31. Johan von Bonsdorff: Demo 1969

Helsingin radikaaliväen elämää 1960-1970-lukujen vaihteessa on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä Demoa Kirkkokatu kakkosen kellarissa. Seppin kuvaus siitäkin on loistava.

”Alkaako vallankumous Kirkkokadulta? – Demo ja tuo käsittämätön kellarikansa

HYMYn reportterit kärsivät haaksirikon ja löytävät odottamattoman jutunaiheen. Vanhassa kukkakauppakellarissa kukkivat kaikki suomalaisen uusradikalismin suunnat sovussa keskenään – ainakin jotenkin. Gerassin neuvot on otettu vaarin, kirjapaino ja sananvapausyhdistys DEMO ry. Marraskuun liike painaa pamfletin, TRICONT kirjoja ja uuden lehtensä. Anarkistit, maolaiset ja – partioliikkeen radikaalioppositio, kaikki tarvitsevat ovat saaneet tiedonjulkistamiskanavan. DEMOn kellari ja Tricontin toimisto, laajat kansainväliset kontaktit, siellä aina apu ja ystävä – tai katto pään päälle. 60-luvun yltiödemokraattisuus tuhoutuu 70-luvun dogmaatikkojen saappaiden alle, kun maolaiset valtaavat DEMOn.

– Se on niin että ellei heitä tänne päästetä niin he tekevät kahta kauheamman jutun, sanoo Artturi.

– Mutta piru ajattele vähän, HYMY-lehti! Pitäähän nyt joku itsekunnioitus olla meilläkin. Pahimman sortin manipulaattorit, porvarillisen hegemonian palvelijat…

– vääristelijät paskiaiset…

– Joita kansa lukee kuin vimmattu, muista sekin. Jos me vaaditaan se luettavaksi ennen kuin juttu julkaistaan?

Kirkkokatu 2:n kellarissa, entisessä Kukkakauppojen Tukussa, on harvinainen vakava hetki. Koko vakioporukka – Vickan, Artturi, Hannu, Jore, Hemmo ja joku paikalla ollut maolainen – on pohtinut tilannetta pitkään.

Ongelma on syntynyt joitakin päiviä aikaisemmin, kun kaksi kaveria pysäköi urheiluautonsa Kirkkokadulle ja törmää sisään ovesta apua pyytämään.

– Terve, saiskos täältä vettä jäähdyttäjään, se keittää taas…

– Mikäs siinä, mutta tehdään vaihtokaupat: Te saatte vettä ja me saadaan vähän apua, mitä? Se on niinku talon periaatteita, jokaiselta kykynsä mukaan… Monistetta tässä ollaan kokoamassa.

Tulokkaat vilkaisevat ympäriinsä. Etuhuoneessa on lehtiä, monisteita, joitakin kirjoja, julisteita, merkkejä myytävänä. Seinillä FNL-julisteita, Leniniä, Fidel Castroa ja Guevaraa.

– Mikäs paikka tämä oikein on?

Vickan näyttää kellaria: TRICONTin kirjasto ja ryhmien kokoushuone, vieressä pieni toimistosoppi. Sitten DEMOn toimisto ja työhuone, Opiskelijoiden YK-liiton ja Marraskuun liikkeen toimistot, Yhteiskuntasuunnittelun seura ja Enemmistö ry, ja viimeisenä HMLS eli ”moottorilennokkiseura” eli maolaiset. Ja pihan puolella DEMOn offsetpaino ja kuvaushuone.

Vieraat kulkevat TRICONTin pöydän ympäri ja kokoavat monistetta. Se käsittelee Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä, mustien taistelua. Vieraat ovat kiinnostuneita, kyselevät kaikkea.

– Keitä muuten olette?

– No toimittajia, HYMY-lehdestä.

Tunnelma jähmettyy hetkeksi. Ei saatana, ei sitä. Mutta jätkäthän on ihan mukavia, vaikka heillä on selvästi jo jutunaihe silmissään.

– No jos te jotain aiotte tästä kirjoittaa niin tehkää sitten kunnon haastattelut.

Joitakin päiviä myöhemmin tulee ihan virallinen haastattelupyyntö. Se synnyttää pitkän keskustelun. Lopulta suostutaan, sillä ehdolla että teksti saadaan luettavaksi ennen julkaisemista. Jotain tässä on sentään opittu porvarillisesta julkisuudesta.

Teksti luetaan ja se on ihan OK. Mutta eihän koko juttua, taittoa, kuvia ja kuvatekstejä ole huomattu pyytää tarkistettavaksi. HYMY ei petä lukijoitaan. Tarkkasilmäiset toimittajat ovat huomanneet ilmoitustaulun johon jokainen kirjoittaa mitä päähän pälkähtää.

Nyt siinä on asiakirja joka on kuin Schuller-yllytyksen käänteisversio:

YLLYTÄN KAIKKIA, NUORIA JA VANHOJA, MIEHIÄ JA NAISIA, TARTTUMAAN ASEISIIN JA MURSKAAMAAN VÄKIVALLOIN TÄMÄN SIKAMAISEN YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄN JOSSA IHMINEN EI OLE IHMINEN VAAN RIISTON VÄLIKAPPALE.

OTTAKAA VIIMEISINKIN PISARA PORVARISTON TARJOAMASTA ASEIDENKÄSITTELYTAIDOSTA JA SAATTAKAA SE PALVELEMAAN TYÖVÄENLUOKKAA KAUTTA MAAILMAN.

ELÄKÖÖN VALLANKUMOUS

ELÄKÖÖN TOVEREIDEN VERELLÄ PUNATTU TIE JOTA ME TULEMME ASTUMAAN ILOLLA JA KUNNIOITUKSELLA

Se on kuin Kiinan kulttuurivallankumouksen seinälehti: säälimätöntä luokkavihaa – Joren ja maolaisten käymää oikeaoppisen fraseologian luokkakantaista kaksintaistelua. Ja HYMY repii mahtavat otsikot:

ALKAAKO VALLANKUMOUS KIRKKOKADULTA?

