On mielenkiintoista olla arvioitavana. Siinä voi oppia jotain itsestä ja arvioijasta.
Eikä arviointeja oikeastaan pääse pakoon. Kätilö pisteyttää, koulu ja yliopisto arvosanoittaa, työnantaja haastattelee ja kehityskeskustelee, hoivakodissa arvioidaan ainakin rahat. Loppuarvion teki ennen pyhä pietari, nykyisin Google.
Toki Googlelta voi pyytää saada jäädä arvionnin ulkopuolelle. Mutta jos on tehnyt 50 vuotta yhteiskunnallis-poliittista työtä (ja jos kannattajat pitävät maailmanluokan positiivisena poikkeusyksilönä), anonymiteetin aneleminen Googlelta on jo itsessään oman elämäntyönsä arviointi.
Pertti Nummi 1985:
”Sä teet hyvää työtä”, sanoi Pertsa Nummi pian Lauran syntymän jälkeen, kun perhe asui teiniajan kodissani Merimiehenkadulla. Noihin aikoihin olin melkein aina tekemässä ympäristöliikkeiden ja alkuvihreyden juttuja. Oli vuosi 1985 tai 1986.
Timo Vainio 1993:
”…henkilö, joka 1980-luvun alussa jätti liikkeen ja lähti mielistelemään niitä vasemmistolaisia ja vihreitä, jotka kansakunnan yleisen tavan mukaan olivat Leonid Brezhnevin perseennuolijoita…”
”Raimo Laakia oli kaikissa väittelykysymyksissä jo 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Matti Puolakkaa vastaan. Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa noista ajoista lähtien…”
”…julkaisemme tästä polemiikista (Viron Saarenmaan kommuunin sotkuista) ja Suomen lähihistoriasta laajan vihkosen…”
Heli Santavuori 2016 ja 2017:
”En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia…”
”Venäjän tiedustelupalvelun edustajat ovat ilmoittaneet että jos julkaisemme tietomme suomettumisesta, Matti Puolakka, ja mahdollisesti myös minut sekä Pertti Koskela tapetaan. Raimo Laakia tietää tämän.”
”Laakia on historian väärentäjä. Hänen parjaustensa pyrkimyksenä on estää suomettumisen pahimpien ja tärkeimpien tosiasioiden julkitulo Suomessa. Hän osallistuu aktiivisti Venäjän uudentyyppiseen sotaan Suomea vastaan.”
”Raimo Laakialla on verta käsissään.”
”…Mitä tulee Laakian henkilökohtaisiin motiiveihin, niin syynä on sairaudeksi kehittynyt kateus Matti Puolakkaa kohtaan.”
”Lähdettyään vaihtoehtoliike Idusta Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu vihreiden puolueosastosta…”
”Kaikki jotka vastustavat Raimo Laakian ja MV-lehden keskustelutapaa, ovat tervetulleita sinne (lähipäivinä avattavalle sivustolle) keskustelemaan. Laakian valheet käsitellään kohta kohdalta.”
Pia Länsman 2016:
”…ei ole kysymys intohimosta, vaan tarkoituksellisesta yrityksestä tuhota liike ja henkilöt…”
Ja niin edelleen. Antaumuksellista arviointia esiintyy ainakin radio-ohjelmassa 2016 ja kirjelmissä vuosilta 1993 ja 2016, joita on julkaistu näillä muisteja-sivuilla.
Molempina vuosina arvioijat ovat julistaneet julkaisevansa keskusteluvihkosia ja -palstoja, joilla asiat käsitellään vapaasti keskustellen perinpohjaisesti. En ole havainnut sellaisia ilmestyneen. Jos lukijalla tuollaisia tekstejä on, niitä olisi mielenkiintoista saada. Arvioin kuitenkin, ettei niitä ole olemassakaan. Kyse on puolakkalaisesta maneeerista.
Matti Puolakka 1986 ja 1993:
Hienoa. Osoittaa vastuullisuutta ja hyvää asennetta, kehui Matti Puolakka pedanttisuuttani kun olin ensitöikseni siivonnut lattiasta kattoon työhuoneeni vanhan puutalon vintillä Porvoon maaseudulla. Olin tullut taloon kirjoittamaan sujuvammiksi Matin tekstejä marxismin uudistamisesta. Oli vuosi 1985 tai 1986, talvinen keli. (Se, miten tehtävä ei ihan onnistunut, ansainnee joskus oman muistelunpätkänsä.)
Mutta muutaman vuoden päästä pedanttisuuteni ei enää ollutkaan hienoa. Tertia Suolahdelle, joka kirjoitti dokumentin 14, Matti kertoili Raimo Laakiasta, joka on, voitko kuvitella! niin pedantti, ettei tykkää työhuoneessaan edes pikkuesineistä, jotka keräävät pölyä ja vaativat siivousta.
Matti Puolakan mielestä täsmälleen sama piirre ja tapahtuma voi siis olla hieno ja huono, ja tilaisuuden tullen kelvata joko kannustavaksi kehuksi tai pilkanteon keinoksi.
Jaakko Muilu 1989:
1980-luvun loppupuolella minulla oli tapana käydä Hilkka Kuusisen yhteisötalossa Porvoonkadulla. Useimmiten vain katsomassa televisiota, mutta toki talossa asui mielenkiintoisia ihmisiä. Asuntoni oli sadan metrin päässä ja Hilkka oli istunut samassa alkumaolaisessa keskuskomiteassa.
Kerran olin televisiohuoneen vieressä puhelimessa, lienen järjestellyt ydinvoimaan tai Kessin erämaahan liittyneitä kampanjoita. Jaakko Muilu kulki ohi ja huusi selkäni takaa ei niin kovin ystävällisesti ”Mitäs suurvisiiri!” En osannut reagoida vaan keskityin puhelimeen.
