Avainsana: Matti Puolakka

35. Aika paha juttu Demossa 1970

Vai oliko 1971 tai 1972?

Vaihdoin alkuvuonna 2005 muutaman sähköpostin Olli Santavuoren kanssa. Osaa tuosta kirjeenvaihdosta en ole enää löytänyt. Olli muun muassa kirjoitti, että kokee vieläkin huonoa omaatuntoa Demon julkilausumasta, jonka alkuvuosina annoimme. Joku demolainen oli ”tehnyt tekoja työväenluokkaa vastaan” ja hänet sitten paheksuimme pois kellarista.

Muistan itse saman. Ja tunnekokemukseni on yhtäläinen. Kirjoitin säilyneessä viestissä:

”Tosiaan, luulen, että muistan saman, en tuota kokousta, mutta kaverin. Olen tavannut häntä viime vuosina kaupungilla ehkä 2-6 kertaa vuodessa, ja koettanut aina olla ystävällinen niin kuin hänkin minua kohtaan. Mutta edellleen, kun hänet näen, minulle ekaksi nousee mieleen tuo tuomitseminen, se oli niin kuvottava käytäntö. Muistelen, että asia meni jotenkin niin, että jotain pientä oli varastettu, eikä ollut mitään tietoa tai todistetta näpistäjästä. Sitten oli joku keskuskomitean kokous, jossa Matti loi ”erilaisuuden” pohjalta ennakkoluuloja häntä kohtaan ja kaikki me nyökyttelimme.

Luulen, että tuollaisen käyttäytymisen pohja on SKP:n historiassa. Myös Kiinan kultuurivallankumouksessa tehtiin hirmutekoja samalta henkiseltä pohjalta…”

Noh. Onneksi poika ei tuomitsemisesta niin suuresti piitannut (?) vaan siirtyi muualle ja teki myöhempien vuosikymmenten ympäristö- ja kulttuuriliikkeissä kelpo uran ja tekee eläkeläisenä edelleen.

Myöhemmin sattui toinen jos mahdollista vieläkin surkeampi tapahtuma. Mukana alkuaikojen HMLS:ssä toimi nuori isokokoinen rakennustyömies, joka oli aika hiljainen ja totinen. Hän osallistui kohtuullisesti kirjapainon lukuisiin hommiin ja myi Punakaartia. Kerran Matti puhui keskuskomitealaisille, että häntä pelottaa olla samassa kellarissa ”tuon” kanssa iltaisin kun muita aktivisteja ei enää ole paikalla.

Pian puhumisen jälkeen mies hävisi kellarista enkä nähnyt häntä enää koskaan muuallakaan.

Mitä tapahtui? Onko muilla tuon ajan keskuskomitealaisilla muistikuvaa tapauksesta? Lieneekö Kansallisarkiston Matti Puolakka -kokoelmassa asiasta? Oma muistikuvani on, että Matin lisäksi ainakin Peter Nilsson tietäisi.

……….

Lähetin tämän tekstin Olli Santavuorelle ja hän tarkensi:

”Mulla ei itse asiassa noista ole tietoa, sen sijaan jossain suuressa yleiskokouksessa Koitossa tuomittiin joku tällainen kaveri Matin ehdotuksesta ”rikoksista työväenluokkaa vastaan”, ja minä olin puheenjohtajana. Uskoin vaan asian ja se paukutettiin pöytään yksimielisesti, ainakin äänestämättä ja keskustelematta, siis minä paukutin! Se asia on minua häirinnyt, kun en yhtään tutustunut asiaan, ja menin mukaan ja olin vielä päätöksestä jonkinlaisessa vastuussa puheenjohtajana.

Laita vaan juttu, tuon osannet jotenkin liittää.

Olli”

……….

Raimo Laakia 14.11.2017

34. Heli Santavuori: Raimo Laakian historian väärentämisprojekti

Hesari kirjoitti 13.3.2017: ”Kaikki Suomen maolaiset, muistelkaa! – Kansan arkisto kokoaa äärivasemmiston vaiheet”.

Kyseessä on Raimo Laakian yksin alulle panema projekti jota Kansan Arkisto on huijattu tukemaan. Tietääkseni muutama ihminen onkin jo ollut yhteydessä Kansan Arkistoon ja ihmetellyt heidän osuuttaan tässä hankkeessa. Uusi historia ry aikoo tehdä myös virallisen vastalauseensa. Tätä yhdistystä ja sen jäseniä mustamaalataan surutta Laakian sivustolla (muistejamaolaisuudesta.fi).

Minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen

Laakian hanke on rikollinen nimeä myöten: ”maolaisuus”-leima on täysin asiaton, etenkin kun se yhdistyy pahimpaan mahdolliseen ”lahkolais”-leimaan.

Raimo Laakian sivustolla nimeltä mainiten suoritetut Ad hominem hyökkäykset jatkuvat tähän päivään asti – ja koko ajan puhutaan ”maolaisista”.

Eihän ketään entisiä taistolaisia, esim. yliopistotutkijoita, poliitikkoja, kulttuuriväkeä, jatkuvasti nimitellä ”taistolaisiksi”, saatikka ”stalinisteiksi”. Toisaalta jos katsotaan vaikka EU:n johtavia poliitikkoja ja muita mielipidevaikuttajia niin moniko heistä on nuoruudessaan ollut jonkin sortin vasemmistoradikaali – ei heitäkään 40-50 vuoden päästä jatkuvasti nimitellä ”trotskilaisiksi”, ”anarkisteiksi” ja – niin – ”maolaisiksi”.

Emme edes 1970-luvulla kutsuneet itseämme ”maolaisiksi”. Järjestömme nimi oli MLR (marxilais-leniniläiset ryhmät, 1973-77). Sillä tahdoimme ilmaista mihin aatetraditioon tukeuduimme, erotuksena kaikenlaisesta hihhulismista, mikä siihen maailmanaikaan oli yleistä.

MLR lakkautettiin tietoisella päätöksellä v. 1977, koska mielestämme marxilainen ajattelutapa ei mitenkään kyennyt selittämään ajan uusia haasteita. Erityisesti marxilainen ihmiskäsitys piti mullistaa, mutta myös marxilainen filosofia systeeminä. Sen jälkeen ei Suomessa ole minkään sortin ”maolaisuutta” ollutkaan. Siis ei neljäänkymmeneen vuoteen.

Missä Laakia – siellä riita

Lähdettyään Vaihtoehtoliike Idusta (joka perustettiin v. 1978 uusien ajatustemme pohjalle) Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu Vihreiden puolueosastosta. Naapuriaan Ari Vatasta vastaan hän riiteli pikkumaisesti, järjettömästi ja intohimoisesti, mistä oli Hesarissakin juttu. Tämän jutun perusteella kirjoitimme seuraavan vastineen:

”En tunne Ari Vatasta, mutta päätellen siitä miten paljon Raimo Laakia häntä vihaa, hänen on täytynyt tehdä jotain jaloa.”

(Vastine jäi sillä kertaa pöytälaatikkoon.)

Riideltyään siellä sun täällä aikansa, Raimo Laakia palaa aina varsinaiseen kohteeseensa: Matti Puolakkaan.

Raimo Laakian psykologian ymmärtämiseksi olisi syytä katsoa Milos Formanin filmi Amadeus. Päähenkilö on Salieri, joka todella rakastaa Mozartin musiikkia ja haluaisi säveltää kuin Mozart, mutta tietää olevansa tämän rinnalla keskinkertaisuus. Niinpä hän sairastuu kateuteen, polttaa ristinsä ja ryhtyy murhatekoon. Riippumatta siitä pitääkö filmi historiallisesti paikkansa, se kertoo totuuden ihmisluonnosta. Noin voi ihmiselle todella käydä.

Pahin kateuden muoto on kateus oikeudentajua kohtaan. Raimo Laakian kohdalla ongelma on se, että se nerokas ihminen jonka hän on ottanut hampaisiinsa, nimittäin Matti Puolakka, ei ole esiintynyt julkisuudessa pariinkymmeneen vuoteen. Ainoa mitä suuri yleisö hänestä tietää, on juuri – Laakian (ja veljeni Olli Santavuoren) kateelliset parjaukset.

Pienemmissä piireissä Puolakan saavutukset kyllä tiedetään, ja Raimo Laakia tietää ne aivan hyvin.

Mistä kateus kumpuaa?

Laakia valitsee huolella sen, mistä hän EI kirjoita, ei vahingossakaan. Ei sanaakaan Matti Puolakan filosofisesta elämäntyöstä ja aiemman, julkisenkin toiminnan ajalta olleista kiistattomista ansioista.

Laakialla itsellään ei ole mitään sanottavaa niihin lukuisiin kysymyksiin, joihin Matti Puolakka on luonut omaperäisen näkemyksen. Taitavana juonittelijana Laakia ei edes yritä kommentoida yhtäkään asiakysymystä. Esimerkiksi nyt vaikka seuraavia:

  • Mikä on marxismin paikka aatehistoriassa?
  • Mistä johtui sosialistisen maailmanjärjestelmän nousu ja tuho?
  • Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen syvimmät syyt.
  • Aikakauden vaihtuminen, informaatio-teknologisen vallankumouksen yhteiskunnalliset vaikutukset (erotuksena aikaisempiin, teollisiin vallankumouksiin).
  • Suomen lähihistorian yhäkin salatut kipupisteet – ja miten niitä tulisi käsitellä.
  • Globaaliyhteiskunnan muodostuminen, eettisen kansalaisyhteiskunnan rooli siinä.
  • EU:n kriisi – perimmältään laillisuuskriisi?
  • Kansalaisten totuusfoorumi ja totuuskomissio pysyvinä valtioeliminä jokaiseen maahan?
  • Mikä on filosofian peruskysymys nykyaikana?
  • Miten tulisi arvioida esihistoriatutkimuksen mullistavia uusia löytöjä, ja miten ne kumoavat marxilaisen, miten muiden aatetraditioiden ihmiskäsitykset?
  • Mitkä ovat ihmissuvun historian perusvaiheet ja ihmisen lajihistorian perusopetukset?
  • Mikä on ihmisen ja eläimen ero?

– sanalla sanoen lainatakseni Matti Puolakan v. 1982 julkaistun kirjan otsikkoa: ”Mikä ihminen on?”

Tuossa kirjassa, muuten, esitettiin tietääksemme edelleenkin ainoana maailmassa marxilaisen filosofian kaikkien osa-alueiden systemaattinen kritiikki ja siihen perustuva näkemys Kiinan kulttuurivallankumouksen epäonnistumisen syihin. 1980-luvun lopulla Matti Puolakan ajattelu irtautui kokonaan marxismin raameista. Silloin oli käynyt selväksi, ettei sosialismi missään muodossa voi olla vaihtoehto. Laillisuusperiaatteeseen nojaava demokraattinen markkinatalous on ainoa perusta jolle voidaan luoda uutta yhteiskuntanäkemystä.

MLR:n keskustelukulttuuri oli poikkeuksellisen rehellistä

Kaikista yllä luetelluista kysymyksistä Matti Puolakalla on omaperäinen kanta. Hän tulee julkaisemaan näkemyksensä Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjassa.

Väittelysanakirja on kaikille laillisille mielipiteille avoin. Siinä käyttäjiä rohkaistaan esittämään mielipiteensä mahdollisimman kärkevästi omaa kantaansa puolustaen. Tasapuolisuus toteutuu niin, että erilaiset mielipiteet julkaistaan rinta rinnan, ja käyttäjien on pakko hyväksyä omiin väittelypaneeleihinsa myös aivan vastakkaisia näkemyksiä.

Tämän ehdotuksen juuret ovat syvällä MLR:n keskustelukulttuurissa. Se oli 70-luvun poliittisten nuorisoliikkeiden piirissä ainutlaatuista. Nimenomaan Matti Puolakan aloitteesta MLR:n aineistossa julkaistiin pahimpien vastustajiemme meidän vastaisia vääristeleviä kirjoituksia. Jäsenistöä kehotettiin lukemaan vastustajan lehtiä ja käymään muiden liikkeiden tilaisuuksissa. Myös liikkeen sisäisissä väittelyissä kaikki älyttömätkin kriittiset puheenvuorot monistettiin ja käsiteltiin kaikissa pienryhmissä.

Nimenomaan Matti Puolakan aloitteesta MLR:ssä opittiin noudattamaan sivistyneen väittelykulttuurin periaatteita, erityisesti antamaan pahimmallekin vastaväittäjälle tunnustusta silloin kun tämä sen ansaitsee. Tähän liittyen MLR:ssä käytiin kiivas väittely suhtautumisesta taistolaiseen liikkeeseen. Tuossa väittelyssä veljeni Olli Santavuori jäi kirkaasti häviölle. Enemmistö asettui Matti Puolakan edustamalle kannalle, joka oli paitsi jalo, myös tervejärkinen.

Juuri keskustelukulttuurin vuoksi MLR oli ulkonaisesta poliittisuudestaan huolimatta varsin epäpoliittinen liike – lähempänä yliopistoa kuin poliittista järjestöä. Niin oli myös toimintamme, jossa kaikenlainen kulttuurin harrastus ja elämänfilosofiset pohdiskelut olivat tärkeässä asemassa. Me emme pitäneet kiinalaisista filmeistä niiden kiiltokuvamaisen propagandistisuuden vuoksi. Sen sijaan luimme kaunokirjallisuuden klassikkoja ja kuuntelimme paitsi rokkia, myös klassista musiikkia. Täytyy olla kovin musta sydän ihmisellä joka kaiken tämän tahtoo painaa lokaan.

Toden totta! Ryhdytäänpä muistelemaan!

