Kategoria: Yleinen

57. Poimintoja Olli Santavuoren kirjoituksista

www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

Psykologi ja kirjailija Olli Santavuori toimi noin vuoden verran Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana 1970-1971. Nämä muistelmansa hän kirjoitti 2000-luvun alkuvuosina. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, jota olen jonkin verran selostanut dokumentissa 6. Kirjoittamistaan hän myös edelleen jatkaa.

Olen poiminut tuotannosta otteita. Valikoiminen on vaikeaa, koska se on yksilöllistä ja aina jää jotain poimimatta. Olisi tärkeää, että netin lisäksi tekstit kokonaisuudessaan talletettaisiin paperisina johonkin arkistoon, jotta ne löytyisivät vielä vuosikymmentenkin päästä.

Väliotsikot ovat minun.

 

Liberaalista sosialistiksi ajan ilmapiirissä

”…Opinnot aloitin -67 armeijan jälkeen ja ateismin lisäksi minusta silloisessa 60-luvun yliopistoilmapiirissä tuli tietysti ensin pasifisti, sitten anarkisti ja sitten sosialisti (sama kehityskaari on historiassa nähtävissä useilla vallankumouksellisilla intellektuelleilla), sosialistina ensin uusvasemmistolainen, sitten marxilainen, sitten marxilais-leniniläinen, maolainen. Tähän viimeiseen kääntymiseen vaikutti mm Matti Puolakan ”Punakaarti”-lehti ja Jarmo Lavilan kirjoitukset Ylioppilaslehdessä. Nämähän olivat Suomen maolaisten päälliköt, joihin sitten myöhemmin tutustuin läheisesti…”

”…Psykologian opiskelu oli kiehtovaa. Ensimmäisenä vuonna melkein säpsähdin luennoilla aina jo sanasta psykologia. Menestyin mainiosti. Professori Viitamäki ei oikein hyväksynyt minua kliiniseksi psykologiksi vaan olisi halunnut että luen ammatinvalintapsykologiaa. Opiskelukavereistani ei monestakaan tullut radikaaleja eikä poliittisesti aktiiveja, he ovat luoneet loistavia uria yliopistomaailmassa. Luentolakon silti teimme, ja perustimme kriittiset ryhmät Vanhan valtauksen jälkeen, mistä jäljempänä.

Filosofian puolella oli toisin. Perustimme filosofian opiskelijoiden yhdistyksen Dilemma ry:n ja siellä oli siihen aikaan monia nykyisiä professoreita ym. Alkuvaiheessa Terho Pursiainen oli puheenjohtajana ja minä sihteerinä. Ilkka Niiniluoto oli johtokunnan jäsen. Meillä oli miellyttäviä kokouksia Vanhan kellarissa, jossa Terho Pursiainen seurueen päällikkönä mm aina osasi elegantisti ja huumorilla huomioida tarjoilijattaret. Järjestöasioiden lisäksi keskustelimme usein syvällisesti filosofiasta ja politiikasta, siellä oli paljon teologian opiskelijoita ja he olivat filosofisissa keskusteluissa täysin mukana niin kuin muutkin. Sieltä olisi minulle jäänyt paljon merkittäviä ystävyyssuhteita ja yhteiskunnallisia suhteita, mutta avioliittoon meno vieroitti minut näistä ystävistä käytännössä. Maolainen en vielä tähän aikaan ollut. Tiedonantajalaisia ei näistä ystävistä ilmeisesti monestakaan tullut, vaikka useimmat olivat jossain määrin 60-luvun radikaaleja…”

 

Vanhan valtaus ja kriittiset työryhmät 1968

”…Opiskelijaliikkeen huippuhetki 60-luvulla oli Vanhan valtaus. Sen taustoista ja tapahtumista on kirjoitettu niin paljon, että niitä on turha toistaa. Omat kokemukseni täydentävät näitä tietoja.

Ennen valtausta sitä suunniteltiin monissa pienissä ryhmissä. Itse keskustelin erään opiskelukaverini kanssa, joka ei ehkä halua nimeään mainittavan tässä yhteydessä, ja olimme sitä mieltä, että sinne pitäisi mennä ja asia toteuttaa, kun kuulimme että suuri osa aloitteentekijöistä ja suunnittelijoista oli empivällä kannalla ja perääntymässä.

Itse tapahtuman alku minulta jäi näkemättä kun olin kotona flunssassa. Kun empivän porukan innokkaimmat ja rohkeimmat olivat uskaltaneet suorittaa valtauksen, väkeä tulvi paikalle joukkomitassa ja hieno happening alkoi. Sitten tapahtui jotakin yllättävää ja aina vastaavanlaisissa tilanteissa historiassa toistuvaa: kaikki puolueiden nuoret julkkikset, jotka millään tavoin eivät olleet olleet mukana valtauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa – osa heistä, erityisesti sosialidemokraateista, kyllä oli mukana – yrittivät varastaa koko shown, pitivät alustuksia ja kertoivat mielipiteitään saadakseen kannatusta.

Tapahtuma eteni kuitenkin monen päivän loputtomiksi mutta kiinnostaviksi keskusteluiksi ja lähdettiin levittämään luentolakkoa, ja lopulta päätettiin perustaa kriittisiä ryhmiä (vaihtoehto oli marxilaisia opintoryhmiä) joka oppialalle yliopistoon. Tässä vaiheessa minäkin olin jo mukana.

Satakunnan Kansassa oli kuva juhlasalista kun väkeä oli paljon ja savua nousi väen keskeltä. Kuvatekstissä luki: ”Vanhan valtaajat huvittelivat savupommeilla”. Todellisuudessa tilanne oli vakava: joku heitti savupommin keskelle  täyteen ahtautunutta juhlasalia ja vain vaivoin puheenjohtajisto sai paniikin estetyksi huutamalla ohjaavia iskulauseita ”pysykää paikallanne” jne. Tällaista on vastustajien toiminta ja tiedotus aina tällaisissa ääritilanteissa.

