1960-luvulta näihin päiviin
Vielä löytyi varsin perehtynyt kommentoija ”matkamiehenmietteita.blogspot.com/2020/05/jouko-aaltosen-dokkari-pieni-punainen.html” .
Lähettäkää hei lisää vinkkejä, jos huomaatte aihetta – ja tarkoitan laajemminkin kuin vain elokuvaa – jossain käsitellyn.
Mieleeni jäi kysymys, kuka meistä oli kultahammasrannikon paljasjalkainen kuljeskelija? En osaa arvata.
Kirjasi Raimo Laakia 17.5.2021
Paikallislehti Laukaa-Konnevesi julkaisi 15.10.2020 aukeaman maolaiskommuunista. Toimittaja Konsta Tourunen on tehnyt kelpo työn etsimällä tietoja ja haastattelemalla.
Itse en asunut kommuunissa Reino Nikulan patistelusta huolimatta, mutta vietin siellä silloin tällöin aikaa. Tätä muisteja palstaa kootessani olen törmännyt kahteen erityisen satuttavaan tapahtumaan.
Kertojan 16-vuotias sisko tuli bussikyydillä Raumalta juhannuksenviettoon kommuuniin. Kun he astuivat ulos autosta tienristeyksessä ehkäpä sadan metrin päässä talosta, sisko näki suuren kiven, jolla istui itkevä tyttö kassin ja makuupussin kanssa.
Tyttö oli Toini, parikymppinen aktivisti, jonka Puolakka oli juuri karkottanut liikkeestä. ”Ota tavarasi ja lähde.”
Toini raahusti kivelle odottamaan bussia.
Toini oli aktiivinen teatterilainen, hän innosti ihmisiä tekemään sketsejä ja pieniä tapahtumia illanviettoihin, sai kerran jopa minut tanssimaan kömpelösti lavalle (huh!). Jonkin pienoisnäytelmän käsikirjoituksessa, olisiko ollut keväällä 1977, Toini laski leikkiä Matti Puolakan maneereista, jotka todellakin olivat tarttuvaa laatua ja joita moni meistä aika innokkaasti omaksui. Vaikka näytelmää ei koskaan esitetty, Matti Puolakka poltti proppunsa ja järjesti täysimääräisen noitavainon. Toinia syytettiin porvarillisuudesta, pikkuporvarillisuudesta, salakavalasta hyökkäyksestä johtoa vastaan. Osa aktivisteista eläytyi toistelemaan syytöksiä ikäänkuin suurikin luokkataistelu olisi ollut käynnissä. Asiasta pidettiin kokouksia ja kirjoitettiin monisteita. Toini oli järkyttynyt, hiljaa ja itki.
Asiasta on vain vähän hyvää sanottavaa. Silmiinpistävän moni aktivisti oli hiljaa. Kapakassa moni osoitti ystävällisyyttä Toinille. Mutta julkisesti ääntä ei korotettu Toinin puolesta. Tapauksen jälkeen kourallinen aktivisteja, olisiko ollut kymmenkunta, jättäytyi pois.
Itselleni muistikuva on piinallinen. Minun olisi pitänyt nousta kapinaan. En osannut.
Meidän mielissämme viimeistään Tien An-menin verilöyly 1987 vei moraalisen glorian Kiinalta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin muisteltuna: Olisiko ”Toinin kivi” Laukaan talon tienristeyksessä Puolakan Tien An-men?
Mitäköhän asiasta on Matti Puolakan kokoelmassa Kansallisarkistossa?
Toinen erityinen Laukaa-tapahtuma on haulikkovartio. Ajankohta lienee alkuvuosi 1978.
Jouni Mäkinen seisoi kuutamossa pakkasyönä haulikko olalla vartiossa Laukaan talolla. Muut nukkuivat. Vuorot oli organisoitu. Melkein neljänkymmenen vuoden päästä koetin kysellä Jounilta, ketä vastaan vartiota pidettiin? Mistä ihmeestä oli kysymys? Noh, ”luokkavihollista vastaan”. Hän ei osannut yksilöidä syytä.
Sen verran kummalliseksi Jouni vartiovuorot koki, että päätti jättää Laukaan. Tuon jälkeen hän otti Anne Paukun kanssa pitkän pestin insinöörintöihin Etelä-Afrikkaan.
Jälleen tekisi mieleni esittää kysymys Puolakan arkistonhoitajille. Mitä tietoja ja mikä selitys? Oliko Laukaan haulikkovartiointi Puolakan päähänpistoista kenties kaikkein omaperäisin?
Kirjasi Raimo Laakia 27.3.2021
”Mitä tapahtui Lankamaalla 1977?
Konsta Tourunen
Historia: Laukaassa Lankamaan kylällä oli vilinää, kun suojelupoliisiakin kiinnostaneen liikkeen jäseniä kerääntyi maatilalle perustettuun kommuuniin.
Kommunistinen liike marxilais-leniniläiset ryhmät haki 1970-luvun lopussa uutta virtaa toiminnalleen. Syntyi kommuuni Pohjoisahon tilalle, Lankamaalle keväällä 1977.
Noin viisikymmentä aktiivia eri puolilta Suomea muutti asumaan maatilalle. Monenkirjavaa joukkoa yhdisti niin kutsuttu maolaisuus, joka pohjautui Kiinan kansantasavaltaa vuosina 1949-1976 johtaneen Mao Zedongin kommunismiin.
Kaikki toiminnassa mukana olleet eivät kuitenkaan muuttaneet tilalle. Raimo Laakia kävi kommuunilla viikonloppuisin töiden salliessa. Monet 20-30-vuotiaat aktiivit kuitenkin irtisanoutuivat töistään muuttaessaan tilalle.
Tilalla oli ajatuksena opiskella maolaisuuden ja marxismin aatteita, kehitellä omaa teoriaa sekä kirjoittaa siihen liittyviä tekstejä. Keskeinen toimintamuoto olivat myös seminaarit, joissa liikkeen johtohahmo Matti Puolakka luennoi ajatuksistaan penkeissä kuuntelevalle aateväelle.
– Illalla oli vielä illanvietto, joka oli aika kaljapainotteinen. Siihen aikaan Puolakka oli keksinyt vapaan rakkauden idean, joten nuorina harrastimme seksiä aika paljon, Laakia kertoo.
Aloite perustaa kommuuni tuli Puolakalta. Taustalla vaikuttivat mahdollisesti myös vihreiden ajatusten tuomat tuulahdukset omavaraistaloudesta.
– Hämmästyttävän paljon maolaiset toimivat Matti Puolakan oivallusten siivittäminä. Hän myi ajatuksensa meille muille aina tavattoman uskottavasti ja me aloimme toteuttamaan niitä, Laakia sanoo.
Ruokahuolto järjestettiin yhteisillä keittiövuoroilla valmistamalla ruokaa isoissa erissä. Vellikello kutsui väen syömään riiheen tehdyn ruokalan pitkien pöytien ja penkkien ääreen.
Vihtavuorelainen Ilpo Oksanen asui lapsuutensa Pohjoisahon tilalla. Vanhempien kuoltua tilan rakennukset jäivät hänen siskolleen, joka kuitenkin asui muualla ja etsi tilalle vuokraajaa lehti-ilmoituksella. Marxilais-leniniläiset ryhmät tarttui tarjoukseen ja vuokrasuhde syntyi.
Oksanen vuokrasi perikunnalta peltoa, jota hän kävi Tervatehtaalla asuessaan viljelemässä kommuunin vieressä.
– He tulivat kirkonkylältä 32 kilometriä metsään, joten Laukaassa ei tiedetty, keitä tilalla oli. Se oli sellainen kesälomaporukka kuin menisi mille tahansa leirintäalueelle, Oksanen kertoo.
Paikallisia kommuunissa ei tiettävästi ollut. Kesän kuluessa tunnelmaa alkoivat kuitenkin latistaa viljely-yrityksien epäonnistuminen. Oksasen mukaan ohrasato jäi huonoksi puutteellisen lannoituksen takia ja perunoita yritettiin viljellä vihannesviljelyyn sopimattomassa savisessa maassa. Porkkanatkin kylvettiin liian myöhään maahan, jolloin tuloksena oli hädin tuskin pikkurillin kokoisia puikkoja.
Raimo Laakian mukaan seitsemän sian kasvattaminen kuitenkin onnistui, mutta maatalous ei siitä huolimatta elättänyt liikettä. Syksyllä rahojen loppuessa monet muuttivat pois ja jättivät kommuunielämän.
Parinkymmenen hengen ydinryhmä asui tilalla vielä vuodenvaihteen yli, kunnes kevättalvella 1978 kommuuni päätettiin lopettaa. Samana vuonna myös järjestö marxilais-leniniläiset ryhmät lakkautettiin ja Matti Puolakan ympärille kerääntynyt ydinryhmä alkoi hiljalleen irtautua perinteisestä kommunistisesta ajattelusta kohti muita vaihtoehtoaatteita.
Aatteet: Maolaisuus. Kiinan diktaattorin Mao Zedongin kommunistiset ajatukset keräsivät kannattajia myös ympäri maailmaa. Maassa diktaattorille rakennettiin henkilökulttia, johon kuuluivat muun muassa maailman toiseksi eniten painettu opus, Pieni punainen kirja sekä propakandakuvat.
Suomessa aktiivisia aatteen kannattajia oli muutamia satoja. Erottavana piirteenä monista muista vasemmistoryhmistä erityisesti Suomessa oli Neuvostoliiton arvostelu. Neuvostoliittoa ryhdyttiin arvostelemaan erityisesti Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968.
Maolaisuus tarjosi siis mahdollisuuden kannattaa kommunismia myötäilemättä Neuvostoliittoa.
Liikkeen johdossa oli karismaattisen ristiriitainen Matti Puolakka. Kaksi vuotta sitten kuolleella Puolakalla on edelleen pieni kannattajakunta, joka yrittää tuoda hänen ajatuksiaan esille.
Radikaali liike: Valvovan silmän alla. Jopa suojelupoliisi oli kiinnostunut marxilais-leniniläiset ryhmät -järjestöstä. Raimo Laakia kertoo Supon agenttien soluttautuneen liikkeeseen.
– He olivat aivan samanlaisia kuin muutkin radikaalit nuoret ja myivät lentolehtisiä, mutta he eivät koskaan tehneet itsestään numeroa tai käyttäneet puheenvuoroja, Laakia sanoo.
Hän epäilee, että myös kommuunilla olisi ollut agentti, muttei ole saanut varmuutta asiasta. Jotkin liikkeeseen liittyvät soluttautumistapaukset ovat kuitenkin Laakialle selvinneet.
Nostot ja kuvatekstit:
”Illalla oli vielä illanvietto, joka oli aika kaljapainotteinen. Siihen aikaan Puolakka oli keksinyt vapaan rakkauden idean, joten nuorina harrastimme seksiä aika paljon.
Aikaa vietettiin tekemällä sketsejä, laulamalla ja soittamalla musiikkia nuotion ääressä. Liikkeestä on myös tehty dokumenttielokuva nimeltä Pieni Punainen.
Pelloilla yritettiin viljellä porkkanaa, perunaa sekä ohraa. Viljely-yritysten epäonnistuttua unelma omavaraistaloudesta kariutui. Kommuunin jäsenet peltotöissä loppusyksystä.
Pohjoisahon tilan pihapiiri on muuttunut paljon 1970-luvusta. Kesällä 1977 pihalla oli iso telttaleiri, jotta kaikille riitti yösija.
Ilpo Oksanen törmäsi maolaisiin viljellessään kommuunin viereistä perikunnalta perimäänsä peltoa.
Konsta Tourunen”
Kirjasi Raimo Laakia 27.3.2021
Vanhan liiton miehenä, eläkeläisenä joka tuskin osaan sähköposteja lähettää, olen aivan yllättynyt, että facebookissa käytiin näin monipolvinen ja asioita tarkasti seurannut keskustelu Jouko Aaltosen elokuvasta. Keskustelussa esiintyy hämmentävä määrä ihmisiä, tykkäyksiä, kommentteja, naurua ja surua. Vanhan ajan nuotiopiiri metsässä pitkän retken jälkeen!
Kiinnostuksen määrästä intoutuneena minulla on toivomus teille netin osaajille: Wikissä on muutama esitys maolaisuudesta, Matti Puolakasta, MLR:stä, Idusta jne., mutta missään ei näy lähteenä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustoa. Joku ne on johdonmukaisen viisaasti noin kirjoittanut ja demokraattisesti sensuroinut. Jos joku teistä kokee arvokkaaksi, että tämäkin sivusto yhtenä lähteenä mainittaisiin, saattaisitte avittaa asiaa. Itse en osaa, on wikin kirjoitus- ja keskustelumaailma minulle sen verran ufo. Lapsuudessani ei Lemmulan kylällä ollut talvisin teitä, hevosen ajouria lumessa vain! Siitä maailmasta on vähän haasteellista hypätä sujuvaksi nettiosaajaksi kinaamaan, mitä wikissä saa tai ei saa olla.
Noh, ei sivuston näkyminen wikissä välttämättä nyt niin tärkeää ole, tulipahan vaan positiivisuuksissani mieleen.
Pieni korjaus seuraavaan aloitusjuttuun: Koordinoin kyllä toimintaani Lassi Salvin kanssa, mutta en ollut fyysisesti mukana tuossa pöydän alle -tilaisuudessa. Henkisesti kyllä!
Useimmat nimet olen lyhentänyt nimikirjaimiksi. (Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021).
”Antti Rautiainen, 15. toukokuuta 2020
Tää oli kiinnostava dokumentti kaikille sektologian ystäville: https://areena.yle.fi/1-50282027
Olen joskus aikaisemminkin muistellut ainoaa kohtaamistani Matti Puolakan kanssa, joko facebookissa tai twitterissä, mutta menkööt toisenkin kerran.
