47. Raimo Laakia: Lähestymme puolakkalaisuuden ydintä?

Joku taas varastamassa ajatuksiani!

Kun löysin Timo Vainion kirjoituksen (dokumentti 19 syksyltä 1993), koin dejavun. Tämän olen kuullut ennenkin, toisen kertomana, toisesta puolakkalaisesta.

Vainio kirjoittaa:

”1985 Raimo Laakia tiesi, että Matin silloin jo hyvin kehittyneillä ajatuksilla hieman modifioidussa muodossa saisi Suomessa kovan maineen ja että muutaman vuoden kuluttua maailmallakin. Hän aikoi kirjoittaa ne omissa nimissään… Se olisi ollut kulttuurihistorian yksi suurimpia varkauksia. Tuon kielsimme ja siitä lähtien Raimo Laakian elämän pääpyrkimyksenä on ollut tuhota Matti Puolakka ja Iris Keinänen. Sekä siinä ohessa ja sen jälkeen saada tuosta mullistavasta teoriasta mahdollisimman paljon omiin nimiinsä.”

Sitten Vainio kertoo ajatusmallistaan Milos Formanin Amadeuksesta, joka tuli teattereihin 1984 ja palkittiin Suomessa parhaana ulkomaisena elokuvana Kaivohuoneen gaalassa toukokuussa 1985.

1980-luvun puolivälissä, olisiko ollut juuri filmin ilmestymisen jälkeen, Matti Puolakka alkoi ajaa siskoaan Nellaa pois liikkeestä. Pia Länsman kertoi tuolloin uskonsa mukaisena totuutena, että Nella koetti kasvattaa poikaystävästään Eero Haapasesta Matin filosofisen kilpailijan, ”paremman Matin”. Sanottiin, että ”Nella on seonnut”.

Nella jäi pois liikkeestä ja loi uran taiteilijana.

Myös Eero Haapanen jättäytyi pois, valmistui yliopistolta Habermasin filosofiasta tehdyllä lopputyöllään, loi myöhemmin Kuusiluodon yhteisön ja kirjoittaa nyt kirjoja paikallishistoriasta.

Milos Forman on suuri elokuvallinen velho kun pystyy lykkäämään liikkeelle tällaisia tapahtumasarjoja!

Kokemuksesta arvelen, että ihmeellinen ajatus ajatusten varastamisesta on syntynyt tähän tapaan: elokuvan jälkeen jossakin monologissaan Matti on puhunut unenomaisen näyn ja tomerasti tieteellisinä itseään pitävät kannattajat ovat rientäneet monistamaan sitä; ja niin sitkeästi että se esiintyy vielä 31 vuoden päästäkin muun muassa dokumenteissa 2 ja 34.

Mutta ollakseen tarpeeksi vastaanottavainen Formanin vaikutukselle ihmisyksilö tarvinnee kuitenkin erityisen aivomaailman, erityisen ajatus-, kokemus- ja tunnehorisontin. Sisältyykö se koulukaverin muistoon:

Aku Alanen kertoi, että Matille oli aina tärkeää olla oikeammassa kuin muut. (Aku kertoi tämän 1990-luvulla, jolloin taistolaisuus ja maolaisuus olivat kummatkin jo kuihtuneet. Aku itse kuului nuortaistolaisten ”radanvarren ryhmän” perustajajohtajiin.)

Ja tulleeseen joogaharrastajan kertomukseen:

”Viitisen vuotta sitten kävin vuoden verran xx:n vetämällä Chi Kung-kurssilla Valimon suunnalla. Markitsimme aina ruksin listaan, kun olimme tunnilla. Loppukaudesta katseeni kiinnittyi nimeen, jonka kohdalla ei ollut yhtään merkintää. Nimi oli Matti Puolakka. Koska minulla ei ole käsitystä henkilön ulkonäöstä, en tiedä, olimmeko samalla kurssilla. Joka tapauksessa tämä mies tuli, silloin kun tuli, aina pikkasen myöhässä ja useamman kerran koitti ottaa tiedoillaan otteen ohjaajastamme. Olisi mieli tehnyt sanoa, että ”tule ajoissa, keskity tekemiseen äläkä muiden tekemien harjoitusten häiritsemiseen esiintymishalukkuudellasi”. Mies jäi siis minulle arvoitukseksi.”