Luentolakon omalta osaltamme teimme näin: menimme sen hetkiseen psykologian pääluentosaliin, astelimme professorin eteen (Viitamäki sattui olemaan) kerroimme hänelle, että nyt on luentolakko, keskeytämme luennon ja puhumme opiskelijoiden lakkoasioista, professori saa jäädä kuuntelemaan ja osallistumaan jos haluaa. Opettaja sopeutui tilanteeseen oivallisesti ja istui kuuntelijoiden joukkoon ja keskustelu aloitettiin innokkaasti.

Tämä oli aika raju ja vallankumouksellinen temppu, mutta me teimme sen aivan fiksusti. Näin tapahtui muillakin opintoaloilla. Sitten kriittiset työryhmät jatkoivat jonkin aikaa opiskelutoimintaansa, ja minä vedin ryhmää psykologian opiskelijoiden keskuudessa (Ainakin perustin marxismi-leninismin opintoryhmän psykologian opiskelijoille. Kompleksin 1. syystiedote 1969: OS: Marxismin opintopiiri)…”

 

Psykologina Sukevan keskusvankilassa 1973

”…Valmistuttuani valitsin kolmesta mahdollisesta työpaikasta Sukevan keskusvankilan, koska se oli ainoa psykologin kenttätyö näistä ja kentälle halusin, ja olin siellä sitten puolitoista vuotta. Työpaikkahaastattelussa minua valitsemassa oli mm psykologi Kaarina Suonio, joka oli ollut myös opinto-ohjaajani, ja joka oli myöhemmin jopa sosialidemokraattisena ministerinä. Vankeinhoito-osasto saattoi ajatella lähettävänsä minut jonkinlaisena muutosagenttina Sukevalle, mutta siellä kyllä törmäsin liian kovaan seinään, että mitään erityisiä muutoksia olisi saatu aikaan. Sosialidemokraattien linja vankeinhoidossa ei ehkä ollut kovinkaan järkevä, mutta kyllä vankiloissa psykologista koulutusta ja monenlaista tuuletustakin tarvittiin. Vankila on paikka, jossa demokratia ei ole ollenkaan paikallaan ja jossa kova ja luja linja on ainoa mahdollisuus, mutta kaikki sadistisuus ja muu epäinhimillisyys pitää samalla tietysti karsia pois. Vartijoiden psykologinen koulutus on erittäin tärkeätä, jopa heidän omalle viihtymiselleen ja pärjäämiselleen työssä, mutta sen tulee olla käytännöllistä, paljolti kokeneempien vartijoiden suorittamaa eikä pelkästään psykologien luentoja ja kursseja.

Rikollisten sielunelämään tutustuminen oli hyvin avartavaa myös aivan poliittiselta kannalta, samoin suomalaiseen viranomaiselämään.

Sonkajärvellä oli vaimoni sukulaisia ja heidän kauttaan ja Sukevan SKP:n osastossa tutustuin suomalaiseen korpikommunismiin. Kaikki he väittivät, ehkä totuuden vastaisesti ainakin tiedonantajalaisten kohdalla, että kyllä suomalainen vasemmistolaisuus oli itsenäistä NL:n kommunistisen puolueen suhteen. Mutta heidän taistelunsa siellä pienviljelijöiden puolesta oli taitavaa, raskasta ja kunnioitettavaa…”

 

Maolainen aika

”…1967 osallistuin ensimmäisen kerran mielenosoitukseen. Se oli Vietnam-mielenosoitus. Siitä lähtien olen suuremmassa tai pienemmässä määrin aina osallistunut politiikkaan jollakin tavoin. Maolaisen vaiheeni jälkeen olen ollut vaihtoehtoliikkeissä ja vihreissä.

1969 lähdin pyörällä Torpparinmäestä Helsingin keskusmetsän kautta keskikaupungille maolaisten Punakaarti-lehden innoittamana johonkin kokoukseen. Laskiessani kauniissa luonnossa hiekkatietä alas pellolle ja metsään tunsin tekeväni jotain ratkaisevaa, aloittavani uuden vaiheen elämässäni, sillä hetkellä vielä vaimoni hyväksymistä vailla, seikkailun halusta, velvollisuuden tunnosta maailman pelastamista kohtaan.

Vaimoni oli SKDL:ään taipuvainen sosialidemokraattisen työläisperheen tytär ja opiskeli sosiologiaa. Hän oli kyllä mukana aktiivisesti erityisesti Suomi-Kiina seuran toiminnassa. Tapasimme ja rakastuimme Satakuntalaisen Osakunnan tansseissa.

Hänen isänsä Iisakki Piittarin kanssa, jonka omakotitalon yläkerrassa asuimme, meillä oli veljellisiä ateistisia keskusteluja ja loputtomia väittelyjä proletariaatin diktatuurista ja demokratiasta. Vaimon tädin mies oli Matti Järvenpää, joka oli SKDL:n kansanedustaja Satakunnasta; hänellä oli sellainen maine, että hän tunsi jokaisen Satakunnan talon poliittiset mielipiteet. Hän (SKDL) mm tutustutti minut (MLR) ja Iisakin (SDP) kerran eduskuntaan. Vaimon setä Reino Heiskanen oli SKDL:n puheenjohtaja Sonkajärvellä – Sukevan vankila on Sonkajärvellä – ja hänen luonaan tutustuin läheisesti Suomen korpikommunismiin, hän oli minulle myös hyvin läheinen ihminen, siellä kävimme myös ennen ja jälkeen Sukevan työni ja hänkin kävi vaimoineen Helsingissä.

 

Miksi marxilais-leniniläinen?

Nykymaailmalle ja tuleville polville olisi varmaankin kaikkein tärkeintä ymmärtää, miksi siihen aikaan me olimme marxilais-leniniläisiä. Mikä sai meidät uskomaan siihen?

