56. Muutama taiteilija innoittui

maolaisuudesta ja Matti Puolakasta. Heli Santavuori muistaa aina muistuttaa, että muusikko M. A. Numminen kirjasi maolaiset bileet parhaimmiksi. Muutama muukin innoittui.

Punk-kronikoitsija Mosse lukee kuvassa vuoden 1976 Punakaartia ”olen elänyt kummallisen elämän”-sivustollaan ja muistelee syyskuussa 2018:

”Tossa aiemmassa päivityksessä mä mainitsin Kempsu Kemppaisen, johon mä olin jotenkin tutustunut Mark Parlandin ja muiden nahkapäiden kautta 1990-luvun alkupuolella.

Oikeastaan mähän tunsin sen ihan junnuna jo aiemmin, kun me yhden mun kaverin Muumi-Maken kanssa hengailtiin maolaisten ja khmer-rougelaisten kanssa. Mehän oltiin vielä jotain 12-vuotiaita, joten ei ihan tajuttu mistä oli kyse. Ne oli melko himmeetä porukkaa ja hengailivat Vaihtoehtoliike Itu -nimisen yhdistyksen varassa.

Porukkaa johti entinen radikaalimaolainen Matti Puolakka ja Puolakka vaikuttikin jonkinlaiselta jeesukselta siinä possessa. Jossain näiden hourupäiden keskustelutilaisuudessa me filosofi Lande Lindforsin ja Muumi-Maken kanssa tenuteltiin jossain takapöydässä ja huudeltiin rivouksia.

Mutta ei me oltu ainoita. Koko porukkahan siinä oli koko ajan enemmän tai vähemmän kaasussa ja muisteli niiden Punakaarti-lehtiä vuosien takaa. Kaikenlaista juhatanskia ja kemppaista siinä porukassa oli, Jaakko Laaksokin kuulemma oli joskus ollut mukana.

Kyllä me Muumi-Maken kanssa siinä jotenkin sitten hönöpäissämme radikalisoiduttiin, melkein lapsia kun vielä oltiin, ja pidettiin kauheaa meteliä vappukulkueissa ja haastettiin riitaa. Haukuttiin dengiläisiä, kansandemokraatteja ja kaikkia muita revareita niin paljon kuin vain pikkujätkistä irti lähti. Tosin sitten hetken päästä Puolakkakin rupesi revariksi ja kyseenalaisti Kiinan.

Sitten ihan ysärin alussa me jotenkin päädyttiin kaikki Saarenmaalle, koska Puolakka järkkäsi siellä jotain viinipullobileitä. Me alettiin olla jo kunnon tenutteluiässä Muumin kanssa, joten mikäs siinä. Olihan se kivaa siellä Rähjä-Virossa vähän seikkailla. Juotiin Kuressaaren raitilla ryssien sotilassaappaista kiljua, kuseskeltiin poliisiautojen tankkeihin ja muuta mukavaa.

No, sittenhän meininki muuttui, Itu-liike vähän kuoli ja me Muumi-Maken kanssakin hajauduttiin omille teillemme. Myöhemmin sitten törmättiin kuulapääporukoissa pariin otteeseen. Mutta se on jo eri tarina.” (https://mossentunnustukset.wordpress.com/).

Kuressaaren kommuunissa vaikutti ja kuoli myös punkkari Jore (Jorma Vastelin). Taiteilijoina voi pitää niin ikään kommuunin keskeisiä hahmoja Iris Keinästä (kirjoitti runoja ja proosaa koskaan julkaisematta) ja Hannu Salvia (maalasi muotokuvia ja maisematunnelmia). Kummatkin kuolivat pian (dokumentti 9). Kommuunilaisista elossa on kuvanveistäjä Niilo Rikula. Mitenköhän hän muistelee tuota aikaa?

Maolaisuuden Rääkkylän vaiheeseen liittyy  Riitta Fogel. Hän julkaisi runokirjan ”Eilen minua ei vielä ollut” (WSOY 1977) ja sitten vaikeni. Miksi?

