52. Vastauksen täytyy olla Matti Puolakka ja/tai Jarmo Lavila!

Montin ja Porokurun ”1968” lopussa Liisa Manninen onnistuu yllättämään niin kirjan tekijät kuin lukijatkin. Hän jättää vuonna 1969 jäsenanomuksen SKP:n Tampereen piiritoimistoon. Itse hän on unohtanut asian eikä osaa sitä selittää.

Siis meidän Liisa! Manninen, joka myöhemmin tunnetaan nimellä Liimatainen. Mielenosoituskesä kuuskytkahdeksan Jeanne d´ Arc, jonka uusvasemmistolaista draivia me kaikki Punaisten lauantaiden nuoret miehet opimme katsomaan ihaillen ylöspäin.

Vastauksen täytyy olla Matti Puolakka ja Jarmo Lavila, joiden kanssa Liisa Manninen on vuoden 1968 aikana epäilemättä paljon puhunut ja kelannut. Tuolloin he useasti sanoivat: liittykää SKP:hen niin näette kuinka typerä ja surkea se on.

Joukko radikaaleja noudatti kehotusta. Minun kohdallani se johti runoilija Matti Rossin teatraalisesti päsmäröimään erottamisrituaaliin SKP:n Viiskulman osastossa (siitä joskus myöhemmin). Liisan kohdalla SKP oli enemmän hereillä: Mannisen anomus hylättiin.

Tuotteliaiden Montin ja Porokurun toinen kirja vuoden sisällä on hyvä. Lainasin ensin kirjastosta, luin ja ostin hyllyyni. Kirja kuuluu jokaisen 1960-luvusta kiinnostuneen käsikirjaksi. Mutu-mittarilla arvioituna on paljon parempi kuin edellinen kirja (dokumentti 48).

Maolaisuutta kirja sivuaa niin monesti, ettei kaiken esittely tässä ole järkevää. Muutama kohta:

”…Kyse ei ollut vain ”taloudesta” tai ”politiikasta” vaan elämän kokemisesta mielekkääksi…Kyse ei ollut enää pelkästä elintasosta vaan myös ja erityisesti vapaudesta ja elämän mielekkyydestä…” (sivu 25).

”…Järvinen ja Huotari edustivat radikaaleja, vapaamielisiä ja antiautoritaarisia uusvasemmistolaisia kantoja, jotka olivat yleisiä kaikkialla Euroopassa. Taistolaisuus oli puolestaan jopa maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen ilmiö ja tiukasti suomalaiserityinen liike, joka sijoittuu vasta vuoden 1968 jälkeiseen aikaan ja poikkesi melkoisesti eurooppalaisen uuden vasemmiston aatemaailmasta. Huotari kylläkin myöhemmin liittyi maolaisiin, mutta sekin oli suuntaus, joka ei jäykästä marxilais-leninismistään huolimatta ollut tekemisissä taistolaisuuden kanssa. Maolaisuus oli itse asiassa taistolaisuuden päävihollinen, kun liikkeen sisäisestä hegemoniasta taisteltiin vuonna 1969…” (sivu 109).

”…Läntisen uusvasemmistolaisuuden rinnalle oli maailmalla nousemassa myös uusi suuntaus: maolaisuus. Sen ensimmäiset merkit Suomessa olivat nähtävissä lokakuussa 1966, kun Ylioppilaslehti julkaisi suuren Kiina-numeron, jossa esiteltiin maolaisuuden periaatteita. Niihin kuului neuvostoliittolaisen revisionismin kritiikki, parlamentarismista kieltäytyminen kapitalistisissa maissa ja vallankumouksen tavoittelu. Vallankumous nähtiin pitkänä prosessina, jossa poliittisen asemasodan sijaan käytettiin sissisotamaisia poliittisia keinoja. Ei ole sattumaa, että Ylioppilaslehden Kiina-numero johti lehden päätoimittaja Jorma Cantellin erottamiseen, joskin taustalla oli laajempi tyytymättömyys lehden uusvasemmistolaiseen linjaan. Kiina oli vaarallinen aihe kahdesta syystä: maolaisuus oli erittäin radikaali suuntaus ja sen leviäminen ärsytti Neuvostoliittoa, joka oli ajautunut Kiinan kanssa aatteelliseen välirikkoon ja lähes sotilaalliseen konfliktiin. NKP vaati SKP:tä puhdistamaan maolaiset Suomesta. Tehtävä oli käytännössä mahdoton, koska maolaiset eivät toimineet Suomessa vielä julkisesti ja SKP:n yhteydet uusiin vasemmistolaisiin liikkeisiin olivat edelleen heikkoja. Puolue ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt puhdistaa ja mistä.

