA:n lipun. Seppo Merinen ja Heikki Pihlaja olivat myös vahvoja hahmoja liikkeessä.

Osa maolaisen liikkeen aktivisteista tuli oikeistolaisista kulttuurisuvuista, mutta monet myös vanhan työväenliikkeen puolelta. Oma isoisäni hakattiin kiväärinperällä kuoliaaksi vankijunassa Kosken aseman ja Helsingin välillä vuonna 1918 (Raimo Laakian myöhempi lisäys: suvun perimätiedon pirstale on mahdollisesti virheellinen. Hjalmar Lagren ilmeisesti ammuttiin kuoliaaksi kuulustelun yhteydessä 15.5.1918 Suomenlinnassa. Koetan penkoa asiaa myöhemmin tarkemmin.), ja isäni oli Suomusjärven aktiiveja sosialidemokraatteja, hän vastasi luottamusmiehenä kunnan sosiaalitoimesta 60-luvun alussa.

Koen että linja jatkuu, kun nyt itse Helsingin verolautakunnassa vihreiden mandaatilla riitelen vähäosaisten ja vähällä toimeentulevien oikeudenmukaisesta verotuskohtelusta.

PH: Miten maolaisen liikkeen rahoitus Suomessa tapahtui?

RL: Maolaista liikettä täällä on aina rahoitettu käsittämättömän suurin uhrauksin: ihmiset ovat esimerkiksi myyneet perinnöksi saamiaan asuntoja. Siitä on syntynyt myös ristiriitoja, ja osa liikkeelle hyvin paljon rahaa lahjoittaneista on vetäytynyt sivuun aika katkeroituneinakin.

Liikkeiden guruilla on joskus äärimmäisen voimakas kyky vaikuttaa lähellä oleviin ihmisiin – ja Matti Puolakalla on tällainen kyky. Sama rahoitusmuoto jatkuu edelleen, nyt kulttuuriryhmä Idun piirissä. Sen kokouksissa käy nelisenkymmentä henkeä, joista puolet vanhaa perusjengiä ja puolet uusia tulokkaita, parikymppisiä. Myös he ovat valmiita panemaan likoon koko elämänsä ja omaisuutensa. Siinä uhrautuvuudessa on myönteisiäkin piirteitä.

PH: Eikö se muistuta uskonnollisia ääriliikkeitä?

RL: Kiina-seuran lehden kustantamista lähetystö tuki, mutta varsinainen poliittinen liike ei saanut taloudellista tukea. Lähetystöstä saimme joitakin julkaisuja jakeluumme, eikä meidän tarvinnut tilittää niistä mitään. Mutta se lienee muidenkin lähetystöjen normaali tapa.

Yksi tärkeä julkaisu oli pääministeri Zhou Enlain Afrikanmatkan puhe vuodelta ’64. Se sisälsi kahdeksan kohtaa Kiinan ulkomaisista suhteista, jotka eivät rakentuneet imperialismin pohjalle.

Kun julkaisimme maolaisissa lehdissä artikkeleita Suomen sisäpolitiikasta, niitä ei koskaan Kiinassa siteerattu. Mutta jos kirjoitimme jotakin Neuvostoliitosta, niin kirjoituksia saatettiin referoida jopa kiinalaisissa päivälehdissä. Se tietysti tuntui aika mahtavalta. Mutta kiinalaiset olivat kaikessa Neuvostoliiton piikittelyhalussaan kuitenkin tarkkoja: he eivät referoineet koskaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyneitä kirjoituksiamme. Näin he viestittivät, etteivät halua puuttua Suomen politiikkaan.

PH: Mikä osuus Suomi-Kiina -seuralla oli maolaisessa liikkeessä?

RL: Kiina-seura putosi minun hoidettavakseni ’69-70. Sen oli SKP perustanut 50-luvun alussa organisoidessaan suhteita sosialistisiin maihin. Kulttuuri-ihmiset menivät alussa seuraan mukaan suurin joukoin: Pentti Haanpäästä Sylvi Kekkoseen.

Kun Kiina ja Neuvostoliitto 50-luvun lopussa alkoivat riitaantua, ja Kiina-seura oli täysin SKP:n hallussa, oli looginen seuraus, että koko seuran toimintaa alettiin jarruttaa.

