1960-luvulta näihin päiviin
”Moro!
Kävin muistaakseni 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa muutaman kerran täällä Tampereella ITU -ryhmän kokouksissa. Juotiin viiniä ja kuunneltiin Puolakan kasetteja.
Onkohan niitä kasetteja vielä jollain tallella? Yksityiskohtia en niistä muista, mutta jotain humalaisen tajunnanvirtaa se oli!?
Joten tuskin on tulossa mitään historiallista dynamiittia.
Jussi L.”
http://www.santavuori.com/Muistelmat.html
Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.
Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.
Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.
Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.
Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero
47 (Heli Santavuori 3.11.2008),
48 (Olli Santavuori 6.11.2008),
49 (O.S. 9.11.2008),
50 (O.S. 11.11.2008),
51 (H.S. 11.11.2008),
52 (O.S.11.11.2008),
53 (O.S. 26.11.2008),
54 (O.S. 4.12.2008),
116 (Vesa Keskisarja 26.3.2012),
118 (O.S. 1.5.2012),
127 (H.S. 19.7.2013),
128 (O.S. 20.7.2013),
132 (O.S. 26.2.2014)
www.santavuori.com/Muistelmat.html
Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.
Kirjeeni kokonaisuudessaan:
”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.
Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?
Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.
Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.
Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?
Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.
Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.
Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.
Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.
Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.
Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.
Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.
Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”
Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.
Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.
Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.
Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.
Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.
1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.
Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.
Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.
Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.
Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.
Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.
Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.
Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.
Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.
Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.
Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.
Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.
Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.
Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.
Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.
Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.
Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.
Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.
Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.
Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…
Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”
Samat huomiot viha- ja huoltoasemapuheesta kuin dokumentissa 4. Esiintyy. Ei niin paha, koska kohdistuvat julkaisijaan eli minuun. Ensi kerran kirjeen julkaisi Heli Santavuori omilla sivuillaan kesällä 2016.
Uusi historia ry on vuonna 2010 perustettu yhdistys, jonka hallituksen muodostavat yhdistysrekisterin mukaan Sinikka Littu (puheenjohtaja), Pia Länsman ja Timo Vainio.
Vaatinee jonkun verran aivoakrobatiaa yhdistää kirjeen ilmaisut ja ”tiedot” yhdistyksen tarkoituspykälään, joka alkaa ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua ja tutkimusta sekä tästä näkökulmasta seurata esihistorian, historiallisen ajan ja filosofian historian uusinta tutkimusta…”
Kirjeen teksti kokonaisuudessaan:
”Alla toimittaja Häkkiselle lähettämäni kirje muutamaa tuntia ennen Raimo Laakian haastattelun lähetystä. Sen johdosta Perttu Häkkinen ehdotti meille omaa haastattelua, joka on kuunneltavissa yo. linkistä. On totta myös, että viivyttelimme vastausta alkuperäiseen haastattelupyyntöön. Syyt selviävät tästä kirjeestä:
Toimittaja Häkkinen kertoi eilen puhelimessa minulle, että ohjelmassa on 40 minuutin haastattelu Raimo Laakiasta. Tämä oli minulle täydellinen yllätys. Sitten toimittaja esitti sähköpostilla toisen käden tietona joitakin Laakian väitteitä, mutta en saanut kuunnella Laakian haastattelua. Niihin piti vastata sähköpostilla aamulla kahdeksaan mennessä. Tämä ei ole mitään reilua vastineoikeutta.
Venäjän tiedustelupalvelun edustajat ovat ilmoittaneet että jos julkaisemme tietomme suomettamisesta, Matti Puolakka, ja mahdollisesti myös minut sekä Pertti Koskela tapetaan. Raimo Laakia tietää tämän. Ilmoitimme tästä myös toimittajalle.
Laakia on historian väärentäjä. Hänen parjaustensa pyrkimyksenä on estää suomettumisen pahimpien ja tärkeimpien tosiasioiden julkitulo Suomessa. Hän osallistuu aktiivisti Venäjän uudentyyppiseen sotaan Suomea vastaan. Hän on täysin verrattavissa Johan Bäckmaniin ja Jon Hellevigiin.
MLR 70-luvulla ja vaihtoehtoliike Itu 80-luvulla olivat ainoat, jotka kertoivat totuuden suomettumisesta. Niille kuuluu kunniapaikka Suomen lähihistoriassa. Ne olivat länsimaissa viisain, uudistumiskykyisin ja keskustelukulttuuriltaan demokraattisin nuorisoliike. Ei mitään poliittista liikettä tai filosofista ajattelijaa ole sotien jälkeisessä Suomessa parjattu niin törkeästi kuin 70-luvun MLR:ää, 80-luvun Itua ja 90-luvun Saarenmaaprojektia ja Matti Puolakkaa.