Jarmo Lavila, yksi suomalaisen maolaisuuden  perustajaisistä, jonka kohtaloksi niin ikään tuli ennenaikainen kuolema, oli palkittu kuunnelmakirjailija. Kari Aronpuro oli hänen opintoryhmäläisensä, joka käänsi hienosti kiinalaisia runoja muun muassa toimittamaani Suomi-Kiina Seuran lehteen.

Kirjailija Sirkka Laine kulki mukana tilaisuuksissa ja illanvietoissa. Muistan bussimatkan seminaariin, jossa luin viereisellä penkillä Tolkienia. Vuosi lienee siis ollut 1977 ja maolaisjoukko matkalla Laukaalle.

Kalervo Palsa oli mukana samoina 1970-luvun lopun vuosina. Joukkosaunoimme jossain seminaarissa ja Palsa sattui istumaan viereeni ylälauteelle. ”Minä rakastan Sinua”, hän sanoi kirjakielellä sangen asiallisesti. Hämmennyin, mutta käsitin, ettei hän tarkoittanut niin henkilökohtaisesti, vaan ennemminkin ajatteli koko tätä porukkaa lauteilla, järvessä ja kuuntelemassa Puolakan monologeja.

Kävin sitten Pia Länsmanin seurassa Palsan näyttelyssä Kalliossa. Kuljimme Pian kanssa käsi kädessä ja olimme aika hiljaisia ja järkyttyneitä tauluista. Palsa tuli jostain sivuhuoneesta melkoisessa humalassa, tunnisti minut ja alkoi tyrkyttää sisäänpääsyrahoja takaisin. Eihän hän kavereitaan halunnut rahastaa!

Ylivoimaisesti menestynein perusmaolainen taiteilija on Perttu Hietanen, joka sävelsi alunperin 1970-luvun puolivälissä nuotiolauluiksi Eino Leinon runot, jotka myöhemmin Vesa-Matti Loirin esittäminä tulivat koko kansakunnan lemmikeiksi. Lukuisissa maolaisillanistujaisissa herkkä kaunosielu Perttu soitti kitaraansa ja Vietnam-liikkeestä tullut Lotta Eriksson lauloi. Lotan ääni oli tavattoman kaunis, mutta hänestä ei tullut yhtä tunnettua. Jossain vaiheessa (oliko silloin jo 1980-luku?) molemmat hävisivät maolaisliikkeestä. Syyt ja tapahtumain kulut eivät ole tiedossani.

Kirjasi Raimo Laakia 9.7.2019

 

 

 

32. Raimo Laakia: Uskon voimalla 50 vuotta, 10 projektia, nollatulos

On aiheellista kirjata aikajana, vaikka janasta tullee luonnosmainen ja kiistanalainen. Luonnoskin parantaa hahmottamista ja auttaa muistojen syventämisessä.

1. Alku noin 1965-1968.

Painokkainta oli Kiinan Mao Tse-tungin kritiikki Neuvostoliiton Nikita Hrushtshevin näkemyksiä kohtaan. Vietnamin tukiliike Yhdysvaltoja vastaan heräsi. Oli kesän 1968 Punaiset lauantait Helsingissä ja syksyllä Vanhan valtaus.

Koululainen Matti Puolakka toimi suomalaisen maolaisuuden aloittajana ja moottorina. Muita olivat Tauno-Olavi Huotari, Tarja ja Veikko Korhonen ja Peter Nilsson. Jonkinasteisia maolaisia toimijoita olivat myös Jaakko Laakso, Timo Linsiö, Timo Ravela, Timo Lahdenmäki, Heikki Männikkö, Leif Färding ja Reijo Lehtonen, joka myöhemmin muutti sukunimensä Kalmakurjeksi.

Rahaa ei toiminnassa juurikaan liikkunut.

2. Organisoituminen noin 1968-1971.

Kirkkokatu kakkosen Demo mahdollisti kokoukset ja painotuotteiden tekemisen. Ilmestyi muutamia numeroita HMLS-tiedotteita ja Punakaarti-lehtiä. Syntyi ryhmiä Tampereelle, Raumalle ja Turkuun.

Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana oli ensin Tauno-Olavi Huotari, sitten Olli Santavuori, sitten Seppo Merinen. Muita helsinkläisiä hahmoja olivat Pohjanmaalta tullut Heikki Pihlaja, Bjarne Nitovuori, Kari Varis, Hilkka Kuusinen ja Seinäjoelta helsinkiläistynyt Pekka J. Kemppainen.