John Gerassin kylvämä siemen on itänyt nopeasti, vaikka talvi on vielä kesken. Ajatus liikkeen omasta painosta on jäänyt mieleen.

Vanhan kuppilassa Ilkka ja Jyrki ovat löytäneet kaverin jolla on vanha offsetkone myytävänä. Onhan kaveri hieman epämääräisen tuntuinen, mutta kone on olemassa eikä se tunnu kalliilta. Pankista neuvotellaan vekseli, sen alle neljä nimeä – Simo Rista, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Johan von Bonsdorff – ja kone on meidän.

Kone on Katajanokalla, pienessä huoneistossa. Mutta mistä saadaan reprokamera?

Sen rakentaa Simo Rista pahvilaatikoista. Valokuvaajana hänellä on vanhoja objektiiveja, joita kiinnitetään maalarinteipillä kahteen laatikkoon. Siinä on kamera – oikeaoppinen camera obscura. Tarkennus tapahtuu pahvilaatikoita siirtämällä. Voiko tuollainen toimia?

Kukaan ei osaa offsettekniikkaa, kukaan ei osaa painaa. Mutta miksi se olisi esteenä, voihan aina opetella. Jos jotkut opiskelijat Bostonissa osaavat, niin osataan mekin.

Kameraa ja konetta kokeillaan Katajanokalla. Simpalla on apumiehenä Börje Mattson, Opiskelijoiden YK-liiton ja TRICONTin Afrikkaryhmän aktivisti. Tunnit kuluvat, paperisilppua syntyy. Aamu on jo valjennut kun koneet sylkevät ulos ensimmäiset onnistuneet liuskat: Böön ja Simpan eteen piirtyvät K. Marxin parrakkaat kasvot.

Se toimii!

TRICONT on saanut häädön Rauhankodista. Asukkaiden mielestä rauhasta ei enää aikoihin ole ollut tietoa – eikä ihme, kun siellä ravaa pari sataa ihmistä, toimintaa on aamusta myöhään yöhön, ikkunoille heitetään kiviä tai ulvotaan kuin sudet kun ovi on iltaisin kiinni.

Uusi toimisto löytyy Kirkkokadulta. Se on tarpeeksi iso myös painolle. Opiskelijoiden YK-liitto, valtionapua nauttiva luotettava järjestö tulee päävuokralaiseksi. Helmikuussa 1969 kellari on täydessä toiminnassa.

YK-porukan mukana taloon tulee taloudenhoitajaksi Matti ”Artturi” Railio, joka pian hoitaa myös TRICONTin raha-asiat, vaikka hän jo syksyllä ilmoitti etteivät ”kehitysmaat kiinnosta”, mikä rienaaja! Toiminnan piiskaa heiluttaa edelleen ja yhä voimallisemmin Vickan Hedengren. Afrikka-ryhmän pojilta hän saa sopivan lahjan, satukirjan Fiffelin ordnar allt, sankarillisin terveisin Johannekselta (Pakaslahti) ja Mikolta (Lohikoski).

Antiautoritäärinen oppositioliike joutuu nyt vaikeuksiin lain kanssa. Painokone tarvitsee juridisen henkilön vastaavaksi. TRICONT ei ole ry, eikä sitä aiotakaan rekisteröidä. Pitää keksiä jotakin muuta.

– Ei siitä tule mitään jos TRICONT rekisteröidään, eihän me kuitenkaan voida sillä nimellä painaa muitten lafkojen kamaa.

– Ajatuksenahan pitäisi olla että tässä on kanava kaikille niille liikkeille, joilla on tarve painaa omaa vastainformaatiotaan. Tästä pitää tavallaan tulla sananvapauden esitaistelija.

– Perustetaan yhdistys joka vastaa kirjapainosta ja varsinaiset tekijät tulevat omalla nimellään sen rinnalle kustantajaksi.

Lakimiesapua saadaan Reijo Lehtoselta, HMLS:n jäseneltä, joka myöhemmin esiintyy myös ns. yllytysoikeudenkäyntien syytettyjen puolustajana, kunnes hän 70-luvun puolella omistautuu, nyt Reijo Kalmakurkena, ”luokkakantaisen” opiskelijaliikkeen puheenjohtajan tehtävään.

Päätetään perustaa sananvapautta puolustava ja kirjapainotoimintaa hoitava yhdistys, jonka nimeksi tulee DEMO. Nimen saa johtaa demokratiasta tai demonstraatiosta tai pelkästään demos-sanasta, miten vain haluaa. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitaan Jyrki Lappi-Seppälä. Aluksi jäsenistö on melkein sama kuin TRICONTin keskeinen porukka, myöhemmin DEMOn jäseneksi pääsee tekemällä työtä kirjapainossa.

Jonkun olisi kuitenkin hyvä osata painaakin. Alohan taiteilijakollektiivista löytyy Hannu Koivunen, jolla on alan kokemusta ja taustana vielä toiminta mm. Teiniteatterin kabareissa, kaikin puolin sopiva tähän kellariteatteriin. Alohan taloa puretaan, Hannu on joutumassa asunnottomaksi. Hän muuttaa Kirkkokadulle töihin ja asumaan. Demon huoneessa, ison pöydän alla on Hannun koti seuraavat neljä-viisi kuukautta.

– Lähinnä romua, toteaa hiljainen Hannu, painokoneen nähtyään. Se on lähes samaa luokkaa kuin ne 1000 paria villasukkia, jotka jostakin syystä kuuluivat kauppaan. Sukat ovat kaikki terättömiä.

Mutta painamaan ruvetaan heti. Töitä tehdään niin kiivaasti, että kun kesän jälkeen investoidaan uusiin ja kunnollisiin koneisiin siihen ei enää tarvita vekseliä tai muuta luottoa. Yhtään ei tämä porukka jää bostonilaisista jälkeen.

Ensin tehdään TRICONTin monisteiden kansilehtiä ja itse tekstiä, lennäkkejä mielenosoituksiin ja sitten kokeillaan jo lehden tekoa. Ensimmäisenä syntyy anarkistien ULTRA-lehti.

