maolaisuus – Muisteja maolaisuudesta

84. ”Linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään.”

En ole it-osaaja, ymmärrän huonosti digiä enkä oikein tiedä, mitä tarkoittaa linkittäminen. Humanpath.net sivustoa ei ollut olemassa, kun yli seitsemän vuotta sitten aloitin muistejamaolaisuudesta.fi sivuston kokoamisen.

Tuohtuneena Heli Santavuori kuitenkin kirjoittaa ”linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään” (https://humanpath.net/kansan-arkisto-ja-raimo-laakian-valistaveto/).

Ensimmäisen kerran Helin sivuston osoite on dokumentissa 58 marraskuussa 2019. Helin esiintymisiä olen mainostanut alusta lähtien lukuisissa dokumenteissa esimerkiksi 1, 2, 4, 5, 6, 60, 77 jne. Näin jälkikäteen tarkasteltuna hämmentävän runsaasti.

Helin pääteos ”Heli Santavuori: Raimo Laakian historian väärentämisprojekti” on julkaistu nimenomaan ”muistejamaolaisuudesta.fi/2017/10/” sivulla dokumenttina 34.

Helin koko saavutus, neljä suurteosta, on julkaistu (siis www-osoitteet) tällä sivustolla dokumenttina 83 tammikuussa 2024 ”Heli Santavuori vahvistaa kuolemat lahkossa”.

Ikäänkuin Heli ei haluaisi myöntää, että maolaisuutta saa ihan kuka tahansa kansalainen muistella ja ihan vielä siten kuin kansalainen itse haluaa. Että muistelun pitäisi noudattaa Helin määräyksiä, on kyllä keskiaikainen näkemys.

Ikäänkuin Heli ei haluaisi myöntää, että hänen sivustonsa humanpath.net ja muistejamaolaisuudesta.fi täydentävät toisiaan. Jos joskus hamassa tulevaisuudessa sattuu, että joku (esim. graduntekijä) haluaa perehtyä maolaisuuden ilmiöön, hänellä on kaksi sivustoa tutkittavana. Tutkija saa silloin kokonaisemman kuvan ilmiöstä.

On järkeä vailla kirjoittaa ”linkittääkö hän sivuillemme? Ei tietenkään”, kun lukija näkee asian jo osoitteista. Helin paikkansa pitämätön vuodatus lienee varoitus kirjoittajille: Täältä pesee, saatte tuta, jos avaatte suunne.

Funtsi Raimo Laakia 18.3.2024.

69. Oikeassa olemisen eetos ja paatos

Lauri Hokkanen. Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo Oy Jyväskylä. Livonia Print. Liettua 2021.

Ikätoveri, taistolaiskaaderi Lauri Hokkanen on kirjoittanut hienon kirjan. Moni aikakauden asia, joka tempaisi meidät 1950 ja 1951 syntyneet teinit peruuttamattomasti radikaaliliikkeeseen, on tutunomainen, jotkut tapahtumat suorastaan liikuttavan yksi yhteen. Suhde Vietnamin sotaan, armeijaan, sisällissotaan, kouluun, köyhyyteen, rikkauteen, sortoon, perheeseen ja sukuun liikutti tuhansia samanikäisiä nuoria ja synnytti liikkeen, jonka hiukka suruisa kulku ja kohtalo kirjassa kuvataan.

Rinnalle sopii luettavaksi Svetlana Aleksijevitsin Nobel-kirja ”Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.” (Tammi 2018).

Minulle oli oivallus Hokkasen perkaus uskonnosta. Mehän inhosimme uskontoja, erosimme kirkoista, halusimme tietoa ja järkeä. Olin nuori luonto-liittolainen, josta siirryin sujuvasti maolaiseksi. Luonnontiede, materialismi ja marxilaisuus oli toimiva yhdistelmä. Kun vuosikymmentä myöhemmin Koijärven ja Pekka Haaviston Komposti-lehden aikoihin ihastuin ympäristöliikkeeseen, mitä mukavimmissa alkuvihreän liikkeen ihmisissä eniten minua ihmetytti heidän kiinnostuksensa idän uskontoihin.

Tajusin jo varhain, että mikä tahansa uskonto on oopiumia kansalle. Niistä aiheista ja aineista kannatti pysyä kaukana.

Mutta Lauri Hokkanenpa osoittaa, ettei uskonnosta irtiotto onnistunut.

Kauan sitten muodostuivat juutalaisuus ja alkukristillisyys. Kristillisyys institutionalisoitui. Joskus 300-luvulla syntyi Konstantinopolin päämaja. Vuosituhannen kuluessa se loi uskonnon säännöt ja viisaudet ja levittäytyi laajalle. Alatoimistoja muodostui Novgorodiin, Kiovaan ja Moskovaan. Moskova irtautui itsenäiseksi patriarkaatiksi vuonna 1448. Tässä ortodoksisen uskonnon tuhatvuotisessa tislauksessa oikeassa oleminen muodostui – suotakoon epäkristillinen ilmaisu – suorastaan pirullisen tärkeäksi.

Saatettiin oikeassa olemisesta väitellä ja kiivailla ihmiskunnan historiassa aiemmin ja muuallakin, mutta ortodoksisen kirkon synnyn myötä siitä tuli päähänpinttymä.

”Leninille ominainen esiintymistapa jo ennen valtaannousua oli harhaoppisten, kerettiläisten, alinomainen sättiminen. Hän oli oikeassa, toiset väärässä. Ortodoksisen kirkon toiminnassa skismaatikkojen, harhaoppisten, kiroaminen oli olennainen osa opin puhtauden vaalimista. Kerettiläisten erottaminen, eristäminen, karkottaminen ja kuolema korostuivat myös uuden kirkon, puolueen, julistaessa itsensä totuuden, pravdan, ainoaksi hallussa pitäjäksi. Opin puhtautta vaalittiin puoluepuhdistuksissa, vainoissa, terrorissa ja näytösoikeudenkäynneissä.”

”Kirkon totuus ja erehtymättömyys siirtyi puolueen ja Pravdan ominaisuudeksi.”

”Venäjällä usko ja valta muodostivat harhaisen symbioosin, joka ei suvainnut keskuudessaan vanhauskoisia ja kerettiläisiä. Yhden totuuden hallussapitäjänä Venäjän ortodoksinen kirkko loi otollisen maaperän bolsevismin täydellisen oikeassa olemisen opille. Leninille kaikki, mikä palveli luokkarakenteen murtamista, palveli totuutta. Tämä teki kaiken, myös valheen, oikeutetuksi sen palvellessa vapautuksen asiaa. Siiralan mukaan Venäjän ideologinen erityispiirre ja sen pitkä historia vaikuttivat siihen, että bolsevikeille oikeassa olemisesta tuli absurdi, sairaalloinen pakkomielle. Siinä oli myös kyse samasta kollektiivisesta patologiasta kuin ristiretkissä, kerettiläisten ja noitien vainoissa – monta vuosisataa myöhemmin.”

Jos 1970-luvun alun maolaisille joku olisi tullut selittämään, että oppimme on inhoamamme uskonnon johdannainen, olisimme varmaankin tikahtuneet naurusta. Oikeassa olemisen eetoksemme oli täysi. Ja paatoksella sitä julistimme erityisesti taistolaisille, jotka olivat väärässä.

Maolaisuus oli monessa samaa kuin taistolaisuus, josta alati pyrimme erottautumaan. Maolaisuus tuli osin suorakopiona vanhalta SKP:lta ja osin isäkapinakopiona samalta taholta Matti Puolakan isän perintönä. Iso ero taistolaisuuteen oli, että maolaisuus oli persoonallisuusliike. Matti Puolakalla oli ”uskonnon perustajan karisma” (Anton Monti). Taistolaisuudesta tuollaisen ominaisuuden omaava johtohenkilö puuttui.

Noh. Aika kului ja kaikista meistä tuli revisionisteja. Useampaankin kertaan.

Tällä sivustolla on joukko nykypuolakkalaisten tekstejä ja/tai kuvauksia tapahtumista ja ajatuskuluista. Esimerkiksi dokumentit 2,5,14,19,20,34 jne.

Niistä näkyy, että yksi on voimissaan: oikeassa olemisen uskonnon eetos ja paatos.

Kirjasi Raimo Laakia 27.9.2021

68. Puolan Solidarnosc ja Puolakka

Dramaattisina ja kohtalokkaina vuosina 1980-1981 Matti Puolakka puhui Solidarnoscin tukemisesta ja monet ”entiset maolaiset” (retoriikan mukaanhan tuolloin ei enää ollut maolaisia vaan itulaisia) antoivat työpanoksensa asian hyväksi. Minun vetämässäni Puola-Solidaarisuus ry:ssä, joka näkyvää tukitoimintaa tuolloin teki, oli mukana sekä niitä maolaisia, jotka edelleen kannattivat Puolakkaa, että niitä, jotka jo epäilivät häntä revisionistiksi. Tietysti toiminnassa oli mukana myös aktivisteja, jotka eivät olleet kuulleetkaan maolaisuudesta.

Toimitin vuonna 2005 (25-vuotisjuhlan vuoksi) kirjan ”Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia” Gummerus kirjapaino 2005. Siinä mainitaan Matti Puolakka vähäisesti. Hän ei osallistunut käytännön työhön, talkoisiin, lentolehtisten jakoon, mielenosoituksiin, yleisötilaisuuksien järkkäämiseen, lobbaamiseen tai diplomatiaan. On epäselvää, miksi hän ei osallistunut.

Kirjassa on pieni muistelus marraskuulta 1981 Ulkoministeriön mustalistakohun alkutahtien hetkeltä:

”Kesken selvittelyn marraskuun puolivälissä illalla puhelin soi. Entinen maolaisjohtaja Matti Puolakka pyytää minua tulemaan – puolen tunnin varoitusajalla – juttelemaan hänen asuntoonsa Nordenskiöldinkadulle. Pyyntö on aivan poikkeuksellinen.

Otan mustalistakopion reppuuni. Puolakka on yksin ja käyttäytyy lievän hermostuneesti. Kun hän juttelussaan ei tunnu pääsevän mihinkään asiaan, esittelen hänelle mustalistan, kerron vieväni sen eduskuntaan ja maalailen, millainen kohu siitä syntyykään. Puolakka tuohtuu. ”Eivät kansanedustajat uskalla.” ”Ei siitä tule mitään.” Intän, että ainakin Ilkka-Christian Björklund uskaltaa. ”Ei, ei.”

Olen viipynyt vain puolisen tuntia ja teen lähtöä, koska juttelussa ei ole järkeä ja tunnelma on kummallinen. Minua hämmentää, että hän pyytää aivan poikkeuksellisesti kylään, mutta hänellä ei olekaan mitään omaa asiaa kerrottavaksi. Ovella hän vielä psykologisoi. ”Ymmärrän kyllä, että Sinua kiukuttavat agentit ja mustalistat, mutta ne kuuluvat kapitalismiin, ei sellaisista kannata loukkaantua.”

Rapussa ajattelen, että onpa tyhmä juttu. Eihän kyse ole psykologisista tapahtumista minun korvieni välissä, vaan siitä, että repussani on yksi Suomen sodanjälkeisen poliittisen historian mielenkiintoisimmista papereista.” (sivut 72-73).

Kirjasi Raimo Laakia 13.7.2021

67. Kuka oli hippi? (kirvoitteita osa 4.)

Vielä löytyi varsin perehtynyt kommentoija ”matkamiehenmietteita.blogspot.com/2020/05/jouko-aaltosen-dokkari-pieni-punainen.html” .

Lähettäkää hei lisää vinkkejä, jos huomaatte aihetta – ja tarkoitan laajemminkin kuin vain elokuvaa – jossain käsitellyn.