Elokuussa 1966 Matti Puolakka perusti aikaisemman HSTY-kollektiivinsa jatkumoksi ryhmän nimeltä Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (HMLS). Alkuperäiseen HMLS-ryhmään kuului kuusi nuorta Puolakan kotikulmilta Helsingin Etelä-Kaarelasta. (sivu 116).

…Vuonna 1966 Kiina alkoi toden teolla kiinnostaa aktivisteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikista radikaaleista olisi tullut maolaisia. Lisäksi monet heistä, jotka ryhtyivät maolaisiksi, olivat sitä vain hetken. Heidän joukossaan oli myös nuoria, jotka myöhemmin ryhtyivät taistolaisiksi, kuten Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela ja Jaakko Laakso (Raimo Laakian huomautus: tässä tarkoitettaneen Alpo Halosta. Ilpo ja Alpo olivat veljeksiä, jotka kesällä 1968 osallistuivat aktiivisesti Punaisiin lauantaihin, mutta ainakin tuolloin Ilpo minun muistikuvissani edusti jo SKP:n päälinjaa, siis tulevan puoluehajaannuksen enemmistöä. Alposta tuli sitten vähemmistöläinen eli taistolainen). Alkuvaiheen innostuksen jälkeen maolaisten piiri jäi hyvin pieneksi osittain sen vuoksi, että se pyrki suojelemaan ideologista puhtauttaan…” (sivu 116).

”…Yhdysvaltain kansallispäivänä 4. heinäkuuta 1968 Helsingissä järjestettiin usean eri puolueen ja järjestön organisoima mielenosoitus. Mukana oli noin 500 henkilöä.

Mielenosoittajajoukko kokoontui ensin Hakaniemen torille ja marssi kaupungin halki kolme kuukautta aiemmin paljastetulle Rauhanpatsaalle… Rauhanpatsaalla pidettiin puheita. Maalari Jouko Syrjän pitäessä puhetta leimahti patsaan juurella tuleen tankoon kiinnitetty suurikokoinen kotitekoinen Yhdysvaltain lippu.

Lipun oli tehnyt Peter Nilsson.

Poliisi otti Peter Nilssonin kiinni kuulusteluja varten. Opetusministeri Johannes Virolainen, joka toimi lomailevan ulkoministeri Ahti Karjalaisen sijaisena, esitti Yhdysvaltojen edustajalle Suomen hallituksen virallisen anteeksipyynnön.” (sivu 166).

”…Muutaman kuukauden aikana uusvasemmistolainen ja anarkistinen liike oli liikkunut kohti suoraa toimintaa. Sen johdossa olivat nyt jo alkuvaiheesta mukana olleen Järvisen ja Liimataisen lisäksi maolainen kolmikko Jarmo Lavila, Matti Puolakka ja lipunpolttaja Peter Nilsson.” (sivu 167).

”…Elokuun 3. päivän Punaisen lauantain…järjestelytoimikuntaan kuuluneista kaikki, Pentti Järvistä lukuunottamatta, olivat nyt joko anarkisteja tai maolaisia ja viimeiset Punaiset lauantait 10.8.1968 ja 17.8.1968 oli omistettu pääasiassa imperialismin kotimaisille ilmentymille.