Meitä ärsytti Suomi-Kiina -seuran tilanne niin paljon, että minun johdollani organisoitiin aika härski seuran valtaus vuonna 1970. Enin osa hallituksesta ja koko toimistohenkilökunta – Laurikaisten perhe – vaihdettiin kertaheitolla kansankokouksessa. Valtauksen aikana seuralla oli kai 700 jäsentä, ja muutamassa vuodessa jäsenmäärä nousi 10 000:een. Lehden painos nousi kahdesta tuhannesta 15 000:een. (Raimo Laakian myöhempi lisäys: Tässäkin mahdollisesti lievästi epätarkkaa liioittelua. Jäsenmäärä seuraa vallattaessa oli noin 550.  Kiina Sanoin ja Kuvin -lehden erikoisnumeron 5/1972 painos oli 15 000).

Olin seuran lehden päätoimittajana 1970-75, ja vuoden 1975 alussa lähdin kaapelitehtaalle töihin. Lähtö liittyi ristiriitoihin siitä, millainen seuran tulisi olla – siitä väiteltiin maolaisessa liikkeessä. Itse ajoin melko liberaalia linjaa.

PH: Seuran valtauksen jälkeen sait kutsun Kiinaan. Taisit olla yksi ensimmäisiä suomalaisia kävijöitä kulttuurivallankumouksen jälkeen?

RL: Meitä kutsuttiin kolmen hengen ryhmä. Seuran puheenjohtaja Matti Kajantie, joka on nykyään jonkun ministeriön tutkija-virkamies, Nokian kumitehtaan luottamusmies Veikko Nikkanen ja minä. Olimme vuoden 1970 lokakuussa kuukauden Kiinan hallituksen vieraina, ja kävimme Pekingissä, Nankingissa, Kantonissa…

Kansallispäivän aattona meidät kutsuttiin pääministeri Zhou Enlain päivällisille, ja juhlissa oli mukana myös Kamputsean prinssi Norodom Sihanouk, nykyinen kansainvälinen pakolaisdiplomaatti.

Kanallispäivänä olimme Taivaallisen Rauhan Aukiolla, jossa Mao tervehti kansaa ja Lin Biao piti puheen.

Matkakokemus oli ihastuttava. Valtava sosiaalisuus tunki päälle kaikkialta. Työläis- ja korttelikomiteat toimivat, ja ruohonjuuriorganisaatio oli tavattoman vahva. Esimerkiksi puistoistutuksia ja kaikkia sellaisia arkipäivän juttuja hoidettiin yhdessä. Ihmiset ylipäätään tuntuivat olevan iloisia ja suhtautuvan tulevaisuuteen toiveikkaasti.

Kulttuurivallankumouksen ideat olivat 70-luvun alussa vielä vahvasti esillä. Kulttuurivallankumouksen tietyt ylilyönnit oli pystytty näkemään ja voittamaan. Vaikka kaaderikouluja on nyt paljon kritisoitu, niissäkin oli jotain vetoavaa: ihmiset elivät askeettisesti, ja raivasivat uusia alueita viljelykseen. Siellä työskenteli opettajia ja alemman tason puoluevirkailijoita, jotka näin joutuivat tekemään myös käsi- ja maataloustöitä, ennenkuin taas palasivat omiin työtehtäviinsä. Myös tavallisten koulujen yhteydessä oli verstaita.

PH: Tämän päivän Kiinassa ei kulttuurivallankumouksen aikaa muisteta hyvällä?

RL: Näyttää siltä, että aina kun Kiinan linja muuttuu, koko historia täytyy kirjoittaa uudelleen uuden linjan mukaan. Kulttuurivallankumouksesta tuodaan nyt esiin vain kielteisiä piirteitä. En millään suostu uskomaan, että kaikki se myönteinen, mitä näimme, olisi ollut vain teatteria. Luulen, että totuus on jossakin siellä välillä: kulttuurivallankumoukseen kuului sekä innostunut työ ja uuden synnyttäminen että rankaisuluonteiset paskahommat. Valtava määrä kiinalaista nuorisoa joutui kuitenkin kulttuurivallankumouksen ansiosta tekemisiin maaseudun ja ruumiillisen työn kanssa eikä sitä voitane pitää pelkästään pahana.

Vastaavia kokemuksia on Suomessa vaikea edes kuvitella. Itselleni jotakin  tällaista henkeä on ollut Inkoon Pohjoismaisella ympäristöleirillä 1979 ja Koijärven tapahtumissa. Kulttuurivallankumoukseen kuului spontaani kapinahenki kaikkea luutunutta vastaan – se sama idea on näkynyt Suomessa eri ympäristöliikkeiden toiminnassa.