90-luvun lopulla maolaiset (vaihtoehtoliike itu) yrittivät jonkinlaista comebackia Helsingissä (ehkä) viimeisen kerran, ja oli jonkinlainen tapahtuma Kampin palvelutalossa, jota menin jostain syystä seuraamaan. Entiset maolaiset Lassi Salvi ja Raimo Laakia tulivat paikalle sabotoimaan tapahtumaa, koska halusivat estää maolaisten uuden tulemisen.
Keskustelu oli jyrkkää, jonka seurauksena Puolakka meni protestiksi pöydän alle istumaan, ja ilmoitti ettei tule sieltä pois ennen kuin Lassi ja Raimo pyytävät anteeksi. Anteeksi ei pyydetty, mutta muistaakseni Puolakka tuli lopulta pois pöydän alta.
Muistaakseni Juhani Lohikoski oli myös paikalla.
S.E.
Vallankumous tulee pöydän alta!
S.K.
Oli ihan mielenkiintoinen dokkari. En tiennyt aiemmin maolaisten ja stalinistien väännöistä. Nauratti, että päädyin itsekin taannoin räntäiselle marraskuiselle pellolle kaivamaan niitä viimeisiä perunoita ja kiemuraisia porkkanoita. Idealismi on mutaista.
A.R.
Ehkä talonpoikaisarmeija vielä nousee ja vapauttaa Suomen!
A.L.
Kyllähän se melkein siinä mitataan et jos et kestä perunannostoa marraskuisessa räntäsateessa niin parempi sitten keskittyä vaikka johonkin twitteraktivismiin.
A.L.
Niin ja marraskuinen perunapelto ei ole idealismia vaan kylmää materialismia.
A.R.
Siksi teknologia ja edistys, joka on keskuslämmityksen lämpöistä materialismia!
A.K.
Halpa kulissi, ei kestä.
S.K.
Se muta vaatii idealismia. Sitä meinasin. Dyykkaus on helpompaa – ja opiskelu.
S.K.
Paska homma, että sillä idealismilla ei elä, eikä niillä mutasilla perunoilla maksa vuokraa ja sähköä. Ja pelkkä puuron nieleminen nyt on vaan aika itsekuritusta nykyoloissa. Siihen vielä ne kylmät suihkut ja voi sanoa, että se on vallankumous joka ei ole minun.
S.K.
Se itsekuritus onnistuu jos on sellaisen tarve. Kohti uusia masennuksia siis!
A.L.
Joo, siinä on ehkä hyvä että tietää mitä itsekuritus on ja että siihen pystyy, mutta että henkilökohtaista kärsimystä oleellisempaa on kollektiiviset resurssit, jolloin välittömässä tilanteessa on parempi esim. ostaa ne perunat tai kasvatella pientä määrää kotitarpeiksi, mutta pitää mielessä että jos tulevaisuus ei olekaan tällaista materiaalista yltäkylläisyyttä mihin on totuttu niin tästäkin kannattaa nautiskella kun vielä voi, mutta että koittaa rakentaa sitä pakotien mahdollisuutta sekä yhteisöllisellä että yksilöllisellä tasolla.
Idealismista ja realismista niin Bonanno virkkoi hyvin, että kun huolestuneet ihmiset kysyy että mitä tulemme syömään niin idealisti katsoo kirjaa ja ihmiskuntaa, ja vastaa että ”ajatuksia”, kun taas realisti katsoo pyssyä ja sanoo että ”pettua”.
S.K.
Onhan noita tiluksia Suomessa ja siitäkin pinta-alasta menee ryynit pääosin teollisuushallien sioille ja siivekkäille. Ei lääni ja ryyni ihan heti lopu – kun lähtee sillä pyssyllä sitte hakemaan.
A.K.
Kuinkas suuri osa peltoalasta muuten tällä hetkellä menee tuotantoeläimille teollisuushalleihin?
S.K.
80 % holleilla.
L.H.
Mä rupeen ehdottomasti käyttämään tuota pöydän alle menemistä protestimetodina!
A.K.
Jos vituttaa, mene pöydän alle.
Juhani Lohikoski
Mulla on hämäriä muistoja tuosta. Oli hyvin hämmentävää.
J.S.
Dokumentti on hyvä, mutta esimerkiksi Ruotsin maolaisen ja FNL-liikkeen vaikutusta ei siinä mainittu. Tukholmassa oli tietysti aktiivisempaa, ja sieltä otettiin mallia, mikä tietysti helpommin sujui meidän ruotsinkielisiltä.
V.H.
Ei ole helppoa meistä kenelläkään…
K.K.
Laakia vieraana Perttu Häkkisen ohjelmassa: https://areena.yle.fi/1-3471357
K.K.
Puolakalle uskolliset: https://areena.yle.fi/1-3484129
J.R.
Ite kävin Puolakan kängin kokouksessa yhen kerran joskus 90-luvun alkuvuosina. Venäjällä oli käynnissä joitain tehtaan valtauksia joissa työläiset olivat ottaneet itse hoidettavakseen teollisuuden hallinnoinnin ja tuotannon myynnin ja palkkojen maksun itselleen. Puolakan porukka kutsui jengiä koolle solidaarisuustoiminnan järjestämiseks näille. Homma meni muistaakseni niin et nää oli jo etukäteen perustanu jonkun yhdistyksen ja valinneet sen hallituksen ja rahastonhoitajat ja tuli sit sellanen käsitys et me anarkistit saatas alkaa järjestää sitä toimintaa ja kerää Puolakan tilille rahaa. Tai jotain. En tiedä, en menny seuraavaan kokoukseen. Reko ehkä meni. Mut jos en ihan väärin muista ni vähän myöhemmin sinne Venäjälle lähti suomalaisten anarkistien delegaatio vierailemaan. Olisko sinne joku nuorisotroikka lähtenyt, jossa ainakin toveri Zaippari ja toveri Antti Rautiainen mukana? Vai meniks tää jotenkin muutoin?
Myöhemmin Puolakan porukka alko käymään meiän kantabaarissa Bar Tubessa ja pyörii jossain punk keikoillakin. Niillä oli ihan selkee yritys solmii elävä yhteys niinä vuosina nousseeseen radikaaliin nuorisoon. Eestiläisen Vennaskond anarkisti bändin porukkaan niillä muuten oli hyvät välit. Mut vuodet oli verottaneet Puolakan karisman, loppuun, eikä sitä jaksanu kukaan oikeen kuunnella. Paljon mielenkiintoisempia juttuja siellä Tuben takahuoneessa samoihin aikoihin puhui eräs Monti. Se oli Puolakkaa nuorempi ja karisma oli tallella. Mut mua ei silloin siihen seurueeseen huolittu, mä vedin omaehtoista pämppälinjaa jonkun kymmenisen vuotta. En ollut sopiva Montin näkymättömään puolueeseen. Puolakan puolueeseen olisin kyl kelvannu, mut puolakka ei kelvannu mulle. Päätin siis olla ilman puolueita kun sopivaa ei voinut saada.
Mut joo, toi dokkari oli hyvä ja se loppu oikeestaan aika liikuttava, siis hyvällä tavalla. Marxismi-leninismi-maoismi, ennen kaikkea maoismi on kyl kiinnostavaa, vaikka vähän näyttääkin et siihen ois jotenkin sisäänrakennettu henkilökultti, mut must näyttää et nää suhtautuu aatteeseen ihan toisella vakavuudella ku ennen kaikkea marxistit tai leninistit. Voi olla et tää syntyy siitä peruslähtökohdasta et ovat vastakkain sen marxismi-leninismin pyhimmistä pyhimmän itsepetoksen eli neuvostoliiton kanssa. Eikä ennen kaikkea maoismi ole jähmettynyt millään lailla kiinan ihailuun. Täytyy kai joskus vielä lukea punainen kirja, mulla on sitä kaks kappaletta. Toinen on ensimmäinen painos ja toinen toka.
Ite oon sitä mieltä et tuusulan järven rannalle pitäis saada pikasesti sellanen uudelleenkasvatusleiri johon hoipertelevat kaupunki anarkistit lähetettäs ojaa kaivamaan ja perunaa kuokkimaan silloin ku alkaa vallankumouksellinen itsekuri lipsumaan. Kuokkaan tarttunut käsi on hyödyllinen, sytyspalaan tarttunut on vahingollinen. Tämä on tehtävä selväksi.. Mut anarkistien keskuudesta ”pämppälinja” pitäs karsia kokonaan pois ja se ei onnistu muutoin ku itsekritiikin kautta. Alkoholia juova ei ajattele ja ajatteleva ei sitä juo. Kemiasta löytyy ratkaisu.
Tossa dokkarissakin näkee et se jengi menee sinne maalle viettämään ”helppoa ja hauskaa maalaiselämää”, mut hymy hyytyy sit ku olut ja hassis loppuu, ilmat viilenee ja juureksetkin on yhä maassa.. Ei vittu 60-70 tervettä nuorta maatilalla ja hommat kusee totaalisesti. No ei o ihme, ne on nuoria. Ite en koskaan luota alle kolmekymppisiin. Tai ei ”nuori” tässä yhteydessä oo pelkästään ikäkysymys, vaan jopa enemmän asennekysymys. Mut hitto, nyt mun pitää jo kiirehtiä. Mun työvuoro kollektiivimme kirjakaupalla alkaa klo 12.00.
Emme rakentaneet kollektiivitaloutta pitääksemme sen suljettuna!
Työ kollektiivissa on samalla luokka sotaa ja luokkasota on aina kansan sotaa!
A.L.
Nuorisolla on nuorison jutut ja niin pitää ollakin.
S.K.
Oli kyllä mukava nähdä, että nämä osasivat naureskella nuoruuden jutuille mutta anteeksi pyytelemättä ja asiaansa yhä uskoen. Tosta jatkuvasta itsekurista ja taistelusta oon kyllä eri mieltä. Ihmiset ovat hyviä ja ansaitsevat parempaa kuin jatkuvaa itsepiiskausta rangaistuksena huonoudestaan suorittaa milloin mitäkin ”nuoruuden juttua”. Rangaistusta toteutetaan sitten suorittamalla, kuokkimalla jäistä savea tai pakenemalla pämppään ym. pelastuksiin. Enemmän tanssia ja taidetta – jos tykkää niistä.
A.L.
Yleensä ainakaan suomalaisia ei erikseen tarvitse kehottaa ruoskimaan itseään ja muistuttaa että ovat ihan paskoja ja huonoja.
Kerran eletään niin siitä pitää myös nauttia ja asioiden välille löytää tasapaino.
En tiedä onko muutosta tapahtunu, mutta aikoinaan toivoi että eri projektien jälkeen tai aikana, päättyi ne sitten hyvin tai huonosti, ois ollu enemmän sellaista että otetaan hyvää ruokaa ja juomaa ja onnitellaan itseämme ja toisiamme siitä että edes yritettiin ja vähän funtsitaan et mitäs siinä oikeen ees tapahtu, mutta jos tavoite on aina saada kuu taivaalta niin siinä jää herkästi ne onnistumisetkin huomiotta.
Plus yks tärkeä onnistuminen on aina myös se, jos oli kivaa ja saatiin ihan vaan tähän omaan elämään jotain mielekästä sisältöä, vaikka maailma ympärillä ei mihinkään muuttunutkaan.
Antti Rautiainen
J.R. viisauden sanoja! Oltiin tosiaan Saipion kanssa Sovetskin tehdasvaltauksella silloin 1999. Voi olla että Puolakan solutusyritys skeneen alkoi vasta myöhemmin syksyllä kun olin jo muuttanut Moskovaan tehdasvaltauksen inspiroimana…
K.R.
Laitanpa pari omaa muistikuvaanikin.. Puolakkalaiset alkoi näkyillä myös Rauhanasemalla joskus vuoden 1999 lopulla, etsien varsin epäluuloisista rauhanjärjestöistä yhteistyökumppaneita Tsetsenian sodan vastaiseen kansanliikkeeseen. Jollain tapaa yhteistyö kuitenkin käynnistyi ja kansanliike sai lopulta aikaan yhden ihan kohtalaisesti onnistuneen mielenosoituksen varmaankin tammikuussa 2000, mutta hyytyi sitten siihen. Joten tuo demo taisi jäädä Puolakan sektin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Sodanvastainen toiminta taas jatkui ilman heitä.
Yllä mainitun lisäksi muistan itsekin nähneeni Puolakan seuraajineen jollain keikalla. Soluttautumisen ja uusien kannattajien värväämisen lisäksi ne saattoivat vilpittömästikin ajatella, että tilanteeseen voi sisältyä mahdollisuuksia. Muistaakseni yksi Puolakan teeseistä kuului, että sota loppuu kun Venäjällä alkaa työväen vallankumous.
Joka tapauksessa on selvää, ettei Puolakalla enää tuohon aikaan juuri ollut edellytyksiä löytää uusia seuraajia, kuten J.R. yllä viittaa. Parhaat vuodet oli kaukana takana. Vaikka ei se todellisuudessa ollut kai kuin vähän yli viisikymppinen…
Laakiallahan on muistelusivusto puolakkalaisista, löytyy täältä: http://muistejamaolaisuudesta.fi/artikkelit/
Antti Rautiainen
K.R. selkeästi tämä muistelemani episodi oli tuon suunnitellun uuden tulemisen ensimmäinen askel!
Dokumentista on muuten jätetty pois puolakkalaisten yritys valloittaa Viro joskus 90-luvulla.
Ilmeisesti myös Pekka Kemppainen oli alunperin puolakkalainen, jännää ettei häntä haastateltu dokumenttiin.
J.R.
Antti Rautiainen. (Nyt lähtee vissiin vähän levottomaks tää mun tykittely, on aika siis lähtee koneen ääreltä..)