Ensimmäinen oikein vaativa painotyö on Marraskuun liikkeen Vaatteet pois ja aatteet, mielisairaiden kirjoituksia, alkuvuodesta pidetyn kilpailun satoa.

Kirjan toimituskunta Raija Alhon johdolla on mukana työssä, leikkaa, kokoaa ja sitoo. Ensimmäinen painos on epäilemättä osoitus enemmän innosta kuin taidosta. Mutta se on alusta loppuun meidän kaikkien tekemä!

Sitten seuraavat nopeassa tahdissa Mikko Valtasaaren Kiina-kirja Nouseeko aurinko idästä?, jonka kustantajana on TRICONT, ja sitten vielä FRELIMOn johtajan Eduardo Mondlanen kirja Mosambikista. Sen toimeksiantajana on Teiniliitto, siellä tullaan tekemään Taksvärkkiä FRELIMOlle.

Mondlane on murhattu pakettipommilla helmikuussa, mutta hänen leskensä Janet käy katsomassa kellaripajaa.

TRICONTin ja kolmasmaailmalaisuuden kaikki käyrät osoittavat edelleen nousua. Työryhmiin tulee uutta väkeä ja ruokahalu kasvaa. Toukokuussa ryhdytään julkaisemaan TRICONT-lehteä, luonnollisesti oman kirjapainon tuotetta. Ensimmäinen numero käsittelee Brasiliaa, seuraavissa otetaan mm. Portugalin siirtomaat ja Palestiinan kysymys käsittelyyn.

Kirjasto on päässyt vauhtiin, lahjoituksia on tullut sekä itse aktivisteilta että muualta. Nopeasti TRICONT on saavuttanut paikan monen suomalaisen sydämessä. Opettajat, toimittajat, opiskelijat, koululaiset pyytävät apua, tietoja ja neuvoja. Kansan Uutisten ulkomaantoimittaja Hilkka Ahmala muistaa testamentissaan TRICONTia valtavalla kirjalahjalla. Kun toiminta aikoinaan loppuu kirjastosta tulee Helsingin yliopiston aloittelevan kehitysmaaopetuksen instituutin Interkontin kirjaston pesämuna.

Leikeryhmä toimii Peter Lodeniuksen johdolla päivittäin, leikkaa omia, lahjaksi saatuja ja sopivasti varastettujakin lehtiä. Ja Castron linja sopii meillekin: Olemassaolevasta tiedosta ei makseta eri korvausta. Kuuba kopioi kirjoja omaan käyttöönsä, me otamme tietoja sieltä mistä ne vain on otettavissa.

Tricontilaisia on mukana Jyväskylän Kesän suunnittelussa. Tricontilta tilaa Vaasan kesä kokonaisen seminaarin kehitysavusta. Myös Kemin Punainen kesä kiinnostuu Tricontista, kun mennään uusille alueille: Nyt tulee Finncont tai Tuohikontti! Nyt ryhdytään soveltamaan Frankin riippuvuusteoriaa, metropoli-satelliittiajattelua myös Suomeen.

– Kaavahan on lähes identtinen: Ajatelkaa esimerkiksi sähköä. Sitä tuotetaan jossakin pohjoisen vesivoimalassa, kuljetetaan Etelä-Suomen teollisuusalueille ja myydään siellä pääomalle halvalla, mutta Pohjois-Suomi saa ostaa sitä takaisin omaan käyttöönsä kaksi kertaa kalliimmalla.

Atte Blom, USA-ryhmän vetäjä – joka yhteistyössä HYYn uuden kulttuurikeskuksen kanssa on tuottanut maahan Mustien panttereiden johtajat Bobby Seale ja Ray Masai Hewitt – kokoaa uuden ryhmän ja lähtee puhumaan Kemiin.

Demon asema on nopeasti vakiintunut, ystäviä ja tukijoita riittää. Yllättävän moni vastaa kun kerjätään rahoitustukea Tricontille ja Demolle: TV-teatterin päällikkö Timo Bergholm, professori Yrjö Littunen, ja varsinainen yllätysnimi Joel Toivola.

– Mikä ihmeen Toivola?

– No sehän on suurlähettiläs.

– UMn mies meidän rahoittajana? Mitä mätää tässä on?

Pari puhelinsoittoa riittää asian selvittämiseksi.

– Se on entinen Pekingin suurlähettiläs, tunnettu suurlähettiläskunnan maolaisena. Varmaan ihan vilpittömän kiinnostunut.

Materiaaliapua tulee myös yllättäviltä tahoilta, Demon tekstit ladotaan pallokoneilla, jotka tulevat KOPilta, Ylioppilaskuntien liiton entisen pääsihteerin Kari Rahialan myötävaikutuksella.

Työntekijäkaartiin ovat liittyneet Hemmo Koivula joka ryhtyy kuvaajaksi ja Jorma Kajos joka tekee mitä vain mutta osan ajasta piirtää karrikatyyreja ja kiusaa maolaisia poliittiseen väittelyyn.

Albanian johtajasta Enver Hoxhasta käydään ankaraa väittelyä, hänen linjastaan joka on niin kiinalainen että jossakin vaiheessa kiinalaiset itse huomaavat tulleensa ohitetuiksi. Albania ei luonnollisestikaan osallistu Moskovan työväenpuolueiden ns. neuvottelukokoukseen, sen sijaan Kuuba ja Fidel Castro ovat mukana. Tästä on maolaisilla omat näkemyksensä, joita he tekevät Jorelle selviksi.

Hiukan myöhemmin HMLSn kämppään johtavan oviaukon ylle ilmestyy uusi iskulause:

ENVER HOKSAA, CASTRO EI!

Maolaiset eivät tiedä, kuten tavallista, pitäisikö heidän olla tyytyväisiä vai epäillä ankaraa pilkantekoa.

Muuten kellarin erimerkkiset toverit tulevat sujuvasti toimeen keskenään, vaikka tiukkailmeisillä, vakavilla maolaisilla onkin usein vaikeuksia sulattaa TRICONTin castrolaisten tai Ultra-lehden anarkistien aivoituksia.