Oman kokemukseni mukaan Puolakalla on erikoisen vahva toisiinsa koplautunut oikeassa olemisen ja kunnian eetos ja niistä johtuvat usein pikaiset käyttäytymistavat. Tosiasiallista käytäntöä tarkasteltaessa ristiriita on suuri: on epäonnistuminen toisensa jälkeen (dokumentti 32) ja ihmeellisiä henkilösuhteita kannattajiin ja kiinnostuneisiin (esimerkiksi dokumentit 6, 14 ja 35). Jollain lailla tästä eetoksesta seuraa, että kakkosjohtajille ja lähipiirille käy huonosti. Puolakan oma pelko ”ajatustensa varastamisesta” on aika hyvä osakiteytys ongelmasta.

Voi yksinkertaisesti vain olla niin, että on ylivoimaisen vaikeaa yhtä aikaa omata loistava ajatus ihmiskunnan pelastukseksi, levittää se laajalti yleisön tietoisuuteen ja samalla pelätä jonkun ”varastavan” sen.

Mutta kyllä kuka tahansa muu, jolla olisi hieno idea ja hyvä ajatus ihmiskunnan kulun kääntämiseksi myönteisille raiteille, julkaisisi kirjoja, kirjoittaisi artikkeleita, työntäisi ajatuksiaan yli-innokkaastikin kaikista tuuteista julkisuuteen. Ja jos joku niitä omaksuisi eli puolakkalaisittain ”varastaisi”, sen parempi.

Jos nimittäin ajatus olisi oikeasti olemassa ja ajattelija oikeasti huolissaan maailmasta.

Raimo Laakia 1.10.2018

 

43. Aamulehti 19.5.1996: Maolaisuus on Suomen historian tuntematon luku

Kiinan kulttuurivallankumous käynnistyi lähes päivälleen 30 vuotta sitten. Maon vallankumoukselliset opit saivat laajaa kannatusta myös nuoren eurooppalaisen uusvasemmiston piirissä.

Suomeenkin syntyi 60-luvun lopulla maolainen liike. Sen tarina on värikäs, traaginen ja miltei tuntematon.

Pieni maolaisryhmä sai vastaansa erityisesti vahvat taistolaiset, joille kiinalaismielisten kommunistien harjoittama Neuvostoliitto-kritiikki oli kauhistus. Maolaiset leimattiin äärioikeiston ja CIA:n agenteiksi.

SIVUT 25 ja 27.

 

Pitkä marssi Maosta Mattiin

Joukko Suomen maolaisia on pysynyt yhdessä vuosikymmenet; nyt he vannovat johtajansa Matti Puolakan nimeen.

Teksti: Simopekka Virkkula

Kuvat: Hannu Teriö

 

Maolaisuus on Suomen lähihistorian tuntemattomin poliittinen liike. Värikäs, eksoottinen, hulvaton. 70-luvun radikaalipolvi muistaa vieläkin maolaisten bileet ja ainutlaatuisen pämppälinjan, pyrkimyksen löytää viinasta vapaus ja ajatuksen kirkkaus.

Maolaisuuden tarinaan mahtuu kiihkeää idealismia ja ylevää uhrimieltä. Liikkeelle on saatettu antaa paitsi parhaat vuodet myös perintöomaisuus.

Mutta Suomen maolaisuuden historia on myös jotakin aivan muuta. Se on kolmenkymmenen vuoden traaginen sarja pettymyksiä, ristiriitoja ja ahdistusta. Myös vainoa, parjausta ja järkkyneitä mieliä.

Miksi Suomen maolaisuudesta tiedetään niin vähän? Liikkeen ympärille on vuosien mittaan kasattu tukevista tiilistä hiljaisuuden muuri. Moni aatteesta luopunut haluaa yksinkertaisesti vaieta ja unohtaa. Jotkut tahtovat avautua kunhan nimi pysyy poissa julkisuudesta.

Ryhtyminen maolaiseksi 70-luvun Suomessa merkitsi yksinäisyyttä ja eristystä. Neuvostoliiton arvostelemiseen omistautunut järjestö sai niskaansa koko silloisen yhteiskunnan – suojelupoliisista taistolaisiin.

”Paineet olivat hirvittävät. Meillä ei ollut mitään turvaa”, muuan ex-maolainen tilittää.

Painetta ei kuitenkaan syntynyt ainoastaan ulkomaailmasta. Moni liikkeestä eronnut tai erotettu puhuu mielipideterrorista ja noitavainoista ryhmän sisällä. Katkeroituneiden syyttävä sormi osoittaa yhtä miestä – Matti Puolakkaa.