Keskustelukulttuurimme ainutlaatuisuutta Raimo Laakia ei voi kiistää. Hän yrittää kyllä. Hänen (ja Ollin) mielestä Matti Puolakka omaa jonkinlaisen taikurimaisen manipulaatiotaidon jonka avulla hän on lähes hypnotisoinut ystävänsä ja tukijansa olemaan kaikesta samaa mieltä.

Tosiasiat ovat 100 % päinvastaiset. Totta kai Matin persoona on vaikuttava. Jos katsoo hänen elämäntyötään, niin on selvää että hän on poikkeusyksilö. Mutta puolustaessaan jotain näkökantaa Matti vetoaa aina järkeen, argumentteihin, eettis-intellektuaalisiin perusteisiin. Hän ei ole millään tavalla hyötynyt siitä tiestä, jonka on valinnut – vaan päinvastoin, joutunut henkilökohtaisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kärsimään totuudenrakkautensa vuoksi. Hänellä jos kellä olisi syytä olla katkera. Siitä huolimatta hän on hyväntuulisin ja anteeksiantavin ihminen jonka tunnen.

Kukaan ei voisi olla kauempana manipulaattorista. Jos Laakian ja Ollin henkilökohtaisissa panetteluissa olisi edes siteeksi totta, se ei kenties tuntuisi niin pahalta. Mutta kun vale on sataprosenttinen, siinä on jotain väkivaltaista. Sitä voidaan kutsua kulttuurifasismiksi, vaikkei mistään sturmgruppeneista olisi kyse.

Se on MV-lehden ja Breitbart Newsin keskustelukulttuuria. Laakia ja Olli ovat siinä loistaneet Suomessa jo kauan ennen Ilja Janitskinia.

MLR:ssä (ja kaikissa myöhemmissä projekteissamme) erimielisyyttä paitsi sallittiin, myös kannustettiin, mutta keskustelukulttuurissa vaadittiin asiallisuutta. Tästä syystä monet, joiden kannat (ja usein suoranaiset älyttömyydet) jäivät väittelyssä tappiolle, ottivat nokkiinsa ja ryhtyivät parjaamaan entisiä ystäviään. Sehän oli suomettuneen Suomen oloissa helppoa. Niin sai heti suosiota ja nostetta uralle.

Minutkin esitetään näissä jutuissa sydämettömän manipulaattorin uhriksi, mistä roolista tahdon kieltäytyä. Sen vuoksi, ikävä kyllä, tämä koiratappelu on käytävä.

Kuten sanottu on: ”Yksi valehtelija ehtii valehdella enemmän kuin 10 rehellistä ihmistä ehtii vastata.”

Laakian valheet ovat yksinkertaisia ja älyttömiä, mutta jos niihin kerran kunnolla aikoo vastata, se vaatii aika lailla palstatilaa. Etenkin kaikki se, mistä hän vaikenee – eli koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut. On myös syytä käsitellä sitä, mitä kaikkia taustahahmoja ja korvaankuiskuttelijoita tässä on ollut. Silloin kysytään: ”Kuka hyötyy”. Sen vuoksi perustan erillisen blogin, jossa käyn läpi kaiken asiaan kuuluvan. Sinne tulee myös muita muistoja – toden totta! Ryhdytäänpä muistelemaan!

Historian roskatynnyri odottaa

Tietääkseni monetkin ihmiset ovat kirjoittamassa Laakian panettelusivustolle omia muistojaan. Toivon mukaan syntyy muitakin blogeja.

Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan.

Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.

Raimo Laakian muistejamaolaisuudesta -parjaussivustolla on 12.6.2017 kirjoitus jossa kerrotaan roskapostihyökkäyksestä sivustolle.

”Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli,” kirjoittaa Laakia, ja osoittaa syyttävän sormensa ”nykypuolakkalaisiin”. Hyökkäyksen johdosta on sivuston kommentointimahdollisuus poistettu.

Lähetin seuraavan sähköpostin Laakialle 13.6.2017:

”Raimo Hyvä

Et ehkä tiedä, että jokaiseen WordPress-sivustoon on välttämättä asennettava lisäosa (plugin) nimeltä Akismet. Se on ilmainen. Se torjuu tehokkaasti kaikki roskapostihyökkäykset.

Jos tarvitset neuvoja, voin auttaa. Saat myös neuvoja WordPress Suomi Facebook-sivustolta: https://www.facebook.com/groups/279698319038456/

Varmastikin julkaiset tämän ystävällisen neuvoni. Ja perut aiheettomat syytöksesi.

Muissa asioissa palaamme asiaan myöhemmin kun ehdimme.

terv. Heli Santavuori”

Mitään vastausta ei ole tullut, eikä sivustolle mitään mainintaa ystävällisestä neuvostani puhumattakaan väärien syytösten perumisesta. Ja kommentointimahdollisuus pysyy poistettuna. Tämä jos mikä osoittaa mikä Laakian projektin tarkoitus on.

Kuvateksti: Missä Raimo Laakia, siellä riita.

Heli Santavuori

……….

Poisto- ja häirintäyritysten jälkeen pelottaa avata Heli Santavuorelta tulevia viestejä ja liitteitä.

Mutta sainpa lopulta tämän julkaistua. Lennokas tyyli konkretian kahleita vailla. Arvokas kuvaus nykypuolakkalaisesta mielenmaisemasta.

On mairittelevaa löytää itsensä Milos Formanin seurasta ja lukea lunastaneensa paikkansa maailmanhistoriassa, silti toivoisin vähempi kehuja, vähempi toiveiden maalailua, enempi faktoja. Enempi konkreettisia muistoja maolaiselta matkalta.

Kiinnostava olisi myös kuvaus, mitä nykypuolakkalainen aktivisti tekee. Miten elämä poikkeaa vanhan maolaisaktivistin elämästä tai ympäristöaktivistin elämästä? Tai sen kuuluisan tavallisen ihmisen elosta, johon itseämme aina silloin tällöin aika ylemmyydentuntoisesti vertasimme.

Mielenkiinnolla odotan lisää.

Raimo Laakia 3.10.2017

 

 

 

 

33. Ennen ja jälkeen roskapostihyökkäyksen

Vuonna 2010 HMLS:n alkuaikojen puheenjohtaja kirjailija Olli Santavuori julkaisi kotisivuillaan kirjeeni, kuuden liuskan vastauksen Ollin kysymykseen, miten minä irtauduin Matti Puolakasta.

Jo sitä ennen Ollin sisko Heli Santavuori oli toistuvasti (ja ajoittain sydäntäsärkevän dramaattisesti) vaatinut veljeään poistamaan muistelmistaan Matti Puolakkaa koskevat kohdat. Vaatimukset ja vastaukset on dokumentoitu huolellisesti Ollin kotisivujen vieraskirjaan.

Helmikuussa 2014 Olli kirjoittaa: ”Pyysin siskoani Heliä neuvomaan minua, miten saan kotisivuilleni kuvat tekstin yhteyteen. Facebookin viestillä. Heli vastasi, että voisi auttaakin, jos poistan kotisivuiltani minun ja Raimo Laakian haukkumiset ja panettelut Matti Puolakasta.

Sanon vaan lujasti, etten ole mitään panetellut vaan kertonut omat muistelmani.

Olen saanut paljon myönteistä palautetta, eikä kukaan muu kuin nämä hengenheimolaiset ole ollut sitä mieltä, että teksteissä olisi asiavirheitä tai panettelua.”

Minä jahkailin vuosikymmenen kunnes avasin nämä muistejamaolaisuudesta.fi sivut ja laitoin tuon kirjeeni Ollille dokumentiksi numero 6.

Kolmen kuukauden päästä alkoi roskapostihyökkäys. Eikä hyökkäys ollut osoitettu kaikkiin kirjoituksiin tai sattumanvaraisesti sinne tänne, vaan melkein kaikki 2050 sekoviestiä tulivat kommentteina tuohon dokumenttiin kuusi.

Kun olin saanut suljettua kommenttiliikenteen ja laitettua asiasta lyhyen tiedotteen (dokumentti 29) ei kulunut vuorokauttakaan kun aamuyöllä 13.6.2017 sähköpostiini tuli ”Pieni neuvo mitä tulee roskaposteihin”. Lähettäjänä Heli Santavuori.

Ekaa kertaa elämässä postia häneltä nimellä. Heti hyökkäyksen torjumisen jälkeen. Hiukka läpinäkyvää, ajattelin enkä avannut viestiä. Pelkäsin viruksia.

Syksyllä Heli Santavuoren sivuilta löytyi teksti, joka valottaa lisää:

Raimo Laakia 3.10.2017

 

 

32. Raimo Laakia: Uskon voimalla 50 vuotta, 10 projektia, nollatulos

On aiheellista kirjata aikajana, vaikka janasta tullee luonnosmainen ja kiistanalainen. Luonnoskin parantaa hahmottamista ja auttaa muistojen syventämisessä.

1. Alku noin 1965-1968.

Painokkainta oli Kiinan Mao Tse-tungin kritiikki Neuvostoliiton Nikita Hrushtshevin näkemyksiä kohtaan. Vietnamin tukiliike Yhdysvaltoja vastaan heräsi. Oli kesän 1968 Punaiset lauantait Helsingissä ja syksyllä Vanhan valtaus.

Koululainen Matti Puolakka toimi suomalaisen maolaisuuden aloittajana ja moottorina. Muita olivat Tauno-Olavi Huotari, Tarja ja Veikko Korhonen ja Peter Nilsson. Jonkinasteisia maolaisia toimijoita olivat myös Jaakko Laakso, Timo Linsiö, Timo Ravela, Timo Lahdenmäki, Heikki Männikkö, Leif Färding ja Reijo Lehtonen, joka myöhemmin muutti sukunimensä Kalmakurjeksi.

Rahaa ei toiminnassa juurikaan liikkunut.

2. Organisoituminen noin 1968-1971.

Kirkkokatu kakkosen Demo mahdollisti kokoukset ja painotuotteiden tekemisen. Ilmestyi muutamia numeroita HMLS-tiedotteita ja Punakaarti-lehtiä. Syntyi ryhmiä Tampereelle, Raumalle ja Turkuun.

Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana oli ensin Tauno-Olavi Huotari, sitten Olli Santavuori, sitten Seppo Merinen. Muita helsinkläisiä hahmoja olivat Pohjanmaalta tullut Heikki Pihlaja, Bjarne Nitovuori, Kari Varis, Hilkka Kuusinen ja Seinäjoelta helsinkiläistynyt Pekka J. Kemppainen.

Tampereella olivat Jarmo ja Marketta Lavila sekä Jussi Tanski.

Raumalla ja Turussa Hannu ja Lassi Salvi, Ilkka Lakoma, Tuomo Grundström.

Opintoryhmäläisiä, lehdenmyyjiä, illanvietoissa kävijöitä ja hengailijoita kertyi, mutta osa alkuvaiheen väestä kuten mainitut Laakso, Linsiö, Ravela, Lahdenmäki ja Lehtonen siirtyivät ripeästi tiedonantajalaisiksi.

Rahaa ei paljoakaan liikkunut. Elettiin opintolainoilla.

Valtiotieteen opiskelijaksi vanhentunut Matti Puolakka oli vuonna 1970 jonkun aikaa, ehkä kuukausia, töissä Katajanokalla Valmetin telakalla palovartijana.

Tauno-Olavi Huotari puhui, että pitäisi käydä keskustelua siitä, miksi emme kasva. En muista, että sellaista keskustelua olisi koskaan varsinaisesti käyty. Aika pian Huotari jäi pois toiminnasta.

3. Yritys laajentua noin 1971-1976.

Perustettiin valtakunnallinen Marxilais-Leniniläiset Ryhmät eli MLR, Lokakuu-lehti ilmestyi vuonna 1976 jonkin aikaa jopa viikkolehtenä.

Oli yhteisrintamajärjestöjä FNL-komiteat, Suomi-Kiina Seura, Palestiina-Seura, Suomi-Albania Seura, lopulta Suomi-Kamputsea Seurakin.

Oli lehdenmyyntiä, illanviettoja, opintoryhmiä, loputtomasti seminaareja.

Matti Puolakan keksittyä pämppälinjan noin 1973 kaljan- ja viinanjuonti lisääntyi.

Neuvostoliiton puoluekokouksen aikoihin jaettiin jotain 300 000 täyskriittistä lentolehtistä joka postiluukkuun Helsingissä ja vähän muuallakin maassa.

Näkyviä hahmoja olivat Tomas Brunila, Kalevi Mäkelä, Raimo Mankinen, Hans Biström, Markku Koskela, Pertti Koskela, Heli Santavuori, Pekka Rapatti, Kari Jaakkola, Stig Dahlström, Markku Aro, Perttu Hietanen, Maj-Lis Eronen, Bo Peter Sandberg, Veli Rosenberg.

Myimme Punakaartia ja Lokakuuta kaduilla, kinasimme Neuvostoliiton imperialismista kaikkien juttusille tulleiden taistolaisten kanssa, väittelimme vappumarsseissa ja muiden vasemmistoryhmien tilaisuuksissa. Työnsimme itsemme näkyviin eikä meitä oikeastaan päässyt pakoon, jos oli yhteiskunnallinen aktivisti demareista vasemmalla ja asui pääkaupunkiseudulla. Varmaan muut pitivät meitä sietämättöminä besserwissereinä. Tiedonantaja räksytti, valtamedia ei juurikaan noteerannut.

