Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993
”Eronnut Raimo Laakia muistelee maolaisvuosiaan.
Matti Puolakan ajatuksilla on ihmiskunnalle annettavaa, Raimo Laakia tunnustaa. Laakian mukaan ikävä puoli ovat noitavainot ja taloussotkut.
Laakia lähti ryhmästä syksyllä 1986.
”Yks tyttö joutui Puolakan hampaisiin. Puolustin tyttöä, ja lähdin sitten, jonkin verran ovet paukkuen.”
Laakia sanoo ryhmän harjoittaneen henkistä fasismia.
”Aina jossain vaiheessa jonkun pinna tuli täyteen. Matti Puolakka osaa järjestää aina klassisia kuvioita; hän teki henkilökohtaisista erimielisyyksistä ison poliittisen ja ideologisen jutun, revitti sen koko yhteisön käsiteltäväksi. Pidettiin herätyskokouksia, joissa Puolakka tuomitsee, ja porukka tukee Puolakkaa.”
Puolakka tarjoutui maailman guruksi.
Laakia liittyi maolaisiin jo 1960-luvulla. Maolaisuus oli valtiouskovaisten taistolaisten haastaja, äärivasemmiston kapinallinen. Vähitellen selvisi, ettei Kiinakaan kovin siloinen maa ollut.
”Mao myönsi ennen kuolemaansa, että on epäonnistunut.”
1970-luvun lopussa Suomen maolaiset olivat kalunneet Maonsa loppuun. Muutamat olisivat halunneet jatkaa marxilaisella linjalla. Siis ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä ihmettä psykologialla olisi tekemistä politiikassa. Riistostahan oli kyse. Heidän touhunsa kuihtui pois.
Puolakan ryhmästä tuli ideologisen keskustelun kerho nimeltä Itu.
Laakian mukaan Puolakka kävi 1980-luvun lopulla Euroopassa tapaamassa maolaisia ”sissijohtajia”. Maolaisia oli Euroopassa paljon. Nyt he olivat ideologisesti tuuliajolla. Puolakka tarjosi heille omaa oppiaan. Ei kelvannut.
Puolakka pettyi älymystöön ja varsinkin Suomeen. Guru pitää yhä seminaarejaan, mutta jutuista on veto poissa.
Laakia haluaa uskoa, että itulaisten saama julkisuus virkistäisi Puolakkaa taisteluun.
”Vaikka se vatvominen lähestyy välillä mielisairautta, on ihan hyvä, että joku ryhmä pohtii asioita”, Laakia sanoo.
Hän toivoo vain, että nuoria ei enää värvättäisi joukkoon siten kuin on tehty. Ja että rahan huijaaminen lakkaisi, ja henkinen terrori.
Parhaimmillaan kannattajia oli 300, joista 10-20 kuului Puolakan ”kenraalikuntaan”.
Kaksi Punakaartia tappeli matkaradiosta.
”Vuonna kuuskytkahdeksan kun tulin mukaan, niin kyllä se kovin puhuttelevaa oli. Neuvostoliitto vai Kiina, Neuvostoliitto vai Kiina. Siellä olivat Jaakko Laaksot ja Puolakat vastakkain. Tshekkoslovakian miehitys osoitti meidän kritiikkimme oikeaksi”, Laakia sanoo.
Maolaiset ovat esiintyneet useilla nimillä. Kun piti järjestää seminaaria Pirkkolan uimahalliin, kokoustilan varasi tekaistu urheilujärjestö. Kun mentiin Hakaniemen työväentalolle, oltiin jotain muuta.
Ainoa rekisteröity yhdistys maolaisilla oli Punakaarti ry. Siinä oli mukana myös vanhoja miehiä, jotka olivat olleet aikanaan ihan oikeassa punakaartissa.
”Tosi jukuripäitä”, Laakia sanoo.
Laakia veti Punakaartissa opintokerhoa vuosina 1969-72. Yksi kerhon vanhoista ukoista halusi välttämättä tehdä testamenttinsa maolaisille. Ukko luotti nuoreen Raimo Laakiaan, ja vain tähän.
Hän oli muotoillut testamenttinsa, mutta se piti kirjoittaa puhtaaksi. Ukko ja Laakia menivät aitojen punakaartilaisten yhdistykseen – jossa ukko oli myös jäsen – naputtelemaan testamentin kirjoituskoneella. Sieltä saatiin kaksi todistajaakin.
Muutaman ajan kuluttua ukko kuoli, ja vasta silloin aidot punakaartilaiset tajusivat, että ukko olikin jättänyt kaiken maolaisille. Tuli riitaa, jossa tarvittiin jo asianajajaakin. Sitten kaikille valkeni, että ukko oli kuollut köyhänä. Vain kiikari ja matkaradio jäivät.
Maolaisuus sopii insinööreille.
Vakavampaakin varainhankintaa maolaisilla oli. Kirjapaino tietysti yhdessä vaiheessa, ja 1970-luvun lopulla elektroniikkayritys Kiteellä. Parikymmentä työntekijää maolaisten työnjohtajien alaisina.
