41. Jehovantodistajan ihana kosketus

Olen jo purkanut teltan ja lopettelen aamiaistani nuotiolla Ristikallion vieressä. Kallionkieleke on niin jyrkkä, että uskalsin illalla vain vaivoin kurkistaa alas. Ja nyt sillä istuu pitkänhuiskea nuori nainen, heiluttelee jalkojaan rotkon päällä. Vieressä toinen.

Emme malta olla moikkaamatta. Naiset aikovat tehdä kierroksen rotkon pohjalla ja lähden päiväreppu selässäni mukaan. Sammaloituneiden lohkareiden seassa ponnistellessa he kertovat jonkin uskonnollisen tarinan, joka paikkaan liittyy tai ainakin voisi liittyä ja selittää nimen. Enää, 29 vuotta myöhemmin, en osaa palauttaa tarinaa mieleeni. Rotkon pohja on tavattoman sammaleinen, aurinko paistaa sinne tuskin koskaan ja ilmanala on kostea. Kontrasti Ristikallion kielekkeeseen kymmeniä metrejä ylempänä on iso. Elokuun alun lämpöinen kesä, melkein helle. Ei ole kylmä nukkua teltassa ja laavulla.

Pitempi on äänessä. Toinen on hyvin hiljainen. Hän sanoo olevansa oppimassa.

Tyttö on puheissaan suvereeni. Kuuntelee, kommentoi, selittää oman kantansa, ei tyrkytä. Ihanasti kunnioittaa kuulijaansa. Tunnen jehovalaisuuden vain tavanomaisena oviriesana Helsingin Kalliossa eikä se minusta ole koskaan ollut kovin mielenkiintoista. Tämä nuori nainen on toista maata.

Ei hän kaikkia opin syvyyksiä selosta. Enkä minäkään. Kerron ympäristöaktivismistani, mainitsen maolaisuuden, mutta en uppoudu Maon kansansodan yksityiskohtiin.

Myös hän on huolissaan elämän kukoistuksesta maapallolla. Ja kannattaa ympäristöliikettä.

Palaamme ylös kielekkeelle. Pakkaan rinkkani ja lähdemme kolmistaan polkua etelään. Kertoilen lapsuudestani, Lemmulan metsästä, Piekkalanniemestä. Syvälammen motelli on hänelle tuttu, hänen ystävänsä on järjestänyt siellä hääjuhlat seurakuntalaisille.

Ihaillen sanon, että varmaan hänen lapsuutensa on ollut onnellinen. Kaikkea muuta, hän vastaa muttei ala selittämään. Hänellä on ”oma seurakunta”. Ajattelen heti, että hän johtaa sitä.

Illaksi päädymme myllytuvalle. Kymmenkunta satunnaista toisiaan tuntematonta patikoijaa levittelee makuualustansa ja -pussinsa lankkulattialle siskonpetiksi. Aurinko on jo laskenut, joku vielä hiljakseen jutustelee.

Uskaltaudun. Pyydän saada pitää häntä kädestä. Kun luottavaiset sormet löytävät käteni, värähdys tuntuu vatsanpohjassa saakka. Juttelemme vielä hetken. Vanhempi retkeilijämies kysyy ilmeisellä empatialla tyttöjen selän takaa, kauanko olette tunteneet toisenne.

Yö pimenee. Pientä tuhahtelua, kuorsaustakin, hyttysiä. Kohtaamisen yllä leijuu molemminpuolinen kiltteys ja ujous. Ajattelen olevani vielä nuori. Maailma on vasta alussa. Ja mikä on maailmassa rikki, on korjattavissa.

Aamueväiden jälkeen patikointi jatkuu. Ennen puoltapäivää tasaisen mäntymetsän keskellä risteyksessä tytöt lähtevät länteen. Annan lapulla yhteystietoni. Toivon ja tarkoitan, että hän ottaisi yhteyttä, mutta en sitä ujoudeltani saa täsmällisesti sanottua.

Tutkimusaseman leirintäalueella istun teltassa ja kirjoitan ihastuneena päiväkirjaani. Repun painon pienentämiseksi minulla on mukanani vain irtolehtiä enkä vuosikymmenten päästä enää osaa löytää matkan kirjoituksia…

 

Syksyllä Karjalankadun oven takana on kaksi mummoa raamatut kädessä. Vedän oven kiinni. Aika tyly olen.

Muutaman kuukauden päästä tulee mummo ja kaunis teini-ikäinen blondi, joka on selvästi nähnyt vaivaa ollakseen viehättävä. Vedän oven kiinni. Olen melkein loukkaantunut. Enhän minä nyt ole kiinnostunut kenestä tahansa kaunokaisesta, vaan Sinusta, joka olet aivan erityinen!

Arvelen kuitenkin, ettei Hän henkilökohtaisesti ole lähettänyt saarnaajia ovelleni, vaan toimittanut yhteystietoni Kallion alueen seurakuntaan, josta jehovantodistajain 150-vuotisen ohjesäännön mukaan käydään mielenkiintoiset henkilöt aina silloin tällöin tsekkaamassa.

Vuosikymmenen kuluttua muutan Sipooseen. Pihalle tulee vanhempi mies raamattu kädessä. Selitän, että en usko uskontoon, vaan luontoon ja järkeen. Että erosin kirkosta heti kun täytin 18 vuotta ja uskontonumeroni oli silloin kymppi.

Kuulehan sinä siellä jossakin, joka pidät todistajaliikkeen käännytystyön arkistoa: lähetäpä valokopio henkilökortistani!

 

Vuosikymmenten mittaan muistelin silloin tällöin lämmöllä kohtaamista Kainuussa. Jossain vaiheessa tajusin, että Hänen kiehtovuutensa perustui maolaisuuteen. Hän oli elänyt monelta osin samankaltaisessa karismaattisessa liikkeessä. Hänen symboleillaan oli eri nimet mutta syvä sisältö sama. Liikkeen käytöstavat, kertomukset, eleet, ilmeet, äänenpainot olivat menneet sieluun ja silmiin. Ja kuin huomaamatta Oulangan polulla olin taas kotona. Sielunsisko.

 

Löysin kirjan ”Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Atena 2015.” Hämmästyin yhtäläisyyksiä. Kirjalle voidaan antaa anteeksi, että se kampanjoi yhden uskonnollisen suuntauksen (liberaali kristillisyys) puolesta toista suuntausta vastaan. Faktat kuitenkin lienevät kirjassa totta. Vanhalle maolaiselle kirja tarjoaa muutama kymmen oivallusta.

Myös ”uskontojenuhrientuki.fi” ja ”johanneksenpoika.fi” tarjoavat ajateltavaa.

 

Käännytys

Keskeisenä ajatuksena kummallakin liikkeellä oli ja on voittaa uusia ihmisiä puolelleen ja johdattaa heidät vahvaan sitoutumiseen. Kummallakin työ takkusi ja takkuaa kaiken aikaa.

 

Odotus

Jehovantodistaja odottaa maailmanloppua, puolakkalainen Matin teorian ilmestymistä. Kummankin on määrä tapahtua aina lähitulevaisuudessa. Maailmanloppua on odotettu rapiat sata vuotta, Puolakan teoriaa 33 vuotta. Odotuksen toteuduttua alkaa optimistinen puuha: päästään rakentamaan Paratiisia (maailmanloppu ei siis tuhoa jehovantodistajia, vaan kaikki muut ihmiset) / ihmiskunnan asioiden hoitamiseen tulee vihdoinkin järkeä, kun Matin filosofia ohjaa päätöksentekoa.