PH: Nyt kun Kiina haaveilee nopeasta talouden noususta, ei enää puhuta kulttuurivallankumouksen kollektiivisista päämääristä vaan yksilöstä muutosvoimana.

RL: Kiinan ja Japaninkin kulttuureissa on aina esiintynyt voimakas yhteisöllisen hyvän ajatus. Meillähän länsimaissa jokaista yksilöä pidetään ainutlaatuisena ja yksilöllisyys toimii yhteiskunnan moottorina. Kiinassa kuitenkin kollektiivisuus toimi muutosvoimana. Historiallinen lähtökohta – valtavat luokkaerot ennen vallankumousta ja köyhyys – oli tietysti erilainen. Kollektiiviset muutokset olivat ensisijaisia. Varmaan on niin, että kun nälkä ja köyhyys alkavat olla takanapäin, niin kuin Kiinassa tänään alkaa olla, nousee oleelliseksi se, miten yksilö kokee itsensä. Elämän joukkoluontoisuus jää silloin taakse.

Kiinassa käynnin jälkeen oli helppo ymmärtää, miksi esimerkiksi syntyvyydensäännöstelykampanja toimi niin hyvin. Kampanjat saadaan läpi viemällä ne täsmällisesti ruohonjuuritasolle saakka. Kiinassa jokainen ihminen on jonkun ryhmän jäsen. Ammattiosastojen toiminta on ilmeisen todellista, ihmisten elämään vaikuttavaa. Keskustelut viedään läpi niin, että kaikki ihmiset tuntevat käsitteet ja tietävät tavoitteet.

Kaverini kävi Kiinassa jonkun vuoden minun jälkeeni ja sattui Shanghaihin hampaidenhoitokampanjan aikana. Hänen kävellessään aamuvarhaisella jossain syrjäkujalla kaiuttimista alkoi soida kampanjaohjelma, ja kaikista ovista ryntäsi ihmisiä kadunreunaan hammasharjat ja -mukit käsissään. Musiikin soidessa he rytmikkäästi kaikki yhtaikaa harjasivat hampaansa.

Nykyinen Kiinan talouselämän nopea kasvuvauhti perustuu paitsi dengiläiseen kapitalismin vapauttamiseen myös tähän vanhaan kykyyn organisoida kollektiivisia asioita tehokkaasti.

PH: Entä miltä aatteellinen kehitys Kiinassa tänään näyttää?

RL: Voisi sanoa, että marxismi kuoli Maon kuollessa. Sen jälkeen ovat kaikki sosialistiset maat oikeastaan olleet samassa veneessä. Puolan Solidaarisuus-liike oli yksi merkkipaalu: kansa nousi kapinaan ahdistavaa apparaattia vastaan, joka alkuperäisen hyvän tarkoituksensa hukattuaan oli muuttunut mahdottomammaksi kuin läntinen kapitalismi konsanaan. Andrzej Wajdan tuotannon läpikatsominen auttaa ymmärtämään sosialismin muuttumista asteettain hyvästä asiasta kurjaksi asiaksi, josta nyt on mentävä eteenpäin. Nyt Kiinassa tapahtuvat mielenosoitukset ovat varmasti tällaisen Puolan Solidaarisuus-liikkeen kaltaisen kehityksen alkusoittoa. Mutta varsinaisesta yksilönvapaudesta Kiinassa voidaan puhua vasta paljon myöhemmin, ehkä 5-15 vuoden kuluttua.

Marxismi on voittanut sen, mitä se on voinut voittaa tässä maailmassa, eikä se ole aivan vähän. Se ei enää kelpaa yhteiskuntafilosofiaksi – sen näkee niin Euroopan kapitalistisista kuin sosialistisistakin maista. Luokka-ajattelu on menossa ja tulossa ovat kysymykset, jotka ylittävät luokkarajat: ihmisyyden toteuttaminen koko laajuudessaan, ekologiset asiat, yksilön henkilökohtaisen onnen ja eheyden kokemukset. Köyhissä kehitysmaissa, joissa aineellinen kurjuus on suurille ihmisjoukoille jokapäiväistä, marxilainen luokkataistelu vielä pätee. Joku Filippiinit on jo välitapaus – on mielenkiintoista nähdä, mihin Corazon Aquinon vallankumous johtaa.

PH: Deng Xiaoping sanoo nyt yhdistävänsä sosialismin ja kapitalismin parhaat puolet Kiinassa.