Suomen maolaisuuden historiassa Puolakka on murskaavan ylivertainen hahmo, monia mullistuksia ja umpikujia kokeneen liikkeen punainen lanka.

Kun puhdas maolaisuus oli 70-luvun lopussa kulkenut tiensä päähän, Puolakka alkoi luoda uutta maailmankatsomusta, kaikenkattavaa filosofista järjestelmää – puolakkalaisuutta.

Uskolliset seurasivat mukana ”totuudellisinta ajattelua, mitä kuvitella saattaa”.

Julkisuudelta piilossa pysyvä Puolakka on nyky-Suomen merkillisimpiä hahmoja. Uskollistensa keskuudessa hän on suuri ajattelija, kirjailija ja filosofi, jonka nerokkuudella on merkitys koko ihmiskunnalle.

”Uskomatonta henkilöpalvontaa. Kuin Maolla tai Kim Il-Sungilla”, liikkeestä lähteneet väittävät.

 

 

Suomi, pyydä meiltä anteeksi!

Maolaisen liikkeen viimeiset perilliset vaativat hyvitystä: salaperäisen johtajan Matti Puolakan arvo on tunnustettava.

 

”On turha väittää, että me olisimme Matti Puolakan aivopestyjä lampaita. Me vain kunnioitamme häntä”, pitkähiuksinen nelikymppinen mies puuskahtaa.

Matti Puolakka.

Useimmille suomalaisille nimi ei sano yhtään mitään.

Jokunen 70-luvun radikaali muistaa Puolakan Suomen maolaisuuden sieluna, miehenä, joka Maon kuoltua alkoi kehitellä omaa filosofiaansa ja katosi viimein uskollistensa kanssa ties minne.

Löytyy joku, joka osaa kuvailla miehen ulkonäön. Lyhyehkö, partainen, näyttää marxilaiselta ajattelijalta.

Luonnettakin määritellään. Karismaattinen. Kiihkeä. Särmikäs.

Kerrotaan huhuja vaikeista kotioloista. Tulipalopunaisesta suvusta, tädistä joka oli Mirjam Vire-Tuominen. Ja isästä, joka oli sodan jälkeen kommunistisen Valpon arkistopäällikkö, sittemmin Skp:n sisäisen vakoilun ekspertti. Mies jonka elämä oli yhtä salaisuutta.

Pitkähiuksinen nelikymppinen tietää enemmän. Hän, Markku Aro ja toverinsa Timo Vainio ovat kulkeneet Puolakan rinnalla koko pitkän marssin 70-luvulta tähän päivään.

Istumme Helsingin Vuosaaressa, kerrostalohuoneiston olohuoneessa. Yksi tuoli pöydän ääressä on tyhjä. Siinä olisi voinut istua puheiden kohde itse, Matti Puolakka.

Nyky-Suomen merkillisimpiin hahmoihin kuuluva mies harkitsi hetken yllättävää käännettä. Hän aikoi antaa pitkän uransa ensimmäisen haastattelun. Mutta ratkaisi lopulta toisin. Paikalla ovat Puolakan lähimmät miehet.

Siis. Kuka on Matti Puolakka?

Taistelutoverit eivät emmi. Puolakka on nero. Suomen historian suurimpia henkiä.

Lahjoiltaan hän vertautuu Sibeliukseen. Myös Sibelius oli ajattelu- ja monipuolisuusihminen. Matti Puolakka on luonteeltaan sekä tiedemies että taiteilija.

Mutta Sibeliuksesta Puolakan erottaa asema. Puolakka on vainottu nero, kuin Aleksis Kivi. ”Hänkin joutui parjauksen kohteeksi”.

”Puolakka julkaisi vuonna 1982 kirjan Mikä ihminen on. Sen osaksi tullut täydellinen vaikeneminen on Suomen kulttuurihistorian suurin skandaali. Ja tuosta ajasta Puolakan näkemykset ovat vielä huimasti kehittyneet.”

Kirjan kohtalo sinänsä ei ollut Puolakan uskollisille yllätys. ”Kaikki tärkeät ajatukset Suomen historiassa ovat syntyneet vähemmistössä”, he tietävät.

 

Puolakan tilillä on johdonmukainen ja yksinäinen sankariteko. Neuvostoliitto-kritiikki muutoin läpeensä suomettuneessa maassa.