Mieleeni jäi kysymys, kuka meistä oli kultahammasrannikon paljasjalkainen kuljeskelija? En osaa arvata.

Kirjasi Raimo Laakia 17.5.2021

66. Mitä tapahtui Lankamaalla 1977? (kirvoitteita osa 3.)

Paikallislehti Laukaa-Konnevesi julkaisi 15.10.2020 aukeaman maolaiskommuunista. Toimittaja Konsta Tourunen on tehnyt kelpo työn etsimällä tietoja ja haastattelemalla.

Itse en asunut kommuunissa Reino Nikulan patistelusta huolimatta, mutta vietin siellä silloin tällöin aikaa. Tätä muisteja palstaa kootessani olen törmännyt kahteen erityisen satuttavaan tapahtumaan.

Kertojan 16-vuotias sisko tuli bussikyydillä Raumalta juhannuksenviettoon kommuuniin. Kun he astuivat ulos autosta tienristeyksessä ehkäpä sadan metrin päässä talosta, sisko näki suuren kiven, jolla istui itkevä tyttö kassin ja makuupussin kanssa.

Tyttö oli Toini, parikymppinen aktivisti, jonka Puolakka oli juuri karkottanut liikkeestä. ”Ota tavarasi ja lähde.”

Toini raahusti kivelle odottamaan bussia.

Toini oli aktiivinen teatterilainen, hän innosti ihmisiä tekemään sketsejä ja pieniä tapahtumia illanviettoihin, sai kerran jopa minut tanssimaan kömpelösti lavalle (huh!). Jonkin pienoisnäytelmän käsikirjoituksessa, olisiko ollut keväällä 1977, Toini laski leikkiä Matti Puolakan maneereista, jotka todellakin olivat tarttuvaa laatua ja joita moni meistä aika innokkaasti omaksui. Vaikka näytelmää ei koskaan esitetty, Matti Puolakka poltti proppunsa ja järjesti täysimääräisen noitavainon. Toinia syytettiin porvarillisuudesta, pikkuporvarillisuudesta, salakavalasta hyökkäyksestä johtoa vastaan. Osa aktivisteista eläytyi toistelemaan syytöksiä ikäänkuin suurikin luokkataistelu olisi ollut käynnissä. Asiasta pidettiin kokouksia ja kirjoitettiin monisteita. Toini oli järkyttynyt, hiljaa ja itki.

Asiasta on vain vähän hyvää sanottavaa. Silmiinpistävän moni aktivisti oli hiljaa. Kapakassa moni osoitti ystävällisyyttä Toinille. Mutta julkisesti ääntä ei korotettu Toinin puolesta. Tapauksen jälkeen kourallinen aktivisteja, olisiko ollut kymmenkunta, jättäytyi pois.

Itselleni muistikuva on piinallinen. Minun olisi pitänyt nousta kapinaan. En osannut.

Meidän mielissämme viimeistään Tien An-menin verilöyly 1987 vei moraalisen glorian Kiinalta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin muisteltuna: Olisiko ”Toinin kivi” Laukaan talon tienristeyksessä Puolakan Tien An-men?

Mitäköhän asiasta on Matti Puolakan kokoelmassa Kansallisarkistossa?

Toinen erityinen Laukaa-tapahtuma on haulikkovartio. Ajankohta lienee alkuvuosi 1978.

Jouni Mäkinen seisoi kuutamossa pakkasyönä haulikko olalla vartiossa Laukaan talolla. Muut nukkuivat. Vuorot oli organisoitu. Melkein neljänkymmenen vuoden päästä koetin kysellä Jounilta, ketä vastaan vartiota pidettiin? Mistä ihmeestä oli kysymys? Noh, ”luokkavihollista vastaan”. Hän ei osannut yksilöidä syytä.

Sen verran kummalliseksi Jouni vartiovuorot koki, että päätti jättää Laukaan. Tuon jälkeen hän otti Anne Paukun kanssa pitkän pestin insinöörintöihin Etelä-Afrikkaan.

Jälleen tekisi mieleni esittää kysymys Puolakan arkistonhoitajille. Mitä tietoja ja mikä selitys? Oliko Laukaan haulikkovartiointi Puolakan päähänpistoista kenties kaikkein omaperäisin?

Kirjasi Raimo Laakia 27.3.2021

”Mitä tapahtui Lankamaalla 1977?

Konsta Tourunen

Historia: Laukaassa Lankamaan kylällä oli vilinää, kun suojelupoliisiakin kiinnostaneen liikkeen jäseniä kerääntyi maatilalle perustettuun kommuuniin.

Kommunistinen liike marxilais-leniniläiset ryhmät haki 1970-luvun lopussa uutta virtaa toiminnalleen. Syntyi kommuuni Pohjoisahon tilalle, Lankamaalle keväällä 1977.

Noin viisikymmentä aktiivia eri puolilta Suomea muutti asumaan maatilalle. Monenkirjavaa joukkoa yhdisti niin kutsuttu maolaisuus, joka pohjautui Kiinan kansantasavaltaa vuosina 1949-1976 johtaneen Mao Zedongin kommunismiin.

Kaikki toiminnassa mukana olleet eivät kuitenkaan muuttaneet tilalle. Raimo Laakia kävi kommuunilla viikonloppuisin töiden salliessa. Monet 20-30-vuotiaat aktiivit kuitenkin irtisanoutuivat töistään muuttaessaan tilalle.

Tilalla oli ajatuksena opiskella maolaisuuden ja marxismin aatteita, kehitellä omaa teoriaa sekä kirjoittaa siihen liittyviä tekstejä. Keskeinen toimintamuoto olivat myös seminaarit, joissa liikkeen johtohahmo Matti Puolakka luennoi ajatuksistaan penkeissä kuuntelevalle aateväelle.

– Illalla oli vielä illanvietto, joka oli aika kaljapainotteinen. Siihen aikaan Puolakka oli keksinyt vapaan rakkauden idean, joten nuorina harrastimme seksiä aika paljon, Laakia kertoo.

Aloite perustaa kommuuni tuli Puolakalta. Taustalla vaikuttivat mahdollisesti myös vihreiden ajatusten tuomat tuulahdukset omavaraistaloudesta.

– Hämmästyttävän paljon maolaiset toimivat Matti Puolakan oivallusten siivittäminä. Hän myi ajatuksensa meille muille aina tavattoman uskottavasti ja me aloimme toteuttamaan niitä, Laakia sanoo.

Ruokahuolto järjestettiin yhteisillä keittiövuoroilla valmistamalla ruokaa isoissa erissä. Vellikello kutsui väen syömään riiheen tehdyn ruokalan pitkien pöytien ja penkkien ääreen.

Vihtavuorelainen Ilpo Oksanen asui lapsuutensa Pohjoisahon tilalla. Vanhempien kuoltua tilan rakennukset jäivät hänen siskolleen, joka kuitenkin asui muualla ja etsi tilalle vuokraajaa lehti-ilmoituksella. Marxilais-leniniläiset ryhmät tarttui tarjoukseen ja vuokrasuhde syntyi.

Oksanen vuokrasi perikunnalta peltoa, jota hän kävi Tervatehtaalla asuessaan viljelemässä kommuunin vieressä.

– He tulivat kirkonkylältä 32 kilometriä metsään, joten Laukaassa ei tiedetty, keitä tilalla oli. Se oli sellainen kesälomaporukka kuin menisi mille tahansa leirintäalueelle, Oksanen kertoo.

Paikallisia kommuunissa ei tiettävästi ollut. Kesän kuluessa tunnelmaa alkoivat kuitenkin latistaa viljely-yrityksien epäonnistuminen. Oksasen mukaan ohrasato jäi huonoksi puutteellisen lannoituksen takia ja perunoita yritettiin viljellä vihannesviljelyyn sopimattomassa savisessa maassa. Porkkanatkin kylvettiin liian myöhään maahan, jolloin tuloksena oli hädin tuskin pikkurillin kokoisia puikkoja.

Raimo Laakian mukaan seitsemän sian kasvattaminen kuitenkin onnistui, mutta maatalous ei siitä huolimatta elättänyt liikettä. Syksyllä rahojen loppuessa monet muuttivat pois ja jättivät kommuunielämän.

Parinkymmenen hengen ydinryhmä asui tilalla vielä vuodenvaihteen yli, kunnes kevättalvella 1978 kommuuni päätettiin lopettaa. Samana vuonna myös järjestö marxilais-leniniläiset ryhmät lakkautettiin ja Matti Puolakan ympärille kerääntynyt ydinryhmä alkoi hiljalleen irtautua perinteisestä kommunistisesta ajattelusta kohti muita vaihtoehtoaatteita.

Aatteet: Maolaisuus. Kiinan diktaattorin Mao Zedongin kommunistiset ajatukset keräsivät kannattajia myös ympäri maailmaa. Maassa diktaattorille rakennettiin henkilökulttia, johon kuuluivat muun muassa maailman toiseksi eniten painettu opus, Pieni punainen kirja sekä propakandakuvat.

Suomessa aktiivisia aatteen kannattajia oli muutamia satoja. Erottavana piirteenä monista muista vasemmistoryhmistä erityisesti Suomessa oli Neuvostoliiton arvostelu. Neuvostoliittoa ryhdyttiin arvostelemaan erityisesti Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968.

Maolaisuus tarjosi siis mahdollisuuden kannattaa kommunismia myötäilemättä Neuvostoliittoa.

Liikkeen johdossa oli karismaattisen ristiriitainen Matti Puolakka. Kaksi vuotta sitten kuolleella Puolakalla on edelleen pieni kannattajakunta, joka yrittää tuoda hänen ajatuksiaan esille.

Radikaali liike: Valvovan silmän alla. Jopa suojelupoliisi oli kiinnostunut marxilais-leniniläiset ryhmät -järjestöstä. Raimo Laakia kertoo Supon agenttien soluttautuneen liikkeeseen.

– He olivat aivan samanlaisia kuin muutkin radikaalit nuoret ja myivät lentolehtisiä, mutta he eivät koskaan tehneet itsestään numeroa tai käyttäneet puheenvuoroja, Laakia sanoo.

Hän epäilee, että myös kommuunilla olisi ollut agentti, muttei ole saanut varmuutta asiasta. Jotkin liikkeeseen liittyvät soluttautumistapaukset ovat kuitenkin Laakialle selvinneet.

Nostot ja kuvatekstit:

”Illalla oli vielä illanvietto, joka oli aika kaljapainotteinen. Siihen aikaan Puolakka oli keksinyt vapaan rakkauden idean, joten nuorina harrastimme seksiä aika paljon.

Aikaa vietettiin tekemällä sketsejä, laulamalla ja soittamalla musiikkia nuotion ääressä. Liikkeestä on myös tehty dokumenttielokuva nimeltä Pieni Punainen.

Pelloilla yritettiin viljellä porkkanaa, perunaa sekä ohraa. Viljely-yritysten epäonnistuttua unelma omavaraistaloudesta kariutui. Kommuunin jäsenet peltotöissä loppusyksystä.

Pohjoisahon tilan pihapiiri on muuttunut paljon 1970-luvusta. Kesällä 1977 pihalla oli iso telttaleiri, jotta kaikille riitti yösija.

Ilpo Oksanen törmäsi maolaisiin viljellessään kommuunin viereistä perikunnalta perimäänsä peltoa.

Konsta Tourunen”

Kirjasi Raimo Laakia 27.3.2021

65. Puolakka pöydän alla (kirvoitteita osa 2.)

Vanhan liiton miehenä, eläkeläisenä joka tuskin osaan sähköposteja lähettää, olen aivan yllättynyt, että facebookissa käytiin näin monipolvinen ja asioita tarkasti seurannut keskustelu Jouko Aaltosen elokuvasta. Keskustelussa esiintyy hämmentävä määrä ihmisiä, tykkäyksiä, kommentteja, naurua ja surua. Vanhan ajan nuotiopiiri metsässä pitkän retken jälkeen!