Kotona katsoin sanakirjasta, mitä Muilu tarkoitti. Visiiri = islamilaisessa maailmassa ministeriä vastaava poliittinen virkamies.
Päivittelin asiaa Olli Tammilehdon kanssa. Itse eivät tee mitään, mutta pilkkaavat niitä, jotka sentään edes jotain yrittävät.
Tietysti pilkkaaminen on loogista. Lahkojen ikiaikainen koheesiotekijä. Varoitus mukanaoleville ettei kannata ryhtyä väärinajattelijaksi.
Riikka Kämppi 2012:
Heli Santavuori osasi pilkata minua vihreistä erotetuksi, mutta skenen ulkopuolisena kompastui tulkintaan.
Riikka Kämppi kirjoitti asiasta kirjassaan, jossa hän käsitteli Pekka Haaviston legendaarista presidenttikampanjaa:
”Puoluekokouksessa vihreät pistivät parastaan ja Kuopion musiikkikeskuksen puitteet olivat modernit ja tyylikkäät, väentapaamisen sijaan oltiin kuin messuilla. Valoisassa aulassa esiteltiin puolueen toimintaa, jaettiin makeisia ja myytiin kannatustuotteita. Auditoriossa kokous eteni aikataulussaan.
Harmonisen kuvan rikkoi ainoastaan ulko-ovien eteen asettunut yhden miehen mielenosoitus, ikuinen aktivisti Raimo Laakia. Häntä pidettiin kiusankappaleena, jonka toivottiin hautautuvan hiljaisuuteen, mutta sen sijaan hän tervehti jokaista sisääntulijaa kyltteineen. Niissä vaadittiin, että hänen erottamisensa Sipoon vihreistä peruttaisiin.
Ensimmäinen muistikuvani Raimosta on Puolan Solidaarisuus-liikkeen ajoilta. Hän oli Solidaarisuuden linkki Suomessa ja myös Pekan pitkäaikainen tuttava. Olimme Pekan kanssa päättäneet pyytää Raimon kansalaisvaltuuskuntaan ja luotimme siihen, että hän tukisi kampanjaa sekoittamatta siihen omia henkilökohtaisia asioitaan.
Niin hän tekikin ja monia ei-erotettuja vihreitä ketterämmin oivalsi mitä kampanjointi laatikon ulkopuolella tarkoitti. Pyysin vihreitä valitsemaan ennakkoluulottomasti paikkoja ja tilaisuuksia, joihin Pekan voisi viedä. Paikallisten vihreiden protesteista huolimatta Raimo järjesti Pekalle vierailun sipoolaiselle luomulihasavustamolle ja median mielestä paikka oli oivallinen tulla tekemään kampanjasta juttua.”
(Riikka Kämppi ja Jussi Lähde: Sydänten presidentti, Helsinki-kirjat Oy, Porvoo 2012).
Kunniamerkki Puolan presidentiltä 2005:
Solidaarisuustoiminnastakin puolakkalaiset muistivat radiossa napista.
Puolan suurlähettiläs Suomessa järjesti tilaisuuden 9.6.2005 ja piti puheen. Teksti on suurlähetystön epävirallinen käännös.
”Arvoisa Raimo Laakia,
Arvoisat vieraat,
Minulla on suuri kunnia ilmoittaa teille, että Puolan tasavallan presidentti Aleksander Kwasniewski 3. kesäkuuta 2005 päätöksensä perusteella on myöntänyt Raimo Laakialle Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin. Ritariristi on myönnetty Raimo Laakialle tunnustuksena hänen tuestaan, jonka hän antoi puolalaisille heidän taisteluissaan vapauden ja demokratian puolesta 1980-luvulla.
Vuosina 1981 – 1983 Raimo Laakia oli Suomen Puola-Solidaarisuus-tukikomitean perustaja ja puheenjohtaja. Hän järjesti mielenosoituksia, tiedotustilaisuuksia, luentoja ja tapaamisia Solidaarisuus-liikkeen aktiivien kanssa. Raimo Laakia keräsi myös varoja puolalaisia toisinajattelijoita varten.
Solidaarisuus-liike syntyi 25 vuotta sitten ja se oli ensimmäinen riippumaton ammattiliitto kommunistisissa maissa, josta nopeasti muovautui laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen, puolalaisten vapauden ja demokratian pyrkimyksiä heijastava liike. Yksi liikkeen johtavista periaatteista oli muiden Keski- ja Itä-Euroopan kansojen itsenäisyyteen ja vapauteen tähtäävien pyrkimysten tukeminen. Puolalaisten vapaudessa ja demokratiassa elämisen halua ei murskannut edes uhka Neuvostoliiton väliintulosta eikä kommunistisen hallituksen joulukuussa 1981 julistama sotatila. Solidaarisuus-liikkeeseen ryhmittyneiden ihmisten toiminnan ansiosta Keski- ja Itä-Euroopan ensimmäinen ei-kommunistinen hallitus näki päivänvalon Puolassa vuonna 1989.
Puolan vuosien 1980, 1981 ja 1989 tapahtumat panivat liikkeelle entisen itäblokin maiden ja koko Euroopan demokraattisen muutosprosessin. On vaikea kuvitella Berliinin muurin kaatumista, Prahan samettivallankumousta tai Neuvostoliiton hajoamista ilman Puolan elokuuta 1980 ja kesäkuuta 1989. Tapahtumien ansiosta maanosamme on yhdistymässä ja sekä suomalaisista että puolalaisista on tullut Euroopan Unionin kansalaisia.