Minulle esitellään todisteet siitä, kuinka Puolakka osasi ennustaa Neuvostoliiton luhistumisen. Luen ja olen vilpittömän vaikuttunut.

”Ranskassa eräs tutkija ennusti neuvostojärjestelmän kaatuvan ja sai siitä hyvästä paikan Ranskan akatemiassa. Matti Puolakka kertoi saman aikaisemmin ja paremmin, mutta tehdäänkö hänelle Suomessa siitä syystä kunniaa?”

Aro ja Vainio selittävät, ettei Puolakka ole viime vuosina halunnut osallistua suomalaiseen keskusteluun. Hän odottaa virallista anteeksipyyntöä.

”Itä-Euroopassa toisinajattelijoiden kunnia on palautettu. Havel on presidentti. Meillä ei vieläkään anneta arvoa niille harvoille, jotka uskalsivat vastustaa suomettumista”.

Yhä uudelleen käy selväksi, että Puolakka lähipiireineen kokee olevansa vihamielisen ulkomaailman vainoama.

Vainolla tarkoitetaan esimerkiksi lehtijuttuja, joita Vihreä Lanka julkaisi jokunen vuosi sitten Puolakan suurisuuntaisista hankkeista Viron Saarenmaalla.

Puolakka oli viritellyt kansainvälistä kulttuurikeskusta, jolla piti oleman ”merkitystä yleiseurooppalaisessa kulttuurihistoriassa”. Samalla piti syntyä tuottoisa bisnes. Tuon kaiken hyvän ja kauniin herjaava lehtikirjoittelu kampitti.

Jutuista seurasi ”huomattavaa tuhoa, kauheita henkisiä kärsimyksiä, fyysisiä sairastumisia sekä huomattavaa taloudellista vahinkoa”.

Aro ja Vainio ovat varmoja, että yksi Saarenmaa-projektiin kohtalonsa sitonut suomalaismies kuoli kirjoittelun seurauksena. ”Hänen herkkä taiteilijansydämensä ei kestänyt. Se oli kirjaimellisesti mediamurha.”

 

Missä Matti Puolakka on juuri nyt? Vastaus kuuluu: Virossa. Siellä hän on oleskellut viime vuosina pitkiä aikoja, ikään kuin maanpaossa. Parhaillaan Puolakka käy liikeneuvotteluita ja viimeistelee yhteenvetoa vuosien ajattelutyöstä.

Tulossa on ”mullistava teoria”. Puhutaan ”uudesta maailmankatsomuksesta, jonka läpimeno maailmalla on taattu”.

Aro ja Vainio arvelevat, että myös Kiinan tuleva kehitys ottaa puolakkalaisen suunnan.

Liikkeestä eronneiden esittämä kritiikki henkilöpalvonnasta ja noitavainoista selitetään viittaamalla Amadeus-filmistä tuttuun Salieri-ilmiöön. Kateellinen Salieri ymmärsi Mozartin suuruuden, mutta halusi ehdottomasti tuhota hänet.

Saan mukaani tukevan nipun Puolakan artikkeliluonnoksia eri ajoilta. Rohkeutta mieheltä ei puutu, sen verran ymmärrän.

Mies kirjoittaa luoneensa uuden dialektiikan ja uuden historianfilosofian, joka on laadultaan korkeampaa kuin aikaisempien marxilaisten ajattelijoiden.

Yksi tuoreimmista Puolakan artikkeleista on otsikoitu jylhästi Ihmiskunnan uusi historia.

Sibelius. Kivi. Mozart. Puolakka.

 

 

”Muistan lähetystön hyvät viinit”

 

Raimo Laakia ihastelee ompelijan taitoja. Miehen Mao-puvun housut näyttävät siisteiltä ja ehyiltä, vaikka ne turmeltuivat 70-luvulla, maolaisten pämppälinjan aikana.

”Se tapahtui Tampereella. Istuin yksissä bileissä liian lähelle kynttilää ja persuksiin paloi reikä.”

Nykyisin ympäristöaktivistina tunnettu Raimo Laakia on yhdessä suhteessa harvinainen ex-maolainen, liikkeen luopio. Hän puhuu kokemuksistaan avoimesti, omalla nimellään. Hetkittäin jopa rennon huvittuneesti.