Kiinnostuksen määrästä intoutuneena minulla on toivomus teille netin osaajille: Wikissä on muutama esitys maolaisuudesta, Matti Puolakasta, MLR:stä, Idusta jne., mutta missään ei näy lähteenä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustoa. Joku ne on johdonmukaisen viisaasti noin kirjoittanut ja demokraattisesti sensuroinut. Jos joku teistä kokee arvokkaaksi, että tämäkin sivusto yhtenä lähteenä mainittaisiin, saattaisitte avittaa asiaa. Itse en osaa, on wikin kirjoitus- ja keskustelumaailma minulle sen verran ufo. Lapsuudessani ei Lemmulan kylällä ollut talvisin teitä, hevosen ajouria lumessa vain! Siitä maailmasta on vähän haasteellista hypätä sujuvaksi nettiosaajaksi kinaamaan, mitä wikissä saa tai ei saa olla.

Noh, ei sivuston näkyminen wikissä välttämättä nyt niin tärkeää ole, tulipahan vaan positiivisuuksissani mieleen.

Pieni korjaus seuraavaan aloitusjuttuun: Koordinoin kyllä toimintaani Lassi Salvin kanssa, mutta en ollut fyysisesti mukana tuossa pöydän alle -tilaisuudessa. Henkisesti kyllä!

Useimmat nimet olen lyhentänyt nimikirjaimiksi. (Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021).

”Antti Rautiainen, 15. toukokuuta 2020

Tää oli kiinnostava dokumentti kaikille sektologian ystäville: https://areena.yle.fi/1-50282027

Olen joskus aikaisemminkin muistellut ainoaa kohtaamistani Matti Puolakan kanssa, joko facebookissa tai twitterissä, mutta menkööt toisenkin kerran.

90-luvun lopulla maolaiset (vaihtoehtoliike itu) yrittivät jonkinlaista comebackia Helsingissä (ehkä) viimeisen kerran, ja oli jonkinlainen tapahtuma Kampin palvelutalossa, jota menin jostain syystä seuraamaan. Entiset maolaiset Lassi Salvi ja Raimo Laakia tulivat paikalle sabotoimaan tapahtumaa, koska halusivat estää maolaisten uuden tulemisen.

Keskustelu oli jyrkkää, jonka seurauksena Puolakka meni protestiksi pöydän alle istumaan, ja ilmoitti ettei tule sieltä pois ennen kuin Lassi ja Raimo pyytävät anteeksi. Anteeksi ei pyydetty, mutta muistaakseni Puolakka tuli lopulta pois pöydän alta.

Muistaakseni Juhani Lohikoski oli myös paikalla.

S.E.

Vallankumous tulee pöydän alta!

S.K.

Oli ihan mielenkiintoinen dokkari. En tiennyt aiemmin maolaisten ja stalinistien väännöistä. Nauratti, että päädyin itsekin taannoin räntäiselle marraskuiselle pellolle kaivamaan niitä viimeisiä perunoita ja kiemuraisia porkkanoita. Idealismi on mutaista.

A.R.

Ehkä talonpoikaisarmeija vielä nousee ja vapauttaa Suomen!

A.L.

Kyllähän se melkein siinä mitataan et jos et kestä perunannostoa marraskuisessa räntäsateessa niin parempi sitten keskittyä vaikka johonkin twitteraktivismiin.

A.L.

Niin ja marraskuinen perunapelto ei ole idealismia vaan kylmää materialismia.

A.R.

Siksi teknologia ja edistys, joka on keskuslämmityksen lämpöistä materialismia!

A.K.

Halpa kulissi, ei kestä.

S.K.

Se muta vaatii idealismia. Sitä meinasin. Dyykkaus on helpompaa – ja opiskelu.

S.K.

Paska homma, että sillä idealismilla ei elä, eikä niillä mutasilla perunoilla maksa vuokraa ja sähköä. Ja pelkkä puuron nieleminen nyt on vaan aika itsekuritusta nykyoloissa. Siihen vielä ne kylmät suihkut ja voi sanoa, että se on vallankumous joka ei ole minun.

S.K.

Se itsekuritus onnistuu jos on sellaisen tarve. Kohti uusia masennuksia siis!

A.L.

Joo, siinä on ehkä hyvä että tietää mitä itsekuritus on ja että siihen pystyy, mutta että henkilökohtaista kärsimystä oleellisempaa on kollektiiviset resurssit, jolloin välittömässä tilanteessa on parempi esim. ostaa ne perunat tai kasvatella pientä määrää kotitarpeiksi, mutta pitää mielessä että jos tulevaisuus ei olekaan tällaista materiaalista yltäkylläisyyttä mihin on totuttu niin tästäkin kannattaa nautiskella kun vielä voi, mutta että koittaa rakentaa sitä pakotien mahdollisuutta sekä yhteisöllisellä että yksilöllisellä tasolla.

Idealismista ja realismista niin Bonanno virkkoi hyvin, että kun huolestuneet ihmiset kysyy että mitä tulemme syömään niin idealisti katsoo kirjaa ja ihmiskuntaa, ja vastaa että ”ajatuksia”, kun taas realisti katsoo pyssyä ja sanoo että ”pettua”.

S.K.

Onhan noita tiluksia Suomessa ja siitäkin pinta-alasta menee ryynit pääosin teollisuushallien sioille ja siivekkäille. Ei lääni ja ryyni ihan heti lopu – kun lähtee sillä pyssyllä sitte hakemaan.

A.K.

Kuinkas suuri osa peltoalasta muuten tällä hetkellä menee tuotantoeläimille teollisuushalleihin?

S.K.

80 % holleilla.

L.H.

Mä rupeen ehdottomasti käyttämään tuota pöydän alle menemistä protestimetodina!

A.K.

Jos vituttaa, mene pöydän alle.

Juhani Lohikoski

Mulla on hämäriä muistoja tuosta. Oli hyvin hämmentävää.

J.S.

Dokumentti on hyvä, mutta esimerkiksi Ruotsin maolaisen ja FNL-liikkeen vaikutusta ei siinä mainittu. Tukholmassa oli tietysti aktiivisempaa, ja sieltä otettiin mallia, mikä tietysti helpommin sujui meidän ruotsinkielisiltä.

V.H.

Ei ole helppoa meistä kenelläkään…

K.K.

Laakia vieraana Perttu Häkkisen ohjelmassa: https://areena.yle.fi/1-3471357

K.K.

Puolakalle uskolliset: https://areena.yle.fi/1-3484129

J.R.

Ite kävin Puolakan kängin kokouksessa yhen kerran joskus 90-luvun alkuvuosina. Venäjällä oli käynnissä joitain tehtaan valtauksia joissa työläiset olivat ottaneet itse hoidettavakseen teollisuuden hallinnoinnin ja tuotannon myynnin ja palkkojen maksun itselleen. Puolakan porukka kutsui jengiä koolle solidaarisuustoiminnan järjestämiseks näille. Homma meni muistaakseni niin et nää oli jo etukäteen perustanu jonkun yhdistyksen ja valinneet sen hallituksen ja rahastonhoitajat ja tuli sit sellanen käsitys et me anarkistit saatas alkaa järjestää sitä toimintaa ja kerää Puolakan tilille rahaa. Tai jotain. En tiedä, en menny seuraavaan kokoukseen. Reko ehkä meni. Mut jos en ihan väärin muista ni vähän myöhemmin sinne Venäjälle lähti suomalaisten anarkistien delegaatio vierailemaan. Olisko sinne joku nuorisotroikka lähtenyt, jossa ainakin toveri Zaippari ja toveri Antti Rautiainen mukana? Vai meniks tää jotenkin muutoin?

Myöhemmin Puolakan porukka alko käymään meiän kantabaarissa Bar Tubessa ja pyörii jossain punk keikoillakin. Niillä oli ihan selkee yritys solmii elävä yhteys niinä vuosina nousseeseen radikaaliin nuorisoon. Eestiläisen Vennaskond anarkisti bändin porukkaan niillä muuten oli hyvät välit. Mut vuodet oli verottaneet Puolakan karisman, loppuun, eikä sitä jaksanu kukaan oikeen kuunnella. Paljon mielenkiintoisempia juttuja siellä Tuben takahuoneessa samoihin aikoihin puhui eräs Monti. Se oli Puolakkaa nuorempi ja karisma oli tallella. Mut mua ei silloin siihen seurueeseen huolittu, mä vedin omaehtoista pämppälinjaa jonkun kymmenisen vuotta. En ollut sopiva Montin näkymättömään puolueeseen. Puolakan puolueeseen olisin kyl kelvannu, mut puolakka ei kelvannu mulle. Päätin siis olla ilman puolueita kun sopivaa ei voinut saada.

Mut joo, toi dokkari oli hyvä ja se loppu oikeestaan aika liikuttava, siis hyvällä tavalla. Marxismi-leninismi-maoismi, ennen kaikkea maoismi on kyl kiinnostavaa, vaikka vähän näyttääkin et siihen ois jotenkin sisäänrakennettu henkilökultti, mut must näyttää et nää suhtautuu aatteeseen ihan toisella vakavuudella ku ennen kaikkea marxistit tai leninistit. Voi olla et tää syntyy siitä peruslähtökohdasta et ovat vastakkain sen marxismi-leninismin pyhimmistä pyhimmän itsepetoksen eli neuvostoliiton kanssa. Eikä ennen kaikkea maoismi ole jähmettynyt millään lailla kiinan ihailuun. Täytyy kai joskus vielä lukea punainen kirja, mulla on sitä kaks kappaletta. Toinen on ensimmäinen painos ja toinen toka.

Ite oon sitä mieltä et tuusulan järven rannalle pitäis saada pikasesti sellanen uudelleenkasvatusleiri johon hoipertelevat kaupunki anarkistit lähetettäs ojaa kaivamaan ja perunaa kuokkimaan silloin ku alkaa vallankumouksellinen itsekuri lipsumaan. Kuokkaan tarttunut käsi on hyödyllinen, sytyspalaan tarttunut on vahingollinen. Tämä on tehtävä selväksi.. Mut anarkistien keskuudesta ”pämppälinja” pitäs karsia kokonaan pois ja se ei onnistu muutoin ku itsekritiikin kautta. Alkoholia juova ei ajattele ja ajatteleva ei sitä juo. Kemiasta löytyy ratkaisu.

Tossa dokkarissakin näkee et se jengi menee sinne maalle viettämään ”helppoa ja hauskaa maalaiselämää”, mut hymy hyytyy sit ku olut ja hassis loppuu, ilmat viilenee ja juureksetkin on yhä maassa.. Ei vittu 60-70 tervettä nuorta maatilalla ja hommat kusee totaalisesti. No ei o ihme, ne on nuoria. Ite en koskaan luota alle kolmekymppisiin. Tai ei ”nuori” tässä yhteydessä oo pelkästään ikäkysymys, vaan jopa enemmän asennekysymys. Mut hitto, nyt mun pitää jo kiirehtiä. Mun työvuoro kollektiivimme kirjakaupalla alkaa klo 12.00.

Emme rakentaneet kollektiivitaloutta pitääksemme sen suljettuna!

Työ kollektiivissa on samalla luokka sotaa ja luokkasota on aina kansan sotaa!

A.L.

Nuorisolla on nuorison jutut ja niin pitää ollakin.

S.K.