Elokuun aikana myös poliisin harjoittama mielenosoitusten tukahduttaminen koveni. Ilmeisesti mielenosoittajien jakaminen ”hyviin ja pahoihin” oli tuottanut toivotun tuloksen. Hiroshiman pommin 23-vuotispäivänä elokuun 6. päivänä kolmisenkymmentä Mielenosoituskesä -68:n jäsentä lähti osoittamaan mieltä Yhdysvaltain suurlähetystölle, jonka läheisyydessä he saivat olla parikymmentä minuuttia iskulauseita huudellen, kunnes poliisi hajotti mielenosoituksen pamppuja hyväksi käyttäen. ” (sivu 168).

”…Hullun vuoden 1968 heinä-elokuun vaihteessa järjestettiin jälleen kerran Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaali… Bulgarian Sofiassa tiukasti kontrollissa. Osallistujia oli kuitenkin niin paljon, että nuoret kykenivät organisoimaan myös vaihtoehtoisia tapahtumia. Monet ovat muistelleet, että Kiinan arvostus ja maolaisuus olivat niin korkealla, että myös Sofian kaduilla opiskelijat ja nuoret heiluttivat Maon punaista kirjaa, mitä ei katsottu kovin suopeasti Neuvostoliiton satelliittivaltiossa.” (sivu 171).

”…Moskovan tukemaan SKP:n vähemmistöön kuuluivat puolueen Turun, Uudenmaan ja Kymenlaakson piirijärjestöt, joita nyt vahvisti myös kasvava nuortaistolainen liike. Liittouman poliittinen johto oli erittäin kokenutta. Heitä vastaan asettui ainoana järjestäytyneenä vuoden 1968 jälkeisenä radikaalina voimana muutamasta kymmenestä parikymppisestä nuorukaisesta koostuva maolainen kollektiivi. Lopputulos oli selvä jo ennen kamppailun alkua.

Vuoden 1968 syksyllä maolaisista tuli nuortaistolaisten ja SKP:n vähemmistön hyökkäyksen pääkohde. Tämä vaikutti siihen, että Suomessa maolaisuus ei koskaan noussut samaan asemaan kuin Norjassa tai Ruotsissa, joissa perinteisten kommunistien rooli oli melko marginaalinen eikä heillä ollut keinoja taistella nuorison keskuudessa kannatusta keräävää maolaisuutta vastaan.

Maolaisten johtaja oli Matti Puolakka, jolla oli tärkeä rooli 1960-luvun loppupuolen aktivistitoiminnassa. Puolakka pystyi näkemään Neuvostoliiton ja suomalaisen kommunistisen liikkeen tilan aitiopaikalta. Hänen perheensä kuului kommunistien eliittiin: ”Hänen isänsä Pauli Puolakka oli Akateemisen Sosialistiseuran  (ASS) sihteerinä ennen sotaa, vangittuna sodan aikana ja punaisen Valtiollisen poliisin sihteerinä sodan jälkeen. Äidin sisar oli Suomen Rauhanpuolustajain pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen, jonka puoliso oli punaisen Valpon päällikkö Erkki Tuominen.”

Vuonna 1962 Matti Puolakka vieraili Neuvostoliitossa ja järkyttyi näkemästään. Toteutunut sosialismi oli kaukana niistä unelmista, joista ideologia kertoi. Se oli kurjuutta. Siitä alkoi hänen uusvasemmistolainen heräämisensä.

Puolakalla oli selkeä käsitys kommunistisesta toiminnasta ja aatteen todellisesta tilasta luultavasti myös perheensä kautta. On myös arvioitu, että maolaisten sulkeutunut salamyhkäinen puhdasoppinen toimintamalli Suomessa olisi perua Puolakan kotikasvatuksesta. Matin isä Pauli Puolakka oli ollut sodan aikana turvasäilössä ja äiti menehtynyt traagisesti. Tauno-Olavi Huotari arvioi tämänkin vaikuttaneen Puolakan ajatteluun. Huotarin mukaan Puolakkaa on kuvailtu hypnoottiseksi johtajaksi, jolla oli uskonnon perustajan charmia.

