1960-luvulta näihin päiviin
Vielä löytyi varsin perehtynyt kommentoija ”matkamiehenmietteita.blogspot.com/2020/05/jouko-aaltosen-dokkari-pieni-punainen.html” .
Lähettäkää hei lisää vinkkejä, jos huomaatte aihetta – ja tarkoitan laajemminkin kuin vain elokuvaa – jossain käsitellyn.
Mieleeni jäi kysymys, kuka meistä oli kultahammasrannikon paljasjalkainen kuljeskelija? En osaa arvata.
Kirjasi Raimo Laakia 17.5.2021
Vanhan liiton miehenä, eläkeläisenä joka tuskin osaan sähköposteja lähettää, olen aivan yllättynyt, että facebookissa käytiin näin monipolvinen ja asioita tarkasti seurannut keskustelu Jouko Aaltosen elokuvasta. Keskustelussa esiintyy hämmentävä määrä ihmisiä, tykkäyksiä, kommentteja, naurua ja surua. Vanhan ajan nuotiopiiri metsässä pitkän retken jälkeen!
Kiinnostuksen määrästä intoutuneena minulla on toivomus teille netin osaajille: Wikissä on muutama esitys maolaisuudesta, Matti Puolakasta, MLR:stä, Idusta jne., mutta missään ei näy lähteenä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustoa. Joku ne on johdonmukaisen viisaasti noin kirjoittanut ja demokraattisesti sensuroinut. Jos joku teistä kokee arvokkaaksi, että tämäkin sivusto yhtenä lähteenä mainittaisiin, saattaisitte avittaa asiaa. Itse en osaa, on wikin kirjoitus- ja keskustelumaailma minulle sen verran ufo. Lapsuudessani ei Lemmulan kylällä ollut talvisin teitä, hevosen ajouria lumessa vain! Siitä maailmasta on vähän haasteellista hypätä sujuvaksi nettiosaajaksi kinaamaan, mitä wikissä saa tai ei saa olla.
Noh, ei sivuston näkyminen wikissä välttämättä nyt niin tärkeää ole, tulipahan vaan positiivisuuksissani mieleen.
Pieni korjaus seuraavaan aloitusjuttuun: Koordinoin kyllä toimintaani Lassi Salvin kanssa, mutta en ollut fyysisesti mukana tuossa pöydän alle -tilaisuudessa. Henkisesti kyllä!
Useimmat nimet olen lyhentänyt nimikirjaimiksi. (Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021).
”Antti Rautiainen, 15. toukokuuta 2020
Tää oli kiinnostava dokumentti kaikille sektologian ystäville: https://areena.yle.fi/1-50282027
Olen joskus aikaisemminkin muistellut ainoaa kohtaamistani Matti Puolakan kanssa, joko facebookissa tai twitterissä, mutta menkööt toisenkin kerran.
90-luvun lopulla maolaiset (vaihtoehtoliike itu) yrittivät jonkinlaista comebackia Helsingissä (ehkä) viimeisen kerran, ja oli jonkinlainen tapahtuma Kampin palvelutalossa, jota menin jostain syystä seuraamaan. Entiset maolaiset Lassi Salvi ja Raimo Laakia tulivat paikalle sabotoimaan tapahtumaa, koska halusivat estää maolaisten uuden tulemisen.
Keskustelu oli jyrkkää, jonka seurauksena Puolakka meni protestiksi pöydän alle istumaan, ja ilmoitti ettei tule sieltä pois ennen kuin Lassi ja Raimo pyytävät anteeksi. Anteeksi ei pyydetty, mutta muistaakseni Puolakka tuli lopulta pois pöydän alta.
Muistaakseni Juhani Lohikoski oli myös paikalla.
S.E.
Vallankumous tulee pöydän alta!
S.K.
Oli ihan mielenkiintoinen dokkari. En tiennyt aiemmin maolaisten ja stalinistien väännöistä. Nauratti, että päädyin itsekin taannoin räntäiselle marraskuiselle pellolle kaivamaan niitä viimeisiä perunoita ja kiemuraisia porkkanoita. Idealismi on mutaista.
A.R.
Ehkä talonpoikaisarmeija vielä nousee ja vapauttaa Suomen!
A.L.
Kyllähän se melkein siinä mitataan et jos et kestä perunannostoa marraskuisessa räntäsateessa niin parempi sitten keskittyä vaikka johonkin twitteraktivismiin.
A.L.
Niin ja marraskuinen perunapelto ei ole idealismia vaan kylmää materialismia.
A.R.
Siksi teknologia ja edistys, joka on keskuslämmityksen lämpöistä materialismia!
A.K.
Halpa kulissi, ei kestä.
S.K.
Se muta vaatii idealismia. Sitä meinasin. Dyykkaus on helpompaa – ja opiskelu.
S.K.
Paska homma, että sillä idealismilla ei elä, eikä niillä mutasilla perunoilla maksa vuokraa ja sähköä. Ja pelkkä puuron nieleminen nyt on vaan aika itsekuritusta nykyoloissa. Siihen vielä ne kylmät suihkut ja voi sanoa, että se on vallankumous joka ei ole minun.
S.K.
Se itsekuritus onnistuu jos on sellaisen tarve. Kohti uusia masennuksia siis!
A.L.
