85. Humoristi?

Vaikka Heli Santavuori tahtoo ja tarkoittaa, ettei muistejamaolaisuudesta.fi sivusto saisi lainkaan olla olemassa, hän kirjoittaa ”hän (siis minä) olisi aivan helposti voinut ottaa yhteyttä ollakseen edes jonkinlaisessa sivistyneessä yhteistyössä. Mutta hän ei ole missään vaiheessa ollut yhteydessä meihin.” (https://humanpath.net/kansan-arkisto-ja-raimo-laakian-valistaveto/).

Silloin tällöin muutama kiinnostunut on ottanut yhteyttä nykypuolakkalaisiin. Kerrataanpa, mitä on tapahtunut.

Vihreä Lanka otti yhteyttä kesällä 1993, kävi taustakeskusteluja ja teki haastatteluja. Kun ensimmäinen juttu oli taittopöydällä (tuohon aikaan lehti vielä luotiin fyysisesti sivu sivulta valopöydällä), sisään ryntäsivät Markku Aro, Timo Vainio ja Pia Länsman vaatimaan ettei juttua julkaista. Päätoimittaja Timo Harakka joutui heittämään ulos tämän käytännöllisen filosofian kolmikon poliisin avustamana (tällä sivustolla dokumentit 9-20, tammi-helmikuu 2017).

Ylen Perttu Häkkinen otti Heli Santavuoreen yhteyttä 2016. Ei Puolakalle eikä kellekään sopinut tulla radio-ohjelmaan. Aina oli kiirettä, flunssaa, tärkeä seminaarimatka, lomalla. Koskaan ei sopinut. Lopulta ohjelmassa olin vain minä. Käynnistyi humoristinen prosessi, jota kuvaa Häkkisen ja minun välinen tekstarivaihto:

”Tulee tekstari: ”Huomenta! Tiedoksenne: Puolakka ja Santavuori uhkasivat tehdä sinusta (ja rivien välissä käsittääkseni myös meistä) rikosilmoituksen. Onko tämä heille tyypillinen tapa toimia? Tervehtien Perttu. Kello 9.17 (Liettuan aikaan).”

Vastaan: ”Hei. On tyypillinen. Mutta uhkasivatko he jo varhaisessa vaiheessa? Terv. Raimo riika-vilna välillä. Kello 9.53.”

”Ei, tänään aamulla vasta. Perttu. Kello 10.11.” (dokumentti 4, joulukuu 2016).

Häkkisen radio-ohjelman jälkeen perustin tämän sivuston ja tiedotin julkisuuteen 2017. Hesari ja Turun Sanomat ihan kohtuullisesti huomioivat. Pian alkoi tulla kymmenen sekunnin välein robottien lähettämää roskapostia (dokumentti 29, kesäkuu 2017 ja dokumentti 33, lokakuu 2017).

Tällaisia nämä ovat ”jonkinlaiset sivistyneet yhteydenotot”.

Kun nostan silmilleni oikein vahvasti vääristävät kiltteyssilmälasit, saatan nähdä että Heli Santavuori on suuri humoristi.

Raimo Laakia 26.5.2024

60. Opetuslasten muistokirjoitus

Kiltin sanonnan mukaan ihminen kuolee kun hänen tehtävänsä on suoritettu. Näin kenenkään työ ei jää tekemättä eikä elämä vaillinaiseksi.

Lennokas – ja hiukka ajattelematon – sanankäyttäjä Heli Santavuori kirjoitti alkuvuonna 2017:

”Historian roskatynnyri odottaa. Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.” (dokumentti 34).

Julkaisematta jäi. Kova paikka.

Noin 35 vuotta opetuslapset odottivat ”teorian tulemista”, ylläpitivät järjestön rippeitä, lahjoittivat rahaa, resursseja ja moninaisia palveluksia, suojasivat gurua ja vihasivat ”liikkeen jättäneitä” ja melkein koko muutakin maailmaa (dokumentti 43).

Matti Puolakan ainoaksi teokseksi jäi omakustanne ”Mikä ihminen on?” (1982). Kuolinpesään jäi runsaasti monologeja, muistiinpanoja, äänitteitä ja videoita, joissa on paljon monenlaisia ajatuksia.

Matin kuoltua 26.11.2018 kourallinen opetuslapsia aloitti ahkeran kirjoitus-, editointi-, muokkaus- ja toimitustyön.  – Se on ollut päätyöni neljän kuukauden ajan, kehaisi Heli netissä keväällä 2019.

Tilanne on kuin varhaiskristityillä. Pietarin, Luukkaan ja kavereitten tehtäväksi tuli kertoa, mitä mieltä guru mistäkin oli. Mutta niin silloin kuin nytkin tekstit ovat kertojiensa tulkintoja. Matti Puolakka on vaiennut, ”teorian tuleminen” rauennut ja niin useasti luvattu maailmanvalloitus tekemättä.

Lähes viiden kuukauden kuluttua opetuslapset julkaisivat muistokirjoituksen Helsingin Sanomissa. Sain jo samana aamuna soiton, jossa varhainen työtoveri pyysi oikaisemaan: kertomaan lahkojohtajan julmuudesta omaa väkeään kohtaan.

Mutta ei sellainen ole tapana muistokirjoituksissa. Edes kerran elämässä, sen loppuessa, saa kehua estottomasti:

 

Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15:

”Matti Puolakka 1947 – 2018

Keskusteleva filosofi etsi sinnikkäästi totuutta

Filosofi Matti Puolakka kuoli vaikeaan sairauteen Helsingissä 26. marraskuuta 2018. Hän oli 71-vuotias, syntynyt Helsingissä 25. syyskuuta 1947.

Puolakka omaksui kommunistisen vakaumuksen varhaisessa teini-iässä, joskin omintakeisesti. Hän kuvasi ominaislaatuaan sanalla ”uppiniskainen”. Hän mietti, mikä on oikein, mikä väärin. Hän kuunteli järkeään ja omaatuntoaan pelkäämättä joutua yksin muita, jopa ystäviään, vastaan.

Puolakka oli perustajajäsen Suomen marxilais-leniniläisessä liikkeessä 1970-luvulla. Hänen aloitteestaan siellä omaksuttiin politiikassa harvinainen keskustelukulttuuri: jäsenistöä kehotettiin seuraamaan aatteellisten vastustajien aineistoa ja sitä julkaistiin omissa lehdissämme. Tunnustusta oli annettava vastaväittelijälle aina kun siihen oli aihetta. Tutkimuksemme Neuvostoliiton luonteesta ja Puolakan näkemys sen tulevasta romahduksesta oli suomettuneen Suomen oloissa ainutlaatuista.

Näistä aineksista syntyi yhteishenki, jonka johdosta M.A.Numminen totesi, että ”maolaisilla” oli vasemmiston parhaat bileet.

Puolakka suhtautui myönteisesti Kiinan kulttuurivallankumoukseen byrokratian vastaisena liikkeenä. Mutta hän arvosteli sen linjaa 1970-luvun alusta lähtien. Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) hän esitti Maon filosofian systemaattisen kritiikin. Se oli myös Puolakan oman ajattelun itsekritiikki.

1980-luvun lopulla Puolakka hylkäsi sosialismin näköalan kokonaan. Tämä sekä esihistoriaa tutkivien tieteiden läpimurrot pakottivat asettamaan tehtäväksi uuden historianfilosofisen kokonaisnäkemyksen luomisen. Tärkein työkalu siinä oli Hegelin logiikka. Aineistona olivat myös kommunistisen liikkeen nousu ja romahdus, suurin kaunokirjallisuus sekä omat elämänkokemukset.

Puolakan elämäntyön huipentuma on ehdotus Mikä ihminen on? -totuusfoorumista. Se on ihmiskunnan itsetuntemuksen orgaani, jossa reilu väittely on tärkein opintomenetelmä. Ehdotus kuvaa hänen uskoaan keskustelun voimaan.

Puolakka oli 1970-luvulta asti mielipide- ja muun vainon sekä kateudesta kumpuavien panettelujen kohteena. Hän sanoi olevansa ”mies, joka tietää liikaa”, olipa kysymys suomettumisesta, Venäjän hybridivaikuttamisesta, EU:n kriisistä – tai ihmisolemuksesta. Vaihtoehtopiireissä hänet muistetaan hyvin, mutta suuri yleisö ei vielä häntä tunne.

Filosofiset pohdiskelut olivat Matille suurin onni. Filosofiset kävelyretket hänen kanssaan venyivät usein, kun ajatus vei miestä. Hän ilahtui aidosti, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Hän etsi totuutta, ei ulkoista kunniaa, kuten hänen kohtalonsa osoittaa. Se on virallisen Suomen häpeä.

Tärkeintä Matille oli suorapuheinen, oikeudentajuun perustuva ystävyys. Meille on ollut suuri lahja saada tuntea Matti henkilökohtaisesti. Uusi historia ry on nyt alkanut julkaista Matin filosofista elämäntyötä. Siinä Matti elää – totuudenpuhujana, jota yrityksistä huolimatta ei voitu vaientaa.

Pertti Koskela

Heli Santavuori

Pia Länsman

Kirjoittajat ovat Matti Puolakan pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita.”

Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15.

 

Kirjasi talteen Raimo Laakia 19.3.2020.

 

 

 

56. Muutama taiteilija innoittui

maolaisuudesta ja Matti Puolakasta. Heli Santavuori muistaa aina muistuttaa, että muusikko M. A. Numminen kirjasi maolaiset bileet parhaimmiksi. Muutama muukin innoittui.

Punk-kronikoitsija Mosse lukee kuvassa vuoden 1976 Punakaartia ”olen elänyt kummallisen elämän”-sivustollaan ja muistelee syyskuussa 2018:

”Tossa aiemmassa päivityksessä mä mainitsin Kempsu Kemppaisen, johon mä olin jotenkin tutustunut Mark Parlandin ja muiden nahkapäiden kautta 1990-luvun alkupuolella.

Oikeastaan mähän tunsin sen ihan junnuna jo aiemmin, kun me yhden mun kaverin Muumi-Maken kanssa hengailtiin maolaisten ja khmer-rougelaisten kanssa. Mehän oltiin vielä jotain 12-vuotiaita, joten ei ihan tajuttu mistä oli kyse. Ne oli melko himmeetä porukkaa ja hengailivat Vaihtoehtoliike Itu -nimisen yhdistyksen varassa.

Porukkaa johti entinen radikaalimaolainen Matti Puolakka ja Puolakka vaikuttikin jonkinlaiselta jeesukselta siinä possessa. Jossain näiden hourupäiden keskustelutilaisuudessa me filosofi Lande Lindforsin ja Muumi-Maken kanssa tenuteltiin jossain takapöydässä ja huudeltiin rivouksia.

Mutta ei me oltu ainoita. Koko porukkahan siinä oli koko ajan enemmän tai vähemmän kaasussa ja muisteli niiden Punakaarti-lehtiä vuosien takaa. Kaikenlaista juhatanskia ja kemppaista siinä porukassa oli, Jaakko Laaksokin kuulemma oli joskus ollut mukana.

Kyllä me Muumi-Maken kanssa siinä jotenkin sitten hönöpäissämme radikalisoiduttiin, melkein lapsia kun vielä oltiin, ja pidettiin kauheaa meteliä vappukulkueissa ja haastettiin riitaa. Haukuttiin dengiläisiä, kansandemokraatteja ja kaikkia muita revareita niin paljon kuin vain pikkujätkistä irti lähti. Tosin sitten hetken päästä Puolakkakin rupesi revariksi ja kyseenalaisti Kiinan.

Sitten ihan ysärin alussa me jotenkin päädyttiin kaikki Saarenmaalle, koska Puolakka järkkäsi siellä jotain viinipullobileitä. Me alettiin olla jo kunnon tenutteluiässä Muumin kanssa, joten mikäs siinä. Olihan se kivaa siellä Rähjä-Virossa vähän seikkailla. Juotiin Kuressaaren raitilla ryssien sotilassaappaista kiljua, kuseskeltiin poliisiautojen tankkeihin ja muuta mukavaa.

No, sittenhän meininki muuttui, Itu-liike vähän kuoli ja me Muumi-Maken kanssakin hajauduttiin omille teillemme. Myöhemmin sitten törmättiin kuulapääporukoissa pariin otteeseen. Mutta se on jo eri tarina.” (https://mossentunnustukset.wordpress.com/).

Kuressaaren kommuunissa vaikutti ja kuoli myös punkkari Jore (Jorma Vastelin). Taiteilijoina voi pitää niin ikään kommuunin keskeisiä hahmoja Iris Keinästä (kirjoitti runoja ja proosaa koskaan julkaisematta) ja Hannu Salvia (maalasi muotokuvia ja maisematunnelmia). Kummatkin kuolivat pian (dokumentti 9). Kommuunilaisista elossa on kuvanveistäjä Niilo Rikula. Mitenköhän hän muistelee tuota aikaa?