Vuonna 1965 muodostettiin Matti Puolakan toimesta Helsingin Sosialistinen Teiniyhdistys (HSTY), josta tuli ensimmäinen suomalainen maolainen kollektiivi, joka koostui lähinnä Puolakan ystävistä. Tämän jälkeen maolaiset perustivat Helsingin marxilais-leninistisen seuran (HMLS), joka alussa piti melko matalaa profiilia. Kastarin mukaan ”HMLS tuli ensi kerran julkisuuteen järjestämällä paneelikeskustelun 15.9.1968 Kirjan ravintolan kerhohuoneessa. (…) Kirjan tilaisuudessa Helsingin maolaiset esiintyivät ensimmäistä kertaa julkisesti ja ennen kaikkea tasaveroisesti muiden vasemmistoryhmien kanssa.” Syksyllä alkoi HMLS:n määrätietoinen organisoituminen opintokerhon kautta. Sitä oli edeltänyt kesällä marxismin opiskelu Toisen linjan kallioilla. Opintoaineistona oli Marxia, Engelsiä, Leninin valtio- ja imperialismiteorioita, Maon Käytännöstä sekä kaksi seuran suomentamaa Kiinan kommunistisen puolueen KKP:n julkilausumaa ”nykyajan revisionismin” vastaisesta taistelusta. Anssi Sinnemäki muistaa, että ”Puolakka oli hyvin näkyvä hahmo jo 1968, erityisesti Vanhan kuppilassa hän istui patsasmaisesti. Houkutuslintu maolaisuuteen. Hän piti pitkiä saarnoja.”

HMLS pystytettiin Pentti Järvisen ja Tauno-Olavi Huotarin keväällä rakentaman Vietnam-mielenosoitusten pohjatyön päälle. Se alkoi julkaista lehteä, HMLS-tiedotetta, jossa julistettiin heti syksyllä 1968, että Vietnam-liike tuli yhdistää muuhun vallankumoukselliseen liikkeeseen ja työväenluokan tuli toimia imperialismia vastaan jokaisessa maassa ja tukea siten kolmannen maailman taisteluita…” (sivut 204- 206).

”Ulkoparlamentaarisen 1960-luvun varsinainen viimeinen tapahtuma Suomessa oli Iranin yksinvaltaisen shaahin Mohammad Reza Pahlavin vierailu Helsingissä kesäkuussa 1970. Pahlavi nousi valtaan CIA:n tukeman vuoden 1953 vallankaappauksen seurauksena, ja hänen aikanaan Iranin salainen poliisi jahtasi, vangitsi ja kidutti poliittisia toisinajattelijoita. Helsingissä päätettiin, että shaahia ei saa päästää maahan ilman voimakasta protestia. Muualla Euroopassa oli jo nähty ronskeja demonstraatioita vierailua vastaan. ”Tämä oli viimeinen kerta, kun isoa mielenosoitusta järjestettiin 60-luvun tyyliin: kaikki halukkaat pääsivät valmistelemaan, toisia vasemmistoryhmiä ei häädetty sivuun, spontaanisuudelle jäi tilaa.”

Mielenosoittajat varautuivat suureen konfliktiin, eikä poliisi jäänyt toiseksi. ”Poliisi varautui täysi- ellei ylimittaisesti”, arvioi Kimmo Rentola. Suurimmassa mielenosoituksessa 25. kesäkuuta poliisi vei Esplanadilta 147 mielenosoittajaa kuulusteluihin. Johan von Bonsdorff kuvailee, kuinka ”kaupunginvaltuutettuja ja kansaedustajia raahataan pitkin katuja poliisiautoihin”, sivustakatsojat kiinniotetaan siinä missä mielenosoittajat, kirjakauppias hakataan tajuttomaksi ja Kalastajatorpalla ”poliisisedät kiskovat tyttöjä tukasta autoon”. Eräs mielenosoittaja saa aivovaurion poliisin pamputuksen seurauksena…” (sivu 215).