Joo, siinä on ehkä hyvä että tietää mitä itsekuritus on ja että siihen pystyy, mutta että henkilökohtaista kärsimystä oleellisempaa on kollektiiviset resurssit, jolloin välittömässä tilanteessa on parempi esim. ostaa ne perunat tai kasvatella pientä määrää kotitarpeiksi, mutta pitää mielessä että jos tulevaisuus ei olekaan tällaista materiaalista yltäkylläisyyttä mihin on totuttu niin tästäkin kannattaa nautiskella kun vielä voi, mutta että koittaa rakentaa sitä pakotien mahdollisuutta sekä yhteisöllisellä että yksilöllisellä tasolla.
Idealismista ja realismista niin Bonanno virkkoi hyvin, että kun huolestuneet ihmiset kysyy että mitä tulemme syömään niin idealisti katsoo kirjaa ja ihmiskuntaa, ja vastaa että ”ajatuksia”, kun taas realisti katsoo pyssyä ja sanoo että ”pettua”.
S.K.
Onhan noita tiluksia Suomessa ja siitäkin pinta-alasta menee ryynit pääosin teollisuushallien sioille ja siivekkäille. Ei lääni ja ryyni ihan heti lopu – kun lähtee sillä pyssyllä sitte hakemaan.
A.K.
Kuinkas suuri osa peltoalasta muuten tällä hetkellä menee tuotantoeläimille teollisuushalleihin?
S.K.
80 % holleilla.
L.H.
Mä rupeen ehdottomasti käyttämään tuota pöydän alle menemistä protestimetodina!
A.K.
Jos vituttaa, mene pöydän alle.
Juhani Lohikoski
Mulla on hämäriä muistoja tuosta. Oli hyvin hämmentävää.
J.S.
Dokumentti on hyvä, mutta esimerkiksi Ruotsin maolaisen ja FNL-liikkeen vaikutusta ei siinä mainittu. Tukholmassa oli tietysti aktiivisempaa, ja sieltä otettiin mallia, mikä tietysti helpommin sujui meidän ruotsinkielisiltä.
V.H.
Ei ole helppoa meistä kenelläkään…
K.K.
Laakia vieraana Perttu Häkkisen ohjelmassa: https://areena.yle.fi/1-3471357
K.K.
Puolakalle uskolliset: https://areena.yle.fi/1-3484129
J.R.
Ite kävin Puolakan kängin kokouksessa yhen kerran joskus 90-luvun alkuvuosina. Venäjällä oli käynnissä joitain tehtaan valtauksia joissa työläiset olivat ottaneet itse hoidettavakseen teollisuuden hallinnoinnin ja tuotannon myynnin ja palkkojen maksun itselleen. Puolakan porukka kutsui jengiä koolle solidaarisuustoiminnan järjestämiseks näille. Homma meni muistaakseni niin et nää oli jo etukäteen perustanu jonkun yhdistyksen ja valinneet sen hallituksen ja rahastonhoitajat ja tuli sit sellanen käsitys et me anarkistit saatas alkaa järjestää sitä toimintaa ja kerää Puolakan tilille rahaa. Tai jotain. En tiedä, en menny seuraavaan kokoukseen. Reko ehkä meni. Mut jos en ihan väärin muista ni vähän myöhemmin sinne Venäjälle lähti suomalaisten anarkistien delegaatio vierailemaan. Olisko sinne joku nuorisotroikka lähtenyt, jossa ainakin toveri Zaippari ja toveri Antti Rautiainen mukana? Vai meniks tää jotenkin muutoin?
Myöhemmin Puolakan porukka alko käymään meiän kantabaarissa Bar Tubessa ja pyörii jossain punk keikoillakin. Niillä oli ihan selkee yritys solmii elävä yhteys niinä vuosina nousseeseen radikaaliin nuorisoon. Eestiläisen Vennaskond anarkisti bändin porukkaan niillä muuten oli hyvät välit. Mut vuodet oli verottaneet Puolakan karisman, loppuun, eikä sitä jaksanu kukaan oikeen kuunnella. Paljon mielenkiintoisempia juttuja siellä Tuben takahuoneessa samoihin aikoihin puhui eräs Monti. Se oli Puolakkaa nuorempi ja karisma oli tallella. Mut mua ei silloin siihen seurueeseen huolittu, mä vedin omaehtoista pämppälinjaa jonkun kymmenisen vuotta. En ollut sopiva Montin näkymättömään puolueeseen. Puolakan puolueeseen olisin kyl kelvannu, mut puolakka ei kelvannu mulle. Päätin siis olla ilman puolueita kun sopivaa ei voinut saada.
Mut joo, toi dokkari oli hyvä ja se loppu oikeestaan aika liikuttava, siis hyvällä tavalla. Marxismi-leninismi-maoismi, ennen kaikkea maoismi on kyl kiinnostavaa, vaikka vähän näyttääkin et siihen ois jotenkin sisäänrakennettu henkilökultti, mut must näyttää et nää suhtautuu aatteeseen ihan toisella vakavuudella ku ennen kaikkea marxistit tai leninistit. Voi olla et tää syntyy siitä peruslähtökohdasta et ovat vastakkain sen marxismi-leninismin pyhimmistä pyhimmän itsepetoksen eli neuvostoliiton kanssa. Eikä ennen kaikkea maoismi ole jähmettynyt millään lailla kiinan ihailuun. Täytyy kai joskus vielä lukea punainen kirja, mulla on sitä kaks kappaletta. Toinen on ensimmäinen painos ja toinen toka.