Uusvasemmistolaisuuteen uskominen lienee täysin ymmärrettävää, 60-luvun radikalismi ei sinänsä vaadi selittelyjä, se on sama ilmiö kuin sodan jälkeen SKDL:n ja Paasikiven-Kekkosen linjan nousu, ja nykyään vihreä liike – vihreä liike kokonaisuutena eikä pelkästään puolueena ajateltuna. Parinkymmenen vuoden välein tulee uusi, voimakas edistyksellinen liike, joka sitten kuitenkin vähitellen integroituu yhteiskuntaan uudistettuaan sitä, ja kun sen piirissä ymmärretään, että pohjoismainen porvarillinen demokratia jo sinänsä on tarpeeksi edistyksellinen ja radikaali maailman laajan ja voimakkaan taantumuksen vastapoolina.

Silloin olivat esillä jo aivan samat asiat kuin nykyäänkin vihreissä: rauhanasia, erityisesti ydinsodan uhka, saastuminen ja kehitysmaiden nälkä ja väestönkasvu. Ilkka-Christian Björklund ja Erkki Tuomioja tekivät asiasta oikein televisio-ohjelmasarjan, jota kaikki katsoivat, koska siihen aikaan kaikki katsoivat televisiota innokkaasti ja samaa ohjelmaa. Maailma piti pelastaa, naivisti sanottuna mutta todesti.

Mitä sitten piti tehdä?

Piti tietysti saada aikaan sellainen yhteiskunnallinen muutos, että nämä katastrofit ehkäistäisiin.

Miten se tapahtuisi?

Siinä tuli sitten eri linjoja, jonkinlainen vasemmistolainen muutos tietysti oli kaikkien radikaalien mielessä, mutta me maolaiset ajattelimme että maailmanvallankumous olisi se keino, ja Neuvostoliitto oli selvästi jäykistynyt ja epäonnistunut sosialismin malli. Kiinasta ja Albaniasta oli löydettävissä oikea linja, ja me luimme tarkkaan marxismin opukset ja uskoimme niihin.

Me emme tunteneet emmekä uskoneet suuren harppauksen nälänhätää 1958 emmekä kulttuurivallankumouksen 1965 – 67 vääryyksiä. Me luulimme, että Mao yritti estää uuden omia etujaan ajavan kommunistisen yläluokan syntymisen – niin kuin Neuvostoliitossa oli tapahtunut – kulttuurivallankumouksella.

Ei se sen kummempaa ollut.

Nyt myöhemmin on selvää, että me suljimme silmämme oman puolemme mahdottomuudelle, sen onttoudelle ja vääryyksille, suoranaisille hirmuteoille, ja virheille kansan edun ajamisen kannalta, jotka juonsivat jo pitkälle Stalinin ja Lenininkin ajoille, ja joihin uskomiseen muut uusvasemmistolaiset eivät sortuneet.

Mutta heidän radikaalisuutensa oli taas pienten opiskelijaryhmien radikaalisuutta, jonka taakse ei olisi voinut saada suuria kansanluokkia, työväestöä ja talonpoikia, vaikka Ranskassa – tietysti juuri Ranskassa sen vallankumousperinteiden takia – meinasi niin käydä 1968.

Vietnamin sota oli silloin erityisen radikalisoiva tekijä, näytti siltä, että USA on imperialistinen valtio, joka järjestää äärioikeistolaisen vallankaappauksen ja hyökkää sosialistiseen kehitysmaahan oikeudettomasti. Samoin koko uuskolonialismi kehitysmaissa paljastui meille ja me kannatimme ja tuimme kaikkia sissiliikkeitä kolmannessa maailmassa proletaarisen internationalismin nimissä. Tätä samaahan jatkaa nyt globalisaation vastainen radikaali liike maailmassa.

Myös Suomen kommunistinen puolue ja SKDL olivat selvästi pettäneet asiansa meidän mielestämme, erityisesti koska ne olivat asettuneet NL:n puolelle Kiinaa ja Albaniaa vastaan kansainvälisen kommunismin välienselvittelyissä, mutta myös siksi, että ne antoivat NL:n puuttua asioihinsa ja Suomen asioihin, eivät puolustaneet oikealla tavalla isänmaata, demokratiaa ja kansan päivänkohtaisia vaatimuksia, eikä heillä ollut oikea strategia vallankumouksessa, he uskoivat rauhanomaiseen tiehen.

Maolaisten ohjelma oli näinollen, jos puolueen uudistaminen olisi mahdotonta, uuden kommunistisen puolueen perustaminen Suomeen, mikä ei koskaan toteutunut, kun liike sortamalla onnistuttiin ajamaan marginaaliin ja siinä tilanteessa se myös hajosi sisäisiin ristiriitoihin. Niinpä liike lopulta lopetti toimintansa.

 

Suomen maolaisten viisi virhettä

Liikkeellä ei koskaan ollut mitään virallista ohjelmaa, mikä on yksi osoitus sen lahkolaisuudesta. Toinen lahkolainen virhe oli ettei isänmaan ja demokratian puolustamista kovinkaan näkynyt propagandassa, eikä näissä asioissa pyritty yhteisrintamaan, kolmas virhe oli puolueen rakentamisen linjassa, neljäs oli ettei demokraattisessa sentralismissa onnistuttu vaan johtaminen oli despoottista ja viides oli että Matti Puolakan vastustaminen asiallisissakin asioissa nähtiin luokkavihollisen toiminnaksi. Matti perusti myös aina fraktion, salaisen eriseuran, aina kun ei itse ollut johdossa, minkä olisi pitänyt olla kiellettyä kommunistisessa järjestössä.

Paljon menestyksellisemmät liikkeet muissa Pohjoismaissa silti myös vähitellen käytännössä kuolivat pois, kylläkin paljon myöhemmin, ne menettivät kannatuksensa ja jäivät aivan pieniksi järjestöiksi. Myös sitten lopulta Albaniankin kommunismi kukistui ja Kiinan linja muuttui markkinataloushenkiseksi. Kambodshan maolaiset Pol Potin johdolla osoittautuivat täydellisiksi murhaajiksi ja hirmuhallitsijoiksi. Maolainen liike kuoli omaan mahdottomuuteensa Suomessa, Pohjoismaissa ja kansainvälisesti, ja niin kuoli myös koko kommunismi Itä-Euroopassa.