”Suomessa poliisi hakkasi 1960-luvun viimeisen nousun pampuilla hajalle. Sen, mitä oli jäljellä, kaappasivat taistolaiset. Toiminta kanavoitui vallankumouksellisen taistelun sijaan Neuvostoliiton ihailuun ja järjestöjunttaukseen.” (sivu 2016).

”Myöhemmin ensin Vihreä liitto ja sitten Vasemmistoliitto kuitenkin omaksuivat 1960-luvun uusvasemmiston poliittiset ja eettiset arvot lähestulkoon sellaisinaan. Ei pidä unohtaa sitäkään, että ne anarkistiset, autonomiset ja ympäristöpoliittiset liikkeet, jotka toimivat Suomessa 1980-luvun puolen välin jälkeen, jatkoivat sitä työtä, joka oli jäänyt kesken vuonna 1968 Vanhalla ylioppilastalolla. Uudet toimijat nappasivat kiinni historian katkenneesta langasta.” (sivu 218).

 

Anton Monti / Pontus Porokuru: 1968 Vallankumouksen vuosi. Kustantamo S&S, Helsinki 2018. Paino Livonia Print, Latvia 2018.

 

Kirjasi Raimo Laakia 5.3.2019.

 

 

45. Tauno-Olavi Huotarin haastattelu 1995

Työväen arkistossa on Risto Reunan tekemä haastattelu Tauno-Olavi Huotarista, syntynyt 16.4.1942 ja kuollut 20.6.2011. Haastattelu on osa kokonaisuutta, joka penkoo TPSL:n vaiheita 1960- ja 1970-luvuilla. TPSL ja sen lehti Päivän Sanomat puolestaan ovat osa sosialidemokraattisen työväenliikkeen historiaa. Tauno-Olavi oli muun muassa TPSL:n nuorisoliiton varapuheenjohtaja.

Huotari oli Matti Puolakan varhaisia kanssakulkijoita ja HMLS:n ensimmäinen puheenjohtaja. HMLS:n johdosta hän kuitenkin vetäytyi pian ja – niin haastattelusta voi päätellä – harkitun suunnitelmallisesti. (Huotarista on mainintoja tällä sivustolla ainakin dokumenteissa 27, 30 ja 32).

Huotarin vastaukset haastattelijalle on litteroitu sellaisenaan aanelosille Työväen arkiston kansioon 1066/61. Kokonaisuus on muutama kymmen liuskaa. En ole suuresti stilisoinut vastauksia, koska muokkaamisessa ajatus helposti muuntuu.

Tauno-Olavi Huotari kirjoitti ylioppilaaksi 1961 ja kertoo radikalisoitumiseensa vaikuttaneen sosialidemokraattisen sukutaustan lisäksi jo lukioaikoina lukemansa Ylioppilaslehden ja Pentti Linkolan pamfletin ”Isänmaan ja ihmisen puolesta”. Penkinpainajaisten jälkijuhlassa illalla luokkakaverin eversti-isä erityisesti varoitteli pamfletin ”kauheasta pasifismista”. Tulevilla 1960-luvun radikaaleilla oli monilla maltillinen vasemmistolainen tai liberaalinen tausta.

”Voi sanoa, että se missä askarreltiin ehkä kotimaan politiikkaa enemmänkin, oli sitten nämä Vietnam-liikkeet ja muut. 1964 oli tää meidän ensimmäinen järjestämämme mielenosoitus. Sitten 1965-66 niitä oli aika paljon, ja oli näitä järjestöjä siinä olemassa.”

1960-luvun puolivälistä vuoteen 1968 oli aika , jolloin radikaali liikehdintä tuntui menevän eteenpäin.