Onko Kemppainen puuttuva lenkki mitä oon etsiny?! Olen miettinyt et missä kohtaa aika-avaruus jatkumossa on ollut joku hetki tai tila jossa Puolakan ja ”Rajakkien” universumit ja tähtilaivastot on ohittanu toisensa niin läheltä et puolakkalaisen liikkeen vaikutussäteet on ulottunu joihinkin myöhempien aikojen kansallismielisiin asti? Ainakin H. Santavuoren puheissa nousee esille aivan sama rajakeilta tuttu vainon ja sorron vahva kokemus et siitä selvästi on muodostunut hänelle jo olennainen osa ryhmäidentiteettiä. Lisäks oudot horinat tulevasta ”totuuskomissiosta” ja siitä miten koetut vääryydet tullaan sen myötä paljastamaan ja syylliset tuomitsemaan.
En oo muitten ku rajakkien ja puolakkalaisten kuullu fantasioivan mistään tällasesta ja itellä ainakin on se käsitys et siellä missä näitä totuuskomissioita on joskus oikeesti ollu ni se idea on päinvastanen. Asiat selvitetään, mut amnestia on taattu kaikille. Rauhaa pyritään edistämään asioitten selvittämisellä, ei kostolla.
On niillä omituisia visioita.. Itsehän fantasioin ja näen unia vaan vallankumouksesta ja tulevasta luokkaoikeudesta. Mut tässähän ei ole mitään sijaa kostolla, vaan pelkästään oikeudella, siis luokkaoikeudella. Se on kuitenkin paras rauhan tae se.
K.R.
Antti Rautiainen. Juuri näin vaikuttaa olevan. Dokumentti taisi loppua suurinpiirtein siihen kohtaan jolloin ryhmä lakkasi kutsumasta itseään maolaisiksi ja ryhtyi puolakkalaisiksi… 1990-luvun Saarenmaa-touhu oli kai niiden viimeinen isompi yritys, siitä on kerrottu laajasti noissa Laakian papereissa. Sen jälkeen oli vielä tuo viimeinen tuleminen vuosituhannen vaihteessa ja viimeiset parikymmentä vuotta ne taisivat keskittyä lähinnä odottamaan mestarinsa maailmanselityksen valmistumista, en tiedä uskoivatko sen tulemiseen enää itsekään.
Antti Rautiainen
K.R. Kyllä mä luulen että usko on kova, kun ovat päättäneet sen maailmanselityksen muistiinpanoista ja kasettitallenteista vielä koota.
Antti Rautiainen
J.R. Vainoharhat on sinänsä tyypillisiä kaikille lahkoille, mutta toki voi olla että tiettyä jatkumoa on.
K.R.
Antti Rautiainen. No joo, eipä kai niillä 50 vuoden uskomisen jälkeen ole oikein muuta vaihtoehtoakaan..
A.I.
Vanhat miehet muisteloo ja kirjoittelee toisista vanhoista miehistä. ”Oi niitä aikoja…” ”
Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021
Hiukka harmaita muistelukset tuppaavat olemaan. Ja marraskuukin.
Nyt huumoria ja iloista valoa sieluun niin kuin Heli Santavuori dokumentissa 34 niin ystävällisesti toivottaa!
Pian elokuvan jälkeen sain soiton. ”Huomasitko loppukuvat? Kaikki hymyilivät. Ei ollut pahiksia!” Tosiaan. Jouko Aaltonen ja tiimi onnistui tässäkin. Soittaja oli pitkän ajan Laukaalla viettänyt nuori toveri. Hänestä taisi myöhemmin tulla peruskoulun opettaja.
Ja seuraavana päivänä 08.05.2020 tuli Aulis Koivistoisen blogi:
”Porkkanat. Eilinen telkkarin maolaisohjelma paljasti säälimättömästi, ettei Laukaan kansankommuunin porkkanatuotanto saavuttanut sille asetettuja tulostavoitteita. Neuvostoliitossa tutkittiin tieteellisesti yhteistilojen toimivuutta ja todettiin, että kolhoosit toimivat silloin, kun niiden työntekijät ovat sukulaisia. Niinhän ne entiset savolaiset suurperheetkin, jotka tavallaan olivat yhteistiloja, menestyivät sen ajan huipputekniikka-alalla eli kaskibisneksessä.
Eilinen telkkariohjelma paljasti senkin, että kun laukaalainen kansankommuuni purettiin ja kansankommuunin aktiivi Raimo Laakia siirtyi itsenäiseksi yrittäjäksi, niin kyllä porkkanatkin alkoivat kasvamaan kokoa. Ohjelmassa näytettiin, kuinka Laakia käyskenteli nykyisillä viljelmillään ja repäisi malliksi maasta muutaman porkkanan. Ne olivat isoja ja varmasti myös herkullisia, koska uskon niiden kasvaneen ihan luonnonmukaisin menetelmin eli paskassa.
Muutenkin Laakian pienviljelystila näytti kukoistavan. Ympäristö oli siisti ja hyvin hoidettu. Luulen, ettei tilan kunnostamiseen ole paljoa rahaa käytetty. Muistan joskus vuosikymmeniä sitten jossain ohjelmassa Laakiaa haastatellun ja kun kysyttiin hänen tulojaan, niin hän vastasi ansaitsevansa noin 2000 markkaa vuodessa. Silloin elettiin vielä markka-aikaa.
Muistelen kuulleeni tarinan, että Laakian pikkumökin vieressä oli rallikuski Ari Vatasella kesähuvila ja hänellä oli tapana pyyhkäistä sinne omalla helikopterillaan. Vatanen, joka oli kohtelias herrasmies, tervehti ystävällisesti naapuriaan kopterista astuessaan hihkaisemalla, että ”hei Raimo!” Epäilen, ettei Raimo vastannut tervehdykseen, koska hän oli jalankulkijoiden etujärjestö Enemmistö ry:n puheenjohtaja ja vastusti uskoakseni yksityisautoilun lisäksi myös muita päriseviä menopelejä.”
www.koivistoinen.net
Myös Uusi historia ry aktivoitui:
”Raimo Laakian osuus ylipainottui.” (Jaakko Muilu facebookissa).
”Ihmettelemme myös Raimo Laakian näkyvää roolia.” (Pertti Koskela facebookissa).
”Raimo. olet mestarimaisen taitava ennakkoluulojen ja osatotuuksien levittämisessä. Hävetä et osaa!” (Jaakko Muilu facebookissa).
Heli Santavuori antaa arvokkaan lupauksen: ”…Matin elämänkohtalo on romaanin aihe, jonka myös tulemme kirjoittamaan. Jokainen meistä kirjoittaa myös omat tarinansa. Kaikki tämä julkaistaan ensin englanniksi ja sitten muillakin kielillä…” (Uuden historian sivusto).
Muuallakin virisi kommentointia:
1960-luvun ikoni Mattijuhani Koponen: ”Onnee Jokke!” (facebookissa).
Ja Koijärven sissi E. Juhani Tenhunen: ”Raimo Laakia on kehittänyt putkikompostorin.” (facebookissa).
Todella: siihen voi tutustua www.putkihuussi.fi ja Youtuben parissa videossa ”Kompostikäymälä Putkihuussi” youtube.com/watch?v=bkxOctrmcKo ja ”Putkihuussi 2” youtube.com/watch?v=dA-o-k3pPAM. Taas esiintyy laiha henkilö näkyvästi ylipainottuvassa roolissa. Elokuvan perunat kasvavat juuri tuossa kompostissa.
Verkkolehti Uudessa Suomessa Veikko Huuska, joka määrittelee itsensä tannerilaiseksi, kirjoittaa 8.5.2020 Matti Puolakan roolista. Häneen on tehnyt erityisen vaikutuksen pojan irtautumisriitti isän perinnöstä. Isä Puolakka oli – niin Huuska tulkitsee elokuvan kertomuksia – toisen maailmansodan aikana Koveron leirillä Aunuksessa, koska puolusti Neuvostoliittoa. Poika sitten ryhtyy ankaraksi Neuvostoliiton arvostelijaksi, mutta samalta marxilaiselta pohjalta kuin isänsä.
Huuskan suuntaisesti voisi tosiaan ajatella, että olimme Stalinin aikaisen Suomen kommunistisen puolueen uhreja. Ensin isä Puolakka skp:n aktivistina, Matti sen kriitikkona, me rivimaolaiset Matin innoittamina. Uhreja kaikki.
Huuska antaa elokuvalle neljä tähteä ja ehdottaa Jouko Aaltoselle palkintoa.
puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/suomen-maolaiset-tuo-joukko-pieni-kumma/
Helsingin Sanomissa 7.5.2020 (paperilehti sivu B 21) Leena Virtanen esittelee elokuvan isolla kuvalla Helsingin vappumarssista 1969 ja tiivistää ”Suomen maolaiset olivat aikansa äärivasemmistoa. He vastustivat Nauvostoliiton diktatuuria mutta olivat sokeita Kiinan kultuurivallankumouksen hirmuteoille.”
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006498774.html
Kansan Uutiset 2.5.2020 (verkkolehti) muistuttaa maolaisuuden lupaavasta alusta: vuonna 1968 suojelupoliisi teki arvion, että maolaisia täytyy pitää erityisen tarkasti silmällä, koska on vaara, että siitä tulee myös Suomen johtava radikaalin vasemmiston liike.
Tarkkanäköisesti kirjoittaja Kai Hirvasnoro panee merkille, että elokuvassa vanhat maolaiset puhuvat koko ajan Matti Puolakasta, jonka hautajaisiin elokuva päättyy.
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4254396-muistoja-suomen-maolaisista
Demokraatissa 4.5.2020 (verkkolehti) Rolf Bamberg huomaa, että ”äänessä ovat lähes yksinomaan entiset maolaisaktiivit. Ei politiikantutkijoita, ei aikalaispoliitikkoja muista puolueista, ei kulttuuripersoonia. Suomen maolaisuutta ja sen hyytymistä katsellaan sisältä päin, ja siitä huolimatta – vanhempana ja viisastuneena – varsin analyyttisesti, muistoja kultaamatta ja silloisen reaalitilanteen ymmärtäen. Tähän ex-taistolaiset harvemmin yltävät. Itseironiaakin löytyy, mikä sekään ei ole ex-stalinistien vahvuuksia…”
https://demokraatti.fi/elokuva-arvio-suomalainen-kulttuurivallankumous-jai-lahtotelineisiin/
Kulttuurivihkoissa Elias Krohn kirjoittaa 6.5.2020 ”Taistolaisten ja maolaisten välinen juopa, joka juontui ennen kaikkea suhtautumisesta Neuvostoliittoon, oli syvä. Käsirysyjäkin koettiin. Raimo Laakia kertoo saaneensa Kulttuurivihkojakin julkaisseen Kulttuurityöntekijäin Liiton osaston suunnasta jopa potkuja vappumarssilla myydessään Punalippu-lehteä.
Tämän päivän näkökulmasta hämmentävää on huomata, kuinka oikeassa maolaiset olivat Neuvostoliiton suhteen. Suomessa he olivat tuohon aikaan lähes ainoita, jotka ennustivat ”savijaloillaan seisovan jättiläisen kaatumista.”
http://kulttuurivihkot.fi/lehti/blogit/kinosilmä/1309-suomen-maolaiset-taehtaesivaet-vaekivaltaiseen-vallankumoukseen
Kulttuuritoimituksen Eija Niskanen poimii huomioita elokuvasta: ”Supokin kiinnostui aseelliseen vallankumoukseen uskovasta liikkeestä, ja sen sisällä väitettiin olleen Supon myyrä. Huumorintajua porukassa vaikuttaa Supolle tehdyistä poikamaisista jäynistä päätellen olleen taistolaistovereitaan enemmän… Joillekin eroaminen ryhmästä oli psykologisesti vastaava kokemus kuin uskonnollisesta lahkosta eroaminen. Osa jäsenistä siirtyi ympäristöliikkeeseen.”
Pieni punainen luotaa taistolaisuuden varjoon jäänyttä 1960–70-lukujen maolaista liikettä Suomessa
Seura-lehden Tero Karstenpää 7.5.2020:
”Supo tarkkaili, vaikka suora toiminta oli lähinnä lentolehtisten levittämistä Alkon edessä. Sosialistien sisäpiirikinat eivät aukea vihkiytymättömälle, mutta totinen dokumentti muuttuu vetävämmäksi aatteen hiipuessa. Laukaan jättikommuunissa toiminta lähenteli jo naurettavuutta.”
seura.fi/tv/poiminnat/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-minne-liike-katosi/
Suomi-Kiina -seura:
”Maolaisten Suomi-Kiina -seuran kaappauksesta tuli 4. toukokuuta kuluneeksi tasan 50 vuotta. Kaappauksen vuosipäivänä julkaistiin Yle Areenassa Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Pieni punainen.”
kiinaseura.fi/maolaisuus-ja-seura/
Kulttuuriykkönen:
”Kuolinluvuissa maailman tuhoisimman diktaattorin Mao Zedongin seuraajia oli Suomessa parhaimmillaan satoja. Joukkoja johti karismaattinen Matti Puolakka.”
poddtoppen.se/podcast/1333490371/kulttuuriykkonen/historian-julmin-diktaattori-mao-sai-suomessa-vallankumouksellisia-seuraajia-maolaisuus-alkoi-muistuttaa-…
Antti Alanen 30.4.2020:
”Suomen maolaisuuden tarina kuvaa yleisemminkin sitä, millaista on olla mukana pienessä aatteellisessa ryhmässä, joka helposti kääntyy sisäänpäin.”
anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2020/04/pieni-punainen-little-red-bunch.html
Yle:
”…elokuva käsittelee aikakautta iloineen ja suruineen henkilöiden oman kokemuksen kautta. Monet muistelevat nuoruuttaan kriittisesti, huvittuneestikin mutta nuorta itseään ymmärtäen.” (yle 5.5.2020).