Rahaa liikkui enemmän: Lotta Eriksson lahjoitti asuntonsa Tehtaankadulta, Antti Santaholma suuren kruununhakalaisasuntonsa, lahjoittiko joku muukin? Hakapainoksi muuttunut demopaino tuotti jos ei rahaa niin kaupallisilla töillä subventoituja painotuotteita. Mukana olevat antoivat suurehkoja henkilökohtaisia rahalahjoituksia ja maksimaalisia työpanoksia.

Ainakin osa lahjoituksista kerättiin ”lainoina”, joita ei ollut tarkoituskaan maksaa takaisin. Moraaliperustelu meni jotenkin näin: koska guru tekee ajattelutyötä ihmiskunnan hyväksi, on sallittua vastaanottaa rahaa niiltä, jotka eivät tuollaista ajattelutyötä osaa. Asiasta oli kuitenkin ristiriitoja sisäpiirissä. Tomas Brunila ei ”lainapolitiikasta” tykännyt ja Antti Santaholma yhtenä lainojen kerääjänä kärsi omantunnontuskia. Äänekkäiksi tai julkisiksi ristiriidat eivät nousseet.

Paljosta puuhasta ja useasta kokoaikaisesta työntekijästä huolimatta väki ei muutamasta sadasta laajentunut. Vuoden 1970 jälkeen maolaisten ja tiedonantajalaisten välillä oli tavattoman vähän käännynnäisliikennettä, vakiintuneet rintamalinjat pitivät.

Näkemyksissä pysyttiin perinteisen marxilaisuuden ja Kiinan linjoilla. Neuvostoliiton ja suomettumisen kritiikki korostui. Neuvostoliiton ”sosiali-imperialismi” ja Neuvostoliiton ”revisionismi” olivat tiuhaan sanastossa.

4. Elekroniikkatehdas rahasammoksi noin 1976-1977.

Liikkeeseen oli tullut Salosta kaksi elektroniikkaosaajaa Olli Muhonen ja Samu Heinonen. Heillä oli aluksi pieni verstas Helsingin Lauttasaaressa ja hetken päästä jo isohko halli Rääkkylässä Pohjois-Karjalassa. Insinööri Tomas Brunila veti Rääkkylässä työllisyyskoulutusta ja muutkin keskeiset hahmot muun muassa Matti Puolakka, Riitta Fogel, Anneli Rantanen ja Rubeniksi kutsuttu osaava metallityöläinen siirtyivät seudulle.

Yritys, Elva Oy nimeltään, kärsi rahapulasta. Kynnelle kykenevät maolaiset lainasivat säästönsä yritykselle.

Samu Heinonen tuli Helsinkiin ja päivysti rautatieasemalla keräämässä rahat. Olin parin vuoden aikana 1975-1977 säästänyt 7000 markkaa pesämunaksi tarkoituksella siirtyä laborantin työstä freelance-kirjoittajaksi. Annoin ne kaikki suullisella lainasopimuksella Samulle. Summalla olisin pystynyt niukoilla kulutustavoillani elämään puolisen vuotta ilman tuloja.

Lopulta Elva Oy joko teki konkurssin tai ajettiin hallitusti alas. Kukaan maolainen ei saanut takaisin lainojaan eikä edes minkäänmoista selvitysraporttia. Olli Muhosen vanhempien omakotitalo paikkakunnalla sentään pelastui pakkomyynniltä.

Myöhemmin – ei julkisesti mutta yksittäisissä tapaamisissa – kinattiin, mitä oikein tapahtui. Olli Muhonen sanoi, ettei hän koskaan hallinnut rahoja, vaan Matti Puolakka käytti ne. Puolakalle uskolliset syyttelivät Ollia ja olivat hänelle silminnähden henkilökohtaisesti vihamielisiä.

5. Laukaan kommuuni noin 1977-1979.

Agronomi Marjatta Kemppainen oli jo varhain tullut Vietnam-liikkeen kautta MLR:ään ja osasi maatalousasiat. Hänen – myöhemminkin kehuttujen – suunnitelmiensa mukaan aloitettiin perunan ja juuresten viljely vuokratulla maatilalla Laukaalla.

Tilan päärakennus sopi seminaari- ja juhlapaikaksi ja asunnoksi. Matti Puolakka, Tomas Brunila, Pertti Koskela, Reino Nikula, Pekka Rapatti ja muutama kymmen perusmaolaista hääri tilalla ja kulki Helsinki-Laukaa väliä muutaman vuoden.

Maataloussuunnitelmien käytännön toteutus ei onnistunut ja rahasta tuli pulaa. Syksyllä muun muassa kerättiin joukolla marjoja metsästä ja myytiin Jyväskylän torilla.

Elvan ja Laukaan aikoihin perinnemarxilaisuus ja Kiinan näkemyksiin tukeutuminen alkoivat rakoilla.

6. Vaihtoehtoliike ITU noin 1979-1989.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi alkuvihreys ja tiivistyi Koijärvellä kansakuntaa koskettavaksi performanssiksi, Matti Puolakka ajatuksineen oli ajan hermolla. Syntyi julkaisuja, seminaareja, yleisötilaisuuksia, juhlia, joista osa pidettiin Laukaan maatilalla. Julkaisuista perustavanlaatuisimpana puolakkalaiset pitävät Matin teoriakirjaa vuodelta 1982 ”Mikä ihminen on?”.

Erityisesti Antti Santaholma toimi aktiivisesti luonnonsuojelupiireissä ja onnistui vetämään maolaisia metsään ja saapasjalkaisia retkeilijöitä seminaareihin.

Vaihtoehtoväki tutustui puolakkalaisuuteen, kiitti informaatiosta ja jatkoi matkaansa moneen suuntaan. Kävi niin kuin taistolaisten kanssa kymmenkunta vuotta aiemmin: vaikka monet näkemykset olivat lähekkäin, jokin tökki eikä aktivistisiirtymiä tapahtunut.

Kun itulaisuus alkoi olla näkyvillä 1979-1981 Kiinan lähetystön diplomaatti kyseli minulta, mitä ”vieraantuminen” tarkoittaa ja mikä tämä Puolakan uusi näkemys on. Vastaukseni oli ehkä yhtä harhaileva kuin nykypuolakkalaisten vastaus Perttu Häkkisen samaan kysymykseen dokumentissa kaksi. Ainakaan heti diplomaatti ei kääntynyt oivaltamaan.

1989 olimmekin jo sitten Kulosaaren Vanhan kelkkamäen komean rautaportin toisella puolella osoittamassa mieltä Tien An-menin verilöylyä vastaan.

7. Saarenmaan kommuuni 1991-1995.

Alkuvihreys suli systeemivihreydeksi ja ITU jäi pienemmäksi kuin aloittaessaan.

Vanhat maolaiskonkarit muuttivat muutaman uuden kanssa Viroon Saarenmaalle. Siirtymän mahdollistivat Antti Santaholman ennen kuolemaansa pankkilainalla järkkäämät rahat.

Kommuunista oli määrä tulla rahasampo ja uuden eurooppalaisen itä-länsi-kulttuurin tyyssija. Mutta rahat loppuivat. Heli Santavuoren mukaan yritys päättyi noin 1995 ”kaikkien aikojen näytösoikeudenkäyntiin paikallisessa alioikeudessa”.

8. Uusi kapina noin 1995-2000.

Ennen vuosituhannen vaihdetta oli joitain opintoryhmiä ja lehtisiä, joista minulla on tuskin mitään tietoa.

Muistan utuisesti lehtisen, jossa oli hyvä pilakuva: tulevaisuuden katunäkymä, jossa tuuli riepottaa iltalehteä. Lehdestä näkyy katuojassa osa otsikkoa ”Matin uusin”. Silloinhan kohkattiin niin kuin aina mäkihypyn maailmanmestarin Matti Nykäsen edesottamuksista.

”Matin uusin” viittaa Puolakan ajatusten läpimurtoon Suomessa ja maailmalla, sitä on odotettu pienessä piirissä ainakin noin vuodesta 1985 alkaen. Paljon on käytetty aikaa ja ammattikääntäjiä, mutta tekstejä ei ole saatu julkaistua missään. 1980-luvulla Matti asui esikuntineen jonkin aikaa, ehkä kuukausia, Lontoossa markkinoimassa ajatuksiaan. Markkinointia muissakin maailmankeskuksissa yritettiin.

Ennen vuosituhannen vaihdetta lienee myös esiintynyt jokseenkin ponneton yritys vaikuttaa taistolaisuuden romahduksen jälkeen uudelleen virinneiden vasemmistolaisten pienryhmien sisällä. Muistan kesäisen viikonloppuseminaarin Helsingin Vanhankaupunginlahdella Kuusiluodon pihalla ja saunassa. Paikalla oli noin viiden hengen itulaisryhmä ja parikymmentä nuorta vasemmistolaista muista ryhmistä. Yksi nuorista oli Paavo Arhinmäki, myöhempien aikojen Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri.

9. Totuuskomissio noin 2000…

Tuli uusi aika ja uusi väline: netti. Siispä sinne. Kuka tahansa ihmiskunnan jäsen voi vaivattomasti selata esille pantuja ajatuksia ja vaikuttua niistä.

Lienee ollut useita peräkkäisiä puolakkalaisia sivustoja Heli Santavuoren osoitteen alaosoitteissa. Vanha on aina siivottu näkymättömiin kun on keksitty uusi parempi.

Menettely on historiankirjoituksen kannalta ongelmallinen ja tuo mieleen kiinalaisten tavat 1970-luvulla. Kun Lin Piao oli sekavien ja epäselvien tapahtumien jälkeen kuollut ja tuomittu petturiksi vuonna 1971, hänen naamansa retusoitiin pois vanhoista puoluesankarien kuvista. Se oli muistamani mukaan ensimmäinen kerta, kun me suomalaiset maolaiset kohottelimme kulmakarvojamme Kiinan omituisuuksien edessä.

Viime vuosina on ollut sivusto otsikolla ”Uusi EU. Totuuskomissio Suomeen! Totuuskomissio EU:hun!” Sivuston artikkeleissa on ollut vihapuhetta (muun muassa dokumentti 5 tällä sivustolla on totuuskomissiosta peräisin). Keväällä 2017 sivusto oli pitkähkön aikaa suljettu ilmoituksella ”tuumaustauolla”. Sitten se oli auki. Ja kesäkuussa taas kiinni.

10. Väittelysanakirja 2016-2017-

Netin startupeissa alkoi liikkua rahaa. Syntyi sivustoja nimellä ”Ihmiskunnan tie – väittelysanakirja” ja ”humanpath.net/debating-encyclopedia”. Sikäli kuin ymmärrän, yritys on tulla facebookin ja wikipedian tilalle, syrjäyttää ne kaikilla kielialueilla ja tarjota vihdoinkin optimaalinen foorumi maailmanparannukseen. Idealla ei sanota olevan lähtökohtamielipiteitä, se on vain alusta, tai idea alustasta. Matti Puolakan nimeä tai saavutuksia ei mainita, mutta sormenjälki näkyy:

– Keskustelulle voidaan perustaa valvovia raateja, jotka koostuvat niistä ja näistä ihmisistä ja ”väittelyissä poikkeuksellisen kehittynyttä oikeudentajua osoittaneista kansalaisista”.

– Voidaan perustaa paikallisklubeja, jotka harjoittavat mikroluototusta näihin ja noihin tarkoituksiin ja ”kannustusta ansaitsevien yksilöiden tukemiseksi”.

– Projekti suosii mainoksia ja yhteistyötä liike-elämän kanssa. ”Verkko-ostoksista saatavat provisiot jakautuisivat käyttäjien ja projektin johdon, esimerkiksi väittelysanakirja oy:n, kesken.”

– Ja ”ruusunappia painamalla lukija lahjoittaa kirjoittajalle jonkin summan, koska arvostaa hänen kirjoitustaan”.

– ”Perustavin ihmisoikeus: oikeus saada palkkaa totuudenrakkaudesta.”

– Vuonna 2010 perustettu Uusi historia ry esitteli väittelysanakirjaa sosiaalifoorumissa Helsingin Vallilassa pääsiäisenä 2017. Ja uuden historian sääntöjen tarkoituspykälä sanoo ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua…”

Debating encyclopedian tarkoitus on käsittääkseni luoda maailmanlaajuinen populääri julkaisukanava Matti Puolakan ajatuksille. Tähän on päädytty, koska muut julkaisuyritykset vuosikymmenten mittaan eivät ole onnistuneet. Ongelma on se vanha: On loistavia ajatuksia, mutta ei ole yleisöä niitä omaksumassa.

Yhteenveto ja lopputulema

Kymmenen yritystä on valunut hukkaan. Ei ole tullut poliittista, filosofista tai taloudellista menestystä. Sanoma, milloin ja mitä sitä olikaan, ei koskaan löytänyt perille minnekään. Väittelysanakirjan vaiheessa keväällä 2017 on mukana ehkä 1/20 parhaiden vuosien aktivistimäärästä. Opetuslapsista (niistä jotka jäivät henkiin, katso dokumentit 6 ja 9) ei ole tullut mielipidevaikuttajia tai ajattelijoita tai muita merkittäviä hahmoja. Elämäntyön positiivinen sormenjälki ei näy maailmassa. Usean mukana olleen mielestä negatiivinen näkyy.

Mutta: ollaan tarvottu suunnilleen 70-vuotiaaksi, elanto on saatu ja kirjoitukset ja luonnokset toiveikkaasti talletettu kansallisarkistoon tulevien sukupolvien löydettäväksi.

Miten tämän voi selittää?

Selitän näin.