Ite oon sitä mieltä et tuusulan järven rannalle pitäis saada pikasesti sellanen uudelleenkasvatusleiri johon hoipertelevat kaupunki anarkistit lähetettäs ojaa kaivamaan ja perunaa kuokkimaan silloin ku alkaa vallankumouksellinen itsekuri lipsumaan. Kuokkaan tarttunut käsi on hyödyllinen, sytyspalaan tarttunut on vahingollinen. Tämä on tehtävä selväksi.. Mut anarkistien keskuudesta ”pämppälinja” pitäs karsia kokonaan pois ja se ei onnistu muutoin ku itsekritiikin kautta. Alkoholia juova ei ajattele ja ajatteleva ei sitä juo. Kemiasta löytyy ratkaisu.
Tossa dokkarissakin näkee et se jengi menee sinne maalle viettämään ”helppoa ja hauskaa maalaiselämää”, mut hymy hyytyy sit ku olut ja hassis loppuu, ilmat viilenee ja juureksetkin on yhä maassa.. Ei vittu 60-70 tervettä nuorta maatilalla ja hommat kusee totaalisesti. No ei o ihme, ne on nuoria. Ite en koskaan luota alle kolmekymppisiin. Tai ei ”nuori” tässä yhteydessä oo pelkästään ikäkysymys, vaan jopa enemmän asennekysymys. Mut hitto, nyt mun pitää jo kiirehtiä. Mun työvuoro kollektiivimme kirjakaupalla alkaa klo 12.00.
Emme rakentaneet kollektiivitaloutta pitääksemme sen suljettuna!
Työ kollektiivissa on samalla luokka sotaa ja luokkasota on aina kansan sotaa!
A.L.
Nuorisolla on nuorison jutut ja niin pitää ollakin.
S.K.
Oli kyllä mukava nähdä, että nämä osasivat naureskella nuoruuden jutuille mutta anteeksi pyytelemättä ja asiaansa yhä uskoen. Tosta jatkuvasta itsekurista ja taistelusta oon kyllä eri mieltä. Ihmiset ovat hyviä ja ansaitsevat parempaa kuin jatkuvaa itsepiiskausta rangaistuksena huonoudestaan suorittaa milloin mitäkin ”nuoruuden juttua”. Rangaistusta toteutetaan sitten suorittamalla, kuokkimalla jäistä savea tai pakenemalla pämppään ym. pelastuksiin. Enemmän tanssia ja taidetta – jos tykkää niistä.
A.L.
Yleensä ainakaan suomalaisia ei erikseen tarvitse kehottaa ruoskimaan itseään ja muistuttaa että ovat ihan paskoja ja huonoja.
Kerran eletään niin siitä pitää myös nauttia ja asioiden välille löytää tasapaino.
En tiedä onko muutosta tapahtunu, mutta aikoinaan toivoi että eri projektien jälkeen tai aikana, päättyi ne sitten hyvin tai huonosti, ois ollu enemmän sellaista että otetaan hyvää ruokaa ja juomaa ja onnitellaan itseämme ja toisiamme siitä että edes yritettiin ja vähän funtsitaan et mitäs siinä oikeen ees tapahtu, mutta jos tavoite on aina saada kuu taivaalta niin siinä jää herkästi ne onnistumisetkin huomiotta.
Plus yks tärkeä onnistuminen on aina myös se, jos oli kivaa ja saatiin ihan vaan tähän omaan elämään jotain mielekästä sisältöä, vaikka maailma ympärillä ei mihinkään muuttunutkaan.
Antti Rautiainen
J.R. viisauden sanoja! Oltiin tosiaan Saipion kanssa Sovetskin tehdasvaltauksella silloin 1999. Voi olla että Puolakan solutusyritys skeneen alkoi vasta myöhemmin syksyllä kun olin jo muuttanut Moskovaan tehdasvaltauksen inspiroimana…
K.R.
Laitanpa pari omaa muistikuvaanikin.. Puolakkalaiset alkoi näkyillä myös Rauhanasemalla joskus vuoden 1999 lopulla, etsien varsin epäluuloisista rauhanjärjestöistä yhteistyökumppaneita Tsetsenian sodan vastaiseen kansanliikkeeseen. Jollain tapaa yhteistyö kuitenkin käynnistyi ja kansanliike sai lopulta aikaan yhden ihan kohtalaisesti onnistuneen mielenosoituksen varmaankin tammikuussa 2000, mutta hyytyi sitten siihen. Joten tuo demo taisi jäädä Puolakan sektin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Sodanvastainen toiminta taas jatkui ilman heitä.
Yllä mainitun lisäksi muistan itsekin nähneeni Puolakan seuraajineen jollain keikalla. Soluttautumisen ja uusien kannattajien värväämisen lisäksi ne saattoivat vilpittömästikin ajatella, että tilanteeseen voi sisältyä mahdollisuuksia. Muistaakseni yksi Puolakan teeseistä kuului, että sota loppuu kun Venäjällä alkaa työväen vallankumous.
Joka tapauksessa on selvää, ettei Puolakalla enää tuohon aikaan juuri ollut edellytyksiä löytää uusia seuraajia, kuten J.R. yllä viittaa. Parhaat vuodet oli kaukana takana. Vaikka ei se todellisuudessa ollut kai kuin vähän yli viisikymppinen…
Laakiallahan on muistelusivusto puolakkalaisista, löytyy täältä: http://muistejamaolaisuudesta.fi/artikkelit/
Antti Rautiainen
K.R. selkeästi tämä muistelemani episodi oli tuon suunnitellun uuden tulemisen ensimmäinen askel!
Dokumentista on muuten jätetty pois puolakkalaisten yritys valloittaa Viro joskus 90-luvulla.
Ilmeisesti myös Pekka Kemppainen oli alunperin puolakkalainen, jännää ettei häntä haastateltu dokumenttiin.