Oli kyllä mukava nähdä, että nämä osasivat naureskella nuoruuden jutuille mutta anteeksi pyytelemättä ja asiaansa yhä uskoen. Tosta jatkuvasta itsekurista ja taistelusta oon kyllä eri mieltä. Ihmiset ovat hyviä ja ansaitsevat parempaa kuin jatkuvaa itsepiiskausta rangaistuksena huonoudestaan suorittaa milloin mitäkin ”nuoruuden juttua”. Rangaistusta toteutetaan sitten suorittamalla, kuokkimalla jäistä savea tai pakenemalla pämppään ym. pelastuksiin. Enemmän tanssia ja taidetta – jos tykkää niistä.

A.L.

Yleensä ainakaan suomalaisia ei erikseen tarvitse kehottaa ruoskimaan itseään ja muistuttaa että ovat ihan paskoja ja huonoja.

Kerran eletään niin siitä pitää myös nauttia ja asioiden välille löytää tasapaino.

En tiedä onko muutosta tapahtunu, mutta aikoinaan toivoi että eri projektien jälkeen tai aikana, päättyi ne sitten hyvin tai huonosti, ois ollu enemmän sellaista että otetaan hyvää ruokaa ja juomaa ja onnitellaan itseämme ja toisiamme siitä että edes yritettiin ja vähän funtsitaan et mitäs siinä oikeen ees tapahtu, mutta jos tavoite on aina saada kuu taivaalta niin siinä jää herkästi ne onnistumisetkin huomiotta.

Plus yks tärkeä onnistuminen on aina myös se, jos oli kivaa ja saatiin ihan vaan tähän omaan elämään jotain mielekästä sisältöä, vaikka maailma ympärillä ei mihinkään muuttunutkaan.

Antti Rautiainen

J.R. viisauden sanoja! Oltiin tosiaan Saipion kanssa Sovetskin tehdasvaltauksella silloin 1999. Voi olla että Puolakan solutusyritys skeneen alkoi vasta myöhemmin syksyllä kun olin jo muuttanut Moskovaan tehdasvaltauksen inspiroimana…

K.R.

Laitanpa pari omaa muistikuvaanikin.. Puolakkalaiset alkoi näkyillä myös Rauhanasemalla joskus vuoden 1999 lopulla, etsien varsin epäluuloisista rauhanjärjestöistä yhteistyökumppaneita Tsetsenian sodan vastaiseen kansanliikkeeseen. Jollain tapaa yhteistyö kuitenkin käynnistyi ja kansanliike sai lopulta aikaan yhden ihan kohtalaisesti onnistuneen mielenosoituksen varmaankin tammikuussa 2000, mutta hyytyi sitten siihen. Joten tuo demo taisi jäädä Puolakan sektin viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Sodanvastainen toiminta taas jatkui ilman heitä.

Yllä mainitun lisäksi muistan itsekin nähneeni Puolakan seuraajineen jollain keikalla. Soluttautumisen ja uusien kannattajien värväämisen lisäksi ne saattoivat vilpittömästikin ajatella, että tilanteeseen voi sisältyä mahdollisuuksia. Muistaakseni yksi Puolakan teeseistä kuului, että sota loppuu kun Venäjällä alkaa työväen vallankumous.

Joka tapauksessa on selvää, ettei Puolakalla enää tuohon aikaan juuri ollut edellytyksiä löytää uusia seuraajia, kuten J.R. yllä viittaa. Parhaat vuodet oli kaukana takana. Vaikka ei se todellisuudessa ollut kai kuin vähän yli viisikymppinen…

Laakiallahan on muistelusivusto puolakkalaisista, löytyy täältä: http://muistejamaolaisuudesta.fi/artikkelit/

Antti Rautiainen

K.R. selkeästi tämä muistelemani episodi oli tuon suunnitellun uuden tulemisen ensimmäinen askel!

Dokumentista on muuten jätetty pois puolakkalaisten yritys valloittaa Viro joskus 90-luvulla.

Ilmeisesti myös Pekka Kemppainen oli alunperin puolakkalainen, jännää ettei häntä haastateltu dokumenttiin.

J.R.

Antti Rautiainen. (Nyt lähtee vissiin vähän levottomaks tää mun tykittely, on aika siis lähtee koneen ääreltä..)

Onko Kemppainen puuttuva lenkki mitä oon etsiny?! Olen miettinyt et missä kohtaa aika-avaruus jatkumossa on ollut joku hetki tai tila jossa Puolakan ja ”Rajakkien” universumit ja tähtilaivastot on ohittanu toisensa niin läheltä et puolakkalaisen liikkeen vaikutussäteet on ulottunu joihinkin myöhempien aikojen kansallismielisiin asti? Ainakin H. Santavuoren puheissa nousee esille aivan sama rajakeilta tuttu vainon ja sorron vahva kokemus et siitä selvästi on muodostunut hänelle jo olennainen osa ryhmäidentiteettiä. Lisäks oudot horinat tulevasta ”totuuskomissiosta” ja siitä miten koetut vääryydet tullaan sen myötä paljastamaan ja syylliset tuomitsemaan.

En oo muitten ku rajakkien ja puolakkalaisten kuullu fantasioivan mistään tällasesta ja itellä ainakin on se käsitys et siellä missä näitä totuuskomissioita on joskus oikeesti ollu ni se idea on päinvastanen. Asiat selvitetään, mut amnestia on taattu kaikille. Rauhaa pyritään edistämään asioitten selvittämisellä, ei kostolla.

On niillä omituisia visioita.. Itsehän fantasioin ja näen unia vaan vallankumouksesta ja tulevasta luokkaoikeudesta. Mut tässähän ei ole mitään sijaa kostolla, vaan pelkästään oikeudella, siis luokkaoikeudella. Se on kuitenkin paras rauhan tae se.

K.R.

Antti Rautiainen. Juuri näin vaikuttaa olevan. Dokumentti taisi loppua suurinpiirtein siihen kohtaan jolloin ryhmä lakkasi kutsumasta itseään maolaisiksi ja ryhtyi puolakkalaisiksi… 1990-luvun Saarenmaa-touhu oli kai niiden viimeinen isompi yritys, siitä on kerrottu laajasti noissa Laakian papereissa. Sen jälkeen oli vielä tuo viimeinen tuleminen vuosituhannen vaihteessa ja viimeiset parikymmentä vuotta ne taisivat keskittyä lähinnä odottamaan mestarinsa maailmanselityksen valmistumista, en tiedä uskoivatko sen tulemiseen enää itsekään.

Antti Rautiainen

K.R. Kyllä mä luulen että usko on kova, kun ovat päättäneet sen maailmanselityksen muistiinpanoista ja kasettitallenteista vielä koota.

Antti Rautiainen

J.R. Vainoharhat on sinänsä tyypillisiä kaikille lahkoille, mutta toki voi olla että tiettyä jatkumoa on.

K.R.

Antti Rautiainen. No joo, eipä kai niillä 50 vuoden uskomisen jälkeen ole oikein muuta vaihtoehtoakaan..

A.I.

Vanhat miehet muisteloo ja kirjoittelee toisista vanhoista miehistä. ”Oi niitä aikoja…” ”

Kirjasi Raimo Laakia 21.1.2021

51. Mitä puhuttiin skenessä 1965 – 1968?

Komeassa 80-vuotishaastattelussaan hesarissa ”Uusvasemmistolaisista ensimmäisiä” Lars D. Eriksson toteaa tärkeitä asioita:

”Lars D. Eriksson on yhä kuusikymmentäluvun radikaali. ”Miten yhteiskunta muuttuisi, ellei olisi aktivismia?”

Kun Lars D. Erikssonia pyytää kuvailemaan kuusikymmenlukulaista henkeä, hän innostuu silmin nähden.

”Minähän olin itse luomassa sitä! Sen alkuhetkiä oli vuonna 1963 startannut melko huomattava Front mot kärnvapen -liike, jota olin organisoimassa Pär Stenbeckin kanssa.”

Pystytimme myös opiskelijoiden demariryhmän, johon kuului lisäkseni muun muassa Christer Kihlman ja Claes Andersson. Se oli uusvasemmiston ensimmäinen linnake.”

Oikeustieteen professori Lala Eriksson onkin oiva esimerkkihenkilö tuon aikakauden uusvasemmistolaiseksi. Hän kuului laajasti lukeneeseen yliopistojengiin, joka virittäytyi pasifismiin, yleiseen kulttuurikritiikkiin ja moniin marxilaisiin virtauksiin.

Eriksson on pitänyt ja pitää luontevana limittää tutkimusta ja aktivismia. Tutkijatyön rinnalla hän tykkää polemisoida railakkaasti yhteiskuntaa ja politiikkaa, moraalia ja arvoja, melkeinpä mitä tahansa. Kaksoisrooleineen hän kohtasi alkuun vastustusta, mutta nykyään harvemmin.

”Tutkimus ja samanaikainen radikaalikin aktivismi ovat täysin sopivaa ja luonnollista. Rajankäyntiä on silti sikäli harjoitettava, että missä roolissa mitäkin esittää, ja argumenttien täytyy aina olla pitäviä”, hän määrittelee.

”Perusjuttu on kuitenkin selvä: Miten yhteiskunnat muuttuisivat, ellei olisi aktivismia? Ihmiskuntahan uudistuu vain ristiriitojen kautta.”

Muistan Lars D. Erikssonin Suomi-Kiina Seuran hallituksesta vuodelta 1972. Hän istui Erottajanmäen myymälähuoneiston kokouksissa suurissa saappaissaan aika hiljaisena ja taisi kokea, ettei kumileimasinmainen johtokunta ollut aivan hänen alaansa.

Kuusikymmentäluvussa seikkailivat myös alkumaolaiset Matti Puolakka, Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Jarmo Lavila, ehkä muutama muukin. Aluksi erillään ja sitten toisensa löytäen.

Uusvasemmistolaisten ja alkumaolaisten välillä on täytynyt olla yhteisiä projekteja, kohtaamisia, keskusteluja, kiistoja. Asioita on ajateltu, sanottu ja ehkä kirjoitettukin. Larsderikssonit, ilkkataipaleet, katipeltolat, liisamanniset, kalevisuomelat, ilkkachristianbjörklundit, erkkituomiojat, leevilehdot ja pekkasaarniot tietänevät seikkoja, joita me nuoremmat emme tunne.

Kovin vähän kukaan on niistä lausunut.

Vuonna 1993 Erkki Tuomioja kuvailee Huotaria:

”…Marssilinja henkilöityi Sadankomitean varapuheenjohtajaan Pentti Järviseen ja hänen adjutanttiinsa, historiantutkija Tauno-Olavi Huotariin. TPSL:ään kuuluneet, barrikadimaistereiksi ristityt Järvinen ja Huotari olivat eräänlaisia opiskelijaradikalismin prototaistolaisia, vaikka kumpikaan ei itse päätynyt stalinismiin. Huotarista tuli Suomen vähäväkisen maolaisuuden keskeinen ideologi ja Järvisestä lopulta Työväen Sivistysliiton sosialidemokraattinen toimitsija.” (Erkki Tuomioja: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, 1993, sivu 56).

Sosdemnuorten Hannu Vesa kirjoittaa Suomen Sosialidemokraatissa 15.6.1968 ”…mainostanut Järvisen ja jos kohta häntäkin erikoisemman henkilön, surullisen kuuluisan marxilais-leninisti Tauno-Olavi Huotarin toimintaa. Marxismi-leninismi muuten tarkoittaa sitä aitoa maolaista linjaa, se ei kuitenkaan estä Huotaria kuulumasta TPSL:n puoluetoimikuntaan.” (Anton Monti ja Pontus Porokuru: 1968, ilmestynyt 2018, sivut 158-159).