Me siis luulimme, että kommunismi on oikea aate ja vain NL:a seuraavat olivat epäonnistuneet, Kiina ja Albania osoittivat oikean linjan ja pelastaisivat kommunismin. Näin ei ollut eikä näin käynyt. Sosialismi sinänsä aatteena ei ole tietenkään kuollut, mutta sen marxilais-leniniläinen, kommunistinen tulkinta on kuollut, sekä NL:n linja että Kiinan linja.

 

Taistolaisuuden vahvuuden syitä

Koko edistyksellinen nuoriso 70-luvun alussa siirtyi virallisiin vasemmistopuolueisiin, liberaaleihin ja keskustaan. Äänekkäimpiä olivat tiedonantajalaiset ja he terrorisoivat 70-luvulla koko opiskelija- ja kulttuurielämää ja monia työväenjärjestöjä ja tehtaita. Minulle on aina ollut käsittämätöntä, kuinka joku saattoi juuri heihin uskoa, vaikka minusta maolaisuuteen uskominen oli ymmärrettävää. Se pitäisi tarkkaan analysoida, miksi taistolaiset olivat niin vahvoja.

Siinä vaikutti jonkinlainen suomalaisen älymystön takapajuisuus, joka tuli ilmi jo 30-luvulla kun suuri osa opiskelevaa nuorisoa uskoi IKL:ään ja Akateemiseen Karjala-seuraan. Toiseksi liikkeellä oli Neuvostoliiton ja käytännössä K-linjankin tuki, he pystyivät vallalla ja voimalla syrjimään kilpailijoitaan. Kolmanneksi he näyttivät kovin punaisilta, kun ajoivat sisäpolitiikassa kaikkein kovinta vasemmistolaista linjaa, tämä näkyy täällä Porin Mäntyluodossakin ja Reposaarella, kun täällä punaisimmiksi itsensä kokeneet työläiset ovat järjestään olleet tiedonantajalaisia. Neljänneksi totuutta Neuvostoliiton sosialismin karmeudesta ja epäonnistumisesta ei oikein tunnettu ja oivallettu Suomessa; vaikka se tiedettiin, sitä ei tiedetty täsmällisesti ja kokonaan, siitä ei myöskään julkisuudessa paljoakaan puhuttu. Viidenneksi kansainvälisen kommunismin ristiriitoja ei tunnettu, Kiinan kannoista vaiettiin ja Suomen omia maolaisia syrjittiin. Kuudenneksi saarislainen liike ei ollut kiehtovan tuntuinen, he olivat jäykistynyttä ja korruptoitunutta työväen aristokratiaa, vaikka jälkeenpäin ajatellen sosialistiselta ja kommunistiselta kannalta he olivat eniten oikeassa. Seitsemänneksi Suomen maolainen liike oli lahkolainen sisäisestikin eikä kyennyt kilpailemaan tiedonantajalaisten kanssa tasavertaisesti, vaikkei se ehkä olisi kyennyt mihinkään vaikka kuinka hyvin olisi toiminut. Kahdeksanneksi maailma oli jaettu kahteen leiriin, oli kylmän sodan aika, Suomessa tämä sota aiheutti tällaiset rintamalinjat. Yhdeksänneksi, ja tämä on paras ja hienoin asia: heidän menestyksensä jäi lyhytaikaiseksi: me kaikki isänmaalliset ja demokraattisethan lopuksi silti voitettiin, koko NL kukistui ja sen valta Suomessa.

Kaiken takana oli Neuvostoliiton valta Suomessa ja Kekkosen myöntyväisyyspolitiikka. Vaikka NL kansainvälisesti oli sosiali-imperialistinen suurvalta, Suomessa sen vaikutus näytti edistykselliseltä, se piti oikeiston kurissa. Se oli silti paljon pahempi imperialistinen diktatuuri kuin mitä edes Suomen oikeisto koskaan on kannattanut, eihän Suomen oikeisto koskaan ole ollut fasistinen tai natsimielinen Lapuan ääriliikettä lukuunottamatta.

 

Suomen äärioikeisto ja maolaiset uskalsivat

Suomessa kummallisesti vain äärioikeisto, Tuure Junnila ja Kauko Kare, sekä äärivasemmisto, maolaiset, sekä tietysti Veikko Vennamo, ja myös Helsingin Sanomat ainakin kulttuuripalstoillaan, uskalsivat puhua totuuksia NL:sta. Mutta ehkä me maolaiset ja Vennamo olimmekin vain totuuden torvia ja Kekkosen kannattajat olivat paljon viisaampia. Virolainen, Holkeri, Koivisto ja saarislaiset lopulta kaatoivat K-linjan kannattamalla sitä näennäisesti tai ainakin Paasikiven-Kekkosen linjaa.

Sukevalla ei tietenkään ollut mitään maolaista järjestöä, joten siellä olimme vaimoni kanssa paikallisessa SKP:n osastossa. Osaston puheenjohtaja Vatanen oli lähinnä tiedonantajalainen, samoin yksi osastoon kuuluva Sukevan vartija, muut vasemmistolaiset vartijat ja pienviljelijät eivät olleet niin selvästi juuri tiedonantajalaisia. Siellä kuitenkin pysyi politiikasta kärryillä ja näki mitä on korpikommunismi Kainuussa ja Savossa.

Opiskellessamme paljon marxismia 70-luvun alussa ja lukiessamme myös mm vanhoja SKP:n sodanjälkeisiä lehtiä ihmettelimme kuinka vähän SKP:n ja SKDL:n johtajat aikoinaan tiesivät marxismi-leninismin opeista ja yhteisrintamataktiikasta ja -politiikasta. Kirjoitin sitten vielä Sukevallakin SKP:n historiaa, mutta lopetin sen, ja poltin sen käsikirjoituksen alun. SKP:kaan ei koskaan oikein selvittänyt kantojaan Stalinin vainoista, suomalaisten vainoista, suomalaisten kommunistien vainoista, Terijoen hallituksesta ym tabu-asioista, mutta SKP:n mielenosoituksissa ei ainakaan koskaan enää 60-luvulla kannettu Stalinin kuvia vaikka Marxin, Engelsin ja Leninin kuvat olivat esillä.