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/05/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-tarina-suomen-maolaisesta-liikkeesta
Filmihullu 4/2020, sivu 49 ”Matka Maon Suomeen”
Joonatan Nikkinen kommentoi myös elokuvan taiteellisia ratkaisuja, aihealue, joka jää muilta kriitikoilta enimmäkseen tekemättä. Toki hän näkee yhteiskunnallisen ja elämäntapapuolen:
”Vaikka maolaiset avasivatkin suunsa itänaapurimme totalitarismista, paljon parempi ei sananvapauden tilanne heidänkään piirissään ollut. Kansanvaltaa maalailevista kauniista puheista huolimatta asiaan kuului valovoimainen ja diktaattorimainen johtohahmo, jonka monologeja liikkeen muut jäsenet saivat pitkälti kokouksissa kuunnella. Rangaistustoimenpiteet olivat samaa luokkaa kuin uskonnollisissa lahkoissa, eli erottamista seurasi yhteisöstä eristäminen. Potkuista kannattaa erikseen mainita erään aktiivin tapaus, joka sai lähtöpassit ”äärivasemmistolaisena anarkistina”.
”Lopulta Suomen maolainen liike kuivui kokoon monen siihen sitoutuneen lähdettyä lätkimään ja johtohahmojen äänestettyä hommalle puistokokouksessa pisteen. Aaltonen puolestaan päättää dokumenttinsa yhä jatkuvasta aatteen palosta kertovaan 2010-luvun vappumarssiin ja epäonnista kommuunikokeilua peilaaviin kuviin kasvimaastaan kauniita perunoita ja porkkanoita nostavasta ex-maolaisesta: symboloiko kohtaus kehitystä elämässä vai sitä, että kommunismihullutukset hylkäämällä ja omalle yksityispellolle linnoittautumalla alkaa myös sato kukoistaa, jää katsojan itsensä tulkittavaksi.”
filmihullu.fi
Verkkouutiset Antti Kirkkala 8.5.2020: Ilkka Suominen: Mao tapatti 70 miljoonaa – he muistelivat hymy suussa.
”Suomalaiset maolaiset kertoilivat. Mainitsematta sanallakaan että Mao Zedong tapatti 70 MILJOONAA kansalaistaan he muistelivat hymy suussa kuin hauskaa luokkaretkeä tuota aikaa” Ilkka Suominen kirjoittaa.
Hän sanoo tunteneensa haastatelluista vain Jaakko Laakson.
”Mutta mieleen tuli A) Hyi — ja B) Onneksi meillä aina on ollut noin 90 prosenttia järkeviä jotka ovat estäneet moiset puuhat.”
”Ihan iloisesti siinä kertoilivat miten porvarit pitää väkivalloin suostutella. Lue:tappaa”, Suominen ihmettelee.
(ja verkkouutisten kommenttipalstalla seuraa joukko mielipiteitä).
verkkouutiset.fi/ilkka-suominen-mao-tapatti-70-miljoonaa-he-muistelivat-hymy-suussa/#f8563f47
Pertti Rampanen 7.5.2020 ihmettelee blogissaan maolaisuutta, marxilaisuutta, kuolemia, murhia ja siinä ohessa porkkanoitakin.
vapaavuoro.uusisuomi.fi/perttirampanen/pieni-punainen-kirja-tarinaa-suomen-maolaisesta-liikkeesta
Pekka Ervasti 7.5.2020:
”Suomen maolaiset. Olipa kiinnostava dokkari juuri TV1ssä. Tuntuvat olevan surutyönsä tehneet perusteellisemmin kuin taistolaiset. Melkein tuota katseli hyväntahtoisesti hymähdellen, ellei kyseessä olisi ollut väkivaltaisen vallankumouksen valmistelu.”
twitter.com/ervastipekka/status/1258447226889801729
Kirjasi Raimo Laakia 28.11.2020
Dokumenttielokuvan Pieni Punainen loppupuolella Matti Puolakka arvioi Laukaan kommuunin perunanviljelyä. Tuhoisa virhe tehtiin, kun vaot vedettiin vatupassiin eikä viettäviksi. Hän esittää analyysinsä koskettavan täydellä itsevarmuudella. Eikö vain katsojalle tulekin tunne: perunavako tietysti tulee tehdä loivaan alamäkeen!
Taiteilijavaistollaan Jouko Aaltonen on valikoinut pitkästä haastattelusta ytimekkään 40-sekuntisen. Puolakan metodi oli nähdä silmäyksessä kokonaisuus – ja analyysi oli valmis. Välillä osui oikeaan, välillä metsään.
Perunat on edelleenkin järkevää istuttaa vaakavakoon. Viettävässä vaossa voimakas sade siirtää maa-ainesta, perunat joutuvat pintaan ja vihertyvät pilalle auringonvalossa.
Märkänä syksynä, jollainen Suomessa yleensä on, mukulat tulee kerätä ajoissa etteivät mätäne. Jos korjuu viivästyy melkein jouluun, ei juurikaan ole terveitä perunoita korjattavaksi.
Molempia tapoja, vaakavakoa ja viettävää vakoa, käytetään. Kumpikaan ei suojaa, jos korjuu viivästyy. Joskus Suomessa koetaan myös kuivia syksyjä, jolloin sato selviää maassa myöhempään.
Puolakan viisaus perunanviljelyssä 1977 ei ollut kovin kohtalokasta, koska osuuskauppa Laukaan kirkonkylällä myi kyllä ruokaa. Mutta samalla viisausmetodilla hän ohjeisti ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, yhteisön rahojen käyttöön, vuokranmaksuihin, lainojen pyörittämiseen, aktivistien rakkaussuhteisiin, työttömyyskorvauksiin ja kaljanjuontiin. Kannattajat ja opetuslapset kukin kykyjensä mukaan kopioivat gurun metodia elämässään ja lähipiirissään.
Metodi ei ollut menestyksekäs. Kaikissa ääneen lausutuissa tavoitteissa epäonnistuttiin. Ei tullut puoluetta, 1970-luvun lopun jälkeen aktivistijoukko aina vain pieneni, maalaiskommuunipyrkimykset kaatuivat, Rääkkylän elektroniikkabisnes ajautui konkurssiin, Saarenmaan kommuuni kaatui, vuosituhannen vaihteen radikaalin nuorisoliikkeen ihmiset eivät enää olleet kiinnostuneita Puolakasta. Ja lopuksi kruununjalokivi, 35 vuotta luvattu ”meidän teoria” jäi ilmestymättä. Siinä välissä sentään Neuvostoliitto romahti, vaikkakin väärällä tavalla.
Pitkään mukana ollut toveri, joka teki lopulta elämäntyönsä oikeusministeriön virkailijana – ja kielsi ehdottomasti nimensä mainitsemisen tällä maolaismuistelusten palstalla – tokaisi, että saattoihan Matti kuitenkin saavuttaa suunnilleen kaikki ääneen lausumattomat tavoitteensa. Hän hankki elannon olematta palkkatyössä ja tekemättä veroilmoitusta, aina hän asui jossakin omistamatta ja olematta kirjoilla, aina hänellä oli kuulijoita, kannattajia, ihailijoita ja seksiseuraa, hänellä oli autonkuljettaja ja kokki. Siivouksenkin teki joku muu. Ei se hassumpi elämä ollut. Moni tavan tallaaja kouluttaa itseään kymmenenkin vuotta saavuttaakseen saman eikä sittenkään onnistu. Puolakka oli lahjakkuus.
Toki on huomattava, ettei Matin elämä koskaan prameaa ollut. Onnellisuus ja onnettomuus piili muussa.
Voitaneen ajatella, että ”perunanviljelymetodilla” on osuutensa puolakkalaisuuden pimeään puoleen. Epäily ja kritiikki oli helppo kuitata ”porvarillisuutena”, ”mielisairautena”, ”kateutena”, ”eklektisisminä” jne. mitä kaikkia huitaisusanoja aina tarpeen tullen kaivettiinkaan esiin.
Metodi oli räikeimmillään työnohjauksessa. Vakavamieliset hyvää tarkoittavat aktivistit eivät kyenneet sitä itsenäisessä sielussaan sietämään, mutta eivät vastustamaankaan. Pitkään jatkuttuaan se johti lähipiiriläiset ennenaikaiseen kuolemaan.
Matti Puolakan täysi itsevarmuus kiehtoi monia. Mutta sellaisen varmuuden lähellä pystyy elämään pitkään vain, jos omaa sopivaa ihailua, henkilöpalvonnan tunnetta ja itsen puutetta. Sellaista, joka näkyy dokumentissa 60. Enimmällä osalla Matin seuraan ajautuneista ihmisistä ominaisuutta ei ollut ja niinpä he linkoutuivat ulos, kuka pian, kuka pitkän ajan päästä.
Ilmiö ei ole tavaton. Se esiintyy uskonnollisissa lahkoissa, suurmiesten organisaatioissa, kommunistisiksi tai revisionistisiksi kutsutuissa ihmiskunnan kokeiluissa. Venäjän, Kiinan ja Korean historiassa ja nykypäivässä.
Myös pankinjohtaja Erkki Liikanen on hoksannut ilmiön. Hän huomauttaa viisaasti muistelmissaan, että (toinen) Mikkelin lyseon suuri poika lahjakas Ahti Karjalainen oli pitkään liian lähellä Urho Kekkosta ja kärsi siitä. Liikanen kuvaa ilmiötä satuttavilla tiedoilla sisäpiiristä (Olin joukon nuorin, Otava 2019).
Nyt kun Matti on vaiennut, työnohjauksen pulma helpottunee. Kourallinen opetuslapsia on päässyt siivilleen ja aktivoitunut kirjoittamaan ja somettamaan. On helpompaa, kun työ on omissa käsissä, kun opit ja opetukset ovat omaa tulkintaa. Oma ajattelu pääsee käyttöön. Mahdollisesti ja toivottavasti ennenaikaisten kuolemien kierre Matin opetuslasten keskuudessa vihdoinkin on ohitse.
Dokumentaristi Jouko Aaltosta ja Illume-yhtiötä on syytä onnitella. Hän onnistui siinä, missä Vihreä Lanka, Aamulehti, Yleisradio ja jopa kuulu Ilkka Malmbergin Kuukausiliite epäonnistuivat. Aaltonen sai Matti Puolakan journalistisen haastattelun. Ensimmäisen elämässä, kolmisen viikkoa ennen Matin kuolemaa haimasyöpään.
Toki Pirkko-Liisa Kastari oli saanut tutkimuksellisen haastattelun väitöskirjaansa varten maaliskuussa 1999, mutta se lienee sisältänyt vain tapahtumia vuoteen 1970 saakka.
Dokumentti tuli TV 1:stä 7.5.2020, esitettiin Orionissa ja pyörii Yle-Areenassa https://areena.yle.fi/1-50282027. Illumesta saa ostaa dvd-kopion: oona.saari@illume.fi. TV:ssä katsojia oli 220 000 ja Areenassa tähän mennessä 45 000.
Kirvoitti se myös joitain arvioita ja some-huomioita. Palataan niihin myöhemmin.
Raimo Laakia 21.9.2020
Elokuvateatteri Orionissa Helsingissä 12.6.2020 järjestetyssä yleisö- ja kutsuvierasnäytännössä (Jouko Aaltosen ohjaama ”Pieni punainen”) Matti Puolakan sisko, jolla on laajahko kertojan rooli elokuvassa, selosti puheenvuorossaan, miten Tehtaankadun lähetystön kontaktihenkilö pyysi Pauli Puolakkaa seuraamaan ja raportoimaan, mitä lapset tekevät. Pauli Puolakka (1912-2008), joka oli pitkän elämänsä ollut kommunistisen puolueen ja kommunistisen suvun aktiivi, järkyttyi pyynnöstä ja kieltäytyi. Hän vähensi yhteiskunnallista toimintaansa ja alkoi suuntautua yhä enemmän luontoharrastajaksi.
Muistan Pauli Puolakan vanhempana hiljaisena miehenä joistakin yleisötilaisuuksista 1970-luvulla. Hän tilasi saksankielistä Peking Reviewiä niin kuin minäkin. Kerran yksi viikkonumero jäi tulematta ja sain kappaleen lainaksi häneltä.
Aiemmin Johan von Bonsdorff on kertonut kirjassaan (Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986), miten neuvostolähetystön kontaktihenkilö Albert Akulov koetti udella häneltä tietoja suomalaismaolaisista.
Myös ulkoministeriön kansliapäällikkö, Kekkosen ja Karjalaisen kannattaja Matti Tuovinen kirjoittaa päiväkirjassaan (Salaisuuksien vartija, Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985, toimittanut Juhani Suomi, Uniprint Turku 2012) maolaisuutta sivuavista keskusteluistaan neuvostodiplomaattien kanssa ja Suojelupoliisin päällikön Arvo Pentin kanssa.
Neuvostolähetystön pyyntö Pauli Puolakalle lienee uusi mikrohistorian tieto. En ole havainnut siitä mitään mainintaa alan teksteissä.
Kirjasi Raimo Laakia 19.7.2020
Kun vanhat maolaiset tapaavat, usein päivitellään ennenaikaisia kuolemia. Miksi alle viisikymppisinä läksivät Jarmo Lavila, Timo Pöllänen, Tomas Brunila, Hannu Salvi ja Iris Keinänen?
Kaikki työskentelivät suurella antaumuksella vuosia, vuosikymmenen tai enemmänkin Matti Puolakan lähipiirissä. Osa sai palkkaa liikkeeltä, ainakin Tomas, Hannu ja Iris. Lopulta Matti alkoi arvostella heitä ja karkotti heidät yhteisöstä.
Osalle kuolema tuli nopeasti. Tapauksiin saattaisi soveltua TTK, jota kutsutaan särkyneen sydämen syndroomaksi, oikealta lääketieteelliseltä nimeltään Tokatsubokardiomyopatia. Helsingin Sanomat on esitellyt mekanismin artikkelissaan ”Kun lesken sydän särkyy” HS 2.11.2013 sivu C4. Taudin ydin on stressireaktion aikaansaama liika adrenaliinihormonin eritys, joka vaurioittaa sydämen sähköistä ohjausyksikköä. Mutta useimpiin Puolakan lähipiiristä kuolleisiin selitys ei soveltune, koska kuolemat tulivat ”myöhästyneinä”.