Vapaan maailman hallitusten ja järjestöjen osoittama tuki oli suunnattoman tärkeä taisteleville puolalaisille. Aineellinen apu auttoi kestämään ja jatkamaan vastarintaa, henkinen tuki taasen vahvisti vakaumusta siitä, että taistelu on oikeutettu ja voitto mahdollinen.
1980-luvun alun muistorikkaina päivinä myös monet suomalaiset ilmaisivat kannatuksensa Puolan Solidaarisuus-liikkeelle – poliitikot, järjestöaktiivit, toimittajat ja opiskelijat. Raimo Laakian johtama Puola-Solidaarisuus-tukikomitean rooli toiminnassa oli aivan omaa luokkaansa. Tukikomitean rooli ansaitsee myös valtavaa tunnustusta siksi, että toimintaolosuhteet olivat silloin erilaiset kuin muissa länsimaissa.
Sydämellisesti onnittelen Teitä ritariristin johdosta. Puolan tasavallan presidentin nimissä minulla on kunnia ojentaa Teille Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin.
Stanislaw L. Stebelski”
Suomen luonnonsuojeluliikkeen 70-vuotisjuhlakirja 2008:
Lähinnä vain riidellyt, tylyttivät nykypuolakkalaiset radiossa.
Kuvateksti sivulta 207:
”Raimo Laakia on yksi suomalaisen ympäristöliikkeen kestokasvoista viime vuosikymmeniltä. Parhaiten Laakia tunnetaan liikenteeseen liittyvistä kansanliikkeistä, joissa hän on ollut muun muassa yksi Jalkaliiton kantavia voimia.”
(Laulujoutsenen perintö. Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Suomen luonnonsuojeluliitto, WSOY Porvoo 2008).
Miltä moinen tuntuu 2018?
Kehut ovat mukavia mutta vähän noloja. Niihin tekee mieli suhtautua ystävällisellä huumorilla. Kirjoitin lehdistötiedotteessa kesällä 2005:
”Olen vastaanottanut kunniamerkin Puolan presidentiltä.
Teini-iästä saakka jotkut ovat katsoneet minua hieman nenänvartta pitkin kun olen järjestänyt niin paljon mielenosoituksia, olenpa joskus saattanut kokea itseni sen vuoksi jopa hieman syrjityksi.
Tämän siitä saa.”
Nykypuolakkalaisten hassut pärmenttaukset taas tuntuvat melkein kodikkailta. Tämänkin siitä saa!
Aktivistit-kirja 2006:
Huomattavan analyyttisesti asiaa veivaa Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja AKTIVISTIT Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006. Tarkastelussa on koko vuosisata.
Satuin olemaan paikalla julkistamistilaisuudessa Ostrobotnian salissa, jossa Jukka Tarkka kyseli, miksei Mannerheim ole kirjassa mukana? Humoristista, mutta hän oli tosissaan ja vähän tuohtunut.
Suosittelen kirjan lukemista. Kertomuksen yksityiskohdissa on epätarkkuutta, niin kuin isoissa kirjoissa aina, mutta suunnilleen näin se meni:
”Ho Ho Ho Chi Minh, Ho Ho Ho Chi Minh.” Rytmikäs huuto raikui Runebergin patsaan juurella. Pohjois-Vietnamin kommunistijohtajan nimi oli tullut tutuksi televisiouutisten mielenosoitusraporteista Euroopan suurkaupungeista, ja nyt se kaikui kesäisen Helsingin sydämessä. Oli kesäkuun kahdeksas 1968 ja Esplanadin puisto pullisteli mieltään osoittavia nuoria.
Paikalla oli pitkälti samaa joukkoa, jota oli totuttu näkemään rukouslauantailiikkeen mielenosoituksissa, mutta nyt toiminta oli aiempaa tiiviimmin organisoitua. Äänekkäimmän ryhmän muodostivat Ho Chi Minh -fanit. Oltiin viettämässä Punaista lauantaita. Tapahtuman keskeinen järjestäjä oli Pentti Järvisen johtama Vietnamin ystävyyden komitea, joka kutsui mielenosoitusta istumalakoksi.
Lakkolaisten joukossa istui myös hontelo 18-vuotias nuorukainen, joka oli tuttu näky jo kevään rukouslauantaimielenosoituksista. Hän oli kuullut aktioista isoveljeltään, joka työskenteli kapinakenraali Pentti Järvisen tavoin Otavan kirjapainossa. Nuorukaisen nimi oli Raimo Laakia, ja ajan henki oli ottamassa hänestä niskalenkin.
Laakian tie helsinkiläisradikaalien rivistöön oli aikakaudelle tyypillinen. Hän oli kotoisin Suomusjärven kunnasta Lemmulan kylästä, joka koostui joen partaan suurista taloista hehtaaripeltoineen ja kauempana kyräilevistä punaisista tuvista pienine perunamaineen. Laakian perhe eleli torpparin perillisten tuvassa. Oppikouluun Lemmulan kylästä lähtivät ennen kaikkea isojen talojen lapset, eliitin perilliset. Sekä pikku-Raimo, joka oli jo polvenkorkuisena terävä päästään.
Oppikoulussa opiskeltiin edelleen valkoisen Suomen historiaa, mutta viikonloppuisin Laakioille kerääntyneet sukulaisäijät saattoivat pienessä sievässä muistella Raimon punakaartissa taistellutta isoisää, joka oli teloitettu syytettynä kartanon patruunan ampumisesta. Aihe oli suvun ja kylän piirissä arka: isoisästä yhtä aikaa puhuttiin ja varottiin puhumasta, mikä teki kysymyksestä entistä kiinnostavamman. Oliko isäisällä ollut osaa tai arpaa kyseiseen tapahtumaan, oli jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, mutta hänen kohtalonsa naulasi myös pikku-Raimon rintamalinjan punaiselle puolelle.
