Hesari kirjoitti 13.3.2017: ”Kaikki Suomen maolaiset, muistelkaa! – Kansan arkisto kokoaa äärivasemmiston vaiheet”.
Kyseessä on Raimo Laakian yksin alulle panema projekti jota Kansan Arkisto on huijattu tukemaan. Tietääkseni muutama ihminen onkin jo ollut yhteydessä Kansan Arkistoon ja ihmetellyt heidän osuuttaan tässä hankkeessa. Uusi historia ry aikoo tehdä myös virallisen vastalauseensa. Tätä yhdistystä ja sen jäseniä mustamaalataan surutta Laakian sivustolla (muistejamaolaisuudesta.fi).
Minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen
Laakian hanke on rikollinen nimeä myöten: ”maolaisuus”-leima on täysin asiaton, etenkin kun se yhdistyy pahimpaan mahdolliseen ”lahkolais”-leimaan.
Raimo Laakian sivustolla nimeltä mainiten suoritetut Ad hominem hyökkäykset jatkuvat tähän päivään asti – ja koko ajan puhutaan ”maolaisista”.
Eihän ketään entisiä taistolaisia, esim. yliopistotutkijoita, poliitikkoja, kulttuuriväkeä, jatkuvasti nimitellä ”taistolaisiksi”, saatikka ”stalinisteiksi”. Toisaalta jos katsotaan vaikka EU:n johtavia poliitikkoja ja muita mielipidevaikuttajia niin moniko heistä on nuoruudessaan ollut jonkin sortin vasemmistoradikaali – ei heitäkään 40-50 vuoden päästä jatkuvasti nimitellä ”trotskilaisiksi”, ”anarkisteiksi” ja – niin – ”maolaisiksi”.
Emme edes 1970-luvulla kutsuneet itseämme ”maolaisiksi”. Järjestömme nimi oli MLR (marxilais-leniniläiset ryhmät, 1973-77). Sillä tahdoimme ilmaista mihin aatetraditioon tukeuduimme, erotuksena kaikenlaisesta hihhulismista, mikä siihen maailmanaikaan oli yleistä.
MLR lakkautettiin tietoisella päätöksellä v. 1977, koska mielestämme marxilainen ajattelutapa ei mitenkään kyennyt selittämään ajan uusia haasteita. Erityisesti marxilainen ihmiskäsitys piti mullistaa, mutta myös marxilainen filosofia systeeminä. Sen jälkeen ei Suomessa ole minkään sortin ”maolaisuutta” ollutkaan. Siis ei neljäänkymmeneen vuoteen.
Missä Laakia – siellä riita
Lähdettyään Vaihtoehtoliike Idusta (joka perustettiin v. 1978 uusien ajatustemme pohjalle) Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu Vihreiden puolueosastosta. Naapuriaan Ari Vatasta vastaan hän riiteli pikkumaisesti, järjettömästi ja intohimoisesti, mistä oli Hesarissakin juttu. Tämän jutun perusteella kirjoitimme seuraavan vastineen:
”En tunne Ari Vatasta, mutta päätellen siitä miten paljon Raimo Laakia häntä vihaa, hänen on täytynyt tehdä jotain jaloa.”
(Vastine jäi sillä kertaa pöytälaatikkoon.)
Riideltyään siellä sun täällä aikansa, Raimo Laakia palaa aina varsinaiseen kohteeseensa: Matti Puolakkaan.
Raimo Laakian psykologian ymmärtämiseksi olisi syytä katsoa Milos Formanin filmi Amadeus. Päähenkilö on Salieri, joka todella rakastaa Mozartin musiikkia ja haluaisi säveltää kuin Mozart, mutta tietää olevansa tämän rinnalla keskinkertaisuus. Niinpä hän sairastuu kateuteen, polttaa ristinsä ja ryhtyy murhatekoon. Riippumatta siitä pitääkö filmi historiallisesti paikkansa, se kertoo totuuden ihmisluonnosta. Noin voi ihmiselle todella käydä.