Matti Puolakka kertoo, että häntä syrjittiin 1960-luvun puolivälissä, kun hän pyrki SKDL:n nuorisoliiton liittohallitukseen (dokumentti 14).

Heli Santavuori, joka tosin on nuorempaa polvea ja muistelee 1970-lukua, kirjoittaa että kutsuimme itseämme marxilais-leniniläisiksi ”erotuksena kaikenlaisesta hihhulismista, mikä siihen maailmanaikaan oli yleistä”. (dokumentti 34). Epäilen, että ”hihhulismilla” hän tarkoittaa myös joitain kuusikymmentäluvun virtauksia.

1969 uusvasemmisto ja maolaiset alkoivat olla jo aika erillään. Sen jälkeen tulivat taistolaiset, jotka jyräsivät kummatkin. Meni kymmenen vuotta ja jäljellä oli vain raunioita ja onttoja järjestökuoria. 1979 Koijärvellä – luojan kiitos – kaiken vanhan ulkopuolelta syntyi uusi aalto, ympäristöliike.

Vielä yksilöitä on elossa. Ja maailma on niin muuttunut, ettei enää henkisiäkään esteitä pitäisi olla. Vielä voisi valaista vuosien 1965 – 1968 havaintoja, keskusteluja, asenteita ja tapahtumia. Kertokaa!

Lars D. Eriksson on ihailtavasti pysynyt ajan hermolla. Hän päättää haastattelun hyvin tärkeään ”estävän normiston” pohdintaan:

”Eniten huolestuttaa uusi, sanoisinko antroposentrinen, suuntaus, tämä historiallinen nykyvaihe, jossa ihmisestä on tullut luonnon tulevaisuuden varsinainen ratkaisija”, hän kuvailee. ”Ympäristön muutokset ovat ihmisen kädessä, mutta toisaalta emme pysty hallitsemaan luonnon tapahtumakulkuja.”

Valistusajasta asti vaalitun vapauden merkitys ei Erikssonin mukaan voi enää täysin päteä, koska henkilökohtaisten oikeuksien varjolla voidaan muun muassa tuhota luontoa kiihtyvästi. ”Täytyy vakavasti miettiä, onko tähänastinen paradigma yhä kestävä vai ei.”

Uudet uhat luovat valtavan haasteen lainsäädännölle ja juridiikalle, taloudelle ja politiikalle, ja koko yhteiskunnalle, Eriksson hahmottaa.

”Miten rakennetaan uudenlaista estävää normistoa niin, että ei samalla avata ovea uudelle totalitarismille”, hän kysyy.

”Maailmalla olen tätä uutta ajattelua tavannut – en vielä Suomessa.”

Veli-Pekka Leppänen: 80-vuotias Lars D. Eriksson on ollut väsymätön ideatykki ja kalkkeutuneiden ajatusratojen pöllyttäjä. Uusvasemmistolaisista ensimmäisiä. Helsingin Sanomat 9.11.2018. Sivu B 19.

Kirjasi Raimo Laakia 4.2.2019.

47. Raimo Laakia: Lähestymme puolakkalaisuuden ydintä?

Joku taas varastamassa ajatuksiani!

Kun löysin Timo Vainion kirjoituksen (dokumentti 19 syksyltä 1993), koin dejavun. Tämän olen kuullut ennenkin, toisen kertomana, toisesta puolakkalaisesta.

Vainio kirjoittaa:

”1985 Raimo Laakia tiesi, että Matin silloin jo hyvin kehittyneillä ajatuksilla hieman modifioidussa muodossa saisi Suomessa kovan maineen ja että muutaman vuoden kuluttua maailmallakin. Hän aikoi kirjoittaa ne omissa nimissään… Se olisi ollut kulttuurihistorian yksi suurimpia varkauksia. Tuon kielsimme ja siitä lähtien Raimo Laakian elämän pääpyrkimyksenä on ollut tuhota Matti Puolakka ja Iris Keinänen. Sekä siinä ohessa ja sen jälkeen saada tuosta mullistavasta teoriasta mahdollisimman paljon omiin nimiinsä.”

Sitten Vainio kertoo ajatusmallistaan Milos Formanin Amadeuksesta, joka tuli teattereihin 1984 ja palkittiin Suomessa parhaana ulkomaisena elokuvana Kaivohuoneen gaalassa toukokuussa 1985.

1980-luvun puolivälissä, olisiko ollut juuri filmin ilmestymisen jälkeen, Matti Puolakka alkoi ajaa siskoaan pois liikkeestä. Pia Länsman kertoi tuolloin uskonsa mukaisena totuutena, että sisko koetti kasvattaa poikaystävästään Eero Haapasesta Matin filosofisen kilpailijan, ”paremman Matin”. Sanottiin, että ”sisko on seonnut”.

Sisko jäi pois liikkeestä ja loi uran taiteilijana.

Myös Eero Haapanen jättäytyi pois, valmistui yliopistolta Habermasin filosofiasta tehdyllä lopputyöllään, loi myöhemmin Kuusiluodon yhteisön ja kirjoittaa nyt kirjoja paikallishistoriasta.

Milos Forman on suuri elokuvallinen velho kun pystyy lykkäämään liikkeelle tällaisia tapahtumasarjoja!

Kokemuksesta arvelen, että ihmeellinen ajatus ajatusten varastamisesta on syntynyt tähän tapaan: elokuvan jälkeen jossakin monologissaan Matti on puhunut unenomaisen näyn ja tomerasti tieteellisinä itseään pitävät kannattajat ovat rientäneet monistamaan sitä; ja niin sitkeästi että se esiintyy vielä 31 vuoden päästäkin muun muassa dokumenteissa 2 ja 34.

Mutta ollakseen tarpeeksi vastaanottavainen Formanin vaikutukselle ihmisyksilö tarvinnee kuitenkin erityisen aivomaailman, erityisen ajatus-, kokemus- ja tunnehorisontin. Sisältyykö se koulukaverin muistoon:

Aku Alanen kertoi, että Matille oli aina tärkeää olla oikeammassa kuin muut. (Aku kertoi tämän 1990-luvulla, jolloin taistolaisuus ja maolaisuus olivat kummatkin jo kuihtuneet. Aku itse kuului nuortaistolaisten ”radanvarren ryhmän” perustajajohtajiin.)

Ja tulleeseen joogaharrastajan kertomukseen:

”Viitisen vuotta sitten kävin vuoden verran xx:n vetämällä Chi Kung-kurssilla Valimon suunnalla. Markitsimme aina ruksin listaan, kun olimme tunnilla. Loppukaudesta katseeni kiinnittyi nimeen, jonka kohdalla ei ollut yhtään merkintää. Nimi oli Matti Puolakka. Koska minulla ei ole käsitystä henkilön ulkonäöstä, en tiedä, olimmeko samalla kurssilla. Joka tapauksessa tämä mies tuli, silloin kun tuli, aina pikkasen myöhässä ja useamman kerran koitti ottaa tiedoillaan otteen ohjaajastamme. Olisi mieli tehnyt sanoa, että ”tule ajoissa, keskity tekemiseen äläkä muiden tekemien harjoitusten häiritsemiseen esiintymishalukkuudellasi”. Mies jäi siis minulle arvoitukseksi.”

Oman kokemukseni mukaan Puolakalla on erikoisen vahva toisiinsa koplautunut oikeassa olemisen ja kunnian eetos ja niistä johtuvat usein pikaiset käyttäytymistavat. Tosiasiallista käytäntöä tarkasteltaessa ristiriita on suuri: on epäonnistuminen toisensa jälkeen (dokumentti 32) ja ihmeellisiä henkilösuhteita kannattajiin ja kiinnostuneisiin (esimerkiksi dokumentit 6, 14 ja 35). Jollain lailla tästä eetoksesta seuraa, että kakkosjohtajille ja lähipiirille käy huonosti. Puolakan oma pelko ”ajatustensa varastamisesta” on aika hyvä osakiteytys ongelmasta.

Voi yksinkertaisesti vain olla niin, että on ylivoimaisen vaikeaa yhtä aikaa omata loistava ajatus ihmiskunnan pelastukseksi, levittää se laajalti yleisön tietoisuuteen ja samalla pelätä jonkun ”varastavan” sen.

Mutta kyllä kuka tahansa muu, jolla olisi hieno idea ja hyvä ajatus ihmiskunnan kulun kääntämiseksi myönteisille raiteille, julkaisisi kirjoja, kirjoittaisi artikkeleita, työntäisi ajatuksiaan yli-innokkaastikin kaikista tuuteista julkisuuteen. Ja jos joku niitä omaksuisi eli puolakkalaisittain ”varastaisi”, sen parempi.

Jos nimittäin ajatus olisi oikeasti olemassa ja ajattelija oikeasti huolissaan maailmasta.

Raimo Laakia 1.10.2018

45. Tauno-Olavi Huotarin haastattelu 1995

Työväen arkistossa on Risto Reunan tekemä haastattelu Tauno-Olavi Huotarista, syntynyt 16.4.1942 ja kuollut 20.6.2011. Haastattelu on osa kokonaisuutta, joka penkoo TPSL:n vaiheita 1960- ja 1970-luvuilla. TPSL ja sen lehti Päivän Sanomat puolestaan ovat osa sosialidemokraattisen työväenliikkeen historiaa. Tauno-Olavi oli muun muassa TPSL:n nuorisoliiton varapuheenjohtaja.

Huotari oli Matti Puolakan varhaisia kanssakulkijoita ja HMLS:n ensimmäinen puheenjohtaja. HMLS:n johdosta hän kuitenkin vetäytyi pian ja – niin haastattelusta voi päätellä – harkitun suunnitelmallisesti. (Huotarista on mainintoja tällä sivustolla ainakin dokumenteissa 27, 30 ja 32).

Huotarin vastaukset haastattelijalle on litteroitu sellaisenaan aanelosille Työväen arkiston kansioon 1066/61. Kokonaisuus on muutama kymmen liuskaa. En ole suuresti stilisoinut vastauksia, koska muokkaamisessa ajatus helposti muuntuu.

Tauno-Olavi Huotari kirjoitti ylioppilaaksi 1961 ja kertoo radikalisoitumiseensa vaikuttaneen sosialidemokraattisen sukutaustan lisäksi jo lukioaikoina lukemansa Ylioppilaslehden ja Pentti Linkolan pamfletin ”Isänmaan ja ihmisen puolesta”. Penkinpainajaisten jälkijuhlassa illalla luokkakaverin eversti-isä erityisesti varoitteli pamfletin ”kauheasta pasifismista”. Tulevilla 1960-luvun radikaaleilla oli monilla maltillinen vasemmistolainen tai liberaalinen tausta.

”Voi sanoa, että se missä askarreltiin ehkä kotimaan politiikkaa enemmänkin, oli sitten nämä Vietnam-liikkeet ja muut. 1964 oli tää meidän ensimmäinen järjestämämme mielenosoitus. Sitten 1965-66 niitä oli aika paljon, ja oli näitä järjestöjä siinä olemassa.”

1960-luvun puolivälistä vuoteen 1968 oli aika , jolloin radikaali liikehdintä tuntui menevän eteenpäin.

”Ja silloin kuitenkin oli se semmonen määrätty yhtenäisyys, että kaikki tunsivat toisensa, tässä sanokaamme juuri ylioppilaspolitiikassa ja muussa. Kyllä siinä aika paljon sellaista tunnetta oli, joka sitten vuosikymmenen ihan viime vuosina kyllä selvästi (alkoi) kadota.”

Haastattelija sanoo, että Tauno-Olavin lähtökohtainen kulttuuriorientoituminen johti ”Sinun kohdallasi kyllä sitten aika yksilölliseen ratkaisuun Suomen vasemmistossa. Ajauduit seuraamaan yhteiskuntaa, joka aloitti hyvin laajasti mobilisoitumisen kulttuurisidonnaisena, kulttuurivallankumous Kiinassa. Miten syntyi Suomen maolaisuus?”