Maolaisuuden Rääkkylän vaiheeseen liittyy  Riitta Fogel. Hän julkaisi runokirjan ”Eilen minua ei vielä ollut” (WSOY 1977) ja sitten vaikeni. Miksi?

Jarmo Lavila, yksi suomalaisen maolaisuuden  perustajaisistä, jonka kohtaloksi niin ikään tuli ennenaikainen kuolema, oli palkittu kuunnelmakirjailija. Kari Aronpuro oli hänen opintoryhmäläisensä, joka käänsi hienosti kiinalaisia runoja muun muassa toimittamaani Suomi-Kiina Seuran lehteen.

Kirjailija Sirkka Laine kulki mukana tilaisuuksissa ja illanvietoissa. Muistan bussimatkan seminaariin, jossa luin viereisellä penkillä Tolkienia. Vuosi lienee siis ollut 1977 ja maolaisjoukko matkalla Laukaalle.

Kalervo Palsa oli mukana samoina 1970-luvun lopun vuosina. Joukkosaunoimme jossain seminaarissa ja Palsa sattui istumaan viereeni ylälauteelle. ”Minä rakastan Sinua”, hän sanoi kirjakielellä sangen asiallisesti. Hämmennyin, mutta käsitin, ettei hän tarkoittanut niin henkilökohtaisesti, vaan ennemminkin ajatteli koko tätä porukkaa lauteilla, järvessä ja kuuntelemassa Puolakan monologeja.

Kävin sitten Pia Länsmanin seurassa Palsan näyttelyssä Kalliossa. Kuljimme Pian kanssa käsi kädessä ja olimme aika hiljaisia ja järkyttyneitä tauluista. Palsa tuli jostain sivuhuoneesta melkoisessa humalassa, tunnisti minut ja alkoi tyrkyttää sisäänpääsyrahoja takaisin. Eihän hän kavereitaan halunnut rahastaa!

Ylivoimaisesti menestynein perusmaolainen taiteilija on Perttu Hietanen, joka sävelsi alunperin 1970-luvun puolivälissä nuotiolauluiksi Eino Leinon runot, jotka myöhemmin Vesa-Matti Loirin esittäminä tulivat koko kansakunnan lemmikeiksi. Lukuisissa maolaisillanistujaisissa herkkä kaunosielu Perttu soitti kitaraansa ja Vietnam-liikkeestä tullut Lotta Eriksson lauloi. Lotan ääni oli tavattoman kaunis, mutta hänestä ei tullut yhtä tunnettua. Jossain vaiheessa (oliko silloin jo 1980-luku?) molemmat hävisivät maolaisliikkeestä. Syyt ja tapahtumain kulut eivät ole tiedossani.

Kirjasi Raimo Laakia 9.7.2019

 

 

 

47. Raimo Laakia: Lähestymme puolakkalaisuuden ydintä?

Joku taas varastamassa ajatuksiani!

Kun löysin Timo Vainion kirjoituksen (dokumentti 19 syksyltä 1993), koin dejavun. Tämän olen kuullut ennenkin, toisen kertomana, toisesta puolakkalaisesta.

Vainio kirjoittaa:

”1985 Raimo Laakia tiesi, että Matin silloin jo hyvin kehittyneillä ajatuksilla hieman modifioidussa muodossa saisi Suomessa kovan maineen ja että muutaman vuoden kuluttua maailmallakin. Hän aikoi kirjoittaa ne omissa nimissään… Se olisi ollut kulttuurihistorian yksi suurimpia varkauksia. Tuon kielsimme ja siitä lähtien Raimo Laakian elämän pääpyrkimyksenä on ollut tuhota Matti Puolakka ja Iris Keinänen. Sekä siinä ohessa ja sen jälkeen saada tuosta mullistavasta teoriasta mahdollisimman paljon omiin nimiinsä.”

Sitten Vainio kertoo ajatusmallistaan Milos Formanin Amadeuksesta, joka tuli teattereihin 1984 ja palkittiin Suomessa parhaana ulkomaisena elokuvana Kaivohuoneen gaalassa toukokuussa 1985.

1980-luvun puolivälissä, olisiko ollut juuri filmin ilmestymisen jälkeen, Matti Puolakka alkoi ajaa siskoaan pois liikkeestä. Pia Länsman kertoi tuolloin uskonsa mukaisena totuutena, että sisko koetti kasvattaa poikaystävästään Eero Haapasesta Matin filosofisen kilpailijan, ”paremman Matin”. Sanottiin, että ”sisko on seonnut”.

Sisko jäi pois liikkeestä ja loi uran taiteilijana.

Myös Eero Haapanen jättäytyi pois, valmistui yliopistolta Habermasin filosofiasta tehdyllä lopputyöllään, loi myöhemmin Kuusiluodon yhteisön ja kirjoittaa nyt kirjoja paikallishistoriasta.

Milos Forman on suuri elokuvallinen velho kun pystyy lykkäämään liikkeelle tällaisia tapahtumasarjoja!

Kokemuksesta arvelen, että ihmeellinen ajatus ajatusten varastamisesta on syntynyt tähän tapaan: elokuvan jälkeen jossakin monologissaan Matti on puhunut unenomaisen näyn ja tomerasti tieteellisinä itseään pitävät kannattajat ovat rientäneet monistamaan sitä; ja niin sitkeästi että se esiintyy vielä 31 vuoden päästäkin muun muassa dokumenteissa 2 ja 34.

Mutta ollakseen tarpeeksi vastaanottavainen Formanin vaikutukselle ihmisyksilö tarvinnee kuitenkin erityisen aivomaailman, erityisen ajatus-, kokemus- ja tunnehorisontin. Sisältyykö se koulukaverin muistoon:

Aku Alanen kertoi, että Matille oli aina tärkeää olla oikeammassa kuin muut. (Aku kertoi tämän 1990-luvulla, jolloin taistolaisuus ja maolaisuus olivat kummatkin jo kuihtuneet. Aku itse kuului nuortaistolaisten ”radanvarren ryhmän” perustajajohtajiin.)

Ja tulleeseen joogaharrastajan kertomukseen:

”Viitisen vuotta sitten kävin vuoden verran xx:n vetämällä Chi Kung-kurssilla Valimon suunnalla. Markitsimme aina ruksin listaan, kun olimme tunnilla. Loppukaudesta katseeni kiinnittyi nimeen, jonka kohdalla ei ollut yhtään merkintää. Nimi oli Matti Puolakka. Koska minulla ei ole käsitystä henkilön ulkonäöstä, en tiedä, olimmeko samalla kurssilla. Joka tapauksessa tämä mies tuli, silloin kun tuli, aina pikkasen myöhässä ja useamman kerran koitti ottaa tiedoillaan otteen ohjaajastamme. Olisi mieli tehnyt sanoa, että ”tule ajoissa, keskity tekemiseen äläkä muiden tekemien harjoitusten häiritsemiseen esiintymishalukkuudellasi”. Mies jäi siis minulle arvoitukseksi.”

Oman kokemukseni mukaan Puolakalla on erikoisen vahva toisiinsa koplautunut oikeassa olemisen ja kunnian eetos ja niistä johtuvat usein pikaiset käyttäytymistavat. Tosiasiallista käytäntöä tarkasteltaessa ristiriita on suuri: on epäonnistuminen toisensa jälkeen (dokumentti 32) ja ihmeellisiä henkilösuhteita kannattajiin ja kiinnostuneisiin (esimerkiksi dokumentit 6, 14 ja 35). Jollain lailla tästä eetoksesta seuraa, että kakkosjohtajille ja lähipiirille käy huonosti. Puolakan oma pelko ”ajatustensa varastamisesta” on aika hyvä osakiteytys ongelmasta.

Voi yksinkertaisesti vain olla niin, että on ylivoimaisen vaikeaa yhtä aikaa omata loistava ajatus ihmiskunnan pelastukseksi, levittää se laajalti yleisön tietoisuuteen ja samalla pelätä jonkun ”varastavan” sen.

Mutta kyllä kuka tahansa muu, jolla olisi hieno idea ja hyvä ajatus ihmiskunnan kulun kääntämiseksi myönteisille raiteille, julkaisisi kirjoja, kirjoittaisi artikkeleita, työntäisi ajatuksiaan yli-innokkaastikin kaikista tuuteista julkisuuteen. Ja jos joku niitä omaksuisi eli puolakkalaisittain ”varastaisi”, sen parempi.

Jos nimittäin ajatus olisi oikeasti olemassa ja ajattelija oikeasti huolissaan maailmasta.

Raimo Laakia 1.10.2018

 

40. Arvioitavana Raimo Laakia

On mielenkiintoista olla arvioitavana. Siinä voi oppia jotain itsestä ja arvioijasta.

Eikä arviointeja oikeastaan pääse pakoon. Kätilö pisteyttää, koulu ja yliopisto arvosanoittaa, työnantaja haastattelee ja kehityskeskustelee, hoivakodissa arvioidaan ainakin rahat. Loppuarvion teki ennen pyhä pietari, nykyisin Google.

Toki Googlelta voi pyytää saada jäädä arvionnin ulkopuolelle. Mutta jos on tehnyt 50 vuotta yhteiskunnallis-poliittista työtä (ja jos kannattajat pitävät maailmanluokan positiivisena poikkeusyksilönä), anonymiteetin aneleminen Googlelta on jo itsessään oman elämäntyönsä arviointi.

 

Pertti Nummi 1985:

”Sä teet hyvää työtä”, sanoi Pertsa Nummi pian Lauran syntymän jälkeen, kun perhe asui teiniajan kodissani Merimiehenkadulla. Noihin aikoihin olin melkein aina tekemässä ympäristöliikkeiden ja alkuvihreyden juttuja. Oli vuosi 1985 tai 1986.

 

Timo Vainio 1993:

”…henkilö, joka 1980-luvun alussa jätti liikkeen ja lähti mielistelemään niitä vasemmistolaisia ja vihreitä, jotka kansakunnan yleisen tavan mukaan olivat Leonid Brezhnevin perseennuolijoita…”

”Raimo Laakia oli kaikissa väittelykysymyksissä jo 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Matti Puolakkaa vastaan. Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa noista ajoista lähtien…”

”…julkaisemme tästä polemiikista (Viron Saarenmaan kommuunin sotkuista) ja Suomen lähihistoriasta laajan vihkosen…”

 

Heli Santavuori 2016 ja 2017:

”En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia…”

”Venäjän tiedustelupalvelun edustajat ovat ilmoittaneet että jos julkaisemme tietomme suomettumisesta, Matti Puolakka, ja mahdollisesti myös minut sekä Pertti Koskela tapetaan. Raimo Laakia tietää tämän.”

”Laakia on historian väärentäjä. Hänen parjaustensa pyrkimyksenä on estää suomettumisen pahimpien ja tärkeimpien tosiasioiden julkitulo Suomessa. Hän osallistuu aktiivisti Venäjän uudentyyppiseen sotaan Suomea vastaan.”

”Raimo Laakialla on verta käsissään.”

”…Mitä tulee Laakian henkilökohtaisiin motiiveihin, niin syynä on sairaudeksi kehittynyt kateus Matti Puolakkaa kohtaan.”

”Lähdettyään vaihtoehtoliike Idusta Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu vihreiden puolueosastosta…”

”Kaikki jotka vastustavat Raimo Laakian ja MV-lehden keskustelutapaa, ovat tervetulleita sinne (lähipäivinä avattavalle sivustolle) keskustelemaan. Laakian valheet käsitellään kohta kohdalta.”

 

Pia Länsman 2016:

”…ei ole kysymys intohimosta, vaan tarkoituksellisesta yrityksestä tuhota liike ja henkilöt…”

Ja niin edelleen. Antaumuksellista arviointia esiintyy ainakin radio-ohjelmassa 2016 ja kirjelmissä vuosilta 1993 ja 2016, joita on julkaistu näillä muisteja-sivuilla.

Molempina vuosina arvioijat ovat julistaneet julkaisevansa keskusteluvihkosia ja -palstoja, joilla asiat käsitellään vapaasti keskustellen perinpohjaisesti. En ole havainnut sellaisia ilmestyneen. Jos lukijalla tuollaisia tekstejä on, niitä olisi mielenkiintoista saada. Arvioin kuitenkin, ettei niitä ole olemassakaan. Kyse on puolakkalaisesta maneeerista.

 

Matti Puolakka  1986 ja 1993:

Hienoa. Osoittaa vastuullisuutta ja hyvää asennetta, kehui Matti Puolakka pedanttisuuttani kun olin ensitöikseni siivonnut lattiasta kattoon työhuoneeni vanhan puutalon vintillä Porvoon maaseudulla. Olin tullut taloon kirjoittamaan sujuvammiksi Matin tekstejä marxismin uudistamisesta. Oli vuosi 1985 tai 1986, talvinen keli. (Se, miten tehtävä ei ihan onnistunut, ansainnee joskus oman muistelunpätkänsä.)

