8. Kari Koskelan lähtötilitys 1992

Oulussa maolaisiksi ryhtyi Koskelan sisarussarja. Kaikki neljä olivat mukana lyhyempään tai pitempään. Markku toimi 1970-luvulla vuosikausia Suomi-Kiina Seuran pääsihteerinä. Pertti (Pertsa) jäi ikuisesti Puolakan kenraalistoon. Kari kirjoitti runoja (mm. Parnasso 1/1984 ss. 35-37). Hänen lähtötilityksensä ilmestyi Suomi-lehdessä 7/1992.

”Totalitarismi merkitsee kärsimystä.

Näkemys, jossa inhimillinen toiminta palautetaan yhteen kaikkivoipaan prinsiippiin saattaa olla tuhoisaa. Tyypillisimmillään tällaista ajattelua esiintyy erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta myös ryhmissä, joihin ainakaan tunnustuksellisesti ei kuulu uskovaisuus.

Itse kuuluin 80-luvulla kahteen otteeseen jälkimarxilaiseen Itu-järjestöön. Ryhmä esittää johtajansa viitoittamana määritelmän ihmisen todellisesta olemuksesta ja inhimillisen kehityksen dialektisista laeista. Järjestö pitää itseään ”ihmiskunnan etujoukkona”, jossa ihmiset asetetaan moraalisin perustein hierarkkisiin valtasuhteisiin. Kunkin ihmisen arvo mitataan siinä, miten hän suhtautuu johtajan esittämiin ajatuksiin; mittauksen tekee viime kädessä johtaja.

Miten ihmisestä tulee ”uskova”? Miten hän kadottaa itsetuntonsa ja sosiaalistuu ryhmään niin, että on täydellisen riippuvainen auktoriteettinsa hyväksynnästä ja opinkappaleista? Luullakseni totalitarismiin, psyykkiseen koteloitumiseen on arvotyhjiöisessä yhteiskunnassamme sosiaalisia paineita. On mahdollista, että välineellistyneiden ja laskelmallisten ihmissuhteiden näköalattomuus, turvattomuus ja taloudelliset ongelmatkin, ajavat ihmisiä etsimään ratkaisua autoritaarisesta ajattelusta, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu toisistaan, jossa moraaliset ohjeet on kodifioitu, jossa auktori selkeästi osoittaa kenelle on kumarrettava ja ketä on lupa halveksia.

Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ”preppaamaan”, puhumaan ääneen itufilosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisua iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmentautuu näin ”agiteeraamaan”, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodiin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ”asiallisille urille”. Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ”liikkeen ihmisten edessä” tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin tulossa jo ”meikäläinen”. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ”Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä yksi voikin olla kolme.”

Vähemmän mukana ollutta ei kuitenkaa heti päästetä ”syvimpien” ihmiskuntaa koskettavien salaisuuksien äärelle. Tavattuaan vieraantumisesta ja ihmissuhteiden tärkeydestä puhuneen kaaderin, hän kuuntelee kasetteja maailman pahuudesta yleensä ja siinä piilevästä epäoikeudenmukaisuudesta. Tulija solmii ihmissuhteita ”liikkeeseen” ja alkaa tukea sitä taloudellisesti. Usein hänen entiset ihmiskontaktinsa katkeavat, hän ryhtyy saarnaamaan ja saa käytökseensä oppimestarimaista nöyryyteen piilotettua ylemmyydentunnetta.

”Liikkeen jäsen” hänestä tulee vasta kun hän tajuaa johtajan ja hänen valittujensa ylivoimaisuuden muihin verrattuna, vasta kun hän on ”romahtanut”, mikä usein tarkoittaa vaikeaa psyykkistä kriisiä, jossa itsetunto murskaantuu, jossa karkeaa halveksimista ja nöyryyttämistä on pidettävä kunnioitettavana ja oikeutettuna ”kritiikkinä”. Jos tulijan romahtaminen ei kulje liikkeen haluamaan suuntaan ryhmän sosiaalinen paine voi muodostua sietämättömäksi. Tärkeäksi muodostuneet ihmissuhteet katkeavat yhtäkkiä, eilen vielä ylimpien ystävien käytös muuttuu kylmäksi ja töykeäksi. Tulija on pakotettu näkemään peilistä sen mitä hänen halutaankin näkevän.