”Ja silloin kuitenkin oli se semmonen määrätty yhtenäisyys, että kaikki tunsivat toisensa, tässä sanokaamme juuri ylioppilaspolitiikassa ja muussa. Kyllä siinä aika paljon sellaista tunnetta oli, joka sitten vuosikymmenen ihan viime vuosina kyllä selvästi (alkoi) kadota.”

Haastattelija sanoo, että Tauno-Olavin lähtökohtainen kulttuuriorientoituminen johti ”Sinun kohdallasi kyllä sitten aika yksilölliseen ratkaisuun Suomen vasemmistossa. Ajauduit seuraamaan yhteiskuntaa, joka aloitti hyvin laajasti mobilisoitumisen kulttuurisidonnaisena, kulttuurivallankumous Kiinassa. Miten syntyi Suomen maolaisuus?”

Sanatarkasti Huotari vastaa:

”Ensinnä musta olis kyllä aika tärkeätä todeta, että silloin 1960-luvun lopulla, 1970-luvun alussa, niin tää Kiina-innostus oli aika laajaa. Et sehän ei jäänyt ainoastaan tähän maolaiseen liikkeeseen, joka oli tietysti aika pieni.

Vaan se oli kyllä, niin kuin myöhemmin oon tavannut monia silloisia ja nykyisiäkin SDP:n jäsenkirjan omaavia, jotka jatkuvasti muistavat, kuinka se silloin innostutti. No SKP:n jäsenkirjan omaavat eivät tietysti virallisesti voineet siihen oikein innostua. Musta tuntuu, että se jotenkin innostutti aika monia ihmisiä.

Tietysti siinä oli niin kuin kaks tietä. Niin kuin mä ajattelin niitä ihmisiä, jotka Suomessa sinne lähtivät, niin toisaalta oli tämmösiä, joilla oli siis tämmönen, vois sanoa, vasemmistosialistinen tai uusvasemmistolainen ajatus, joita ihastutti, voimme sanoa, vähän väärä luulo, että tässä nyt oli paljon tämmöstä spontaania ja sellaista esikuvaa tämmösille liikkeille, missä tämä hallittujen ja hallittavien ero sitten vähenisi. Kyllä mä myönnän, että mä kuuluin tähän. Ja mä voin sanoa tästä lähinnä tepsulaisesta puolesta tai eräistä sosialidemokraateista, jotka oli lähellä itse asiassa meitä, niin oli osa tästä kantajengistä. Peter Nilssonhan oli meidän jäsen ja Bjarne Nitovuorihan oli hyvin lähellä, vaikka se olikin demarien ruotsinkielisen puolen jäsen. Ja eräitä muita, joita vois luetella, mutta en mä nyt taas muista.

Mutta sitten toisaalta oli näitä, jotka tulivat sitten kunnon kommunistisesta puolesta, jossa sitten nää lähtökohdat olivat jossakin määrin erilaisia. Ei nyt kokonaan, mutta niin kuin juuri Matti Puolakka.”

Joksikin aikaa haastattelu etsiytyy trotskilaisen liikkeen Pekka Haapakosken perhetaustan  pohdiskeluun ja palaa sitten Suomen maolaisuuden syntytekijöihin:

”Ja sitten yks tekijä, joka sitten vaikutti, oli se, että silloin oli tämä voimakas imperialismin vastaisuus ja se ajatus, että Neuvostoliittokaan ei oikeastaan tee tarpeeksi. Siellä ollaan selvästi porvarillistumisessa ja toisaalta se länsivaltojen sota oli tietysti sellaista kuin se oli. Kaikki ne seikat siinä sitten kyllä hyvin voimakkaasti vaikuttivat.

Siinäkin nää pohjoismaiset vaikutteet oli erittäin tärkeät. Koska on muistettava, että just nää ne, esimerkiksi minun parhaat yhteistyökumppanini siellä, niin niissä kävi näin (ryhtyivät maolaisiksi). Ruotsin Clartehan meni täysin (maolaiseksi), Norjassa tää sosialistisen kansanpuolueen nuorisojärjestöhän oli itse asiassa tää ratkaiseva voima siinä, joka tän AKP:n (Norjan maolaisen puolueen) perusti. No, että nää Ruotsin ja Norjan vaikutukset oli kyl aika suuria siis.

