48. Maon raportti 2.0?

Anton Monti ja Pontus Porokuru

Suoraa toimintaa!

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Into, 343 sivua, Riika 2018

Tämän olen lukenut ennenkin. Mao Tse-tungin raportti talonpoikaisliikkeestä syvällä Hunanissa lähes sata vuotta sitten ( Report on an Investigation of the Peasant Movement in Hunan 1927). Maaseudun kurjaliston kapinan sotamainen rajuus ja raakuus pöyristytti kunnon kommunisteja Kominternia myöten. Eihän parempaa maailmaa noin voi tehdä!

Montin ja Porokurun kirja on uuvuttava sarja tapahtumia, joissa tapellaan poliisin kanssa. Yleensä syntyy lasinsiruja, sakkoja ja lyhyitä vankilareissuja, harvemmin ruumiita. Vallankumousromanttinen. Poliisiromanttinen.

Vuosisadan takaiseen Hunaniin verrattuna muodot, keinot ja olosuhteet ovat tyystin uudet, vaan onko sorto sama?

Paha mennä sanomaan.

Lukijan sielu huutaa, että harkittu ja harjoiteltu tappelu poliisin kanssa on järjetöntä.

Mutta: Elämäntapamme tappaa päivittäin joukoittain ihmisiä ja eläimiä ja luo hyviä mahdollisuuksia koko elonkehän (ihminen mukaan luettuna) suurtuholle. Ja elämäntapaamme toteuttaa / organisoi / johtaa / pakottaa / manipuloi armollisesti äänestäjäkansalaisiaan palvellen valtio, jossa sisäministeri komentaa poliisia. Ja sisäministeri on Kai Mykkänen, joka vanhana luontoliittolaisena haluaa pelastaa maailman ekokatastrofilta, niin kuin haluavat kirjan anarkopunkkariautonomitkin.

Ota siitä sitten selvää.

Kirja kannattaa kyllä lukea, koska harvalle on avautunut näinkään paljon taustatietoa viime vuosikymmenten ihmeellisistä tapahtumista. Taistolaisuuden ja maolaisuuden kuihduttua se alkoi. Toki välissä oli kymmenkunta vuotta ilahduttavan kirjavaa ympäristöaktivismia: evy, Koijärvi, alkuvihreys, Luonto-Liitto, monet pienet ryhmät, tapahtumat ja järjestöt.

Yhtäläisyyksiä menneeseen on.

Kirja käsittelee suuria vastahuippukokouksia Seattlessa (1999), Prahassa (2000), Göteborgissa (2001) ja Genovassa (2001) ja toteaa, etteivät yhteenotot kyenneet luomaan uutta yhteiskunnallista toimintaa. Maolainen ankeuttaja mielessäni sanoisi, että asia oli jo etukäteen nähtävissä. ”Pikkuporvarillista seikkailupolitiikkaa”, sitä samaa jota castrolaiset, Länsi-Saksan RAF ja Italian prikaatit harjoittivat 1960- ja 1970-luvuilla, kylläkin hieman uuteen aikaan sovitettuna. Kuvaan sopii, että Kuubasta ja Italiasta aikoinaan intoutuneet aktiivit ovat mukana myös nyt.

Kirja kertoo, että 2010-luvulla useat autonomit liittyivät vasemmistoliittoon. Aivan samoin kuin 40 vuotta aiemmin castrolaiset ja anarkistit imeytyivät taistolaisuuteen. Muistan Kirkkokatu kakkosen autioituneen Demopainon kesän kynnyksellä 1970, kun ”kaikki” olivat juosseet Bulevardille Rauhanpuolustajien toimistoon Mirjam Vire-Tuomisen palkkalistoille Neuvostoliiton maailmanpolitiikkaa palvelemaan. Käytin tuona kesänä koko opintolainani kirjapainon elvyttämiseen.

Vanha maolainen lukija löytää kirjasta kiintoisia jatkumoja.