Raimo Laakia oli päätekijä siinä väkivaltaisessa ja rikollisessa kampanjassa, jonka avulla tuhottiin filosofinen kulttuuriprojektimme Saarenmaalla. Projektin tarkoituksena oli organisoida tutkimusta ja keskustelua suomettumisesta, kommunistisen maailmanliikkeen noususta ja tuhosta sekä ihmiskunnan tien kokonaisuudesta.
Työn viimeisteli saarenmaalainen tuomioistuin kaikkien aikojen näytösoikeudenkäynnissä. Tuossa prosessissa myös kuoli muusikko Jorma Vastelin. Iris Keinänen ajettiin mielisairauteen ja kuolemaan. Raimo Laakialla on verta käsissään.
Raimo Laakia ja veljeni Olli Santavuori edustivat 70-luvulla dogmaattista suuntausta. Matti Puolakan filosofian ydin syntyi juuri heidän suhtautumistapojensa ja ”maolaisten” mielipiteiden arvostelun kautta. Tästä on kirjallisia dokumentteja. Raimo Laakia tietää sen, että Matti Puolakan filosofia on tärkeä koko ihmiskunnalle. Hän on julkisuudessa sen todennut. Mitä tulee Laakian henkilökohtaisiin motiiveihin, niin syynä on sairaudeksi kehittynyt kateus Matti Puolakkaa kohtaan.
Mikäli Laakia nyt pakottaa meidät tulemaan julkisuuteen tietoinemme, teemme sen henkemme uhalla. Avaamme nettisivut otsikolla ”Suomi tarvitsee totuuskomission – myös EU tarvitsee totuuskomission”. Siellä käsitellään paitsi Suomen lähihistoriaa, EU:ta ja ihmiskunnan nykytilaa, niin myös 1900-lukua sekä sitä, miten Homo-suvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkunut historia muodostaa kokonaisuuden.
Kirjoitamme kahdella tavalla ihmiskunnalle uutta historiaa: toisaalta käytännöllistä historiaa ja toisaalta filosofian eli ihmiskunnan itsetuntemuksen historiaa.
Kaikki jotka vastustavat Raimo Laakian ja MV-lehden keskustelutapaa ovat tervetulleita sinne keskustelemaan. Raimo Laakian valheet käsitellään kohta kohdalta ja hän saa tulla kommentoimaan.
Uusi historia ry:n puolesta Heli Santavuori.”
(Raimo Laakia 21.12.2016)
Artikkeli saattaa sisältää kyseenalaista nimittelyä (vihapuhetta, huoltoasemapuhetta), mutta koska se kohdistuu minuun itseeni, en syyllistyne kovin moitittavaan tekoon julkaisemalla.
Dokumentit 1 ja 2, Perttu Häkkisen radio-ohjelmat, ovat hyvä aloitus muisteja-sivustolle. Koko 50 vuoden kaari käsitellään, traagiset tapahtumat, pelot ja ilotkin mainitaan, ristiriitaisuus tulee esille. Usea osallistuu eikä ketään syrjitä. Voisi melkein ajatella, että tästä on hyvä jatkaa.
Dokumenttien synty on mielenkiintoinen, syventää aiheen sielunmaisemia.
Varhain huhtikuussa 2016 kuljeskelen Lohjan torilla. Hoidettavana on vesiensuojeluasioita, palaverin alkuun Monkolaksi kutsutulla kaupungintalolla on vielä tunti aikaa. Kevääntulon vastustamaton fiilis kihertää vatsanpohjassa eikä haittaa, vaikka juuri alkaa räntäsade. Kouluaikoina odotin tällä paikalla bussinvaihtoa matkalla synnyinseutuni pikkuruiselle mökille. Peippo lauloi, tai karjui, puutalovaltaisen pikkukaupungin silloisen linja-autoaseman rinteessä. Kevätriemu.
Äsken aloin saada vanhuuseläkettä. Sekään ei ole kyennyt viemään huhtikuun taikaa. Voi se olla hiukan haalistunut 1960-luvun päivistä. Tai kirkastunut? Lintuharrastajateinille keväitä oli loputtomasti edessä, eläkeläisen sielussa vaikuttaa tieto niiden hupenemisesta.