Yleinen luottamus säilyy vielä, asemasotavaihe ei vieläkään ole alkanut. Eri puolilla kellaria, eri myyntipisteissä on rahapurkkeja, johon odotetaan ihmisten laittavan rahaa monisteista, kirjoista yms. Vain kerran niistä kähvelletään isompi summa. Mutta kirjastosta häviää ennen pitkää enimmät arvoteokset.

Kävijöitä riittää, eri ryhmien aktivistien lisäksi tulee uteliaita, ystäviä, asiakkaitakin. Runoilija Leif Färding, joka asuu veneessä Pohjoisrannan T-laiturissa, poikkeaa usein kotimatkallaan.

Kerran kellariin tunkeutuu herrasmieshäirikkö, äänekäs suomalainen toimitusjohtaja joka on joutunut jättämään kapakkareissunsa kesken ja on siitä valmiiksi vihainen. Nyt hän haluaa selittää demolaisille Suomen sodat ja niiden merkityksen sekä kommunismin ja vallankumoustouhun yleisen kelvottomuuden.

Suostuttelusta huolimatta hän kieltäytyy lähtemästä, jolloin hänet ohjataan ulos, kieltämättä vähän kovakouraisesti. Takki lentää edellä ja mies lähtee pelastamaan lompakkoaan. Täytyy vallankumouksellisillakin olla oikeus kotirauhaan.

Hetken kuluttua poliisi tulee paikalle. Häirikkö on kansallisessa hädässään turvautunut poliisiin. Hänet on ilmoituksen mukaan ankarasti pahoinpidelty. Poliisi tutustuu tilanteeseen ja kellarikansaan ja poistuu, todettuaan että nämähän ovat kovin asiallisia.

Se on ainoa kerta jolloin poliisi – ehkä suojelupoliisia lukuun ottamatta – vierailee vallankumouspesäkkeessä. Silti on sellainen tunne, että paikkaa pidetään silmällä. Puhelin käyttäytyy oudosti, ulkomailta soitetaan paljon ja ulkomaalaisia käy runsaasti. Nämä ovat huumeaallon aikoja, pilveä poltellaan ympäri länsimaailmaa, Suomessakin. Ja kovempaa kamaa on tulossa kaiken aikaa.

Mutta DEMO pidetään suhteellisen puhtaana. Totta kai sielläkin ollaan joskus pilvessä, mutta vähäistä se kuitenkin on. Anarkistitkin, joiden toiminta ainakin osittain rahoitetaan hassiksen myynnillä, pitävät nämä hommansa loitolla.

Kerran kellariin astuu amerikkalainen sotilaskarkuri Tukholmasta, josta aine enimmäkseen tulee. Kaverilla on kukkaruukut kainaloissaan, ja ruukuissa komeasti hamppua kasvamassa. Artturi kääntää ystävällisesti mutta päättäväisesti nuorukaisen ovelta. Rajansa kaikella.

Vappuna 1969 maolaiset rikkovat USAn suurlähetystön ikkunoita. Kun vakioporukka tulee illanvietosta kantapaikastaan Savannasta, poliisit ovat vahtimassa Kirkkokadulla. Demolaisilla on pieni etumatka, mutta olosuhteista johtuen Artturi ei saa avainta sopimaan reikään ja niin on vain lähdettävä pakoon. Pihalla juostaan pukeilla olevan veneen ympäri, monta kierrosta ennen kuin lain käsi tavoittaa. Sofiankadulla ei kuitenkaan kestä monta minuuttia todeta, ettei tällä iloisella seurueella ole kertakaikkiaan voinut olla mitään tekemistä Kaivopuiston tapahtumien kanssa.

Poliisista ei kuitenkaan Kirkkokadulla erityisesti pidetä. Ajan mittaan kertyy ilmoitustaululle kunnioitettava valikoima valokuvia niistä suojelupoliiseista jotka epätoivoisesti yrittävät mielenosoituksissa näyttää siltä kuin he olisivat tavallisia kohtuullisen kiinnostuneita katselijoita.

Silti kerran otetaan oikein yhteyttä poliisiin. Demossa on kuukauden päivät asunut vankikarkuri. Hänet on tuonut Vesa Keskisarja, yksi kantaveikoista, joka anarkistien ja maolaisten kautta päätyy lopulta taistolaisten leiriin – jossakin vaiheessa myös DEMOn silkkipainon pyörittäjäksi. Mies on vailla asuntoa ja majailee mielellään kellarissa, joka muutenkin on pelastanut sekä suomalaisia että ulkomaalaisia monesta tukalasta asuntotilanteesta.

Yhtenä aamuna kellarin uumenista kuuluu hirveä hätähuuto ja vaikerrus. Mies on juuri herännyt ja pitelee toista jalkaansa.

– Katsokaa tätä jalkaa! Sehän on ihan sininen, voi perkele, se on kuolema, se on kuoliota…

Mies on kuolemanpeloissaan. Hän on edellisenä iltana vetänyt pään täyteen Anti-Iceä, kaasutinspriitä.

Artturi tarkastelee tapausta. Sitten hän rauhoittelee miestä.

– Sukka. Sehän on märkä, se on värjännyt jalan.

Elämä palaa miehen silmiin ja hän hoitaa sinä päivänä hommiaan kellarissa vähän tavallista reippaammin. Mutta kun sitten selviää että hän on varastanut vanhalta tädiltä radion ja rahaa niin mitta on täysi.

– Jos nyt olisi vienyt rikkaalta, niin sillä ei olis niin väliä. Mutta tuolla tavalla, ei käy.

Kellariraati on yksimielinen. Artturi soittaa poliisille ja ilmoittaa mistä karkurin löytää.

Viikkoa ennen Jyväskylän Kesän suurta Latinalaisen Amerikan kongressia heinäkuussa 1969 Demossa on vilskettä. Ohjelmajohtaja Olli Alho on tilannut TRICONTilta perusaineiston ja Jyrki Lappi-Seppälä on sen koonnut, suureksi osaksi kuubalaisen tilastoaineiston pohjalta. (Vielä toista kymmentä vuotta myöhemmin siihen vedotaan, sitä käytetään. Myös TRICONTin muusta aineistosta todetaan vielä 80-luvulla että se on joko ainoa teksti tai sitten parasta mitä suomeksi on olemassa eräistä maista ja ilmiöistä.)