Tampereella olivat Jarmo ja Marketta Lavila sekä Jussi Tanski.

Raumalla ja Turussa Hannu ja Lassi Salvi, Ilkka Lakoma, Tuomo Grundström.

Opintoryhmäläisiä, lehdenmyyjiä, illanvietoissa kävijöitä ja hengailijoita kertyi, mutta osa alkuvaiheen väestä kuten mainitut Laakso, Linsiö, Ravela, Lahdenmäki ja Lehtonen siirtyivät ripeästi tiedonantajalaisiksi.

Rahaa ei paljoakaan liikkunut. Elettiin opintolainoilla.

Valtiotieteen opiskelijaksi vanhentunut Matti Puolakka oli vuonna 1970 jonkun aikaa, ehkä kuukausia, töissä Katajanokalla Valmetin telakalla palovartijana.

Tauno-Olavi Huotari puhui, että pitäisi käydä keskustelua siitä, miksi emme kasva. En muista, että sellaista keskustelua olisi koskaan varsinaisesti käyty. Aika pian Huotari jäi pois toiminnasta.

3. Yritys laajentua noin 1971-1976.

Perustettiin valtakunnallinen Marxilais-Leniniläiset Ryhmät eli MLR, Lokakuu-lehti ilmestyi vuonna 1976 jonkin aikaa jopa viikkolehtenä.

Oli yhteisrintamajärjestöjä FNL-komiteat, Suomi-Kiina Seura, Palestiina-Seura, Suomi-Albania Seura, lopulta Suomi-Kamputsea Seurakin.

Oli lehdenmyyntiä, illanviettoja, opintoryhmiä, loputtomasti seminaareja.

Matti Puolakan keksittyä pämppälinjan noin 1973 kaljan- ja viinanjuonti lisääntyi.

Neuvostoliiton puoluekokouksen aikoihin jaettiin jotain 300 000 täyskriittistä lentolehtistä joka postiluukkuun Helsingissä ja vähän muuallakin maassa.

Näkyviä hahmoja olivat Tomas Brunila, Kalevi Mäkelä, Raimo Mankinen, Hans Biström, Markku Koskela, Pertti Koskela, Heli Santavuori, Pekka Rapatti, Kari Jaakkola, Stig Dahlström, Markku Aro, Perttu Hietanen, Maj-Lis Eronen, Bo Peter Sandberg, Veli Rosenberg.

Myimme Punakaartia ja Lokakuuta kaduilla, kinasimme Neuvostoliiton imperialismista kaikkien juttusille tulleiden taistolaisten kanssa, väittelimme vappumarsseissa ja muiden vasemmistoryhmien tilaisuuksissa. Työnsimme itsemme näkyviin eikä meitä oikeastaan päässyt pakoon, jos oli yhteiskunnallinen aktivisti demareista vasemmalla ja asui pääkaupunkiseudulla. Varmaan muut pitivät meitä sietämättöminä besserwissereinä. Tiedonantaja räksytti, valtamedia ei juurikaan noteerannut.

Rahaa liikkui enemmän: Lotta Eriksson lahjoitti asuntonsa Tehtaankadulta, Antti Santaholma suuren kruununhakalaisasuntonsa, lahjoittiko joku muukin? Hakapainoksi muuttunut demopaino tuotti jos ei rahaa niin kaupallisilla töillä subventoituja painotuotteita. Mukana olevat antoivat suurehkoja henkilökohtaisia rahalahjoituksia ja maksimaalisia työpanoksia.

Ainakin osa lahjoituksista kerättiin ”lainoina”, joita ei ollut tarkoituskaan maksaa takaisin. Moraaliperustelu meni jotenkin näin: koska guru tekee ajattelutyötä ihmiskunnan hyväksi, on sallittua vastaanottaa rahaa niiltä, jotka eivät tuollaista ajattelutyötä osaa. Asiasta oli kuitenkin ristiriitoja sisäpiirissä. Tomas Brunila ei ”lainapolitiikasta” tykännyt ja Antti Santaholma yhtenä lainojen kerääjänä kärsi omantunnontuskia. Äänekkäiksi tai julkisiksi ristiriidat eivät nousseet.