J.R.
Antti Rautiainen. (Nyt lähtee vissiin vähän levottomaks tää mun tykittely, on aika siis lähtee koneen ääreltä..)
Onko Kemppainen puuttuva lenkki mitä oon etsiny?! Olen miettinyt et missä kohtaa aika-avaruus jatkumossa on ollut joku hetki tai tila jossa Puolakan ja ”Rajakkien” universumit ja tähtilaivastot on ohittanu toisensa niin läheltä et puolakkalaisen liikkeen vaikutussäteet on ulottunu joihinkin myöhempien aikojen kansallismielisiin asti? Ainakin H. Santavuoren puheissa nousee esille aivan sama rajakeilta tuttu vainon ja sorron vahva kokemus et siitä selvästi on muodostunut hänelle jo olennainen osa ryhmäidentiteettiä. Lisäks oudot horinat tulevasta ”totuuskomissiosta” ja siitä miten koetut vääryydet tullaan sen myötä paljastamaan ja syylliset tuomitsemaan.
En oo muitten ku rajakkien ja puolakkalaisten kuullu fantasioivan mistään tällasesta ja itellä ainakin on se käsitys et siellä missä näitä totuuskomissioita on joskus oikeesti ollu ni se idea on päinvastanen. Asiat selvitetään, mut amnestia on taattu kaikille. Rauhaa pyritään edistämään asioitten selvittämisellä, ei kostolla.
On niillä omituisia visioita.. Itsehän fantasioin ja näen unia vaan vallankumouksesta ja tulevasta luokkaoikeudesta. Mut tässähän ei ole mitään sijaa kostolla, vaan pelkästään oikeudella, siis luokkaoikeudella. Se on kuitenkin paras rauhan tae se.
K.R.
Antti Rautiainen. Juuri näin vaikuttaa olevan. Dokumentti taisi loppua suurinpiirtein siihen kohtaan jolloin ryhmä lakkasi kutsumasta itseään maolaisiksi ja ryhtyi puolakkalaisiksi… 1990-luvun Saarenmaa-touhu oli kai niiden viimeinen isompi yritys, siitä on kerrottu laajasti noissa Laakian papereissa. Sen jälkeen oli vielä tuo viimeinen tuleminen vuosituhannen vaihteessa ja viimeiset parikymmentä vuotta ne taisivat keskittyä lähinnä odottamaan mestarinsa maailmanselityksen valmistumista, en tiedä uskoivatko sen tulemiseen enää itsekään.
Antti Rautiainen
K.R. Kyllä mä luulen että usko on kova, kun ovat päättäneet sen maailmanselityksen muistiinpanoista ja kasettitallenteista vielä koota.
Antti Rautiainen
J.R. Vainoharhat on sinänsä tyypillisiä kaikille lahkoille, mutta toki voi olla että tiettyä jatkumoa on.
K.R.
Antti Rautiainen. No joo, eipä kai niillä 50 vuoden uskomisen jälkeen ole oikein muuta vaihtoehtoakaan..
A.I.
Vanhat miehet muisteloo ja kirjoittelee toisista vanhoista miehistä. ”Oi niitä aikoja…” ”
Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021
Hiukka harmaita muistelukset tuppaavat olemaan. Ja marraskuukin.
Nyt huumoria ja iloista valoa sieluun niin kuin Heli Santavuori dokumentissa 34 niin ystävällisesti toivottaa!
Pian elokuvan jälkeen sain soiton. ”Huomasitko loppukuvat? Kaikki hymyilivät. Ei ollut pahiksia!” Tosiaan. Jouko Aaltonen ja tiimi onnistui tässäkin. Soittaja oli pitkän ajan Laukaalla viettänyt nuori toveri. Hänestä taisi myöhemmin tulla peruskoulun opettaja.
Ja seuraavana päivänä 08.05.2020 tuli Aulis Koivistoisen blogi:
”Porkkanat. Eilinen telkkarin maolaisohjelma paljasti säälimättömästi, ettei Laukaan kansankommuunin porkkanatuotanto saavuttanut sille asetettuja tulostavoitteita. Neuvostoliitossa tutkittiin tieteellisesti yhteistilojen toimivuutta ja todettiin, että kolhoosit toimivat silloin, kun niiden työntekijät ovat sukulaisia. Niinhän ne entiset savolaiset suurperheetkin, jotka tavallaan olivat yhteistiloja, menestyivät sen ajan huipputekniikka-alalla eli kaskibisneksessä.
Eilinen telkkariohjelma paljasti senkin, että kun laukaalainen kansankommuuni purettiin ja kansankommuunin aktiivi Raimo Laakia siirtyi itsenäiseksi yrittäjäksi, niin kyllä porkkanatkin alkoivat kasvamaan kokoa. Ohjelmassa näytettiin, kuinka Laakia käyskenteli nykyisillä viljelmillään ja repäisi malliksi maasta muutaman porkkanan. Ne olivat isoja ja varmasti myös herkullisia, koska uskon niiden kasvaneen ihan luonnonmukaisin menetelmin eli paskassa.
Muutenkin Laakian pienviljelystila näytti kukoistavan. Ympäristö oli siisti ja hyvin hoidettu. Luulen, ettei tilan kunnostamiseen ole paljoa rahaa käytetty. Muistan joskus vuosikymmeniä sitten jossain ohjelmassa Laakiaa haastatellun ja kun kysyttiin hänen tulojaan, niin hän vastasi ansaitsevansa noin 2000 markkaa vuodessa. Silloin elettiin vielä markka-aikaa.