Mutta muutaman vuoden päästä pedanttisuuteni ei enää ollutkaan hienoa. Tertia Suolahdelle, joka kirjoitti dokumentin 14, Matti kertoili Raimo Laakiasta, joka on, voitko kuvitella! niin pedantti, ettei tykkää työhuoneessaan edes pikkuesineistä, jotka keräävät pölyä ja vaativat siivousta.

Matti Puolakan mielestä täsmälleen sama piirre ja tapahtuma voi siis olla hieno ja huono, ja tilaisuuden tullen kelvata joko kannustavaksi kehuksi tai pilkanteon keinoksi.

 

Jaakko Muilu 1989:

1980-luvun loppupuolella minulla oli tapana käydä Hilkka Kuusisen yhteisötalossa Porvoonkadulla. Useimmiten vain katsomassa televisiota, mutta toki talossa asui mielenkiintoisia ihmisiä. Asuntoni oli sadan metrin päässä ja Hilkka oli istunut samassa alkumaolaisessa keskuskomiteassa.

Kerran olin televisiohuoneen vieressä puhelimessa, lienen järjestellyt ydinvoimaan tai Kessin erämaahan liittyneitä kampanjoita. Jaakko Muilu kulki ohi ja huusi selkäni takaa ei niin kovin ystävällisesti ”Mitäs suurvisiiri!” En osannut reagoida vaan keskityin puhelimeen.

Kotona katsoin sanakirjasta, mitä Muilu tarkoitti. Visiiri = islamilaisessa maailmassa ministeriä vastaava poliittinen virkamies.

Päivittelin asiaa Olli Tammilehdon kanssa. Itse eivät tee mitään, mutta pilkkaavat niitä, jotka sentään edes jotain yrittävät.

Tietysti pilkkaaminen on loogista. Lahkojen ikiaikainen koheesiotekijä. Varoitus mukanaoleville ettei kannata ryhtyä väärinajattelijaksi.

 

Riikka Kämppi 2012:

Heli Santavuori osasi pilkata minua vihreistä erotetuksi, mutta skenen ulkopuolisena kompastui tulkintaan.

Riikka Kämppi kirjoitti asiasta kirjassaan, jossa hän käsitteli Pekka Haaviston legendaarista presidenttikampanjaa:

”Puoluekokouksessa vihreät pistivät parastaan ja Kuopion musiikkikeskuksen puitteet olivat modernit ja tyylikkäät, väentapaamisen sijaan oltiin kuin messuilla. Valoisassa aulassa esiteltiin puolueen toimintaa, jaettiin makeisia ja myytiin kannatustuotteita. Auditoriossa kokous eteni aikataulussaan.

Harmonisen kuvan rikkoi ainoastaan ulko-ovien eteen asettunut yhden miehen mielenosoitus, ikuinen aktivisti Raimo Laakia. Häntä pidettiin kiusankappaleena, jonka toivottiin hautautuvan hiljaisuuteen, mutta sen sijaan hän tervehti jokaista sisääntulijaa kyltteineen. Niissä vaadittiin, että hänen erottamisensa Sipoon vihreistä peruttaisiin.

Ensimmäinen muistikuvani Raimosta on Puolan Solidaarisuus-liikkeen ajoilta. Hän oli Solidaarisuuden linkki Suomessa ja myös Pekan pitkäaikainen tuttava. Olimme Pekan kanssa päättäneet pyytää Raimon kansalaisvaltuuskuntaan ja luotimme siihen, että hän tukisi kampanjaa sekoittamatta siihen omia henkilökohtaisia asioitaan.

Niin hän tekikin ja monia ei-erotettuja vihreitä ketterämmin oivalsi mitä kampanjointi laatikon ulkopuolella tarkoitti. Pyysin vihreitä valitsemaan ennakkoluulottomasti paikkoja ja tilaisuuksia, joihin Pekan voisi viedä. Paikallisten vihreiden protesteista huolimatta Raimo järjesti Pekalle vierailun sipoolaiselle luomulihasavustamolle ja median mielestä paikka oli oivallinen tulla tekemään kampanjasta juttua.”

(Riikka Kämppi ja Jussi Lähde: Sydänten presidentti, Helsinki-kirjat Oy, Porvoo 2012).

 

Kunniamerkki Puolan presidentiltä 2005:

Solidaarisuustoiminnastakin puolakkalaiset muistivat radiossa napista.

Puolan suurlähettiläs Suomessa järjesti tilaisuuden 9.6.2005 ja piti puheen. Teksti on suurlähetystön epävirallinen käännös.

”Arvoisa Raimo Laakia,

Arvoisat vieraat,

Minulla on suuri kunnia ilmoittaa teille, että Puolan tasavallan presidentti Aleksander Kwasniewski 3. kesäkuuta 2005 päätöksensä perusteella on myöntänyt Raimo Laakialle Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin. Ritariristi on myönnetty Raimo Laakialle tunnustuksena hänen tuestaan, jonka hän antoi puolalaisille heidän taisteluissaan vapauden ja demokratian puolesta 1980-luvulla.

Vuosina 1981 – 1983 Raimo Laakia oli Suomen Puola-Solidaarisuus-tukikomitean perustaja ja puheenjohtaja. Hän järjesti mielenosoituksia, tiedotustilaisuuksia, luentoja ja tapaamisia Solidaarisuus-liikkeen aktiivien kanssa. Raimo Laakia keräsi myös varoja puolalaisia toisinajattelijoita varten.

Solidaarisuus-liike syntyi 25 vuotta sitten ja se oli ensimmäinen riippumaton ammattiliitto kommunistisissa maissa, josta nopeasti muovautui laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen, puolalaisten vapauden ja demokratian pyrkimyksiä heijastava liike. Yksi liikkeen johtavista periaatteista oli muiden Keski- ja Itä-Euroopan kansojen itsenäisyyteen ja vapauteen tähtäävien pyrkimysten tukeminen. Puolalaisten vapaudessa ja demokratiassa elämisen halua ei murskannut edes uhka Neuvostoliiton väliintulosta eikä kommunistisen hallituksen joulukuussa 1981 julistama sotatila. Solidaarisuus-liikkeeseen ryhmittyneiden ihmisten toiminnan ansiosta Keski- ja Itä-Euroopan ensimmäinen ei-kommunistinen hallitus näki päivänvalon Puolassa vuonna 1989.

Puolan vuosien 1980, 1981 ja 1989 tapahtumat panivat liikkeelle entisen itäblokin maiden ja koko Euroopan demokraattisen muutosprosessin. On vaikea kuvitella Berliinin muurin kaatumista, Prahan samettivallankumousta tai Neuvostoliiton hajoamista ilman Puolan elokuuta 1980 ja kesäkuuta 1989. Tapahtumien ansiosta maanosamme on yhdistymässä ja sekä suomalaisista että puolalaisista on tullut Euroopan Unionin kansalaisia.

Vapaan maailman hallitusten ja järjestöjen osoittama tuki oli suunnattoman tärkeä taisteleville puolalaisille. Aineellinen apu auttoi kestämään ja jatkamaan vastarintaa, henkinen tuki taasen vahvisti vakaumusta siitä, että taistelu on oikeutettu ja voitto mahdollinen.

1980-luvun alun muistorikkaina päivinä myös monet suomalaiset ilmaisivat kannatuksensa Puolan Solidaarisuus-liikkeelle – poliitikot, järjestöaktiivit, toimittajat ja opiskelijat. Raimo Laakian johtama Puola-Solidaarisuus-tukikomitean rooli toiminnassa oli aivan omaa luokkaansa. Tukikomitean rooli ansaitsee myös valtavaa tunnustusta siksi, että toimintaolosuhteet olivat silloin erilaiset kuin muissa länsimaissa.

Sydämellisesti onnittelen Teitä ritariristin johdosta. Puolan tasavallan presidentin nimissä minulla on kunnia ojentaa Teille Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin.

Stanislaw L. Stebelski”

 

Suomen luonnonsuojeluliikkeen 70-vuotisjuhlakirja 2008:

Lähinnä vain riidellyt, tylyttivät nykypuolakkalaiset radiossa.

Kuvateksti sivulta 207:

”Raimo Laakia on yksi suomalaisen ympäristöliikkeen kestokasvoista viime vuosikymmeniltä. Parhaiten Laakia tunnetaan liikenteeseen liittyvistä kansanliikkeistä, joissa hän on ollut muun muassa yksi Jalkaliiton kantavia voimia.”

(Laulujoutsenen perintö. Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Suomen luonnonsuojeluliitto, WSOY Porvoo 2008).

 

Miltä moinen tuntuu 2018?

Kehut ovat mukavia mutta vähän noloja. Niihin tekee mieli suhtautua ystävällisellä huumorilla. Kirjoitin lehdistötiedotteessa kesällä 2005:

”Olen vastaanottanut kunniamerkin Puolan presidentiltä.

Teini-iästä saakka jotkut ovat katsoneet minua hieman nenänvartta pitkin kun olen järjestänyt niin paljon mielenosoituksia, olenpa joskus saattanut kokea itseni sen vuoksi jopa hieman syrjityksi.

Tämän siitä saa.”

Nykypuolakkalaisten hassut pärmenttaukset taas tuntuvat melkein kodikkailta. Tämänkin siitä saa!

 

Aktivistit-kirja 2006:

Huomattavan analyyttisesti asiaa veivaa Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja AKTIVISTIT  Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006. Tarkastelussa on koko vuosisata.

Satuin olemaan paikalla julkistamistilaisuudessa Ostrobotnian salissa, jossa Jukka Tarkka kyseli, miksei Mannerheim ole kirjassa mukana? Humoristista, mutta hän oli tosissaan ja vähän tuohtunut.

Suosittelen kirjan lukemista. Kertomuksen yksityiskohdissa on epätarkkuutta, niin kuin isoissa kirjoissa aina, mutta suunnilleen näin se meni:

”Ho Ho Ho Chi Minh, Ho Ho Ho Chi Minh.” Rytmikäs huuto raikui Runebergin patsaan juurella. Pohjois-Vietnamin kommunistijohtajan nimi oli tullut tutuksi televisiouutisten mielenosoitusraporteista Euroopan suurkaupungeista, ja nyt se kaikui kesäisen Helsingin sydämessä. Oli kesäkuun kahdeksas 1968 ja Esplanadin puisto pullisteli mieltään osoittavia nuoria.

Paikalla oli pitkälti samaa joukkoa, jota oli totuttu näkemään rukouslauantailiikkeen mielenosoituksissa, mutta nyt toiminta oli aiempaa tiiviimmin organisoitua. Äänekkäimmän ryhmän muodostivat Ho Chi Minh -fanit. Oltiin viettämässä Punaista lauantaita. Tapahtuman keskeinen järjestäjä oli Pentti Järvisen johtama Vietnamin ystävyyden komitea, joka kutsui mielenosoitusta istumalakoksi.

Lakkolaisten joukossa istui myös hontelo 18-vuotias nuorukainen, joka oli tuttu näky jo kevään rukouslauantaimielenosoituksista. Hän oli kuullut aktioista isoveljeltään, joka työskenteli kapinakenraali Pentti Järvisen tavoin Otavan kirjapainossa. Nuorukaisen nimi oli Raimo Laakia, ja ajan henki oli ottamassa hänestä niskalenkin.

Laakian tie helsinkiläisradikaalien rivistöön oli aikakaudelle tyypillinen. Hän oli kotoisin Suomusjärven kunnasta Lemmulan kylästä, joka koostui joen partaan suurista taloista hehtaaripeltoineen ja kauempana kyräilevistä punaisista tuvista pienine perunamaineen. Laakian perhe eleli torpparin perillisten tuvassa. Oppikouluun Lemmulan kylästä lähtivät ennen kaikkea isojen talojen lapset, eliitin perilliset. Sekä pikku-Raimo, joka oli jo polvenkorkuisena terävä päästään.

Oppikoulussa opiskeltiin edelleen valkoisen Suomen historiaa, mutta viikonloppuisin Laakioille kerääntyneet sukulaisäijät saattoivat pienessä sievässä muistella Raimon punakaartissa taistellutta isoisää, joka oli teloitettu syytettynä kartanon patruunan ampumisesta. Aihe oli suvun ja kylän piirissä arka: isoisästä yhtä aikaa puhuttiin ja varottiin puhumasta, mikä teki kysymyksestä entistä kiinnostavamman. Oliko isäisällä ollut osaa tai arpaa kyseiseen tapahtumaan, oli jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, mutta hänen kohtalonsa naulasi myös pikku-Raimon rintamalinjan punaiselle puolelle.

Isän kuolema vuonna 1964 ratkaisi perheen muuton Salon seudulta Helsinkiin, ja kun Raimo Laakia siirtyi oppikoulun kolmannelle luokalle Tehtaanpuiston yhteiskouluun, hänestä tuli aktiivinen luontoliittolainen. 15-vuotiasta Laakiaa ei politiikka kiinnostanut, mutta 17-vuotiasta Laakiaa se jo kiinnosti. Mitä kahdessa vuodessa tapahtui? Laakia tutustui Teiniliittoon.