Alkuvuonna 2019 huomasin Helsingin rautatieasemalla Iltalehden lööpin, jossa luki suunnilleen: ”Jyrki Sukulan TV-ohjelman asiakkaista moni tehnyt itsemurhan. Asiantuntija: Ei tullut yllätyksenä.”
Kävelin ohi. Kotona aloin epämääräisesti harmitella, etten ostanut. Lööpissä oli jotain tuttua, vaikken ollut koskaan katsonut ohjelmaa enkä tiennyt Sukulasta mitään. Tuollainen on siis mahdollista! Joku konsultti, luennoitsija, toimittaja tai guru voi vaikuttaa tuolla tavoin ympäristönsä ihmisiin.
Hesaripa kirjoitti asiasta ison jutun sunnuntainumerossa 18.8.2019. Siinä näyttelijä-äidin poika Jyrki Sukula sanoo, että hänen ehdoton leipälajinsa on tunnelmien luominen ja puhuminen. ”Mulla on velvollisuus tähän”.
Katson joitakin sarjoja netistä. Sukula viisastelee ja rähjää kuppiloita kuntoon. Tyyli on aivan eri kuin Puolakalla, mutta kummatkin ovat ”ylempiä osaajia”, neuvottavat ja kuulijat ”muokattavia”. Sukula ohjeistaa pienyrittäjiä pelastamaan bisneksensä ja elantonsa, panemaan likoon intohimonsa ja kykynsä asian eteen. Puolakan ohjeistus on muutamaa kertaluokkaa isompi: pelastettava ihmiskunta ja maapallo. Ja pelastus on kiinni siitä, että saadaan ”meiän teoria” valmiiksi. Kaikki fiksut siis yrittämään ja puhaltamaan yhteen hiileen.
Kummankaan kumppanit eivät kuole salamannopeasti, mutta heille jää sieluun liian stressaava vaatimus. Ja elämänhallinta, sen opettamisesta kumpikin vetäytyy heti kättelyssä.
Hesari: ”Pitäisi neuvoa elämänhallintaa, ja siihen Sukulan osaaminen ei taivu. Ei, vaikka kuinka olisi tunnelmien mestari.” – Vaadittaisiin psykologian koulutusta. Joudun nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan, että sori, en voi mennä televisioon viisastelemaan näin isoilla asioilla, Sukula sanoo. Niinpä tuotantoyhtiö lopettaa hänen ohjelmansa.
Vastaavasti Puolakka ei ole vain välinpitämätön elämänhallinnasta vaan silppuaa sen arvostelemalla lähipiiriään tästä ja tuosta ja leimaamalla lopulta erimieliset luokkavihollisiksi. Autenttinen sisäpiirin kuvaus tästä on Tertia Suolahden kirjoitus (dokumentti 14), jossa kulttuurisuvun nuori hehkeä tyttö joutuu temmatuksi Viron Saarenmaalle kommuuniin, kun Puolakka ihastuu häneen Vanhan kuppilassa. Psykologinen ilmapiiri Puolakan ympärillä on vinksahtanut. Siitä todistavat myös dokumentit 6, 19 ja 20. Puolakan opetuslapsista Heli Santavuori ei epäröi leimata eri tavoin ajattelevia mielisairaiksi dokumentissa 5, komeasti Uusi historia ry:n edustajana.
Tavat tuntien on selvää, että esitetyt näkökannat ja käytökset eivät ole vain opetuslasten yksilöllisiä oikkuja, vaan peräisin Matin luennoista ja suoremmastakin ohjauksesta.
Puolakan näkökulmasta ihmiskunnan ja maailman pelastaminen riippui hänen teoriansa valmistumisesta. Siksi kaikki muut asiat ja ihmiset olivat alisteisia tälle suurimmalle tehtävälle. Kaiken ja kaikkien piti sitä tukea. Sukulan tehtävänasettelu kyllä kalpenee tämän rinnalla.
Toki on epäilty, ettei Puolakka enää loppuvuosinaan uskonut omaan messiaaniseen rooliinsa, mutta ei osannut siitä irtautuakaan.
Avain Puolakan lähipiirin kohtaloihin on elämänhallinnan tuhoaminen. Eikä Puolakan ohjelma näy loppuvan päähenkilön kuoleman jälkeenkään.
Kaikki vaurioituivat, kaikkiin jäi jälki, mutta kaikki eivät kuolleet. Henkiin jääneet loivat oman selviytymisstrategiansa: uskonnolla, uudella radikaalilla liikkeellä, taiteella, bisneksellä, naisella/miehellä, perheellä, isolla lapsijoukolla, arkisella työllä, erakoitumisella, hiljaisuudella. Myös uuskääntymisiä takaisin puolakkalaiseksi nähtiin ja harvinainen ilmiö: varttikääntymys. Palasiko joku ”ihan tavalliseksi ihmiseksi”? Eipä tainnut!
Puolakan tavat ja tottumukset tarttuivat meihin kaikkiin, myös etäämmältä häntä palvelleisiin. Vieläkin aika ajoin sanon arkielämän jostain kulmikkaasta ei niin kovin rakastettavasta piirteestäni: tää on taas sitä puolakkalaisuutta.
Arvokas kuvaus puolakkalaisesta sielunelämästä on opetuslasten muistokirjoitus (dokumentti 60). Opetuslapset ovat tarkkaan taltioineet jäämistöä ja perustaneet Uusi historia ry:n sitä säilömään. Jos taltiointi on tehty kunnolla, siellä on varmasti tietoja myös kuolemista.
Yhtä varmaa on, että emme koskaan saa niitä tietoja julki.
Raimo Laakia 1.5.2020
Kiltin sanonnan mukaan ihminen kuolee kun hänen tehtävänsä on suoritettu. Näin kenenkään työ ei jää tekemättä eikä elämä vaillinaiseksi.
Lennokas – ja hiukka ajattelematon – sanankäyttäjä Heli Santavuori kirjoitti alkuvuonna 2017:
”Historian roskatynnyri odottaa. Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.” (dokumentti 34).
Julkaisematta jäi. Kova paikka.
Noin 35 vuotta opetuslapset odottivat ”teorian tulemista”, ylläpitivät järjestön rippeitä, lahjoittivat rahaa, resursseja ja moninaisia palveluksia, suojasivat gurua ja vihasivat ”liikkeen jättäneitä” ja melkein koko muutakin maailmaa (dokumentti 43).
Matti Puolakan ainoaksi teokseksi jäi omakustanne ”Mikä ihminen on?” (1982). Kuolinpesään jäi runsaasti monologeja, muistiinpanoja, äänitteitä ja videoita, joissa on paljon monenlaisia ajatuksia.
Matin kuoltua 26.11.2018 kourallinen opetuslapsia aloitti ahkeran kirjoitus-, editointi-, muokkaus- ja toimitustyön. – Se on ollut päätyöni neljän kuukauden ajan, kehaisi Heli netissä keväällä 2019.
Tilanne on kuin varhaiskristityillä. Pietarin, Luukkaan ja kavereitten tehtäväksi tuli kertoa, mitä mieltä guru mistäkin oli. Mutta niin silloin kuin nytkin tekstit ovat kertojiensa tulkintoja. Matti Puolakka on vaiennut, ”teorian tuleminen” rauennut ja niin useasti luvattu maailmanvalloitus tekemättä.
Lähes viiden kuukauden kuluttua opetuslapset julkaisivat muistokirjoituksen Helsingin Sanomissa. Sain jo samana aamuna soiton, jossa varhainen työtoveri pyysi oikaisemaan: kertomaan lahkojohtajan julmuudesta omaa väkeään kohtaan.
Mutta ei sellainen ole tapana muistokirjoituksissa. Edes kerran elämässä, sen loppuessa, saa kehua estottomasti:
Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15:
”Matti Puolakka 1947 – 2018
Keskusteleva filosofi etsi sinnikkäästi totuutta
Filosofi Matti Puolakka kuoli vaikeaan sairauteen Helsingissä 26. marraskuuta 2018. Hän oli 71-vuotias, syntynyt Helsingissä 25. syyskuuta 1947.
Puolakka omaksui kommunistisen vakaumuksen varhaisessa teini-iässä, joskin omintakeisesti. Hän kuvasi ominaislaatuaan sanalla ”uppiniskainen”. Hän mietti, mikä on oikein, mikä väärin. Hän kuunteli järkeään ja omaatuntoaan pelkäämättä joutua yksin muita, jopa ystäviään, vastaan.
Puolakka oli perustajajäsen Suomen marxilais-leniniläisessä liikkeessä 1970-luvulla. Hänen aloitteestaan siellä omaksuttiin politiikassa harvinainen keskustelukulttuuri: jäsenistöä kehotettiin seuraamaan aatteellisten vastustajien aineistoa ja sitä julkaistiin omissa lehdissämme. Tunnustusta oli annettava vastaväittelijälle aina kun siihen oli aihetta. Tutkimuksemme Neuvostoliiton luonteesta ja Puolakan näkemys sen tulevasta romahduksesta oli suomettuneen Suomen oloissa ainutlaatuista.
Näistä aineksista syntyi yhteishenki, jonka johdosta M.A.Numminen totesi, että ”maolaisilla” oli vasemmiston parhaat bileet.
Puolakka suhtautui myönteisesti Kiinan kulttuurivallankumoukseen byrokratian vastaisena liikkeenä. Mutta hän arvosteli sen linjaa 1970-luvun alusta lähtien. Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) hän esitti Maon filosofian systemaattisen kritiikin. Se oli myös Puolakan oman ajattelun itsekritiikki.
1980-luvun lopulla Puolakka hylkäsi sosialismin näköalan kokonaan. Tämä sekä esihistoriaa tutkivien tieteiden läpimurrot pakottivat asettamaan tehtäväksi uuden historianfilosofisen kokonaisnäkemyksen luomisen. Tärkein työkalu siinä oli Hegelin logiikka. Aineistona olivat myös kommunistisen liikkeen nousu ja romahdus, suurin kaunokirjallisuus sekä omat elämänkokemukset.
Puolakan elämäntyön huipentuma on ehdotus Mikä ihminen on? -totuusfoorumista. Se on ihmiskunnan itsetuntemuksen orgaani, jossa reilu väittely on tärkein opintomenetelmä. Ehdotus kuvaa hänen uskoaan keskustelun voimaan.
Puolakka oli 1970-luvulta asti mielipide- ja muun vainon sekä kateudesta kumpuavien panettelujen kohteena. Hän sanoi olevansa ”mies, joka tietää liikaa”, olipa kysymys suomettumisesta, Venäjän hybridivaikuttamisesta, EU:n kriisistä – tai ihmisolemuksesta. Vaihtoehtopiireissä hänet muistetaan hyvin, mutta suuri yleisö ei vielä häntä tunne.
Filosofiset pohdiskelut olivat Matille suurin onni. Filosofiset kävelyretket hänen kanssaan venyivät usein, kun ajatus vei miestä. Hän ilahtui aidosti, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Hän etsi totuutta, ei ulkoista kunniaa, kuten hänen kohtalonsa osoittaa. Se on virallisen Suomen häpeä.
Tärkeintä Matille oli suorapuheinen, oikeudentajuun perustuva ystävyys. Meille on ollut suuri lahja saada tuntea Matti henkilökohtaisesti. Uusi historia ry on nyt alkanut julkaista Matin filosofista elämäntyötä. Siinä Matti elää – totuudenpuhujana, jota yrityksistä huolimatta ei voitu vaientaa.
Pertti Koskela
Heli Santavuori
Pia Länsman
Kirjoittajat ovat Matti Puolakan pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita.”
Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15.
Kirjasi talteen Raimo Laakia 19.3.2020.
Samoihin aikoihin syksyllä 1986, kun olin kävellyt ulos Matti Puolakan lumopiirin kokouksesta Otaniemen omakotitalosta (dokumentti 6), Suomi-lehti halusi haastatella. Juttu tehtiin vuoden 1987 alussa ja ilmestyi maaliskuun numerossa. Lehti oli Pekka Haaviston, Pekka Saurin, Teppo Turkin, Heidi Hautalan ynnä muiden ajan radikaalien itseään suurempi vaikuttaja, jonka alkukylvö näkyy edelleen Suomen politiikassa ja kulttuurissa vahvana myönteisenä kasvuna.
Mainitsin tuolloin Esko Pietariselle tällaisen haastattelun olevan tulossa. Häntä nauratti: ”ne” monistavat sen, alleviivaavat joka sanan, lukevat kuin piru raamattua ja vihaavat sinua kadulla vastaantullessa!
Näin suunnilleen tapahtui. Puolakkalaiset kokivat tämänkin aran ulostulon luokkataisteluna, ”liikkeen” vastustamisena (dokumentit 2, 5, 19, 20, 34, 40, 46), vaikka koetin vain kertoa, mitä tiesin, ajattelin ja tunsin. Itse asiassa olisi mielenkiintoista kuulla joltain tuolloin luottoluokitetulta, millainen kokous ja analysointi pidettiin. Kuka uskaltaa avata suunsa? Nimellä tai nimimerkillä.
Lukiessani haastattelua nyt huomaan olleeni melkoisen puolakkalainen, en esimerkiksi osannut tai uskaltanut sanoittaa liikkeen kielteistä uskonnollista ja lahkolaista syvävirettä (dokumentit 41, 47 ja 32). Toki tuo vire syventyi vielä paljon vuoden 1987 jälkeen.
Minulle haastattelun vuodet olivat draivistista tekemisen aikaa. Samassa Suomi-lehden numerossa on ilmoitukseni, jolla kutsuin kokoon kansalaisliikettä Kessin metsän pelastamiseksi (”Viimeistä erämaata parturoidaan!”, sivu 69). Liikkeestä tuli menestys. Mutta siitä enemmän myöhemmin muussa yhteydessä.
”kuvat: Riitta Sourander
teksti: Pekka Haavisto
RAIMO LAAKIA mies ilman maata
Olette ehkä tavanneet Raimo Laakian tällä viikolla Vanhan Ylioppilastalon edustalla keräämässä nimiä ydinvoiman vastaiseen kansalaisadressiin. Tai ehkä joitakin vuosia sitten samassa paikassa jakamassa puolalaisen Solidaarisuus-liikkeen aineistoa. Kuusi vuotta sitten hän oli siellä joka tapauksessa – kun pidettiin Koijärvi-mielenosoituksia.