Sanatarkasti Huotari vastaa:

”Ensinnä musta olis kyllä aika tärkeätä todeta, että silloin 1960-luvun lopulla, 1970-luvun alussa, niin tää Kiina-innostus oli aika laajaa. Et sehän ei jäänyt ainoastaan tähän maolaiseen liikkeeseen, joka oli tietysti aika pieni.

Vaan se oli kyllä, niin kuin myöhemmin oon tavannut monia silloisia ja nykyisiäkin SDP:n jäsenkirjan omaavia, jotka jatkuvasti muistavat, kuinka se silloin innostutti. No SKP:n jäsenkirjan omaavat eivät tietysti virallisesti voineet siihen oikein innostua. Musta tuntuu, että se jotenkin innostutti aika monia ihmisiä.

Tietysti siinä oli niin kuin kaks tietä. Niin kuin mä ajattelin niitä ihmisiä, jotka Suomessa sinne lähtivät, niin toisaalta oli tämmösiä, joilla oli siis tämmönen, vois sanoa, vasemmistosialistinen tai uusvasemmistolainen ajatus, joita ihastutti, voimme sanoa, vähän väärä luulo, että tässä nyt oli paljon tämmöstä spontaania ja sellaista esikuvaa tämmösille liikkeille, missä tämä hallittujen ja hallittavien ero sitten vähenisi. Kyllä mä myönnän, että mä kuuluin tähän. Ja mä voin sanoa tästä lähinnä tepsulaisesta puolesta tai eräistä sosialidemokraateista, jotka oli lähellä itse asiassa meitä, niin oli osa tästä kantajengistä. Peter Nilssonhan oli meidän jäsen ja Bjarne Nitovuorihan oli hyvin lähellä, vaikka se olikin demarien ruotsinkielisen puolen jäsen. Ja eräitä muita, joita vois luetella, mutta en mä nyt taas muista.

Mutta sitten toisaalta oli näitä, jotka tulivat sitten kunnon kommunistisesta puolesta, jossa sitten nää lähtökohdat olivat jossakin määrin erilaisia. Ei nyt kokonaan, mutta niin kuin juuri Matti Puolakka.”

Joksikin aikaa haastattelu etsiytyy trotskilaisen liikkeen Pekka Haapakosken perhetaustan pohdiskeluun ja palaa sitten Suomen maolaisuuden syntytekijöihin:

”Ja sitten yks tekijä, joka sitten vaikutti, oli se, että silloin oli tämä voimakas imperialismin vastaisuus ja se ajatus, että Neuvostoliittokaan ei oikeastaan tee tarpeeksi. Siellä ollaan selvästi porvarillistumisessa ja toisaalta se länsivaltojen sota oli tietysti sellaista kuin se oli. Kaikki ne seikat siinä sitten kyllä hyvin voimakkaasti vaikuttivat.

Siinäkin nää pohjoismaiset vaikutteet oli erittäin tärkeät. Koska on muistettava, että just nää ne, esimerkiksi minun parhaat yhteistyökumppanini siellä, niin niissä kävi näin (ryhtyivät maolaisiksi). Ruotsin Clartehan meni täysin (maolaiseksi), Norjassa tää sosialistisen kansanpuolueen nuorisojärjestöhän oli itse asiassa tää ratkaiseva voima siinä, joka tän AKP:n (Norjan maolaisen puolueen) perusti. No, että nää Ruotsin ja Norjan vaikutukset oli kyl aika suuria siis.

Tosiasiassa tää maolaisuus Keski-Euroopassahan oli täyttä, oli niin kuin täysin hajallaan ja osin sekopäistä. Ruotsissakin tuli näitä, tämä Uniting Fronts aika vahvaksi välillä, mutta.

Sehän on sitten toinen asia, että varsinkin sitten muutama vuosi 1970-luvun puolella Suomenkin tää maolaisuus aika lailla ahdistui ja tuli aika ahdistavaksi ryhmäksi. Mähän en enää silloin siellä ollut, et mua, tietysti toisaalta aina huvittaa, että tuo minun maolaisuus muistetaan mutta useiden muiden ei ollenkaan, jotka eivät siellä paljon pitempää aikaa ollut.

No olihan siellä näitä, pian taistolaisiin menneitä, Reijo Kalmakurkia sun muita, tais olla vielä (nimeltään) Lehtonen siinä vaiheessa. Ja Heikki Hirvensaloa ja sun muuta, Timo Ravelaa, jotka siellä olivat. Sitten Tampereellahan oli, mikäs se oli Tampereen Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka oli hyvin innokas, kunnes sitten kanssa noihin stasisteihin meni. Miespuolinen henkilö, mutta en mä muista sen nimeä.”

Moni alussa maolaisissa hengannut siirtyi jo 1960-luvun puolella muodostumassa olevaan taistolaisliikkeeseen. Siellä Jaakko Laakso otti / sai tehtäväkseen maolaisuuden tukahduttamisen. On pieni mutta arvokas yksityiskohta vasemmiston kulttuurihistoriaa, että Tauno-Olavi muistaa tallentaa Pekka J. Kemppaisen tokaisun:

”Ja onhan tästä suurimmasta taistolaisgurusta elikkä Jaakko Laaksosta tämä juttu, että tuo Pekka J. Kemppainen eräässä tilaisuudessa, missä Jakke sitten innokkaasti tuota Kiinaa ja Maoa siellä arvosteli, niin oli sitten sanonut, että ”kuule Jakke, että kyllä se olit sinä, jolta minä sain tämän Mao-merkin Teiniliiton kokouksessa!””

Haastattelija kysyy vuoden 1979 Kiina-Vietnam-sodasta. Siihen ei tarkemmin paneuduta, mutta Tauno-Olavi sanoo:

”Kyl mä siinä vaiheessa olin jo tullut varmaan vakaumukseen, että minkään suurvallan puolesta en kyllä peistä taita. Jos nyt muutenkaan olin kauheesti kantanut.

Kyllä kai tässä maolaisuudessa sentään oli… noh, ainakin siinä vaiheessa kun mä olin mukana, oli se hyvä puoli, ettei se nyt halunnut ihan suoraan tätä yhteiskuntamallia tänne siirtää. Että siinä oli sentään sen verran tiettyä järkeä. Ehkä siinä sitten, mä en ollut siellä kaikkein hurjimpina vuosina. Mähän olin sieltä sitten jo pois lähtenyt.

Että tämmösenä opportunismin osoituksena mä voin kertoa senkin, miten se tapahtui.

Katos, mullahan oli silloin pikkusen opintoja kesken. Ja sit mä sanoin, et kuulkaa, et nyt mä olen kolme kuukautta etten käy missään, että mä haluan saada ne loppuun. Ja se oli tietysti täysin porvarillismoraalitonta. Mä sanoin, et joo, että antaa olla, ei siinä mitään. Jos ei sovi, niin ei sovi, niin mä teen sen kumminkin.

Näin mä sen tein, ja, mutta mä olin kumminkin, se katsottiin, et mua vastaanhan ei sitten kuitenkaan tämmöstä julkista kampanjaa tehty.

Ja mun suhteeni näihin ihmisiin pysyi korrektina siinä mielessä, että mähän Kiina-seurassa toimin, jossa tietysti tää maolaisten vaikutus oli kohtalaisen suuri, joskin siellä oltiin sen verran järkeviä, et sitä ei niin kuin eräissä maissa, yritetty saada pelkäksi peitejärjestöksi tai propagandajärjestöksi. Se oli siinä mielessä tärkeää, että se sitten pystyi jatkamaan toisessa vaiheessakin. ”

Haastattelija kysyy, mihinkä ajankohtaan tuo loittonemisesi osui?

”Se oli vuonna 1970 jo. Se tuli jo siinä vaiheessa, et mä en ole siis ”moottorilennokkiseuran” toimintaan osallistunut enää. Mutta et totta kai mulla oli kontakteja juuri sen takia, et mähän olin silloin Suomi-Kiina -seuran hallituksessa ja sen varapuheenjohtajakin siinä vaiheessa jo.”

Tauno-Olavi Huotarin toiminnasta lisää Bjarne Nitovuoren yhteistyössä Työväen Sivistysliiton kanssa toteuttamassa kirjassa ”Bjarne Nitovuori: Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013.”

(Kirjasi Raimo Laakia 15.8.2018)

43. Aamulehti 19.5.1996: Maolaisuus on Suomen historian tuntematon luku

Kiinan kulttuurivallankumous käynnistyi lähes päivälleen 30 vuotta sitten. Maon vallankumoukselliset opit saivat laajaa kannatusta myös nuoren eurooppalaisen uusvasemmiston piirissä.

Suomeenkin syntyi 60-luvun lopulla maolainen liike. Sen tarina on värikäs, traaginen ja miltei tuntematon.

Pieni maolaisryhmä sai vastaansa erityisesti vahvat taistolaiset, joille kiinalaismielisten kommunistien harjoittama Neuvostoliitto-kritiikki oli kauhistus. Maolaiset leimattiin äärioikeiston ja CIA:n agenteiksi.

SIVUT 25 ja 27.

Pitkä marssi Maosta Mattiin

Joukko Suomen maolaisia on pysynyt yhdessä vuosikymmenet; nyt he vannovat johtajansa Matti Puolakan nimeen.

Teksti: Simopekka Virkkula

Kuvat: Hannu Teriö

Maolaisuus on Suomen lähihistorian tuntemattomin poliittinen liike. Värikäs, eksoottinen, hulvaton. 70-luvun radikaalipolvi muistaa vieläkin maolaisten bileet ja ainutlaatuisen pämppälinjan, pyrkimyksen löytää viinasta vapaus ja ajatuksen kirkkaus.

Maolaisuuden tarinaan mahtuu kiihkeää idealismia ja ylevää uhrimieltä. Liikkeelle on saatettu antaa paitsi parhaat vuodet myös perintöomaisuus.

Mutta Suomen maolaisuuden historia on myös jotakin aivan muuta. Se on kolmenkymmenen vuoden traaginen sarja pettymyksiä, ristiriitoja ja ahdistusta. Myös vainoa, parjausta ja järkkyneitä mieliä.

Miksi Suomen maolaisuudesta tiedetään niin vähän? Liikkeen ympärille on vuosien mittaan kasattu tukevista tiilistä hiljaisuuden muuri. Moni aatteesta luopunut haluaa yksinkertaisesti vaieta ja unohtaa. Jotkut tahtovat avautua kunhan nimi pysyy poissa julkisuudesta.

Ryhtyminen maolaiseksi 70-luvun Suomessa merkitsi yksinäisyyttä ja eristystä. Neuvostoliiton arvostelemiseen omistautunut järjestö sai niskaansa koko silloisen yhteiskunnan – suojelupoliisista taistolaisiin.

”Paineet olivat hirvittävät. Meillä ei ollut mitään turvaa”, muuan ex-maolainen tilittää.

Painetta ei kuitenkaan syntynyt ainoastaan ulkomaailmasta. Moni liikkeestä eronnut tai erotettu puhuu mielipideterrorista ja noitavainoista ryhmän sisällä. Katkeroituneiden syyttävä sormi osoittaa yhtä miestä – Matti Puolakkaa.

Suomen maolaisuuden historiassa Puolakka on murskaavan ylivertainen hahmo, monia mullistuksia ja umpikujia kokeneen liikkeen punainen lanka.

Kun puhdas maolaisuus oli 70-luvun lopussa kulkenut tiensä päähän, Puolakka alkoi luoda uutta maailmankatsomusta, kaikenkattavaa filosofista järjestelmää – puolakkalaisuutta.