Jokaisessa oppikoulussa oli 1960-luvulla Teiniliiton osasto. Teiniliitto oli entinen Suomen Toverikuntien Liitto, joka oli perustettu Mannerheimin syntymäpäivänä talvisodan alla 1939. Alun perin liitto toimi isänmaallis-maanpuolustuksellisena järjestönä, sittemmin yleisenä harrastus- ja kulttuurijärjestönä. 1960-luvulla järjestö alkoi jälleen yhteiskunnallistua, mutta aivan eri suuntaan kuin aikaisemmin.

Yhdistyksen julkaisema Teinilehti alkoi punertaa jo vuosikymmenen puolivälissä, ja lehteä aktiivisesti lukenut Laakia laski monien muiden tavoin yhteen yksi plus yksi: oman punaisen sukutaustansa ja yhä punaisemmaksi käyvän nuorisotoiminnan. Jokainen poliittisesti aktiivinen nuori tuntui olevan vasemmistolainen. Myös Laakia ryhtyi ajattelemaan yhteiskunnallisista asioista vasemmistolaisittain.

Vasemmistolaisuuden tiedolliset edellytykset olivat aluksi hyvin huterat. Aate oli yleisvasemmistolaisuutta, joka halusi hyvää kaikille hyville ja kasvatusta kaikille pahoille. Puhe sosialismista ja vallankumouksesta oli enemmän romantiikkaa kuin teoriaa saati käytäntöä. Sosialismi oli hyvä juttu myös siksi, että se ärsytti ja pelotti kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen vannovia konservatiiveja.

Vaistonvaraisuudessaan ja vapaamielisyydessään 1960-luvun loppupuolen vapaa uusvasemmistolaisuus muistutti 1800-luvun lopun vanhaa työväenliikettä, jossa kaikenlaisten kukkien annettiin kukkia ja Matti Kurikan kaltainen boheemi saattoi nousta liikkeen johtoon.

Suomalainen vasemmistoaktivismi vuosimallia 1968 tiivistyi Punaisissa lauantaissa, joita alettiin järjestää viikoittain. Toiminnassa mukana ollut joukko oli hyvin monimuotoinen, ja mukaan mahtui lukemattomia teemoja Vietnamista feminismiin ja pasifismiin. Keskeistä oli yleinen radikalismi, yleinen punaisuus, yleinen kapitalismin vastustaminen ja yleinen porvarillisten tapojen kritiikki.

Aate näkyi siinäkin, että ne, jotka uskalsivat, kasvattivat pitkän tukan ja etsivät yhä kärjekkäämpiä kulttuurisia vastaiskuja vallitsevalle luutuneelle ilmapiirille. Kun Sadankomitean perustajat vielä syksyllä 1963 suosivat tummaa pukua, nyt aktivistin asukokonaisuus koostui yhä useammin epäsiististä takinrievusta ja rähjäisistä farmarihousuista.

Uusvasemmistolaisuuden epämuodollisuus näkyi myös Punaista lauantaita pohjustaneissa jokaviikkoisissa yleiskokouksissa. Kokous valitsi keskuudestaan aina uuden komitean valmistelemaan lauantain mielenosoitusta, mainostamaan ja rakentamaan uusia plakaatteja. Innostunut askartelutoiminta oli mahdollisimman kaukana ajan tiukkailmeisistä poliitikoista kokouksissaan.

Idut jostain aivan muusta olivat kuitenkin jo olemassa. Tarkkasilmäinen saattoi jo alkukesästä erottaa mielenosoituksesta trotskilaisten pienen ytimen tai Matti Puolakan ja Peter Nilssonin maolaissympatiat. Pinnan alla vaikuttivat jo valmiiksi monet järjestökahnaukset, kuten pari vuotta aiemmin tapahtunut Sadankomitean jakaantuminen marssijoihin ja tutkijoihin.

Kun Laakia lähti tosissaan mukaan aktivistiliikkeeseen, liike oli hiljalleen pirstoutumassa. Osa radikaaleista jäi haahuilemaan hippihengessä elämäntapa-aktivismin poluille, mutta tehokkaimmat organisaattorit keräsivät ympärilleen klikkejä, joista alkoi hiljalleen hahmottua erilaisia suuntauksia. Tämä näkyi niin Vietnam-liikkeessä kuin muissakin aktiviteeteissä.

***

Nuoriso halusi nyt toimintaa – ennen kaikkea toimintaa Vietnamin puolesta. Heinäkuussa 1968 sitä saatiinkin, kun Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa poltettiin maolaisaktiivi Peter Nilssonin kyhäämä omatekoinen Yhdysvaltain lippu.

Tapaus synnytti julkisen kohun. Maltillisemmat piirit alkoivat ottaa etäisyyttä Punaisiin lauantaihin, jotka olivat jo loppukesästä maolaisten ja anarkistien käsissä. Samaan aikaan aktivistien riveistä alkoi erottua uusia johtajahahmoja.

Yksi karismaattisimmista keulakuvista oli organisatorisen tehokkuutensa  jo osoittanut Matti Puolakka, jota niin Laakia kuin Jaakko Laaksokin katsoivat ihaillen ylöspäin. Puolakka oli kommunistisen sivistyskodin kasvatti – ja Mirjam-Vire Tuomisen sisarenpoika – joka oli toiminut 1960-luvun puolivälistä Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä ja kritisoinut jo tuolloin SKP/SKDL:n linjaa nuorisoliiton lehdissä. Leningradin-matkallaan Puolakka oli pettynyt totaalisesti Neuvostoliittoon ja alkanut kiinnostua sosialismin aasialaisesta sovelluksesta. Vuonna 1967 hän perusti yhdessä muutamien kavereidensa kanssa ensimmäisen suomalaisen maolaisjärjestön, Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran.

Seura keskusteli kulttuurivallankumouksesta ja kävi Kiinan suurlähetystössä katsomassa elokuvia. Tärkein opinkappale oli tietenkin Pieni punainen kirja, oikealta nimeltään Otteita puheenjohtaja Mao Tse tungin teoksista, jonka Kiinan suurlähetystö julkaisi suomeksi 1967.

Raimo Laakia kiinnostui maolaisuudesta Puolakan persoonan kautta. Lopullisesti hänet sysäsi Puolakan kelkkaan Neuvostoliiton suorittama Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Laakia ei osallistunut Helsingissä väkivaltaisiksi revähtäneisiin mielenosoituksiin, vaan veti ankaran aktivismikesän päätteeksi sukulaistensa painostuksesta henkeä maaseudulla. Siellä hän ehti pohtia omaa ideologiaansa.

Laakia ei voinut hyväksyä Tshekkoslovakian miehitystä ja koki sen hyvin voimakkaasti. Tapahtumasta tuli yksi aktivistisukupolven avainkokemuksia, mutta se vaikutti myös raskaan sarjan poliitikkoihin – aina pääministeri Mauno Koivistoa myöten – ja jätti jälkensä koko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Laakia päätyi pohdinnoissaan siihen, että Tshekkoslovakian ihmiskasvoisen sosialismin kokeilun murskannut Neuvostoliitto oli ikävällä tavalla Suomen kaltainen maa ja yhtä lailla luutunut yhteiskunta kuin länsimaatkin.

Kiina oli toista maata. Se oli kaukana, ja se uskalsi vastustaa Neuvostoliiton tapaa toteuttaa kommunismia. Kun jotain sosialistista maata piti sympatisoida, Laakia muodosti Kiinasta romantisoidun ihannekuvan, vaikka sen kulttuurivallankumouksen kauhistuttavista seurauksista tihkui tietoa Suomeenkin.

Laakiasta tuli maolainen, mikä alkoi pian näkyä myös vaatetuksessa. Univormuun kuului Mao-lakki sekä suurikokoinen Mao-rintamerkki. Näitä kannettiin ylpeydellä, kunnes liikettä suvereenisti hallinnut Matti Puolakka oivalsi vuoden 1969 lopussa, että tyylihän näytti täysin idioottimaiselta. Hän käski lopettaa lakin ja merkin käytön. Spontaanisti syntynyt pukeutumistyyli jätettiin johtajan mahtikäskyn nojalla.

Esimerkki kuvaa hyvin sitä, millaisille urille maolaisten toiminta nopeasti ajautui. Ryhmällä oli karismaattinen johtaja, joka johti liikettä äärimmäisen yksinvaltaisesti. Matti Puolakalla oli kuitenkin yleinen hyväksyntä, eikä demokratiavaje aiheuttanut liikkeen alkuvuosina ristiriitoja juuri lainkaan.

Kun Laakia oli valinnut ryhmänsä, hän alkoi edetä organisaatiossa. Vietettyään muutaman kuukauden Länsi-Saksassa vuonna 1969 hänet nostettiin Puolakan ehdotuksesta maolaisen liikkeen keskuskomiteaan. Pian hän alkoi myös kirjoitella artikkeleita Päivän Sanomiin, Työväen ja pienviljelijöiden sosialistisen liiton laajalevikkiseen äänenkannattajaan, johon maolaisilla oli yhteyksiä.

Laakian elämä kietoutui yhä tiukemmin maolaisuuden ympärille. Ennen kuin hän huomasikaan, hän alkoi jo vierailla Kulosaaressa Kiinan suurlähetystössä. Keskustelu sujui luontevasti suomeksi, ja diplomaatit kohtelivat alle parikymppistä Laakiaa kuin vertaistaan.

Suurlähetystössä käytiin paitsi seurustelemassa myös hakemassa materiaalia maolaisten tarpeisiin. Suomen maolaisilla ei vielä 1968 ollut juurikaan omaa materiaalituotantoa, joten lähetystöstä saatuja Uutisia Kiinasta -monisteita osattiin arvostaa. Lähetystöstä saatiin paljon myös kansainvälisiä kirjoituksia eri kielillä ja näiden nojalla kansainvälistä politiikkaa seurattiin hyvin tarkkaan.

Raimo Laakian diplomityö maolaisessa liikkeessä oli Suomi-Kiina-Seuran valtaus. Hän organisoi hankkeen suurella innostuksella A:sta Ö:hön samana keväänä 1970, kun hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Järjestö oli vanha, suurin piirtein Kiinan kansantasavallan ikäinen, eikä sen aktiiveina ollut maolaisia ennen kuin nämä suunnitelmallisen raa´asti valtasivat sen. Kymmeniä maolaisia oli liittynyt järjestöön ennen vuosikokousta, jonka tiukasti juntatussa äänestyksessä hallituksesta lensivät pihalle muun muassa entinen pääministeri V.J.Sukselainen ja tunnetut kulttuurihahmot Helvi Hämäläinen ja Kustaa Vilkuna. Tilalle tuli näyttävä joukko nuoria maolaisia, muiden muassa Raimo Laakia, joka sai jatkossa lähetystövierailuillaan myös tuhansien markkojen käteislahjoituksia seuralle.

Laakia otti nyt aktivismin yhä vakavammin, ja hänen opintonsa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa jäivät syksyisin sivuun muutaman viikon yrityksen jälkeen. Opiskelijapolitiikka ei Laakiaa tai ylipäätään maolaisia kiinnostanut. Oikea elämä ja vallankumous odottivat toisaalla.

***

Samaan aikaan kun Raimo Laakia valtasi Helsingissä Suomi-Kiina-Seuraa, tamperelainen opiskelija Matti Hyvärinen tempautui täysillä mukaan opiskelijapolitiikkaan. Hänen näkökulmastaan vallankumous näytti alkavan yliopistolta.

Hyvärinen oli kotoisin Keuruulta, jossa isä työskenteli kirjapainossa kirjanpainajana ja myöhemmin faktorina. (Ylimääräisen latojan huomautus: Haa! Otavan kirjapaino Keuruulla! Onko kyseessä Reenpään salaliitto? Katso dokumentti 36.)

Isä oli sosiaalidemokraatti, mutta Hyvärisen uravalinnan kannalta oleellisempaa oli se, että kotona oli isän ammatin takia paljon kirjoja. Hyvärinen luki paljon ja kiinnostui toimittajan ammatista. Ammattihaaveisiin samoin kuin tyypilliseen taistolaisuraan sopi hyvin se, että hän toimitti 17-18-vuotiaana paikallista teinilehteä. Yksi vuosi kului myös teiniteatterissa.

Teini-ikäisen Hyvärisen kiinnostus suuntautui vasemmistolaiseen kulttuuriradikalismiin. Puolueet tuntuivat hyvin kaukaisilta, eikä hän edes tuntenut ketään, joka olisi sellaiseen kuulunut. Ylioppilaaksi Hyvärinen kirjoitti 1968: hän oli vuosikertaa, josta nousisi nuortaistolaisen liikkeen ydinjoukko.