Tosiasiassa tää maolaisuus Keski-Euroopassahan oli täyttä, oli niin kuin täysin hajallaan ja osin sekopäistä. Ruotsissakin tuli näitä, tämä Uniting Fronts aika vahvaksi välillä, mutta.

Sehän on sitten toinen asia, että varsinkin sitten muutama vuosi 1970-luvun puolella Suomenkin tää maolaisuus aika lailla ahdistui ja tuli aika ahdistavaksi ryhmäksi. Mähän en enää silloin siellä ollut, et mua, tietysti toisaalta aina huvittaa, että tuo minun maolaisuus muistetaan mutta useiden muiden ei ollenkaan, jotka eivät siellä paljon pitempää aikaa ollut.

No olihan siellä näitä, pian taistolaisiin menneitä, Reijo Kalmakurkia sun muita, tais olla vielä (nimeltään) Lehtonen siinä vaiheessa. Ja Heikki Hirvensaloa ja sun muuta, Timo Ravelaa, jotka siellä olivat. Sitten Tampereellahan oli, mikäs se oli Tampereen Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka oli hyvin innokas, kunnes sitten kanssa noihin stasisteihin meni. Miespuolinen henkilö, mutta en mä muista sen nimeä.”

Moni alussa maolaisissa hengannut siirtyi jo 1960-luvun puolella muodostumassa olevaan taistolaisliikkeeseen. Siellä Jaakko Laakso otti / sai tehtäväkseen maolaisuuden tukahduttamisen. On pieni mutta arvokas yksityiskohta vasemmiston kulttuurihistoriaa, että Tauno-Olavi muistaa tallentaa Pekka J. Kemppaisen tokaisun:

”Ja onhan tästä suurimmasta taistolaisgurusta elikkä Jaakko Laaksosta tämä juttu, että tuo Pekka J. Kemppainen eräässä tilaisuudessa, missä Jakke sitten innokkaasti tuota Kiinaa ja Maoa siellä arvosteli, niin oli sitten sanonut, että ”kuule Jakke, että kyllä se olit sinä, jolta minä sain tämän Mao-merkin Teiniliiton kokouksessa!””

Haastattelija kysyy vuoden 1979 Kiina-Vietnam-sodasta. Siihen ei tarkemmin paneuduta, mutta Tauno-Olavi sanoo:

”Kyl mä siinä vaiheessa olin jo tullut varmaan vakaumukseen, että minkään suurvallan puolesta en kyllä peistä taita. Jos nyt muutenkaan olin kauheesti kantanut.

Kyllä kai tässä maolaisuudessa sentään oli… noh, ainakin siinä vaiheessa kun mä olin mukana, oli se hyvä puoli, ettei se nyt halunnut ihan suoraan tätä yhteiskuntamallia tänne siirtää. Että siinä oli sentään sen verran tiettyä järkeä. Ehkä siinä sitten, mä en ollut siellä kaikkein hurjimpina vuosina. Mähän olin sieltä sitten jo pois lähtenyt.

Että tämmösenä opportunismin osoituksena mä voin kertoa senkin, miten se tapahtui.

Katos, mullahan oli silloin pikkusen opintoja kesken. Ja sit mä sanoin, et kuulkaa, et nyt mä olen kolme kuukautta etten käy missään, että mä haluan saada ne loppuun. Ja se oli tietysti täysin porvarillismoraalitonta. Mä sanoin, et joo, että antaa olla, ei siinä mitään. Jos ei sovi, niin ei sovi, niin mä teen sen kumminkin.

Näin mä sen tein, ja, mutta mä olin kumminkin, se katsottiin, et mua vastaanhan ei sitten kuitenkaan tämmöstä julkista kampanjaa tehty.