Ihmiskunta käyttäytyy sekopäisesti. Vääryydet ovat valtavat. Ihmiskunnan ja maapallon kehityskulut katastrofaalisia. Tuho tulee, jos käytös ei muutu. Eikä vain tule, huomattavalle ihmismäärälle se on jo. Esimerkiksi Välimeren yli surkeilla veneillä yrittäville ja Myanmarin rohingya-kansalle. Luulen, että moni oikeasti ja oikeutetusti voi ajatella ja tuntea näin.

Mutta huolestuneen yksilön on vaikea keksiä uskottavaa parannusreseptiä. Marxilla, Leninillä ja Maolla sellainen oli ja meni. Taistolaisten mielestä Brezhnevilläkin oli oikein kelpo maailmanparannusfilosofia. Reseptit eivät toimineet. Siitä huolimatta monen mielestä on loukkaus älyä kohtaan ajatella, että Jean-Claude Junckerin ja Jyrki Kataisen resepti toimisi.

Kun ahdistus ja vastuu asioiden tilasta on suuri, kun ahdistus jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on lohdullista ajatella, että joku on keksinyt – tai on keksimäisillään – maailmanparannusreseptin. Kun miljoona kokee ahdistusta, ei ole ihme, että kymmenen oivaltaa: ratkaisu on Matti Puolakka. Huolimatta, että ansioluettelossa on 50 vuoden epäonnisten projektien sarja.

Näin on syntynyt hyvin tiheä uskomusyhteisö. Mitä lähempänä loppua ollaan, sitä suurempi on tulevan menestyksen glorian maalailu. Heli Santavuori kirjoittaa facebookissa ”…jos ajatellaan esim. väittelysanakirjan osallistumista seuraaviin USA:n presidentinvaaleihin…” (11.5.2017). Tämän sivuston dokumentissa 2 (Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa) hän sanoo ”…Matti Puolakka ei tule julkisuuteen, ellei nyt sitten kun Suomeen tulee totuuskomissio…”. Ja Puolakka itse huudahtaa muutama vuosi sitten illalla Rautatieasemalla sattumalta vastaantulevalle entiselle toverille ”Vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla!”.

Arvelen, ettei guru itse enää usko menestykseen. Mutta hän ei voi sanoa sitä ääneen. Hänen velvollisuutensa ja pakkonsa on suojata tiukimmat kannattajansa suurelta järkytykseltä jotta raha- ja palveluvirta elantoon ja vakiintuneeseen elämäntapaan säilyy.

Tällöin ongelmaksi jää vielä uusien kannattajien rekrytointi, sitähän ei ole järkevää tosissaan tehdä kun ei asiaan enää usko. Ratkaisu on tehdä rekrytointia niin sekopäisesti (katso esimerkiksi dokumentti 14) ettei uusia juurikaan ilmaannu.

Näin, kiltisti hahmoteltuna, kun jätämme tarkastelun ulkopuolelle menneisyyden, gurun toiminnasta voi kuin voikin löytää tulevaisuusorientoituneen positiivisen vastuullisuuden elementin.

Matti Puolakka on harvinaislaatuinen persoonallisuus. On harmillista, että hänen kykynsä hukkaantuvat kuvatulla tavalla. Vieläkin harmillisempaa on, että kykyjen käytöstä syntyy pahoja oheisvahinkoja (katso esimerkiksi dokumentit 6, 8, 9 ja 23).

……….

Itse tulin mukaan vaiheen 1 lopulla 1968 ja läksin matkoihini vaiheen 6 lopulla 1986. Loppuvuosina olin kokenut oloni ympäristöliikkeessä jo paljon kotoisammaksi kuin oloni puolakkalaisuudessa.

Raimo Laakia 23.9.2017

 

 

 

 

 

 

 

30. Johan von Bonsdorffin kirja 1986

Vuonna 1968 ja jokaisena vuonna sen jälkeen mielenosoituksissa ja radikaaleissa tapahtumissa kulki aina Seppi, välillä kävelykepillä, välillä ilman. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli oikeakin nimi, Johan, ja hän työskenteli ainakin Yleisradiossa ja Hufvudstadsbladetissa. Kun 1960-luku oli peruuttamattomasti ohi, hän kirjoitti kirjan ”Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986”. Kirja on niin hyvä, että jopa Matti Puolakka kerran innostui sitä kehumaan.

Seppi oli meidän silloisilla mittareilla mitattuna kolmasmaailmalainen, castrolainen, Kuuban kannattaja. Muista castrolaisista poiketen hän jäi mieleen aktivistina, joka ei ykskaks siirtynytkään Bulevardille ajamaan Maailman rauhanneuvoston Neuvostoliitto-myönteistä agendaa.

Meitä maolaisia kirja käsittelee jonkin verran kohdissa, jotka olen seuraavaan poiminut. Kuvaavaa on, että maolaisnimiä esiintyy vain kolme. Se ei ole vääristelyä vaan totta: olimme aina tavattoman keskusjohtoinen ryhmä.

”…Yleiskeskustelu kulkee jo lähes tekohengityksellä. Ottaen huomioon että valtausta ei ole edeltänyt laaja ideologinen valmistelu on suorastaan ihmeellistä ettei puhuttava ole alkanut ehtyä jo aikaisemmin. Nyt on päätösten aika. Ponsitehtaat ovat käynnissä, puheenjohtajien takana näyttämöllä Lars D Eriksson ja maolaisten henkinen johtaja Matti Puolakka työskentelevät uutterasti. Lala sanelee ja Puolakka hakkaa kirjoituskonetta: Lyhyitä lauseita ylioppilaskunnasta, yliopistosta, tieteestä ja yhteiskunnasta väsätään kokouksen harkittavaksi…” (Vanhalla ylioppilastalolla 1968).

”…Kohta alkaa kuulua. Jalkoja tömistellään, vihellyskonsertti vihloo korvia. Nousemme seisomaan, jotkut penkkien päälle. Edessä joku heittää hajupommin.

Vihreiden barettien ystävät alkavat menettää hermonsa. Harvat näkevät mitään, kukaan ei kuule. Filmi keskeytetään, valot syttyvät ja omistajan kutsumat poliisit tarkastavat rauhallista elokuvayleisöä. Kuka nyt tässä vaiheessa paljastaisi itseään. Pitää pysyä hiljaa kuin kala vedessä kuten Maon sissi. Tarkoituksena on sabotoida esitystä perusteellisesti ja pitkään.

Pimeäksi taas ja ”vietkongien” metsästys jatkuu. Sama konsertti. Sitten edessä voimakas räjähdys. Nyt ovat poliisit silmänräpäyksessä paikalla. Pomminheittäjä otetaan kiinni. Hän on – kuinkas muuten – anarkisti: Ultra-lehden sielu Tipi Larmela. Poliisi korjaa talteen myös maolaisten henkisen johtajan Matti Puolakan, joka ei malta olla huutamatta. Hän rimpuilee ansiokkaasti vastaan poliisien kantaessa häntä ulos kuin karhua peijaisiin…

…Keväällä saamme tuomiot. Larmela saa kahdeksan kuukautta kuritushuonetta, muodollisesti laittomasta räjähdysnallin hallussapidosta. Puolakka saa virkavallan estämisestä kuusi kuukautta vankeutta, me muut sakkoja…” (Elokuvateatteri Alohassa 1968).

”…Kannunvalajien lehti Tutkain aloittaa vuoden 1969 alusta uudestisyntyneenä ja siitä tulee uuden korkeakoulupolitiikan ja ideologisen keskustelun keskeinen foorumi. Toimituskunta on tiukoissa käsissä, johtavina hahmoina Kari Toikka ja Pekka Aarnio, mutta katto on korkealla ja seinät leveällä: Ensimmäisessä numerossa maolaisten johtaja Matti Puolakka puolustaa ”oikeaoppista marxismia” ja kirjoittajien piiriin mahtuu myös keskustalaisia kuten Tapio Rajavuori…”

”…Muualla länsimaailmassa erilaiset kiinanmieliset ryhmät, maolaiset, jakavat vuoden 1968 perinnön trotskilaisten kanssa. Suomeenkin syntyy maolaisryhmä, jonka kannatus on tietyssä vaiheessa huomionarvoinen. Silti Suomessa vasemmiston opiskelijaliike etenee Moskovan tietä. Trotskilaisten ajattelijoiden ja lehtien suosio on suuri, trotskilaisia on perin vähän. Anarkistejakin on kourallinen, jotka heiluttavat mustia lippuja, polttavat pilveä ja pilailevat kaiken ja kaikkien kustannuksella. Karsinointi on alkanut, pienryhmät muuttuvat yhä pienemmiksi eikä yritys pitää yllä keskusteluyhteyttä ja synnyttää vapaan teoreettisen keskustelun perinnettä – Marxilaisen aikakauskirjan muodossa – ole elinvoimainen.

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

Ylhäällä Tuomiokirkon portailla vappumarssin toimitsijat höristävät korviaan. Mikä on se meteli joka tulee tuolta Senaatintorin laidalta?

Yhteen nurkkaan on kerääntynyt äänekäs joukko jolla on julisteita ja isokokoisia kuvia. Kuvista erottuvat puhemies Mao Zedongin lempeät piirteet sekä Stalinin suomalaisille tutut aurinkoiset isän kasvot.

Iskulauseet vaihtuvat, nyt sieltä tulee varsin suorasukaisia hyökkäyksiä kansanrintamahallituksen vakauttamispolitiikkaa vastaan, työväenpuolueiden petturuutta vastaan.

Se riittää. Olavi Poikolainen, SKPn kansainvälisten asiain sihteeri, lähtee selvittämään asiaa. Pian maolaisten osasto saa kuulla kunniansa: Ellei tämä melu lopu ja kuvat häviä niin toimenpiteitä seuraa.

Eihän heitä kovin monta ole, mutta oikeasta kulmasta kuvattuna vaikutus on häkellyttävä. Maailmalle, kansainväliseen jakeluun, lähtee kuvia suuresta maolaisten osastosta, ihmeestä moskovanmielisten suomalaisten kommunistien vappumielenosoituksessa vuonna 1969.

Onko Suomeen syntymässä vasemmisto-oppositio, kun nyt kommunistit ovat mukana hallituksessa, jonka politiikka kohtelee sekä työläisiä että pienviljelijöitä ja pikkukauppiaita armottomasti?

Vai onko tämä pelkästään jälkimaininkeja vuodesta 1968, Vanhan valtauksesta ja Tshekkoslovakia-mielenosoituksista?

Vappuna 1969 on epäilemättä etsinnän aika monelle nuorelle radikaalille.

Jo Hakaniemen torilla S. tapaa Timo Lahdenmäen, joka on aikoinaan ollut Sadankomitean taloudenhoitaja ja on sitten maolaisten kautta päätynyt SKPn jäseneksi. Pari viikkoa aikaisemmin Timo on rientänyt Kirkkokadun kellariin näyttämään uutta jäsenkirjaansa:

– Nyt pääsen seuraamaan edustajakokousta!

Se on SKPn 15. edustajakokous, se josta osa edustajista marssii ulos ja joka lopullisesti vahvistaa kahtiajaetun todellisuuden. Timo marssii vähemmistön mukana Koittoon.

Nyt S. kysyy tuleeko hän marssimaan Kiilan tai ASSn ruoduissa.

– En kummassakaan, minä marssin täällä kärjessä. Entisten Punakaartilaisten perässä. Haluan tuntea miltä sen pitää oikeesti tuntua.

Maolaisuus Suomessa?

Siitä ei tulisi kovin laajaa lukua maan poliittisessa historiassa. Mutta 60-luvun lopussa ja varsinkin 70-luvun alkupuolella maolaiset ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia että S. saa oikein oman kotiryssän, joka pyrkii hänen kauttaan pääsemään selville näitten kiinanmielisten aivoituksista. S. lounastaa ihan mielellään lähetystösihteeri Albert Akulovin – vanha tuttu 60-luvun alun ylioppilaspolitiikan ajoilta – kanssa ja kuuntelee tämän juttuja siitä millaista oli työskennellä ulkoministeriössä Stalinin aikana, kun generalissimus mieluummin oli hereillä silloin kun muut ihmiset yleensä olivat nukkumassa, kun virkamiehet tekivät päivävuoron ja sitten Stalinin yövuoron ja metrojunat odottivat virkamiehiä asemalla kunnes ”työ-yö” oli päättynyt.

Mutta Akulov ei paljoakaan keskusteluista kostu. Ensinnäkin S. ei sellaiseen lähde mukaan ja toiseksi – ei maolaisten sisäisistä asioista juuri paljoakaan tiedetä vaikka he majailevatkin samassa Kirkkokadun kellarissa. Maolaiset keskittyvät kouluttamaan kaadereitaan tulevaisuuden suuria tehtäviä varten. Heillä on vain vähän aikaa ja kiinnostusta muita toimintoja varten – lukuunottamatta Vietnam-liikettä, jonka he vuoden 1969 syksyllä hetkeksi valtaavat lähes kokonaan itselleen.

Maolaisuus on 60-luvulla yhtä kuin Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura. Se perustetaan 1968 mutta jo edellisenä vuonna on pieni piiri – mm. Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Matti Puolakka – Kiinasta kiinnostuneita vasemmistolaisia alkanut kokoontua ja painattanut jopa ensimmäisen suomenkielisen julkaisun.

Kulttuurivallankumous kasvattaa kiinnostusta mutta tärkeiksi muodostuvat myös sisäpoliittiset kokemukset opiskelijaradikalismista ja kansanrintamasta. Marxilaisuuden elvyttäminen ja oppositio hallituspolitiikkaa vastaan ovat yhä useamman nuoren mielessä. Kummallekaan ei katsota SKP:n tarjoavan juuri mahdollisuuksia.