Muistelen kuulleeni tarinan, että Laakian pikkumökin vieressä oli rallikuski Ari Vatasella kesähuvila ja hänellä oli tapana pyyhkäistä sinne omalla helikopterillaan. Vatanen, joka oli kohtelias herrasmies, tervehti ystävällisesti naapuriaan kopterista astuessaan hihkaisemalla, että ”hei Raimo!” Epäilen, ettei Raimo vastannut tervehdykseen, koska hän oli jalankulkijoiden etujärjestö Enemmistö ry:n puheenjohtaja ja vastusti uskoakseni yksityisautoilun lisäksi myös muita päriseviä menopelejä.”
www.koivistoinen.net
Myös Uusi historia ry aktivoitui:
”Raimo Laakian osuus ylipainottui.” (Jaakko Muilu facebookissa).
”Ihmettelemme myös Raimo Laakian näkyvää roolia.” (Pertti Koskela facebookissa).
”Raimo. olet mestarimaisen taitava ennakkoluulojen ja osatotuuksien levittämisessä. Hävetä et osaa!” (Jaakko Muilu facebookissa).
Heli Santavuori antaa arvokkaan lupauksen: ”…Matin elämänkohtalo on romaanin aihe, jonka myös tulemme kirjoittamaan. Jokainen meistä kirjoittaa myös omat tarinansa. Kaikki tämä julkaistaan ensin englanniksi ja sitten muillakin kielillä…” (Uuden historian sivusto).
Muuallakin virisi kommentointia:
1960-luvun ikoni Mattijuhani Koponen: ”Onnee Jokke!” (facebookissa).
Ja Koijärven sissi E. Juhani Tenhunen: ”Raimo Laakia on kehittänyt putkikompostorin.” (facebookissa).
Todella: siihen voi tutustua www.putkihuussi.fi ja Youtuben parissa videossa ”Kompostikäymälä Putkihuussi” youtube.com/watch?v=bkxOctrmcKo ja ”Putkihuussi 2” youtube.com/watch?v=dA-o-k3pPAM. Taas esiintyy laiha henkilö näkyvästi ylipainottuvassa roolissa. Elokuvan perunat kasvavat juuri tuossa kompostissa.
Verkkolehti Uudessa Suomessa Veikko Huuska, joka määrittelee itsensä tannerilaiseksi, kirjoittaa 8.5.2020 Matti Puolakan roolista. Häneen on tehnyt erityisen vaikutuksen pojan irtautumisriitti isän perinnöstä. Isä Puolakka oli – niin Huuska tulkitsee elokuvan kertomuksia – toisen maailmansodan aikana Koveron leirillä Aunuksessa, koska puolusti Neuvostoliittoa. Poika sitten ryhtyy ankaraksi Neuvostoliiton arvostelijaksi, mutta samalta marxilaiselta pohjalta kuin isänsä.
Huuskan suuntaisesti voisi tosiaan ajatella, että olimme Stalinin aikaisen Suomen kommunistisen puolueen uhreja. Ensin isä Puolakka skp:n aktivistina, Matti sen kriitikkona, me rivimaolaiset Matin innoittamina. Uhreja kaikki.
Huuska antaa elokuvalle neljä tähteä ja ehdottaa Jouko Aaltoselle palkintoa.
puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/suomen-maolaiset-tuo-joukko-pieni-kumma/
Helsingin Sanomissa 7.5.2020 (paperilehti sivu B 21) Leena Virtanen esittelee elokuvan isolla kuvalla Helsingin vappumarssista 1969 ja tiivistää ”Suomen maolaiset olivat aikansa äärivasemmistoa. He vastustivat Nauvostoliiton diktatuuria mutta olivat sokeita Kiinan kultuurivallankumouksen hirmuteoille.”
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006498774.html
Kansan Uutiset 2.5.2020 (verkkolehti) muistuttaa maolaisuuden lupaavasta alusta: vuonna 1968 suojelupoliisi teki arvion, että maolaisia täytyy pitää erityisen tarkasti silmällä, koska on vaara, että siitä tulee myös Suomen johtava radikaalin vasemmiston liike.
Tarkkanäköisesti kirjoittaja Kai Hirvasnoro panee merkille, että elokuvassa vanhat maolaiset puhuvat koko ajan Matti Puolakasta, jonka hautajaisiin elokuva päättyy.
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4254396-muistoja-suomen-maolaisista
Demokraatissa 4.5.2020 (verkkolehti) Rolf Bamberg huomaa, että ”äänessä ovat lähes yksinomaan entiset maolaisaktiivit. Ei politiikantutkijoita, ei aikalaispoliitikkoja muista puolueista, ei kulttuuripersoonia. Suomen maolaisuutta ja sen hyytymistä katsellaan sisältä päin, ja siitä huolimatta – vanhempana ja viisastuneena – varsin analyyttisesti, muistoja kultaamatta ja silloisen reaalitilanteen ymmärtäen. Tähän ex-taistolaiset harvemmin yltävät. Itseironiaakin löytyy, mikä sekään ei ole ex-stalinistien vahvuuksia…”
https://demokraatti.fi/elokuva-arvio-suomalainen-kulttuurivallankumous-jai-lahtotelineisiin/
Kulttuurivihkoissa Elias Krohn kirjoittaa 6.5.2020 ”Taistolaisten ja maolaisten välinen juopa, joka juontui ennen kaikkea suhtautumisesta Neuvostoliittoon, oli syvä. Käsirysyjäkin koettiin. Raimo Laakia kertoo saaneensa Kulttuurivihkojakin julkaisseen Kulttuurityöntekijäin Liiton osaston suunnasta jopa potkuja vappumarssilla myydessään Punalippu-lehteä.