Laakian kontakti maolaisuuteen solmiutui varhaisella iällä. 17-vuotias jolppi marssi Kiinan Helsingin-suurlähetystöön ja alkoi käydä pitkiä ideologisia keskusteluita marxismi-leninismi-maoismista. Diplomaateilla riitti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1970, hän ylioppilaskirjoitustensa lomassa valtasi Suomi-Kiina -seuran maolaisille. ”Se oli ankaraa junttausta”, hän muistelee.

Vielä samana vuonna Laakia vieraili pitkään suljettuna olleessa Kiinassa kolmen ensimmäisen suomalaisen seurueessa. Pekingissä Laakia nosteli maljoja pääministeri Zhou Enlain päivällisillä yhdessä mm. prinssi Norodom Sihanoukin kanssa.

 

Raha-apu laskettiin käteisenä kouraan

Raimo Laakia kehuu Kiinan Helsingin lähetystön vieraanvaraisuutta. ”Johannes Virolainen tiesi kertoa, että tarjolla olivat aina Helsingin lähetystöjen parhaat ruoat”.

Laakia muistaa myös hyvät kiinalaiset viinit. ”Erityisesti yksi makea sherrynmakuinen on jäänyt mieleen”.

Jokainen vieraan vallan lähetystö  kautta aikojen on halunnut notkuville pitopöydilleen myös vastinetta. ”Meiltä maolaisilta kiinalaiset kyselivät kovasti tietoja Suomen asioista. Mutta mehän olimme ihan pihalla todellisesta politiikanteosta. Mistä me tiesimme, mitä pääministerin päässä liikkui.”

Tehtaankadun neuvostolähetystöstä virtasi aikoinaan avokätistä tukea taistolaisille. Kiinalta liikeni rahaa vain maolaisten hallitsemalle Suomi-Kiina -seuralle. Raimo Laakia kävi noutamassa avustukset käteisenä suurlähetystöstä.

”Kuusi tuhatta markkaa oli tavallinen summa yhdellä kertaa. Vuodessa rahaa kertyi ehkä 20 000.”

Maolaisten poliittiseen toimintaan rahaa heltisi vain joihinkin projekteihin. Kiina saattoi esimerkiksi painattaa Lin Piaon puheita, joita maolaiset sitten jakoivat. Kiina maksoi myös aatetovereidensa junamatkoja Siperian halki idän paratiisiin.

 

Kiinalaiset opettivat oikean keskustelutavan

Raimo Laakia tunnustaa ottaneensa oppia kiinalaisten diplomaattien harkitsevasta, analyyttisestä keskustelutyylistä. ”Siitä opista olen kiitollinen vieläkin.”

Keskustelutapa sinänsä oli vuosituhantisen kiinalaisen kulttuurin tulosta, eikä Maon tai marxilaisuuden ansiota, kuten silloin kuvittelin.”

Viimeisen kerran Laakia poikkesi Kiinan lähetystössä vuonna 1980. Diplomaatit olivat kääntäneet poliittisen takkinsa. ”Silloin tajusin, että heidän duuni oli sittenkin valehdella hallituksensa laskuun.”

Laakia on jättänyt maolaisuuden ja Matti Puolakan liikkeen taakseen. Mutta vieläkin saattaa sattua, että hän antautuu muistelemaan menneitä. Ja tunteakseen vanhojen aikojen maun kielellään hän kaataa lasiin tilkan sherryä.

 

 

Suomen maolaisten historia

 

1968 Suomen maolainen liike syntyy. Marxilais-leniniläinen seura perustetaan Helsinkiin, myöhemmin myös Tampereelle, Turkuun ja Raumalle.

 

1969 Puhdistus Skp:ssä. Suomen kommunistinen puolue erottaa maolaiset jäsenensä.  # Maolaisten Punakaarti-lehti alkaa ilmestyä.   # Maolaiset valtaavat Suomi-Kiina -seuran.

 

1972 Eri paikkakuntien maolaiset seurat yhdistyvät Marxilais-leniniläisiksi ryhmiksi (MLR).   # Äärivasemmiston monet pienryhmät castrolaisista anarkisteihin sulautuvat voimalla leviävään taistolaisaaltoon. Vain maolaiset säilyttävät oman liikkeensä.

 

1975 Punakhmerit voittavat Kambodzhassa. Samalla viikolla kun Phnom Penh vallataan Suomen maolaiset perustavat Suomi-Kambodzha -seuran.  # Maolaisten hallussa on lisäksi mm. Suomi-Palestiina -seura.