 

Karismaattinen auktoriteetti

Vahva yhtäläisyys on karismaattisen johtajan rooli. Jehovalaisilla ongelmaksi tosin nousee, että seurakuntia on Suomessakin muutama sata eikä 17 000 jäsenen joukosta löydy osaavaa karismaattista tyyppiä joka seurakuntaan. Seurakunnan täysmiehinen ”vanhemmisto” ei läheskään aina yllä riittävään karismaan. Vahvan auktoriteetin seurassa työskentely lyö ajan mittaan leimansa jokaisen mukana olevan persoonallisuuteen.

 

Tienraivaaja = kaaderi

Käännytystyölle erityisen omistautunut toveri on jehovantodistajuudessa ”tienraivaaja”, maolaisuudessa ”kaaderi”. Samankaltaisuutta alleviivaa jopa piirre, että tienraivaaja on usein luopunut opiskelusuunnitelmistaan, työstään ja perheen perustamistoiveistaan. Omat ratkaisuni opintojen osalta menivät 1970-luvulla juuri noin.

 

Salaliittojen pelko

Jehovantodistajat pelkäävät ulkomaailmaa, jossa vaanii saatana-nimisen olennon agentteja. Nämä demonit (latojan huomautus: olisiko ”demoni” ”meemin” alalaji?) voivat liidellä vapaasti ja myös asua esineissä, kirjoissa ja nettisivuilla, joista ne voivat siirtyä ovelasti ihmisten aivoihin.

Nykypuolakkalaiset pelkäävät KGB-FSB:n tappajia (dokumentit 2 ja 5) ja liikemiesten salaliittoja (dokumentti 20). Kiinanmatkalla (noin 1972) Puolakka pelkäsi, että hänet pidätetään Neuvostoliiton tullissa, mistä aiheutui hassu viinapullovälikohtaus. Laukaan kommuunissa (noin 1978) hän määräsi haulikkovahdin yöksi. Vanhan kuppilasta itse iskemänsä nuoren hehkeän naisen Puolakka uskoi olevan lähetetty varta vasten tuhoamaan hänen elämäntyönsä (dokumentit 14 ja 20). Pelättävien listalla ovat myös vaitonaiset kannattajat (dokumentti 35) ja toimittajien ammattikunta (dokumentit 2 ja 34).

 

Historian unohtaminen

Todistajilla on ollut muutaman kerran maailmanlopun päivämäärä kalenterissa.

Dokumentissa 10 Iris Keinänen sanoo ”oikeita maolaisia oli paljon Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa, mutta ei koskaan Suomessa”.

Dokumentissa 34 Heli Santavuori kirjoittaa ”minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen”.

Kiistäminen on hassua. Saman liikkeen jatkumosta on kysymys. HMLS:stä nykynetin humanpath.net/dabating-encyclopedia/-sivustoon.

 

Karttaminen eli laumahylkäys

Kummatkin karttavat erotettuja ja karanneita ja käyttävät ylenkatsotuksi joutumisen uhkaa vallan välineenä. Nykypuolakkalaiset sanoivat karkaamassa olleelle Tomas Brunilalle 1980-luvun puolivälissä ”me ei tulla sun haudalle”. Eikä tätä sanottu vitsinä. Meni kahdeksan vuotta ja se hauta oli olemassa.

Jehovantodistajat kutsuvat poislähteneitä ”eläviksi kuolleiksi” (sivu 268).

Toki molemmissa lahkoissa yksittäiset ihmiset myös osaavat käyttää huomattavaa inhimillistä kekseliäisyyttä karttamisen mitätöimiseen.

Yllytänkin vanhoja ja uusia maolaisia käymään Tomas Brunilan (s.1.2.1944 k. 7.5.1993) haudalla. Hauta näkyy Helsingin Lapinlahden pyörätielle kun ajaa Hietarantaa kohti. Näin saadaan edes yksi väärämielinen fatwa neutraloitua.

 

Itsemurhat

Kirjan sivuilla 251, 253 ja 345-363 Aila Ruoho kertoo järkyttävistä itsemurhista, joita on tapahtunut ryhmänjohtajien kuulusteltua seurakuntalaisia hairahduksista.

Maolaisten joukossa sattui paljon ennenaikaisia kuolemia (dokumentit 2,6 ja 9).

 

Yhteisön hurma

Yleisinhimillinen piirre, mutta pistää silmään.

Vartiotorni-lehti 1999:

”Millainen rohkaisun lähde kristilliset kokoukset ovatkaan! Ja miten virkistävältä tuntuukaan sellaisten rakkaudellisten veljien ja sisarten seura, jotka ovat kiinnostuneita meistä ja haluavat auttaa meitä kestämään loppuun asti! Meillä ei ole varaa vähätellä tätä Jehovan rakkaudellista järjestelyä.”

Ja Vartiotorni 2010:

”Olipa rakentava kokous! Epäilemättä olet joskus sanonut näin oltuasi läsnä valtakunnansalissa pidetyssä kokouksessa. Seurakunnan kokoukset ovat tosiaan rohkaisevia, eikä tämä ole yllättävää.”

Pia Länsmanin Mietteitä Malmilta-blogi 2017:

”Iltapäivä ja ilta menivät Kuusijärvellä ystäväpiirimme kesätapaamisessa. Ihania ihmisiä, keskusteluja, runonlausuntaa, makkaranpaistoa, yhteislaulua, uintia ja auringonpaistetta.

Myöhemmin illalla ehdin vielä kasvimaalle kastelemaan, rikkaruohoja nyppimään ja viilentämään omaa ylikuumentunutta päätäni.” (mietteitamalmilta.blogspot.fi/2017).

Heli Santavuori dokumentissa 34:

”Koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut…”

 

Vaino

Kummatkin kokevat olevansa vainottuja. Jehovantodistajat tosin ovat oikeastikin, esimerkiksi Venäjällä. Kirjan sivulta 167:

”Jehovan todistajille opetetaan vainon olevan merkki siitä, että he ovat ainoa oikea uskonto. Mitä voimakkaampaa vainoa, sitä lähempänä ”lopun päivä” on ja sitä kovemmin on pidettävä kiinni omasta uskosta. Tämä on nerokas ja toimiva pyörä: sen sijaan, että todistajien uskonopetusten tai järjestön kritisointi saisi yksittäiset todistajat miettimään ja kyseenalaistamaan asioita, heidät on opetettu sulkemaan silmänsä ja korvansa entistä tiukemmin ja uskomaan, että loppu tulee ihan juuri – ja että juuri nyt olisi typerää luovuttaa. Vainona pidetään ennen kaikkea entisten Jehovan todistajien (arvostelevia) näkemyksiä järjestöstä. Kirsti.”

 

Exät leimataan rikollisiksi

Aila Ruoho kirjoittaa sivulla 40, että todistajat uskovat itse olevansa hyviä ja jopa muita parempia ihmisiä. Vartiotornissa rinnastetaan pahuus ja rikollisuus entisiin Jehovan todistajiin.

Puolakkalaiset pitävät poislähteneiden kritiikkiä rikollisena kulttuurifasismina (dokumentit 5 ja 34).

 

Kritiikkikanavat tukitaan

Kun todistaja ilmoitti eroavansa seurakunnasta, 150:stä facebookkaverista 122 lähti kerralla.

Kun Olli Santavuori julkaisi muistelmansa, Heli Santavuori yritti uudelleen ja uudelleen saada veljeään poistamaan tekstistä Matti Puolakkaa koskevat kohdat (dokumentti 6). Myös tätä muisteja-sivustoa on yritetty vaientaa (dokumentit 29, 33 ja 34). Jopa paperilehti Vihreän Langan toimitukseen tunkeuduttiin julkaisemisen estämiseksi (dokumentti 18).

