9. Johdatus Vihreän Langan kirjoituksiin neljännesvuosisata myöhemmin

Kaksi artikkelikokonaisuutta jälkipuinteineen ilmestyi Vihreässä Langassa syys-lokakuussa 1993. Niiden täytyy olla merkityksellisiä, koska lähes kaikissa maolaisuutta koskevissa dokumenteissa (tälläkin sivustolla) viitataan niihin.

Nyt neljännesvuosisadan päästä luettuna kirjoitusten todistusvoima on järkyttävä. Keskeiset haastatellut ovat Hannu Salvi ja Iris Keinänen. He hymyilevät kuvissa. Kamppailevat sisukkaasti Matti Puolakan puolesta. Yrittävät parhaansa.

Lopulta guru tuli tyytymättömäksi heidän työhönsä ja ajoi heidät ”väärinä” pois. Yksinäisyydessä molemmat pian kuolivat. Hannu 44-vuotiaana 11.12.1996 ja Iris 49-vuotiaana 4.2.2001.

Hannu Salvi syntyi 6.4.1952 ja Iris Keinänen 14.9.1951. Teini-ikäisinä he tulivat maolaiseen liikkeeseen.

Veljekset Hannu ja Lassi Salvi asuivat äitinsä kanssa Raumalla. Matkustin sinne pitämään Suomi-Kiina Seuran Kiina-viikkoa (oliko 1970 vai 1971?). Asuin Salveilla. Jäi mieleeni, kun heidän äitinsä laittoi minut muitta mutkitta nukkumaan sänkyyn veljesten keskelle.

Vuosikymmenten päästä Lassi kertoi, että Hannu oli hankkinut äidiltään  10 000 markan summan Saarenmaan kommuunin rahoittamiseen.

Iris Keinäsen muistan 1970-luvun alkuvuosilta, jolloin hän kulki Seppo Merisen kainalossa. Seppo oli Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtaja ja asui minun kaksiossani Karjalankadulla. Iris oli hiljainen, kirjoitti runoja ja proosaa, hänellä oli liuta siskoja. Mökilläni Piekkalanniemessä Iris läiski hyttysiä valkoista tapettia vasten, mistä en oikein pitänyt. Ja naapurit valittivat Iriksen koirasta, joka nosti metelin ”aina” kun he omassa mökissään ”vähänkin käänsivät kylkeä”.

Lassi Salvin kertoman mukaan WSOY oli 1980-luvulla halukas julkaisemaan Iriksen esikoisromaanin, mutta Iris vaati kirjaan mukaan ylistys- ja kiitoskirjoituksen Matti Puolakalle. Siihen WSOY ei suostunut ja hanke raukesi.

Hannu ja Iris olivat vuosikymmeniä uskollisista uskollisimpia Puolakalle. Epäilemättä heidän käytöstään ajoi hyvä maailmanparantamisen halu.

Heidän kohtalonsa olisi suonut olla parempi.

(Raimo Laakia 27.1.2017)

 

8. Kari Koskelan lähtötilitys 1992

Oulussa maolaisiksi ryhtyi Koskelan sisarussarja. Kaikki neljä olivat mukana lyhyempään tai pitempään. Markku toimi 1970-luvulla vuosikausia Suomi-Kiina Seuran pääsihteerinä. Pertti (Pertsa) jäi ikuisesti Puolakan kenraalistoon. Kari kirjoitti runoja (mm. Parnasso 1/1984 ss. 35-37). Hänen lähtötilityksensä ilmestyi Suomi-lehdessä 7/1992.

”Totalitarismi merkitsee kärsimystä.

Näkemys, jossa inhimillinen toiminta palautetaan yhteen kaikkivoipaan prinsiippiin saattaa olla tuhoisaa. Tyypillisimmillään tällaista ajattelua esiintyy erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta myös ryhmissä, joihin ainakaan tunnustuksellisesti ei kuulu uskovaisuus.