RL: Kulttuurivallankumous oli Maolta hyvä yritys, mutta mahdoton, se ei voinut onnistua. Marxismi päättyi siihen. Se osoitti, että marxilainen filosofia ei ole riittävä totuus ihmisestä ja hänen yhteisöstään.

Kiinassa 80-luvun vallassa ollut Deng Xiaoping arvioi marxismin väärin. Hän uskoo voivansa pitää vanhan marxilaisuuden hyvät puolet ja kapitalismin hyvät puolet voimassa yhtä aikaa – mutta se ei onnistu. Lopputuloksena hän ehkä saa sosialismin huonot puolet ja kapitalismin huonot puolet. Dengin näkemys vie marxismia taaksepäin, ei eteenpäin.

PH: Miten maolainen liike kehittyi Suomessa Maon kuoleman jälkeen?

RL: Kiinassa syntyi heti kärkevä ristiriita äärivasemmiston – ns. neljän koplan vetämän suunnan – ja maltillisemman Hua Guofengin välillä. Kaikki maolaiset Suomessa asettuivat Huan kannalle. Sitä kesti joku vuosi. Sitten Deng Xiaoping palasi Kiinan johtoon, Hua sai kenkää ja puoluekokous romutti keskeisimmät Maon kulttuurivallankumouksen teesit.

Maailmalla maolainen liike jakaantui: äärivasemmistolaisella Yian Qingillä oli paljon tukijoita. Ruotsin ja Norjan maolaiset menivät pian Dengin linjan taakse. Suomessa pysyttiin Hua Guofengin kannalla. 70-luvun lopussa oltiin tultu tilanteeseen, jossa Suomen maolaisella liikkeellä ei enää ollut Kiinassa liittolaisia.

Maolainen liike ei maailmallakaan kyennyt uudistumaan. Länsi-Saksassa monet maolaiset siirtyivät vihreisiin, mutta heillä ei ole uusia filosofisia ajatuksia tuomisinaan, vaan vain ne vanhat organisatoriset ideat.

Suomessa siirryttiin Matti Puolakka ryhtyi kehittelemään kulttuuriryhmä Itua, jonka keskeinen teesi pelkistettynä kuului: marxilaisuuden historia on lopussa (silti ja juuri siksi: tehkää kunniaa) – ihmisyyden aika voi alkaa. Harmi, että tuosta laajasta filosofisesta kehittelystä on niin vähän julkaistua materiaalia. Riitta Fogel kuvasi prosessia runoissaan ja Puolakka julkaisi 1982 kirjan ”Mikä ihminen on?”, mutta nyt tuo kirja tuntuu jo aika vanhentuneelta.

PH: Mitä Maon kuolema ja maolaisen liikkeen hajaantuminen sinulle itsellesi merkitsivät?

RL: 70-luvulla en itse koskaan ollut kovin tunteellinen; ehkä en itkenyt kuullessani Maon kuolemasta. Nyt sen sijaan uskallan itkeä paljon pienemmistäkin asioista. Ystävieni kanssa kävimme allekirjoittamassa surunvalittelukirjan Kiinan lähetystössä, tummiin pukeutuneina. Elokuvateatteri Rexiin järjestettyyn muistotilaisuuteen otti osaa yli 500 ihmistä: mukana kulttuuriväkeä ja taiteilijoita.

Minulle tuo aikakausi on tavallaan päättynyt liukumalla. Inkoon ympäristöleirillä 1979 kävin uteliaana: uudet liikkeet olivat kovin tervetulleita. Siitä alkoi oikeastaan siirtyminen toiseen kulttuuriin: luin Komposti-lehteä, menin mukaan EVY:n toimintaan ja muihin ympäristöliikkeisiin. Sitten tuli Puolan Solidaarisuus-liike.

Liittoutuminen valtioiden taakse ei tänä päivänä tunnu mielekkäältä, koska maailmalta ei enää löydy innostavia esimerkkejä. Dengin politiikka Kiinassa on lähinnä sosialidemokratiaa: se ei ole voimakkaasti etsivää, ei taistelevaa eikä intohimoista. Sitä leimaa sosialidemokraattinen pragmatismi, josta ei erityisesti voi innostua.

PH: Millaiset suhteet sinulla on Kiinan lähetystöön Suomessa?

RL: Kansallispäivän coctailkutsuille Kiinan lähetystöön minut kutsuttiin viimeisen kerran vuonna 1981. 70-luvun alussa olin niissä juhlissa yksi harvoja paikalla olleita suomalaisia – ja vuonna 1981 olin tungoksessa, jossa parveili suomalaisia poliitikkoja ja talousmiehiä. Sen jälkeen ei minua ole kutsuttu.