 

Kriitikot leimataan mielisairaiksi

Aila Ruohon haastateltu kertoo kirjan sivulla 216, miten entisten jehovantodistajien kriittiset nettisivut leimataan mielenvikaisten kirjoittamiksi. Sama leima on käytössä nykypuolakkalaisilla muun muassa dokumenteissa 5, 19 ja 34. Puolakkalaisten kohdalla asia on kaksinkerroin humoristinen siksi, että 1970-luvulla oikeutetusti pilkkasimme Neuvostoliittoa siitä, että se sulki toisinajattelijoita mielisairaaloihin. Ja pilkkasimme taistolaisia, koska he hyväksyivät moisen menettelyn.

 

Karanneet

Kirjan sivulla 176 kuin nykypuolakkalaisten dokumenteissa 2,5 ja 34:

”Aktiiviaikoina en ollut yhteydessä pois jääneisiin, enkä oikeastaan tuntenut ketään erotettua kovin läheisesti. Pidin erotettuja pahoina luopioina, jotka katkeruuttaan keksivät todistajista valheita. Marke.”

Mutta dokumenttien 19 ja 20 kaltaiseen villiin luovuuteen eivät jehovantodistajatkaan yllä.

 

Kritiikin vastaanottaminen

Kirja lainaa psykiatri Hannu Lauermaa sivulla 41:

”Teoksessa Usko, toivo ja huijaus hän toteaa, ettei epäterveen uskonlahkon jäsen ymmärrä olevansa mukana sellaisessa. Jäsen on omasta ja yhteisönsä mielestä hyvällä asialla ja hyvässä seurassa. Kritiikkiä esittävät nähdään kielteisinä, sairaina tai kateellisina. Jos tulee ilmi ongelmia – seksuaalista hyväksikäyttöä, kirjanpitorikoksia, manipulointia tai kiristystä – ne kielletään, niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. On vain hellyyttä ja rakkautta, avunantoa ja kiitollisuutta, talkoohenkeä ja turhan byrokratian välttämistä.”

 

Teokraattinen sodankäynti = tarkoitus pyhittää keinot

Todistajaliikkeellä on jopa oma terminsä huijaamiselle, niin institutionalisoitunutta petkuttaminen on. Toki ei liene epäilystä, etteivätkö valtiot alati petkuttaisi kansalaisiaan esimerkiksi siirtomaahistorian, sodan, asekaupan, rasismin tai pakolaisten poisajamisen kysymyksissä. Kuitenkin ryhmän hyväksymät yksilöihin kohdistetut huijaukset tuntuvat astetta vastenmielisemmiltä. Esimerkiksi maolaisten rahankeruussa lainoja kerättiin tietäen, ettei niitä makseta takaisin (dokumentti 32).

 

Ylimielinen idealisti

Aila Ruoho esittelee sivuilla 408-409 psykologi Markku Ojasen termin ”ylimielinen idealisti”. Jehovantodistajuus, maolaisuus, puolakkalaisuus näyttävät leimallisesti olevan tällaisia ylimielisen idealistin liikkeitä.

 

Harrastelijalahko

Jehovantodistajien liike on ollut olemassa 150 vuotta ja sitä ennen kristillistä uskontoa jokunen tuhat vuotta. Kirjasta huokuu aikajanan pituus, miten tarkkaan jokaista askelta ja ajatusta myöten todistajien yhteisö on ohjelmoitu. Puolakkalaiset eivät ole näin valmiit, selvästikin harrastelijalahko.

 

Kun 50 vuotta sitten kesän 1968 punaisissa lauantaissa asetuin Matti Puolakan ja Peter Nilssonin peesiin, en kuuna päivänä olisi osannut kuvitella, että ajautuisin näin uskonnolliseen ryhmään. Mehän olimme järkeviä materialisteja ja ajattelun kannalla.

Mutta loogista se on. Ihmiskunnan kulttuurihistorian aikana on syntynyt valtava määrä oppeja, uskontoja, filosofioita, suuntauksia, liikkeitä, lahkoja, puolueita ja ryhmiä. Vaikka niiden sanat, teot ja symbolit poikkeavat jyrkästikin, pohjalla ovat samat asiat. Siten on mahdollista, että Kuusamon suvessa kohtaavat jehovalainen ja maolainen, kulkevat matkan sielunsiskoina männikkökankailla. Mahtavaa!

 

Mikä pelastaisi maolaiset?

Heli Santavuori kiteyttää dokumentissa 34 nykypuolakkalaisten pelastusoljenkorren:

”…kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä näiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä…”

Oljenkorsi – näkemyksen ja julkaisun odottaminen – on ollut julkilausuttuna ainakin viimeiset 33 vuotta. Ei se ole uskottava. Tuollaiseen ripustautuminen edellyttää uskonnollisuutta, ”antautumista jumalalle”.

On huomattava, että ei vain kannattajat, vaan nimenomaan guru itse ylläpitää illuusiota pian tulevasta menestyksestä (katso esimerkiksi dokumentti 32). Illuusio on niin gurulle kuin kannattajillekin elintärkeä.

Tie umpikujasta ulos voisi olla, että itsekukin tarkastelisi omaa henkilöhistoriaansa teini-iästä näihin päiviin. Saattaisi avautua, missä, milloin ja miksi maailmanparannuksesta tuli uskontoa. Tarkastelussa ei tarvitsisi luopua vääryyden vastustamisen ihanteesta eikä hyvyyden ja reiluuden puolustamisesta, jotka kaikilla epäilemättä alkumatkan siivittivät.

 

Mutta mikä pelastaisi jehovantodistajat?

Aila Ruoho paljastaa kirjassaan surkean totuuden. Keskeisin tehtävä, ovilähetystyö, ei juurikaan tuo käännynnäisiä, jehovantodistajuus Suomessa lähinnä periytyy perheissä. Tuhansia ja tuhansia tunteja käännytystyötä tehdään tuloksetta. Asiantila on kaukana muinaisten uskonnon perustajaisien haaveesta.

Lumisena pakkaspäivänä viime tammikuussa olin tapani mukaan koneella kirjoittamassa. Iso kuuma tuli paloi hellassa, savu nousi korkealle eikä pihalta katsottuna voinut olla epäselvää, että kotona ollaan. Kun nousin työnurkkauksesta keittiöön, huomasin pihapolulla jo poistumassa olleet kaksi vanhaa miestä. Tummissa vanhahtavissa talvitamineissa, kumarassa, hiljaisesti askeltamassa poispäin. Kummallakin samanlainen kenttälaukku, johon mahtuu sopivasti raamattu ja pieni määrä painotuotteita. Jäljistä päätellen olivat seisseet aikansa portailla, koputelleet. Kun en ollut huomannut, lähtivät sitten pois tohtimatta tulla sisään koputtamaan väliovia.

Lähetystyön vastaanotto ovilla on niin kielteinen, että vanhat miehet ovat peloissaan jo portailla, masentuvat.

Kuulkaa, ei tällainen käy. Tuhansia työtunteja ja jumalan hyviä resursseja tärvellään. Teidän on uudistuttava!

Selvää on, ettei Amerikan päämaja osaa uudistua. Tehtävä lankeaa siis Suomelle. Uudistajaksi nouskoon nuorehko nainen tai karismaattinen mamma.