Tämän päivän näkökulmasta hämmentävää on huomata, kuinka oikeassa maolaiset olivat Neuvostoliiton suhteen. Suomessa he olivat tuohon aikaan lähes ainoita, jotka ennustivat ”savijaloillaan seisovan jättiläisen kaatumista.”
http://kulttuurivihkot.fi/lehti/blogit/kinosilmä/1309-suomen-maolaiset-taehtaesivaet-vaekivaltaiseen-vallankumoukseen
Kulttuuritoimituksen Eija Niskanen poimii huomioita elokuvasta: ”Supokin kiinnostui aseelliseen vallankumoukseen uskovasta liikkeestä, ja sen sisällä väitettiin olleen Supon myyrä. Huumorintajua porukassa vaikuttaa Supolle tehdyistä poikamaisista jäynistä päätellen olleen taistolaistovereitaan enemmän… Joillekin eroaminen ryhmästä oli psykologisesti vastaava kokemus kuin uskonnollisesta lahkosta eroaminen. Osa jäsenistä siirtyi ympäristöliikkeeseen.”
Pieni punainen luotaa taistolaisuuden varjoon jäänyttä 1960–70-lukujen maolaista liikettä Suomessa
Seura-lehden Tero Karstenpää 7.5.2020:
”Supo tarkkaili, vaikka suora toiminta oli lähinnä lentolehtisten levittämistä Alkon edessä. Sosialistien sisäpiirikinat eivät aukea vihkiytymättömälle, mutta totinen dokumentti muuttuu vetävämmäksi aatteen hiipuessa. Laukaan jättikommuunissa toiminta lähenteli jo naurettavuutta.”
seura.fi/tv/poiminnat/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-minne-liike-katosi/
Suomi-Kiina -seura:
”Maolaisten Suomi-Kiina -seuran kaappauksesta tuli 4. toukokuuta kuluneeksi tasan 50 vuotta. Kaappauksen vuosipäivänä julkaistiin Yle Areenassa Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Pieni punainen.”
kiinaseura.fi/maolaisuus-ja-seura/
Kulttuuriykkönen:
”Kuolinluvuissa maailman tuhoisimman diktaattorin Mao Zedongin seuraajia oli Suomessa parhaimmillaan satoja. Joukkoja johti karismaattinen Matti Puolakka.”
poddtoppen.se/podcast/1333490371/kulttuuriykkonen/historian-julmin-diktaattori-mao-sai-suomessa-vallankumouksellisia-seuraajia-maolaisuus-alkoi-muistuttaa-…
Antti Alanen 30.4.2020:
”Suomen maolaisuuden tarina kuvaa yleisemminkin sitä, millaista on olla mukana pienessä aatteellisessa ryhmässä, joka helposti kääntyy sisäänpäin.”
anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2020/04/pieni-punainen-little-red-bunch.html
Yle:
”…elokuva käsittelee aikakautta iloineen ja suruineen henkilöiden oman kokemuksen kautta. Monet muistelevat nuoruuttaan kriittisesti, huvittuneestikin mutta nuorta itseään ymmärtäen.” (yle 5.5.2020).
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/05/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-tarina-suomen-maolaisesta-liikkeesta
Filmihullu 4/2020, sivu 49 ”Matka Maon Suomeen”
Joonatan Nikkinen kommentoi myös elokuvan taiteellisia ratkaisuja, aihealue, joka jää muilta kriitikoilta enimmäkseen tekemättä. Toki hän näkee yhteiskunnallisen ja elämäntapapuolen:
”Vaikka maolaiset avasivatkin suunsa itänaapurimme totalitarismista, paljon parempi ei sananvapauden tilanne heidänkään piirissään ollut. Kansanvaltaa maalailevista kauniista puheista huolimatta asiaan kuului valovoimainen ja diktaattorimainen johtohahmo, jonka monologeja liikkeen muut jäsenet saivat pitkälti kokouksissa kuunnella. Rangaistustoimenpiteet olivat samaa luokkaa kuin uskonnollisissa lahkoissa, eli erottamista seurasi yhteisöstä eristäminen. Potkuista kannattaa erikseen mainita erään aktiivin tapaus, joka sai lähtöpassit ”äärivasemmistolaisena anarkistina”.
”Lopulta Suomen maolainen liike kuivui kokoon monen siihen sitoutuneen lähdettyä lätkimään ja johtohahmojen äänestettyä hommalle puistokokouksessa pisteen. Aaltonen puolestaan päättää dokumenttinsa yhä jatkuvasta aatteen palosta kertovaan 2010-luvun vappumarssiin ja epäonnista kommuunikokeilua peilaaviin kuviin kasvimaastaan kauniita perunoita ja porkkanoita nostavasta ex-maolaisesta: symboloiko kohtaus kehitystä elämässä vai sitä, että kommunismihullutukset hylkäämällä ja omalle yksityispellolle linnoittautumalla alkaa myös sato kukoistaa, jää katsojan itsensä tulkittavaksi.”
filmihullu.fi
Verkkouutiset Antti Kirkkala 8.5.2020: Ilkka Suominen: Mao tapatti 70 miljoonaa – he muistelivat hymy suussa.
”Suomalaiset maolaiset kertoilivat. Mainitsematta sanallakaan että Mao Zedong tapatti 70 MILJOONAA kansalaistaan he muistelivat hymy suussa kuin hauskaa luokkaretkeä tuota aikaa” Ilkka Suominen kirjoittaa.