Maolaisina vuosina kävimme lähetystössä usein pitkiä keskusteluja teoreettisluontoisista aiheista. Saatoimme pohtia: Onko luokkataistelu sosialismin liikkeellepaneva voima?

Viimeisen kerran kävin tällaista keskustelua vuoden 1980 keväällä toveri Wun kanssa. Yli kymmenen vuotta olimme olleet sangen yksimielisiä. Nyt Wulla olikin keskeisiin kysymyksiin aivan päinvastaiset kannat. ”Asia vain on nyt näin…” hän intti ilman perusteluja tai selityksiä. Eikä hän näyttänyt edes häpeävän.

Silloin aloin uskoa vanhaa porvarillista väittämää, että diplomaatin tehtävänä on valehdella maansa puolesta. Hän vain edusti kollektiivin johdon muuttunutta kantaa – ei muuta. Minä olin lähtenyt mukaan henkilökohtaisen rehellisyyden idean pohjalta, ja tiemme erosivat. Viime jouluna kuulin, että Wu kuoli Pekingissä vatsasyöpään menneenä kesänä – näitä mielenosoituksia hän ei ehtinyt enää nähdä.

PH: Vieläkö toimit Suomi-Kiina -seurassa?

RL: Vuonna 1975 lähdin pois seuran töistä, kun hävisin keskustelun siitä, millä tavalla seuraa tulisi käyttää poliittisen taistelun välineenä. Johtohahmot vaihtuivat silloin – ja olen tyytyväinen, että lähdin. Ihmisistä, jotka sinne jäivät, on kehkeytynyt muutaman ihmisen vaihtoehtoinen perheyritys. Saa tehdä itseorganisoitua työtä ja saa siitä palkan, mutta mitään kovin yleviä, ihmiskuntaan tai ihmisyhteisön tulevaisuuteen liittyviä tavoitteita ei sillä toiminnalla enää ole. Seuran jäsenmäärä on pudonnut takaisin muutamaan tuhanteen jäseneen. Siitä on tullut lähinnä matkailujärjestö.

Käyn seurassa kerran vuodessa joulun aikoihin. Minä vien kakun, he keittävät kahvit. Välillä oli vaikeitakin vuosia, mutta jatkoin sinnikkäästi vierailuja. Parina viime vuonna on keskustelu taas ollut ystävällisempää. Tämän tradition aion pitää.

PH: Olet viime vuodet seurannut myös vihreiden nousua poliittiselle kentälle. Miltä se sinusta näyttää?

RL: Vihreän liikkeen järjestäytymiskeskustelun tulos tuntuu tällaisesta vanhasta maolaisesta mukavalta. Jotakin on opittu: muodostetaan rehellisesti erimielisiä – mutta samaan suuntaan toimivia – aatteellisia ryhmiä, jotka yhdessä muodostavat väljän liiton. Olisi väärin, jos yksi auktoriteetti monopolisoisi kaiken edistyksellisyyden.

Maailma on monenkeskinen, täällä on viisi miljardia napaa. Ihmisten tiet tulla vastuullisiksi itsestään ja vastuullisiksi ihmisyhteisöstä ovat niin kovin erilaisia. On oltava monia ajatuksia ja monia ryhmiä. Tiettyä vastuunkantamista koko liikehdinnän eduista ja kilpailevien ryhmien ja kilpailevien johtohahmojen myönteistä huomioonottamista toki mielelläni näkisin. Voit olla jonkun kanssa eri mieltä ja silti samaa mieltä. Joku saattaa ärsyttää sinua ja silti voitte tehdä yhtä ja toista hyvää yhdessä.

PH: Takanasi on miltei 20 vuotta aktiivista yhteiskunnallista toimintaa. Mitä on edessäpäin?

RL: Luokkataistelut ovat takana eikä sosialismia enää ole. Zhou Enlai siteerasi aikoinaan ahkerasti vanhaa kiinalaista sanontaa: ”Tornissa tuntuva tuulenvire kertoo vuorilla nousevasta myrskystä.” Tällainen vire, eikä enää aivan pienikään, ovat kaikki uudet liikkeet: Koijärvi, vaihtoehtolehdet, uusi rockmusiikki, feminismi, vihreä liike, kiinnostus psykologiaan, elämäntapakokeilut, rauhanliike… Ne kaikki kartoittavat ihmisarvoista tapaa elää.