Ja mun suhteeni näihin ihmisiin pysyi korrektina siinä mielessä, että mähän Kiina-seurassa toimin, jossa tietysti tää maolaisten vaikutus oli kohtalaisen suuri, joskin siellä oltiin sen verran järkeviä, et sitä ei niin kuin eräissä maissa, yritetty saada pelkäksi peitejärjestöksi tai propagandajärjestöksi. Se oli siinä mielessä tärkeää, että se sitten pystyi jatkamaan toisessa vaiheessakin. ”

Haastattelija kysyy, mihinkä ajankohtaan tuo loittonemisesi osui?

”Se oli vuonna 1970 jo. Se tuli jo siinä vaiheessa, et mä en ole siis ”moottorilennokkiseuran” toimintaan osallistunut enää. Mutta et totta kai mulla oli kontakteja juuri sen takia, et mähän olin silloin Suomi-Kiina -seuran hallituksessa ja sen varapuheenjohtajakin siinä vaiheessa jo.”

Tauno-Olavi Huotarin toiminnasta lisää Bjarne Nitovuoren yhteistyössä Työväen Sivistysliiton kanssa toteuttamassa kirjassa ”Bjarne Nitovuori: Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013.”

(Kirjasi Raimo Laakia 15.8.2018)

 

 

 

27. Keitä olimme 1973-1975?

Paula Kauppinen lähetti sähköpostin ”…minä ajauduin maolaisiin ystävieni mukana. Olin ihan työssäkäyvä nuori. Muut tuntuivat olevan vähintäänkin ylioppilaita tai opiskelijoita. En oikein tuntenut koskaan oloani kotoisaksi maolaisten porukoissa. Minua olisi enemmän kiinnostanut luontoasiat. Olinhan jäsenenä jossain vaiheessa luontoliitossakin. Enkä saanut kummoistakaan kipinää koko touhuun. Vieläkin joskus harmittaa, kun olis voinut olla mukana enemmän luontoon liittyvissä jutuissa. Asuin silloin Tampereella, jossa oli oma maolaisporukka. Osallistuin kyllä maolaisten seminaareihin ja Kiinaseurassa Tampereella joskus päivystinkin. Ihailin lähinnä vanhaa kiinalaista taidetta ja laadukkaita käsitöitä.”

Noihin aikoihin 1970-luvun alkuvuosina Suomi-Kiina Seuran ydinryhmä istui joskus iltoja ja öitä Ywe Jalanderin huoneistossa Helsingin Tehtaankadulla. Mukana olivat ainakin Kaarina Andersson, Esko Pietarinen, Terttu Kivi ja Veikko Kiiveri. Veikko oli osaava rakennustyömies, joka teki kerrostalojen lattiaremontteja. Muistan kun hän valitteli – keskiyön jälkeen Edith Piafin soidessa ja kaikkien ollessa aika viinissä – että on vaikea pysyä maolaisten mukana, kun hänen pitää nousta aamuisin töihin. Maolaiset juovat kaljaa ja puhuvat pitkän illan ja nukkuvat aamun.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Lassi Salvi kiteytti mielestäni hyvin ”me olimme opintonsa keskeyttäneiden nuorten liike”.

Monet olivat ylioppilaita, mutta siihen se sitten useimman kohdalla jäikin. Hengen palo maailman muuttamiseen oli niin suuri, että yliopisto-opinnot keskeytyivät, niihin ei ollut aikaa eikä energiaa paljon tekemisen rinnalla. Yhteiskunnallisen tekemisen, maolaisuuden, koimme ”työksi”. Opinnot olivat ”harrastus”, joka sitten vain jäi. Yliopistolla oli myös kielteinen tai ainakin vähätelty porvarillisuuden leima.

Tauno-Olavi Huotari taisi olla ainoa vanhan koulukunnan tohtori. Maistereita oli kourallinen, lääkäreitä pari, insinöörejä vähän useampi.

Toki työläisnuoria oli, mutta perinteinen työväenluokkainen joukko emme olleet.

Raimo Laakia 11.5.2017