Hän sanoo tunteneensa haastatelluista vain Jaakko Laakson.
”Mutta mieleen tuli A) Hyi — ja B) Onneksi meillä aina on ollut noin 90 prosenttia järkeviä jotka ovat estäneet moiset puuhat.”
”Ihan iloisesti siinä kertoilivat miten porvarit pitää väkivalloin suostutella. Lue:tappaa”, Suominen ihmettelee.
(ja verkkouutisten kommenttipalstalla seuraa joukko mielipiteitä).
verkkouutiset.fi/ilkka-suominen-mao-tapatti-70-miljoonaa-he-muistelivat-hymy-suussa/#f8563f47
Pertti Rampanen 7.5.2020 ihmettelee blogissaan maolaisuutta, marxilaisuutta, kuolemia, murhia ja siinä ohessa porkkanoitakin.
vapaavuoro.uusisuomi.fi/perttirampanen/pieni-punainen-kirja-tarinaa-suomen-maolaisesta-liikkeesta
Pekka Ervasti 7.5.2020:
”Suomen maolaiset. Olipa kiinnostava dokkari juuri TV1ssä. Tuntuvat olevan surutyönsä tehneet perusteellisemmin kuin taistolaiset. Melkein tuota katseli hyväntahtoisesti hymähdellen, ellei kyseessä olisi ollut väkivaltaisen vallankumouksen valmistelu.”
twitter.com/ervastipekka/status/1258447226889801729
Kirjasi Raimo Laakia 28.11.2020
Dokumenttielokuvan Pieni Punainen loppupuolella Matti Puolakka arvioi Laukaan kommuunin perunanviljelyä. Tuhoisa virhe tehtiin, kun vaot vedettiin vatupassiin eikä viettäviksi. Hän esittää analyysinsä koskettavan täydellä itsevarmuudella. Eikö vain katsojalle tulekin tunne: perunavako tietysti tulee tehdä loivaan alamäkeen!
Taiteilijavaistollaan Jouko Aaltonen on valikoinut pitkästä haastattelusta ytimekkään 40-sekuntisen. Puolakan metodi oli nähdä silmäyksessä kokonaisuus – ja analyysi oli valmis. Välillä osui oikeaan, välillä metsään.
Perunat on edelleenkin järkevää istuttaa vaakavakoon. Viettävässä vaossa voimakas sade siirtää maa-ainesta, perunat joutuvat pintaan ja vihertyvät pilalle auringonvalossa.
Märkänä syksynä, jollainen Suomessa yleensä on, mukulat tulee kerätä ajoissa etteivät mätäne. Jos korjuu viivästyy melkein jouluun, ei juurikaan ole terveitä perunoita korjattavaksi.
Molempia tapoja, vaakavakoa ja viettävää vakoa, käytetään. Kumpikaan ei suojaa, jos korjuu viivästyy. Joskus Suomessa koetaan myös kuivia syksyjä, jolloin sato selviää maassa myöhempään.
Puolakan viisaus perunanviljelyssä 1977 ei ollut kovin kohtalokasta, koska osuuskauppa Laukaan kirkonkylällä myi kyllä ruokaa. Mutta samalla viisausmetodilla hän ohjeisti ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, yhteisön rahojen käyttöön, vuokranmaksuihin, lainojen pyörittämiseen, aktivistien rakkaussuhteisiin, työttömyyskorvauksiin ja kaljanjuontiin. Kannattajat ja opetuslapset kukin kykyjensä mukaan kopioivat gurun metodia elämässään ja lähipiirissään.
Metodi ei ollut menestyksekäs. Kaikissa ääneen lausutuissa tavoitteissa epäonnistuttiin. Ei tullut puoluetta, 1970-luvun lopun jälkeen aktivistijoukko aina vain pieneni, maalaiskommuunipyrkimykset kaatuivat, Rääkkylän elektroniikkabisnes ajautui konkurssiin, Saarenmaan kommuuni kaatui, vuosituhannen vaihteen radikaalin nuorisoliikkeen ihmiset eivät enää olleet kiinnostuneita Puolakasta. Ja lopuksi kruununjalokivi, 35 vuotta luvattu ”meidän teoria” jäi ilmestymättä. Siinä välissä sentään Neuvostoliitto romahti, vaikkakin väärällä tavalla.
Pitkään mukana ollut toveri, joka teki lopulta elämäntyönsä oikeusministeriön virkailijana – ja kielsi ehdottomasti nimensä mainitsemisen tällä maolaismuistelusten palstalla – tokaisi, että saattoihan Matti kuitenkin saavuttaa suunnilleen kaikki ääneen lausumattomat tavoitteensa. Hän hankki elannon olematta palkkatyössä ja tekemättä veroilmoitusta, aina hän asui jossakin omistamatta ja olematta kirjoilla, aina hänellä oli kuulijoita, kannattajia, ihailijoita ja seksiseuraa, hänellä oli autonkuljettaja ja kokki. Siivouksenkin teki joku muu. Ei se hassumpi elämä ollut. Moni tavan tallaaja kouluttaa itseään kymmenenkin vuotta saavuttaakseen saman eikä sittenkään onnistu. Puolakka oli lahjakkuus.
Toki on huomattava, ettei Matin elämä koskaan prameaa ollut. Onnellisuus ja onnettomuus piili muussa.