Pahin kateuden muoto on kateus oikeudentajua kohtaan. Raimo Laakian kohdalla ongelma on se, että se nerokas ihminen jonka hän on ottanut hampaisiinsa, nimittäin Matti Puolakka, ei ole esiintynyt julkisuudessa pariinkymmeneen vuoteen. Ainoa mitä suuri yleisö hänestä tietää, on juuri – Laakian (ja veljeni Olli Santavuoren) kateelliset parjaukset.
Pienemmissä piireissä Puolakan saavutukset kyllä tiedetään, ja Raimo Laakia tietää ne aivan hyvin.
Mistä kateus kumpuaa?
Laakia valitsee huolella sen, mistä hän EI kirjoita, ei vahingossakaan. Ei sanaakaan Matti Puolakan filosofisesta elämäntyöstä ja aiemman, julkisenkin toiminnan ajalta olleista kiistattomista ansioista.
Laakialla itsellään ei ole mitään sanottavaa niihin lukuisiin kysymyksiin, joihin Matti Puolakka on luonut omaperäisen näkemyksen. Taitavana juonittelijana Laakia ei edes yritä kommentoida yhtäkään asiakysymystä. Esimerkiksi nyt vaikka seuraavia:
- Mikä on marxismin paikka aatehistoriassa?
- Mistä johtui sosialistisen maailmanjärjestelmän nousu ja tuho?
- Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen syvimmät syyt.
- Aikakauden vaihtuminen, informaatio-teknologisen vallankumouksen yhteiskunnalliset vaikutukset (erotuksena aikaisempiin, teollisiin vallankumouksiin).
- Suomen lähihistorian yhäkin salatut kipupisteet – ja miten niitä tulisi käsitellä.
- Globaaliyhteiskunnan muodostuminen, eettisen kansalaisyhteiskunnan rooli siinä.
- EU:n kriisi – perimmältään laillisuuskriisi?
- Kansalaisten totuusfoorumi ja totuuskomissio pysyvinä valtioeliminä jokaiseen maahan?
- Mikä on filosofian peruskysymys nykyaikana?
- Miten tulisi arvioida esihistoriatutkimuksen mullistavia uusia löytöjä, ja miten ne kumoavat marxilaisen, miten muiden aatetraditioiden ihmiskäsitykset?
- Mitkä ovat ihmissuvun historian perusvaiheet ja ihmisen lajihistorian perusopetukset?
- Mikä on ihmisen ja eläimen ero?
– sanalla sanoen lainatakseni Matti Puolakan v. 1982 julkaistun kirjan otsikkoa: ”Mikä ihminen on?”
Tuossa kirjassa, muuten, esitettiin tietääksemme edelleenkin ainoana maailmassa marxilaisen filosofian kaikkien osa-alueiden systemaattinen kritiikki ja siihen perustuva näkemys Kiinan kulttuurivallankumouksen epäonnistumisen syihin. 1980-luvun lopulla Matti Puolakan ajattelu irtautui kokonaan marxismin raameista. Silloin oli käynyt selväksi, ettei sosialismi missään muodossa voi olla vaihtoehto. Laillisuusperiaatteeseen nojaava demokraattinen markkinatalous on ainoa perusta jolle voidaan luoda uutta yhteiskuntanäkemystä.
MLR:n keskustelukulttuuri oli poikkeuksellisen rehellistä
Kaikista yllä luetelluista kysymyksistä Matti Puolakalla on omaperäinen kanta. Hän tulee julkaisemaan näkemyksensä Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjassa.
Väittelysanakirja on kaikille laillisille mielipiteille avoin. Siinä käyttäjiä rohkaistaan esittämään mielipiteensä mahdollisimman kärkevästi omaa kantaansa puolustaen. Tasapuolisuus toteutuu niin, että erilaiset mielipiteet julkaistaan rinta rinnan, ja käyttäjien on pakko hyväksyä omiin väittelypaneeleihinsa myös aivan vastakkaisia näkemyksiä.
