Kokemus Matti Puolakasta on, että hän koki itsensä muita fiksummaksi. Saattoi hän tietysti sitä olla tai olla olematta, tilanteesta ja yksityiskohdasta riippuen.
Mieleen muistuu tapaus ”ensimmäisen keskuskomitean” ajalta, vuosi saattoi olla 1970 tai 1971. Tuolloin olimme kovin ortodoksisia vanhamarxilaisia, puheenaiheemme pyörivät Hrushtshevin revisionismin ja SKP:n arvostelussa, Stalinin ja Maon tekstien opiskelussa.
Istuimme kivijalkakahvilassa Mannerheimintien varrella Uuden ylioppilastalon korttelissa. Myöhemmin niiden isojen ikkunoiden taakse taisi tulla pankkikonttori. Oli päiväsaika, harmaa keli, saattoiko olla jopa aamupäivä. Meitä oli kourallinen: Seppo Merinen, oliko Pekka Merinen, Heikki Pihlaja, Kari Jaakkola, Kari Varis, Bjarne Nitovuori? Peter Nilsson ei liene ollut. Mielikuvani nimien osalta on hatara.
Puolakka halusi kertoa kovin huolestuttavan tapauksen. Hän oli äsken, ehkä eilen, ollut kadulla kävelemässä ja menettänyt puhekykynsä! Hän ei ollut juonut alkoholia tai käyttänyt lääkkeitä tai aineita. Aivokohtaus oli tullut yllätyksenä. Oliko myös kävelykyky hävinnyt, sitä en kertomuksesta muista. Kohtaus oli kestänyt jonkin aikaa, mutta hän ei ollut pyörtynyt eikä kaatunut. Ajan päästä puhekyky ja normaali olo oli palautunut.
Kuuntelimme nenä valkoisena. Meille oli ihan uutta että noin voi tapahtua. Miten asiallemme käy, jos Matti putoaa pois, sairastuu tai kuolee! Pienessä yhteisössämme hänet koettiin aivan avainhenkilöksi. Matti oli noin 23-vuotias, minä 19 tai 20 v. Maolaisryhmän kasvupyrähdys oli tuolloin vielä edessäpäin.
Kohtaamisia, kokouksia, palavereja oli tuohon aikaan loputtomasti eikä niitä juuri muista. Tuo jäi mieleen messiaanisen tunnelmansa vuoksi.
Onko jollain muistikuvaa tuosta kohtauksesta? Ja muista samantapaisista?
Dokumentissa 6 (kirjeessäni Olli Santavuorelle, kohdassa tammikuu 2017) olen kuvannut toisen messiaanisen hetken. 1993, runsas 20 vuotta myöhemmin, tokkurainen Matti istuu (jälleen pienen kenraalistonsa ympäröimänä) Helsingin keskustan kuppilassa ja hokee ”tämä on murha”. Paikkakin on vain parinsadan metrin päässä edellisestä. Välissä on ollut pienen kansalaisliikkeen nousu, lasku ja näivettyminen. Oppi on muuttunut psykologismiksi ja ryhmä mikrolahkoksi. Mutta fiiliksessä ja messiaanisessa asetelmassa on samaa. Ja Matin arvovalta ryhmänsä keskellä – jos mahdollista – vieläkin suurempi.
Kolmannestakin samanhenkisestä tapahtumasta olen kuullut. On sattunut 1990-luvulla Vuosaaren nuotiolla. Matti on kerrassaan kypsynyt opetuslastensa osaamattomuuteen ja vetoaa toivottoman ahdistuneena. Lähipiiri pitää hänestä kiinni, ettei hän hyppäisi tuleen!
Askarruttaa, mikä on ”aitoa” ja mikä ”tietoista manipulointia”? Vai voiko niitä Matti Puolakan tapauksessa edes erottaa toisistaan?
Olisiko lopulta jopa niin, että opetuslapsetkin alkoivat matkia messianistisia kohtauksia, kukin omilla mausteillaan?
Vielä tänäänkin olen näkevinäni niin itsessäni kuin kourallisessa nykypuolakkalaisia huomattavaa besserwisserismiä. Matin lumopiirissä sosiaalistuneet ovat useasti niitä, jotka uskovat ”tietävänsä paremmin”.
Tiesi Raimo Laakia 23.5.2023