Voitaneen ajatella, että ”perunanviljelymetodilla” on osuutensa puolakkalaisuuden pimeään puoleen. Epäily ja kritiikki oli helppo kuitata ”porvarillisuutena”, ”mielisairautena”, ”kateutena”, ”eklektisisminä” jne. mitä kaikkia huitaisusanoja aina tarpeen tullen kaivettiinkaan esiin.
Metodi oli räikeimmillään työnohjauksessa. Vakavamieliset hyvää tarkoittavat aktivistit eivät kyenneet sitä itsenäisessä sielussaan sietämään, mutta eivät vastustamaankaan. Pitkään jatkuttuaan se johti lähipiiriläiset ennenaikaiseen kuolemaan.
Matti Puolakan täysi itsevarmuus kiehtoi monia. Mutta sellaisen varmuuden lähellä pystyy elämään pitkään vain, jos omaa sopivaa ihailua, henkilöpalvonnan tunnetta ja itsen puutetta. Sellaista, joka näkyy dokumentissa 60. Enimmällä osalla Matin seuraan ajautuneista ihmisistä ominaisuutta ei ollut ja niinpä he linkoutuivat ulos, kuka pian, kuka pitkän ajan päästä.
Ilmiö ei ole tavaton. Se esiintyy uskonnollisissa lahkoissa, suurmiesten organisaatioissa, kommunistisiksi tai revisionistisiksi kutsutuissa ihmiskunnan kokeiluissa. Venäjän, Kiinan ja Korean historiassa ja nykypäivässä.
Myös pankinjohtaja Erkki Liikanen on hoksannut ilmiön. Hän huomauttaa viisaasti muistelmissaan, että (toinen) Mikkelin lyseon suuri poika lahjakas Ahti Karjalainen oli pitkään liian lähellä Urho Kekkosta ja kärsi siitä. Liikanen kuvaa ilmiötä satuttavilla tiedoilla sisäpiiristä (Olin joukon nuorin, Otava 2019).
Nyt kun Matti on vaiennut, työnohjauksen pulma helpottunee. Kourallinen opetuslapsia on päässyt siivilleen ja aktivoitunut kirjoittamaan ja somettamaan. On helpompaa, kun työ on omissa käsissä, kun opit ja opetukset ovat omaa tulkintaa. Oma ajattelu pääsee käyttöön. Mahdollisesti ja toivottavasti ennenaikaisten kuolemien kierre Matin opetuslasten keskuudessa vihdoinkin on ohitse.
Dokumentaristi Jouko Aaltosta ja Illume-yhtiötä on syytä onnitella. Hän onnistui siinä, missä Vihreä Lanka, Aamulehti, Yleisradio ja jopa kuulu Ilkka Malmbergin Kuukausiliite epäonnistuivat. Aaltonen sai Matti Puolakan journalistisen haastattelun. Ensimmäisen elämässä, kolmisen viikkoa ennen Matin kuolemaa haimasyöpään.
Toki Pirkko-Liisa Kastari oli saanut tutkimuksellisen haastattelun väitöskirjaansa varten maaliskuussa 1999, mutta se lienee sisältänyt vain tapahtumia vuoteen 1970 saakka.
Dokumentti tuli TV 1:stä 7.5.2020, esitettiin Orionissa ja pyörii Yle-Areenassa https://areena.yle.fi/1-50282027. Illumesta saa ostaa dvd-kopion: oona.saari@illume.fi. TV:ssä katsojia oli 220 000 ja Areenassa tähän mennessä 45 000.
Kirvoitti se myös joitain arvioita ja some-huomioita. Palataan niihin myöhemmin.
Raimo Laakia 21.9.2020
Elokuvateatteri Orionissa Helsingissä 12.6.2020 järjestetyssä yleisö- ja kutsuvierasnäytännössä (Jouko Aaltosen ohjaama ”Pieni punainen”) Matti Puolakan sisko, jolla on laajahko kertojan rooli elokuvassa, selosti puheenvuorossaan, miten Tehtaankadun lähetystön kontaktihenkilö pyysi Pauli Puolakkaa seuraamaan ja raportoimaan, mitä lapset tekevät. Pauli Puolakka (1912-2008), joka oli pitkän elämänsä ollut kommunistisen puolueen ja kommunistisen suvun aktiivi, järkyttyi pyynnöstä ja kieltäytyi. Hän vähensi yhteiskunnallista toimintaansa ja alkoi suuntautua yhä enemmän luontoharrastajaksi.
Muistan Pauli Puolakan vanhempana hiljaisena miehenä joistakin yleisötilaisuuksista 1970-luvulla. Hän tilasi saksankielistä Peking Reviewiä niin kuin minäkin. Kerran yksi viikkonumero jäi tulematta ja sain kappaleen lainaksi häneltä.
Aiemmin Johan von Bonsdorff on kertonut kirjassaan (Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986), miten neuvostolähetystön kontaktihenkilö Albert Akulov koetti udella häneltä tietoja suomalaismaolaisista.
Myös ulkoministeriön kansliapäällikkö, Kekkosen ja Karjalaisen kannattaja Matti Tuovinen kirjoittaa päiväkirjassaan (Salaisuuksien vartija, Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985, toimittanut Juhani Suomi, Uniprint Turku 2012) maolaisuutta sivuavista keskusteluistaan neuvostodiplomaattien kanssa ja Suojelupoliisin päällikön Arvo Pentin kanssa.
Neuvostolähetystön pyyntö Pauli Puolakalle lienee uusi mikrohistorian tieto. En ole havainnut siitä mitään mainintaa alan teksteissä.
Kirjasi Raimo Laakia 19.7.2020