Lukion jälkeen Hyvärinen suunnisti opiskelemaan Tampereelle…

…Hyväristä viehätti SKP:n taistolaisvähemmistön toiminnassa myös se, että johto tuntui tietävän täsmälleen mitä piti tehdä ja uusille ihmisille annettiin selkeä käsikirjoitus. Hyvärisen tehtävänä oli puolueosastossa toimineiden maolaisten nujertaminen: vanhoista kavereista oli nyt tullut hänen vastustajiaan.

***

Yliopistopolitiikka jäi taistolaisille, mutta muualla maolaiset yrittivät edelleen panna hanttiin. Vahvimmillaan he olivat Vietnam-toiminnassa, joka oli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa satoja tuhansia ihmisiä liikuttanutta joukkotoimintaa.

Maolaiset olivat ottaneet Vietnam-toiminnan ohjelmaansa jo keväällä 1968. Vietnamin FNL-sissiliikkeen aloittaman suuren Tet-hyökkäyksen tunnelmissa joukko maolaisia ja muihin vasemmistosuuntauksiin kuuluneita nuoria perusti Suomen FNL-ryhmän, joka pyrki Vietnamin tukemiseen ilman hajottavia sivupäämääriä.

Maolaisten haltuun vähitellen joutuneet FNL-komiteat järjestivät Vietnam-mielenosoituksia ja -tapahtumia sekä julkaisivat erilaista Vietnam-materiaalia. Tärkeää toimintaa oli rahan kerääminen Etelä-Vietnamin kansalliselle vapautusarmeijalle. FNL-komitean partio päivysti kadulla pari kertaa viikossa. Mukana oli plakaatti, kassi materiaalia ja purkki rahoja varten. Jos rahan tulo tuntui ehtyvän Helsingissä, lähdettiin liikkeelle ja seistiin muutama tunti esimerkiksi Mikkelin torilla. Toiminta jatkui vuosikausia.

Kun taistelu Vietnamissa meni junnaamiseksi, kävi suomalaiselle Vietnam-toiminnalle samoin. FNL-komiteoiden taru loppui ennen 1970-luvun puoliväliä, kun taistolaisten Rauhanpuolustajien Suomi-Vietnam-Seura (SVS) syrjäytti ne. Nimellisesti sekä SVS:llä että FNL-komiteoilla oli yhteinen päämäärä: Vietnamin kansan tukeminen imperialismin vastaisessa taistelussa. Käytännössä yhteistyö jäi muutamiin yhteisiin julkilausumiin. Taistolaisten perustaman ystävyysseuran tarkoituksena oli paitsi kampittaa FNL-komiteoita myös haalia mahdollisimman suuri määrä järjestöjä yhteistyöorganisaatioon. SVS:n ”demokraattisesta” ulkokuoresta oltiin hyvin tarkkoja.

Maolaisten taistelu taistolaisia vastaan alkoi saada surkuhupaisia piirteitä, kun ero järjestöjen vaikutusvallassa kasvoi. Useimmat maolaisaktiivit tilasivat taistolaisten Tiedonantaja-lehteä ja lukivat sitä kuin piru raamattua. Tiedonantaja pullisteli taistolaisten kantoja erilaisiin kysymyksiin esimerkiksi kansainvälisestä politiikasta tai sosiaali- ja koulutuspolitiikasta. Maolaisten tehtäväksi jäi määritellä, miksi taistolaiset olivat kussakin kysymyksessä väärässä.

Maolaisten ja taistolaisten todelliset kiinnostuksen kohteet olivat varsin eriytyneitä. Kun taistolaiset laativat 1970-luvun puolivälissä mustaa kirjaa Todistusaineistoa imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa, tunsi Raimo Laakia samaan aikaan Ushurin joella tapahtuneet Kiinan ja Neuvostoliiton joukkojensiirrot tunti tunnilta ja erilaisten sissitaisteluiden tilanteet maailman eri kolkilla.

Maolaisten näkökulmasta taistolaisten kasvu näytti hurjalta, kun oma kannattajamäärä polki paikallaan. Osittain kyseessä oli taistolaisten itsensä luoma propagandistinen mielikuva, jota pönkitettiin mahtipontisella kielenkäytöllä. Selvää oli kuitenkin, että taistolaiset selättivät maolaiset jo 1970-luvun alkuvuosina.

Jyräys näkyi konkreettisesti esimerkiksi siinä, että taistolaiset onnistuivat tekemään helsinkiläisessä Kansankulttuurin kirjakauppa Punanurkassa aatteellisen puhdistuksen. Kirjakauppa joutui taistolaisten käskystä poistamaan valikoimistaan paitsi maolaisten toimittaman Punakaarti-lehden, myös kaiken Neuvostoliiton aatteellisesta tulkinnasta poikkeavan materiaalin, joksi tulkittiin maolaisten kirjoitusten lisäksi kaikki uusvasemmistolainen ja pasifistinen ”kuona”.

Hegemonian siirtymistä maolaisilta taistolaisille kuvaa sekin, että kun oikeisto käytti maolaisuutta yleisnimenä vasemmistoradikaaleista 1960-luvun lopussa, se korvautui seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa taistolaisuus-termillä. Toisin oli esimerkiksi Ruotsissa, jossa maolaiset hallitsivat Tukholman äärivasemmistoa.

Merkki maolaisten turhautumisesta oli Matti Puolakan vuonna 1973 lanseeraama ”pämppälinja”. Puritaanisen raittiuden hengessä käynnistynyt liike muutti johtajansa mahtikäskyllä linjaa, ja alkoi tavoitella vapautumista ja uusia kannattajia ankaralla ryyppäämisellä. Ainutlaatuisen kokeilun kiihkein vaihe kesti vuoden, jonka jälkeen osa maolaisista selvisi normaalielämään, osa alkoholisoitui.

***

Kun taistolaisuus alkoi kuihtua, myös maolaisuus lähti lopulliseen alamäkeen, sillä viimeisinä vuosinaan se imi energiansa lähinnä taistolaisuuden vastustamisesta. Joillekin liike oli ollut vain sukupolvikapinaa, jossa oleellisia olivat hienot merkit ja makea Mao-lätsä, mutta 1970-luvun loppupuolelle jaksoivat vain todella kovan linjan maolaiset. Irtautuminen Maon opeista, Kiinan linjasta ja Matti Puolakasta ei ollut kivutonta. Moni ajautui vakavaan henkilökohtaiseen kriisiin, jotkut jopa itsemurhaan.

Toiset seurasivat Puolakkaa tämän uusiin hankkeisiin kuten 1980-luvun alussa perustettuun Vaihtoehtoliike Ituun. Puolakka loi aivan oman, psykologiaa ja marxilaisuutta yhdistelleen ”Itu-filosofian”, johon kuului muun muassa jyrkkä porvarillisen moraalin ja kiinteiden parisuhteiden kritiikki.

Raimo Laakia uskalsi ensimmäistä kertaa ottaa itsenäisiä, Kiinan linjasta eroavia kantoja 1970-luvun puolivälissä, kun hän Angolan kysymyksessä päätyi siihen, että molemmat maassa taistelevat sissiliikkeet, Kiinan tukema UNITA ja Neuvostoliiton tukema MPLA, olivat väärässä.

Vuosikymmenen lopulla hän löysi uuden elämän Puolan solidaarisuusliikkeestä. Aluksi hän informoi maolaisia suomalaisten tukiliikkeestä, mutta luopui pikku hiljaa tästäkin yhteydenpidosta. Neljännesvuosisata myöhemmin – vuonna 2005 – Puola palkitsi Laakian valtion kunniamerkillä ja Solidaarisuuden 25-vuotisjuhlamitalilla. Laakia, joka tuoreena ylioppilaana keväällä 1970 oli kieltäytynyt ylioppilaslakista eriarvoisuuden symbolina, otti kunnianosoitukset vastaan, ”koska oli kyse solidaarisuudesta”.

Maolaisuuden jättämää aukkoa Laakia paikkasi Solidaarisuus-liikkeen ohella toimimalla ydinvoimaa vastustaneessa EVY-järjestössä ja Koijärvi-liikkeessä. Innostuipa hän vuosituhannen lopulla vielä eläinoikeusliikkeestäkin. Maolaisvuosien painolastista hän koki olevansa lopullisesti vapaa vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Laakian tapauksessa elinikäisen aktivismin mahdollisti mittava perintö ja sen sijoittaminen osakkeisiin ja kiinteistöihin – Laakian sanoin ”rahan veivaaminen”.

***

Toisin kuin monissa muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa tai Norjassa, maolaisuus jäi Suomessa marginaaliseksi ilmiöksi. Pienuutensa ja salaseuramaisuutensa takia historiantutkimuksellekin varsin hämäräksi jäänyt liike on kiinnostava muista syistä kuin vaikutusvaltansa vuoksi. Suomalaisen poliittisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on kiinnostavaa kysyä, miksi maolaisuus jäi sivurooliin ja taistolaisuus nousi hallitsevaan osaan.

Maolaisten päämääränä oli kerätä riittävä määrä ideologisesti kouliintunutta jäsenistöä oman puolueen perustamiseksi. Vaikka jäseniä rekrytoitiin määrätietoisesti kouluissa ja yliopistoissa, maolaisten aktiivijäsenistö jäi Suomessa 200-300 henkeen eikä puolueen perustamisesta tullut mitään.

Maolaisille tärkeä järjestö oli sen sijaan Suomi-Kiina-Seura, joka oli heidän hallussaan koko 1970-luvun. Maolaiset pyrkivät kasvattamaan seuran jäsenmäärää ja onnistuivat kampanjoillaan nostamaan sen enimmillään jopa 10 000 henkeen. 1970-luvun alussa myös FNL-ryhmät olivat tärkeitä vaikutuskanavia maolaisille.

Maolaisuutta Suomessa tutkineen Pirkko-Liisa Kastarin mukaan kaikki edellytykset liikkeen nousulle olivat olemassa vuosina 1969-1970. Etsikkoaika jäi käyttämättä, koska maolaiset hukkasivat energiansa erilaisiin sisäisiin kähinöihin. On myös mahdollista, että vahva orientoituminen jo olemassa oleviin puolueisiin ja niiden valmiisiin rakenteisiin teki taistolaisista opiskelijoille luontevamman vaihtoehdon.

***

Entä kuinka kävi Koijärvelle? Valtavan julkisen rummutuksen jälkeen valtioneuvostokin työnsi lusikkansa Koijärveen. Valtion varoin suoritettavin pengerryksin pyrittiin turvaamaan sekä paikallisten maanviljelijöiden edut että linnuille riittävä vedenkorkeus. Samalla Koijärvi toimi suojelijoidensa astinlautana vakavasti otettaviksi valtiollisen vallan käyttäjiksi.

Kaikki eivät kuitenkaan tavoitelleet virallista valtaa. Maolaisuudesta tarpeekseen saanut Raimo Laakia oli liittynyt EVY:yn 1980-luvun alussa. Samaa tahtia kuin yleinen ympäristöaktivismi 1980-luvun mittaan hiipui, Laakia aktivoitui uudelleen. Hän pani alulle Kessin metsien suojelukamppailun vuosikymmenen puolivälissä ja päätyi 1988 rakentamaan aivan uutta liikennepoliittista kansalaisjärjestöä, Jalkaliittoa. Sen maalitauluiksi nousivat moottoritiehankkeet, Jyväskylän suurajot ja yksityisautoilu ylipäätään.

Kun Laakia käytti oikeaa kättään Jalkaliiton hankkeisiin, vasemmalla hän pyöritti vuoden verran toiminutta Freoniryhmä Taskupeiliä. Hänestä oli tullut ammattimainen aktivisti, joka kykeni parin kumppanin tuella polkaisemaan pystyyn kampanjan aiheesta kuin aiheesta. Muita eturivin ympäristöaktiiveja olivat muun muassa Risto Isomäki, Thomas Wallgren ja Jacob ”Jaska” Donner – Jörn Donnerin poika ja Kai Donnerin pojanpoika.

Myös Olli Tammilehto, joka oli EVY-aikojen jälkeen…

***

Kun Pohjanmaan tarhaiskujen tekijät – kolme nuorta naista – saatiin kiinni keskellä kesähelteitä ja kovinta uutiskuivuutta, heidän tiedotustilaisuudestaan tuli massiivinen julkisuustapahtuma. Salla Tuomivaara jakoi toimittajille aktivistien laatiman tiedotteen ja ohjasi journalistit istumaan Uudenmaan Nuorten luonnonystävien tiloihin. Aktivistien mediakonsultiksi ryhtynyt, tummaan pukuun ja tyylikkääseen rusettiin sonnustautunut ikiaktivisti Raimo Laakia kutsui alkusanojensa jälkeen tekijät esiin. Kun kukkamekkoihin pukeutuneet nuoret naiset purjehtivat Pauligin huvilan salin poikki, monen toimittajan kielellä pyöri jo sana ”kettutyttö”. Pehmeä pukeutuminen ja Mia Sallin suurta huomiota saavuttanut tätimäinen peruukki olivat vastaus terroristiepäilyihin.