Ja paratiisi on uudistuksen avain. Todistajien kirjallisessa materiaalissa on jo julkaistu ansiokkaita havainnekuvia. On aika mennä eteenpäin: tilattava Pöyryltä ja Eero Paloheimolta hankesuunnitelma ja rakennepiirustukset Suomeen rakennettavasta Paratiisista.

Peruskiven muurauspäivä, joka voi koittaa jo 2020, olkoon todistajuuden uusi pyhä vuosi, josta jumalallisen ihmiskunnan hieno muutos alkoi.

Voi sitä onnen ja kiitoksen määrää! Poispyyhityt ovat kärsimysten vuosikymmenet!

Raimo Laakia 16.4.2018

 

 

 

 

 

35. Aika paha juttu Demossa 1970

Vai oliko 1971 tai 1972?

Vaihdoin alkuvuonna 2005 muutaman sähköpostin Olli Santavuoren kanssa. Osaa tuosta kirjeenvaihdosta en ole enää löytänyt. Olli muun muassa kirjoitti, että kokee vieläkin huonoa omaatuntoa Demon julkilausumasta, jonka alkuvuosina annoimme. Joku demolainen oli ”tehnyt tekoja työväenluokkaa vastaan” ja hänet sitten paheksuimme pois kellarista.

Muistan itse saman. Ja tunnekokemukseni on yhtäläinen. Kirjoitin säilyneessä viestissä:

”Tosiaan, luulen, että muistan saman, en tuota kokousta, mutta kaverin. Olen tavannut häntä viime vuosina kaupungilla ehkä 2-6 kertaa vuodessa, ja koettanut aina olla ystävällinen niin kuin hänkin minua kohtaan. Mutta edellleen, kun hänet näen, minulle ekaksi nousee mieleen tuo tuomitseminen, se oli niin kuvottava käytäntö. Muistelen, että asia meni jotenkin niin, että jotain pientä oli varastettu, eikä ollut mitään tietoa tai todistetta näpistäjästä. Sitten oli joku keskuskomitean kokous, jossa Matti loi ”erilaisuuden” pohjalta ennakkoluuloja häntä kohtaan ja kaikki me nyökyttelimme.

Luulen, että tuollaisen käyttäytymisen pohja on SKP:n historiassa. Myös Kiinan kultuurivallankumouksessa tehtiin hirmutekoja samalta henkiseltä pohjalta…”

Noh. Onneksi poika ei tuomitsemisesta niin suuresti piitannut (?) vaan siirtyi muualle ja teki myöhempien vuosikymmenten ympäristö- ja kulttuuriliikkeissä kelpo uran ja tekee eläkeläisenä edelleen.

Myöhemmin sattui toinen jos mahdollista vieläkin surkeampi tapahtuma. Mukana alkuaikojen HMLS:ssä toimi nuori isokokoinen rakennustyömies, joka oli aika hiljainen ja totinen. Hän osallistui kohtuullisesti kirjapainon lukuisiin hommiin ja myi Punakaartia. Kerran Matti puhui keskuskomitealaisille, että häntä pelottaa olla samassa kellarissa ”tuon” kanssa iltaisin kun muita aktivisteja ei enää ole paikalla.

Pian puhumisen jälkeen mies hävisi kellarista enkä nähnyt häntä enää koskaan muuallakaan.

Mitä tapahtui? Onko muilla tuon ajan keskuskomitealaisilla muistikuvaa tapauksesta? Lieneekö Kansallisarkiston Matti Puolakka -kokoelmassa asiasta? Oma muistikuvani on, että Matin lisäksi ainakin Peter Nilsson tietäisi.

……….

Lähetin tämän tekstin Olli Santavuorelle ja hän tarkensi:

”Mulla ei itse asiassa noista ole tietoa, sen sijaan jossain suuressa yleiskokouksessa Koitossa tuomittiin joku tällainen kaveri Matin ehdotuksesta ”rikoksista työväenluokkaa vastaan”, ja minä olin puheenjohtajana. Uskoin vaan asian ja se paukutettiin pöytään yksimielisesti, ainakin äänestämättä ja keskustelematta, siis minä paukutin! Se asia on minua häirinnyt, kun en yhtään tutustunut asiaan, ja menin mukaan ja olin vielä päätöksestä jonkinlaisessa vastuussa puheenjohtajana.

Laita vaan juttu, tuon osannet jotenkin liittää.

Olli”

……….

Raimo Laakia 14.11.2017

31. Johan von Bonsdorff: Demo 1969

Helsingin radikaaliväen elämää 1960-1970-lukujen vaihteessa on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä Demoa Kirkkokatu kakkosen kellarissa. Seppin kuvaus siitäkin on loistava.

”Alkaako vallankumous Kirkkokadulta? – Demo ja tuo käsittämätön kellarikansa

HYMYn reportterit kärsivät haaksirikon ja löytävät odottamattoman jutunaiheen. Vanhassa kukkakauppakellarissa kukkivat kaikki suomalaisen uusradikalismin suunnat sovussa keskenään – ainakin jotenkin. Gerassin neuvot on otettu vaarin, kirjapaino ja sananvapausyhdistys DEMO ry. Marraskuun liike painaa pamfletin, TRICONT kirjoja ja uuden lehtensä. Anarkistit, maolaiset ja – partioliikkeen radikaalioppositio, kaikki tarvitsevat ovat saaneet tiedonjulkistamiskanavan. DEMOn kellari ja Tricontin toimisto, laajat kansainväliset kontaktit, siellä aina apu ja ystävä – tai katto pään päälle. 60-luvun yltiödemokraattisuus tuhoutuu 70-luvun dogmaatikkojen saappaiden alle, kun maolaiset valtaavat DEMOn.

– Se on niin että ellei heitä tänne päästetä niin he tekevät kahta kauheamman jutun, sanoo Artturi.

– Mutta piru ajattele vähän, HYMY-lehti! Pitäähän nyt joku itsekunnioitus olla meilläkin. Pahimman sortin manipulaattorit, porvarillisen hegemonian palvelijat…

– vääristelijät paskiaiset…

– Joita kansa lukee kuin vimmattu, muista sekin. Jos me vaaditaan se luettavaksi ennen kuin juttu julkaistaan?

Kirkkokatu 2:n kellarissa, entisessä Kukkakauppojen Tukussa, on harvinainen vakava hetki. Koko vakioporukka – Vickan, Artturi, Hannu, Jore, Hemmo ja joku paikalla ollut maolainen – on pohtinut tilannetta pitkään.

Ongelma on syntynyt joitakin päiviä aikaisemmin, kun kaksi kaveria pysäköi urheiluautonsa Kirkkokadulle ja törmää sisään ovesta apua pyytämään.

– Terve, saiskos täältä vettä jäähdyttäjään, se keittää taas…

– Mikäs siinä, mutta tehdään vaihtokaupat: Te saatte vettä ja me saadaan vähän apua, mitä? Se on niinku talon periaatteita, jokaiselta kykynsä mukaan… Monistetta tässä ollaan kokoamassa.

Tulokkaat vilkaisevat ympäriinsä. Etuhuoneessa on lehtiä, monisteita, joitakin kirjoja, julisteita, merkkejä myytävänä. Seinillä FNL-julisteita, Leniniä, Fidel Castroa ja Guevaraa.

– Mikäs paikka tämä oikein on?

Vickan näyttää kellaria: TRICONTin kirjasto ja ryhmien kokoushuone, vieressä pieni toimistosoppi. Sitten DEMOn toimisto ja työhuone, Opiskelijoiden YK-liiton ja Marraskuun liikkeen toimistot, Yhteiskuntasuunnittelun seura ja Enemmistö ry, ja viimeisenä HMLS eli ”moottorilennokkiseura” eli maolaiset. Ja pihan puolella DEMOn offsetpaino ja kuvaushuone.