Reko Ravela sanoo vanhempiensa katkeroituneen taistolaisuuteen. Nyt kaiken jälkeen olisikin todella mielenkiintoista saada muisteja-sivustolle Timo Ravelan kertomus 1960-1970-lukujen tunnelmista ja tapahtumista. Rekon isä on yksi maolaisen alkuajan legendaarisista Timoista (dokumentti 47), joka siirtyi taistolaiseksi muttei ilmeisesti kokenut oloaan kotoisaksi siellälään. Muistan kun kerran istuimme pienellä porukalla (oliko 1968 vai 1969?) pitkän illan Kiinan suurlähetystössä toveri Lin seurassa eikä toveri Puolakka ollut oikein tyytyväinen Lin tyyliin.

Kirjassa piirtyy muotokuva sympaattisesta ilmeisen älykkäästä ja osaavasta vuoden 2005 ylioppilaasta Mikael Brunilasta. Vappuna hän sanoo ikkunoita rikkovalle mielenosoittajalle ”älä riko mun kaupunkia”. Aika suuri määrä tapahtumia elää Brunilan organisoinnin varassa.

Loppukesällä 2009 sosiaalikeskus Satama tuhoutuu sisäiseen vandalismiin ja Brunila sanoo: ”Sen jälkeen olin, että vitut, nyt haluan pois tästä maasta. Se oli totaalinen kokemus siitä, että me epäonnistuttiin. Että ei ole mitään liikettä, ei ole olemassa mitään yhteisöllisyyttä.”

Brunilalle valtaussyklistä 2007 – 2009 jäi käteen lähinnä kokemuksia siitä, miten asioita ei tehdä… Lopputuloksena valtausliikkeessä toteutui anarkismin ja 2000-luvun autonomisen teorian pahin yhdistelmä. Megafonin teoreettisilla teksteillä oli Brunilan mukaan innostamisen lisäksi selvästi myös kielteinen vaikutus. Ne synnyttivät ajatuksen siitä, että on olemassa kaupunkitilassa vellova yleinen äly, jolle pitää vain antaa tilat… (sivu 244).

Mikael Brunilan isä on Vietnam-aktivisti ja maolaisjohtaja Tomas Brunila (esim. dokumentit 32, 38 ja 41).

Kun Reko Ravelaa ja Tapio Laaksoa vuonna 2006 syytetään oikeudessa Göteborgin mellakoista, puolustusasianajajana on vanha maolainen Heikki Salo. Syytetyt voittavat oikeudenkäynnin. Tapion isä Jaakko Laakso (dokumentit 32 ja 45) oli 1968 maolainen ja myöhemmin superaktiivinen maolaisuuden vastustaja.

On kirjassa minulle pieni henkilökohtainen ilonpilkahduskin. Runollisessa loppumanifestissaan vuonna 2012 verkkolehti Megafoni manaa estradille kaikki menneiden vuosien ja vuosikymmenten aktivistiliikkeiden haamut mukaan lukien ”Kessin veteraanit” (dokumentti 40). Mukava on paistatella punaisella matolla kiljupunkkareiden ja anarkistien kanssa!

Mihin johti nuoren Mao Tse-tungin raportti talonpoikaisliikkeestä? Monen polveilun kautta Nyky-Kiinaan. Aluksi ajattelimme, että vau, tosi hyvä. Myöhemmin, viimeistään Tien An-menin verilöylyn (1989) jälkeen oivalsimme ettei sittenkään.

Raimo Laakia 26.11.2018

 

6. Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005

http://www.santavuori.com/Muistelmat.html

Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.

Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti  isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.

Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.

Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.

Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero

47   (Heli Santavuori 3.11.2008),

48   (Olli Santavuori 6.11.2008),

49   (O.S. 9.11.2008),

50   (O.S. 11.11.2008),

51   (H.S. 11.11.2008),

52   (O.S.11.11.2008),

53   (O.S. 26.11.2008),

54   (O.S. 4.12.2008),

116   (Vesa Keskisarja 26.3.2012),

118   (O.S. 1.5.2012),

127   (H.S. 19.7.2013),

128   (O.S. 20.7.2013),

132   (O.S. 26.2.2014)

www.santavuori.com/Muistelmat.html

Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.

Kirjeeni kokonaisuudessaan:

”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.

Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?

Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.

Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.

Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?

Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.

Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.

Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin  niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.

Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.

Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.

Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.

Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.

Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”

Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.

Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.

Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.

Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.

Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.

1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.

Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest         -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.

Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.

Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.

Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.

Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.

Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.

Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.

Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.

Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.

Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.

Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.

Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.

Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.

Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.

Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.

Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.

Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.

Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.

Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…

Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”