Mutta jos oikein tarkkaan muistelette, ostitteko juuri häneltä maolaisten Punakaarti-lehden 70-luvun alkuvuosina? Tai Vietnamin vapautusrintaman FNL:n napin vuonna 1969? Vai onko naama tuttu jo kevään 1968 punaisten lauantaiden mielenosoitusmarsseilta?
20 vuotta on pitkä aika. Maailma on muuttunut paljon. Raimo Laakiakin on joutunut tarkistamaan ihanteitaan, mutta sanoo silti pitäneensä takkinsa koko ajan samoinpäin. Herrahissi ei ole vienyt häntä ylös, eikä hän ole tullut Kosmoksen ränniä alas. Hän ei ole privatisoitunut eikä muuttunut julkiseksi omaisuudeksi.
Pekka Haavisto: mikä herätti yhteiskunnallisen aktiivisuutesi?
Raimo Laakia: Ajauduin radikaaliksi joskus 60-luvun puolivälissä. Olin Luonto-Liiton jäsen, ja sen talvipäivät olivat yksi herättäjä. Teiniliittokin oli vireä 60-luvun puolivälissä, vaikka siellä oli myös hasiksenkäyttökulttuuria, joka ei kiinnostanut ollenkaan. Levottomana vuonna 1968 osana omaa sukupolveani tulin vasemmistolaiseksi. Ranskassa syttyi kevätkapina, ja Helsingissä alkoivat viikottaiset mielenosoitukset, ”punaiset lauantait”. Niihin mielenosoituksiin kävelin suoraan kadulta mukaan joskus keväällä. Ja kun niihin kerran oli kävellyt mukaan, sen jälkeen niissä käveli joka viikko. Ei niistä päässyt eroon.
PH: Kiinan ja Neuvostoliiton välillä valitsit Kiinan ja maolaisuuden. Miksi?
RL: Vuoden 1968 elokuun 20. päivään saakka sanoin läpi kesän, että olen kiinnostunut Neuvostoliitosta ja olen kiinnostunut Kiinasta, mutta en ole varma kumpi on oikeassa ja kumpi ei. Sitten Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian elokuussa, ja asia ratkesi: Neuvostoliitto oli huonompi ja Kiina oli parempi.
PH: Nykyään on vaikea kuvitella, että ihmiset liittäisivät yhteiskunnalliset ihanteensa mihinkään olemassaolevaan valtioon – suurvallasta puhumattakaan. Eikö se silloin ollut ongelmallista?
RL: Sosialistinen yhteiskuntaidea jatkui 60-luvun vanhan työväenliikkeen perintönä: oli olemassa sosialistiset maat ja niiden yhteiskuntamuotoa kannattava työväenliike, vaikka katsottiinkin, että työväenliike Suomessa oli herroittunut ja kulki puku päällä kraka kaulassa. Mutta niitä piirteitä pilkattiinkin läpi 60-luvun. Uskottiin kuitenkin, että historiallisesti oli olemassa se hyvä työväenliike, jonka kannattajiksi itsemme koimme.
Suurvaltapolitiikan oli taas Vietnamin sota tehnyt hyvin tärkeäksi. USA oli paha ja Kiina ja Neuvostoliitto tukivat Vietnamia. Sitäkin kautta aatteellisuus liittyi suoraan olemassaoleviin valtioihin.
Oli kyllä olemassa pieni joukko trotskisteja, jotka olivat irti kaikista valtioista, mutta se ei saanut yleistä kannatusta, vaan jäi pieneksi erikoisuudeksi. Ehkä silloin tarvittiin joku iso selkänoja. Ele Alenius ja hänen sinivalkoinen sosialisminsakin oli nuorison joukossa epäsuosittua – SKDL:n sosialistisiipi syntyi vasta myöhemmin.
PH: Tsekkoslovakian miehityksestä alkoi maolaisen liikkeen nousu Suomessa. Miten se eteni?
RL: Maolainen liike oli toiminut pienenä Matti Puolakan ympärille organisoituneena ryhmänä jo vuosina ’66 ja ’67. Toiminnan käynnistivät koululaiset Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä. Yhdistys antoi tietääkseni ensimmäisiä maolaishenkisiä julkilausumia Suomessa, ja siinä toimivat ihmiset julkaisivat 1967 kirjasen, johon oli koottu Kiinan ja Neuvostoliiton väittelyyn liittyviä tekstejä.
Vuoden 1968 mielenosoitusten ympärillä syntyneet opintopiirit olivat monet maolaisia, ja niistä alkoi liike organisoitua. Syksyllä ’68 ilmestyi jo pari monistettua lehteä, ja keväällä ’69 painettiin ensimmäinen Punakaarti-lehti, joka sitten jatkoi kymmenkunta vuotta.
Vuoden ’69 alussa maolaiset olivat enemmistönä jopa kommunistien opiskelijajärjestössä Akateemisessa Sosialistiseurassa, mutta sieltä jouduimme ulosheitetyiksi yhdessä hippianarkisti Timo Larmelan kanssa. Larmelasta on sympaattinen kuvaus Claes Olssonin ”Elvis-kissan jäljillä” -leffassa. Kummatkin olivat paljon mukana kesän ’68 mielenosoituksissa.
PH: Mitkä olivat maolaisten vaatimukset ja iskulauseet 60-luvun lopun Suomessa? Mitä te halusitte?
RL: Kulttuurivallankumouksen idea oli keskeisin: kapinointi on oikeutettua. Kapinointi auktoriteetteja vastaan, herroja vastaan, byrokraatteja vastaan – niin työväenliikkeen sisällä Suomessa kuin Neuvostoliitossa tai Kiinassakin. Täällä vanha työväenliike ja SKP koettiin luutuneiksi. Työväenliikkeestä ei enää ollut mihinkään – se oli uudelleenorganisoitava. Neuvostoliitto oli byrokratisoitunut.
Toisten maiden sortamista ja niihin hyökkäämistä – imperialismia – vastustettiin. Vietnam oli hyvä esimerkki – siellä jenkit olivat sikamaisia. Ja sitten neukut ryhtyivät sikamaisiksi Tsekkoslovakiassa.
Oli myös älyllistä, sosialismin teoriaan liittyvää puintia. Kiina ja Neuvostoliitto olivat ennen teiden lopullista erkanemista käyneet pitkän kirjeenvaihdon vuosina 1962 -64, ja sitä luettiin tarkkaan. Kiinan kommentit olivat huomattavan älyllisiä, mutta Neuvostoliiton vastaväitteet ylimielisten byrokraattien kynästä: kuin nykyistä ulkopoliittista liturgiaa.
PH: Vieläkö nousisit barrikadeille näiden samojen teemojen kanssa?
RL: Näin jälkeenpäin katsellen ne tuntuvat yhä hyviltä ja oikeilta. Koskaan ei ole tarvinnut käydä itsensä kanssa takinkääntötaistelua, jossa vanhat ideat pitäisi tuomita tai vaihtaa kokonaan uusiin. Kiinan kannattaminen saattoi joissakin kysymyksissä johtaa melkoisiin vinoutumiin, jotka näyttävät vääriltä. Mutta perussyy, miksi oltiin Kiinan kannalla, on silti edelleen hyvä.
PH: Näkivätkö maolaiset USA:n ja Neuvostoliiton tuohon aikaan identtisinä rakenteiltaan ja päämääriltään?
RL: Deng Xiaopingin mukaan USA ja Neuvostoliitto ”nukkuvat samassa vuoteessa, mutta näkevät eri unta”. Maailmanpoliittisilta toimiltaan ne koettiin samanlaisiksi. Sisäisesti Neuvostoliitto tosin oli muodoltaan sosialistinen – mutta luutunut, jäätynyt, paikalleenpysähtynyt. USA:n sisäpolitiikasta ei oltu kovinkaan kiinnostuneita. Kulttuuriväkikin Suomessa taisi löytää Yhdysvallat vasta 1970-luvun lopulla, vaikka siellä on tietysti koko ajan ollut mielenkiintoisia ja liberaaleja kulttuuritrendejä.
Hippejä ja Beatlesia moni tietysti diggasi. Muistan Eino Leinon patsaalle ryhmittyneen joukon, Eikan pumpun, kesältä ’67: oli levyjä, kitaroita, maihinnousutakkeja, pitkiä tukkia. Niitä ihmisiä tapaan nyt joskus liftatessa; niillä on ollut kaksivuotinen hippivaihe. Ensin hyvin nopea herätys, ja sitten äkillinen jälleenherätys, jonka jälkeen elämä on kääntynyt sovinnaiseen nousuun. Nyt ne myyvät, markkinoivat ja ajelevat autoilla ympäri Suomea. Yhtään 60-luvun lopusta tähän päivään selvinnyttä valovoimaista hippiä en osaa nimetä.
PH: Mutta maolainen liikekin jäi Suomessa aika marginaaliseksi ilmiöksi?
RL: Vuosina 68-69 liike oli suuri. Kun 1969 pidettiin Koiton salissa Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran, HMLS:n perustava kokous, koolla oli satakunta ihmistä. Vuodesta ’68 oli silloin jäljellä vain toinen yhtä suuri ryhmä: castrolaiset eli Tricontin väki.
Castrolaiset – mm. Jyrki Lappi-Seppälä – olivat joukkoa, joka ei halunnut asettua Neuvostoliitto-Kiina -jakoon, vaan he etsivät kolmatta tietä. Se löytyi Kuubasta ja Fidel Castrosta. Castrolaisilla oli paljon julkaisutoimintaa – mm. Tricont-lehti.
Oli myös olemassa pieni anarkistinen liiga, jonka keskeisiä hahmoja oli Hankonen -niminen mies, joka silloin tällöin tulee kaupungilla vastaan. Myös runoilija Leif Färding – joka nyt on kuollut – oli aktiivinen anarkisteissa. 1968 tein yhdessä hänen kanssaan monisteita, joilla agitoitiin ihmisiä mukaan mielenosoituksiin.
PH: Maolaisilla oli oma kirjapaino?
RL: Meillä oli castrolaisten kanssa yhteiset tilat Kirkkokadulla Demo-kirjapainon yhteydessä. Oli latomo, repro ja kirjapaino – ja jokaviikkoinen huoli saada kaikki tämä pyörimään. Jotakin sellaista kuin Suomi-lehdessä tänään.
Demo-paino kulki sitten yksityistämisen tien, ja toimii yhä. Vuosien mittaan kohtalaisen isoksi painoksi kasvaneen yrityksen omistaja-johtaja ei nykyään varmaan kovin usein muistele menneisyyttään. Mutta silloin istuttiin painokoneiden ääressä tekemässä politiikkaa.
Punakaarti-lehden painokset saattoivat olla 15-20000 kappaletta (Raimo Laakian myöhempi lisäys: Ilmeinen värinkäsitys haastattelussa, näyttää liioittelulta. Jonkin erityisen vappuna myydyn Lokakuun painos saattoi olla lähellä tuota. Kalevi Mäkelä ja Hans Biström saattaisivat muistaa tosiasialliset painosmäärät ja myyntimäärät…) Vaikka liikkeellä oli vain joitakin satoja aktiivisia kannattajia, kaikkea vasemmistolaista aineistoa oli siihen aikaan helppoa levittää. Ja kun Punakaarti-lehteä aktiivisesti myi, sitä myös aktiivisesti ostettiin.
PH: Taistolaisen liikkeen synty Suomessa oli kai sitten maolaisuudenkin käännekohta?
RL: Taistolaisuutta ei vuonna ’68 ollut olemassa. Vuosikymmenen lopussa se alkoi syntyä SKP:n vanhan kaartin liikkeenä – Markus Kainulaisen ja Taisto Sinisalon ympärille. Nuorisoa ei alussa ollut mukana.
PH: Mikä sitten nosti taistolaiset vuosikymmenen nuorisoliikkeeksi?
RL: En tiedä, mitä tapahtui näiden vanhempien miesten ja nuorten välillä, mutta vuoden ’69 alussa muodostui ensimmäinen taistolainen nuorisojoukko. Varmasti käytiin läpi hyvin suurisuuntaisia ajatuksia vallankumouksesta ja vallan ottamisesta Suomessa – koska hurjalla voimalla he sitten lähtivät liikkeelle.
Myös joukko maolaisia käänsi takkinsa. Yksi keskeisiä hahmoja oli Reijo Lehtonen, jonka sukunimi nykyään on Kalmakurki. Nyt hän on kai SKP:n keskuskomitean jäsen. Myös nykyinen eduskuntatoimittaja Jaakko Laakso toimi ensin maolaisessa liikkeessä. Taistolaisuuden lähdettyä voimakkaaseen nousuun melkein kaikki anarkistit ja castrolaiset liittyivät heihin.
70-luvun alussa taistolaisuus rynni mahtavalla voimalla. Yksi telaketjumiehistä oli Aku Alanen, joka organisoi liikettä koko maassa. Sittemmin hän on kai aidosti lähestynyt ympäristöliikkeen näkökantoja.
PH: Jäljelle jäi pieni mutta kiinteä maolainen ryhmä. Ketkä sitä vetivät?
RL: Matti Puolakka, joka on mm. kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi, oli keskeinen henkinen hahmo, mutta toimi enemmän taustalla. Näkyvinä johtohahmoina olivat mm. Olli Santavuori – nykyisin porilainen vihreä, ja raikuli kulttuurivallankumouksellinen Peter Nilsson, joka ensimmäisenä Suomessa poltti USA:n lipun. Seppo Merinen ja Heikki Pihlaja olivat myös vahvoja hahmoja liikkeessä.