Tämän ehdotuksen juuret ovat syvällä MLR:n keskustelukulttuurissa. Se oli 70-luvun poliittisten nuorisoliikkeiden piirissä ainutlaatuista. Nimenomaan Matti Puolakan aloitteesta MLR:n aineistossa julkaistiin pahimpien vastustajiemme meidän vastaisia vääristeleviä kirjoituksia. Jäsenistöä kehotettiin lukemaan vastustajan lehtiä ja käymään muiden liikkeiden tilaisuuksissa. Myös liikkeen sisäisissä väittelyissä kaikki älyttömätkin kriittiset puheenvuorot monistettiin ja käsiteltiin kaikissa pienryhmissä.
Nimenomaan Matti Puolakan aloitteesta MLR:ssä opittiin noudattamaan sivistyneen väittelykulttuurin periaatteita, erityisesti antamaan pahimmallekin vastaväittäjälle tunnustusta silloin kun tämä sen ansaitsee. Tähän liittyen MLR:ssä käytiin kiivas väittely suhtautumisesta taistolaiseen liikkeeseen. Tuossa väittelyssä veljeni Olli Santavuori jäi kirkaasti häviölle. Enemmistö asettui Matti Puolakan edustamalle kannalle, joka oli paitsi jalo, myös tervejärkinen.
Juuri keskustelukulttuurin vuoksi MLR oli ulkonaisesta poliittisuudestaan huolimatta varsin epäpoliittinen liike – lähempänä yliopistoa kuin poliittista järjestöä. Niin oli myös toimintamme, jossa kaikenlainen kulttuurin harrastus ja elämänfilosofiset pohdiskelut olivat tärkeässä asemassa. Me emme pitäneet kiinalaisista filmeistä niiden kiiltokuvamaisen propagandistisuuden vuoksi. Sen sijaan luimme kaunokirjallisuuden klassikkoja ja kuuntelimme paitsi rokkia, myös klassista musiikkia. Täytyy olla kovin musta sydän ihmisellä joka kaiken tämän tahtoo painaa lokaan.
Toden totta! Ryhdytäänpä muistelemaan!
Keskustelukulttuurimme ainutlaatuisuutta Raimo Laakia ei voi kiistää. Hän yrittää kyllä. Hänen (ja Ollin) mielestä Matti Puolakka omaa jonkinlaisen taikurimaisen manipulaatiotaidon jonka avulla hän on lähes hypnotisoinut ystävänsä ja tukijansa olemaan kaikesta samaa mieltä.
Tosiasiat ovat 100 % päinvastaiset. Totta kai Matin persoona on vaikuttava. Jos katsoo hänen elämäntyötään, niin on selvää että hän on poikkeusyksilö. Mutta puolustaessaan jotain näkökantaa Matti vetoaa aina järkeen, argumentteihin, eettis-intellektuaalisiin perusteisiin. Hän ei ole millään tavalla hyötynyt siitä tiestä, jonka on valinnut – vaan päinvastoin, joutunut henkilökohtaisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kärsimään totuudenrakkautensa vuoksi. Hänellä jos kellä olisi syytä olla katkera. Siitä huolimatta hän on hyväntuulisin ja anteeksiantavin ihminen jonka tunnen.
Kukaan ei voisi olla kauempana manipulaattorista. Jos Laakian ja Ollin henkilökohtaisissa panetteluissa olisi edes siteeksi totta, se ei kenties tuntuisi niin pahalta. Mutta kun vale on sataprosenttinen, siinä on jotain väkivaltaista. Sitä voidaan kutsua kulttuurifasismiksi, vaikkei mistään sturmgruppeneista olisi kyse.
Se on MV-lehden ja Breitbart Newsin keskustelukulttuuria. Laakia ja Olli ovat siinä loistaneet Suomessa jo kauan ennen Ilja Janitskinia.
MLR:ssä (ja kaikissa myöhemmissä projekteissamme) erimielisyyttä paitsi sallittiin, myös kannustettiin, mutta keskustelukulttuurissa vaadittiin asiallisuutta. Tästä syystä monet, joiden kannat (ja usein suoranaiset älyttömyydet) jäivät väittelyssä tappiolle, ottivat nokkiinsa ja ryhtyivät parjaamaan entisiä ystäviään. Sehän oli suomettuneen Suomen oloissa helppoa. Niin sai heti suosiota ja nostetta uralle.