Kun HMLS perustetaan siitä tulee ensimmäinen oppositioryhmä eduskuntapuolueista vasemmalle. Alkuaikoina maolaisuutta ei kovin selkeästi korosteta ja jäseninä ovat monet nuoret ASS-laiset jotka myöhemmin näkyvät taistolaisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä: Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela, Heikki Hirvensalo, Jaakko Laakso. Pian Kiinan linja kuitenkin tulee selvästi esille, satojen kukkien sijaan nousee yksi ainoa oikea ja monet jäsenet jättäytyvät pois.

Vielä 1969 maolaisten vaikutus ASSssä on huomattava. Kenties kolmasosa jäsenistöstä on enemmän tai vähemmän Kiinan linjoilla, maolaisia valitaan Sosialistisen opiskelijaliiton liittokokousedustajiksi mutta ASSn johdosta heitä pidetään syrjässä.

Myös työpaikoilla on jonkin verran kannatusta. SKPn edustajakokouksen aikana liikkuu ilmeisen todenperäinen huhu että Tampereen piirin valtuuskuntaan olisi päässyt livahtamaan maolainen pääluottamusmies, jollaisia kerrotaan olevan useampia Tampereen työpaikoilla.

Loppujen lopuksi maolaisuus on silti Suomessa kovasti helsinkiläisen opiskelijanuorison ilmiö. Mutta opiskelijaliikkeen spontaanisuus ja laaja teoreettinen pohdinta ei istu maolaisliikkeessä. Se keskittyy henkisen johtajansa Matti Puolakan johdolla opiskelemaan niitä arvokkaita oppi-isiä, joiden synkät kuvat koristavat Punakaarti-lehden kantta ja jotka sisältyvät ilkeämielisten castrolaisten muotoilemaan tunnukseen:

MARX – ENGELS – LENIN – STALIN – MAO ZEDONG – PUOLAKKA!

Puolakka on karismaattinen opettaja jonka oppitunnit ovat suositut. Vain harvoin hän unohtaa opettajan asemansa ja saattaa osallistua Kirkkokadun kellarilaisten juominkeihin, silloin tosin hyvin tehokkaasti. Myös tälle on hänellä teoreettinen selitys:

– Proletaarinen kaksinaismoraali. Se tarkoittaa sitä että minä voin sallia tämän itselleni mutta opetuslasten ei tule sitä nähdä.

Maolaiset ovat ahkeria ja tunnollisia opiskelijoita ja materiaalinsa levittäjiä. Mutta niinpä Punakaarti-lehteä onkin mukava myydä esimerkiksi vappumielenosoituksissa vanhoille veteraaneille, joille lehden nimi tuo mieleen vallan toisenlaisia asioita.

Mutta vaikka liike kasvaa jonkin verran 70-luvulla se jää ilmeisesti kauas maolaispuolueen perustamisesta. Kenties ulkomaiset esimerkit varoittavat, olisihan varsin noloa jos vaaleissa vallankumouksen kärkijoukko saisi vain joitakin satoja ääniä.

Kiinan suurlähetystö sensijaan elää pitkään toivossa ja antaa kaikinpuoleisen tukensa maolaisille, jotka valtaavat Suomi-Kiina -seuran SKPltä 70-luvun alussa. Myöhemmin HMLS saa seuraa muilla paikkakunnilla – eräissä suuremmissa kaupungeissa perustetaan ryhmiä ja lisäksi eräänä päivänä olemassaolonsa julkistaa – Hankasalmen Marxilais-Leniniläiset Työläisnuoret, jotka kuitenkin ennen pitkää löytävät poliittisen kotinsa taistolaisliikkeestä.

SKPtä ja Neuvostoliiton suurlähetystöä ilmeisesti kuitenkin silloin tällöin huolestuttaa maolaisten sinnikäs toiminta, varsinkin silloin kun he tehokkaasti järjestävät lähes parin sadan tuhannen lentolehtisen jaon samanaikaisesti useammilla paikkakunnilla, aamuisin tehtaiden porteilla.

Muuten heidän osakseen jää Don Quijoten rooli – ilman Rosinantea.

Suvaitsevuuden aika alkaa olla ohi radikaaliliikkeessä. Tshekkoslovakian miehitys on herättänyt monia, jotka ovat uskoneet Hyvän voittavan maailmassa pelkästään omalla voimallaan. Nyt haetaan laajempaa maailmanselittäjää, pohjaa olemassaolevan yhteiskunnan perusteelliselle mullistukselle. Enää ei olla kaikkien ihmisten yhteisen ihmisyyden asialla – nyt on vanha järjestys kaadettava, sorrettujen luokkien ja kansojen noustava yöstään.

Muualla länsimaailmassa tämä johtaa maolaisliikkeen voimakkaaseen kasvuun: Länsi-Saksan SDSn rippeistä perustetaan maolainen KPD-puolue, joka ottaa itselleen vanhan kommunistipuolueen nimen. USAn SDS hajoaa kolmasmaailmalaisten Weathermen-liikkeeseen ja Progressive Labour -puolueeseen, joka on maolaisuuden sävyttämä. Ruotsissa Vänsterns ungdomsförbund ja Norjassa Sosialistisk folkepartin nuorisojärjestö menevät samaa tietä. Ranskassa trotskilaiset ja maolaiset jakavat vuoden 1968 perinnön.

Suomessa siirrytään SKPn vähemmistöön. Syyttä eivät monet näe taistolaisissa Suomen maolaisia, vaikkakin etiketit ja mausteet tulevat itänaapurista.

…Opiskelijaradikalismin etsinnän vaiheessa se (taistolaisuus) näytti olevan ainoa voima joka asettaa yhteiskunnallisen kehityksen kyseenalaiseksi, joka pohtii ja argumentoi. Vähemmistöläiset aktivistit jaksoivat käydä sanasotaa uupumattomien maolaisten kanssa kun vasemmiston muut ryhmät eivät ottaneet niitä vakavasti…”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 26.7.2017)

 

 

 

29. Roskapostihyökkäys tälle sivustolle

Kun kirjoitin dokumenttia 28, huomasin että sivustolle oli tullut edellisen avaamisen jälkeen 588 kommenttia. Jotain englanninkielistä lääkärisanakirjaa, samasta osoitteesta noin liuskan pituista tekstinpätkää uudelleen ja uudelleen.

Sivusto kuitenkin toimi, roskan määrä ei riittänyt lamauttamiseen. Muutamana päivänä poistin niitä vielä lisää. Yhteensä roskaa tuli noin 2050 kappaletta  kunnes poistin kommentointimahdollisuuden.

Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli.

Maolaisen matkan muistelemisessa ja arvioinnissa on ristiriitoja. Mielestäni on arvokasta setviä näkemyksiä ja keskustella. Siten hyökkäys on vahva kannustus sivuston ylläpitoon.

Olen julkaissut ristiriitaisia tekstejä, kuten dokumentit 2, 5, 19 ja 20, vaikka ne sisältävätkin minuun kohdistuvaa vihapuhetta. Olen ymmärtäväinen sille, että Matti Puolakan kirjoituksia, luonnoksia ja muuta materiaalia on koottu luvanvaraiseksi kokoelmaksi Kansallisarkistoon Paasikiven kokoelman viereen (dokumentti 21). Toivon nykypuolakkalaisten kirjoittavan myös tälle muisteja-sivustolle, esimerkiksi Laukaan kommuunista, Rääkkylän Elva Oy:stä, puuttuvasta ensimmäisestä vastineesta syksyllä 1993 (katso dokumentti 18) tai uusimmista puolakkalaisista nettikeksinnöistä ”suuri väittelysanakirja”, ”humanpath.fi” ja ”debating encyclopedia”, joissa peräänkuulutetaan korkeatasoista nettikäyttäytymistä.

Historiankirjoituksen ja journalismin ideana on etsiä totuutta. Sitä varten monen tahon ja kaikkien halukkaiden on saatava toimittaa tekstejään julki. Ei riitä, että vain yksi taho kirjoittaa.

Ikään kuin tämä ei kelpaisikaan. Joku taho haluaa estää muiden muistoja jopa roskapostihyökkäyksellä.

On kuin 24 vuoden takainen tilanne olisi päivitetty nettiaikaan. Tuolloin muutama ihminen tunkeutui Vihreän Langan toimitukseen vastustamaan artikkelin julkaisua ja paikalle tarvittiin poliisia (dokumentit 9-20).

Silloinen päätoimittaja Timo Harakka kiteytti asian kysymällä (dokumentti 16): ”Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua?”

Tänään vuonna 2017 vastauksen toivoisi olevan jo selvä. Historiankirjoitus ja journalismi elävät vapaudesta julkaista. Aina on olemassa vastineoikeus.

Kuka roskapostihyökkäyksen takana onkaan, pyydän lopettamaan.

Raimo Laakia 12.6.2017

 

17. Julkisen sanan neuvoston langettava päätös

Vihreä Lanka 29/94, 21.7.1994

”Julkisen sanan neuvoston langettava päätös oikeita tietoja, kunnian suojaa ja vastineen julkaisemista koskevassa asiassa.

Kantelijat: Iris Keinänen, Pia Länsman, Matti Puolakka, Niilo Rikula ja Timo Vainio.

Vastaaja: Vihreä Lanka.

Julkisen sanan neuvosto on kantelusta tehnyt langettavan päätöksen Vihreän Langan artikkeleista ”Maolaisten pesänjakajat löysivät paratiisinsa (Nro 38/23.9.93) ja ”Kesä gurun alokkaana” (Nro 40/7.10.93).

Julkisen sanan neuvoston päätös on kokonaisuudessaan seuraava:

Kantelu.

Vihreän Langan numerossa 38/1993 ja 40/1993 käsiteltiin kantelijoiden kulttuuriprojektia Saarenmaalla, heidän liikeyrityksiään ja arvosteltiin heitä henkilökohtaisesti. Kantelijat katsovat, että artikkelit julkaistiin vahingoittamistarkoituksessa ja että artikkelit ovat aiheuttaneet heille huomattavia taloudellisia menetyksiä.

Artikkelit perustuvat heidän mukaansa valheille. Asianosaisia ei ole niitä varten kuultu, puhelinkeskusteluista muokattiin mielivaltaisesti haastatteluja eikä lehti myöntänyt vastineoikeutta.

Kantelijoiden mukaan heidät kuvattiin sotilaalliseksi ryhmäksi, joka on tuonut mafian Saarenmaalle, huijannut ihmisiä ja syyllistynyt taloudellisiin rikoksiin. Yksi kantelijoista nimettiin useiden eri ihmissuhteiden rikkojaksi ja muutenkin kanssaihmisten hyväksikäyttäjäksi. Toista kantelijaa syytettiin vastaavanlaisista asioista, lisäksi häneen iskettiin ilkeämielisiä leimoja.

Lehti ei halunnut tarkistaa lähteenä käyttämänsä ”liikemiehen” taustoja eikä hänen esittämiään väitteitä. Kantelijat kiinnittävät vielä erityistä huomiota siihen, että artikkelikokonaisuudessa syytettiin kantelijoita lakien rikkomisesta ja eestiläisen kulttuurimuiston tuhoamisesta.

Lehti julkaisi numerossaan 40 jatkoartikkelin, vaikka toimittaja tiesi aiempien syytösten perustelemattomuuden, sen, ettei lehti julkaissut vastineita ja sen, että artikkelin väitteet olivat johtaneet yhden henkilön menehtymiseen. Lehti henkilöi artikkelissaan koko kansainvälisen kulttuuriprojektin yhteen ihmiseen. Tätä ihmistä herjaamalla projektille luotiin rikollinen imago. Lehti ei tuonut julki yhtään tosiasiaa tämän ihmisen elämäntyöstä. Hänen kuvansa julkaistiin luvatta. Kantelijat kiinnittivät vielä huomiota tapaan, jolla artikkelissa kommentoitiin ryhmän jäsenen kuolemaa.

Lehden vastaus.

Vihreän Langan entinen päätoimittaja Timo Harakka toteaa, että ensimmäisen juttukokonaisuuden tarkoitus oli kertoa totuudenmukaisesti ja tasapuolisesti suomalaisten yrityshankkeista Saarenmaalla. Jutun kirjoittajat haastattelivat kaikkia olennaisia osapuolia ja toinen kirjoittajista kävi myös paikan päällä. Ryhmän aatteita esiteltiin kritiikin vastapainoksi myös suopeassa valossa.

Pääjuttu lähetettiin yhdelle ryhmän jäsenistä nähtäväksi ja hänen kommenttejaan lisättiin tekstiin. Ryhmästä eronneen RL:n haastattelu lähetettiin kommentoitavaksi ryhmän keskushahmolle, joka ei vastannut soittopyyntöihin. Erään ryhmän jäsenen esittämät argumentit kirjattiin kuitenkin lehteen, hänen pyynnöstään nimettömänä. Jälkimmäinen artikkeli oli selkeästi henkilökohtainen silminnäkijäkuvaus.

Lehti ei leimannut kantelijoiden toimintaa rikolliseksi eikä syytä heitä ”hämäräbisneksen tekijöiksi” tai vastaaviksi. Lehti ei vastaa haastateltuina olevien henkilöiden mielipiteistä.

Lehdelle toimitettiin kolme kirjelmää artikkelien johdosta. Näistä kaksi ensimmäistä oli laadittu sellaisten henkilöiden toimesta, joita ei lainkaan käsitelty artikkelissa. Laatijat ilmoittivat toista kirjelmää jättäessään, että oikeus vastineen laatimiseen on siirretty heille. Mikään näistä kirjelmistä ei ollut julkaisukelpoinen. Kirjelmien laatijat eivät tyytyneet päätoimittajan laatimiin lyhennelmiin ko. kirjoituksista.