Osa maolaisen liikkeen aktivisteista tuli oikeistolaisista kulttuurisuvuista, mutta monet myös vanhan työväenliikkeen puolelta. Oma isoisäni hakattiin kiväärinperällä kuoliaaksi vankijunassa Kosken aseman ja Helsingin välillä vuonna 1918 (Raimo Laakian myöhempi lisäys: suvun perimätiedon pirstale on mahdollisesti virheellinen. Hjalmar Lagren ilmeisesti ammuttiin kuoliaaksi kuulustelun yhteydessä 15.5.1918 Suomenlinnassa. Koetan penkoa asiaa myöhemmin tarkemmin.), ja isäni oli Suomusjärven aktiiveja sosialidemokraatteja, hän vastasi luottamusmiehenä kunnan sosiaalitoimesta 60-luvun alussa.
Koen että linja jatkuu, kun nyt itse Helsingin verolautakunnassa vihreiden mandaatilla riitelen vähäosaisten ja vähällä toimeentulevien oikeudenmukaisesta verotuskohtelusta.
PH: Miten maolaisen liikkeen rahoitus Suomessa tapahtui?
RL: Maolaista liikettä täällä on aina rahoitettu käsittämättömän suurin uhrauksin: ihmiset ovat esimerkiksi myyneet perinnöksi saamiaan asuntoja. Siitä on syntynyt myös ristiriitoja, ja osa liikkeelle hyvin paljon rahaa lahjoittaneista on vetäytynyt sivuun aika katkeroituneinakin.
Liikkeiden guruilla on joskus äärimmäisen voimakas kyky vaikuttaa lähellä oleviin ihmisiin – ja Matti Puolakalla on tällainen kyky. Sama rahoitusmuoto jatkuu edelleen, nyt kulttuuriryhmä Idun piirissä. Sen kokouksissa käy nelisenkymmentä henkeä, joista puolet vanhaa perusjengiä ja puolet uusia tulokkaita, parikymppisiä. Myös he ovat valmiita panemaan likoon koko elämänsä ja omaisuutensa. Siinä uhrautuvuudessa on myönteisiäkin piirteitä.
PH: Eikö se muistuta uskonnollisia ääriliikkeitä?
RL: Kiina-seuran lehden kustantamista lähetystö tuki, mutta varsinainen poliittinen liike ei saanut taloudellista tukea. Lähetystöstä saimme joitakin julkaisuja jakeluumme, eikä meidän tarvinnut tilittää niistä mitään. Mutta se lienee muidenkin lähetystöjen normaali tapa.
Yksi tärkeä julkaisu oli pääministeri Zhou Enlain Afrikanmatkan puhe vuodelta ’64. Se sisälsi kahdeksan kohtaa Kiinan ulkomaisista suhteista, jotka eivät rakentuneet imperialismin pohjalle.
Kun julkaisimme maolaisissa lehdissä artikkeleita Suomen sisäpolitiikasta, niitä ei koskaan Kiinassa siteerattu. Mutta jos kirjoitimme jotakin Neuvostoliitosta, niin kirjoituksia saatettiin referoida jopa kiinalaisissa päivälehdissä. Se tietysti tuntui aika mahtavalta. Mutta kiinalaiset olivat kaikessa Neuvostoliiton piikittelyhalussaan kuitenkin tarkkoja: he eivät referoineet koskaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyneitä kirjoituksiamme. Näin he viestittivät, etteivät halua puuttua Suomen politiikkaan.
PH: Mikä osuus Suomi-Kiina -seuralla oli maolaisessa liikkeessä?
RL: Kiina-seura putosi minun hoidettavakseni ’69-70. Sen oli SKP perustanut 50-luvun alussa organisoidessaan suhteita sosialistisiin maihin. Kulttuuri-ihmiset menivät alussa seuraan mukaan suurin joukoin: Pentti Haanpäästä Sylvi Kekkoseen.
Kun Kiina ja Neuvostoliitto 50-luvun lopussa alkoivat riitaantua, ja Kiina-seura oli täysin SKP:n hallussa, oli looginen seuraus, että koko seuran toimintaa alettiin jarruttaa.
Meitä ärsytti Suomi-Kiina -seuran tilanne niin paljon, että minun johdollani organisoitiin aika härski seuran valtaus vuonna 1970. Enin osa hallituksesta ja koko toimistohenkilökunta – Laurikaisten perhe – vaihdettiin kertaheitolla kansankokouksessa. Valtauksen aikana seuralla oli kai 700 jäsentä, ja muutamassa vuodessa jäsenmäärä nousi 10 000:een. Lehden painos nousi kahdesta tuhannesta 15 000:een. (Raimo Laakian myöhempi lisäys: Tässäkin mahdollisesti lievästi epätarkkaa liioittelua. Jäsenmäärä seuraa vallattaessa oli noin 550. Kiina Sanoin ja Kuvin -lehden erikoisnumeron 5/1972 painos oli 15 000).
Olin seuran lehden päätoimittajana 1970-75, ja vuoden 1975 alussa lähdin kaapelitehtaalle töihin. Lähtö liittyi ristiriitoihin siitä, millainen seuran tulisi olla – siitä väiteltiin maolaisessa liikkeessä. Itse ajoin melko liberaalia linjaa.
PH: Seuran valtauksen jälkeen sait kutsun Kiinaan. Taisit olla yksi ensimmäisiä suomalaisia kävijöitä kulttuurivallankumouksen jälkeen?
RL: Meitä kutsuttiin kolmen hengen ryhmä. Seuran puheenjohtaja Matti Kajantie, joka on nykyään jonkun ministeriön tutkija-virkamies, Nokian kumitehtaan luottamusmies Veikko Nikkanen ja minä. Olimme vuoden 1970 lokakuussa kuukauden Kiinan hallituksen vieraina, ja kävimme Pekingissä, Nankingissa, Kantonissa…
Kansallispäivän aattona meidät kutsuttiin pääministeri Zhou Enlain päivällisille, ja juhlissa oli mukana myös Kamputsean prinssi Norodom Sihanouk, nykyinen kansainvälinen pakolaisdiplomaatti.
Kanallispäivänä olimme Taivaallisen Rauhan Aukiolla, jossa Mao tervehti kansaa ja Lin Biao piti puheen.
Matkakokemus oli ihastuttava. Valtava sosiaalisuus tunki päälle kaikkialta. Työläis- ja korttelikomiteat toimivat, ja ruohonjuuriorganisaatio oli tavattoman vahva. Esimerkiksi puistoistutuksia ja kaikkia sellaisia arkipäivän juttuja hoidettiin yhdessä. Ihmiset ylipäätään tuntuivat olevan iloisia ja suhtautuvan tulevaisuuteen toiveikkaasti.
Kulttuurivallankumouksen ideat olivat 70-luvun alussa vielä vahvasti esillä. Kulttuurivallankumouksen tietyt ylilyönnit oli pystytty näkemään ja voittamaan. Vaikka kaaderikouluja on nyt paljon kritisoitu, niissäkin oli jotain vetoavaa: ihmiset elivät askeettisesti, ja raivasivat uusia alueita viljelykseen. Siellä työskenteli opettajia ja alemman tason puoluevirkailijoita, jotka näin joutuivat tekemään myös käsi- ja maataloustöitä, ennenkuin taas palasivat omiin työtehtäviinsä. Myös tavallisten koulujen yhteydessä oli verstaita.
PH: Tämän päivän Kiinassa ei kulttuurivallankumouksen aikaa muisteta hyvällä?
RL: Näyttää siltä, että aina kun Kiinan linja muuttuu, koko historia täytyy kirjoittaa uudelleen uuden linjan mukaan. Kulttuurivallankumouksesta tuodaan nyt esiin vain kielteisiä piirteitä. En millään suostu uskomaan, että kaikki se myönteinen, mitä näimme, olisi ollut vain teatteria. Luulen, että totuus on jossakin siellä välillä: kulttuurivallankumoukseen kuului sekä innostunut työ ja uuden synnyttäminen että rankaisuluonteiset paskahommat. Valtava määrä kiinalaista nuorisoa joutui kuitenkin kulttuurivallankumouksen ansiosta tekemisiin maaseudun ja ruumiillisen työn kanssa eikä sitä voitane pitää pelkästään pahana.
Vastaavia kokemuksia on Suomessa vaikea edes kuvitella. Itselleni jotakin tällaista henkeä on ollut Inkoon Pohjoismaisella ympäristöleirillä 1979 ja Koijärven tapahtumissa. Kulttuurivallankumoukseen kuului spontaani kapinahenki kaikkea luutunutta vastaan – se sama idea on näkynyt Suomessa eri ympäristöliikkeiden toiminnassa.
PH: Nyt kun Kiina haaveilee nopeasta talouden noususta, ei enää puhuta kulttuurivallankumouksen kollektiivisista päämääristä vaan yksilöstä muutosvoimana.
RL: Kiinan ja Japaninkin kulttuureissa on aina esiintynyt voimakas yhteisöllisen hyvän ajatus. Meillähän länsimaissa jokaista yksilöä pidetään ainutlaatuisena ja yksilöllisyys toimii yhteiskunnan moottorina. Kiinassa kuitenkin kollektiivisuus toimi muutosvoimana. Historiallinen lähtökohta – valtavat luokkaerot ennen vallankumousta ja köyhyys – oli tietysti erilainen. Kollektiiviset muutokset olivat ensisijaisia. Varmaan on niin, että kun nälkä ja köyhyys alkavat olla takanapäin, niin kuin Kiinassa tänään alkaa olla, nousee oleelliseksi se, miten yksilö kokee itsensä. Elämän joukkoluontoisuus jää silloin taakse.
Kiinassa käynnin jälkeen oli helppo ymmärtää, miksi esimerkiksi syntyvyydensäännöstelykampanja toimi niin hyvin. Kampanjat saadaan läpi viemällä ne täsmällisesti ruohonjuuritasolle saakka. Kiinassa jokainen ihminen on jonkun ryhmän jäsen. Ammattiosastojen toiminta on ilmeisen todellista, ihmisten elämään vaikuttavaa. Keskustelut viedään läpi niin, että kaikki ihmiset tuntevat käsitteet ja tietävät tavoitteet.
Kaverini kävi Kiinassa jonkun vuoden minun jälkeeni ja sattui Shanghaihin hampaidenhoitokampanjan aikana. Hänen kävellessään aamuvarhaisella jossain syrjäkujalla kaiuttimista alkoi soida kampanjaohjelma, ja kaikista ovista ryntäsi ihmisiä kadunreunaan hammasharjat ja -mukit käsissään. Musiikin soidessa he rytmikkäästi kaikki yhtaikaa harjasivat hampaansa.
Nykyinen Kiinan talouselämän nopea kasvuvauhti perustuu paitsi dengiläiseen kapitalismin vapauttamiseen myös tähän vanhaan kykyyn organisoida kollektiivisia asioita tehokkaasti.
PH: Entä miltä aatteellinen kehitys Kiinassa tänään näyttää?
RL: Voisi sanoa, että marxismi kuoli Maon kuollessa. Sen jälkeen ovat kaikki sosialistiset maat oikeastaan olleet samassa veneessä. Puolan Solidaarisuus-liike oli yksi merkkipaalu: kansa nousi kapinaan ahdistavaa apparaattia vastaan, joka alkuperäisen hyvän tarkoituksensa hukattuaan oli muuttunut mahdottomammaksi kuin läntinen kapitalismi konsanaan. Andrzej Wajdan tuotannon läpikatsominen auttaa ymmärtämään sosialismin muuttumista asteettain hyvästä asiasta kurjaksi asiaksi, josta nyt on mentävä eteenpäin. Nyt Kiinassa tapahtuvat mielenosoitukset ovat varmasti tällaisen Puolan Solidaarisuus-liikkeen kaltaisen kehityksen alkusoittoa. Mutta varsinaisesta yksilönvapaudesta Kiinassa voidaan puhua vasta paljon myöhemmin, ehkä 5-15 vuoden kuluttua.
Marxismi on voittanut sen, mitä se on voinut voittaa tässä maailmassa, eikä se ole aivan vähän. Se ei enää kelpaa yhteiskuntafilosofiaksi – sen näkee niin Euroopan kapitalistisista kuin sosialistisistakin maista. Luokka-ajattelu on menossa ja tulossa ovat kysymykset, jotka ylittävät luokkarajat: ihmisyyden toteuttaminen koko laajuudessaan, ekologiset asiat, yksilön henkilökohtaisen onnen ja eheyden kokemukset. Köyhissä kehitysmaissa, joissa aineellinen kurjuus on suurille ihmisjoukoille jokapäiväistä, marxilainen luokkataistelu vielä pätee. Joku Filippiinit on jo välitapaus – on mielenkiintoista nähdä, mihin Corazon Aquinon vallankumous johtaa.
PH: Deng Xiaoping sanoo nyt yhdistävänsä sosialismin ja kapitalismin parhaat puolet Kiinassa.
RL: Kulttuurivallankumous oli Maolta hyvä yritys, mutta mahdoton, se ei voinut onnistua. Marxismi päättyi siihen. Se osoitti, että marxilainen filosofia ei ole riittävä totuus ihmisestä ja hänen yhteisöstään.
Kiinassa 80-luvun vallassa ollut Deng Xiaoping arvioi marxismin väärin. Hän uskoo voivansa pitää vanhan marxilaisuuden hyvät puolet ja kapitalismin hyvät puolet voimassa yhtä aikaa – mutta se ei onnistu. Lopputuloksena hän ehkä saa sosialismin huonot puolet ja kapitalismin huonot puolet. Dengin näkemys vie marxismia taaksepäin, ei eteenpäin.
PH: Miten maolainen liike kehittyi Suomessa Maon kuoleman jälkeen?
RL: Kiinassa syntyi heti kärkevä ristiriita äärivasemmiston – ns. neljän koplan vetämän suunnan – ja maltillisemman Hua Guofengin välillä. Kaikki maolaiset Suomessa asettuivat Huan kannalle. Sitä kesti joku vuosi. Sitten Deng Xiaoping palasi Kiinan johtoon, Hua sai kenkää ja puoluekokous romutti keskeisimmät Maon kulttuurivallankumouksen teesit.