Vieraat kulkevat TRICONTin pöydän ympäri ja kokoavat monistetta. Se käsittelee Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä, mustien taistelua. Vieraat ovat kiinnostuneita, kyselevät kaikkea.

– Keitä muuten olette?

– No toimittajia, HYMY-lehdestä.

Tunnelma jähmettyy hetkeksi. Ei saatana, ei sitä. Mutta jätkäthän on ihan mukavia, vaikka heillä on selvästi jo jutunaihe silmissään.

– No jos te jotain aiotte tästä kirjoittaa niin tehkää sitten kunnon haastattelut.

Joitakin päiviä myöhemmin tulee ihan virallinen haastattelupyyntö. Se synnyttää pitkän keskustelun. Lopulta suostutaan, sillä ehdolla että teksti saadaan luettavaksi ennen julkaisemista. Jotain tässä on sentään opittu porvarillisesta julkisuudesta.

Teksti luetaan ja se on ihan OK. Mutta eihän koko juttua, taittoa, kuvia ja kuvatekstejä ole huomattu pyytää tarkistettavaksi. HYMY ei petä lukijoitaan. Tarkkasilmäiset toimittajat ovat huomanneet ilmoitustaulun johon jokainen kirjoittaa mitä päähän pälkähtää.

Nyt siinä on asiakirja joka on kuin Schuller-yllytyksen käänteisversio:

YLLYTÄN KAIKKIA, NUORIA JA VANHOJA, MIEHIÄ JA NAISIA, TARTTUMAAN ASEISIIN JA MURSKAAMAAN VÄKIVALLOIN TÄMÄN SIKAMAISEN YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄN JOSSA IHMINEN EI OLE IHMINEN VAAN RIISTON VÄLIKAPPALE.

OTTAKAA VIIMEISINKIN PISARA PORVARISTON TARJOAMASTA ASEIDENKÄSITTELYTAIDOSTA JA SAATTAKAA SE PALVELEMAAN TYÖVÄENLUOKKAA KAUTTA MAAILMAN.

ELÄKÖÖN VALLANKUMOUS

ELÄKÖÖN TOVEREIDEN VERELLÄ PUNATTU TIE JOTA ME TULEMME ASTUMAAN ILOLLA JA KUNNIOITUKSELLA

Se on kuin Kiinan kulttuurivallankumouksen seinälehti: säälimätöntä luokkavihaa – Joren ja maolaisten käymää oikeaoppisen fraseologian luokkakantaista kaksintaistelua. Ja HYMY repii mahtavat otsikot:

ALKAAKO VALLANKUMOUS KIRKKOKADULTA?

John Gerassin kylvämä siemen on itänyt nopeasti, vaikka talvi on vielä kesken. Ajatus liikkeen omasta painosta on jäänyt mieleen.

Vanhan kuppilassa Ilkka ja Jyrki ovat löytäneet kaverin jolla on vanha offsetkone myytävänä. Onhan kaveri hieman epämääräisen tuntuinen, mutta kone on olemassa eikä se tunnu kalliilta. Pankista neuvotellaan vekseli, sen alle neljä nimeä – Simo Rista, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Johan von Bonsdorff – ja kone on meidän.

Kone on Katajanokalla, pienessä huoneistossa. Mutta mistä saadaan reprokamera?

Sen rakentaa Simo Rista pahvilaatikoista. Valokuvaajana hänellä on vanhoja objektiiveja, joita kiinnitetään maalarinteipillä kahteen laatikkoon. Siinä on kamera – oikeaoppinen camera obscura. Tarkennus tapahtuu pahvilaatikoita siirtämällä. Voiko tuollainen toimia?

Kukaan ei osaa offsettekniikkaa, kukaan ei osaa painaa. Mutta miksi se olisi esteenä, voihan aina opetella. Jos jotkut opiskelijat Bostonissa osaavat, niin osataan mekin.

Kameraa ja konetta kokeillaan Katajanokalla. Simpalla on apumiehenä Börje Mattson, Opiskelijoiden YK-liiton ja TRICONTin Afrikkaryhmän aktivisti. Tunnit kuluvat, paperisilppua syntyy. Aamu on jo valjennut kun koneet sylkevät ulos ensimmäiset onnistuneet liuskat: Böön ja Simpan eteen piirtyvät K. Marxin parrakkaat kasvot.

Se toimii!

TRICONT on saanut häädön Rauhankodista. Asukkaiden mielestä rauhasta ei enää aikoihin ole ollut tietoa – eikä ihme, kun siellä ravaa pari sataa ihmistä, toimintaa on aamusta myöhään yöhön, ikkunoille heitetään kiviä tai ulvotaan kuin sudet kun ovi on iltaisin kiinni.

Uusi toimisto löytyy Kirkkokadulta. Se on tarpeeksi iso myös painolle. Opiskelijoiden YK-liitto, valtionapua nauttiva luotettava järjestö tulee päävuokralaiseksi. Helmikuussa 1969 kellari on täydessä toiminnassa.

YK-porukan mukana taloon tulee taloudenhoitajaksi Matti ”Artturi” Railio, joka pian hoitaa myös TRICONTin raha-asiat, vaikka hän jo syksyllä ilmoitti etteivät ”kehitysmaat kiinnosta”, mikä rienaaja! Toiminnan piiskaa heiluttaa edelleen ja yhä voimallisemmin Vickan Hedengren. Afrikka-ryhmän pojilta hän saa sopivan lahjan, satukirjan Fiffelin ordnar allt, sankarillisin terveisin Johannekselta (Pakaslahti) ja Mikolta (Lohikoski).

Antiautoritäärinen oppositioliike joutuu nyt vaikeuksiin lain kanssa. Painokone tarvitsee juridisen henkilön vastaavaksi. TRICONT ei ole ry, eikä sitä aiotakaan rekisteröidä. Pitää keksiä jotakin muuta.

– Ei siitä tule mitään jos TRICONT rekisteröidään, eihän me kuitenkaan voida sillä nimellä painaa muitten lafkojen kamaa.

– Ajatuksenahan pitäisi olla että tässä on kanava kaikille niille liikkeille, joilla on tarve painaa omaa vastainformaatiotaan. Tästä pitää tavallaan tulla sananvapauden esitaistelija.

– Perustetaan yhdistys joka vastaa kirjapainosta ja varsinaiset tekijät tulevat omalla nimellään sen rinnalle kustantajaksi.

Lakimiesapua saadaan Reijo Lehtoselta, HMLS:n jäseneltä, joka myöhemmin esiintyy myös ns. yllytysoikeudenkäyntien syytettyjen puolustajana, kunnes hän 70-luvun puolella omistautuu, nyt Reijo Kalmakurkena, ”luokkakantaisen” opiskelijaliikkeen puheenjohtajan tehtävään.

Päätetään perustaa sananvapautta puolustava ja kirjapainotoimintaa hoitava yhdistys, jonka nimeksi tulee DEMO. Nimen saa johtaa demokratiasta tai demonstraatiosta tai pelkästään demos-sanasta, miten vain haluaa. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitaan Jyrki Lappi-Seppälä. Aluksi jäsenistö on melkein sama kuin TRICONTin keskeinen porukka, myöhemmin DEMOn jäseneksi pääsee tekemällä työtä kirjapainossa.