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Koko vakioporukka on mukana, vahvistuksena ainakin Jyrki ja S. Vuorokaudet ympäriinsä revitään. Vickan latoo kunnes nukahtaa koneen ääreen. Hannu ja Jyrki vievät hänet kävelylle. T-laiturin raikkaassa merituulessa voimat palaavat taas, työ voi jatkua.

Kellarin uumenissa sivuja kuvataan ja kehitetään. S. paikkaa filmejä, siveltimellä täytetään valkoiset täplät jotka osoittavat pölyhiukkasen paikan. Ja niitä on runsaasti, kellari ei ole mikään ilmatiivis laboratorio. Hannu painaa ja sivuja syntyy. Sunnuntaiaamuna S. ja Reijo Nikkilä ovat lähdössä aamukoneella Jyväskylään selostamaan kongressia radiolle.

Kellarissa kamppaillaan. Nyt on kyse Tricontin ja Demon maineesta – olemmeko vakavasti otettava vaihtoehtoisen tiedon tuottaja, sananvapauden esitaistelijoita? Latinalaisen Amerikan kongressissa on luvassa poliittista dynamiittia, anti-imperialistinen juhla porvareiden kustannuksella ja heidän tiedotusvälineittensä  myötävaikutuksella. Me emme saa pettää.

Silmät vuotavat verta kun sunnuntaiaamu valkenee. Viimeiset sivut on kuvattu, nyt kerätään sivuja ja nidotaan. Aamuauringossa katselemme valmista tulosta: Latinalainen Amerikka – kolmasosa kolmatta maailmaa ja takakannessa DEMO/TRICONT.

Reijo ja S. ottavat lämpimäiset mukaansa Jyväskylään ja lisää tulee illalla.

Jossakin vaiheessa Ilta-Sanomat huomaa että 50-luvun radikaalirabulisti Jörn Donner pitää toimistoaan yhtä kerrosta ylempänä kuin Demon kellari. Häneltä kysytään mielipidettä, ilmeisesti vanhana radikaalina?

Donner on vilpittömän(?) hämmästynyt. Iltikselle hän sanoo ettei pysty käsittämään tuota kellarikansaa joka siellä tekee työtä yötä päivää, ilman palkkaa.

– Käsittämätöntä.

Vuosina 69-70 DEMO painaa käytännöllisesti katsoen kaikki radikaaliliikkeen aineistot. Vakituisesti ilmestyviä lehtiä on mm. TRICONT, maolaisten Punakaarti, anarkistien Ultra, ASSn Soihtu, sitten talvesta lähtien uusien FNL-ryhmien ahkerasti ilmestyvä Vietnam Voittaa. Kolme kertaa yrittää koko vasemmiston yhteiseksi teoreettiseksi keskustelulehdeksi perustettu Marxilainen aikakauskirja päästä liikkeelle, ennen kuin se tukehtuu järjestösodan puristuksessa. Pieniä kirjoja ja vihkosia tehdään tukuttain, uusilla koneilla on tiivistä käyttöä. Toiminta on suorastaan menestyksellistä.

Pari kertaa on painokanne lähellä. Kotkassa paikallinen Suopo – joka pitkään on tehnyt voitavansa Kotkan nuorten yhteiskunnallisen seuran KONYSin toiminnan häiritsemiseksi, keksii että KONYSin toimiston ikkunassa oleva juliste on lainvastainen: Siinä käsi rypistää Yhdysvaltain lippua – jälleen ”rikos lippua kohtaan”! Syyte kohdistetaan tietysti painoon.

Mutta jutusta ei tule muuta kuin kuulusteluja. Sama on tulos kun anarkistien Ultraa halutaan syyttää huumeiden mainostamisesta, mitä se epäilemättä jossakin mielessä tekee, sen lisäksi että lehdessä esimerkiksi kerrotaan miten kärpässienilientä voi valmistaa sopivan nautittavaksi.

DEMO tiedetään. Ulkomailla ja Suomessa. Kolmannen maailman matkalaiset ja valkoiset katutason turistit löytävät tiensä Kirkkokadulle, saavat ystäviä, neuvoja, yösijankin jos niin tarvitaan. Esiintyjät, puhujat ohjataan Vanhan kulttuurikeskukseen, joka yleensä järjestää heille esiintymismahdollisuuden lähes ilman varoitusaikaa. Suomessa mitä erilaisimmat yhteisöt ja yksilöt ottavat yhteyttä – kun Helsinkiin kokoontuu kansainvälinen partiolaiskongressi niin siellä syntyy radikaalioppositio, joka nopeasti painattaa vastarinta-aineistonsa Kirkkokadulla.

Ruuhkia ei voi välttää, aikatauluja on vaikea pitää kun suurin osa työvoimasta on vapaaehtoista, vaikkakin melkein ympärivuorokautista. Aina ei ole mahdollista päättää töiden tärkeysjärjestyksestä täysin sovussa. Paine kasvaa kun uudet FNL-ryhmät pääsevät vauhtiin. Ryhmäläiset ovat uuden sukupolven maolaisia, huippuaktiivisia. He kouluttavat pian itselleen omat painajat, samoin HMLS.

Kellarin enimmäkseen tricontilaiselle vakioporukalle on ajan mittaan jo kehittynyt tiettyä ammattitaitoa, sekä painon että toimiston puolella. Kulttuurivallankumouksen hengessä heille ruvetaan vihjailemaan ”asiantuntijoista” – Maohan on sitä mieltä että on tärkeämpää olla punainen kuin asiantuntija.

Vuoden 1970 aikana tilanteet muuttuvat. Poliittinen kaivautuminen on alkamassa, ASS siirtää painotyönsä linjakkaammille painoille. Monet TRICONTilaiset siirtyvät ASSn mukana toisille linjoille, jäljelle jäävistä monet joutuvat työelämään. Jyrki Lappi-Seppälä, Reijo Nikkilä ja S. joutuvat autokolariin matkallaan Turkuun, perustamaan Suomi-Kuuba -Seuran ensimmäistä paikallisosastoa. He ovat poissa koko kevään.