Juttu näkyy aika kielteisissäkin ilmiöissä kuten mainoksissa, juppikulttuurissa ja postmodernissa välinpitämättömyydessä. Tästä sopasta kiehuu kehittyneiden maiden seuraava myrsky, varmaankin se on muodoltaan enempi prosessi kuin perinteinen vallankumous. Siitä huolimatta tai juuri siksi se muuttaa maailmaa enemmän kuin perinteiset vallankumoukset.

PH: Entä kuinka kauan Raimo Laakia on tässä prosessissa mukana?

RL: Tietysti on tehtävä paljon työtä; mikäänhän ei muutu, jos ’mallander vain makaa’. Maailmanparannus on ajoittain helvetin tylsää ja raskasta puurtamista – mutta onneksi kukaan ei jaksa kauan puurtaa vastentahtoisesti. Pitkän päälle tulisi tietysti tehdä – niin itseni kuin muidenkin – asioita, joita omassa sydämessään todella haluaa, joista mieli nauttii. ”

 

Haastattelun ohessa on viisi studiossa otettua mustavalkoista kuvaa.

Väliotsikoiksi toimitus on poiminut otteita:

”Marxismi on voittanut sen, mikä sillä tässä maailmassa on voitettavana.”

”Kun Punakaartia aktiivisesti myi, sitä myös aktiivisesti ostettiin.”

”Maolaista liikettä on rahoitettu Suomessa poikkeuksellisin suurin uhrauksin.”

”Kirjoituksiamme Neuvostoliitosta referoitiin Kiinan päivälehdissä.”

”Kansallispäivän aattona olimme Zhou Enlain päivällisillä.”

”En suostu uskomaan, että kulttuurivallankumouksen hyvät puolet olivat vain teatteria.”

”70-luvun lopussa ei Suomen maolaisilla enää ollut Kiinassa liittolaisia.”

 

Kirjasi Raimo Laakia 27.1.2020

 

 

 

 

 

 

9. Johdatus Vihreän Langan kirjoituksiin neljännesvuosisata myöhemmin

Kaksi artikkelikokonaisuutta jälkipuinteineen ilmestyi Vihreässä Langassa syys-lokakuussa 1993. Niiden täytyy olla merkityksellisiä, koska lähes kaikissa maolaisuutta koskevissa dokumenteissa (tälläkin sivustolla) viitataan niihin.

Nyt neljännesvuosisadan päästä luettuna kirjoitusten todistusvoima on järkyttävä. Keskeiset haastatellut ovat Hannu Salvi ja Iris Keinänen. He hymyilevät kuvissa. Kamppailevat sisukkaasti Matti Puolakan puolesta. Yrittävät parhaansa.

Lopulta guru tuli tyytymättömäksi heidän työhönsä ja ajoi heidät ”väärinä” pois. Yksinäisyydessä molemmat pian kuolivat. Hannu 44-vuotiaana 11.12.1996 ja Iris 49-vuotiaana 4.2.2001.

Hannu Salvi syntyi 6.4.1952 ja Iris Keinänen 14.9.1951. Teini-ikäisinä he tulivat maolaiseen liikkeeseen.

Veljekset Hannu ja Lassi Salvi asuivat äitinsä kanssa Raumalla. Matkustin sinne pitämään Suomi-Kiina Seuran Kiina-viikkoa (oliko 1970 vai 1971?). Asuin Salveilla. Jäi mieleeni, kun heidän äitinsä laittoi minut muitta mutkitta nukkumaan sänkyyn veljesten keskelle.

Vuosikymmenten päästä Lassi kertoi, että Hannu oli hankkinut äidiltään  10 000 markan summan Saarenmaan kommuunin rahoittamiseen.

Iris Keinäsen muistan 1970-luvun alkuvuosilta, jolloin hän kulki Seppo Merisen kainalossa. Seppo oli Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtaja ja asui minun kaksiossani Karjalankadulla. Iris oli hiljainen, kirjoitti runoja ja proosaa, hänellä oli liuta siskoja. Mökilläni Piekkalanniemessä Iris läiski hyttysiä valkoista tapettia vasten, mistä en oikein pitänyt. Ja naapurit valittivat Iriksen koirasta, joka nosti metelin ”aina” kun he omassa mökissään ”vähänkin käänsivät kylkeä”.

Lassi Salvin kertoman mukaan WSOY oli 1980-luvulla halukas julkaisemaan Iriksen esikoisromaanin, mutta Iris vaati kirjaan mukaan ylistys- ja kiitoskirjoituksen Matti Puolakalle. Siihen WSOY ei suostunut ja hanke raukesi.