Jonkun olisi kuitenkin hyvä osata painaakin. Alohan taiteilijakollektiivista löytyy Hannu Koivunen, jolla on alan kokemusta ja taustana vielä toiminta mm. Teiniteatterin kabareissa, kaikin puolin sopiva tähän kellariteatteriin. Alohan taloa puretaan, Hannu on joutumassa asunnottomaksi. Hän muuttaa Kirkkokadulle töihin ja asumaan. Demon huoneessa, ison pöydän alla on Hannun koti seuraavat neljä-viisi kuukautta.

– Lähinnä romua, toteaa hiljainen Hannu, painokoneen nähtyään. Se on lähes samaa luokkaa kuin ne 1000 paria villasukkia, jotka jostakin syystä kuuluivat kauppaan. Sukat ovat kaikki terättömiä.

Mutta painamaan ruvetaan heti. Töitä tehdään niin kiivaasti, että kun kesän jälkeen investoidaan uusiin ja kunnollisiin koneisiin siihen ei enää tarvita vekseliä tai muuta luottoa. Yhtään ei tämä porukka jää bostonilaisista jälkeen.

Ensin tehdään TRICONTin monisteiden kansilehtiä ja itse tekstiä, lennäkkejä mielenosoituksiin ja sitten kokeillaan jo lehden tekoa. Ensimmäisenä syntyy anarkistien ULTRA-lehti.

Ensimmäinen oikein vaativa painotyö on Marraskuun liikkeen Vaatteet pois ja aatteet, mielisairaiden kirjoituksia, alkuvuodesta pidetyn kilpailun satoa.

Kirjan toimituskunta Raija Alhon johdolla on mukana työssä, leikkaa, kokoaa ja sitoo. Ensimmäinen painos on epäilemättä osoitus enemmän innosta kuin taidosta. Mutta se on alusta loppuun meidän kaikkien tekemä!

Sitten seuraavat nopeassa tahdissa Mikko Valtasaaren Kiina-kirja Nouseeko aurinko idästä?, jonka kustantajana on TRICONT, ja sitten vielä FRELIMOn johtajan Eduardo Mondlanen kirja Mosambikista. Sen toimeksiantajana on Teiniliitto, siellä tullaan tekemään Taksvärkkiä FRELIMOlle.

Mondlane on murhattu pakettipommilla helmikuussa, mutta hänen leskensä Janet käy katsomassa kellaripajaa.

TRICONTin ja kolmasmaailmalaisuuden kaikki käyrät osoittavat edelleen nousua. Työryhmiin tulee uutta väkeä ja ruokahalu kasvaa. Toukokuussa ryhdytään julkaisemaan TRICONT-lehteä, luonnollisesti oman kirjapainon tuotetta. Ensimmäinen numero käsittelee Brasiliaa, seuraavissa otetaan mm. Portugalin siirtomaat ja Palestiinan kysymys käsittelyyn.

Kirjasto on päässyt vauhtiin, lahjoituksia on tullut sekä itse aktivisteilta että muualta. Nopeasti TRICONT on saavuttanut paikan monen suomalaisen sydämessä. Opettajat, toimittajat, opiskelijat, koululaiset pyytävät apua, tietoja ja neuvoja. Kansan Uutisten ulkomaantoimittaja Hilkka Ahmala muistaa testamentissaan TRICONTia valtavalla kirjalahjalla. Kun toiminta aikoinaan loppuu kirjastosta tulee Helsingin yliopiston aloittelevan kehitysmaaopetuksen instituutin Interkontin kirjaston pesämuna.

Leikeryhmä toimii Peter Lodeniuksen johdolla päivittäin, leikkaa omia, lahjaksi saatuja ja sopivasti varastettujakin lehtiä. Ja Castron linja sopii meillekin: Olemassaolevasta tiedosta ei makseta eri korvausta. Kuuba kopioi kirjoja omaan käyttöönsä, me otamme tietoja sieltä mistä ne vain on otettavissa.

Tricontilaisia on mukana Jyväskylän Kesän suunnittelussa. Tricontilta tilaa Vaasan kesä kokonaisen seminaarin kehitysavusta. Myös Kemin Punainen kesä kiinnostuu Tricontista, kun mennään uusille alueille: Nyt tulee Finncont tai Tuohikontti! Nyt ryhdytään soveltamaan Frankin riippuvuusteoriaa, metropoli-satelliittiajattelua myös Suomeen.

– Kaavahan on lähes identtinen: Ajatelkaa esimerkiksi sähköä. Sitä tuotetaan jossakin pohjoisen vesivoimalassa, kuljetetaan Etelä-Suomen teollisuusalueille ja myydään siellä pääomalle halvalla, mutta Pohjois-Suomi saa ostaa sitä takaisin omaan käyttöönsä kaksi kertaa kalliimmalla.

Atte Blom, USA-ryhmän vetäjä – joka yhteistyössä HYYn uuden kulttuurikeskuksen kanssa on tuottanut maahan Mustien panttereiden johtajat Bobby Seale ja Ray Masai Hewitt – kokoaa uuden ryhmän ja lähtee puhumaan Kemiin.

Demon asema on nopeasti vakiintunut, ystäviä ja tukijoita riittää. Yllättävän moni vastaa kun kerjätään rahoitustukea Tricontille ja Demolle: TV-teatterin päällikkö Timo Bergholm, professori Yrjö Littunen, ja varsinainen yllätysnimi Joel Toivola.

– Mikä ihmeen Toivola?

– No sehän on suurlähettiläs.

– UMn mies meidän rahoittajana? Mitä mätää tässä on?

Pari puhelinsoittoa riittää asian selvittämiseksi.

– Se on entinen Pekingin suurlähettiläs, tunnettu suurlähettiläskunnan maolaisena. Varmaan ihan vilpittömän kiinnostunut.

Materiaaliapua tulee myös yllättäviltä tahoilta, Demon tekstit ladotaan pallokoneilla, jotka tulevat KOPilta, Ylioppilaskuntien liiton entisen pääsihteerin Kari Rahialan myötävaikutuksella.

Työntekijäkaartiin ovat liittyneet Hemmo Koivula joka ryhtyy kuvaajaksi ja Jorma Kajos joka tekee mitä vain mutta osan ajasta piirtää karrikatyyreja ja kiusaa maolaisia poliittiseen väittelyyn.

Albanian johtajasta Enver Hoxhasta käydään ankaraa väittelyä, hänen linjastaan joka on niin kiinalainen että jossakin vaiheessa kiinalaiset itse huomaavat tulleensa ohitetuiksi. Albania ei luonnollisestikaan osallistu Moskovan työväenpuolueiden ns. neuvottelukokoukseen, sen sijaan Kuuba ja Fidel Castro ovat mukana. Tästä on maolaisilla omat näkemyksensä, joita he tekevät Jorelle selviksi.

Hiukan myöhemmin HMLSn kämppään johtavan oviaukon ylle ilmestyy uusi iskulause:

ENVER HOKSAA, CASTRO EI!

Maolaiset eivät tiedä, kuten tavallista, pitäisikö heidän olla tyytyväisiä vai epäillä ankaraa pilkantekoa.

Muuten kellarin erimerkkiset toverit tulevat sujuvasti toimeen keskenään, vaikka tiukkailmeisillä, vakavilla maolaisilla onkin usein vaikeuksia sulattaa TRICONTin castrolaisten tai Ultra-lehden anarkistien aivoituksia.

Yleinen luottamus säilyy vielä, asemasotavaihe ei vieläkään ole alkanut. Eri puolilla kellaria, eri myyntipisteissä on rahapurkkeja, johon odotetaan ihmisten laittavan rahaa monisteista, kirjoista yms. Vain kerran niistä kähvelletään isompi summa. Mutta kirjastosta häviää ennen pitkää enimmät arvoteokset.