Uskolliset seurasivat mukana ”totuudellisinta ajattelua, mitä kuvitella saattaa”.

Julkisuudelta piilossa pysyvä Puolakka on nyky-Suomen merkillisimpiä hahmoja. Uskollistensa keskuudessa hän on suuri ajattelija, kirjailija ja filosofi, jonka nerokkuudella on merkitys koko ihmiskunnalle.

”Uskomatonta henkilöpalvontaa. Kuin Maolla tai Kim Il-Sungilla”, liikkeestä lähteneet väittävät.

Suomi, pyydä meiltä anteeksi!

Maolaisen liikkeen viimeiset perilliset vaativat hyvitystä: salaperäisen johtajan Matti Puolakan arvo on tunnustettava.

”On turha väittää, että me olisimme Matti Puolakan aivopestyjä lampaita. Me vain kunnioitamme häntä”, pitkähiuksinen nelikymppinen mies puuskahtaa.

Matti Puolakka.

Useimmille suomalaisille nimi ei sano yhtään mitään.

Jokunen 70-luvun radikaali muistaa Puolakan Suomen maolaisuuden sieluna, miehenä, joka Maon kuoltua alkoi kehitellä omaa filosofiaansa ja katosi viimein uskollistensa kanssa ties minne.

Löytyy joku, joka osaa kuvailla miehen ulkonäön. Lyhyehkö, partainen, näyttää marxilaiselta ajattelijalta.

Luonnettakin määritellään. Karismaattinen. Kiihkeä. Särmikäs.

Kerrotaan huhuja vaikeista kotioloista. Tulipalopunaisesta suvusta, tädistä joka oli Mirjam Vire-Tuominen. Ja isästä, joka oli sodan jälkeen kommunistisen Valpon arkistopäällikkö, sittemmin Skp:n sisäisen vakoilun ekspertti. Mies jonka elämä oli yhtä salaisuutta.

Pitkähiuksinen nelikymppinen tietää enemmän. Hän, Markku Aro ja toverinsa Timo Vainio ovat kulkeneet Puolakan rinnalla koko pitkän marssin 70-luvulta tähän päivään.

Istumme Helsingin Vuosaaressa, kerrostalohuoneiston olohuoneessa. Yksi tuoli pöydän ääressä on tyhjä. Siinä olisi voinut istua puheiden kohde itse, Matti Puolakka.

Nyky-Suomen merkillisimpiin hahmoihin kuuluva mies harkitsi hetken yllättävää käännettä. Hän aikoi antaa pitkän uransa ensimmäisen haastattelun. Mutta ratkaisi lopulta toisin. Paikalla ovat Puolakan lähimmät miehet.

Siis. Kuka on Matti Puolakka?

Taistelutoverit eivät emmi. Puolakka on nero. Suomen historian suurimpia henkiä.

Lahjoiltaan hän vertautuu Sibeliukseen. Myös Sibelius oli ajattelu- ja monipuolisuusihminen. Matti Puolakka on luonteeltaan sekä tiedemies että taiteilija.

Mutta Sibeliuksesta Puolakan erottaa asema. Puolakka on vainottu nero, kuin Aleksis Kivi. ”Hänkin joutui parjauksen kohteeksi”.

”Puolakka julkaisi vuonna 1982 kirjan Mikä ihminen on. Sen osaksi tullut täydellinen vaikeneminen on Suomen kulttuurihistorian suurin skandaali. Ja tuosta ajasta Puolakan näkemykset ovat vielä huimasti kehittyneet.”

Kirjan kohtalo sinänsä ei ollut Puolakan uskollisille yllätys. ”Kaikki tärkeät ajatukset Suomen historiassa ovat syntyneet vähemmistössä”, he tietävät.

Puolakan tilillä on johdonmukainen ja yksinäinen sankariteko. Neuvostoliitto-kritiikki muutoin läpeensä suomettuneessa maassa.

Minulle esitellään todisteet siitä, kuinka Puolakka osasi ennustaa Neuvostoliiton luhistumisen. Luen ja olen vilpittömän vaikuttunut.

”Ranskassa eräs tutkija ennusti neuvostojärjestelmän kaatuvan ja sai siitä hyvästä paikan Ranskan akatemiassa. Matti Puolakka kertoi saman aikaisemmin ja paremmin, mutta tehdäänkö hänelle Suomessa siitä syystä kunniaa?”

Aro ja Vainio selittävät, ettei Puolakka ole viime vuosina halunnut osallistua suomalaiseen keskusteluun. Hän odottaa virallista anteeksipyyntöä.

”Itä-Euroopassa toisinajattelijoiden kunnia on palautettu. Havel on presidentti. Meillä ei vieläkään anneta arvoa niille harvoille, jotka uskalsivat vastustaa suomettumista”.

Yhä uudelleen käy selväksi, että Puolakka lähipiireineen kokee olevansa vihamielisen ulkomaailman vainoama.

Vainolla tarkoitetaan esimerkiksi lehtijuttuja, joita Vihreä Lanka julkaisi jokunen vuosi sitten Puolakan suurisuuntaisista hankkeista Viron Saarenmaalla.

Puolakka oli viritellyt kansainvälistä kulttuurikeskusta, jolla piti oleman ”merkitystä yleiseurooppalaisessa kulttuurihistoriassa”. Samalla piti syntyä tuottoisa bisnes. Tuon kaiken hyvän ja kauniin herjaava lehtikirjoittelu kampitti.

Jutuista seurasi ”huomattavaa tuhoa, kauheita henkisiä kärsimyksiä, fyysisiä sairastumisia sekä huomattavaa taloudellista vahinkoa”.

Aro ja Vainio ovat varmoja, että yksi Saarenmaa-projektiin kohtalonsa sitonut suomalaismies kuoli kirjoittelun seurauksena. ”Hänen herkkä taiteilijansydämensä ei kestänyt. Se oli kirjaimellisesti mediamurha.”

Missä Matti Puolakka on juuri nyt? Vastaus kuuluu: Virossa. Siellä hän on oleskellut viime vuosina pitkiä aikoja, ikään kuin maanpaossa. Parhaillaan Puolakka käy liikeneuvotteluita ja viimeistelee yhteenvetoa vuosien ajattelutyöstä.

Tulossa on ”mullistava teoria”. Puhutaan ”uudesta maailmankatsomuksesta, jonka läpimeno maailmalla on taattu”.

Aro ja Vainio arvelevat, että myös Kiinan tuleva kehitys ottaa puolakkalaisen suunnan.

Liikkeestä eronneiden esittämä kritiikki henkilöpalvonnasta ja noitavainoista selitetään viittaamalla Amadeus-filmistä tuttuun Salieri-ilmiöön. Kateellinen Salieri ymmärsi Mozartin suuruuden, mutta halusi ehdottomasti tuhota hänet.

Saan mukaani tukevan nipun Puolakan artikkeliluonnoksia eri ajoilta. Rohkeutta mieheltä ei puutu, sen verran ymmärrän.

Mies kirjoittaa luoneensa uuden dialektiikan ja uuden historianfilosofian, joka on laadultaan korkeampaa kuin aikaisempien marxilaisten ajattelijoiden.

Yksi tuoreimmista Puolakan artikkeleista on otsikoitu jylhästi Ihmiskunnan uusi historia.

Sibelius. Kivi. Mozart. Puolakka.

”Muistan lähetystön hyvät viinit”

Raimo Laakia ihastelee ompelijan taitoja. Miehen Mao-puvun housut näyttävät siisteiltä ja ehyiltä, vaikka ne turmeltuivat 70-luvulla, maolaisten pämppälinjan aikana.

”Se tapahtui Tampereella. Istuin yksissä bileissä liian lähelle kynttilää ja persuksiin paloi reikä.”

Nykyisin ympäristöaktivistina tunnettu Raimo Laakia on yhdessä suhteessa harvinainen ex-maolainen, liikkeen luopio. Hän puhuu kokemuksistaan avoimesti, omalla nimellään. Hetkittäin jopa rennon huvittuneesti.

Laakian kontakti maolaisuuteen solmiutui varhaisella iällä. 17-vuotias jolppi marssi Kiinan Helsingin-suurlähetystöön ja alkoi käydä pitkiä ideologisia keskusteluita marxismi-leninismi-maoismista. Diplomaateilla riitti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1970, hän ylioppilaskirjoitustensa lomassa valtasi Suomi-Kiina -seuran maolaisille. ”Se oli ankaraa junttausta”, hän muistelee.

Vielä samana vuonna Laakia vieraili pitkään suljettuna olleessa Kiinassa kolmen ensimmäisen suomalaisen seurueessa. Pekingissä Laakia nosteli maljoja pääministeri Zhou Enlain päivällisillä yhdessä mm. prinssi Norodom Sihanoukin kanssa.

Raha-apu laskettiin käteisenä kouraan

Raimo Laakia kehuu Kiinan Helsingin lähetystön vieraanvaraisuutta. ”Johannes Virolainen tiesi kertoa, että tarjolla olivat aina Helsingin lähetystöjen parhaat ruoat”.

Laakia muistaa myös hyvät kiinalaiset viinit. ”Erityisesti yksi makea sherrynmakuinen on jäänyt mieleen”.

Jokainen vieraan vallan lähetystö kautta aikojen on halunnut notkuville pitopöydilleen myös vastinetta. ”Meiltä maolaisilta kiinalaiset kyselivät kovasti tietoja Suomen asioista. Mutta mehän olimme ihan pihalla todellisesta politiikanteosta. Mistä me tiesimme, mitä pääministerin päässä liikkui.”

Tehtaankadun neuvostolähetystöstä virtasi aikoinaan avokätistä tukea taistolaisille. Kiinalta liikeni rahaa vain maolaisten hallitsemalle Suomi-Kiina -seuralle. Raimo Laakia kävi noutamassa avustukset käteisenä suurlähetystöstä.

”Kuusi tuhatta markkaa oli tavallinen summa yhdellä kertaa. Vuodessa rahaa kertyi ehkä 20 000.”

Maolaisten poliittiseen toimintaan rahaa heltisi vain joihinkin projekteihin. Kiina saattoi esimerkiksi painattaa Lin Piaon puheita, joita maolaiset sitten jakoivat. Kiina maksoi myös aatetovereidensa junamatkoja Siperian halki idän paratiisiin.

Kiinalaiset opettivat oikean keskustelutavan

Raimo Laakia tunnustaa ottaneensa oppia kiinalaisten diplomaattien harkitsevasta, analyyttisestä keskustelutyylistä. ”Siitä opista olen kiitollinen vieläkin.”

Keskustelutapa sinänsä oli vuosituhantisen kiinalaisen kulttuurin tulosta, eikä Maon tai marxilaisuuden ansiota, kuten silloin kuvittelin.”

Viimeisen kerran Laakia poikkesi Kiinan lähetystössä vuonna 1980. Diplomaatit olivat kääntäneet poliittisen takkinsa. ”Silloin tajusin, että heidän duuni oli sittenkin valehdella hallituksensa laskuun.”

Laakia on jättänyt maolaisuuden ja Matti Puolakan liikkeen taakseen. Mutta vieläkin saattaa sattua, että hän antautuu muistelemaan menneitä. Ja tunteakseen vanhojen aikojen maun kielellään hän kaataa lasiin tilkan sherryä.

Suomen maolaisten historia

1968 Suomen maolainen liike syntyy. Marxilais-leniniläinen seura perustetaan Helsinkiin, myöhemmin myös Tampereelle, Turkuun ja Raumalle.