Vickan saa pestin Hertta Kuusiselta, joka yhtenä päivänä varovasti koputtaa ovelle Kirkkokadulla, tyylinsä mukaan elegantisti valkopitsiseen kesähattuun ja samoin valkopitsisiin kesähansikkaisiin pukeutuneena. Hän tulee pihan kautta, pimeitä ja likaisia painopuolen käytäviä ja löytää sieltä Vickanin:

– Tulisitko sihteerikseni Demokraattisten naisten kansainväliseen liittoon?

Syksyllä maolaiset kaappaavat DEMOn, siististi ja yksinkertaisesti. Sääntöjen mukaan äänikelpoinen jäsen on se joka on ahkerasti ollut painohommissa mukana. Maolaiset ja joku vielä mukana oleva taistolainen yhdistävät vuosikokouksessa voimansa ja ottavat itselleen määräysvallan.

Niin päättyy eräs luku sananvapaustaistelussa – yhteisvoimin käyty kamppailu porvarillisen julkisuuden hegemoniaa vastaan: Ajatus että kaikensorttiset radikaaliyhteisöt voisivat käyttää samoja kanavia erilaisten ajatustensa ja näkemystensä julkistamiseksi menee – väliaikaiseen? – hautaan 60-luvun mukana ja tyylilleen uskollisena: Omien perustasovaltaisten sääntöjensä mukaan äänestäen ja demokraattiseen tulokseen tyytyen.

Syrjäytettyjen innostus luonnollisesti lopahtaa. Pian he jättävät Kirkkokadun, joka jää kokonaan maolaisille. TRICONTin ryhmät alkavat hajaantua, Afrikka-ryhmä marssiin Bulevardille ja jatkaa elämäänsä Rauhanpuolustajien piirissä, Palestiina-toimintaa yritetään vielä pitää yllä, jopa maolaisten seurassa. Viimeisenä jatkaa vielä lehti, jonka virkeä elämä päättyy vasta kesällä 1973.”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 23.8.2017)

 

 

30. Johan von Bonsdorffin kirja 1986

Vuonna 1968 ja jokaisena vuonna sen jälkeen mielenosoituksissa ja radikaaleissa tapahtumissa kulki aina Seppi, välillä kävelykepillä, välillä ilman. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli oikeakin nimi, Johan, ja hän työskenteli ainakin Yleisradiossa ja Hufvudstadsbladetissa. Kun 1960-luku oli peruuttamattomasti ohi, hän kirjoitti kirjan ”Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986”. Kirja on niin hyvä, että jopa Matti Puolakka kerran innostui sitä kehumaan.

Seppi oli meidän silloisilla mittareilla mitattuna kolmasmaailmalainen, castrolainen, Kuuban kannattaja. Muista castrolaisista poiketen hän jäi mieleen aktivistina, joka ei ykskaks siirtynytkään Bulevardille ajamaan Maailman rauhanneuvoston Neuvostoliitto-myönteistä agendaa.

Meitä maolaisia kirja käsittelee jonkin verran kohdissa, jotka olen seuraavaan poiminut. Kuvaavaa on, että maolaisnimiä esiintyy vain kolme. Se ei ole vääristelyä vaan totta: olimme aina tavattoman keskusjohtoinen ryhmä.

”…Yleiskeskustelu kulkee jo lähes tekohengityksellä. Ottaen huomioon että valtausta ei ole edeltänyt laaja ideologinen valmistelu on suorastaan ihmeellistä ettei puhuttava ole alkanut ehtyä jo aikaisemmin. Nyt on päätösten aika. Ponsitehtaat ovat käynnissä, puheenjohtajien takana näyttämöllä Lars D Eriksson ja maolaisten henkinen johtaja Matti Puolakka työskentelevät uutterasti. Lala sanelee ja Puolakka hakkaa kirjoituskonetta: Lyhyitä lauseita ylioppilaskunnasta, yliopistosta, tieteestä ja yhteiskunnasta väsätään kokouksen harkittavaksi…” (Vanhalla ylioppilastalolla 1968).

”…Kohta alkaa kuulua. Jalkoja tömistellään, vihellyskonsertti vihloo korvia. Nousemme seisomaan, jotkut penkkien päälle. Edessä joku heittää hajupommin.

Vihreiden barettien ystävät alkavat menettää hermonsa. Harvat näkevät mitään, kukaan ei kuule. Filmi keskeytetään, valot syttyvät ja omistajan kutsumat poliisit tarkastavat rauhallista elokuvayleisöä. Kuka nyt tässä vaiheessa paljastaisi itseään. Pitää pysyä hiljaa kuin kala vedessä kuten Maon sissi. Tarkoituksena on sabotoida esitystä perusteellisesti ja pitkään.

Pimeäksi taas ja ”vietkongien” metsästys jatkuu. Sama konsertti. Sitten edessä voimakas räjähdys. Nyt ovat poliisit silmänräpäyksessä paikalla. Pomminheittäjä otetaan kiinni. Hän on – kuinkas muuten – anarkisti: Ultra-lehden sielu Tipi Larmela. Poliisi korjaa talteen myös maolaisten henkisen johtajan Matti Puolakan, joka ei malta olla huutamatta. Hän rimpuilee ansiokkaasti vastaan poliisien kantaessa häntä ulos kuin karhua peijaisiin…

…Keväällä saamme tuomiot. Larmela saa kahdeksan kuukautta kuritushuonetta, muodollisesti laittomasta räjähdysnallin hallussapidosta. Puolakka saa virkavallan estämisestä kuusi kuukautta vankeutta, me muut sakkoja…” (Elokuvateatteri Alohassa 1968).