Kävijöitä riittää, eri ryhmien aktivistien lisäksi tulee uteliaita, ystäviä, asiakkaitakin. Runoilija Leif Färding, joka asuu veneessä Pohjoisrannan T-laiturissa, poikkeaa usein kotimatkallaan.

Kerran kellariin tunkeutuu herrasmieshäirikkö, äänekäs suomalainen toimitusjohtaja joka on joutunut jättämään kapakkareissunsa kesken ja on siitä valmiiksi vihainen. Nyt hän haluaa selittää demolaisille Suomen sodat ja niiden merkityksen sekä kommunismin ja vallankumoustouhun yleisen kelvottomuuden.

Suostuttelusta huolimatta hän kieltäytyy lähtemästä, jolloin hänet ohjataan ulos, kieltämättä vähän kovakouraisesti. Takki lentää edellä ja mies lähtee pelastamaan lompakkoaan. Täytyy vallankumouksellisillakin olla oikeus kotirauhaan.

Hetken kuluttua poliisi tulee paikalle. Häirikkö on kansallisessa hädässään turvautunut poliisiin. Hänet on ilmoituksen mukaan ankarasti pahoinpidelty. Poliisi tutustuu tilanteeseen ja kellarikansaan ja poistuu, todettuaan että nämähän ovat kovin asiallisia.

Se on ainoa kerta jolloin poliisi – ehkä suojelupoliisia lukuun ottamatta – vierailee vallankumouspesäkkeessä. Silti on sellainen tunne, että paikkaa pidetään silmällä. Puhelin käyttäytyy oudosti, ulkomailta soitetaan paljon ja ulkomaalaisia käy runsaasti. Nämä ovat huumeaallon aikoja, pilveä poltellaan ympäri länsimaailmaa, Suomessakin. Ja kovempaa kamaa on tulossa kaiken aikaa.

Mutta DEMO pidetään suhteellisen puhtaana. Totta kai sielläkin ollaan joskus pilvessä, mutta vähäistä se kuitenkin on. Anarkistitkin, joiden toiminta ainakin osittain rahoitetaan hassiksen myynnillä, pitävät nämä hommansa loitolla.

Kerran kellariin astuu amerikkalainen sotilaskarkuri Tukholmasta, josta aine enimmäkseen tulee. Kaverilla on kukkaruukut kainaloissaan, ja ruukuissa komeasti hamppua kasvamassa. Artturi kääntää ystävällisesti mutta päättäväisesti nuorukaisen ovelta. Rajansa kaikella.

Vappuna 1969 maolaiset rikkovat USAn suurlähetystön ikkunoita. Kun vakioporukka tulee illanvietosta kantapaikastaan Savannasta, poliisit ovat vahtimassa Kirkkokadulla. Demolaisilla on pieni etumatka, mutta olosuhteista johtuen Artturi ei saa avainta sopimaan reikään ja niin on vain lähdettävä pakoon. Pihalla juostaan pukeilla olevan veneen ympäri, monta kierrosta ennen kuin lain käsi tavoittaa. Sofiankadulla ei kuitenkaan kestä monta minuuttia todeta, ettei tällä iloisella seurueella ole kertakaikkiaan voinut olla mitään tekemistä Kaivopuiston tapahtumien kanssa.

Poliisista ei kuitenkaan Kirkkokadulla erityisesti pidetä. Ajan mittaan kertyy ilmoitustaululle kunnioitettava valikoima valokuvia niistä suojelupoliiseista jotka epätoivoisesti yrittävät mielenosoituksissa näyttää siltä kuin he olisivat tavallisia kohtuullisen kiinnostuneita katselijoita.

Silti kerran otetaan oikein yhteyttä poliisiin. Demossa on kuukauden päivät asunut vankikarkuri. Hänet on tuonut Vesa Keskisarja, yksi kantaveikoista, joka anarkistien ja maolaisten kautta päätyy lopulta taistolaisten leiriin – jossakin vaiheessa myös DEMOn silkkipainon pyörittäjäksi. Mies on vailla asuntoa ja majailee mielellään kellarissa, joka muutenkin on pelastanut sekä suomalaisia että ulkomaalaisia monesta tukalasta asuntotilanteesta.

Yhtenä aamuna kellarin uumenista kuuluu hirveä hätähuuto ja vaikerrus. Mies on juuri herännyt ja pitelee toista jalkaansa.

– Katsokaa tätä jalkaa! Sehän on ihan sininen, voi perkele, se on kuolema, se on kuoliota…

Mies on kuolemanpeloissaan. Hän on edellisenä iltana vetänyt pään täyteen Anti-Iceä, kaasutinspriitä.

Artturi tarkastelee tapausta. Sitten hän rauhoittelee miestä.

– Sukka. Sehän on märkä, se on värjännyt jalan.

Elämä palaa miehen silmiin ja hän hoitaa sinä päivänä hommiaan kellarissa vähän tavallista reippaammin. Mutta kun sitten selviää että hän on varastanut vanhalta tädiltä radion ja rahaa niin mitta on täysi.

– Jos nyt olisi vienyt rikkaalta, niin sillä ei olis niin väliä. Mutta tuolla tavalla, ei käy.

Kellariraati on yksimielinen. Artturi soittaa poliisille ja ilmoittaa mistä karkurin löytää.

Viikkoa ennen Jyväskylän Kesän suurta Latinalaisen Amerikan kongressia heinäkuussa 1969 Demossa on vilskettä. Ohjelmajohtaja Olli Alho on tilannut TRICONTilta perusaineiston ja Jyrki Lappi-Seppälä on sen koonnut, suureksi osaksi kuubalaisen tilastoaineiston pohjalta. (Vielä toista kymmentä vuotta myöhemmin siihen vedotaan, sitä käytetään. Myös TRICONTin muusta aineistosta todetaan vielä 80-luvulla että se on joko ainoa teksti tai sitten parasta mitä suomeksi on olemassa eräistä maista ja ilmiöistä.)

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Koko vakioporukka on mukana, vahvistuksena ainakin Jyrki ja S. Vuorokaudet ympäriinsä revitään. Vickan latoo kunnes nukahtaa koneen ääreen. Hannu ja Jyrki vievät hänet kävelylle. T-laiturin raikkaassa merituulessa voimat palaavat taas, työ voi jatkua.

Kellarin uumenissa sivuja kuvataan ja kehitetään. S. paikkaa filmejä, siveltimellä täytetään valkoiset täplät jotka osoittavat pölyhiukkasen paikan. Ja niitä on runsaasti, kellari ei ole mikään ilmatiivis laboratorio. Hannu painaa ja sivuja syntyy. Sunnuntaiaamuna S. ja Reijo Nikkilä ovat lähdössä aamukoneella Jyväskylään selostamaan kongressia radiolle.

Kellarissa kamppaillaan. Nyt on kyse Tricontin ja Demon maineesta – olemmeko vakavasti otettava vaihtoehtoisen tiedon tuottaja, sananvapauden esitaistelijoita? Latinalaisen Amerikan kongressissa on luvassa poliittista dynamiittia, anti-imperialistinen juhla porvareiden kustannuksella ja heidän tiedotusvälineittensä  myötävaikutuksella. Me emme saa pettää.

Silmät vuotavat verta kun sunnuntaiaamu valkenee. Viimeiset sivut on kuvattu, nyt kerätään sivuja ja nidotaan. Aamuauringossa katselemme valmista tulosta: Latinalainen Amerikka – kolmasosa kolmatta maailmaa ja takakannessa DEMO/TRICONT.