Isän kuolema vuonna 1964 ratkaisi perheen muuton Salon seudulta Helsinkiin, ja kun Raimo Laakia siirtyi oppikoulun kolmannelle luokalle Tehtaanpuiston yhteiskouluun, hänestä tuli aktiivinen luontoliittolainen. 15-vuotiasta Laakiaa ei politiikka kiinnostanut, mutta 17-vuotiasta Laakiaa se jo kiinnosti. Mitä kahdessa vuodessa tapahtui? Laakia tutustui Teiniliittoon.
Jokaisessa oppikoulussa oli 1960-luvulla Teiniliiton osasto. Teiniliitto oli entinen Suomen Toverikuntien Liitto, joka oli perustettu Mannerheimin syntymäpäivänä talvisodan alla 1939. Alun perin liitto toimi isänmaallis-maanpuolustuksellisena järjestönä, sittemmin yleisenä harrastus- ja kulttuurijärjestönä. 1960-luvulla järjestö alkoi jälleen yhteiskunnallistua, mutta aivan eri suuntaan kuin aikaisemmin.
Yhdistyksen julkaisema Teinilehti alkoi punertaa jo vuosikymmenen puolivälissä, ja lehteä aktiivisesti lukenut Laakia laski monien muiden tavoin yhteen yksi plus yksi: oman punaisen sukutaustansa ja yhä punaisemmaksi käyvän nuorisotoiminnan. Jokainen poliittisesti aktiivinen nuori tuntui olevan vasemmistolainen. Myös Laakia ryhtyi ajattelemaan yhteiskunnallisista asioista vasemmistolaisittain.
Vasemmistolaisuuden tiedolliset edellytykset olivat aluksi hyvin huterat. Aate oli yleisvasemmistolaisuutta, joka halusi hyvää kaikille hyville ja kasvatusta kaikille pahoille. Puhe sosialismista ja vallankumouksesta oli enemmän romantiikkaa kuin teoriaa saati käytäntöä. Sosialismi oli hyvä juttu myös siksi, että se ärsytti ja pelotti kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen vannovia konservatiiveja.
Vaistonvaraisuudessaan ja vapaamielisyydessään 1960-luvun loppupuolen vapaa uusvasemmistolaisuus muistutti 1800-luvun lopun vanhaa työväenliikettä, jossa kaikenlaisten kukkien annettiin kukkia ja Matti Kurikan kaltainen boheemi saattoi nousta liikkeen johtoon.
Suomalainen vasemmistoaktivismi vuosimallia 1968 tiivistyi Punaisissa lauantaissa, joita alettiin järjestää viikoittain. Toiminnassa mukana ollut joukko oli hyvin monimuotoinen, ja mukaan mahtui lukemattomia teemoja Vietnamista feminismiin ja pasifismiin. Keskeistä oli yleinen radikalismi, yleinen punaisuus, yleinen kapitalismin vastustaminen ja yleinen porvarillisten tapojen kritiikki.
Aate näkyi siinäkin, että ne, jotka uskalsivat, kasvattivat pitkän tukan ja etsivät yhä kärjekkäämpiä kulttuurisia vastaiskuja vallitsevalle luutuneelle ilmapiirille. Kun Sadankomitean perustajat vielä syksyllä 1963 suosivat tummaa pukua, nyt aktivistin asukokonaisuus koostui yhä useammin epäsiististä takinrievusta ja rähjäisistä farmarihousuista.
Uusvasemmistolaisuuden epämuodollisuus näkyi myös Punaista lauantaita pohjustaneissa jokaviikkoisissa yleiskokouksissa. Kokous valitsi keskuudestaan aina uuden komitean valmistelemaan lauantain mielenosoitusta, mainostamaan ja rakentamaan uusia plakaatteja. Innostunut askartelutoiminta oli mahdollisimman kaukana ajan tiukkailmeisistä poliitikoista kokouksissaan.
Idut jostain aivan muusta olivat kuitenkin jo olemassa. Tarkkasilmäinen saattoi jo alkukesästä erottaa mielenosoituksesta trotskilaisten pienen ytimen tai Matti Puolakan ja Peter Nilssonin maolaissympatiat. Pinnan alla vaikuttivat jo valmiiksi monet järjestökahnaukset, kuten pari vuotta aiemmin tapahtunut Sadankomitean jakaantuminen marssijoihin ja tutkijoihin.
Kun Laakia lähti tosissaan mukaan aktivistiliikkeeseen, liike oli hiljalleen pirstoutumassa. Osa radikaaleista jäi haahuilemaan hippihengessä elämäntapa-aktivismin poluille, mutta tehokkaimmat organisaattorit keräsivät ympärilleen klikkejä, joista alkoi hiljalleen hahmottua erilaisia suuntauksia. Tämä näkyi niin Vietnam-liikkeessä kuin muissakin aktiviteeteissä.
***
Nuoriso halusi nyt toimintaa – ennen kaikkea toimintaa Vietnamin puolesta. Heinäkuussa 1968 sitä saatiinkin, kun Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa poltettiin maolaisaktiivi Peter Nilssonin kyhäämä omatekoinen Yhdysvaltain lippu.
Tapaus synnytti julkisen kohun. Maltillisemmat piirit alkoivat ottaa etäisyyttä Punaisiin lauantaihin, jotka olivat jo loppukesästä maolaisten ja anarkistien käsissä. Samaan aikaan aktivistien riveistä alkoi erottua uusia johtajahahmoja.