”…Kannunvalajien lehti Tutkain aloittaa vuoden 1969 alusta uudestisyntyneenä ja siitä tulee uuden korkeakoulupolitiikan ja ideologisen keskustelun keskeinen foorumi. Toimituskunta on tiukoissa käsissä, johtavina hahmoina Kari Toikka ja Pekka Aarnio, mutta katto on korkealla ja seinät leveällä: Ensimmäisessä numerossa maolaisten johtaja Matti Puolakka puolustaa ”oikeaoppista marxismia” ja kirjoittajien piiriin mahtuu myös keskustalaisia kuten Tapio Rajavuori…”

”…Muualla länsimaailmassa erilaiset kiinanmieliset ryhmät, maolaiset, jakavat vuoden 1968 perinnön trotskilaisten kanssa. Suomeenkin syntyy maolaisryhmä, jonka kannatus on tietyssä vaiheessa huomionarvoinen. Silti Suomessa vasemmiston opiskelijaliike etenee Moskovan tietä. Trotskilaisten ajattelijoiden ja lehtien suosio on suuri, trotskilaisia on perin vähän. Anarkistejakin on kourallinen, jotka heiluttavat mustia lippuja, polttavat pilveä ja pilailevat kaiken ja kaikkien kustannuksella. Karsinointi on alkanut, pienryhmät muuttuvat yhä pienemmiksi eikä yritys pitää yllä keskusteluyhteyttä ja synnyttää vapaan teoreettisen keskustelun perinnettä – Marxilaisen aikakauskirjan muodossa – ole elinvoimainen.

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

Ylhäällä Tuomiokirkon portailla vappumarssin toimitsijat höristävät korviaan. Mikä on se meteli joka tulee tuolta Senaatintorin laidalta?

Yhteen nurkkaan on kerääntynyt äänekäs joukko jolla on julisteita ja isokokoisia kuvia. Kuvista erottuvat puhemies Mao Zedongin lempeät piirteet sekä Stalinin suomalaisille tutut aurinkoiset isän kasvot.

Iskulauseet vaihtuvat, nyt sieltä tulee varsin suorasukaisia hyökkäyksiä kansanrintamahallituksen vakauttamispolitiikkaa vastaan, työväenpuolueiden petturuutta vastaan.

Se riittää. Olavi Poikolainen, SKPn kansainvälisten asiain sihteeri, lähtee selvittämään asiaa. Pian maolaisten osasto saa kuulla kunniansa: Ellei tämä melu lopu ja kuvat häviä niin toimenpiteitä seuraa.

Eihän heitä kovin monta ole, mutta oikeasta kulmasta kuvattuna vaikutus on häkellyttävä. Maailmalle, kansainväliseen jakeluun, lähtee kuvia suuresta maolaisten osastosta, ihmeestä moskovanmielisten suomalaisten kommunistien vappumielenosoituksessa vuonna 1969.

Onko Suomeen syntymässä vasemmisto-oppositio, kun nyt kommunistit ovat mukana hallituksessa, jonka politiikka kohtelee sekä työläisiä että pienviljelijöitä ja pikkukauppiaita armottomasti?

Vai onko tämä pelkästään jälkimaininkeja vuodesta 1968, Vanhan valtauksesta ja Tshekkoslovakia-mielenosoituksista?

Vappuna 1969 on epäilemättä etsinnän aika monelle nuorelle radikaalille.

Jo Hakaniemen torilla S. tapaa Timo Lahdenmäen, joka on aikoinaan ollut Sadankomitean taloudenhoitaja ja on sitten maolaisten kautta päätynyt SKPn jäseneksi. Pari viikkoa aikaisemmin Timo on rientänyt Kirkkokadun kellariin näyttämään uutta jäsenkirjaansa:

– Nyt pääsen seuraamaan edustajakokousta!

Se on SKPn 15. edustajakokous, se josta osa edustajista marssii ulos ja joka lopullisesti vahvistaa kahtiajaetun todellisuuden. Timo marssii vähemmistön mukana Koittoon.

Nyt S. kysyy tuleeko hän marssimaan Kiilan tai ASSn ruoduissa.

– En kummassakaan, minä marssin täällä kärjessä. Entisten Punakaartilaisten perässä. Haluan tuntea miltä sen pitää oikeesti tuntua.

Maolaisuus Suomessa?

Siitä ei tulisi kovin laajaa lukua maan poliittisessa historiassa. Mutta 60-luvun lopussa ja varsinkin 70-luvun alkupuolella maolaiset ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia että S. saa oikein oman kotiryssän, joka pyrkii hänen kauttaan pääsemään selville näitten kiinanmielisten aivoituksista. S. lounastaa ihan mielellään lähetystösihteeri Albert Akulovin – vanha tuttu 60-luvun alun ylioppilaspolitiikan ajoilta – kanssa ja kuuntelee tämän juttuja siitä millaista oli työskennellä ulkoministeriössä Stalinin aikana, kun generalissimus mieluummin oli hereillä silloin kun muut ihmiset yleensä olivat nukkumassa, kun virkamiehet tekivät päivävuoron ja sitten Stalinin yövuoron ja metrojunat odottivat virkamiehiä asemalla kunnes ”työ-yö” oli päättynyt.

Mutta Akulov ei paljoakaan keskusteluista kostu. Ensinnäkin S. ei sellaiseen lähde mukaan ja toiseksi – ei maolaisten sisäisistä asioista juuri paljoakaan tiedetä vaikka he majailevatkin samassa Kirkkokadun kellarissa. Maolaiset keskittyvät kouluttamaan kaadereitaan tulevaisuuden suuria tehtäviä varten. Heillä on vain vähän aikaa ja kiinnostusta muita toimintoja varten – lukuunottamatta Vietnam-liikettä, jonka he vuoden 1969 syksyllä hetkeksi valtaavat lähes kokonaan itselleen.

Maolaisuus on 60-luvulla yhtä kuin Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura. Se perustetaan 1968 mutta jo edellisenä vuonna on pieni piiri – mm. Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Matti Puolakka – Kiinasta kiinnostuneita vasemmistolaisia alkanut kokoontua ja painattanut jopa ensimmäisen suomenkielisen julkaisun.

Kulttuurivallankumous kasvattaa kiinnostusta mutta tärkeiksi muodostuvat myös sisäpoliittiset kokemukset opiskelijaradikalismista ja kansanrintamasta. Marxilaisuuden elvyttäminen ja oppositio hallituspolitiikkaa vastaan ovat yhä useamman nuoren mielessä. Kummallekaan ei katsota SKP:n tarjoavan juuri mahdollisuuksia.