 

1976 Mao kuolee. Kiinassa käynnistyy valtataistelu.  # Suomen maolaisten kannattajakunta on suurimmillaan. Lokakuusta puuhataan viikkolehteä. Kymmeniin tuhansiin koteihin jaetaan maolaisten lentolehtinen Neuvostoliitto – kapitalistinen maa.

 

1977 Albania katkaisee välinsä Kiinaan. Maolaisten hallitsema Suomi-Albania -seura jää Enver Hoxhaa tukevien henkilöiden käsiin.  # Suomen maolainen liike ajautuu syvään kriisiin, vallankumouksellista tilannetta ei ole näköpiirissä.

 

1978 Dengin revisionistinen linja voittaa Kiinassa. Suomen maolaiset pettyvät syvästi.

 

1979 Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR) lopettaa toimintansa. Seuraa lyhyt hiljaiselo.

 

80-luvun alku. Suomen maolaisen liikkeen voimahahmo Matti Puolakka kokoaa kannattajansa uuteen järjestöön, joka käyttää nimeä Vaihtoehtoliike Itu. Liike yhdistelee marxilaisuutta ja psykologiaa. Pohjana on Puolakan luoma ”täysin uusi ajattelu, Itu-filosofia”. Liike julkaisee Puolakan kirjan Mikä on ihminen?.  # Itulaiset käyvät kampanjaa Puolan Solidaarisuus-liikkeen puolesta.

 

80-luvun loppu. Puolakan kannattajat kääntyvät sisäänpäin. Ituja-lehden ilmestyminen lakkaa, myös Filosofinen kansanlehti jää kokeiluksi. Itu-liike lopettaa toimintansa ja katkeroitunut Puolakka kieltäytyy osallistumasta suomalaiseen keskusteluun. Yritykset Itu-filosofian levittämiseksi maailmalle epäonnistuvat.

 

90-luku. Matti Puolakalla on edelleen joukko uskollisia kannattajia.               # Puolakka asuu pitkiä aikoja Viron Saarenmaalla. Sinne hän puuhaa suurisuuntaista kulttuurikeskusta, jonka tuloilla on määrä rahoittaa Puolakan filosofian laajan yhteenvedon tuottaminen. Kulttuurikeskushanke kaatuu, mutta Puolakka jatkaa uusin virityksin Virossa.

 

 

Maolaisuuden aakkoset

 

Aamulehti.

Englannissa julkaistiin taannoin laaja hakuteos maailman kaikista kommunistiryhmittymistä. Suomen maolaisten lehdiksi kirja luetteli Lokakuun ja Aamulehden. Erheen selitys lienee se tosiseikka, että kiinalainen Kansan Päivälehti siteerasi 70-luvulla ahkerasti kyseisten lehtien Neuvostoliitto-kirjoittelua. Suomen taistolaiset myös väittivät aivan tosissaan, että maolaisten neuvostovastainen materiaali oli Aamulehden rahoittamaa.

Albania.

Sulkeutunut valtio Balkanilla oli maolaisten ainoa liittolaismaa Euroopassa. Suomi-Albania -seuran ensimmäisen delegaation vierailusta Tiranassa kerrotaan hurjia juttuja. Suomalaiset toverit pistettiin osallistumaan mm. ampumaharjoituksiin.

Alkoholi.

Suomen maolainen liike alkoi puritaanisen raittiuden hengessä. Vuonna 1974 Matti Puolakka muutti linjaa ja julisti pämppälinjan alkaneeksi. Tarkoitus oli saavuttaa vapautuminen ryyppäämällä sekä kerätä uusia kannattajia. Suomen poliittisten liikkeiden historiassa ainutlaatuinen ryyppyputkikokeilu kesti kiihkeimmillään vain vuoden. Osa maolaisista tokeni normaalielämään ja osa alkoholisoitui.

Bileet.

Muun muassa M.A.Numminen on todistanut, että 70-luvun puolimaissa parhaat bileet Helsingissä eivät olleet taistolaisten vaan maolaisten järjestämiä. Maolaisten jättibileissä lauloi mm. Rauli Badding Somerjoki. ”Keskellä Helsinkiä myytiin pimeästi kaljaa sadoille ihmisille”, liikkeen entinen aktivisti huokailee nostalgisesti. ”Tiukan ideologian ja kovan uskomisen vastakohtana osattiin pitää hauskaa.”

Biologinen viljely.