Yksi karismaattisimmista keulakuvista oli organisatorisen tehokkuutensa jo osoittanut Matti Puolakka, jota niin Laakia kuin Jaakko Laaksokin katsoivat ihaillen ylöspäin. Puolakka oli kommunistisen sivistyskodin kasvatti – ja Mirjam-Vire Tuomisen sisarenpoika – joka oli toiminut 1960-luvun puolivälistä Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä ja kritisoinut jo tuolloin SKP/SKDL:n linjaa nuorisoliiton lehdissä. Leningradin-matkallaan Puolakka oli pettynyt totaalisesti Neuvostoliittoon ja alkanut kiinnostua sosialismin aasialaisesta sovelluksesta. Vuonna 1967 hän perusti yhdessä muutamien kavereidensa kanssa ensimmäisen suomalaisen maolaisjärjestön, Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran.
Seura keskusteli kulttuurivallankumouksesta ja kävi Kiinan suurlähetystössä katsomassa elokuvia. Tärkein opinkappale oli tietenkin Pieni punainen kirja, oikealta nimeltään Otteita puheenjohtaja Mao Tse tungin teoksista, jonka Kiinan suurlähetystö julkaisi suomeksi 1967.
Raimo Laakia kiinnostui maolaisuudesta Puolakan persoonan kautta. Lopullisesti hänet sysäsi Puolakan kelkkaan Neuvostoliiton suorittama Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Laakia ei osallistunut Helsingissä väkivaltaisiksi revähtäneisiin mielenosoituksiin, vaan veti ankaran aktivismikesän päätteeksi sukulaistensa painostuksesta henkeä maaseudulla. Siellä hän ehti pohtia omaa ideologiaansa.
Laakia ei voinut hyväksyä Tshekkoslovakian miehitystä ja koki sen hyvin voimakkaasti. Tapahtumasta tuli yksi aktivistisukupolven avainkokemuksia, mutta se vaikutti myös raskaan sarjan poliitikkoihin – aina pääministeri Mauno Koivistoa myöten – ja jätti jälkensä koko suomalaiseen yhteiskuntaan.
Laakia päätyi pohdinnoissaan siihen, että Tshekkoslovakian ihmiskasvoisen sosialismin kokeilun murskannut Neuvostoliitto oli ikävällä tavalla Suomen kaltainen maa ja yhtä lailla luutunut yhteiskunta kuin länsimaatkin.
Kiina oli toista maata. Se oli kaukana, ja se uskalsi vastustaa Neuvostoliiton tapaa toteuttaa kommunismia. Kun jotain sosialistista maata piti sympatisoida, Laakia muodosti Kiinasta romantisoidun ihannekuvan, vaikka sen kulttuurivallankumouksen kauhistuttavista seurauksista tihkui tietoa Suomeenkin.
Laakiasta tuli maolainen, mikä alkoi pian näkyä myös vaatetuksessa. Univormuun kuului Mao-lakki sekä suurikokoinen Mao-rintamerkki. Näitä kannettiin ylpeydellä, kunnes liikettä suvereenisti hallinnut Matti Puolakka oivalsi vuoden 1969 lopussa, että tyylihän näytti täysin idioottimaiselta. Hän käski lopettaa lakin ja merkin käytön. Spontaanisti syntynyt pukeutumistyyli jätettiin johtajan mahtikäskyn nojalla.
Esimerkki kuvaa hyvin sitä, millaisille urille maolaisten toiminta nopeasti ajautui. Ryhmällä oli karismaattinen johtaja, joka johti liikettä äärimmäisen yksinvaltaisesti. Matti Puolakalla oli kuitenkin yleinen hyväksyntä, eikä demokratiavaje aiheuttanut liikkeen alkuvuosina ristiriitoja juuri lainkaan.
Kun Laakia oli valinnut ryhmänsä, hän alkoi edetä organisaatiossa. Vietettyään muutaman kuukauden Länsi-Saksassa vuonna 1969 hänet nostettiin Puolakan ehdotuksesta maolaisen liikkeen keskuskomiteaan. Pian hän alkoi myös kirjoitella artikkeleita Päivän Sanomiin, Työväen ja pienviljelijöiden sosialistisen liiton laajalevikkiseen äänenkannattajaan, johon maolaisilla oli yhteyksiä.
Laakian elämä kietoutui yhä tiukemmin maolaisuuden ympärille. Ennen kuin hän huomasikaan, hän alkoi jo vierailla Kulosaaressa Kiinan suurlähetystössä. Keskustelu sujui luontevasti suomeksi, ja diplomaatit kohtelivat alle parikymppistä Laakiaa kuin vertaistaan.
Suurlähetystössä käytiin paitsi seurustelemassa myös hakemassa materiaalia maolaisten tarpeisiin. Suomen maolaisilla ei vielä 1968 ollut juurikaan omaa materiaalituotantoa, joten lähetystöstä saatuja Uutisia Kiinasta -monisteita osattiin arvostaa. Lähetystöstä saatiin paljon myös kansainvälisiä kirjoituksia eri kielillä ja näiden nojalla kansainvälistä politiikkaa seurattiin hyvin tarkkaan.
Raimo Laakian diplomityö maolaisessa liikkeessä oli Suomi-Kiina-Seuran valtaus. Hän organisoi hankkeen suurella innostuksella A:sta Ö:hön samana keväänä 1970, kun hän kirjoitti ylioppilaaksi.