Usein tulija nöyrtyy, hän hyväksyy valta-asetelman, hän alkaa elää toisten ihmisten elämää, hän alkaa tarkkailla itseään muiden silmin, hänestä tulee ”uusi ihminen”, joka on kykenemätön itsenäisiin päätöksiin ja jolle elämä on pelkkiä ennusmerkkejä ”teorian tulevasta hegemoniasta”. Hänestä tulee nappula peliin, jota ei kukaan tunnu ohjaavan, jossa hän on väline, ainainen häviäjä, joka ihmissuhteiden hierarkiassa etsii alistettavaa ja tahtoo alistua.

Taloudellinen hyödyntäminen on selviö: moni on ”pelastaakseen sielunsa” ja asemansa myynyt vaikkapa asuntonsa liikkeen hyväksi.

Mutta onko liikkeellä ohjaajaa? Tie helvettiinhän on kukitettu hyvin tarkoituksin, ja onkin luultavaa, että sisimmässään mikä tahansa ”ihmiskunnan eliitti” uskoo omaan nerouteensa, joka antaa oikeuden käyttää muita ihmisiä välikappaleina. Päämääräksi voidaan maalata mitä milloinkin, mutta luullakseni todellinen päämäärä saattaa olla itse valta-asetelmassa, pelissä, jossa ihmisten käyttäminen ja ohjailu tuo minuuden janoavaa tunnustusta, elämänmerkitystä, joka auttaa unohtamaan oman itsetunnon kokemat nöyryytykset: peli jatkuu ja keilat kaatuvat. Sitä paitsi, eihän ketään ole pakotettu mukaan; ihminenhän on itse vastuussa itsestään.

Poispääsy kyseisistä liikkeistä voi olla tuskallista. Ihmissuhteet ovat katkenneet, taloudelliset menetykset saattavat olla suuria ja katkeruuden ja vihan tunne voi myrkyttää elämää. Luottamus ihmisiin ja ylipäätään kyky solmia tuttavuuksia voi olla kivuliasta. Tuntuisi, että keskeiseksi muodostuu kysymys itsetunnon ja minäkuvan rakentamisesta, ei yksiulotteisena moraalisena ihanteena, vaan kokonaisena ajassa ja paikassa elävänä ihmisenä virheineen kaikkineen. Tavallaan meidän kilpailuhenkisessä arvomaailmassamme ihmiset, joilla on heikko itsetunto ovat väistämättä enemmän tai vähemmän riistaa. Eri asia on sitten se, voiko herran ja orjan maailmassa kukaan olla vapaa.

Kari Koskela, Helsinki.”

6. Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005

http://www.santavuori.com/Muistelmat.html

Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.

Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti  isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.

Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.

Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.

Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero

47   (Heli Santavuori 3.11.2008),

48   (Olli Santavuori 6.11.2008),

49   (O.S. 9.11.2008),

50   (O.S. 11.11.2008),

51   (H.S. 11.11.2008),

52   (O.S.11.11.2008),

53   (O.S. 26.11.2008),

54   (O.S. 4.12.2008),

116   (Vesa Keskisarja 26.3.2012),

118   (O.S. 1.5.2012),

127   (H.S. 19.7.2013),

128   (O.S. 20.7.2013),

132   (O.S. 26.2.2014)

www.santavuori.com/Muistelmat.html

Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.

Kirjeeni kokonaisuudessaan:

”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.

Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?

Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.

Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.

Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?

Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.

Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.

Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin  niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.

Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.

Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.

Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.

Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.

Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”

Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.

Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.

Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.

Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.

Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.

1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.

Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest         -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.

Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.

Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.

Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.

Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.

Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.

Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.

Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.

Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.

Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.

Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.

Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.

Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.

Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.

Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.

Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.

Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.

Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.

Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…

Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”