70-luvun puolivälissä Matti Puolakka päätti, että ammattivallankumouksellisten elatus hankitaan laajamittaisella biologisella viljelyllä. Laukaalta vuokrattu suurtila osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Samalla raukesi visio paristakymmenestä maatilasta, jotka oli määrä hankkia eri puolilta Suomea.

Elektroniikka.

Eräässä vaiheessa liikkeen rahoitus piti turvata elektroniikkafirmalla, joka perustettiin Keran tuella Itä-Suomeen. Maolainen insinööri oli suunnitellut kuorma-autojen ajopiirturin, josta oli määrä irrota miljoonavoitot. Yritys ei menestynyt.

Julkkikset.

60-luvun lopussa maolaisessa liikkeessä piipahti monia skp-läisiä mm. nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso. Kulttuuripiireissä maolaissympatioistaan tunnettiin mm. taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

KGB.

Entiset maolaiset uskovat, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelulla oli paras rekisteri Suomen maolaisista. Matti Puolakan määräyksestä MLR itse ei pitänyt omaa jäsenrekisteriä, koska hän pelkäsi sen joutuvan vastustajien käsiin.

Kirjakaupat.

Maolaiset pyörittivät 70-luvulla Helsingissä, Turussa ja Raumalla omaa Lokakuu-nimistä kirjakauppaa. Helsingin Korkeavuorenkadun liikkeen ikkunassa ei vuokranantajan vaatimuksesta saanut olla neuvostovastaista materiaalia.

Kirjapaino.

Maolaiset perustivat Demopaino-nimisen yrityksen yhdessä castrolaisten kanssa. MLR-liikkeen viime vaiheissa paino ajautui konkurssiin ja jatkoi yksityisissä käsissä. Paradoksaalista oli, että maolaisten neuvostovastainen materiaali painettiin suurella Neuvostoliitosta ostetulla painokoneella.

Kirjastot.

Entiset maolaiset muistelevat vieläkin katkerina, miten mm. Tampereen kirjastot kieltäytyivät 70-luvulla ottamasta hyllyihinsä maolaisten materiaalia. ”Kirjastolautakunnassa taistolaiset olivat päällepäsmäreinä”.

Kommuunit.

Maolaisilla ja itulaisilla on ollut lukuisia kommuuneja eri puolilla maata. Tampereen tunnetuin kommuuni sijaitsi vielä 80-luvulla suuressa puutalossa Hatanpään valtatien varrella. Suurisuuntaisin kommuuni oli 70-luvulla liikkeen päämajana palvellut maatila Laukaalla. 90-luvulla puolakkalaiset ovat eläneet kommuunielämää mm. Viron Saarenmaalla.

Laulut.

MLR-liikkeellä oli oma lauluvihko. Kiinalaiset laulut kuulostivat alkukielellä tenhoavilta mutteivät oikein istuneet käännettyinäkään suomalaiseen suuhun. Liikkeen keskeinen säveltäjä oli Perttu Hietanen, jonka laulut Eino Leinon runoihin ilmestyivät ensin MLR-liikkeen julkaisemana kasettina. Hittejä niistä tuli vasta myöhemmin, Vesa-Matti Loirin tulkintoina.

Mao.

Suomen maolaisille Mao Tse-tung oli ”aikamme Lenin” tai ”aikamme suurin vallankumouksellinen ja marxisti-leninisti”. Kiinan suurlähetystö oli kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi jo 60-luvun alkupuolella. Varsinainen raamattu oli kuitenkin Maon Neljä filosofista teosta.

Opiskelijat.

Maolainen liike keräsi aktivistinsa enimmäkseen yliopistoilta. ”Kyseessä oli opintonsa keskeyttäneiden liike”, muuan ex-maolainen huomauttaa.

Rauhanlaki.

Maolaisten pahimpia pelkoja 70-luvulla oli taistolaisten ajama ns. rauhanlaki. Toteutuessaan se olisi tehnyt neuvostovastaisesta toiminnasta kriminaalia ja vienyt maolaiset telkien taakse.

Ruotsi.

Maolainen KFML-liike sai 70-luvun Ruotsissa laajan kannatuksen. Yhteyksiä oli Pohjanlahden yli, mutta ruotsalaisia tovereita kauhistutti suomalaisten viinankäyttö. Tosin tiedetään, että muutama ruotsalainenkin villiintyi mukaan täkäläiseen pämppälinjaan.

Suomi-Kiina -seura.