Minutkin esitetään näissä jutuissa sydämettömän manipulaattorin uhriksi, mistä roolista tahdon kieltäytyä. Sen vuoksi, ikävä kyllä, tämä koiratappelu on käytävä.
Kuten sanottu on: ”Yksi valehtelija ehtii valehdella enemmän kuin 10 rehellistä ihmistä ehtii vastata.”
Laakian valheet ovat yksinkertaisia ja älyttömiä, mutta jos niihin kerran kunnolla aikoo vastata, se vaatii aika lailla palstatilaa. Etenkin kaikki se, mistä hän vaikenee – eli koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut. On myös syytä käsitellä sitä, mitä kaikkia taustahahmoja ja korvaankuiskuttelijoita tässä on ollut. Silloin kysytään: ”Kuka hyötyy”. Sen vuoksi perustan erillisen blogin, jossa käyn läpi kaiken asiaan kuuluvan. Sinne tulee myös muita muistoja – toden totta! Ryhdytäänpä muistelemaan!
Historian roskatynnyri odottaa
Tietääkseni monetkin ihmiset ovat kirjoittamassa Laakian panettelusivustolle omia muistojaan. Toivon mukaan syntyy muitakin blogeja.
Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan.
Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.
Raimo Laakian muistejamaolaisuudesta -parjaussivustolla on 12.6.2017 kirjoitus jossa kerrotaan roskapostihyökkäyksestä sivustolle.
”Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli,” kirjoittaa Laakia, ja osoittaa syyttävän sormensa ”nykypuolakkalaisiin”. Hyökkäyksen johdosta on sivuston kommentointimahdollisuus poistettu.
Lähetin seuraavan sähköpostin Laakialle 13.6.2017:
”Raimo Hyvä
Et ehkä tiedä, että jokaiseen WordPress-sivustoon on välttämättä asennettava lisäosa (plugin) nimeltä Akismet. Se on ilmainen. Se torjuu tehokkaasti kaikki roskapostihyökkäykset.
Jos tarvitset neuvoja, voin auttaa. Saat myös neuvoja WordPress Suomi Facebook-sivustolta: https://www.facebook.com/groups/279698319038456/
Varmastikin julkaiset tämän ystävällisen neuvoni. Ja perut aiheettomat syytöksesi.
Muissa asioissa palaamme asiaan myöhemmin kun ehdimme.
terv. Heli Santavuori”
Mitään vastausta ei ole tullut, eikä sivustolle mitään mainintaa ystävällisestä neuvostani puhumattakaan väärien syytösten perumisesta. Ja kommentointimahdollisuus pysyy poistettuna. Tämä jos mikä osoittaa mikä Laakian projektin tarkoitus on.
Kuvateksti: Missä Raimo Laakia, siellä riita.
Heli Santavuori
……….
Poisto- ja häirintäyritysten jälkeen pelottaa avata Heli Santavuorelta tulevia viestejä ja liitteitä.
Mutta sainpa lopulta tämän julkaistua. Lennokas tyyli konkretian kahleita vailla. Arvokas kuvaus nykypuolakkalaisesta mielenmaisemasta.
On mairittelevaa löytää itsensä Milos Formanin seurasta ja lukea lunastaneensa paikkansa maailmanhistoriassa, silti toivoisin vähempi kehuja, vähempi toiveiden maalailua, enempi faktoja. Enempi konkreettisia muistoja maolaiselta matkalta.
Kiinnostava olisi myös kuvaus, mitä nykypuolakkalainen aktivisti tekee. Miten elämä poikkeaa vanhan maolaisaktivistin elämästä tai ympäristöaktivistin elämästä? Tai sen kuuluisan tavallisen ihmisen elosta, johon itseämme aina silloin tällöin aika ylemmyydentuntoisesti vertasimme.
Mielenkiinnolla odotan lisää.
Raimo Laakia 3.10.2017