Lehti informoi kantelijoita vastineelta vaadittavasta muodosta ja pyrki kohtuullisessa määrin auttamaan kantelijoita tuomaan julki mielipiteitään.

Ratkaisu.

Neuvosto toteaa, että Vihreän Langan numerossa 38/1993 julkaistuun artikkelikokonaisuuteen sisältyi useita ryhmän jäsenten kommentteja ja selvityksiä. Pääartikkelin yhteydessä oli toimittajan ottamia kuvia ryhmän jäsenistä Saarenmaan toimitiloissa. Myös toiseen haastattelujuttuun oli liitetty ryhmän jäsenen kommentti, missä tämä kiisti haastattelussa esitetyt väitteet. Neuvosto toteaa, että kantelijoilla on ainakin jossain määrin ollut mahdollisuus selvittää näkökantojaan jo itse artikkelissa.

Kyseinen, numerossa 38 julkaistu artikkelikokonaisuus oli sävyltään poikkeuksellisen kärkevä. Kokonaisuus sisälsi kantelijoihin kohdistuneita vakavia väitteitä, jotka olivat omiaan saattamaan heidän toimintansa arveluttavaan valoon. Kahdesta ryhmään kriittisesti suhtautuvasta haastatellusta oli tehty omat juttunsa. Näissä jutuissa esitettiin väitteitä siitä, kuinka ryhmän jäsenet käyttivät ihmisiä taloudellisesti hyväkseen. Lisäksi niissä kerrottiin muista taloudellisista epäselvyyksistä sekä psykologisesta painostuksesta. Juttujen perusteella väitteet perustuivat toisaalta haastateltujen omiin kokemuksiin, toisaalta vahvistamatta jääneisiin kuulopuheisiin.

Neuvosto ei havainnut, että artikkelikokonaisuudessa olisi syytetty ryhmän jäseniä kulttuuriprojektin rahoittamisesta rikollisin keinoin tai eestiläiskirjailijan kotitalon tuhoamisesta. Myöskään ryhmän keskushahmon valokuvan julkaisemista ei voida pitää hyvän journalistisen tavan vastaisena. Toisaalta kokonaisuuteen sisältyi erityisesti tähän keskushahmoon kohdistuneita luonnehdintoja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia koskevia väitteitä, jotka olivat omiaan loukkaamaan häntä henkilökohtaisesti. Se, että kyseessä olivat lähinnä haastateltavien esittämät kannanotot, ei oikeuttanut lehteä julkaisemaan näitä loukkaavalla tavalla esitettyjä luonnehdintoja.

Vihreän Langan numerossa 40 julkaiseman artikkelin otsikkona oli ”Kesä gurun alokkaana”. Toimittaja kertoi siinä kokemuksiaan Saarenmaalla ja Helsingissä. Artikkeli keskittyi melko pitkälti ryhmän keskushahmon käyttäytymiseen ja henkilöön. Artikkelissa esitetyt luonnehdinnat ja kuvaukset olivat neuvoston mielestä häntä henkilökohtaisesti loukkaavia.

Artikkelit suuntautuivat suhteellisen pieneen ryhmään. Tämän vuoksi kaikkia niitä lehdelle toimitettuja kirjelmiä, joiden laatija tiedettiin ryhmän jäseneksi, olisi tullut kohdella vastineina. Samalla neuvosto toteaa, että nämä kirjoitukset olivat sellaisenaan julkaisukelvottomia. Kirjoitusten sanavalinnat ja sisältö olivat sellaisia, että niiden pohjalta ei enempiä jatkoneuvotteluja voitu käydä. Vastineiksi tarkoitettujen kirjoitusten julkaisematta jättäminen ei näin ollen johda huomautuksen antamiseen.

Neuvosto totesi edellä, että artikkeleihin sisältyi henkilökohtaisesti loukkaavia luonnehdintoja ja väitteitä. Tältä osin neuvosto antaa Vihreälle Langalle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

 

14. Kesä gurun alokkaana

Vihreä Lanka 40/93, 7.10.1993

”Sisällä. Tertia Suolahtea yritettiin värvätä Matti Puolakan joukkoihin. Suolahti kävi elokuussa Saarenmaalla tutustumassa lahkon omistamaan ”idän ja lännen kohtauspaikkaan”.

Vihreä Lanka kirjoitti Suomen maolaisista ja heidän ”pesänjakajiensa” Saarenmaan-bisneksestä 23. syyskuuta.

Tertia Suolahti.

Kevätkesä 1993. Puolakka haluaa minut.

Törmään Vanhan Kuppilassa Matti Puolakka-nimiseen mieheen. Seurue on hilpeä, ja Puolakka innostuu jahtaamaan naisia. Jahdin kohde olen valitettavasti minä. ”Anna mun nussia sua.”

Humalassa sekoileva Puolakka sanoo filosofian olevan elämäntehtävänsä.

Kesä 93. Vierailukutsu.

Puolakka tavoittelee minua lampaidensa, opetuslapsiensa välityksellä. Kuulen Saarekombista; tulevasta idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta. En tiedä uskoako vai ei. Puolakka haluaisi minut vieraakseen Viroon Saarenmaalle.

6 – 12.8. Vainoja Saarenmaalla.

Mielenkiinto voittaa ja lähden. Saarenmaalla pitäisi olla lähestulkoon valmis vaihtoehtoväen kulttuurihotelli.

Perillä havaitsen, että talon kolmas kerros on osittain asutettu. Huoneet ovat likaisia, ja niiden sisustukseen kuuluu vain patja ja makuupussi.

Keittiöön ei tule vettä. Suihku on puolen kilometrin päässä sijaitsevassa kerrostaloasunnossa, joka on puolakkalaisten hallussa.

Saarekombin rakennuksessa on yhä suutari ja muutamia toimistoja, joita suomalaisilla ei Viron lain mukaan ole vielä oikeutta häätää.

Minulla on kirjoituskone mukanani, mutta Saarekombissa ei saakaan tehdä töitään rauhassa, vaikka sellaisesta on sovittu. Puolakka yrittää tuppautua mukaan suihkuunkin.

”Sä et tiedä kuinka suuren ihmisen kanssa sä olet tekemisissä! Tänne tulee jatkuvasti faxeja New Yorkista ja Torontosta”, esittelee Iris Keinänen minulle Puolakkaa.

Projektilla ovat rahat lopussa. Taloudesta vastuun kantanut Hanski on joutunut arvostelun kohteeksi. ”Hanski on pettänyt meidät”, Puolakka tuskailee, ”ihminen on ihmiselle susi”.

Samoin liikkeen on pettänyt eräs rivijäsen, joka on rohjennut ryypätä asumistukensa Tallinnassa sen sijaan, että olisi kantanut sen Saarekombiin. Tästä riittää huutoa päiväksi.

Käsitän, että ahdistelujen tarkoitus on kouluttaa koko porukkaa, lisätä oikeamielisten arvoa ja varoittaa sooloilusta.

Iris käy neuvotteluja virolaisten liikemiesten kanssa. Hän palaa tolkuttomassa humalassa huutaen miljoonista, joita on lupailtu. Liikeneuvottelujen on määrä jatkua illanistujaisten merkeissä.

Puolakka kieltää Iristä menemästä, etteivät hänen hermonsa pettäisi neuvottelujen paineessa liikemiesten nähden. Hän osoittaa kolmea läsnäolevaa kannattajaansa ja käskee heitä jatkamaan neuvotteluita.

Hiljaisena hetkenäni listaan mielessäni lahkolaisuuden piirteitä, jotka Saarekombissa näen: maanpako, pieni eristäytynyt yhteisö, kireä usko opinkappaleisiin, unettomuus ja muut psyykkisen murtamisen keinot.

Puolakka sanoo hakevansa ympärilleen rikkinäisiä ihmisiä, joilla on oma karmansa ja tuskansa. Voimakkaiden ihmisten manipuloiminen olisikin vaikeampaa.

Koska Puolakka katsoo olevansa Suomessa väärinymmärretty, hän ei halua enää julkaista kirjojaan suomeksi ennen kuolemaansa.

Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) Puolakka käsittelee dialektiikkaa, ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta. Filosofiaan perehtyneet ovat panneet merkille yhden teeman, jota Puolakka ei käsittele:manipulaatio.

Hakiessaan kannatusta ja rahaa Puolakka luettelee mielellään julkkiksia, jotka ovat olleet liikkeeseen yhteydessä: runoilija Riitta Fogel, taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

Alimpaan helvettiin hän kiroaa Raimo Laakian. Tämän syntisen, joka on kirjoitellut lehtiin omana itsenään ilman pyrkimystä nostaa liike myönteiseen valoon. Yhteistä Palsalle, Aronpurolle ja Laakialle on, että he ovat lähteneet pois Marxilais-leniniläisestä Ryhmästä ja Idusta.

Jotkut liikkeen entisistä jäsenistä ovat katkeria noitavainoista ja menetetyistä vuosista, toiset jaksavat nauraa kokemuksilleen.

Saarekombissa Puolakka pitää minulle puheitaan, mutta ei viittaa Maoon vielä niin selvästi kuin myöhemmissä alustuksissaan. Tiskit tiskataan ja koirat ulkoilutetaan, kun Puolakka käskee.

Pyydän aikaa olla itsekseni, mutta minulle vain jatkuvasti korostetaan kuinka ainutlaatuisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Puolakan lampaille kahdenkeskinen keskustelu gurun kanssa on tavoiteltava asia. Minulle Puolakka alustaisi mieluiten sängyssä.

Liikkeen raha-asiat ovat pielessä. Dramaattisia kohtauksia syntyy pienistäkin asioista. Puolakan yliampuvan käytöksen takaa pilkottaa inhimillinen olento, rikkinäisen luonteensa ja maskinsa vanki.

Juominen on tolkutonta, pämppälinjan mukaista. Puolakka julisti pämppälinjan 1970-luvulla. Pämppääminen tarkoitti julkista ryyppäämistä, vapaata rakkautta, monisuhteita…Yhteiset sänkykaverit sitoivat liikkeen jäsenten kohtalot toisiinsa.

1960-luvulla Puolakka pyrki SDNL:n liittohallitukseen, josta maolaiset ajettiin pois. Kun maolaiset vuosikymmentä myöhemmin istuivat Tampereen Tillikassa, heille järjestyi aina tilaa – muut asiakkaat kaikkosivat heidän läheltään.

Puolakkalaiset myöntävät itsekin, että pämppälinja on ollut osasyyllinen liikkeen kriiseihin. Ryyppääminen ja rakastelu olivat kritiikkiä vanha-SKP:läiselle puritanismille, jossa Puolakankin juuret ovat. Matti Puolakka kasvoi vahvasti SKP:läisessä kodissa.

Humalainen Puolakka hokee haluavansa naida minua, kunnes sammuu Saarekombin keittiön lattialle. Seuraavana aamuna lähden Suomeen krapulaisena ja univelkaa niskassani. En tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Suomessa kerron matkastani niille, jotka ovat innoissaan idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta.

11.9. Kolehti kerätään.

Eerikinkadulla eräässä yksityisasunnossa järjestetään alustustilaisuus, johon minut on kutsuttu. Puolakka istuu suuren pöydän takana ympärillään parikymmentä innokasta kuuntelijaa.

Filosofisia ”uutuuksia” ovat se, että kulttuurin painopiste on siirtymästä Euroopasta pois ja että Suomen yliopistolaitos menettää arvoaan, kun koulutusjärjestelmät muuttuvat. Puolakka korostaa, että filosofiset rakennelmat osoittavat toimivuutensa vasta käytännössä.

Tilaisuudessa kiertää hattu, johon putoaa ensin kymppejä. ”Saa siihen laittaa suuriakin seteleitä, minä elän kädestä suuhun”, Puolakka sanoo. Hattuun alkaa tippua viisikymppisiä, satasiakin. Kynät rapisevat, kun kuulijat tekevät muistiinpanojaan. Lattialla leikkivä, ikävystynyt lapsi yritetään vaientaa. Alustus vilisee viittauksia Marxiin ja Hegeliin. Loistavan Polun jäseniä on tavattu Euroopassa ja tapaamisilla ylpeillään.

Kolmen tunnin alustuksen jälkeen jatko päätetään siirtää kapakkaan. Puolakka jää asuntoon mietiskelemään.

Kolmessa Kreivissä on Puolakan kenraaleita ja kannattajia. Utelen, että mikä Puolakassa niin viehättää. Vastaukset ovat epämääräisiä, karisma tuntuu kuitenkin asettuvan filosofian edelle.

Humala alkaa voittaa seurueen, eikä palvonta ole enää niin yksiviivaista. Corona-baarissa arvostelen Puolakkaa. Saan ensin puolakkalaisen naisen vihat päälleni. Vedän sanojani takaisin, ja nainen puolestaan sanoo, että hän haluaisi lähteä omille teilleen koko kuviosta.

Pari vähemmän puolakkalaista naista usuttaa minua panemaan Puolakalle kapuloita rattaisiin.

Puolakka, jonka puhelinohjeiden mukaan kapakkaa on vaihdettu mieluisampaan, ei lupauksistaan huolimatta näyttäydy.

13. – 19.9. Tonnilla saarnakasetteja.

Tapaan liikkeen entisiä ja nykyisiä jäseniä. Travolta kertoo minulle liikkeen historiaa, jotta ymmärtäisin paremmin.