Reijo ja S. ottavat lämpimäiset mukaansa Jyväskylään ja lisää tulee illalla.

Jossakin vaiheessa Ilta-Sanomat huomaa että 50-luvun radikaalirabulisti Jörn Donner pitää toimistoaan yhtä kerrosta ylempänä kuin Demon kellari. Häneltä kysytään mielipidettä, ilmeisesti vanhana radikaalina?

Donner on vilpittömän(?) hämmästynyt. Iltikselle hän sanoo ettei pysty käsittämään tuota kellarikansaa joka siellä tekee työtä yötä päivää, ilman palkkaa.

– Käsittämätöntä.

Vuosina 69-70 DEMO painaa käytännöllisesti katsoen kaikki radikaaliliikkeen aineistot. Vakituisesti ilmestyviä lehtiä on mm. TRICONT, maolaisten Punakaarti, anarkistien Ultra, ASSn Soihtu, sitten talvesta lähtien uusien FNL-ryhmien ahkerasti ilmestyvä Vietnam Voittaa. Kolme kertaa yrittää koko vasemmiston yhteiseksi teoreettiseksi keskustelulehdeksi perustettu Marxilainen aikakauskirja päästä liikkeelle, ennen kuin se tukehtuu järjestösodan puristuksessa. Pieniä kirjoja ja vihkosia tehdään tukuttain, uusilla koneilla on tiivistä käyttöä. Toiminta on suorastaan menestyksellistä.

Pari kertaa on painokanne lähellä. Kotkassa paikallinen Suopo – joka pitkään on tehnyt voitavansa Kotkan nuorten yhteiskunnallisen seuran KONYSin toiminnan häiritsemiseksi, keksii että KONYSin toimiston ikkunassa oleva juliste on lainvastainen: Siinä käsi rypistää Yhdysvaltain lippua – jälleen ”rikos lippua kohtaan”! Syyte kohdistetaan tietysti painoon.

Mutta jutusta ei tule muuta kuin kuulusteluja. Sama on tulos kun anarkistien Ultraa halutaan syyttää huumeiden mainostamisesta, mitä se epäilemättä jossakin mielessä tekee, sen lisäksi että lehdessä esimerkiksi kerrotaan miten kärpässienilientä voi valmistaa sopivan nautittavaksi.

DEMO tiedetään. Ulkomailla ja Suomessa. Kolmannen maailman matkalaiset ja valkoiset katutason turistit löytävät tiensä Kirkkokadulle, saavat ystäviä, neuvoja, yösijankin jos niin tarvitaan. Esiintyjät, puhujat ohjataan Vanhan kulttuurikeskukseen, joka yleensä järjestää heille esiintymismahdollisuuden lähes ilman varoitusaikaa. Suomessa mitä erilaisimmat yhteisöt ja yksilöt ottavat yhteyttä – kun Helsinkiin kokoontuu kansainvälinen partiolaiskongressi niin siellä syntyy radikaalioppositio, joka nopeasti painattaa vastarinta-aineistonsa Kirkkokadulla.

Ruuhkia ei voi välttää, aikatauluja on vaikea pitää kun suurin osa työvoimasta on vapaaehtoista, vaikkakin melkein ympärivuorokautista. Aina ei ole mahdollista päättää töiden tärkeysjärjestyksestä täysin sovussa. Paine kasvaa kun uudet FNL-ryhmät pääsevät vauhtiin. Ryhmäläiset ovat uuden sukupolven maolaisia, huippuaktiivisia. He kouluttavat pian itselleen omat painajat, samoin HMLS.

Kellarin enimmäkseen tricontilaiselle vakioporukalle on ajan mittaan jo kehittynyt tiettyä ammattitaitoa, sekä painon että toimiston puolella. Kulttuurivallankumouksen hengessä heille ruvetaan vihjailemaan ”asiantuntijoista” – Maohan on sitä mieltä että on tärkeämpää olla punainen kuin asiantuntija.

Vuoden 1970 aikana tilanteet muuttuvat. Poliittinen kaivautuminen on alkamassa, ASS siirtää painotyönsä linjakkaammille painoille. Monet TRICONTilaiset siirtyvät ASSn mukana toisille linjoille, jäljelle jäävistä monet joutuvat työelämään. Jyrki Lappi-Seppälä, Reijo Nikkilä ja S. joutuvat autokolariin matkallaan Turkuun, perustamaan Suomi-Kuuba -Seuran ensimmäistä paikallisosastoa. He ovat poissa koko kevään.

Vickan saa pestin Hertta Kuusiselta, joka yhtenä päivänä varovasti koputtaa ovelle Kirkkokadulla, tyylinsä mukaan elegantisti valkopitsiseen kesähattuun ja samoin valkopitsisiin kesähansikkaisiin pukeutuneena. Hän tulee pihan kautta, pimeitä ja likaisia painopuolen käytäviä ja löytää sieltä Vickanin:

– Tulisitko sihteerikseni Demokraattisten naisten kansainväliseen liittoon?

Syksyllä maolaiset kaappaavat DEMOn, siististi ja yksinkertaisesti. Sääntöjen mukaan äänikelpoinen jäsen on se joka on ahkerasti ollut painohommissa mukana. Maolaiset ja joku vielä mukana oleva taistolainen yhdistävät vuosikokouksessa voimansa ja ottavat itselleen määräysvallan.

Niin päättyy eräs luku sananvapaustaistelussa – yhteisvoimin käyty kamppailu porvarillisen julkisuuden hegemoniaa vastaan: Ajatus että kaikensorttiset radikaaliyhteisöt voisivat käyttää samoja kanavia erilaisten ajatustensa ja näkemystensä julkistamiseksi menee – väliaikaiseen? – hautaan 60-luvun mukana ja tyylilleen uskollisena: Omien perustasovaltaisten sääntöjensä mukaan äänestäen ja demokraattiseen tulokseen tyytyen.

Syrjäytettyjen innostus luonnollisesti lopahtaa. Pian he jättävät Kirkkokadun, joka jää kokonaan maolaisille. TRICONTin ryhmät alkavat hajaantua, Afrikka-ryhmä marssiin Bulevardille ja jatkaa elämäänsä Rauhanpuolustajien piirissä, Palestiina-toimintaa yritetään vielä pitää yllä, jopa maolaisten seurassa. Viimeisenä jatkaa vielä lehti, jonka virkeä elämä päättyy vasta kesällä 1973.”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 23.8.2017)

 

 

6. Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005

http://www.santavuori.com/Muistelmat.html

Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.

Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti  isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.

Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.

Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.

Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero

47   (Heli Santavuori 3.11.2008),

48   (Olli Santavuori 6.11.2008),

49   (O.S. 9.11.2008),

50   (O.S. 11.11.2008),

51   (H.S. 11.11.2008),

52   (O.S.11.11.2008),

53   (O.S. 26.11.2008),

54   (O.S. 4.12.2008),

116   (Vesa Keskisarja 26.3.2012),

118   (O.S. 1.5.2012),

127   (H.S. 19.7.2013),

128   (O.S. 20.7.2013),

132   (O.S. 26.2.2014)

www.santavuori.com/Muistelmat.html

Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.

Kirjeeni kokonaisuudessaan:

”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.

Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?

Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.

Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.

Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?

Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.

Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.

Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin  niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.

Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.

Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.

Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.

Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.

Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”

Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.

Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.

Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.

Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.

Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.

1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.

Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest         -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.

Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.

Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.

Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.

Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.

Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.

Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.

Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.

Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.

Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.

Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.

Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.

Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.

Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.

Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.

Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.

Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.

Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.

Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…

Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”