 

Albaniassa 1971

Kun olin Helsingin Marxilais-leniniläisen seuran puheenjohtaja ja Petteri Nilsson oli sihteeri, lähetimme vaimomme Kiinan matkalle. Se oli ensimmäinen kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiinan matka ja siitä kerrottiin paljon julkisuudessa, siellä oli mukana myös suomalaisia vaikuttajia, mm ohjaaja Kalle Holmberg ja runoilija Kari Aronpuro. Kiinalaiset olivat olleet kovin viehättäviä ja ystävällisiä.

Itse lähdin kutsuttaessa Albanian työn puolueen 6. puoluekokoukseen 1971. Siellä ei ollut minun kohdallani mitään koulutusta, käskynjakoa, virallisia neuvotteluja tai mitään sellaista ihmeellistä kuin ulkopuoliset saattavat luulla kommunistien keskinäisestä touhusta. Kaikki keskustelut käytiin päivällispöydässä ja kaikenlaisten tehdas- ym vierailujen yhteydessä, epävirallisesti. Tämä kai on bysanttilainen tapa, niin kuin Suomessakin paljolti on: täällä keskustellaan erityisesti saunassa. Kuljin samassa autokolonnassa uruguaylaisen ja portugalilaisen kokousvieraan kanssa, tämä saattoi olla vihjaus siihen suuntaan että Suomessakin marxilais-leniniläisten olisi isäntien mielestä parasta olla maanalaisia.

Albaniassa oli siihen aikaan tapana, että rajalla turisteilta – turistiksi pääsi silloinkin Albania-seurojen jäsenet maailmalla vaikka Albaniaa pidettiin suljettuna maana – leikattiin pitkät tukat pois ja vaihdettiin pois kaikki erikoiset muotivaatteet. Minuun ei koskettu, koska olin kutsuttuna vieraana. He sitten vain vähän naureskelivat pitkälle tukalleni ja sen hetken muodin mukaisille leveille merimieslahkeille. Juuri siihen aikaan Kiinassa oli Lin Piao joutumassa tiukoille ja myös Albanian ja Kiinan välit alkoivat kiristyä. Tästä emme tienneet vielä mitään, mutta hotellin ikkunasta satuin näkemään kuinka albanialainen sotilas varjosti, tarkkaili puolisalaa, Kiinan lähetystön ihmisiä ja ihmettelin mitähän oikein oli menossa.

Norjalaisilla ja ruotsalaisilla maolaisilla oli hienot, kokouksissa päätetyt ja hiotut huolitellut tervehdykset puoluekokoukselle. Minä sutasin jotain paperille lentokoneessa.

Kokous oli pelkkiä yksimielisiä puheita ja taputuksia ja laulua ja pioneerien kukkatervehdyksiä. Enver Hoxha piti monen tunnin puheen. Yhdellä illallisella hän kävi kaikkien ulkomaalaisten kanssa kilistämässä lasia, niin myös minun kanssa, muuten puhuin päälehden, ”Zeri i Popullit”-lehden, ”Kansan äänen”, toimittajien kanssa. Iltaisin keskusteltiin kaikenmaalaisten kokousvieraiden kanssa, niin myös puoluekokous kyllä toimi jonkinlaisena kansainvälisenäkin kokouksena.

Espanjalaiset ja portugalilaiset kävelivät aina ulkona edestakaisin neuvotellessaan vakavia.

Kotimatkalla lentokoneessa yksi norjalainen kysyi minulta, että puolustauduttaisiinko Suomessa, jos NL hyökkäisi. Vastasin että ehdottomasti niin tehtäisiin, ja olin sitä mieltä, vaikka tiesin että mm yliopistolla seminaarissa yksi opettaja oli ollut sitä mieltä, että Suomi hajoaisi pahasti, jos sota tulisi. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Euroopassa yleisesti lyötiin pitkän aikaa vetoa siitä, hyökkäisikö NL seuraavaksi Suomeen vai Romaniaan. Näin ei onneksi koskaan käynyt, mutta tilanne saattoi olla vaarallisempi kuin koskaan saamme tietääkään…”

 

Tricont ja Demo

”…60-luvun lopulla helsinkiläiset radikaalit kokoontuivat Tricont-yhdistyksen piiriin, joka oli keskittynyt kaikkien kolmannen maailman sissiliikkeiden tukemiseen Che Guevaran hengessä. Liikettä vetivät castrolaiset, Kuubaa kannattavat kommunistit Viveca Hedengrenin johdolla. Kuubassahan oli ollut vallankumous 1959. Tämä yhdistys perusti Demo-painon Kruunuhakaan. Tällä painotalolla oli suuri merkitys senaikaiselle liikehdinnälle, kaikki pystyivät painattamaan lentolehtisiään ja vihkosiaan. Tämä on upea esimerkki siitä, kuinka kansa pystyy polkaisemaan tyhjästä kaikenlaisia tarvittavia toimintamuotoja ja välineitä. Monet opiskelivat siellä kirjapainotaidot, mm siskoni Heli, josta tuli ammatiltaankin latoja.