Paljosta puuhasta ja useasta kokoaikaisesta työntekijästä huolimatta väki ei muutamasta sadasta laajentunut. Vuoden 1970 jälkeen maolaisten ja tiedonantajalaisten välillä oli tavattoman vähän käännynnäisliikennettä, vakiintuneet rintamalinjat pitivät.

Näkemyksissä pysyttiin perinteisen marxilaisuuden ja Kiinan linjoilla. Neuvostoliiton ja suomettumisen kritiikki korostui. Neuvostoliiton ”sosiali-imperialismi” ja Neuvostoliiton ”revisionismi” olivat tiuhaan sanastossa.

4. Elekroniikkatehdas rahasammoksi noin 1976-1977.

Liikkeeseen oli tullut Salosta kaksi elektroniikkaosaajaa Olli Muhonen ja Samu Heinonen. Heillä oli aluksi pieni verstas Helsingin Lauttasaaressa ja hetken päästä jo isohko halli Rääkkylässä Pohjois-Karjalassa. Insinööri Tomas Brunila veti Rääkkylässä työllisyyskoulutusta ja muutkin keskeiset hahmot muun muassa Matti Puolakka, Riitta Fogel, Anneli Rantanen ja Rubeniksi kutsuttu osaava metallityöläinen siirtyivät seudulle.

Yritys, Elva Oy nimeltään, kärsi rahapulasta. Kynnelle kykenevät maolaiset lainasivat säästönsä yritykselle.

Samu Heinonen tuli Helsinkiin ja päivysti rautatieasemalla keräämässä rahat. Olin parin vuoden aikana 1975-1977 säästänyt 7000 markkaa pesämunaksi tarkoituksella siirtyä laborantin työstä freelance-kirjoittajaksi. Annoin ne kaikki suullisella lainasopimuksella Samulle. Summalla olisin pystynyt niukoilla kulutustavoillani elämään puolisen vuotta ilman tuloja.

Lopulta Elva Oy joko teki konkurssin tai ajettiin hallitusti alas. Kukaan maolainen ei saanut takaisin lainojaan eikä edes minkäänmoista selvitysraporttia. Olli Muhosen vanhempien omakotitalo paikkakunnalla sentään pelastui pakkomyynniltä.

Myöhemmin – ei julkisesti mutta yksittäisissä tapaamisissa – kinattiin, mitä oikein tapahtui. Olli Muhonen sanoi, ettei hän koskaan hallinnut rahoja, vaan Matti Puolakka käytti ne. Puolakalle uskolliset syyttelivät Ollia ja olivat hänelle silminnähden henkilökohtaisesti vihamielisiä.

5. Laukaan kommuuni noin 1977-1979.

Agronomi Marjatta Kemppainen oli jo varhain tullut Vietnam-liikkeen kautta MLR:ään ja osasi maatalousasiat. Hänen – myöhemminkin kehuttujen – suunnitelmiensa mukaan aloitettiin perunan ja juuresten viljely vuokratulla maatilalla Laukaalla.

Tilan päärakennus sopi seminaari- ja juhlapaikaksi ja asunnoksi. Matti Puolakka, Tomas Brunila, Pertti Koskela, Reino Nikula, Pekka Rapatti ja muutama kymmen perusmaolaista hääri tilalla ja kulki Helsinki-Laukaa väliä muutaman vuoden.

Maataloussuunnitelmien käytännön toteutus ei onnistunut ja rahasta tuli pulaa. Syksyllä muun muassa kerättiin joukolla marjoja metsästä ja myytiin Jyväskylän torilla.

Elvan ja Laukaan aikoihin perinnemarxilaisuus ja Kiinan näkemyksiin tukeutuminen alkoivat rakoilla.

6. Vaihtoehtoliike ITU noin 1979-1989.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi alkuvihreys ja tiivistyi Koijärvellä kansakuntaa koskettavaksi performanssiksi, Matti Puolakka ajatuksineen oli ajan hermolla. Syntyi julkaisuja, seminaareja, yleisötilaisuuksia, juhlia, joista osa pidettiin Laukaan maatilalla. Julkaisuista perustavanlaatuisimpana puolakkalaiset pitävät Matin teoriakirjaa vuodelta 1982 ”Mikä ihminen on?”.