1969 Puhdistus Skp:ssä. Suomen kommunistinen puolue erottaa maolaiset jäsenensä. # Maolaisten Punakaarti-lehti alkaa ilmestyä. # Maolaiset valtaavat Suomi-Kiina -seuran.

1972 Eri paikkakuntien maolaiset seurat yhdistyvät Marxilais-leniniläisiksi ryhmiksi (MLR). # Äärivasemmiston monet pienryhmät castrolaisista anarkisteihin sulautuvat voimalla leviävään taistolaisaaltoon. Vain maolaiset säilyttävät oman liikkeensä.

1975 Punakhmerit voittavat Kambodzhassa. Samalla viikolla kun Phnom Penh vallataan Suomen maolaiset perustavat Suomi-Kambodzha -seuran. # Maolaisten hallussa on lisäksi mm. Suomi-Palestiina -seura.

1976 Mao kuolee. Kiinassa käynnistyy valtataistelu. # Suomen maolaisten kannattajakunta on suurimmillaan. Lokakuusta puuhataan viikkolehteä. Kymmeniin tuhansiin koteihin jaetaan maolaisten lentolehtinen Neuvostoliitto – kapitalistinen maa.

1977 Albania katkaisee välinsä Kiinaan. Maolaisten hallitsema Suomi-Albania -seura jää Enver Hoxhaa tukevien henkilöiden käsiin. # Suomen maolainen liike ajautuu syvään kriisiin, vallankumouksellista tilannetta ei ole näköpiirissä.

1978 Dengin revisionistinen linja voittaa Kiinassa. Suomen maolaiset pettyvät syvästi.

1979 Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR) lopettaa toimintansa. Seuraa lyhyt hiljaiselo.

80-luvun alku. Suomen maolaisen liikkeen voimahahmo Matti Puolakka kokoaa kannattajansa uuteen järjestöön, joka käyttää nimeä Vaihtoehtoliike Itu. Liike yhdistelee marxilaisuutta ja psykologiaa. Pohjana on Puolakan luoma ”täysin uusi ajattelu, Itu-filosofia”. Liike julkaisee Puolakan kirjan Mikä on ihminen?. # Itulaiset käyvät kampanjaa Puolan Solidaarisuus-liikkeen puolesta.

80-luvun loppu. Puolakan kannattajat kääntyvät sisäänpäin. Ituja-lehden ilmestyminen lakkaa, myös Filosofinen kansanlehti jää kokeiluksi. Itu-liike lopettaa toimintansa ja katkeroitunut Puolakka kieltäytyy osallistumasta suomalaiseen keskusteluun. Yritykset Itu-filosofian levittämiseksi maailmalle epäonnistuvat.

90-luku. Matti Puolakalla on edelleen joukko uskollisia kannattajia. # Puolakka asuu pitkiä aikoja Viron Saarenmaalla. Sinne hän puuhaa suurisuuntaista kulttuurikeskusta, jonka tuloilla on määrä rahoittaa Puolakan filosofian laajan yhteenvedon tuottaminen. Kulttuurikeskushanke kaatuu, mutta Puolakka jatkaa uusin virityksin Virossa.

Maolaisuuden aakkoset

Aamulehti.

Englannissa julkaistiin taannoin laaja hakuteos maailman kaikista kommunistiryhmittymistä. Suomen maolaisten lehdiksi kirja luetteli Lokakuun ja Aamulehden. Erheen selitys lienee se tosiseikka, että kiinalainen Kansan Päivälehti siteerasi 70-luvulla ahkerasti kyseisten lehtien Neuvostoliitto-kirjoittelua. Suomen taistolaiset myös väittivät aivan tosissaan, että maolaisten neuvostovastainen materiaali oli Aamulehden rahoittamaa.

Albania.

Sulkeutunut valtio Balkanilla oli maolaisten ainoa liittolaismaa Euroopassa. Suomi-Albania -seuran ensimmäisen delegaation vierailusta Tiranassa kerrotaan hurjia juttuja. Suomalaiset toverit pistettiin osallistumaan mm. ampumaharjoituksiin.

Alkoholi.

Suomen maolainen liike alkoi puritaanisen raittiuden hengessä. Vuonna 1974 Matti Puolakka muutti linjaa ja julisti pämppälinjan alkaneeksi. Tarkoitus oli saavuttaa vapautuminen ryyppäämällä sekä kerätä uusia kannattajia. Suomen poliittisten liikkeiden historiassa ainutlaatuinen ryyppyputkikokeilu kesti kiihkeimmillään vain vuoden. Osa maolaisista tokeni normaalielämään ja osa alkoholisoitui.

Bileet.

Muun muassa M.A.Numminen on todistanut, että 70-luvun puolimaissa parhaat bileet Helsingissä eivät olleet taistolaisten vaan maolaisten järjestämiä. Maolaisten jättibileissä lauloi mm. Rauli Badding Somerjoki. ”Keskellä Helsinkiä myytiin pimeästi kaljaa sadoille ihmisille”, liikkeen entinen aktivisti huokailee nostalgisesti. ”Tiukan ideologian ja kovan uskomisen vastakohtana osattiin pitää hauskaa.”

Biologinen viljely.

70-luvun puolivälissä Matti Puolakka päätti, että ammattivallankumouksellisten elatus hankitaan laajamittaisella biologisella viljelyllä. Laukaalta vuokrattu suurtila osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Samalla raukesi visio paristakymmenestä maatilasta, jotka oli määrä hankkia eri puolilta Suomea.

Elektroniikka.

Eräässä vaiheessa liikkeen rahoitus piti turvata elektroniikkafirmalla, joka perustettiin Keran tuella Itä-Suomeen. Maolainen insinööri oli suunnitellut kuorma-autojen ajopiirturin, josta oli määrä irrota miljoonavoitot. Yritys ei menestynyt.

Julkkikset.

60-luvun lopussa maolaisessa liikkeessä piipahti monia skp-läisiä mm. nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso. Kulttuuripiireissä maolaissympatioistaan tunnettiin mm. taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

KGB.

Entiset maolaiset uskovat, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelulla oli paras rekisteri Suomen maolaisista. Matti Puolakan määräyksestä MLR itse ei pitänyt omaa jäsenrekisteriä, koska hän pelkäsi sen joutuvan vastustajien käsiin.

Kirjakaupat.

Maolaiset pyörittivät 70-luvulla Helsingissä, Turussa ja Raumalla omaa Lokakuu-nimistä kirjakauppaa. Helsingin Korkeavuorenkadun liikkeen ikkunassa ei vuokranantajan vaatimuksesta saanut olla neuvostovastaista materiaalia.

Kirjapaino.

Maolaiset perustivat Demopaino-nimisen yrityksen yhdessä castrolaisten kanssa. MLR-liikkeen viime vaiheissa paino ajautui konkurssiin ja jatkoi yksityisissä käsissä. Paradoksaalista oli, että maolaisten neuvostovastainen materiaali painettiin suurella Neuvostoliitosta ostetulla painokoneella.

Kirjastot.

Entiset maolaiset muistelevat vieläkin katkerina, miten mm. Tampereen kirjastot kieltäytyivät 70-luvulla ottamasta hyllyihinsä maolaisten materiaalia. ”Kirjastolautakunnassa taistolaiset olivat päällepäsmäreinä”.

Kommuunit.

Maolaisilla ja itulaisilla on ollut lukuisia kommuuneja eri puolilla maata. Tampereen tunnetuin kommuuni sijaitsi vielä 80-luvulla suuressa puutalossa Hatanpään valtatien varrella. Suurisuuntaisin kommuuni oli 70-luvulla liikkeen päämajana palvellut maatila Laukaalla. 90-luvulla puolakkalaiset ovat eläneet kommuunielämää mm. Viron Saarenmaalla.

Laulut.

MLR-liikkeellä oli oma lauluvihko. Kiinalaiset laulut kuulostivat alkukielellä tenhoavilta mutteivät oikein istuneet käännettyinäkään suomalaiseen suuhun. Liikkeen keskeinen säveltäjä oli Perttu Hietanen, jonka laulut Eino Leinon runoihin ilmestyivät ensin MLR-liikkeen julkaisemana kasettina. Hittejä niistä tuli vasta myöhemmin, Vesa-Matti Loirin tulkintoina.

Mao.

Suomen maolaisille Mao Tse-tung oli ”aikamme Lenin” tai ”aikamme suurin vallankumouksellinen ja marxisti-leninisti”. Kiinan suurlähetystö oli kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi jo 60-luvun alkupuolella. Varsinainen raamattu oli kuitenkin Maon Neljä filosofista teosta.

Opiskelijat.

Maolainen liike keräsi aktivistinsa enimmäkseen yliopistoilta. ”Kyseessä oli opintonsa keskeyttäneiden liike”, muuan ex-maolainen huomauttaa.

Rauhanlaki.

Maolaisten pahimpia pelkoja 70-luvulla oli taistolaisten ajama ns. rauhanlaki. Toteutuessaan se olisi tehnyt neuvostovastaisesta toiminnasta kriminaalia ja vienyt maolaiset telkien taakse.

Ruotsi.

Maolainen KFML-liike sai 70-luvun Ruotsissa laajan kannatuksen. Yhteyksiä oli Pohjanlahden yli, mutta ruotsalaisia tovereita kauhistutti suomalaisten viinankäyttö. Tosin tiedetään, että muutama ruotsalainenkin villiintyi mukaan täkäläiseen pämppälinjaan.

Suomi-Kiina -seura.

Maolaisten 70-luvulla johtamalla järjestöllä oli noin 10 000 jäsentä. Järjestön Kiina sanoin ja kuvin -lehti jakoi Kiinan näkemyksiä jäsenistölle, jossa oli väkeä kaikista puolueista.

Taistolaiset.

Maolainen ja taistolainen liike syntyivät Suomeen samoihin aikoihin. Molempien ryhmien ajattelussa oli stalinistisia piirteitä. Silti porukat olivat verivihollisia, usein kirjaimellisesti käsirysyssä keskenään. Erottava tekijä oli suhde Neuvostoliittoon. Maolaisten mielestä taistolaisuuden ideloginen ydin oli ns. Brezhnevin opin eli neuvostoimperialismin puolustaminen. Taistolaisten mukaan maolaiset olivat CIA:n ja äärioikeiston agentteja.

Termit.

Maolaisten julkaisujen kieli vaikutti aikalaisista hämmentävältä. ”Sosiali-imperialistit” merkitsi Neuvostoliittoa ja ”porvarilliset työväenpuolueet” sdp:tä ja skp:tä.

Vapaat suhteet.

Varsinkin Itu-liikkeen alkuvuosina 80-luvulla Matti Puolakka kävi kovaa ”kollontailaista” kampanjaa porvarillista moraalia, kiinteitä parisuhteita ja perheinstituutiota vastaan. Itulaisten vapaa sukupuolielämä kariutui mustasukkaisuusdraamoihin.

Vappu.

Maolaiset yrittivät vappuina jakaa omaa materiaaliaan Skp:n torikokouksissa. Taistolaiset ottivat maolaisista valokuvia ja kutsuivat poliisit estämään jakelun. Joskus Tampereella päädyttiin kompromissiin: Albania-aineistoa sai sentään levittää.

Kuvatekstit:

Vallankumouksellinen villasukissa. Raimo Laakia omistautui nuorena miehenä maolaisuudelle.

Uskolliset. Timo Vainio (vas.) ja Markku Aro sanovat, että Matti Puolakka on maailmanlaajuisestikin sukupolvensa tärkein ajattelija. ”Hän on ainoa, joka on pystynyt luomaan uuden filosofisen systeemin.”

Muistoissa. Raimo Laakia toi Mao-pukunsa Kiinasta vuonna 1970. Nykyisin mies on ympäristöaktivisti, joka on nähty myös kettutyttöjen seurassa.