Tämä painotalo siirtyi vähitellen maolaisten omistukseen, koska he olivat siellä aktiivisimpia työntekijöitä, ja ilmeisesti varakkaimpia kiinalaisten painotuotteiden painamisen takia, ja Tricontin toiminta vähitellen lopahti, osa jatkoi castrolaista yhdistystoimintaa mm Suomi-Kuuba seurassa, osa siirtyi tiedonantajalaisiin, osa sosialidemokraatteihin, osa saarislaisiin, osa maolaisiin…”

 

HMLS ja MLR

”…Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (HMLS) sai alkunsa siten, että Matti Puolakka keräsi ympärilleen ystäviään ja lähisukulaisiaan ja he julkaisivat 1967 lähtien kiinalaisten materiaalia ja alkoivat levittää sitä. Sitten jo suuremmalla joukolla he alkoivat julkaista ”Punakaarti”-lehteä ja myydä sitä kaikissa mielenosoituksissa, joita siihen aikaan oli paljon, varsinkin Vietnam-mielenosoituksia. SKP:n johdossa muutamat Kiinan kävijät ja sinne päin ehkä kallellaan olleet henkilöt eivät koskaan liittyneet tähän liikkeeseen tai perustaneet omaa järjestöä. He pysyivät saarislaisissa, kun taas maolaiset kannattivat tiedonantajalaisia ”niin kuin köysi kannattaa hirtettyä”, Jarmo Lavilan linjanveto.

Myös Turussa ja Tampereella ja myöhemmin myös Raumalla oli maolaista liikettä ja perustettiin Marxilais-Leniniläiset Ryhmät (MLR). Kaikki oli aika paljon kiinni aktiivisista yksityishenkilöistä, vetäjistä. Lehden nimi tajuttiin muuttaa ”Lokakuuksi”, ”Punakaarti” oli aika lahkolainen nimi ja toi Suomessa varmaan mieleen paljon ikäviä muistoja, vaikka nimi viittasi myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen.

 

Puolakka leimasi erimieliset luokkavihollisiksi

Helsingissä tilanne oli sellainen, että Matti Puolakka keräsi ympärilleen samanmielisiä, valitutti fiksun tuntuisia ihmisiä vuorotellen puheenjohtajiksi ja toimi itse taustalla harmaana eminenssinä ja todellisena johtajana. Järkevät ja itsenäiset ihmiset aina muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen riitaantuivat Puolakan kanssa ja lähtivät liikkeestä vieden usein paljon muita mukanaan, mutta Puolakka keräsi uudet opetuslapset ympärilleen ja jatkoi lahkolaista toimintaansa. Hän kuvitteli että häntä vastustavat olivat luokkavihollisia ja levitti tällaista asennetta opetuslapsiinsa. Lähteneitä oli mm Tauno-Olavi Huotari ym alkuajan johtohenkilöt. Hilkka Kuusinen, Hertta Kuusisen veljentytär tai siskontytär, mm oli myös mukana maolaisessa liikkeessä Helsingissä ja lähti pois jossakin vaiheessa. Myös luottamusmiehiä työpaikoilta oli jonkin verran.

Puolakka on jatkanut tätä opetuslasten keräämistä ympärilleen nykypäivään asti vaikka MLR:n toiminta lopetettiin ja sitä seuranneen vaihtoehtoliike Idun toiminta myös. Viimeisenä uskollisena lähti aivan muutama vuosi sitten kovalla metelillä, Matti Puolakan lehdistössä haukkuen, Raimo Laakia, joka melkein ainoana alkuaikojen aktiivina minun lisäkseni oli toiminut myös aktiivisesti vihreissä. Siskoni Heli Santavuori on vieläkin jäänyt opetuslapseksi, vaikka liikkeen nykyisestä linjasta ei saa mitään selvää, he harrastivat ensin kaikkia kulttuuriasioita ja nyt tutkivat mm ihmisen esihistoriaa.

 

Jarmo Lavilaa kunnioitettiin

Minä olin jossain vaiheessa vuoden verran puheenjohtajana ja riitaannuin sitten Puolakan kanssa kun en saanut olla todellinen johtaja vaikka minut oli sellaiseksi valittu. Poliittinen kiistamme koski lähinnä tiedonantajalaisiin suhtautumista, mutta myös puolueen rakentamisen linjaa.

Minä olin sitä mieltä, että tiedonantajalaiset pitäisi kaikin puolin paljastaa NL:n ohjuksiksi, sosiali-imperialismin edun ajajiksi Suomessa ja heitä pitäisi suoraan ja täsmällisesti arvostella ja vastustaa. Puolakan mielestä heidän kanssaan piti liittoutua saarislaisia vastaan. Jarmo Lavila kehitteli tästä taitavan tuntuisen taktisen linjan ja sen takia minun linjani hävisi, Jarmo Lavilaa kunnioitettiin, mutta Puolakkaa epäiltiin hieman huithapeliksi, minä olin tulokas.

Puolueen rakentamisessa toinen osapuoli muodosti ruotsalaisten maolaisten linjasta oman versionsa: ensin on opiskeluvaihe, sitten propagandavaihe ja sitten agitaatiovaihe ja sitten perustetaan puolue kaikkeen toimintaan. Nämä vaiheet käsitettiin varsin jäykästi. Minä puolestani katsoin, että tulisi koko ajan toiminnan yhteydessä opiskella, vaikka opiskelulla olisikin siinä vaiheessa pääpaino, sitten toiminnan yhteydessä tehdä propagandaa, vaikka propagandalla siinä vaiheessa olisikin pääpaino jne. Liikkeen toimintamalli alussa paljolti olikin sitä, että perustimme opintoryhmiä opiskelemaan marxismi-leninismiä. Näissä ryhmissä kävi paljon ihmisiä, joista sitten osa rekrytoitui toimintaan…”

”…Bjarne Nitovuori, Kari Varis ja monet muut lähtivät kanssani pois liikkeestä. Kaikki olemme vähitellen luopuneet koko maolaisuudesta ja marxilaisuudestakin melko totaalisesti. Pitkään kävimme kirjeenvaihtoa politiikasta, Bjarne alkoi heti epäillä koko kommunismia, minulla oli tiettyä sinnikkyyttä tällaisesta ajatusmaailmasta luopumisessa, halusin ettei asian myönteisistä ja tosista puolista luovuta liian helposti…”

 

Kiinan suurlähetystö

”…Varmaan kaikkia kiinnostaa suunnattomasti, kuinka paljon Kiinan lähetystö Suomessa tuki, rahoitti tai ohjasi jne Suomen maolaisten toimintaa. Tätä en minäkään täysin tiedä. Missään kokouksissa ei missään vaiheessa ollut mitään virallisia taloustietoja mistään tuista eikä puuttumisista eikä ohjeista. Kuitenkin kävimme aika monta kertaa lähetystössä erilaisissa kokoonpanoissa päivällisillä ja illallisilla ja coctail-tilaisuuksissa ja keskustelimme syvällisestikin politiikasta. Suullisten puheiden mukaan olen kuullut, että tukirahaa annettiin vain kiinalaisten omien kirjoitusten kääntämiseen ja julkaisemiseen, en tiedä näkyvätkö nämä rahat missään kirjanpidossa.