Maolaisten kirjapaino Demo ja yhteistyö Kiinan suurlähetystön kanssa ovat menneitä, samoin lukuisat kommuunit, joita on yritetty asua. Saarenmaa ei ole ensimmäinen yritys vaihtaa maata, liike on yrittänyt aiemmin asettua Ranskaan ja muihinkin Euroopan maihin.

Toiminta on aloitettu samanaikaisesti Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Myös Raumalla ja Porvoossa on toimittu.

Tapaan vanhan ystäväni, jonka kytkennöistä liikkeeseen en ole ennen tiennyt. Hän kertoo Otaniemen ajoista: hillittömistä bileistä, alustustilaisuuksista. Puolakkalainen hän ei enää ole, mutta sympatisoi jonkin verran.

Kuten useimmilla rivijäsenistä, hänelläkään ei tunnu olevan tietoa Puolakalle lahjoitetuista asunnoista tai alustuksia sisältävistä kaseteista. Uusille, mukaan houkuteltaville ihmisille kasettia jaetaan ilmaiseksikin. Liikkeessä pitkään olleet suostuvat maksamaan kasetista tuhatkin markkaa.

Puhuessaan minua mukaan liikkeeseen Travolta kehottaa kuuntelemaan myös vastapuolta. Hän haluaa tehdä vaikutuksen liikkeen vapaamielisellä asenteella.

Otan yhteyttä Raimo Laakiaan. Kuulen, etten olekaan ainoa, joka on tekemässä Puolakasta juttua, Vihreä Lanka on edellä.

Viikon alussa näen krapulaisen Puolakan, joka haluaa viedä minut ja Iriksen autiolle saarelle. Hän on kurkkuaan myöten täynnä Saarekombia ja haluaa vetäytyä kirjoittamaan ja mietiskelemään.

”Minä en muuta osaa kuin murehtia”, hän sanoo. ”Minä olen oman luonteeni vanki.”

Muilla on Puolakan mukaan mahdollisuus muuttua, mutta nerolla ei. Puolakka on kuitenkin voimissaan, kehottaa minua etsimään muitakin miehiä itsensä lisäksi. En voi olla nauramatta.

Viikonloppuna tapaan Puolakan uudestaan. Hänellä on ollut murheita.

Pitkän tinkaamisen jälkeen hän kertoo, että Vihreään Lankaan on tulossa heistä juttu. Hän vähättelee asiaa ”aktiivisti”, kuten hän ilmaisee, ja siirtyy murehtimaan liikeneuvotteluja.

Puhelinvastaajastani löydän viestin Hantta Krausesta, tämän kanssa Puolakka ”on sopinut tapaamisen”. Kaurismäet ja Hasse Walli vilahtelevat puolakkalaisten puheissa tuon tuosta. Julkkiksilla ylpeily on tietoista kuvan rakentamista.

Minua Puolakka taivuttelee kirjoittamaan esitteitä Saarekombista erilaisille järjestöille.

Suomen valloittaminen ei riitä. Puolakka haluaa myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Saarenmaan jälkeen seuraava tukikohta voisi Puolakan mukaan olla Praha tai Berliini.

Sunnuntaina Travolta on saanut luettavakseen Laakian haastatteluun pohjautuvan osan Langan jutusta. Sovimme tapaamisen Cafe Maestroon.

Puolakka ja Travolta saapuvat edellisestä kapakasta myöhässä, hysteerisinä. Hämmästelen mistä on kysymys ja saan tekstin käsiini.

Puolakka mesoaa: ”Tämä on Iriksen ja minun murha. Meidät on murhattu. Ei se mitään.”

Hetken päästä hän hakee sääliä: ”Anna mun nussia sua.”

Joudun vaihtamaan pöytää ennen kuin saan jutun luetuksi.

Viereisessä pöydässä istuu Vanhalta tuttu Kepu: ”Et kai sä vaan oo ruvennut noiden itulaisten kanssa veljeilemään?”

”Maallikoiden” mielipiteet ovat kautta linjan saman suuntaisia. Vasemmistossa maolaisia on vähätelty: Tiedonantajassa ilmestyi aikanaan Kiinaa käsitteleviä kirjoituksia, joita maolaiset pitivät panettelevina ja vastasivat niihin oman lehtensä, Punakaartin, sivuilla.

1980-luvun alussa Punakaartissa ilmestyi neuvostotalouden tulevaa romahdusta käsittelevä kirjoitus, joka sinänsä oli Suomessa ainutlaatuinen: Neuvostoliittoa ei uskallettu julkisesti arvostella. Suojelupoliisi kuunteli Puolakan puhelinta.

Alustustilaisuudet olivat vielä kaikille avoimia. Niihin kutsuttiin vastustajia väittelemään, mutta harva halusi mennä maolaisten kokoukseen parjattavaksi.

Nykyisin puolakkalaisilla ei ole enää aikomusta vaikuttaa Suomen poliittiseen kenttään.

Puolakka sanoo olevansa valmis keskustelemaan kansainvälisissä tilaisuuksissa ja on melko varma, että niissä häntä ymmärrettäisiin.

Hänen tekstinsä palautettiin newyorkilaisesta kustantamosta ilman kommenttia.

Puolakka suunnittelee kansainvälistä esikoisteosten kustantamoa Saarekombin yhteyteen. Puhetta on myös opintopiirien käynnistämisestä uudelleen.

Sana underground toistuu Puolakan puheissa usein. Kaikki merkittävät filosofiat ja liikkeet ovat Puolakan mukaan nyt maan alla, mutta vielä tulee päivä, jolloin ne nousevat valoon.

20.9. Minua epäillään.

Travolta soittaa kiihtyneenä ja utelee, olenko minä mahdollisesti Langan jutun takana. Vastaan rehellisesti: ”En.”

Puolakkalaiset haukkuvat Langan minulle puhelimessa: kieltävät minua olemasta missään tekemisissä kyseisen lehden tai Raimo Laakian kanssa.

Luen vanhoja Punakaarteja ja Puolakan filosofiaa. Käyn keskustelun liikkeen entisen jäsenen kanssa. Hän arvostaa filosofiassa sitä, että myös yhteiskunnan kieltämiä tunteita ja tapahtumia käsitellään.

Teksteissään Puolakka puhuu suvaitsevuudesta, mutta hänen johtamassaan liikkeessä poikkipuolisesta mielipiteestä saa päälleen noitavainot.

25.9. ”Lanka loataan nyt”.

Tapaan Aronpojan Elielissä ja minut vapautetaan epäilyksistä.

Puolakka on ollut huonossa kunnossa, mutta voimaa vastineeseen kerätään. Aikomuksena on myös saattaa Vihreä Lanka huonoon valoon. On kuulemma joitakin lehtimiehiä, jotka pitävät Lankaa roskalehtien tasoisena julkaisuna. Kyseisiin toimittajiin aiotaan ottaa yhteyttä Langan nitistämiseksi.

Aro on tuohduksissaan lehdistön etiikasta. Hän ihmettelee mikä on Langan jutun perimmäinen motiivi.

Keskustelussa käy ilmi Puolakan vieraantuminen yhteiskunnasta. Puolakan kenraaleilla, kuten Arolla, on yhteiskunnan toiminnasta jonkunmoinen käsitys.

Kapakassa: ”Aro, tuo mulle kalja!” Kalja tuodaan. Puolakalle on pöytiintarjoilu itsepalvelupaikoissakin.

Veroilmoituksen täyttämistä Puolakka ei pidä tarpeellisena. Puolakan yritykset ovat bulvaanien nimissä, jotta hänen itsensä ei tarvitsisi liata käsiään.

27.9. Puolakkalaisia pelätään.

Porvoossa, jossa puolakkalaiset ovat viime aikoinakin toimineet, asuu muutamia ex-maolaisia. Heidän suhteensa ryhmään on katkeran oloinen, he mieluummin unohtavat kuin muistelevat.

On huhuja, että puolakkalaisia vastaan olisi tehty rikosilmoitus katteettoman lomaosakkeen myynnistä. Niihin on vaikea saada varmistusta. Kukaan ei halua sekaantua. Puolakkalaiset koetaan jollain tavoin uhkaaviksi.

Puolakkalaisten julkinen kuva on Porvoossa hyvä. Paikallisessa lehdessä on kehuttu Iris Keinäsen ja hänen taiteilijamiehensä Niilo Rikulan järjestämää kuvataidetapahtumaa, johon oli kutsuttu Baltian maiden tunnetuimpia taiteilijoita.

Myös Karkkilaan puolakkalaiset ovat koettaneet saada jalansijaa, mutta eivät ole onnistuneet.

Päiviä myöhemmin tapaan Puolakan Cafe Sociksessa. Paikalle osuu myös Laakia.

Sillä aikaa, kun Laakia käy tiskillä, Puolakka käskee minua lopettamaan yhteydenpitoni Laakiaan. Kun Laakia palaa pöytään, Puolakka on hänelle mielevä. Laakialtahan voisi kaikesta huolimatta saada pummattua kaljan.

Puolakka kertoo, että Langan artikkeli on viety Julkisen sanan neuvostoon, ja viisi-kuusi lakimiestä miettii, kuinka juttuun voitaisiin puuttua juridisesti.

Puolakan mukaan asiasta järjestetään keskustelutilaisuus, johon Langan toimittajia kutsutaan vastaväittäjiksi.

29.9. Kuolema Saarenmaalla.

Istun Langan toimituksessa pyörittelemässä päätäni.

Liikkeelle rahaa lainanneet ihmiset odottavat yhä rahojaan. Se, että Puolakkaa on julkisesti nyt arvosteltu, vain lisää kannattajien Puolakkaa kohtaan tuntemaa sääliä. Suurmiehiä on ennenkin väärinymmärretty.

Eräskin lainasi liikkeelle kesällä 30 000 markkaa. Se luvattiin maksaa syyskuun alussa. Lokakuun alkuun mennessä hänen onnistui saada takaisin 300 markkaa.

Kuulen, että eräs puolakkalaisista on kuollut Saarenmaalla sen jälkeen kun Lanka ilmestyi. Sydänkohtaus. Muutama kalja, ehkä lääkkeitä.

Itsemurha vai luonnollinen kuolema, kuka tietää? Puolakkalaiset saavat marttyyrinsä.

Jos yksi lehtijuttu, totuuden palaset, aiheuttavat sairaskohtauksia ja murtumisia, täytyy liikkeen sisäisten psyykkisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.

Työpöydälläni on Kari Koskelan yleisönosastokirjoitus Idusta ja maolaisuudesta (Suomi 7/1992):

”Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ’preppaamaan’, puhumaan ääneen Itu-filosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisunsa iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmistautuu näin ’agiteeraamaan’, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodeihin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ’asiallisille urille’.”

”Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ’liikkeen ihmisten edessä’ tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin jo tulossa ’meikäläinen’. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ’Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä kaksi voikin olla kolme.'”

Lahkolaisuudelle tyypillistä on entisten ihmissuhteiden katkeaminen ja uusien ”parempien ja oikeaoppisempien” solmiminen. Näin myös Idussa.

Liikkeen jäseneksi vihkiydytään usein vaikean psyykkisen kriisin, identiteetin murtumisen kautta. Tulokkaalle on sopivasti tarjolla uusi, puolakkalainen identiteetti.

Ja liikkeestä lähteminen on vaikeaa: liikettä edeltäneet ihmissuhteet ovat usein katkenneet ja liikkeestä lähtevään kohdistetaan raskas henkinen prässi, jonka jälkeen ”väärämielinen” usein myöntää hairahduksensa ja palaa kiltisti ruotuun.

Joskus lähtöä hautova on ehtinyt menettää omaisuutensa ja asuntonsa liikkeelle. Ei ole paikkaa, minne palata.

Potku perseeseen, herra Puolakka: ehkä joku ”kansanyliopisto” palkkaisi Sinut tutkijakseen. Saisit työkammion ja koneen, palkkaa sen verran, ettet nälkään nääntyisi ja kaljallakin voisit joskus käydä. Ne olot saisit ilman henkistä terroria ja kloonaamista, uhriesi identiteetin murtamista puolakkalaiseksi.

Kyllä minunkin mieleeni välillä työntyy suuria unelmia, kun nälkäisenä raahaan tyhjiä pulloja kauppaan. En vain tarvitse unelmointiin puolakkalaista hämähäkinverkkoa.

Mihin sinä sitä tarvitset?

Itsetuntosi kohottamiseen?

Kuvat:

Talo ja kaksi naamakuvaa, joista toinen on vahingossa vaihtanut paikkaa samalla sivulla kolumnoivan Pekka Haaviston kanssa.

Kuvatekstit:

”Huvikumpu”: Kirjoittajamme vietti viikon puolakkalaisten omistamassa Saarekombissa Viron Saarenmaalla.

Guru: ”Filosofia on elämäntehtäväni”, Matti Puolakka sanoo.

Suru: ”Minä en muuta osaa kuin murehtia.”

 

 

 

13. ”Ryhmä harjoitti henkistä terroria”

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”Eronnut Raimo Laakia muistelee maolaisvuosiaan.

Matti Puolakan ajatuksilla on ihmiskunnalle annettavaa, Raimo Laakia tunnustaa. Laakian mukaan ikävä puoli ovat noitavainot ja taloussotkut.

Laakia lähti ryhmästä syksyllä 1986.

”Yks tyttö joutui Puolakan hampaisiin. Puolustin tyttöä, ja lähdin sitten, jonkin verran ovet paukkuen.”

Laakia sanoo ryhmän harjoittaneen henkistä fasismia.