Erityisesti Antti Santaholma toimi aktiivisesti luonnonsuojelupiireissä ja onnistui vetämään maolaisia metsään ja saapasjalkaisia retkeilijöitä seminaareihin.

Vaihtoehtoväki tutustui puolakkalaisuuteen, kiitti informaatiosta ja jatkoi matkaansa moneen suuntaan. Kävi niin kuin taistolaisten kanssa kymmenkunta vuotta aiemmin: vaikka monet näkemykset olivat lähekkäin, jokin tökki eikä aktivistisiirtymiä tapahtunut.

Kun itulaisuus alkoi olla näkyvillä 1979-1981 Kiinan lähetystön diplomaatti kyseli minulta, mitä ”vieraantuminen” tarkoittaa ja mikä tämä Puolakan uusi näkemys on. Vastaukseni oli ehkä yhtä harhaileva kuin nykypuolakkalaisten vastaus Perttu Häkkisen samaan kysymykseen dokumentissa kaksi. Ainakaan heti diplomaatti ei kääntynyt oivaltamaan.

1989 olimmekin jo sitten Kulosaaren Vanhan kelkkamäen komean rautaportin toisella puolella osoittamassa mieltä Tien An-menin verilöylyä vastaan.

7. Saarenmaan kommuuni 1991-1995.

Alkuvihreys suli systeemivihreydeksi ja ITU jäi pienemmäksi kuin aloittaessaan.

Vanhat maolaiskonkarit muuttivat muutaman uuden kanssa Viroon Saarenmaalle. Siirtymän mahdollistivat Antti Santaholman ennen kuolemaansa pankkilainalla järkkäämät rahat.

Kommuunista oli määrä tulla rahasampo ja uuden eurooppalaisen itä-länsi-kulttuurin tyyssija. Mutta rahat loppuivat. Heli Santavuoren mukaan yritys päättyi noin 1995 ”kaikkien aikojen näytösoikeudenkäyntiin paikallisessa alioikeudessa”.

8. Uusi kapina noin 1995-2000.

Ennen vuosituhannen vaihdetta oli joitain opintoryhmiä ja lehtisiä, joista minulla on tuskin mitään tietoa.

Muistan utuisesti lehtisen, jossa oli hyvä pilakuva: tulevaisuuden katunäkymä, jossa tuuli riepottaa iltalehteä. Lehdestä näkyy katuojassa osa otsikkoa ”Matin uusin”. Silloinhan kohkattiin niin kuin aina mäkihypyn maailmanmestarin Matti Nykäsen edesottamuksista.

”Matin uusin” viittaa Puolakan ajatusten läpimurtoon Suomessa ja maailmalla, sitä on odotettu pienessä piirissä ainakin noin vuodesta 1985 alkaen. Paljon on käytetty aikaa ja ammattikääntäjiä, mutta tekstejä ei ole saatu julkaistua missään. 1980-luvulla Matti asui esikuntineen jonkin aikaa, ehkä kuukausia, Lontoossa markkinoimassa ajatuksiaan. Markkinointia muissakin maailmankeskuksissa yritettiin.

Ennen vuosituhannen vaihdetta lienee myös esiintynyt jokseenkin ponneton yritys vaikuttaa taistolaisuuden romahduksen jälkeen uudelleen virinneiden vasemmistolaisten pienryhmien sisällä. Muistan kesäisen viikonloppuseminaarin Helsingin Vanhankaupunginlahdella Kuusiluodon pihalla ja saunassa. Paikalla oli noin viiden hengen itulaisryhmä ja parikymmentä nuorta vasemmistolaista muista ryhmistä. Yksi nuorista oli Paavo Arhinmäki, myöhempien aikojen Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri.

9. Totuuskomissio noin 2000…

Tuli uusi aika ja uusi väline: netti. Siispä sinne. Kuka tahansa ihmiskunnan jäsen voi vaivattomasti selata esille pantuja ajatuksia ja vaikuttua niistä.