Yleisesti ottaen eivät kiinalaiset eivätkä albanialaisetkaan puuttuneet politiikkamme sisältöön vaan he korostivat omiin voimiin luottamista, meidän piti itse muotoilla linjamme. Tämä kuitenkin vaihteli henkilöstä toiseen lähetystössä, matkoilla, ym tapaamisissa. Toiset halusivat aktiivisesti neuvoa, toiset vain keskustelivat. Näin ovat muutkin kertoneet.

Kerran Kiinan keskuskomitea lähetti lähetystöstä kauttani suullisen viestin HMLS:n jäsenille. Tuskin osasin täysin sanatarkasti sen toistaa, niin kuin tarkoitus varmaankin olisi ollut. Se oli ympäripyöreä diplomaattinen tervehdys ja lausunto jostakin ajankohtaisesta tärkeästä poliittisesta tapahtumasta.

Meillä ei ollut paljoakaan neuvoja puolestamme annettavana valtioiden politiikkaan ja toimintaan, olimmehan vain pieni järjestö.

Nixonin vieraillessa Kiinassa meidän mielipiteitämme kysyttiin aivan henkilökohtaisesti jokaiselta erikseen päivällispöydässä ja kuunneltiin tarkkaan, koimmeko sen petturuudeksi Kiinan taholta, kun Vietnamin sota oli vielä menossa, ja meistä moni oli Vietnam-liikkeen aktiivi. Ei meillä kenelläkään mitään neuvottelemista vastaan ollut ja yritimme parhaamme mukaan analysoida ja ymmärtää tapahtumaa.

Lähetystössä coctail-kutsuilla tavattiin myös Suomen poliittisia huippujohtajia ja sotilasjohtajiakin, joiden kanssa joskus pientä epävirallista mielipiteidenvaihtoakin tapahtui.

 

Vietnam-liike

Vietnamin FNL:n tukemiseksi Suomeenkin perustettiin FNL-komitea. Minä olin siinä pitkään varapuheenjohtajana. Liike oli hyvinkin voimakas ja näkyvä, parhaimpina aikoina keräsimme näkyvästi, FNL:n lippujen alla viikoittain rahaa FNL:lle kadunkulmissa keskellä Helsinkiä ja muissakin kaupungeissa.

Yhtenä vuonna olin kolme kertaa pidätettynä lentolehtisten jakamisesta (talonmiehet suuttuivat Kulttuuritalon ja makkaratalon edustalla roskaamisesta) ja laittoman mielenosoituksen yrittämisestä (USA:n ulkoministeri lentoasemalla).

Helsingissä FNL-komiteassa johdossa oli erityisesti monta korkeatasoista ruotsinkielistä intellektuellia, opiskelijaa, jotka olivat saaneet innoituksensa Ruotsin Vietnam-liikkeestä, ja muotoilimme politiikkaamme Ruotsin mallin mukaiseksi yhteisrintamaksi kolmen tunnuksen alle, joiden piti yhdistää kaikki jotka olivat samaa mieltä Vietnamin tukemisesta. Keräämämme rahat lähetettiin lyhentämättöminä ja ilman ehtoja niiden käyttämisestä suoraan FNL:lle Vietnamiin. Julkaisimme ”Vietnam Voittaa”-lehteä, jolla oli suuri levikki ja järjestimme mielenosoituksia, joista suurimmassa, silloin kun USA laajensi sotaa Kambodshaan, oli 5000 henkeä.

Nämä opiskelijat onnistuin osaltani vähitellen värväämään myös HMLS:n jäseniksi ja he olivat siellä kantavana voimana kunnes yksitellen riitaantuivat Matti Puolakan kanssa…”

 

Jaakko Laakso koetti komennella Metallin lakon aikana 1971

”…Metallityöläisillä oli jossakin vaiheessa merkittävä lakko. Tämän lakon aikana HMLS johdollani vaihtoi sujuvasti FNL-keräyslippaisiin metallin lakkoa tukevat päällysteet ja taas olimme kadulla keräämässä rahaa. Kun menimme sitten luovuttamaan rahoja ja osoittamaan solidaarisuutta jonkin opiskelijoiden tukijärjestön nimissä lakkotoimikunnalle, minut valittiin tähän tehtävään yhdessä Jaakko Laakson kanssa, joka yritti kovasti saada minut poistamaan mao-merkin rinnastani, mutta mitä se hänelle kuului, me olimme sitä paitsi oikeasti tehneet suurimman työn.

Hänen kanssaan olimme maolaiset usein nokikkain kaikissa keskusteluissa ja toimintojen järjestelyissä. Tiedonantajalaiset laittoivatkin hänet maolaisten vastaisen taistelun koordinaattoriksi. Mitäköhän koiruuksia hänkin on meikäläisille tehnyt?…”

 

Muutto Poriin 1975 ja vihreä aika

”…Vuorikemian tehtaan jatkuva ilman ja meren saastuttaminen oli pitkän aikaa tapetilla Porissa. Silloin järjestin paljon neuvotteluja vihreiden edustajana eri puolueiden, ammattiyhdistysliikkeen ja muiden järjestöjen kanssa toimikunnan perustamiseksi asian tiimoilta. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen ihmiset yrittivät torpedoida ja vesittää asian vaatimalla toimikunnan toimeksiannoksi kaiken mahdollisen saastuttamisen vastustamisen Porin alueella.