Maolaisten 70-luvulla johtamalla järjestöllä oli noin 10 000 jäsentä. Järjestön Kiina sanoin ja kuvin -lehti jakoi Kiinan näkemyksiä jäsenistölle, jossa oli väkeä kaikista puolueista.

Taistolaiset.

Maolainen ja taistolainen liike syntyivät Suomeen samoihin aikoihin. Molempien ryhmien ajattelussa oli stalinistisia piirteitä. Silti porukat olivat verivihollisia, usein kirjaimellisesti käsirysyssä keskenään. Erottava tekijä oli suhde Neuvostoliittoon. Maolaisten mielestä taistolaisuuden ideloginen ydin oli ns. Brezhnevin opin eli neuvostoimperialismin puolustaminen. Taistolaisten mukaan maolaiset olivat CIA:n ja äärioikeiston agentteja.

Termit.

Maolaisten julkaisujen kieli vaikutti aikalaisista hämmentävältä. ”Sosiali-imperialistit” merkitsi Neuvostoliittoa ja ”porvarilliset työväenpuolueet” sdp:tä ja skp:tä.

Vapaat suhteet.

Varsinkin Itu-liikkeen alkuvuosina 80-luvulla Matti Puolakka kävi kovaa ”kollontailaista” kampanjaa porvarillista moraalia, kiinteitä parisuhteita ja perheinstituutiota vastaan. Itulaisten vapaa sukupuolielämä kariutui mustasukkaisuusdraamoihin.

Vappu.

Maolaiset yrittivät vappuina jakaa omaa materiaaliaan Skp:n torikokouksissa. Taistolaiset ottivat maolaisista valokuvia ja kutsuivat poliisit estämään jakelun. Joskus Tampereella päädyttiin kompromissiin: Albania-aineistoa sai sentään levittää.

 

Kuvatekstit:

Vallankumouksellinen villasukissa. Raimo Laakia omistautui nuorena miehenä maolaisuudelle.

Uskolliset. Timo Vainio (vas.) ja Markku Aro sanovat, että Matti Puolakka on maailmanlaajuisestikin sukupolvensa tärkein ajattelija. ”Hän on ainoa, joka on pystynyt luomaan uuden filosofisen systeemin.”

Muistoissa. Raimo Laakia toi Mao-pukunsa Kiinasta vuonna 1970. Nykyisin mies on ympäristöaktivisti, joka on nähty myös kettutyttöjen seurassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

6. Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005

http://www.santavuori.com/Muistelmat.html

Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.

Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti  isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.

Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.

Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.

Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero

47   (Heli Santavuori 3.11.2008),

48   (Olli Santavuori 6.11.2008),

49   (O.S. 9.11.2008),

50   (O.S. 11.11.2008),

51   (H.S. 11.11.2008),

52   (O.S.11.11.2008),

53   (O.S. 26.11.2008),

54   (O.S. 4.12.2008),

116   (Vesa Keskisarja 26.3.2012),

118   (O.S. 1.5.2012),

127   (H.S. 19.7.2013),

128   (O.S. 20.7.2013),

132   (O.S. 26.2.2014)

www.santavuori.com/Muistelmat.html

Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.

Kirjeeni kokonaisuudessaan:

”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.

Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?

Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.

Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.

Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?

Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.

Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.

Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin  niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.

Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.

Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.

Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.

Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.

Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”

Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.

Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.

Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.

Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.

Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.

1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.

Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest         -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.

Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.

Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.

Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.

Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.

Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.

Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.

Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.

Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.

Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.

Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.

Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.

Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.

Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.

Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.

Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.

Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.

Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.

Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…

Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

2. Radio 14.6.2016

http://areena.yle.fi/1-3484129 Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa 14.6.2016 Heli Santavuori, Pertti Koskela ja Pia Länsman kertovat maolaisuudesta. ”Itun outo saaga, osa 2 (55 min).” areena.yle.fi/1-3484129

Areenan arkistosta kuuluva ohjelma on hieman lyhennetty siitä, mitä tuli ulos radiosta ekalla kerralla. Ainakin kolmikon hihittely slogaanin ”missä Laakia, siellä ongelma” ympärillä on ylen toimesta leikattu pois.

Perttu Häkkisen tuoteseloste:

”Vaihtoehtoliikkeen outo saaga jatkuu. Liikkeen aktiiveista Heli Santavuori, Pia Länsman ja Pertti Koskela ovat vieraina. Miksi he kutsuvat itseään nykyään puolakkalaisiksi ja miksi he pitävät itseään Suomen sankareina? Entä, miksi Itu aiheuttaa yhä suuria intohimoja ja ristiriitoja?”