Järjestö oli vanha, suurin piirtein Kiinan kansantasavallan ikäinen, eikä sen aktiiveina ollut maolaisia ennen kuin nämä suunnitelmallisen raa´asti valtasivat sen. Kymmeniä maolaisia oli liittynyt järjestöön ennen vuosikokousta, jonka tiukasti juntatussa äänestyksessä hallituksesta lensivät pihalle muun muassa entinen pääministeri V.J.Sukselainen ja tunnetut kulttuurihahmot Helvi Hämäläinen ja Kustaa Vilkuna. Tilalle tuli näyttävä joukko nuoria maolaisia, muiden muassa Raimo Laakia, joka sai jatkossa lähetystövierailuillaan myös tuhansien markkojen käteislahjoituksia seuralle.
Laakia otti nyt aktivismin yhä vakavammin, ja hänen opintonsa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa jäivät syksyisin sivuun muutaman viikon yrityksen jälkeen. Opiskelijapolitiikka ei Laakiaa tai ylipäätään maolaisia kiinnostanut. Oikea elämä ja vallankumous odottivat toisaalla.
***
Samaan aikaan kun Raimo Laakia valtasi Helsingissä Suomi-Kiina-Seuraa, tamperelainen opiskelija Matti Hyvärinen tempautui täysillä mukaan opiskelijapolitiikkaan. Hänen näkökulmastaan vallankumous näytti alkavan yliopistolta.
Hyvärinen oli kotoisin Keuruulta, jossa isä työskenteli kirjapainossa kirjanpainajana ja myöhemmin faktorina. (Ylimääräisen latojan huomautus: Haa! Otavan kirjapaino Keuruulla! Onko kyseessä Reenpään salaliitto? Katso dokumentti 36.)
Isä oli sosiaalidemokraatti, mutta Hyvärisen uravalinnan kannalta oleellisempaa oli se, että kotona oli isän ammatin takia paljon kirjoja. Hyvärinen luki paljon ja kiinnostui toimittajan ammatista. Ammattihaaveisiin samoin kuin tyypilliseen taistolaisuraan sopi hyvin se, että hän toimitti 17-18-vuotiaana paikallista teinilehteä. Yksi vuosi kului myös teiniteatterissa.
Teini-ikäisen Hyvärisen kiinnostus suuntautui vasemmistolaiseen kulttuuriradikalismiin. Puolueet tuntuivat hyvin kaukaisilta, eikä hän edes tuntenut ketään, joka olisi sellaiseen kuulunut. Ylioppilaaksi Hyvärinen kirjoitti 1968: hän oli vuosikertaa, josta nousisi nuortaistolaisen liikkeen ydinjoukko.
Lukion jälkeen Hyvärinen suunnisti opiskelemaan Tampereelle…
…Hyväristä viehätti SKP:n taistolaisvähemmistön toiminnassa myös se, että johto tuntui tietävän täsmälleen mitä piti tehdä ja uusille ihmisille annettiin selkeä käsikirjoitus. Hyvärisen tehtävänä oli puolueosastossa toimineiden maolaisten nujertaminen: vanhoista kavereista oli nyt tullut hänen vastustajiaan.
***
Yliopistopolitiikka jäi taistolaisille, mutta muualla maolaiset yrittivät edelleen panna hanttiin. Vahvimmillaan he olivat Vietnam-toiminnassa, joka oli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa satoja tuhansia ihmisiä liikuttanutta joukkotoimintaa.
Maolaiset olivat ottaneet Vietnam-toiminnan ohjelmaansa jo keväällä 1968. Vietnamin FNL-sissiliikkeen aloittaman suuren Tet-hyökkäyksen tunnelmissa joukko maolaisia ja muihin vasemmistosuuntauksiin kuuluneita nuoria perusti Suomen FNL-ryhmän, joka pyrki Vietnamin tukemiseen ilman hajottavia sivupäämääriä.
Maolaisten haltuun vähitellen joutuneet FNL-komiteat järjestivät Vietnam-mielenosoituksia ja -tapahtumia sekä julkaisivat erilaista Vietnam-materiaalia. Tärkeää toimintaa oli rahan kerääminen Etelä-Vietnamin kansalliselle vapautusarmeijalle. FNL-komitean partio päivysti kadulla pari kertaa viikossa. Mukana oli plakaatti, kassi materiaalia ja purkki rahoja varten. Jos rahan tulo tuntui ehtyvän Helsingissä, lähdettiin liikkeelle ja seistiin muutama tunti esimerkiksi Mikkelin torilla. Toiminta jatkui vuosikausia.
Kun taistelu Vietnamissa meni junnaamiseksi, kävi suomalaiselle Vietnam-toiminnalle samoin. FNL-komiteoiden taru loppui ennen 1970-luvun puoliväliä, kun taistolaisten Rauhanpuolustajien Suomi-Vietnam-Seura (SVS) syrjäytti ne. Nimellisesti sekä SVS:llä että FNL-komiteoilla oli yhteinen päämäärä: Vietnamin kansan tukeminen imperialismin vastaisessa taistelussa. Käytännössä yhteistyö jäi muutamiin yhteisiin julkilausumiin. Taistolaisten perustaman ystävyysseuran tarkoituksena oli paitsi kampittaa FNL-komiteoita myös haalia mahdollisimman suuri määrä järjestöjä yhteistyöorganisaatioon. SVS:n ”demokraattisesta” ulkokuoresta oltiin hyvin tarkkoja.
Maolaisten taistelu taistolaisia vastaan alkoi saada surkuhupaisia piirteitä, kun ero järjestöjen vaikutusvallassa kasvoi. Useimmat maolaisaktiivit tilasivat taistolaisten Tiedonantaja-lehteä ja lukivat sitä kuin piru raamattua. Tiedonantaja pullisteli taistolaisten kantoja erilaisiin kysymyksiin esimerkiksi kansainvälisestä politiikasta tai sosiaali- ja koulutuspolitiikasta. Maolaisten tehtäväksi jäi määritellä, miksi taistolaiset olivat kussakin kysymyksessä väärässä.