***

Eläinoikeusliike pyrki politisoimaan kaikkein arkisimmat asiat: ruoan ja pukeutumisen. Kun edellisten sukupolvien radikaalit olivat vaatineet oikeutta isänmaalle, työläisille tai naisille, nyt näytti tulleen eläinten vuoro. Eläinoikeusliikkeen voi nähdä myös ympäristöaktivismin neljäntenä aaltona jatkumossa, jossa ensimmäinen nousukausi oli ympäristöajattelun saapuminen Suomeen 1960-luvulla, toinen Koijärvi-liikkeen aika ja kolmas 1980-luvun lopun Kessin ja Talaskankaan tapaisten paikallisten metsäkiistojen kausi.

Eläinoikeuskysymys ei kuitenkaan ollut uuden polven aktivistien ainoa mielenkiinnon kohde. Uusi liikehdintä näytti itse asiassa versovan ituja kaikille mahdollisille yhteiskuntapolitiikan sektoreille…”

Mikko Metsämäki ja Petteri Nisula: AKTIVISTIT, Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006.

(Raimo Laakia 1.3.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

21. Puolakan ajatukset Kansallisarkistossa

Sivuston dokumenteissa 2, 4, 19 ja 20 on kaivattu ystävällisen myötämielistä asennetta Matti Puolakan elämäntyöhön, teorioihin ja kirjoituksiin. Sellainen materiaali, vieläpä runsas ja kiitettävällä huolellisuudella koottu, on olemassa: Matti Puolakan yksityiskokoelma Suomen Kansallisarkistossa.

Kokoelma on luvanvarainen. Kiinnostuneen tulee anoa kirjallisesti lupaa arkistoon tutustumiseen Pia Länsmanilta, joka toimii arkistoa ylläpitävän Uusi historia ry:n yhteyshenkilönä. Anomuksen saatuaan Pia konsultoi Puolakkaa ja vastaa sitten anojalle luvan eväten tai myöntäen. Lupapaperin kanssa kirjoituksiin pääsee tutustumaan Helsingissä Kansallisarkiston lukusalissa, Rauhankatu 17.

Arvioin, että Kansallisarkiston Puolakka-kokoelma ei juurikaan mene päällekkäin muistejamaolaisuudesta.fi -materiaalin kanssa. Aineistot ovat – mahdollisesti optimaalisella tavalla – toisiaan täydentäviä.

(Raimo Laakia 19.2.2017)

17. Julkisen sanan neuvoston langettava päätös

Vihreä Lanka 29/94, 21.7.1994

”Julkisen sanan neuvoston langettava päätös oikeita tietoja, kunnian suojaa ja vastineen julkaisemista koskevassa asiassa.

Kantelijat: Iris Keinänen, Pia Länsman, Matti Puolakka, Niilo Rikula ja Timo Vainio.

Vastaaja: Vihreä Lanka.

Julkisen sanan neuvosto on kantelusta tehnyt langettavan päätöksen Vihreän Langan artikkeleista ”Maolaisten pesänjakajat löysivät paratiisinsa (Nro 38/23.9.93) ja ”Kesä gurun alokkaana” (Nro 40/7.10.93).

Julkisen sanan neuvoston päätös on kokonaisuudessaan seuraava:

Kantelu.

Vihreän Langan numerossa 38/1993 ja 40/1993 käsiteltiin kantelijoiden kulttuuriprojektia Saarenmaalla, heidän liikeyrityksiään ja arvosteltiin heitä henkilökohtaisesti. Kantelijat katsovat, että artikkelit julkaistiin vahingoittamistarkoituksessa ja että artikkelit ovat aiheuttaneet heille huomattavia taloudellisia menetyksiä.

Artikkelit perustuvat heidän mukaansa valheille. Asianosaisia ei ole niitä varten kuultu, puhelinkeskusteluista muokattiin mielivaltaisesti haastatteluja eikä lehti myöntänyt vastineoikeutta.

Kantelijoiden mukaan heidät kuvattiin sotilaalliseksi ryhmäksi, joka on tuonut mafian Saarenmaalle, huijannut ihmisiä ja syyllistynyt taloudellisiin rikoksiin. Yksi kantelijoista nimettiin useiden eri ihmissuhteiden rikkojaksi ja muutenkin kanssaihmisten hyväksikäyttäjäksi. Toista kantelijaa syytettiin vastaavanlaisista asioista, lisäksi häneen iskettiin ilkeämielisiä leimoja.

Lehti ei halunnut tarkistaa lähteenä käyttämänsä ”liikemiehen” taustoja eikä hänen esittämiään väitteitä. Kantelijat kiinnittävät vielä erityistä huomiota siihen, että artikkelikokonaisuudessa syytettiin kantelijoita lakien rikkomisesta ja eestiläisen kulttuurimuiston tuhoamisesta.

Lehti julkaisi numerossaan 40 jatkoartikkelin, vaikka toimittaja tiesi aiempien syytösten perustelemattomuuden, sen, ettei lehti julkaissut vastineita ja sen, että artikkelin väitteet olivat johtaneet yhden henkilön menehtymiseen. Lehti henkilöi artikkelissaan koko kansainvälisen kulttuuriprojektin yhteen ihmiseen. Tätä ihmistä herjaamalla projektille luotiin rikollinen imago. Lehti ei tuonut julki yhtään tosiasiaa tämän ihmisen elämäntyöstä. Hänen kuvansa julkaistiin luvatta. Kantelijat kiinnittivät vielä huomiota tapaan, jolla artikkelissa kommentoitiin ryhmän jäsenen kuolemaa.

Lehden vastaus.

Vihreän Langan entinen päätoimittaja Timo Harakka toteaa, että ensimmäisen juttukokonaisuuden tarkoitus oli kertoa totuudenmukaisesti ja tasapuolisesti suomalaisten yrityshankkeista Saarenmaalla. Jutun kirjoittajat haastattelivat kaikkia olennaisia osapuolia ja toinen kirjoittajista kävi myös paikan päällä. Ryhmän aatteita esiteltiin kritiikin vastapainoksi myös suopeassa valossa.

Pääjuttu lähetettiin yhdelle ryhmän jäsenistä nähtäväksi ja hänen kommenttejaan lisättiin tekstiin. Ryhmästä eronneen RL:n haastattelu lähetettiin kommentoitavaksi ryhmän keskushahmolle, joka ei vastannut soittopyyntöihin. Erään ryhmän jäsenen esittämät argumentit kirjattiin kuitenkin lehteen, hänen pyynnöstään nimettömänä. Jälkimmäinen artikkeli oli selkeästi henkilökohtainen silminnäkijäkuvaus.

Lehti ei leimannut kantelijoiden toimintaa rikolliseksi eikä syytä heitä ”hämäräbisneksen tekijöiksi” tai vastaaviksi. Lehti ei vastaa haastateltuina olevien henkilöiden mielipiteistä.

Lehdelle toimitettiin kolme kirjelmää artikkelien johdosta. Näistä kaksi ensimmäistä oli laadittu sellaisten henkilöiden toimesta, joita ei lainkaan käsitelty artikkelissa. Laatijat ilmoittivat toista kirjelmää jättäessään, että oikeus vastineen laatimiseen on siirretty heille. Mikään näistä kirjelmistä ei ollut julkaisukelpoinen. Kirjelmien laatijat eivät tyytyneet päätoimittajan laatimiin lyhennelmiin ko. kirjoituksista.

Lehti informoi kantelijoita vastineelta vaadittavasta muodosta ja pyrki kohtuullisessa määrin auttamaan kantelijoita tuomaan julki mielipiteitään.

Ratkaisu.

Neuvosto toteaa, että Vihreän Langan numerossa 38/1993 julkaistuun artikkelikokonaisuuteen sisältyi useita ryhmän jäsenten kommentteja ja selvityksiä. Pääartikkelin yhteydessä oli toimittajan ottamia kuvia ryhmän jäsenistä Saarenmaan toimitiloissa. Myös toiseen haastattelujuttuun oli liitetty ryhmän jäsenen kommentti, missä tämä kiisti haastattelussa esitetyt väitteet. Neuvosto toteaa, että kantelijoilla on ainakin jossain määrin ollut mahdollisuus selvittää näkökantojaan jo itse artikkelissa.

Kyseinen, numerossa 38 julkaistu artikkelikokonaisuus oli sävyltään poikkeuksellisen kärkevä. Kokonaisuus sisälsi kantelijoihin kohdistuneita vakavia väitteitä, jotka olivat omiaan saattamaan heidän toimintansa arveluttavaan valoon. Kahdesta ryhmään kriittisesti suhtautuvasta haastatellusta oli tehty omat juttunsa. Näissä jutuissa esitettiin väitteitä siitä, kuinka ryhmän jäsenet käyttivät ihmisiä taloudellisesti hyväkseen. Lisäksi niissä kerrottiin muista taloudellisista epäselvyyksistä sekä psykologisesta painostuksesta. Juttujen perusteella väitteet perustuivat toisaalta haastateltujen omiin kokemuksiin, toisaalta vahvistamatta jääneisiin kuulopuheisiin.

Neuvosto ei havainnut, että artikkelikokonaisuudessa olisi syytetty ryhmän jäseniä kulttuuriprojektin rahoittamisesta rikollisin keinoin tai eestiläiskirjailijan kotitalon tuhoamisesta. Myöskään ryhmän keskushahmon valokuvan julkaisemista ei voida pitää hyvän journalistisen tavan vastaisena. Toisaalta kokonaisuuteen sisältyi erityisesti tähän keskushahmoon kohdistuneita luonnehdintoja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia koskevia väitteitä, jotka olivat omiaan loukkaamaan häntä henkilökohtaisesti. Se, että kyseessä olivat lähinnä haastateltavien esittämät kannanotot, ei oikeuttanut lehteä julkaisemaan näitä loukkaavalla tavalla esitettyjä luonnehdintoja.

Vihreän Langan numerossa 40 julkaiseman artikkelin otsikkona oli ”Kesä gurun alokkaana”. Toimittaja kertoi siinä kokemuksiaan Saarenmaalla ja Helsingissä. Artikkeli keskittyi melko pitkälti ryhmän keskushahmon käyttäytymiseen ja henkilöön. Artikkelissa esitetyt luonnehdinnat ja kuvaukset olivat neuvoston mielestä häntä henkilökohtaisesti loukkaavia.

Artikkelit suuntautuivat suhteellisen pieneen ryhmään. Tämän vuoksi kaikkia niitä lehdelle toimitettuja kirjelmiä, joiden laatija tiedettiin ryhmän jäseneksi, olisi tullut kohdella vastineina. Samalla neuvosto toteaa, että nämä kirjoitukset olivat sellaisenaan julkaisukelvottomia. Kirjoitusten sanavalinnat ja sisältö olivat sellaisia, että niiden pohjalta ei enempiä jatkoneuvotteluja voitu käydä. Vastineiksi tarkoitettujen kirjoitusten julkaisematta jättäminen ei näin ollen johda huomautuksen antamiseen.

Neuvosto totesi edellä, että artikkeleihin sisältyi henkilökohtaisesti loukkaavia luonnehdintoja ja väitteitä. Tältä osin neuvosto antaa Vihreälle Langalle huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.

 

6. Raimo Laakian kirje Olli Santavuorelle 18.1.2005

http://www.santavuori.com/Muistelmat.html

Olli Santavuori kysyi kerran, miten irtautumiseni Matti Puolakasta tapahtui. Vastasin sähköpostilla, mutta osaamattomuuttani teksti katosi bittiavaruuteen. Muutaman viikon päästä kirjoitin uudelleen. Se säilyi.

Olli Santavuori on porilainen psykologi ja kirjailija, joka on julkaissut useita teoksia. ”Kehitys vai kumous” pamfletti  isänsä Martti Santavuoren kanssa, Karisto 1970. ”Anttooran elämää ja ihmisiä” Porin saariston paikallishistoriaa pikkusiskonsa Heli Santavuoren kanssa, Painokimara 1991. ”Filosofian kirja”, netissä. ”Metafysiikan kirja”, netissä. ”Psykoterapian kirja”, netissä. ”Poliittiset muistelmani”, netissä. Matkakertomuksia Espanjasta ja Etelämereltä, scifinovelli matkasta Alfa Kentauriin, netissä.

Olli toimi vuosina 1970-71 Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana. Muistan, miten häntä kehuttiin: Olli on selkeä ja niukkasanainen, se on marxilaista, Puolakka sanoi.

Yksi nettikirjoista ”Maolaisuus sisältäpäin 1969-74” esittelee laajahkosti Ollin havaintoja maolaisuudesta. Netin osassa ”Vieraskirja” on arvokasta keskustelua. Osin keskusteluasetelma on sydäntä raastava.