Perttu Häkkinen soittaa. On lukenut Olli Santavuoren nettikirjan liitteenä olevan kuuden liuskan tekstini. Kyselee, miten saisi Matti Puolakan ohjelmaan. En sano ”mahdotonta”, vaan kannustan yrittämään ja lupaan kotiin palattuani toimittaa hänelle joitain puolakkalaisen piirin kontaktitietoja. Lupaan itse tulla. Sanon ”on ne kuitenkin aika kaukaisia juttuja”.
Viikon päästä Perttu Häkkinen ilmoittaa, että vähän lykkääntyy. On lähettänyt viestejä Puolakan avustajalle. Ei ole saanut vastausta.
Viikon päästä lykkääntyy.
Sitten hän saa välikäden kautta jonkinlaisen vastauksen. Puolakalla on nyt kiireitä. Ei ehdi. Ja flunssaakin on. EVVK tulee selväksi. Ei vois vähempää kiinnostaa.
Lopulta Häkkinen lyö päivämäärät kiinni ja menen kesäkuussa studionauhoitukseen. Muita siellä ei sitten olekaan. Nauhoituksen jälkeen puhelemme hetken ylen pihalla. Kerron kauan puhutusta ideasta, että pitäisi kerätä maolaismuistot talteen, mutta kukaan ei ole ryhtynyt. Perttu kannustaa. Sanon ”ehkä tämä ohjelma antaa potkua projektille”.
Ohjelman on määrä tulla ulos tiistaina. Ennen viikonloppua yleisradio laittaa ohjelmatiedot julki. Maanantaina Perttu informoi yleisluonteisesti Puolakan puhemiestä Heli Santavuorta.
Tiistaiaamuna Pertulle kannetaan neljän liuskan kirje, jossa mm. kuvaillaan Venäjän tiedustelupalvelun vainoavan Matti Puolakkaa ja hänen lähipiiriään.
Itse istun perheen kanssa halpabussissa Riikan ja Vilnan välillä. Euroopan kesä vilistää ikkunan takana, horisontissa verkkaisat tuulimyllyt, rypsipelto kukkii jo. Ehdimmeköhän takaisin Suomeen ennen kuin peltojen ihana kelta on ohi?
Tulee tekstari: ”Huomenta! Tiedoksenne: Puolakka ja Santavuori uhkasivat tehdä sinusta (ja rivien välissä käsittääkseni myös meistä) rikosilmoituksen. Onko tämä heille tyypillinen tapa toimia? Tervehtien Perttu. Kello 9.17 (Liettuan aikaan).”
Vastaan: ”Hei. On tyypillinen. Mutta uhkasivatko he jo varhaisessa vaiheessa? Terv. Raimo riika-vilna välillä. Kello 9.53.”
”Ei, tänään aamulla vasta. Perttu. Kello 10.11.”
”Hei. Oliko ulostulon määrä olla tänään vai viikon päästä? Jos on aikaa, joku ylen lakimies voisi kuunnella ohjelman läpi. Oikeudenkäynti on epätodennäköinen ja mahdollinen tuomio vapauttava. Mutta silti hyvä tsekata lakimieheltä. Terv. Raimo. Kello 10.36.”
”Santavuori ja Puolakka lupasivat myös ensi viikolla tulla ohjelmaan kertomaan oman versionsa tapahtumista. Antoisaa matkaa. Tervehtien Perttu. Kello 10.43.”
”Hei. Mutta sehän on hienoa, että tulevat ohjelmaan. Mutta kerro kuulijoille tämä järjestys että siksi en ole suorassa ohjelmassa. Terv. Raimo. Kello 10.45.”
”Tervehdys. Soitimme haastattelun eilen radiopäällikkö Marja Keskitalolle ja hän antoi julkaisuluvan. Muodollisesti asia menee niin, että meillä on julkaisijan vastuu ja sinulla on haastateltavan vastuu. Uskoisin, että asia on kunnossa. Varsinkin kun Puolakka ja Santavuori saavat ensi viikolla suunvuoron. Perttu. Kello 10.57.”
”Hei. Vielä pari tietoa ja ounastelua. Voi tulla mutkia sovittuun. En ole kertonut kellekään ohjelmasta joten ihan itse ovat heränneet kääntymykseensä. Miksiköhän? Ja juuri nyt? Terv. Raimo. Kello 11.26.”
Sitten Perttu vielä soittaa ja kertoo, että oli informoinut ohjelman olevan jo valmis. Sitten tuli kirje. Ja sitten tuo uhkaus rikosilmoituksesta. Siihen Perttu sitten tarjosi heille oman tuntinsa viikon päästä. Noin kello 11.50.