Hannu ja Iris olivat vuosikymmeniä uskollisista uskollisimpia Puolakalle. Epäilemättä heidän käytöstään ajoi hyvä maailmanparantamisen halu.

Heidän kohtalonsa olisi suonut olla parempi.

(Raimo Laakia 27.1.2017)

 

8. Kari Koskelan lähtötilitys 1992

Oulussa maolaisiksi ryhtyi Koskelan sisarussarja. Kaikki neljä olivat mukana lyhyempään tai pitempään. Markku toimi 1970-luvulla vuosikausia Suomi-Kiina Seuran pääsihteerinä. Pertti (Pertsa) jäi ikuisesti Puolakan kenraalistoon. Kari kirjoitti runoja (mm. Parnasso 1/1984 ss. 35-37). Hänen lähtötilityksensä ilmestyi Suomi-lehdessä 7/1992.

”Totalitarismi merkitsee kärsimystä.

Näkemys, jossa inhimillinen toiminta palautetaan yhteen kaikkivoipaan prinsiippiin saattaa olla tuhoisaa. Tyypillisimmillään tällaista ajattelua esiintyy erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta myös ryhmissä, joihin ainakaan tunnustuksellisesti ei kuulu uskovaisuus.

Itse kuuluin 80-luvulla kahteen otteeseen jälkimarxilaiseen Itu-järjestöön. Ryhmä esittää johtajansa viitoittamana määritelmän ihmisen todellisesta olemuksesta ja inhimillisen kehityksen dialektisista laeista. Järjestö pitää itseään ”ihmiskunnan etujoukkona”, jossa ihmiset asetetaan moraalisin perustein hierarkkisiin valtasuhteisiin. Kunkin ihmisen arvo mitataan siinä, miten hän suhtautuu johtajan esittämiin ajatuksiin; mittauksen tekee viime kädessä johtaja.

Miten ihmisestä tulee ”uskova”? Miten hän kadottaa itsetuntonsa ja sosiaalistuu ryhmään niin, että on täydellisen riippuvainen auktoriteettinsa hyväksynnästä ja opinkappaleista? Luullakseni totalitarismiin, psyykkiseen koteloitumiseen on arvotyhjiöisessä yhteiskunnassamme sosiaalisia paineita. On mahdollista, että välineellistyneiden ja laskelmallisten ihmissuhteiden näköalattomuus, turvattomuus ja taloudelliset ongelmatkin, ajavat ihmisiä etsimään ratkaisua autoritaarisesta ajattelusta, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu toisistaan, jossa moraaliset ohjeet on kodifioitu, jossa auktori selkeästi osoittaa kenelle on kumarrettava ja ketä on lupa halveksia.

Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ”preppaamaan”, puhumaan ääneen itufilosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisua iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmentautuu näin ”agiteeraamaan”, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodiin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ”asiallisille urille”. Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ”liikkeen ihmisten edessä” tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin tulossa jo ”meikäläinen”. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ”Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä yksi voikin olla kolme.”

Vähemmän mukana ollutta ei kuitenkaa heti päästetä ”syvimpien” ihmiskuntaa koskettavien salaisuuksien äärelle. Tavattuaan vieraantumisesta ja ihmissuhteiden tärkeydestä puhuneen kaaderin, hän kuuntelee kasetteja maailman pahuudesta yleensä ja siinä piilevästä epäoikeudenmukaisuudesta. Tulija solmii ihmissuhteita ”liikkeeseen” ja alkaa tukea sitä taloudellisesti. Usein hänen entiset ihmiskontaktinsa katkeavat, hän ryhtyy saarnaamaan ja saa käytökseensä oppimestarimaista nöyryyteen piilotettua ylemmyydentunnetta.

”Liikkeen jäsen” hänestä tulee vasta kun hän tajuaa johtajan ja hänen valittujensa ylivoimaisuuden muihin verrattuna, vasta kun hän on ”romahtanut”, mikä usein tarkoittaa vaikeaa psyykkistä kriisiä, jossa itsetunto murskaantuu, jossa karkeaa halveksimista ja nöyryyttämistä on pidettävä kunnioitettavana ja oikeutettuna ”kritiikkinä”. Jos tulijan romahtaminen ei kulje liikkeen haluamaan suuntaan ryhmän sosiaalinen paine voi muodostua sietämättömäksi. Tärkeäksi muodostuneet ihmissuhteet katkeavat yhtäkkiä, eilen vielä ylimpien ystävien käytös muuttuu kylmäksi ja töykeäksi. Tulija on pakotettu näkemään peilistä sen mitä hänen halutaankin näkevän.