Maolaisuutta koskevat keskustelupuheenvuorot Ollin vieraskirjassa ovat numero

47   (Heli Santavuori 3.11.2008),

48   (Olli Santavuori 6.11.2008),

49   (O.S. 9.11.2008),

50   (O.S. 11.11.2008),

51   (H.S. 11.11.2008),

52   (O.S.11.11.2008),

53   (O.S. 26.11.2008),

54   (O.S. 4.12.2008),

116   (Vesa Keskisarja 26.3.2012),

118   (O.S. 1.5.2012),

127   (H.S. 19.7.2013),

128   (O.S. 20.7.2013),

132   (O.S. 26.2.2014)

www.santavuori.com/Muistelmat.html

Tämän kirjeeni Olli julkaisi hieman lyhenneltynä nettikirjansa liitteenä, tosin vasta viiden vuoden päästä 9.1.2010.

Kirjeeni kokonaisuudessaan:

”18.1.2005 Irtautuminen Matti Puolakasta. Vastausta Olli Santavuoren kysymykseen.

Kun luin muistelmiesi maolaisosion, ajattelin, että on kovin hyvä, että ilmaantuu muistelmia. Kovin monia ei liene vielä olemassa. Yksi väitöskirja (Hämeen Sanomien toimittajalta, akateeminen, ei ollut itse maolainen), julkaisuluettelo tamperelaiselta maolaiselta (jossa kannanotot erittäin varovaisia), mainintoja Bonsdorffin ja Tarvaisen kirjoissa, jokin itsetilitys Bjarne Nitovuorelta (en ole tekstiä nähnyt enkä ole aivan varma, onko sitä olemassakaan), joitain kirjoituksia mediassa (ainakin Kari Koskelalta, haastattelupohjaisia tekstejä minulta). Tiedätkö muita?

Kun vanhoja maolaisia tapaa, usein puhutaan siitä, miten perustaa arkisto, jota Matti Puolakka ei xxx… (käsittelen arkistojen suojaamista) …xxx riittää loputtomiin. Netti olisi ehkä sittenkin varmin paikka luoda meidän historia, moni-ilmeinen ja monen ihmisen tekemä – vastakohtana Matin lopullisille totuuksille.

Itse teen remonttia ja hoidan 3-vuotiasta poikaani, joten aivan näinä aikoina en suuresti voi keskittyä muistelemiseen. Mutta talo ja tila alkaa olla yhä valmiimpi ja poika vanhempi, joten lopulta aikaa tulee. Ajattelen, että yhtä sun toista lopulta kirjoitan, vaikka mahdollisesti en kovin laajaan julkisuuteen.

Miten irtautuminen Matti Puolakasta tapahtui?

Suomi-Kiina Seurasta lähdön (tosiasiassa 1975, vaikka nimeni roikkui vielä joitain aikoja päätoimittajalistassa) jälkeen työskentelin Nokian kaapelitehtaalla, Meilahden lääketieteellisillä laitoksilla, free-lance kirjoittajana melkein kaikissa Suomen lehdissä, Puola-Solidaarisuus yhdistyksessä, evyssä, lukuisissa ympäristöprojekteissa, alkuvihreydessä, ehdinpä mukaan vielä eläinoikeusliikkeeseenkin ennen kuin sisäinen vaatimukseni ”pienestä elämästä” kasvoi riittävän suureksi ja vetäydyin tänne Sipoon korpeen. Alussa olin erinomaisen maolainen, lopussa pidin maolaisuutta yhtenä lahkona.

Selvän käännekohdan määritteleminen lienee mahdotonta. Se oli aivomatka, jana. Tuon matkan varrella näki elämän, yhteiskunnan, ihmisyksilöiden monta kirjoa, ja havahtui silloin tällöin, että todellisuus on laajempi ja monempi kuin Matti Puolakan ghetto. Matti Puolakan kaltaisia guruja maailmassa on varmaankin muutama tuhat, kukin on luonut pienehkön ryhmän, jota aluksi pitää koossa karismallaan, sitten vuosien varrella tulee muita koossapitämiskeinoja – jotka eivät kestä päivänvaloa. Ryhmästä tulee gurulle taloudellinen ja henkinen välttämättömyys, ryhmäläiset mätänevät vuosien mittaan, kun itsenäiset ihmiset linkoutuvat ulos ja jäljelle jäävät ”isän etsijät”. Niin kauan kun ryhmä vetää puoleensa uusia ihmisiä, jonkinlainen dynaamisuus säilyy. Kun uusia ei enää tule, juttu muuttuu niin kauheaksi, että se on jo humoristista.

Konkreettinen irtautumistapaus sattui 1986. Oliko silloin kevät vai syksy? Puolakka oli koonnut ihmisiä ”yleiskokoukseen” tai ”luennolle” Otaniemen omakotitaloon. Paikalla oli ehkä 30 ihmistä. Matti puhui monologia. Juuri kukaan muu ei puhunut. Tunnelma oli tyypillisen raskas, harmaa, murheellinen, sanoisinko lyijyinen. Ilmapiirin erilaisuus tuolloin kohtuullisissa voimissaan olleeseen ympäristöliikkeeseen oli aivan käsinkosketeltava. Tuo draivi, joka oli ollut punaisten lauantaiden aikoihin 1968, draivi, joka pulpahti uudelleen Suomeen alkuvihreydessä Koijärvellä, ja kolmannen kerran kettutyttöjen ja -poikien esiinjuoksussa (marssi-sanaa ei voi tässä yhteydessä käyttää) 1995, tuo draivi oli Puolakan piirin  niin täydellisesti jättänyt kuin jättää voi.

Siinä istuin jollakin sohvan puolikkaalla kuuntelemassa. Sitten Matti alkoi puhua Nallesta (Lea Ulmanen), joka oli ollut jonkin aikaa hänen sänkykaverinsa. Matin mukaan Nalle oli kohdellut häntä niin ja niin väärin. Niinpä niin.

Ajattelin, että Matilla ei ole suhteellisuuden tajua. Tunsin Nallen hyvin ja tiesin, kuinka erilainen ihminen hän on Mattiin tai minuun verrattuna. Alkeellinenkin suhteellisuuden taju ja oikeudentunto edellyttää, että Nalle saa haukkua Matin mennen tullen, mutta Matti ei saa yleisön edessä ryhtyä repostelemaan Nallea. Ryhtyessään tuohon Matti käyttää murskausvoimaa, jonka käyttö on ihmisten kesken jo aikoja sitten kielletty. Muun muassa tässä näkyy lahkolaisuus.

Heti tuli mieleen Toinin murskaus, jonka Matti johti joskus 1972 tai niillä main. Siitä lähtien (ja sitä ennenkin) noita ”noitavainoja” on käyty. Kohteena on yhtä hyvin sänkykaveri kuin ”revisionistinen toveri”, pohja on kommunistisen liikkeen loputtomissa linjataisteluissa, siinä, että SKP:n maanalaisella kaudella erimielisyydet muuttuivat hyvin henkilökohtaisiksi, Matti imi tuon käyttäytymismallin jollain lailla isänsä ja äitinsä maailmasta, jotka kävivät eroamisprosessia ja isä halusi viedä asian SKP:n keskuskomitean käsiteltäväksi. Kiinan näkyvät ja kiihkeät linjataistelut varmasti kovin kannustivat Mattia ”noitavainoiluun”.

Kun Toinin murskaus noin vuonna 1972 tapahtui, minun ja muiden vika oli, että annoimme sen tapahtua. Meidän olisi pitänyt nousta vastarintaan. Osa maolaisista meni mukaan, mutta silmiinpistävä määrä oli kuitenkin hiljaa. Osa meistä pyyteli kapakassa Toinilta anteeksi tai osoitti muuta ystävällisyyttä Toinia kohtaan.

Kai minussa on aina ollut vähän teatraalisuuden taipumusta. Itsestään selvää oli, että jos olisin kommentoinut Matin asiaväitteitä Nallesta, olisin mennyt täysin asian ohi, niinpä töksäytin suunnilleen ”Nallehan on kaunis tyttö, ei häntä pidä haukkua”. Tilaisuuden jälkeen kävelin sitten Hannu Salvin kanssa Kuusisaareen päin ja Hannu oli huolissaan: ”mitenkähän tässä nyt käy?”

Seuraavana päivänä Matti soitti ja koetti tapansa mukaan jotenkin mielistellä. Sanoin, että ”pidän puolen vuoden loman Matti Puolakasta”.

Kun puoli vuotta oli kulunut, ei tehnyt yhtään mieli palata Matin monologeja kuuntelemaan. Välissä oli ollut joitain yrityksiä tehdä minusta jonkinlainen ulkojäsen. Minun sisäisen elämäni kannalta merkittävin tapahtuma noina aikoina oli Pia Länsmanin lopullinen irtiotto minusta. Olin tuntenut hänet kymmenkunta vuotta, koin hänet sydänystäväkseni. Vikat vuodet olivat olleet kulkua kahteen suuntaan: hän kulki yhä tiukemmin Mattiin kiinni, minä Matista poispäin. Sydänystävyyden täysi katkaisu oli konkreettisesti aika dramaattinen tapahtuma ja hän siinä yhteydessä kertoi saaneensa tukea Matilta ja Iiris Keinäseltä.

Pian irtiotto vaivasi minua kauan. Varmaankin on tämän tarkastelun ulkopuolella, mikä siinä oli oikein tai väärin kenenkin taholta, jos kenenkään, jos oikein tai väärin ollenkaan. Mutta kovin se vaivasi. Oli vapauttavaa ja onnellista tuntea olevansa irti Matista, mutta surullista olla irti Piasta.

Kului vuosia. Silloin tällöin joku tuli kadulla vastaan ja kertoi yhden tai toisen käden kuulumisia. Puolakassa vielä kiinni olevia koetin aina kehottaa toimimaan myös jossain muissa liikkeissä. Ajattelin, että maailman kohtaaminen avartaa. Kehotuksillani ei varmaankaan ollut vaikutusta. Mutta kansalaisliiketoiminnassa asia näkyi selvästi: ne, jotka olivat tiukasti kiinni Puolakassa, eivät tehneet mitään missään muualla; jotkut niistä, joiden liekanaru oli pitempi tai jo katkennut, tekivät sentään jotain.

Koska olin teini-iästä lähtien jollain lailla profiloitunut julkisuudessa, toimittajat soittelivat silloin tällöin kysyäksensä maolaisuudesta. Otin tavakseni vastata rehellisesti ymmärrykseni mukaan.

1990-luvun alussa sattui, että Vihreä Lanka soitti (olin silloin Malmilla yksityisenä lastenhoitajana) ja kyseli Puolakasta ja hänen Viron bisneksistään. Keskustelu kesti noin tunnin ja koin sen häiritsevän hoivatyötä. Lanka palasi myöhemmin aiheeseen ja annoin tietämiäni tietoja. Lanka oli innostunut aiheesta kahden naisen aloitteesta. Naisten rooli oli ollut se tavallinen: ainakin toisella sänkykaveruus Matin kanssa, hetken elämä Matin vierellä ja sitten päätteeksi ”noitavaino”, siinä ohessa ehtivät nähdä Viron bisneksen kummallisuuksia.

Vihreässä Langassa ilmestyi muutaman jutun sarja, niitä lainattiin virolaisissa lehdissä ja taisivat virolaiset tehdä jotain omiakin selvityksiä. Jutuista kävi ilmi Puolakan lahkolaisuus höystettynä human interest         -sekoilulla. Puolakan lähellä tuolloin olleet sanoivat myöhemmin, että kirjoittelu täysin tuhosi suurisuuntaiset bisnesmahdollisuudet Virossa. Lienee mahdollista, mutta olen kyllä varma, että Puolakka olisi tuhonnut ne muutenkin. Puolakan elämäntapa ja bisneksenteko kun ovat ihan eri planeetoilta.

Kun yksi Vihreän Langan juttu oli ilmestynyt ja toinen oli painossa, jutun kirjoittaja Tertia Suolahti soitti minulle ja pyysi pikaisesti tulemaan kapakkaan Helsingin keskustaan. Tertian olin tuntenut jotenkuten vuosia, näinä viikkoina jutunteon aikana olin oppinut tuntemaan häntä enemmän.

Menin. Kapakassa istuivat pyöreässä pöydässä Tertian seurassa Matti Puolakka, Jaska Muilu, Markku Aro, Pertsa Koskela, oliko Sinikka Littu, oliko joku muu, Heli ei vissiin ollut läsnä. Matti oli vahvasti humalassa ja joidenkin psyykepillereiden vaikutuksen alainen. Tertia oli vahvasti humaltumassa. Muut olivat jonkin verran selvempiä. Muilu ja Aronpoika olivat jonkinlaisia adjutantteja, istuivat Matin molemmilla puolilla ja koettivat jotenkin hänestä pitää huolta. Tunnelma oli täysin maassa. Matti hoki ”tämä on murha”, ”tämä on murha”, ”kohta Pia tulee”, ”onko Pialle soitettu”, ”Pia tulee tunnin päästä”. Muut olivat hiljaa, selvästikin puhuminen joko sovitusti tai luonnostaan kuului Matille.

