Kiltin sanonnan mukaan ihminen kuolee kun hänen tehtävänsä on suoritettu. Näin kenenkään työ ei jää tekemättä eikä elämä vaillinaiseksi.
Lennokas – ja hiukka ajattelematon – sanankäyttäjä Heli Santavuori kirjoitti alkuvuonna 2017:
”Historian roskatynnyri odottaa. Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.” (dokumentti 34).
Julkaisematta jäi. Kova paikka.
Noin 35 vuotta opetuslapset odottivat ”teorian tulemista”, ylläpitivät järjestön rippeitä, lahjoittivat rahaa, resursseja ja moninaisia palveluksia, suojasivat gurua ja vihasivat ”liikkeen jättäneitä” ja melkein koko muutakin maailmaa (dokumentti 43).
Matti Puolakan ainoaksi teokseksi jäi omakustanne ”Mikä ihminen on?” (1982). Kuolinpesään jäi runsaasti monologeja, muistiinpanoja, äänitteitä ja videoita, joissa on paljon monenlaisia ajatuksia.
Matin kuoltua 26.11.2018 kourallinen opetuslapsia aloitti ahkeran kirjoitus-, editointi-, muokkaus- ja toimitustyön. – Se on ollut päätyöni neljän kuukauden ajan, kehaisi Heli netissä keväällä 2019.
Tilanne on kuin varhaiskristityillä. Pietarin, Luukkaan ja kavereitten tehtäväksi tuli kertoa, mitä mieltä guru mistäkin oli. Mutta niin silloin kuin nytkin tekstit ovat kertojiensa tulkintoja. Matti Puolakka on vaiennut, ”teorian tuleminen” rauennut ja niin useasti luvattu maailmanvalloitus tekemättä.
Lähes viiden kuukauden kuluttua opetuslapset julkaisivat muistokirjoituksen Helsingin Sanomissa. Sain jo samana aamuna soiton, jossa varhainen työtoveri pyysi oikaisemaan: kertomaan lahkojohtajan julmuudesta omaa väkeään kohtaan.
Mutta ei sellainen ole tapana muistokirjoituksissa. Edes kerran elämässä, sen loppuessa, saa kehua estottomasti:
Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15:
”Matti Puolakka 1947 – 2018
Keskusteleva filosofi etsi sinnikkäästi totuutta
Filosofi Matti Puolakka kuoli vaikeaan sairauteen Helsingissä 26. marraskuuta 2018. Hän oli 71-vuotias, syntynyt Helsingissä 25. syyskuuta 1947.
Puolakka omaksui kommunistisen vakaumuksen varhaisessa teini-iässä, joskin omintakeisesti. Hän kuvasi ominaislaatuaan sanalla ”uppiniskainen”. Hän mietti, mikä on oikein, mikä väärin. Hän kuunteli järkeään ja omaatuntoaan pelkäämättä joutua yksin muita, jopa ystäviään, vastaan.
Puolakka oli perustajajäsen Suomen marxilais-leniniläisessä liikkeessä 1970-luvulla. Hänen aloitteestaan siellä omaksuttiin politiikassa harvinainen keskustelukulttuuri: jäsenistöä kehotettiin seuraamaan aatteellisten vastustajien aineistoa ja sitä julkaistiin omissa lehdissämme. Tunnustusta oli annettava vastaväittelijälle aina kun siihen oli aihetta. Tutkimuksemme Neuvostoliiton luonteesta ja Puolakan näkemys sen tulevasta romahduksesta oli suomettuneen Suomen oloissa ainutlaatuista.
Näistä aineksista syntyi yhteishenki, jonka johdosta M.A.Numminen totesi, että ”maolaisilla” oli vasemmiston parhaat bileet.
Puolakka suhtautui myönteisesti Kiinan kulttuurivallankumoukseen byrokratian vastaisena liikkeenä. Mutta hän arvosteli sen linjaa 1970-luvun alusta lähtien. Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) hän esitti Maon filosofian systemaattisen kritiikin. Se oli myös Puolakan oman ajattelun itsekritiikki.
1980-luvun lopulla Puolakka hylkäsi sosialismin näköalan kokonaan. Tämä sekä esihistoriaa tutkivien tieteiden läpimurrot pakottivat asettamaan tehtäväksi uuden historianfilosofisen kokonaisnäkemyksen luomisen. Tärkein työkalu siinä oli Hegelin logiikka. Aineistona olivat myös kommunistisen liikkeen nousu ja romahdus, suurin kaunokirjallisuus sekä omat elämänkokemukset.
Puolakan elämäntyön huipentuma on ehdotus Mikä ihminen on? -totuusfoorumista. Se on ihmiskunnan itsetuntemuksen orgaani, jossa reilu väittely on tärkein opintomenetelmä. Ehdotus kuvaa hänen uskoaan keskustelun voimaan.
Puolakka oli 1970-luvulta asti mielipide- ja muun vainon sekä kateudesta kumpuavien panettelujen kohteena. Hän sanoi olevansa ”mies, joka tietää liikaa”, olipa kysymys suomettumisesta, Venäjän hybridivaikuttamisesta, EU:n kriisistä – tai ihmisolemuksesta. Vaihtoehtopiireissä hänet muistetaan hyvin, mutta suuri yleisö ei vielä häntä tunne.
Filosofiset pohdiskelut olivat Matille suurin onni. Filosofiset kävelyretket hänen kanssaan venyivät usein, kun ajatus vei miestä. Hän ilahtui aidosti, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Hän etsi totuutta, ei ulkoista kunniaa, kuten hänen kohtalonsa osoittaa. Se on virallisen Suomen häpeä.
Tärkeintä Matille oli suorapuheinen, oikeudentajuun perustuva ystävyys. Meille on ollut suuri lahja saada tuntea Matti henkilökohtaisesti. Uusi historia ry on nyt alkanut julkaista Matin filosofista elämäntyötä. Siinä Matti elää – totuudenpuhujana, jota yrityksistä huolimatta ei voitu vaientaa.
Pertti Koskela
Heli Santavuori
Pia Länsman
Kirjoittajat ovat Matti Puolakan pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita.”
Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15.
Kirjasi talteen Raimo Laakia 19.3.2020.