Kirjaan kaiken siniseen vihkooni ja kirjoitan perään: ”Johtopäätös. Tehtävä www-sivut. Muisteluksia maolaisuudesta. Muisteja maolaisuudesta. Niin se pitää otsikoida. Velkaa Peter von Baghille.”
Kun palaan Suomeen, löydän twiitit.
”Heli Santavuori 7.6. vastauksena käyttäjälle Perttu Häkkinen. En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia. Ehkä onkin. Mutta hän on ylimpänä.”
”Heli Santavuori 7.6. Raimo Laakian pitäisi mennä MV-lehteen. Siellä on hengenheimolaisia. Mustamaalataan henkilö. Elämäntyöstä vain valheita.”
”Heli Santavuori 7.6. Ylepuhe. Jes. Yksi valehtelija ehtii valehdella enemmän kuin 10 rehellistä ehtii vastata. Kiitos silti. Tulemme kyllä.”
(Raimo Laakia 15.12.2016)
Kadulla tuli vastaan ei-maolainen tuttava. Kerroin innostuneesti muistelujen keruuprojektista. Hän ei ollut ihan paneutuvalla tuulella. Tokaisi: ”Ääh, historia on pitkä, tolkuttomasti yksityiskohtia, loputon… kukaan ei jaksa. Etkö voisi tiivistää pariin lauseeseen?”
Noh. Yritän.
Kertomus kansalaisliikkeen, toki pienen ja autoritäärisen, matkasta mikrolahkoksi. Ajan mittaan johtajan säteilyssä ihmisille tapasi käydä huonosti.
Jos saan käyttää viisi lausetta ja ulottaa tähän päivään, tarkennan: Guru sanoo ajatustensa olevan maailmanhistoriallisesti merkittäviä. Ajatusten arvosta ei ole näyttöä. Mutta ajatusten negatiivisesta vaikutuksesta ryhmän sisällä on näyttöä. (Raimo Laakia 24.11.2016)
http://areena.yle.fi/1-3484129 Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa 14.6.2016 Heli Santavuori, Pertti Koskela ja Pia Länsman kertovat maolaisuudesta. ”Itun outo saaga, osa 2 (55 min).” areena.yle.fi/1-3484129
Areenan arkistosta kuuluva ohjelma on hieman lyhennetty siitä, mitä tuli ulos radiosta ekalla kerralla. Ainakin kolmikon hihittely slogaanin ”missä Laakia, siellä ongelma” ympärillä on ylen toimesta leikattu pois.
Perttu Häkkisen tuoteseloste:
”Vaihtoehtoliikkeen outo saaga jatkuu. Liikkeen aktiiveista Heli Santavuori, Pia Länsman ja Pertti Koskela ovat vieraina. Miksi he kutsuvat itseään nykyään puolakkalaisiksi ja miksi he pitävät itseään Suomen sankareina? Entä, miksi Itu aiheuttaa yhä suuria intohimoja ja ristiriitoja?”
http://areena.yle.fi/1-3471357 Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa 7.6.2016 Raimo Laakia ja Pirkko-Liisa Kastari kertovat maolaisuudesta. ”Vaihtoehtoliike Itun outo saaga osa 1 (56 min).” areena.yle.fi/1-3471357
Perttu Häkkisen tuoteseloste:
”Tämänkertainen päänavauksemme on eräs uramme eriskummallisimmista. Jokin aika sitten meitä lähestyi legendaarisen suomalaisen punk-yhtyeen jäsen, joka kertoi, että heidän ennenaikaisesti menehtynyt solistinsa olisi 90-luvun alussa kuulunut ITU-nimiseen vaihtoehtoliikkeeseen, jota johti karismaattinen maolaistaustainen ideologi nimeltä Matti Puolakka. Aloimme huhtikuussa selvittää asiaa. Lukuisista yhteydenotoista huolimatta emme saaneet maan alle vetäytynyttä Puolakkaa lähetykseemme kertomaan tästä kiinnostavasta kotimaisen aatehistorian oksasta. Sen sijaan entinen aktivisti Raimo Laakia saapui muistelemaan menneitä. Laakia nosti haastattelussa esille myös väitteitä ryhmän sisäisestä kurinpidosta, johtaja-aseman käyttämisestä seksuaalisten suhteiden luomiseen, taloudellisista epäselvyyksistä sekä joidenkin jäsenten ennenaikaisista kuolemantapauksista. Ryhmän jäsenet kiistivät eilen lähettämässään tiedotteessa Laakian väitteet jyrkästi. Ensi viikolla kuulemmekin heidän versionsa tapahtumista. Jopa Puolakkakin on lupautunut mukaan. Kello 13-14 ylePUHE.”