Lienee ollut useita peräkkäisiä puolakkalaisia sivustoja Heli Santavuoren osoitteen alaosoitteissa. Vanha on aina siivottu näkymättömiin kun on keksitty uusi parempi.

Menettely on historiankirjoituksen kannalta ongelmallinen ja tuo mieleen kiinalaisten tavat 1970-luvulla. Kun Lin Piao oli sekavien ja epäselvien tapahtumien jälkeen kuollut ja tuomittu petturiksi vuonna 1971, hänen naamansa retusoitiin pois vanhoista puoluesankarien kuvista. Se oli muistamani mukaan ensimmäinen kerta, kun me suomalaiset maolaiset kohottelimme kulmakarvojamme Kiinan omituisuuksien edessä.

Viime vuosina on ollut sivusto otsikolla ”Uusi EU. Totuuskomissio Suomeen! Totuuskomissio EU:hun!” Sivuston artikkeleissa on ollut vihapuhetta (muun muassa dokumentti 5 tällä sivustolla on totuuskomissiosta peräisin). Keväällä 2017 sivusto oli pitkähkön aikaa suljettu ilmoituksella ”tuumaustauolla”. Sitten se oli auki. Ja kesäkuussa taas kiinni.

10. Väittelysanakirja 2016-2017-

Netin startupeissa alkoi liikkua rahaa. Syntyi sivustoja nimellä ”Ihmiskunnan tie – väittelysanakirja” ja ”humanpath.net/debating-encyclopedia”. Sikäli kuin ymmärrän, yritys on tulla facebookin ja wikipedian tilalle, syrjäyttää ne kaikilla kielialueilla ja tarjota vihdoinkin optimaalinen foorumi maailmanparannukseen. Idealla ei sanota olevan lähtökohtamielipiteitä, se on vain alusta, tai idea alustasta. Matti Puolakan nimeä tai saavutuksia ei mainita, mutta sormenjälki näkyy:

– Keskustelulle voidaan perustaa valvovia raateja, jotka koostuvat niistä ja näistä ihmisistä ja ”väittelyissä poikkeuksellisen kehittynyttä oikeudentajua osoittaneista kansalaisista”.

– Voidaan perustaa paikallisklubeja, jotka harjoittavat mikroluototusta näihin ja noihin tarkoituksiin ja ”kannustusta ansaitsevien yksilöiden tukemiseksi”.

– Projekti suosii mainoksia ja yhteistyötä liike-elämän kanssa. ”Verkko-ostoksista saatavat provisiot jakautuisivat käyttäjien ja projektin johdon, esimerkiksi väittelysanakirja oy:n, kesken.”

– Ja ”ruusunappia painamalla lukija lahjoittaa kirjoittajalle jonkin summan, koska arvostaa hänen kirjoitustaan”.

– ”Perustavin ihmisoikeus: oikeus saada palkkaa totuudenrakkaudesta.”

– Vuonna 2010 perustettu Uusi historia ry esitteli väittelysanakirjaa sosiaalifoorumissa Helsingin Vallilassa pääsiäisenä 2017. Ja uuden historian sääntöjen tarkoituspykälä sanoo ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua…”

Debating encyclopedian tarkoitus on käsittääkseni luoda maailmanlaajuinen populääri julkaisukanava Matti Puolakan ajatuksille. Tähän on päädytty, koska muut julkaisuyritykset vuosikymmenten mittaan eivät ole onnistuneet. Ongelma on se vanha: On loistavia ajatuksia, mutta ei ole yleisöä niitä omaksumassa.

Yhteenveto ja lopputulema

Kymmenen yritystä on valunut hukkaan. Ei ole tullut poliittista, filosofista tai taloudellista menestystä. Sanoma, milloin ja mitä sitä olikaan, ei koskaan löytänyt perille minnekään. Väittelysanakirjan vaiheessa keväällä 2017 on mukana ehkä 1/20 parhaiden vuosien aktivistimäärästä. Opetuslapsista (niistä jotka jäivät henkiin, katso dokumentit 6 ja 9) ei ole tullut mielipidevaikuttajia tai ajattelijoita tai muita merkittäviä hahmoja. Elämäntyön positiivinen sormenjälki ei näy maailmassa. Usean mukana olleen mielestä negatiivinen näkyy.