Kun HMLS perustetaan siitä tulee ensimmäinen oppositioryhmä eduskuntapuolueista vasemmalle. Alkuaikoina maolaisuutta ei kovin selkeästi korosteta ja jäseninä ovat monet nuoret ASS-laiset jotka myöhemmin näkyvät taistolaisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä: Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela, Heikki Hirvensalo, Jaakko Laakso. Pian Kiinan linja kuitenkin tulee selvästi esille, satojen kukkien sijaan nousee yksi ainoa oikea ja monet jäsenet jättäytyvät pois.

Vielä 1969 maolaisten vaikutus ASSssä on huomattava. Kenties kolmasosa jäsenistöstä on enemmän tai vähemmän Kiinan linjoilla, maolaisia valitaan Sosialistisen opiskelijaliiton liittokokousedustajiksi mutta ASSn johdosta heitä pidetään syrjässä.

Myös työpaikoilla on jonkin verran kannatusta. SKPn edustajakokouksen aikana liikkuu ilmeisen todenperäinen huhu että Tampereen piirin valtuuskuntaan olisi päässyt livahtamaan maolainen pääluottamusmies, jollaisia kerrotaan olevan useampia Tampereen työpaikoilla.

Loppujen lopuksi maolaisuus on silti Suomessa kovasti helsinkiläisen opiskelijanuorison ilmiö. Mutta opiskelijaliikkeen spontaanisuus ja laaja teoreettinen pohdinta ei istu maolaisliikkeessä. Se keskittyy henkisen johtajansa Matti Puolakan johdolla opiskelemaan niitä arvokkaita oppi-isiä, joiden synkät kuvat koristavat Punakaarti-lehden kantta ja jotka sisältyvät ilkeämielisten castrolaisten muotoilemaan tunnukseen:

MARX – ENGELS – LENIN – STALIN – MAO ZEDONG – PUOLAKKA!

Puolakka on karismaattinen opettaja jonka oppitunnit ovat suositut. Vain harvoin hän unohtaa opettajan asemansa ja saattaa osallistua Kirkkokadun kellarilaisten juominkeihin, silloin tosin hyvin tehokkaasti. Myös tälle on hänellä teoreettinen selitys:

– Proletaarinen kaksinaismoraali. Se tarkoittaa sitä että minä voin sallia tämän itselleni mutta opetuslasten ei tule sitä nähdä.

Maolaiset ovat ahkeria ja tunnollisia opiskelijoita ja materiaalinsa levittäjiä. Mutta niinpä Punakaarti-lehteä onkin mukava myydä esimerkiksi vappumielenosoituksissa vanhoille veteraaneille, joille lehden nimi tuo mieleen vallan toisenlaisia asioita.

Mutta vaikka liike kasvaa jonkin verran 70-luvulla se jää ilmeisesti kauas maolaispuolueen perustamisesta. Kenties ulkomaiset esimerkit varoittavat, olisihan varsin noloa jos vaaleissa vallankumouksen kärkijoukko saisi vain joitakin satoja ääniä.

Kiinan suurlähetystö sensijaan elää pitkään toivossa ja antaa kaikinpuoleisen tukensa maolaisille, jotka valtaavat Suomi-Kiina -seuran SKPltä 70-luvun alussa. Myöhemmin HMLS saa seuraa muilla paikkakunnilla – eräissä suuremmissa kaupungeissa perustetaan ryhmiä ja lisäksi eräänä päivänä olemassaolonsa julkistaa – Hankasalmen Marxilais-Leniniläiset Työläisnuoret, jotka kuitenkin ennen pitkää löytävät poliittisen kotinsa taistolaisliikkeestä.

SKPtä ja Neuvostoliiton suurlähetystöä ilmeisesti kuitenkin silloin tällöin huolestuttaa maolaisten sinnikäs toiminta, varsinkin silloin kun he tehokkaasti järjestävät lähes parin sadan tuhannen lentolehtisen jaon samanaikaisesti useammilla paikkakunnilla, aamuisin tehtaiden porteilla.

Muuten heidän osakseen jää Don Quijoten rooli – ilman Rosinantea.

Suvaitsevuuden aika alkaa olla ohi radikaaliliikkeessä. Tshekkoslovakian miehitys on herättänyt monia, jotka ovat uskoneet Hyvän voittavan maailmassa pelkästään omalla voimallaan. Nyt haetaan laajempaa maailmanselittäjää, pohjaa olemassaolevan yhteiskunnan perusteelliselle mullistukselle. Enää ei olla kaikkien ihmisten yhteisen ihmisyyden asialla – nyt on vanha järjestys kaadettava, sorrettujen luokkien ja kansojen noustava yöstään.

Muualla länsimaailmassa tämä johtaa maolaisliikkeen voimakkaaseen kasvuun: Länsi-Saksan SDSn rippeistä perustetaan maolainen KPD-puolue, joka ottaa itselleen vanhan kommunistipuolueen nimen. USAn SDS hajoaa kolmasmaailmalaisten Weathermen-liikkeeseen ja Progressive Labour -puolueeseen, joka on maolaisuuden sävyttämä. Ruotsissa Vänsterns ungdomsförbund ja Norjassa Sosialistisk folkepartin nuorisojärjestö menevät samaa tietä. Ranskassa trotskilaiset ja maolaiset jakavat vuoden 1968 perinnön.

Suomessa siirrytään SKPn vähemmistöön. Syyttä eivät monet näe taistolaisissa Suomen maolaisia, vaikkakin etiketit ja mausteet tulevat itänaapurista.

…Opiskelijaradikalismin etsinnän vaiheessa se (taistolaisuus) näytti olevan ainoa voima joka asettaa yhteiskunnallisen kehityksen kyseenalaiseksi, joka pohtii ja argumentoi. Vähemmistöläiset aktivistit jaksoivat käydä sanasotaa uupumattomien maolaisten kanssa kun vasemmiston muut ryhmät eivät ottaneet niitä vakavasti…”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 26.7.2017)