Itse kuuluin 80-luvulla kahteen otteeseen jälkimarxilaiseen Itu-järjestöön. Ryhmä esittää johtajansa viitoittamana määritelmän ihmisen todellisesta olemuksesta ja inhimillisen kehityksen dialektisista laeista. Järjestö pitää itseään ”ihmiskunnan etujoukkona”, jossa ihmiset asetetaan moraalisin perustein hierarkkisiin valtasuhteisiin. Kunkin ihmisen arvo mitataan siinä, miten hän suhtautuu johtajan esittämiin ajatuksiin; mittauksen tekee viime kädessä johtaja.

Miten ihmisestä tulee ”uskova”? Miten hän kadottaa itsetuntonsa ja sosiaalistuu ryhmään niin, että on täydellisen riippuvainen auktoriteettinsa hyväksynnästä ja opinkappaleista? Luullakseni totalitarismiin, psyykkiseen koteloitumiseen on arvotyhjiöisessä yhteiskunnassamme sosiaalisia paineita. On mahdollista, että välineellistyneiden ja laskelmallisten ihmissuhteiden näköalattomuus, turvattomuus ja taloudelliset ongelmatkin, ajavat ihmisiä etsimään ratkaisua autoritaarisesta ajattelusta, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu toisistaan, jossa moraaliset ohjeet on kodifioitu, jossa auktori selkeästi osoittaa kenelle on kumarrettava ja ketä on lupa halveksia.

Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ”preppaamaan”, puhumaan ääneen itufilosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisua iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmentautuu näin ”agiteeraamaan”, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodiin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ”asiallisille urille”. Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ”liikkeen ihmisten edessä” tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin tulossa jo ”meikäläinen”. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ”Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä yksi voikin olla kolme.”

Vähemmän mukana ollutta ei kuitenkaa heti päästetä ”syvimpien” ihmiskuntaa koskettavien salaisuuksien äärelle. Tavattuaan vieraantumisesta ja ihmissuhteiden tärkeydestä puhuneen kaaderin, hän kuuntelee kasetteja maailman pahuudesta yleensä ja siinä piilevästä epäoikeudenmukaisuudesta. Tulija solmii ihmissuhteita ”liikkeeseen” ja alkaa tukea sitä taloudellisesti. Usein hänen entiset ihmiskontaktinsa katkeavat, hän ryhtyy saarnaamaan ja saa käytökseensä oppimestarimaista nöyryyteen piilotettua ylemmyydentunnetta.

”Liikkeen jäsen” hänestä tulee vasta kun hän tajuaa johtajan ja hänen valittujensa ylivoimaisuuden muihin verrattuna, vasta kun hän on ”romahtanut”, mikä usein tarkoittaa vaikeaa psyykkistä kriisiä, jossa itsetunto murskaantuu, jossa karkeaa halveksimista ja nöyryyttämistä on pidettävä kunnioitettavana ja oikeutettuna ”kritiikkinä”. Jos tulijan romahtaminen ei kulje liikkeen haluamaan suuntaan ryhmän sosiaalinen paine voi muodostua sietämättömäksi. Tärkeäksi muodostuneet ihmissuhteet katkeavat yhtäkkiä, eilen vielä ylimpien ystävien käytös muuttuu kylmäksi ja töykeäksi. Tulija on pakotettu näkemään peilistä sen mitä hänen halutaankin näkevän.

Usein tulija nöyrtyy, hän hyväksyy valta-asetelman, hän alkaa elää toisten ihmisten elämää, hän alkaa tarkkailla itseään muiden silmin, hänestä tulee ”uusi ihminen”, joka on kykenemätön itsenäisiin päätöksiin ja jolle elämä on pelkkiä ennusmerkkejä ”teorian tulevasta hegemoniasta”. Hänestä tulee nappula peliin, jota ei kukaan tunnu ohjaavan, jossa hän on väline, ainainen häviäjä, joka ihmissuhteiden hierarkiassa etsii alistettavaa ja tahtoo alistua.