Usein tulija nöyrtyy, hän hyväksyy valta-asetelman, hän alkaa elää toisten ihmisten elämää, hän alkaa tarkkailla itseään muiden silmin, hänestä tulee ”uusi ihminen”, joka on kykenemätön itsenäisiin päätöksiin ja jolle elämä on pelkkiä ennusmerkkejä ”teorian tulevasta hegemoniasta”. Hänestä tulee nappula peliin, jota ei kukaan tunnu ohjaavan, jossa hän on väline, ainainen häviäjä, joka ihmissuhteiden hierarkiassa etsii alistettavaa ja tahtoo alistua.

Taloudellinen hyödyntäminen on selviö: moni on ”pelastaakseen sielunsa” ja asemansa myynyt vaikkapa asuntonsa liikkeen hyväksi.

Mutta onko liikkeellä ohjaajaa? Tie helvettiinhän on kukitettu hyvin tarkoituksin, ja onkin luultavaa, että sisimmässään mikä tahansa ”ihmiskunnan eliitti” uskoo omaan nerouteensa, joka antaa oikeuden käyttää muita ihmisiä välikappaleina. Päämääräksi voidaan maalata mitä milloinkin, mutta luullakseni todellinen päämäärä saattaa olla itse valta-asetelmassa, pelissä, jossa ihmisten käyttäminen ja ohjailu tuo minuuden janoavaa tunnustusta, elämänmerkitystä, joka auttaa unohtamaan oman itsetunnon kokemat nöyryytykset: peli jatkuu ja keilat kaatuvat. Sitä paitsi, eihän ketään ole pakotettu mukaan; ihminenhän on itse vastuussa itsestään.

Poispääsy kyseisistä liikkeistä voi olla tuskallista. Ihmissuhteet ovat katkenneet, taloudelliset menetykset saattavat olla suuria ja katkeruuden ja vihan tunne voi myrkyttää elämää. Luottamus ihmisiin ja ylipäätään kyky solmia tuttavuuksia voi olla kivuliasta. Tuntuisi, että keskeiseksi muodostuu kysymys itsetunnon ja minäkuvan rakentamisesta, ei yksiulotteisena moraalisena ihanteena, vaan kokonaisena ajassa ja paikassa elävänä ihmisenä virheineen kaikkineen. Tavallaan meidän kilpailuhenkisessä arvomaailmassamme ihmiset, joilla on heikko itsetunto ovat väistämättä enemmän tai vähemmän riistaa. Eri asia on sitten se, voiko herran ja orjan maailmassa kukaan olla vapaa.

Kari Koskela, Helsinki.”

1. Radio 7.6.2016

http://areena.yle.fi/1-3471357 Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa 7.6.2016 Raimo Laakia ja Pirkko-Liisa Kastari kertovat maolaisuudesta. ”Vaihtoehtoliike Itun outo saaga osa 1 (56 min).” areena.yle.fi/1-3471357

Perttu Häkkisen tuoteseloste:

”Tämänkertainen päänavauksemme on eräs uramme eriskummallisimmista. Jokin aika sitten meitä lähestyi  legendaarisen suomalaisen punk-yhtyeen jäsen, joka kertoi, että heidän ennenaikaisesti menehtynyt solistinsa olisi 90-luvun alussa kuulunut ITU-nimiseen vaihtoehtoliikkeeseen, jota johti karismaattinen maolaistaustainen ideologi nimeltä Matti Puolakka. Aloimme huhtikuussa selvittää asiaa. Lukuisista yhteydenotoista huolimatta emme saaneet maan alle vetäytynyttä Puolakkaa lähetykseemme kertomaan tästä kiinnostavasta kotimaisen aatehistorian oksasta. Sen sijaan entinen aktivisti Raimo Laakia saapui muistelemaan menneitä. Laakia nosti haastattelussa esille myös väitteitä ryhmän sisäisestä kurinpidosta, johtaja-aseman käyttämisestä seksuaalisten suhteiden luomiseen, taloudellisista epäselvyyksistä sekä joidenkin jäsenten ennenaikaisista kuolemantapauksista. Ryhmän jäsenet kiistivät eilen lähettämässään tiedotteessa Laakian väitteet jyrkästi. Ensi viikolla kuulemmekin heidän versionsa tapahtumista. Jopa Puolakkakin on lupautunut mukaan. Kello 13-14 ylePUHE.”