Maolaisten ja taistolaisten todelliset kiinnostuksen kohteet olivat varsin eriytyneitä. Kun taistolaiset laativat 1970-luvun puolivälissä mustaa kirjaa Todistusaineistoa imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa, tunsi Raimo Laakia samaan aikaan Ushurin joella tapahtuneet Kiinan ja Neuvostoliiton joukkojensiirrot tunti tunnilta ja erilaisten sissitaisteluiden tilanteet maailman eri kolkilla.
Maolaisten näkökulmasta taistolaisten kasvu näytti hurjalta, kun oma kannattajamäärä polki paikallaan. Osittain kyseessä oli taistolaisten itsensä luoma propagandistinen mielikuva, jota pönkitettiin mahtipontisella kielenkäytöllä. Selvää oli kuitenkin, että taistolaiset selättivät maolaiset jo 1970-luvun alkuvuosina.
Jyräys näkyi konkreettisesti esimerkiksi siinä, että taistolaiset onnistuivat tekemään helsinkiläisessä Kansankulttuurin kirjakauppa Punanurkassa aatteellisen puhdistuksen. Kirjakauppa joutui taistolaisten käskystä poistamaan valikoimistaan paitsi maolaisten toimittaman Punakaarti-lehden, myös kaiken Neuvostoliiton aatteellisesta tulkinnasta poikkeavan materiaalin, joksi tulkittiin maolaisten kirjoitusten lisäksi kaikki uusvasemmistolainen ja pasifistinen ”kuona”.
Hegemonian siirtymistä maolaisilta taistolaisille kuvaa sekin, että kun oikeisto käytti maolaisuutta yleisnimenä vasemmistoradikaaleista 1960-luvun lopussa, se korvautui seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa taistolaisuus-termillä. Toisin oli esimerkiksi Ruotsissa, jossa maolaiset hallitsivat Tukholman äärivasemmistoa.
Merkki maolaisten turhautumisesta oli Matti Puolakan vuonna 1973 lanseeraama ”pämppälinja”. Puritaanisen raittiuden hengessä käynnistynyt liike muutti johtajansa mahtikäskyllä linjaa, ja alkoi tavoitella vapautumista ja uusia kannattajia ankaralla ryyppäämisellä. Ainutlaatuisen kokeilun kiihkein vaihe kesti vuoden, jonka jälkeen osa maolaisista selvisi normaalielämään, osa alkoholisoitui.
***
Kun taistolaisuus alkoi kuihtua, myös maolaisuus lähti lopulliseen alamäkeen, sillä viimeisinä vuosinaan se imi energiansa lähinnä taistolaisuuden vastustamisesta. Joillekin liike oli ollut vain sukupolvikapinaa, jossa oleellisia olivat hienot merkit ja makea Mao-lätsä, mutta 1970-luvun loppupuolelle jaksoivat vain todella kovan linjan maolaiset. Irtautuminen Maon opeista, Kiinan linjasta ja Matti Puolakasta ei ollut kivutonta. Moni ajautui vakavaan henkilökohtaiseen kriisiin, jotkut jopa itsemurhaan.
Toiset seurasivat Puolakkaa tämän uusiin hankkeisiin kuten 1980-luvun alussa perustettuun Vaihtoehtoliike Ituun. Puolakka loi aivan oman, psykologiaa ja marxilaisuutta yhdistelleen ”Itu-filosofian”, johon kuului muun muassa jyrkkä porvarillisen moraalin ja kiinteiden parisuhteiden kritiikki.
Raimo Laakia uskalsi ensimmäistä kertaa ottaa itsenäisiä, Kiinan linjasta eroavia kantoja 1970-luvun puolivälissä, kun hän Angolan kysymyksessä päätyi siihen, että molemmat maassa taistelevat sissiliikkeet, Kiinan tukema UNITA ja Neuvostoliiton tukema MPLA, olivat väärässä.
Vuosikymmenen lopulla hän löysi uuden elämän Puolan solidaarisuusliikkeestä. Aluksi hän informoi maolaisia suomalaisten tukiliikkeestä, mutta luopui pikku hiljaa tästäkin yhteydenpidosta. Neljännesvuosisata myöhemmin – vuonna 2005 – Puola palkitsi Laakian valtion kunniamerkillä ja Solidaarisuuden 25-vuotisjuhlamitalilla. Laakia, joka tuoreena ylioppilaana keväällä 1970 oli kieltäytynyt ylioppilaslakista eriarvoisuuden symbolina, otti kunnianosoitukset vastaan, ”koska oli kyse solidaarisuudesta”.
Maolaisuuden jättämää aukkoa Laakia paikkasi Solidaarisuus-liikkeen ohella toimimalla ydinvoimaa vastustaneessa EVY-järjestössä ja Koijärvi-liikkeessä. Innostuipa hän vuosituhannen lopulla vielä eläinoikeusliikkeestäkin. Maolaisvuosien painolastista hän koki olevansa lopullisesti vapaa vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.
Laakian tapauksessa elinikäisen aktivismin mahdollisti mittava perintö ja sen sijoittaminen osakkeisiin ja kiinteistöihin – Laakian sanoin ”rahan veivaaminen”.