Taloudellinen hyödyntäminen on selviö: moni on ”pelastaakseen sielunsa” ja asemansa myynyt vaikkapa asuntonsa liikkeen hyväksi.

Mutta onko liikkeellä ohjaajaa? Tie helvettiinhän on kukitettu hyvin tarkoituksin, ja onkin luultavaa, että sisimmässään mikä tahansa ”ihmiskunnan eliitti” uskoo omaan nerouteensa, joka antaa oikeuden käyttää muita ihmisiä välikappaleina. Päämääräksi voidaan maalata mitä milloinkin, mutta luullakseni todellinen päämäärä saattaa olla itse valta-asetelmassa, pelissä, jossa ihmisten käyttäminen ja ohjailu tuo minuuden janoavaa tunnustusta, elämänmerkitystä, joka auttaa unohtamaan oman itsetunnon kokemat nöyryytykset: peli jatkuu ja keilat kaatuvat. Sitä paitsi, eihän ketään ole pakotettu mukaan; ihminenhän on itse vastuussa itsestään.

Poispääsy kyseisistä liikkeistä voi olla tuskallista. Ihmissuhteet ovat katkenneet, taloudelliset menetykset saattavat olla suuria ja katkeruuden ja vihan tunne voi myrkyttää elämää. Luottamus ihmisiin ja ylipäätään kyky solmia tuttavuuksia voi olla kivuliasta. Tuntuisi, että keskeiseksi muodostuu kysymys itsetunnon ja minäkuvan rakentamisesta, ei yksiulotteisena moraalisena ihanteena, vaan kokonaisena ajassa ja paikassa elävänä ihmisenä virheineen kaikkineen. Tavallaan meidän kilpailuhenkisessä arvomaailmassamme ihmiset, joilla on heikko itsetunto ovat väistämättä enemmän tai vähemmän riistaa. Eri asia on sitten se, voiko herran ja orjan maailmassa kukaan olla vapaa.

Kari Koskela, Helsinki.”

1. Radio 7.6.2016

http://areena.yle.fi/1-3471357 Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa 7.6.2016 Raimo Laakia ja Pirkko-Liisa Kastari kertovat maolaisuudesta. ”Vaihtoehtoliike Itun outo saaga osa 1 (56 min).” areena.yle.fi/1-3471357

Perttu Häkkisen tuoteseloste:

”Tämänkertainen päänavauksemme on eräs uramme eriskummallisimmista. Jokin aika sitten meitä lähestyi  legendaarisen suomalaisen punk-yhtyeen jäsen, joka kertoi, että heidän ennenaikaisesti menehtynyt solistinsa olisi 90-luvun alussa kuulunut ITU-nimiseen vaihtoehtoliikkeeseen, jota johti karismaattinen maolaistaustainen ideologi nimeltä Matti Puolakka. Aloimme huhtikuussa selvittää asiaa. Lukuisista yhteydenotoista huolimatta emme saaneet maan alle vetäytynyttä Puolakkaa lähetykseemme kertomaan tästä kiinnostavasta kotimaisen aatehistorian oksasta. Sen sijaan entinen aktivisti Raimo Laakia saapui muistelemaan menneitä. Laakia nosti haastattelussa esille myös väitteitä ryhmän sisäisestä kurinpidosta, johtaja-aseman käyttämisestä seksuaalisten suhteiden luomiseen, taloudellisista epäselvyyksistä sekä joidenkin jäsenten ennenaikaisista kuolemantapauksista. Ryhmän jäsenet kiistivät eilen lähettämässään tiedotteessa Laakian väitteet jyrkästi. Ensi viikolla kuulemmekin heidän versionsa tapahtumista. Jopa Puolakkakin on lupautunut mukaan. Kello 13-14 ylePUHE.”