Istuin ehkä vajaan tunnin. Ihmettelin mielessäni – ja ihmettelen vieläkin – onko tämä näytös vai totta? Ihmisten humalatila syveni, sain Tertian suostumaan lähtöön ja vein hänet kotiin. Matti ja esikunta jäivät pöytään painumaan sekavaan kasaan.

Muutamat päivät ennen tuota olivat olleet Matilta ja esikunnalta hektistä yritystä painostaa Vihreä Lanka ja Tertia vetämään kirjoitukset pois, mm. Aronpoika ja ”uusi” Tampereelta lähtöisin ollut kaveri olivat useassa tuntien pituisessa jaksossa yrittäneet tunkeutua Tertian asuntoon. Osan tuosta ajasta olin Tertian seurassa. Toimitukseen he olivat tunkeutuneet ja Timo Harakka oli joutunut heittämään heidät aidon fyysisesti ulos.

Muutamana vuonna tuon jälkeen sattui joitain mainitsemisen arvoisia sattumuksia.

Menin aika myöhään yöllä Kalliossa Roskapankkiin juomaan kaljan. Meno oli villi niin kuin aina. Istumapaikkoja ei ollut, seisoskelin television edessä. Yhtäkkiä Matti Puolakka seisoi edessäni ja heristi kättään ”murhaaja!” hän pontevasti julisti. Hän oli aika skarppi ja hyvässä kunnossa. ”Olet tappanut Hanskin!” Ihmettelin hänelle, että vastahan Hanski tuli elävänä kadulla vastaan. Sanoin, että ”sun pitäis mennä hoitoon”.

Joidenkin viikkojen päästä sain vahvistuksen, että Hannu Salvi oli todella kuollut. Sairaskohtaukseen, yksin, sitä ennen Matti oli ajanut hänet pois Virosta ”noitavainolla”. Hannu, jos kuka, oli hyvin lojaali Matille. Mutta sekään ei pelastanut häntä Matin psykotekniikalta: vedetään lähelle, työnnetään kauas, vedetään lähelle, työnnetään kauas.

Paljon samantapaista oli Tomas Brunilan kohtalossa.

Kerran keskipäivällä Porthanian lähettyvillä Iiris Keinänen, Matin tuolloinen oikea käsi, tuli kadulla vastaan ja oikein keskittyi katsomaan minua murhaavasti, siis todella niin että se tuntui. Heti tuli mieleen joku Matin ja Iiriksen luento tai teksti, jossa he puhuivat, miten ihmisen voi katsoa hengiltä.

Eipä se pelastanut Iiristä. Hän riitaantui Matin kanssa ja kuoli sairaskohtaukseen sen jälkeen.

Iiriksen kuoliaaksi katsomisen jälkeen aloin laskeskella, montako ennenaikaista kuolemaa maolaisjoukossa tapahtui. Pääsin johonkin kahteenkymmeneen. Suhteellinen osuus on hurjan suuri, kun meitä oli kriteereistä riippuen sata tai kaksisataa. Ja kaikki kuolemat alle viisikymppisinä. Joku lääketieteen tilastoja tunteva voi kertoa, kuinka moninkertainen kuolemanriski on verrattuna normaaliväestöön. Veikkaan että kymmenkertainen.

Joskus 1990-luvun puoliväliä lähestyttäessä sain käsiini mainoksen, että Puolakka pitää luentotilaisuuden Rikhardinkadun kirjastossa. Tilaisuuden oli määrä olla jotain sen tapaista kuin ”kauden avaus” tai ”uusien tutustuminen” tms.

Menin. Työnsin pyörääni ylös Korkeavuorenkatua ja näin silmäkulmastani, miten Matti ja Heli kulkivat samaan suuntaan toisella puolen katua. Havaitsin heidät ensin. Hetken päästä Matti näki minut, elehti Helille, hidastivat kulkua ja vetäytyivät sivulle. Ikään kuin elokuvassa ”annetaan sen mennä ohi, ettei se huomaa meitä”. Työnsin pyörääni vakaasti eteenpäin, ohi kirjaston, aina vaan. Hetken päästä laskin Korkeavuorenkatua alas ja menin tilaisuuteen, noin viisi minuuttia myöhässä.

Paikalla oli alle 10 ihmistä: Matti, Heli, Aro, Littu, oliko Pertsa Koskela, yhtään uutta ei ollut. Matti puhui ja meni jotenkin sekaisin kun tulin paikalle. Hän hyppi aiheesta toiseen eikä saanut mistään otetta. Ja taas hän koetti mielistellä. Humalassa eivät olleet, tunnelma oli vakaasti murheellinen. Istuin puolisen tuntia, kiitin saamastani informaatiosta ja läksin.

Helpottunut johtopäätökseni oli, että uusien rekrytointi ei Matilta enää onnistu. Nuorison kulttuuri on niin erilainen, että karisma ei enää pure. Olin ajatellut jotenkin niin, että jos uusia pystytään rekrytoimaan Matin lumopiiriin, heitä tulisi jotenkin varoittaa ”noitavainoista” ja kuolemista. Päätin jatkaa jonkinasteista silmälläpitoa, mutta pidättäytyä aktiivisista toimista.

Ajattelen, että olemme jonkin verran syyllisiä xxx, kun aikoinaan autoimme Matin lentoon. Voimme koettaa ehkäistä uusien kohdalla tuon kohtalon. Vanhojen, Mattia edelleen tukevien kohdalla, emme paljoa voi, eikä kai tarvitsekaan, koska itsesyyllisyys on niin suuri. Tästä kuitenkin seuraa jonkinasteinen velvollisuus Matin silmälläpitoon.

Omalta osaltamme varmaan on järkevää kirjoittaa tilitys ja historia: näin elimme, ei se hassumpaa elämää ollut, onneksi emme onnistuneet vallankumouksessamme. Vähän ymmälle historia jää, ja niin on hyvä. Me laskeudumme pysäkille ja juna jatkaa matkaa. Tulevat kansanliikkeet, joilla parhaimmillaankaan voi olla vain vähäinen tieto meistä, vievät maailmaa eteenpäin.

Joskus 1980-luvulla vitsailin jollekin, että jos Puolakka pääsee poliittiseen valtaan, minun on paettava Tukholmaan järjestämään vastarintaa. Oli helppo vitsailla, koska valta oli ulottumattomissa. Mutta pienryhmän sisällä Puolakka toteutti ehdottoman valtansa huonoin seurauksin. Voimme lohduttautua sillä xxx…

Tämä tällä erää. Jatketaan harjoituksia! Raimo Laakia.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

5. Uusi historia ry:n kirje yleisradion toimittajalle 7.6.2016

Samat huomiot viha- ja huoltoasemapuheesta kuin dokumentissa 4. Esiintyy. Ei niin paha, koska kohdistuvat julkaisijaan eli minuun. Ensi kerran kirjeen julkaisi Heli Santavuori omilla sivuillaan kesällä 2016.

Uusi historia ry on vuonna 2010 perustettu yhdistys, jonka hallituksen muodostavat yhdistysrekisterin mukaan Sinikka Littu (puheenjohtaja), Pia Länsman ja Timo Vainio.

Vaatinee jonkun verran aivoakrobatiaa yhdistää kirjeen ilmaisut ja ”tiedot” yhdistyksen tarkoituspykälään, joka alkaa ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua ja tutkimusta sekä tästä näkökulmasta seurata esihistorian, historiallisen ajan ja filosofian historian uusinta tutkimusta…”

Kirjeen teksti kokonaisuudessaan:

”Alla toimittaja Häkkiselle lähettämäni kirje muutamaa tuntia ennen Raimo Laakian haastattelun lähetystä. Sen johdosta Perttu Häkkinen ehdotti meille omaa haastattelua, joka on kuunneltavissa yo. linkistä. On totta myös, että viivyttelimme vastausta alkuperäiseen haastattelupyyntöön. Syyt selviävät tästä kirjeestä:

Toimittaja Häkkinen kertoi eilen puhelimessa minulle, että ohjelmassa on 40 minuutin haastattelu Raimo Laakiasta. Tämä oli minulle täydellinen yllätys. Sitten toimittaja esitti sähköpostilla toisen käden tietona joitakin Laakian väitteitä, mutta en saanut kuunnella Laakian haastattelua. Niihin piti vastata sähköpostilla aamulla kahdeksaan mennessä. Tämä ei ole mitään reilua vastineoikeutta.

Venäjän tiedustelupalvelun edustajat ovat ilmoittaneet että jos julkaisemme tietomme suomettamisesta, Matti Puolakka, ja mahdollisesti myös minut sekä Pertti Koskela tapetaan. Raimo Laakia tietää tämän. Ilmoitimme tästä myös toimittajalle.

Laakia on historian väärentäjä. Hänen parjaustensa pyrkimyksenä on estää suomettumisen pahimpien ja tärkeimpien tosiasioiden julkitulo Suomessa. Hän osallistuu aktiivisti Venäjän uudentyyppiseen sotaan Suomea vastaan. Hän on täysin verrattavissa Johan Bäckmaniin ja Jon Hellevigiin.

MLR 70-luvulla ja vaihtoehtoliike Itu 80-luvulla olivat ainoat, jotka kertoivat totuuden suomettumisesta. Niille kuuluu kunniapaikka Suomen lähihistoriassa. Ne olivat länsimaissa viisain, uudistumiskykyisin ja keskustelukulttuuriltaan demokraattisin nuorisoliike. Ei mitään poliittista liikettä tai filosofista ajattelijaa ole sotien jälkeisessä Suomessa parjattu niin törkeästi kuin 70-luvun MLR:ää, 80-luvun Itua ja 90-luvun Saarenmaaprojektia ja Matti Puolakkaa.

Raimo Laakia oli päätekijä siinä väkivaltaisessa ja rikollisessa kampanjassa, jonka avulla tuhottiin filosofinen kulttuuriprojektimme Saarenmaalla. Projektin tarkoituksena oli organisoida tutkimusta ja keskustelua suomettumisesta, kommunistisen maailmanliikkeen noususta ja tuhosta sekä ihmiskunnan tien kokonaisuudesta.

Työn viimeisteli saarenmaalainen tuomioistuin kaikkien aikojen näytösoikeudenkäynnissä. Tuossa prosessissa myös kuoli muusikko Jorma Vastelin. Iris Keinänen ajettiin mielisairauteen ja kuolemaan. Raimo Laakialla on verta käsissään.

Raimo Laakia ja veljeni Olli Santavuori edustivat 70-luvulla dogmaattista suuntausta. Matti Puolakan filosofian ydin syntyi juuri heidän suhtautumistapojensa ja ”maolaisten” mielipiteiden arvostelun kautta. Tästä on kirjallisia dokumentteja. Raimo Laakia tietää sen, että Matti Puolakan filosofia on tärkeä koko ihmiskunnalle. Hän on julkisuudessa sen todennut. Mitä tulee Laakian henkilökohtaisiin motiiveihin, niin syynä on sairaudeksi kehittynyt kateus Matti Puolakkaa kohtaan.

Mikäli Laakia nyt pakottaa meidät tulemaan julkisuuteen tietoinemme, teemme sen henkemme uhalla. Avaamme nettisivut otsikolla ”Suomi tarvitsee totuuskomission – myös EU tarvitsee totuuskomission”. Siellä käsitellään paitsi Suomen lähihistoriaa, EU:ta ja ihmiskunnan nykytilaa, niin myös 1900-lukua sekä sitä, miten Homo-suvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkunut historia muodostaa kokonaisuuden.

Kirjoitamme kahdella tavalla ihmiskunnalle uutta historiaa: toisaalta käytännöllistä historiaa ja toisaalta filosofian eli ihmiskunnan itsetuntemuksen historiaa.

Kaikki jotka vastustavat Raimo Laakian ja MV-lehden keskustelutapaa ovat tervetulleita sinne keskustelemaan. Raimo Laakian valheet käsitellään kohta kohdalta ja hän saa tulla kommentoimaan.

Uusi historia ry:n puolesta Heli Santavuori.”

(Raimo Laakia 21.12.2016)

 

 

2. Radio 14.6.2016

http://areena.yle.fi/1-3484129 Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa 14.6.2016 Heli Santavuori, Pertti Koskela ja Pia Länsman kertovat maolaisuudesta. ”Itun outo saaga, osa 2 (55 min).” areena.yle.fi/1-3484129

Areenan arkistosta kuuluva ohjelma on hieman lyhennetty siitä, mitä tuli ulos radiosta ekalla kerralla. Ainakin kolmikon hihittely slogaanin ”missä Laakia, siellä ongelma” ympärillä on ylen toimesta leikattu pois.

Perttu Häkkisen tuoteseloste:

”Vaihtoehtoliikkeen outo saaga jatkuu. Liikkeen aktiiveista Heli Santavuori, Pia Länsman ja Pertti Koskela ovat vieraina. Miksi he kutsuvat itseään nykyään puolakkalaisiksi ja miksi he pitävät itseään Suomen sankareina? Entä, miksi Itu aiheuttaa yhä suuria intohimoja ja ristiriitoja?”