”Yksi maolaisista oli nerokas elektroniikka-asentaja. Hän oli keksinyt autoon elektronisen nopeuspiirturin. Keksintö oli viittä vaille valmis. Piti olla kymmenien miljoonien markkojen vuosivoitot tiedossa.”
Keksinnön valmistumista odotellessa tehtiin tavallista pientä tavaraa, muuntajia, opetusvälineitä. Korviketuotanto piti putiikkia pystyssä, mutta ei tuottanut voittoa. Tai sen vähän, mitä tuotti, Puolakka kavereineen söi. Tuli konkurssi ja kovat riidat.
”Mäkin pistin siihen rahaa. Seitsemän tuhatta markkaa silloista rahaa”, Laakia sanoo, muttei välitä. ”Joittenkin sukulaiset olivat vaarassa menettää omakotitalonsa.”
Ryhmässä on ollut huomattavan paljon insinöörejä. Laakia keksii selityksen: insinööreille maailma on mekaaninen jousi, jota väännetään toisesta päästä. Maolaisuus sopii insinööreille.
”Ne, jotka menettivät rahat, eivät tunteneet oloaan kodikkaaksi ryhmässä.”
Sängyn kautta valoon.
Laakia sanoo, että varsinkin maolaisuuden loppuaikoina ryhmässä pyöri väkeä ihan seurustelumielessä. Insinöörit etsivät vaimoa. Kun löysivät, lähtivät. Jotkut muuttivat kauas, etteivät joutuisi alituiseen kuuntelemaan petturi-leimoja.
Maolaiset kävivät aktiivisesti tapaamassa mielenkiintoisia ihmisiä. Näitä haalittiin haaviin seksilläkin.
”Mahdollisimman nopeasti sänkyyn, mieluummin samana iltana. Tytöt olivat tässä kätevimpiä”, Laakia naureskelee.
”Rahaa huijataan. Tai huijataan ja huijataan… Ilmeisesti Matti Puolakan päässä on, että hänen ajatustyöstään riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Näissä ankeissa oloissa on sitten suvaittava, että joku puoli miljoonaa häviää jonnekin.”
”Ne, jotka keräsivät rahaa kentällä, olivat vaikeassa ristiriidassa. Antti Santaholma itki salaa sitä, että kun hän pyytää ottamaan lainaa pankista – vietiin jonkun puhelinosake pankkiin ja otettiin kahden tuhannen markan vekseli – hän itki, kun tiesi, että vekseliä ei ikinä makseta takaisin.”
Koskaan ei mistään pidetty kirjanpitoa, rahat kulkivat miten kulkivat. Ne kulkivat Puolakan päähänpistojen mukaan.
”Sen jengin päällä roikkuu kirous, että kaikki raha-asiat menevät aina perseelleen. Se johtuu tavasta, jolla asioita hoidetaan. Ratkaisut menevät maanläheisiksi, kun tulee nälkä.”
”Saarenmaan bisneksistä en tiedä yksityiskohtia. Idea on kai se, että Puolakka etsii vetäytymispaikkaa, jossa voisi elää joukkonsa kanssa. Ihan kuin Mao Tse Tung sisseineen.”
Hiljakkoin eräs uskollinen puolakkalainen kuoli autokolarissa. Tiettävästi mies oli aikoinaan pannut asunnostaan saamansa rahat maolaisten kirjapainoon, ollut aina mukana itulaisten joulupukkipalvelussa. Kolme vuotta ennen kuolemaansa hän oli nostanut pankista puolen miljoonan markan lainan, ja tehnyt samana päivänä testamentin Puolakan kahden ”assistentin” hyväksi. Henkivakuutuksen edunsaajiksi oli merkitty samat henkilöt. Asianajaja sai nämä luopumaan edustaan.
Perikunta on nyt lainanhoidon kanssa liemessä. Rahojen kohtalosta ei ole tietoa.
Jotain siinä on.
”Ei tosta (maolaisuudesta) ikinä pääse eroon täysin”, Laakia sanoo itsestään.
Rassaako sinua ympäristöaktivistina se, että ympäristöliikkeestä on vallankumouksellisuus jäänyt pois?
”Kyllä pikkusen. Se lepsuus, joka näkyy joka asiassa.”
”Roskaa.”
Puolakan apuri, joka ei halua nimeään julki, kommentoi Laakian muisteloita: roskaa joka lause.
”Jos joku on henkistä terroria, niin toi on sitä.”
Apurin mielestä itulaisista kirjoitettaessa pitäisi tuoda kunnolla esiin heidän ideologiansa sisältö.
Apuri ei suostu haastateltavaksi lehden tähän numeroon, eikä Puolakka. Apurin mukaan Laakian puheiden yksityiskohtaiseen oikaisemiseen menisi monta päivää.
Kun apuri soittaa ja uhkailee raastuvalla, voi kuulla miesäänen antavan hänelle korvan juuressa ohjeita.
Kuva: Riitta Sourander.
Kuvateksti: Ex-sissi. Raimo Laakia poseeraa kuvaajalle muutama kuukausi sen jälkeen, kun lähti itulaisten porukoista vuonna 1986.