Maailmalla maolainen liike jakaantui: äärivasemmistolaisella Yian Qingillä oli paljon tukijoita. Ruotsin ja Norjan maolaiset menivät pian Dengin linjan taakse. Suomessa pysyttiin Hua Guofengin kannalla. 70-luvun lopussa oltiin tultu tilanteeseen, jossa Suomen maolaisella liikkeellä ei enää ollut Kiinassa liittolaisia.
Maolainen liike ei maailmallakaan kyennyt uudistumaan. Länsi-Saksassa monet maolaiset siirtyivät vihreisiin, mutta heillä ei ole uusia filosofisia ajatuksia tuomisinaan, vaan vain ne vanhat organisatoriset ideat.
Suomessa siirryttiin Matti Puolakka ryhtyi kehittelemään kulttuuriryhmä Itua, jonka keskeinen teesi pelkistettynä kuului: marxilaisuuden historia on lopussa (silti ja juuri siksi: tehkää kunniaa) – ihmisyyden aika voi alkaa. Harmi, että tuosta laajasta filosofisesta kehittelystä on niin vähän julkaistua materiaalia. Riitta Fogel kuvasi prosessia runoissaan ja Puolakka julkaisi 1982 kirjan ”Mikä ihminen on?”, mutta nyt tuo kirja tuntuu jo aika vanhentuneelta.
PH: Mitä Maon kuolema ja maolaisen liikkeen hajaantuminen sinulle itsellesi merkitsivät?
RL: 70-luvulla en itse koskaan ollut kovin tunteellinen; ehkä en itkenyt kuullessani Maon kuolemasta. Nyt sen sijaan uskallan itkeä paljon pienemmistäkin asioista. Ystävieni kanssa kävimme allekirjoittamassa surunvalittelukirjan Kiinan lähetystössä, tummiin pukeutuneina. Elokuvateatteri Rexiin järjestettyyn muistotilaisuuteen otti osaa yli 500 ihmistä: mukana kulttuuriväkeä ja taiteilijoita.
Minulle tuo aikakausi on tavallaan päättynyt liukumalla. Inkoon ympäristöleirillä 1979 kävin uteliaana: uudet liikkeet olivat kovin tervetulleita. Siitä alkoi oikeastaan siirtyminen toiseen kulttuuriin: luin Komposti-lehteä, menin mukaan EVY:n toimintaan ja muihin ympäristöliikkeisiin. Sitten tuli Puolan Solidaarisuus-liike.
Liittoutuminen valtioiden taakse ei tänä päivänä tunnu mielekkäältä, koska maailmalta ei enää löydy innostavia esimerkkejä. Dengin politiikka Kiinassa on lähinnä sosialidemokratiaa: se ei ole voimakkaasti etsivää, ei taistelevaa eikä intohimoista. Sitä leimaa sosialidemokraattinen pragmatismi, josta ei erityisesti voi innostua.
PH: Millaiset suhteet sinulla on Kiinan lähetystöön Suomessa?
RL: Kansallispäivän coctailkutsuille Kiinan lähetystöön minut kutsuttiin viimeisen kerran vuonna 1981. 70-luvun alussa olin niissä juhlissa yksi harvoja paikalla olleita suomalaisia – ja vuonna 1981 olin tungoksessa, jossa parveili suomalaisia poliitikkoja ja talousmiehiä. Sen jälkeen ei minua ole kutsuttu.
Maolaisina vuosina kävimme lähetystössä usein pitkiä keskusteluja teoreettisluontoisista aiheista. Saatoimme pohtia: Onko luokkataistelu sosialismin liikkeellepaneva voima?
Viimeisen kerran kävin tällaista keskustelua vuoden 1980 keväällä toveri Wun kanssa. Yli kymmenen vuotta olimme olleet sangen yksimielisiä. Nyt Wulla olikin keskeisiin kysymyksiin aivan päinvastaiset kannat. ”Asia vain on nyt näin…” hän intti ilman perusteluja tai selityksiä. Eikä hän näyttänyt edes häpeävän.
Silloin aloin uskoa vanhaa porvarillista väittämää, että diplomaatin tehtävänä on valehdella maansa puolesta. Hän vain edusti kollektiivin johdon muuttunutta kantaa – ei muuta. Minä olin lähtenyt mukaan henkilökohtaisen rehellisyyden idean pohjalta, ja tiemme erosivat. Viime jouluna kuulin, että Wu kuoli Pekingissä vatsasyöpään menneenä kesänä – näitä mielenosoituksia hän ei ehtinyt enää nähdä.
PH: Vieläkö toimit Suomi-Kiina -seurassa?
RL: Vuonna 1975 lähdin pois seuran töistä, kun hävisin keskustelun siitä, millä tavalla seuraa tulisi käyttää poliittisen taistelun välineenä. Johtohahmot vaihtuivat silloin – ja olen tyytyväinen, että lähdin. Ihmisistä, jotka sinne jäivät, on kehkeytynyt muutaman ihmisen vaihtoehtoinen perheyritys. Saa tehdä itseorganisoitua työtä ja saa siitä palkan, mutta mitään kovin yleviä, ihmiskuntaan tai ihmisyhteisön tulevaisuuteen liittyviä tavoitteita ei sillä toiminnalla enää ole. Seuran jäsenmäärä on pudonnut takaisin muutamaan tuhanteen jäseneen. Siitä on tullut lähinnä matkailujärjestö.
Käyn seurassa kerran vuodessa joulun aikoihin. Minä vien kakun, he keittävät kahvit. Välillä oli vaikeitakin vuosia, mutta jatkoin sinnikkäästi vierailuja. Parina viime vuonna on keskustelu taas ollut ystävällisempää. Tämän tradition aion pitää.
PH: Olet viime vuodet seurannut myös vihreiden nousua poliittiselle kentälle. Miltä se sinusta näyttää?
RL: Vihreän liikkeen järjestäytymiskeskustelun tulos tuntuu tällaisesta vanhasta maolaisesta mukavalta. Jotakin on opittu: muodostetaan rehellisesti erimielisiä – mutta samaan suuntaan toimivia – aatteellisia ryhmiä, jotka yhdessä muodostavat väljän liiton. Olisi väärin, jos yksi auktoriteetti monopolisoisi kaiken edistyksellisyyden.
Maailma on monenkeskinen, täällä on viisi miljardia napaa. Ihmisten tiet tulla vastuullisiksi itsestään ja vastuullisiksi ihmisyhteisöstä ovat niin kovin erilaisia. On oltava monia ajatuksia ja monia ryhmiä. Tiettyä vastuunkantamista koko liikehdinnän eduista ja kilpailevien ryhmien ja kilpailevien johtohahmojen myönteistä huomioonottamista toki mielelläni näkisin. Voit olla jonkun kanssa eri mieltä ja silti samaa mieltä. Joku saattaa ärsyttää sinua ja silti voitte tehdä yhtä ja toista hyvää yhdessä.
PH: Takanasi on miltei 20 vuotta aktiivista yhteiskunnallista toimintaa. Mitä on edessäpäin?
RL: Luokkataistelut ovat takana eikä sosialismia enää ole. Zhou Enlai siteerasi aikoinaan ahkerasti vanhaa kiinalaista sanontaa: ”Tornissa tuntuva tuulenvire kertoo vuorilla nousevasta myrskystä.” Tällainen vire, eikä enää aivan pienikään, ovat kaikki uudet liikkeet: Koijärvi, vaihtoehtolehdet, uusi rockmusiikki, feminismi, vihreä liike, kiinnostus psykologiaan, elämäntapakokeilut, rauhanliike… Ne kaikki kartoittavat ihmisarvoista tapaa elää.
Juttu näkyy aika kielteisissäkin ilmiöissä kuten mainoksissa, juppikulttuurissa ja postmodernissa välinpitämättömyydessä. Tästä sopasta kiehuu kehittyneiden maiden seuraava myrsky, varmaankin se on muodoltaan enempi prosessi kuin perinteinen vallankumous. Siitä huolimatta tai juuri siksi se muuttaa maailmaa enemmän kuin perinteiset vallankumoukset.
PH: Entä kuinka kauan Raimo Laakia on tässä prosessissa mukana?
RL: Tietysti on tehtävä paljon työtä; mikäänhän ei muutu, jos ’mallander vain makaa’. Maailmanparannus on ajoittain helvetin tylsää ja raskasta puurtamista – mutta onneksi kukaan ei jaksa kauan puurtaa vastentahtoisesti. Pitkän päälle tulisi tietysti tehdä – niin itseni kuin muidenkin – asioita, joita omassa sydämessään todella haluaa, joista mieli nauttii. ”
Haastattelun ohessa on viisi studiossa otettua mustavalkoista kuvaa.
Väliotsikoiksi toimitus on poiminut otteita:
”Marxismi on voittanut sen, mikä sillä tässä maailmassa on voitettavana.”
”Kun Punakaartia aktiivisesti myi, sitä myös aktiivisesti ostettiin.”
”Maolaista liikettä on rahoitettu Suomessa poikkeuksellisin suurin uhrauksin.”
”Kirjoituksiamme Neuvostoliitosta referoitiin Kiinan päivälehdissä.”
”Kansallispäivän aattona olimme Zhou Enlain päivällisillä.”
”En suostu uskomaan, että kulttuurivallankumouksen hyvät puolet olivat vain teatteria.”
”70-luvun lopussa ei Suomen maolaisilla enää ollut Kiinassa liittolaisia.”
Kirjasi Raimo Laakia 27.1.2020
Hänelle joka haluaa tutkailla ja pähkäillä, mitä suomalaisessa maolaisuudessa tapahtui, on kompakti kahdeksan kokonaisuus.
1.
Kastarin väitöskirja ja artikkeli.
Paljon tietoa ja yksityiskohtia alkuvuosista. Erityisen hyvä ajankohdan lehdistön seuranta. Mutta jättää vähälle huomiolle sen liikkeessä mukana olleiden yhtäläisen kokemuksen, että suomalainen maolaisuus oli guruliike, persoonallisuusliike.
Mutu-menetelmällä voisi määritellä, että Matti Puolakan paino liikkeessä oli 30 % vuonna 1968, muutamassa vuodessa se nousi 60 %:iin, vuonna 1980 se oli 95 % ja nousi sen jälkeen matematiikan keinotekoisen ahtaat rajat rikkoviin kolminumeroisiin lukuihin.
Pirkko-Liisa Kastari. Mao missä sä oot? Bibliotheca historica 65. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hakapaino Oy. Helsinki 2001. Sivuja 471.
Netissä: doria.fi/handle/10024/18391
Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin. Artikkeli. 10 sivua.
Netissä: nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/kastari_pirkko-liisa.pdf
2.
Olli Santavuoren muistelmat.
Siinä missä Pirkko-Liisa on ulkopuolinen, Olli on sisällä. Asianosaisuus ja omakohtaisuus auttaa hoksaamaan olennaisen.
Tällä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustolla Ollia on referoitu dokumenteissa 6 ja 57.
Netissä: www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html
3.
Bjarne Nitovuoren kirja.
Sama asianosaisuuden etu kuin Olli Santavuoren muistelmissa. Kirja ei käsittele suomalaista maolaisuutta vaan sen synnyn hetkeä ja sitä edeltänyttä 1960-luvun aikaa.
Bjarne Nitovuori. Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013. Sivuja 226.
4.
Anton Montin ja Pontus Porokurun kirja.
Tuotteliailla nuorilla historioitsijoilla on muita syvempi ymmärrys 1960-luvun radikalismista. Tällä sivustolla olen esitellyt kirjaa dokumentissa 52.
Anton Monti Pontus Porokuru. 1968 Vallankumouksen vuosi. Kustantamo S&S, Helsinki 2018. Paino Livonia Print, Latvia 2018. Sivuja 247.
5.
Mikä ihminen on? Matti Puolakka, Helsinki, 1982. Omakustanne Vaihtoehtoliike Itu. 245 sivua.
Matti Puolakan ainoa oma teos. Tiedossani ei ole, että kukaan ulkopuolinen (taistolaista Tiedonantaja-lehteä lukuunottamatta) olisi tätä koskaan missään referoinut, kommentoinut tai arvostellut. Myös Puolakan myöhemmät opetuslapset ovat teoksesta oudon hiljaa.
6.
www.muistejamaolaisuudesta.fi sivuston kymmenet artikkelit.
Monipuolinen, kirjava näkökulma.
7.
www.uusihistoria.fi
Opetuslasten artikkeleita. Yksipuolinen näkökulma.
Uusi historia ry hallinnoi myös Kansallisarkistossa säilytettävää noin 60 kansion maolaisuusarkistoa, jota olen selostanut dokumentissa 21. Tiedossani ei ole, että kukaan ulkopuolinen tutkija olisi koskaan päässyt kokoelmaa penkomaan.
8.
Kansan arkistoon saapunut julkinen (ja määräaikaisesti ei-julkinen) muisteluaineisto ja muu aineisto.
On harmillista, ettei merkittävää aineistoa ole Tauno-Olavi Huotarilta, Jarmo Lavilalta, Tomas Brunilalta, Antti Santaholmalta, Hannu Salvilta, Timo Pölläseltä, Esko Pietariselta. Sitä ei ole enää saatavissa, koska nämä kaikki keskeisiä rooleja näytelleet toverit ovat kuolleet.
Mutta vielä kourallinen aktivisteja on elossa, melkein kaikki silmiinpistävän vaitonaisina.
Voi, kunpa kirjoittaisitte muistonne! Sillä ei ole väliä, mille foorumille (Kansan arkistoon, Kansallisarkistoon, Uusi historia ry:lle, tälle www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustolle, mihin tahansa) kunhan paperit ovat vuonna 2100 nuorten graduntekijöiden löydettävissä.
Kirjoittakaa! Muuten tietämys tosielämän monenkirjavasta diversiteetistä uhkaa tässäkin asiassa jäädä vaillinaiseksi.
Vetoaa sinnikkäästi Raimo Laakia 11.11.2019.