”Aina jossain vaiheessa jonkun pinna tuli täyteen. Matti Puolakka osaa järjestää aina klassisia kuvioita; hän teki henkilökohtaisista erimielisyyksistä ison poliittisen ja ideologisen jutun, revitti sen koko yhteisön käsiteltäväksi. Pidettiin herätyskokouksia, joissa Puolakka tuomitsee, ja porukka tukee Puolakkaa.”

Puolakka tarjoutui maailman guruksi.

Laakia liittyi maolaisiin jo 1960-luvulla. Maolaisuus oli valtiouskovaisten taistolaisten haastaja, äärivasemmiston kapinallinen. Vähitellen selvisi, ettei Kiinakaan kovin siloinen maa ollut.

”Mao myönsi ennen kuolemaansa, että on epäonnistunut.”

1970-luvun lopussa Suomen maolaiset olivat kalunneet Maonsa loppuun. Muutamat olisivat halunneet jatkaa marxilaisella linjalla. Siis ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä ihmettä psykologialla olisi tekemistä politiikassa. Riistostahan oli kyse. Heidän touhunsa kuihtui pois.

Puolakan ryhmästä tuli ideologisen keskustelun kerho nimeltä Itu.

Laakian mukaan Puolakka kävi 1980-luvun lopulla Euroopassa tapaamassa maolaisia ”sissijohtajia”. Maolaisia oli Euroopassa paljon. Nyt he olivat ideologisesti tuuliajolla. Puolakka tarjosi heille omaa oppiaan. Ei kelvannut.

Puolakka pettyi älymystöön ja varsinkin Suomeen. Guru pitää yhä seminaarejaan, mutta jutuista on veto poissa.

Laakia haluaa uskoa, että itulaisten saama julkisuus virkistäisi Puolakkaa taisteluun.

”Vaikka se vatvominen lähestyy välillä mielisairautta, on ihan hyvä, että joku ryhmä pohtii asioita”, Laakia sanoo.

Hän toivoo vain, että nuoria ei enää värvättäisi joukkoon siten kuin on tehty. Ja että rahan huijaaminen lakkaisi, ja henkinen terrori.

Parhaimmillaan kannattajia oli 300, joista 10-20 kuului Puolakan ”kenraalikuntaan”.

Kaksi Punakaartia tappeli matkaradiosta.

”Vuonna kuuskytkahdeksan kun tulin mukaan, niin kyllä se kovin puhuttelevaa oli. Neuvostoliitto vai Kiina, Neuvostoliitto vai Kiina. Siellä olivat Jaakko Laaksot ja Puolakat vastakkain. Tshekkoslovakian miehitys osoitti meidän kritiikkimme oikeaksi”, Laakia sanoo.

Maolaiset ovat esiintyneet useilla nimillä. Kun piti järjestää seminaaria Pirkkolan uimahalliin, kokoustilan varasi tekaistu urheilujärjestö. Kun mentiin Hakaniemen työväentalolle, oltiin jotain muuta.

Ainoa rekisteröity yhdistys maolaisilla oli Punakaarti ry. Siinä oli mukana myös vanhoja miehiä, jotka olivat olleet aikanaan ihan oikeassa punakaartissa.

”Tosi jukuripäitä”, Laakia sanoo.

Laakia veti Punakaartissa opintokerhoa vuosina 1969-72. Yksi kerhon vanhoista ukoista halusi välttämättä tehdä testamenttinsa maolaisille. Ukko luotti nuoreen Raimo Laakiaan, ja vain tähän.

Hän oli muotoillut testamenttinsa, mutta se piti kirjoittaa puhtaaksi. Ukko ja Laakia menivät aitojen punakaartilaisten yhdistykseen – jossa ukko oli myös jäsen – naputtelemaan testamentin kirjoituskoneella. Sieltä saatiin kaksi todistajaakin.

Muutaman ajan kuluttua ukko kuoli, ja vasta silloin aidot punakaartilaiset tajusivat, että ukko olikin jättänyt kaiken maolaisille. Tuli riitaa, jossa tarvittiin jo asianajajaakin. Sitten kaikille valkeni, että ukko oli kuollut köyhänä. Vain kiikari ja matkaradio jäivät.

Maolaisuus sopii insinööreille.

Vakavampaakin varainhankintaa maolaisilla oli. Kirjapaino tietysti yhdessä vaiheessa, ja 1970-luvun lopulla elektroniikkayritys Kiteellä. Parikymmentä työntekijää maolaisten työnjohtajien alaisina.

”Yksi maolaisista oli nerokas elektroniikka-asentaja. Hän oli keksinyt autoon elektronisen nopeuspiirturin. Keksintö oli viittä vaille valmis. Piti olla kymmenien miljoonien markkojen vuosivoitot tiedossa.”

Keksinnön valmistumista odotellessa tehtiin tavallista pientä tavaraa, muuntajia, opetusvälineitä. Korviketuotanto piti putiikkia pystyssä, mutta ei tuottanut voittoa. Tai sen vähän, mitä tuotti, Puolakka kavereineen söi. Tuli konkurssi ja kovat riidat.

”Mäkin pistin siihen rahaa. Seitsemän tuhatta markkaa silloista rahaa”, Laakia sanoo, muttei välitä. ”Joittenkin sukulaiset olivat vaarassa menettää omakotitalonsa.”

Ryhmässä on ollut huomattavan paljon insinöörejä. Laakia keksii selityksen: insinööreille maailma on mekaaninen jousi, jota väännetään toisesta päästä. Maolaisuus sopii insinööreille.

”Ne, jotka menettivät rahat, eivät tunteneet oloaan kodikkaaksi ryhmässä.”

Sängyn kautta valoon.

Laakia sanoo, että varsinkin maolaisuuden loppuaikoina ryhmässä pyöri väkeä ihan seurustelumielessä. Insinöörit etsivät vaimoa. Kun löysivät, lähtivät. Jotkut muuttivat kauas, etteivät joutuisi alituiseen kuuntelemaan petturi-leimoja.

Maolaiset kävivät aktiivisesti tapaamassa mielenkiintoisia ihmisiä. Näitä haalittiin haaviin seksilläkin.

”Mahdollisimman nopeasti sänkyyn, mieluummin samana iltana. Tytöt olivat tässä kätevimpiä”, Laakia naureskelee.

”Rahaa huijataan. Tai huijataan ja huijataan… Ilmeisesti Matti Puolakan päässä on, että hänen ajatustyöstään riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Näissä ankeissa oloissa on sitten suvaittava, että joku puoli miljoonaa häviää jonnekin.”

”Ne, jotka keräsivät rahaa kentällä, olivat vaikeassa ristiriidassa. Antti Santaholma itki salaa sitä, että kun hän pyytää ottamaan lainaa pankista – vietiin jonkun puhelinosake pankkiin ja otettiin kahden tuhannen markan vekseli – hän itki, kun tiesi, että vekseliä ei ikinä makseta takaisin.”

Koskaan ei mistään pidetty kirjanpitoa, rahat kulkivat miten kulkivat. Ne kulkivat Puolakan päähänpistojen mukaan.

”Sen jengin päällä roikkuu kirous, että kaikki raha-asiat menevät aina perseelleen. Se johtuu tavasta, jolla asioita hoidetaan. Ratkaisut menevät maanläheisiksi, kun tulee nälkä.”

”Saarenmaan bisneksistä en tiedä yksityiskohtia. Idea on kai se, että Puolakka etsii vetäytymispaikkaa, jossa voisi elää joukkonsa kanssa. Ihan kuin Mao Tse Tung sisseineen.”

Hiljakkoin eräs uskollinen puolakkalainen kuoli autokolarissa. Tiettävästi mies oli aikoinaan pannut asunnostaan saamansa rahat maolaisten kirjapainoon, ollut aina mukana itulaisten joulupukkipalvelussa. Kolme vuotta ennen kuolemaansa hän oli nostanut pankista puolen miljoonan markan lainan, ja tehnyt samana päivänä testamentin Puolakan kahden ”assistentin” hyväksi. Henkivakuutuksen edunsaajiksi oli merkitty samat henkilöt. Asianajaja sai nämä luopumaan edustaan.

Perikunta on nyt lainanhoidon kanssa liemessä. Rahojen kohtalosta ei ole tietoa.

Jotain siinä on.

”Ei tosta (maolaisuudesta) ikinä pääse eroon täysin”, Laakia sanoo itsestään.

Rassaako sinua ympäristöaktivistina se, että ympäristöliikkeestä on vallankumouksellisuus jäänyt pois?

”Kyllä pikkusen. Se lepsuus, joka näkyy joka asiassa.”

”Roskaa.”

Puolakan apuri, joka ei halua nimeään julki, kommentoi Laakian muisteloita: roskaa joka lause.

”Jos joku on henkistä terroria, niin toi on sitä.”

Apurin mielestä itulaisista kirjoitettaessa pitäisi tuoda kunnolla esiin heidän ideologiansa sisältö.

Apuri ei suostu haastateltavaksi lehden tähän numeroon, eikä Puolakka. Apurin mukaan Laakian puheiden yksityiskohtaiseen oikaisemiseen menisi monta päivää.

Kun apuri soittaa ja uhkailee raastuvalla, voi kuulla miesäänen antavan hänelle korvan juuressa ohjeita.

Kuva: Riitta Sourander.

Kuvateksti: Ex-sissi. Raimo Laakia poseeraa kuvaajalle muutama kuukausi sen jälkeen, kun lähti itulaisten porukoista vuonna 1986.

 

 

 

 

 

 

12. ”Saarenmaalla ei ole muuta mahdollisuutta”

Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993

”Ideoita. Kirjeessään Kuressaaren kaupunginjohdolle Matti Puolakka kertoo, mitä saarenmaalaisten tulee tehdä.

Huipputeknologiaa Saarenmaalle ei tule, savupiipputeollisuus saastuttaisi. Vaihtoehdot ovat massaturismi tai alikehitys, Puolakka järkeilee.

”Saarenmaalla ei ole mitään muuta mahdollisuutta vaurastua kuin turismi.”

”Ainoa realistinen tavoite on, että massaturismi ei saa vallata Saarenmaata hallitsemattomissa muodoissa. Juuri tuo olisi turmiollista Saarenmaan luonnolle, ja taloudellinen hyöty turismista koituisi suppeille piireille – korruptio, mielivaltaisuus ja suoranainen rikollisuus lisääntyisivät arvaamattomassa määrin.”

”Vain turismi voi pelastaa Saarenmaan luonnon. Köyhä maa ja köyhä saari eivät pysty suojelemaan luontoaankaan.”

”Ruotsalainen Kalmarin yliopiston tutkija Tommy Ek, joka kesällä teki tutkimuksen Kihelkonnan kasvistosta ja eläinkunnasta, totesi, että pahinta mitä Saarenmaan luonnolle voidaan tehdä on jättää se sellaiseksi kuin se on. Hänen mukaansa vain oikein kehitetty turismi tulonlähteenä on ainoa reaalinen vaihtoehto pelastamaan Saarenmaan luonnon. Tämä on ainoa tieteellinen johtopäätös, mihin voidaan päätyä, jos asioita tarkastellaan kokonaisvaltaisesti.”

Portti Espanjaan.

”Saarenmaalla kävi viime kesän aikana tietääksemme alle 10 000 ulkomaalaista turistia”, Puolakka kirjoittaa. ”Kuvitelkaa tuo määrä kymmenkertaisena! – 100 000 länsituristia kesässä on aivan realistinen luku; tavoite tulisi asettaa paljon korkeammalle, esim. puoli miljoonaa turistia kesässä.”

Sosialistisena ideologina kunnostautunut Puolakka muistuttaa saarenmaalaisia siitä, että rahan lisäksi he saisivat turisteilta muutakin hyvää: länsimaalaisuutta.

”Matkailu avartaa”, Puolakka siteeraa tunnettua iskulausetta.

Hän kertoo, mitä turismista vaurastuneet saarenmaalaiset voivat tehdä: matkustaa itsekin. ”Tavallisille saarenmaalaisille tulee mahdolliseksi ostaa itselleen esim. tonttimaata Suomen Lapista ja huoneisto Espanjan aurinkorannoilta.”

Kansa ei vielä käsitä.

Puolakka kiittää Saarenmaan maakunnan ja Kuressaaren kaupungin johtoa siitä, että nämä ovat älynneet turismin mahdollisuudet. Tavallinen kansa sen sijaan pullikoi vastaan. ”Tietämättömyys ja kovin vanhanaikaiset asenteet” ovat Puolakan mukaan Saarenmaan kehittämisen ensimmäinen este.

Kuressaaren kehittäminen kulttuurikaupungiksi helpottaisi Puolakan visioissa ”paikallisten lahjakkuuksien syntymistä”. Lahjakkuudet toisivat rahaa, Puolakka muistuttaa.

”Länsimaissa lehdistön sivut täyttyvät hyvin paljon kuuluisuuksien menemisistä ja tulemisista. Sellaiseksi Viron lehdistökin on kehittymässä demokratiaan siirtymisen jälkeen.”

Puolakka on laskeskellut, että jos Saarenmaalla järjestettäisiin Itämeren kirjailijakongressi, maailman medioiden julkaisemat jutut maksaisivat mainostilana jopa kymmenen miljoonaa kruunua.

Suomalaisille liikemiehille kirjoitetussa esitteessä hän hehkuttaa: ”Ajatelkaa: luonnonrauhaa ja henkisiä virikkeitä! Villisikoja ja kirjailijoita! Lasten oma Saarenmaa ja kuvataiteilijoita! Öinen ratsastus ja auringonnousu a la Jean Sibelius! Kamarimusiikkia ja auringonlasku (eikä sääskiä juuri lainkaan)! Päälläseisontaa ja tai chi chuan! Katajanmarjaolutta! Ajatelkaa!”