***
Toisin kuin monissa muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa tai Norjassa, maolaisuus jäi Suomessa marginaaliseksi ilmiöksi. Pienuutensa ja salaseuramaisuutensa takia historiantutkimuksellekin varsin hämäräksi jäänyt liike on kiinnostava muista syistä kuin vaikutusvaltansa vuoksi. Suomalaisen poliittisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on kiinnostavaa kysyä, miksi maolaisuus jäi sivurooliin ja taistolaisuus nousi hallitsevaan osaan.
Maolaisten päämääränä oli kerätä riittävä määrä ideologisesti kouliintunutta jäsenistöä oman puolueen perustamiseksi. Vaikka jäseniä rekrytoitiin määrätietoisesti kouluissa ja yliopistoissa, maolaisten aktiivijäsenistö jäi Suomessa 200-300 henkeen eikä puolueen perustamisesta tullut mitään.
Maolaisille tärkeä järjestö oli sen sijaan Suomi-Kiina-Seura, joka oli heidän hallussaan koko 1970-luvun. Maolaiset pyrkivät kasvattamaan seuran jäsenmäärää ja onnistuivat kampanjoillaan nostamaan sen enimmillään jopa 10 000 henkeen. 1970-luvun alussa myös FNL-ryhmät olivat tärkeitä vaikutuskanavia maolaisille.
Maolaisuutta Suomessa tutkineen Pirkko-Liisa Kastarin mukaan kaikki edellytykset liikkeen nousulle olivat olemassa vuosina 1969-1970. Etsikkoaika jäi käyttämättä, koska maolaiset hukkasivat energiansa erilaisiin sisäisiin kähinöihin. On myös mahdollista, että vahva orientoituminen jo olemassa oleviin puolueisiin ja niiden valmiisiin rakenteisiin teki taistolaisista opiskelijoille luontevamman vaihtoehdon.
***
Entä kuinka kävi Koijärvelle? Valtavan julkisen rummutuksen jälkeen valtioneuvostokin työnsi lusikkansa Koijärveen. Valtion varoin suoritettavin pengerryksin pyrittiin turvaamaan sekä paikallisten maanviljelijöiden edut että linnuille riittävä vedenkorkeus. Samalla Koijärvi toimi suojelijoidensa astinlautana vakavasti otettaviksi valtiollisen vallan käyttäjiksi.
Kaikki eivät kuitenkaan tavoitelleet virallista valtaa. Maolaisuudesta tarpeekseen saanut Raimo Laakia oli liittynyt EVY:yn 1980-luvun alussa. Samaa tahtia kuin yleinen ympäristöaktivismi 1980-luvun mittaan hiipui, Laakia aktivoitui uudelleen. Hän pani alulle Kessin metsien suojelukamppailun vuosikymmenen puolivälissä ja päätyi 1988 rakentamaan aivan uutta liikennepoliittista kansalaisjärjestöä, Jalkaliittoa. Sen maalitauluiksi nousivat moottoritiehankkeet, Jyväskylän suurajot ja yksityisautoilu ylipäätään.
Kun Laakia käytti oikeaa kättään Jalkaliiton hankkeisiin, vasemmalla hän pyöritti vuoden verran toiminutta Freoniryhmä Taskupeiliä. Hänestä oli tullut ammattimainen aktivisti, joka kykeni parin kumppanin tuella polkaisemaan pystyyn kampanjan aiheesta kuin aiheesta. Muita eturivin ympäristöaktiiveja olivat muun muassa Risto Isomäki, Thomas Wallgren ja Jacob ”Jaska” Donner – Jörn Donnerin poika ja Kai Donnerin pojanpoika.
Myös Olli Tammilehto, joka oli EVY-aikojen jälkeen…
***
Kun Pohjanmaan tarhaiskujen tekijät – kolme nuorta naista – saatiin kiinni keskellä kesähelteitä ja kovinta uutiskuivuutta, heidän tiedotustilaisuudestaan tuli massiivinen julkisuustapahtuma. Salla Tuomivaara jakoi toimittajille aktivistien laatiman tiedotteen ja ohjasi journalistit istumaan Uudenmaan Nuorten luonnonystävien tiloihin. Aktivistien mediakonsultiksi ryhtynyt, tummaan pukuun ja tyylikkääseen rusettiin sonnustautunut ikiaktivisti Raimo Laakia kutsui alkusanojensa jälkeen tekijät esiin. Kun kukkamekkoihin pukeutuneet nuoret naiset purjehtivat Pauligin huvilan salin poikki, monen toimittajan kielellä pyöri jo sana ”kettutyttö”. Pehmeä pukeutuminen ja Mia Sallin suurta huomiota saavuttanut tätimäinen peruukki olivat vastaus terroristiepäilyihin.
***
Eläinoikeusliike pyrki politisoimaan kaikkein arkisimmat asiat: ruoan ja pukeutumisen. Kun edellisten sukupolvien radikaalit olivat vaatineet oikeutta isänmaalle, työläisille tai naisille, nyt näytti tulleen eläinten vuoro. Eläinoikeusliikkeen voi nähdä myös ympäristöaktivismin neljäntenä aaltona jatkumossa, jossa ensimmäinen nousukausi oli ympäristöajattelun saapuminen Suomeen 1960-luvulla, toinen Koijärvi-liikkeen aika ja kolmas 1980-luvun lopun Kessin ja Talaskankaan tapaisten paikallisten metsäkiistojen kausi.
Eläinoikeuskysymys ei kuitenkaan ollut uuden polven aktivistien ainoa mielenkiinnon kohde. Uusi liikehdintä näytti itse asiassa versovan ituja kaikille mahdollisille yhteiskuntapolitiikan sektoreille…”
Mikko Metsämäki ja Petteri Nisula: AKTIVISTIT, Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006.
(Raimo Laakia 1.3.2018)