Mutta: ollaan tarvottu suunnilleen 70-vuotiaaksi, elanto on saatu ja kirjoitukset ja luonnokset toiveikkaasti talletettu kansallisarkistoon tulevien sukupolvien löydettäväksi.

Miten tämän voi selittää?

Selitän näin.

Ihmiskunta käyttäytyy sekopäisesti. Vääryydet ovat valtavat. Ihmiskunnan ja maapallon kehityskulut katastrofaalisia. Tuho tulee, jos käytös ei muutu. Eikä vain tule, huomattavalle ihmismäärälle se on jo. Esimerkiksi Välimeren yli surkeilla veneillä yrittäville ja Myanmarin rohingya-kansalle. Luulen, että moni oikeasti ja oikeutetusti voi ajatella ja tuntea näin.

Mutta huolestuneen yksilön on vaikea keksiä uskottavaa parannusreseptiä. Marxilla, Leninillä ja Maolla sellainen oli ja meni. Taistolaisten mielestä Brezhnevilläkin oli oikein kelpo maailmanparannusfilosofia. Reseptit eivät toimineet. Siitä huolimatta monen mielestä on loukkaus älyä kohtaan ajatella, että Jean-Claude Junckerin ja Jyrki Kataisen resepti toimisi.

Kun ahdistus ja vastuu asioiden tilasta on suuri, kun ahdistus jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on lohdullista ajatella, että joku on keksinyt – tai on keksimäisillään – maailmanparannusreseptin. Kun miljoona kokee ahdistusta, ei ole ihme, että kymmenen oivaltaa: ratkaisu on Matti Puolakka. Huolimatta, että ansioluettelossa on 50 vuoden epäonnisten projektien sarja.

Näin on syntynyt hyvin tiheä uskomusyhteisö. Mitä lähempänä loppua ollaan, sitä suurempi on tulevan menestyksen glorian maalailu. Heli Santavuori kirjoittaa facebookissa ”…jos ajatellaan esim. väittelysanakirjan osallistumista seuraaviin USA:n presidentinvaaleihin…” (11.5.2017). Tämän sivuston dokumentissa 2 (Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa) hän sanoo ”…Matti Puolakka ei tule julkisuuteen, ellei nyt sitten kun Suomeen tulee totuuskomissio…”. Ja Puolakka itse huudahtaa muutama vuosi sitten illalla Rautatieasemalla sattumalta vastaantulevalle entiselle toverille ”Vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla!”.

Arvelen, ettei guru itse enää usko menestykseen. Mutta hän ei voi sanoa sitä ääneen. Hänen velvollisuutensa ja pakkonsa on suojata tiukimmat kannattajansa suurelta järkytykseltä jotta raha- ja palveluvirta elantoon ja vakiintuneeseen elämäntapaan säilyy.

Tällöin ongelmaksi jää vielä uusien kannattajien rekrytointi, sitähän ei ole järkevää tosissaan tehdä kun ei asiaan enää usko. Ratkaisu on tehdä rekrytointia niin sekopäisesti (katso esimerkiksi dokumentti 14) ettei uusia juurikaan ilmaannu.

Näin, kiltisti hahmoteltuna, kun jätämme tarkastelun ulkopuolelle menneisyyden, gurun toiminnasta voi kuin voikin löytää tulevaisuusorientoituneen positiivisen vastuullisuuden elementin.

Matti Puolakka on harvinaislaatuinen persoonallisuus. On harmillista, että hänen kykynsä hukkaantuvat kuvatulla tavalla. Vieläkin harmillisempaa on, että kykyjen käytöstä syntyy pahoja oheisvahinkoja (katso esimerkiksi dokumentit 6, 8, 9 ja 23).

……….

Itse tulin mukaan vaiheen 1 lopulla 1968 ja läksin matkoihini vaiheen 6 lopulla 1986. Loppuvuosina olin kokenut oloni ympäristöliikkeessä jo paljon kotoisammaksi kuin oloni puolakkalaisuudessa.

Raimo Laakia 23.9.2017