Kuitenkin jotain olisi tehty, jos vain vihreät olisivat toimineet. Jätin valmiin ehdotuksen ja neuvottelutulokset vihreiden kokoukselle ja sen jälkeen ei tietenkään tapahtunut enää yhtään mitään. Tällaista on vihreiden järjestötoiminta.

Greenpeacen kanssa oli jo paljon ennen joitakin mielenosoituksia ja neuvotteluja Vuorikemian työntekijöiden ja johdon kanssa, ja yksityiset ihmiset paljon esittivät kaikenlaisia ehdotuksia mitä asian suhteen pitäisi tehdä.

Symbolinen oikeudenkäynti järjestettiin Vuorikemian tuomitsemiseksi, tuomarina tilaisuudessa toimi asianajaja Esko Kivitie. Jotkut olivat valmiita jopa jäteputkien räjäyttämiseen, onneksi emme mitään sellaista tehneet, emmekä olisi kyllä osanneetkaan, se olisi vaatinut kommando-organisaation, eikä meistä vihreistä sellaiseen ollut.

Lopulta kuitenkin arvelimme, ei tietenkään vihreiden virallisissa kokouksissa vaan niiden keskuudessa, jotka asiassa jotain olisivat tehneet, että parasta oli olla painostamatta liikaa jos emme samalla pysty levittämään jokaiseen Satakunnan kotiin lentolehtistä, jossa pystytään perustelemaan, ettei työttömyys ole luonnonsuojelijoiden syy, muuten olisimme olleet kansalaisten silmissä samanlainen kirosana kuin Greenpeace Alaskan länsirannikolla.

Porin kaupunki ja terveyslautakunta ovat asiassa tehneet sen mitä tehtävissä on ja Vuorikemian tehdaskin on kiitettävästi yrittänyt parantaa tapojaan monella eri tavalla. Myrkkyä silti edelleen mereen menee ja ennestäänkin siellä on merenpohjalla hirvittävästi tavaraa. Jotkut vihreät sanovat, etteivät he voi koskaan antaa anteeksi tätä.

Olen yrittänyt saada vihreät perustamaan lehden Satakuntaan. Ei ole onnistunut. Olen yrittänyt saada vihreät antamaan mahdollisuuden niille ihmisille, jotka haluavat taloudellisesti auttaa toiminnassa järjestämällä jatkuvan rahankeräyksen. Ei ole onnistunut. Vuorikemian suhteen neuvottelin valmiiksi toimikunnan perustamisen. Ei onnistunut. Moni muu asia on kyllä onnistunut, mutta tällaista saamatonta on vihreiden toiminta aina joskus ollut alkuvaiheessa.

 

Vihreät ja punaiset

Vihreät pelkäävät kovasti leimautumista punaisiksi. Mm tästä syystä minäkään en ole pyrkinyt mihinkään johtotehtäviin. Kuitenkin, niin kuin edellä jo todettiin, vihreät ovat ottaneet yhdeksi keulakuvakseen entisen tiedonantajalaisen, Satu Hassin.

Monet vihreät ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei sillä ole mitään väliä, jos muutama pikkuporvarillinen lääkäri, virkamies tms lähtee, jos samalla tulee tuhansia työläisiä mukaan. Ja muutenkin tämä pelko on turha, vihreissä ovat pystyneet toimimaan luonnonsuojelun ja muiden vihreiden asioiden puolesta saumattomassa yhteisrintamassa rikkaat ja köyhät, työläiset, maanviljelijät, toimihenkilöt ja liikemiehet, vasemmistolaiset, liberaalit ja oikeistolaiset. Nämä vihreät asiat ovat jotenkin ylipoliittisia asioita, eivät minkään luokkataistelun asioita, kaikkien etu on ettei ydinsotaa tule, että saastuminen lopetetaan eikä kehitysmaiden nälkä jatku eikä väestönkasvu aiheuta maailmanlaajuisia katastrofeja.

Nykyiset vihreän liiton jäsenet ovat myös melko yksimielisiä siitä, ettei demokratiaa pidä lopettaa vaan laajentaa ja kehittää, hyvinvointivaltiosta ei tule luopua eikä mitään kansaa eikä henkilöä saa riistää eikä sortaa, rasismia ei saa suvaita eikä hyökkäyssotia kannattaa. Jos joku kapitalisti tai proletaari ei näitä asioita hyväksy, hänen paikkansa ei ole vihreissä, muuten vihreissä voi hyvinkin olla monenlaisia ihmisiä mielipiteiltään ja asemaltaan yhteiskunnassa.

 

Kansanedustaja Satakunnasta

Kaikissa eduskuntavaaleissa on yritetty saada eduskuntaan vihreä kansanedustaja Satakunnasta. Aina on jouduttu pettymään. Tämä johtuu Satakunnan maaseutuväestön kielteisestä asennoitumisesta vihreisiin, vihreiden ääniprosentti ei pääse nousemaan yli täällä tarvittavan ylettömän korkean kynnyksen. Vihreys on moderni urbaani liike ja sen ajatusmaailma on vieras alkiolaiselle maaseutuväelle. Kaupunkilaisten vihreiden äänet Satakunnassa eivät riitä.

Hyviä ehdokkaita on ollut paljon: Anneli Kivitie-Koskinen, entinen libaraalien kansanedustaja, Pirkko Lilja, Porin luonnonsuojelijoiden lämpimästi kannattama ehdokas, Matti Lankiniemi, monipuolisesti lahjakas luonnonsuojeluammattilainen, ja monia muita muiltakin paikkakunnilta, nämä mainitut olivat vihreiden ääniharavia Porista ja Ulvilasta. Ehkä joskus onnistumme…”

 

Olli Santavuoren kotisivuilta

www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

kirjasi Raimo Laakia 16.9.2019

 

 

 

 

 

 

 

 

56. Muutama taiteilija innoittui

maolaisuudesta ja Matti Puolakasta. Heli Santavuori muistaa aina muistuttaa, että muusikko M. A. Numminen kirjasi maolaiset bileet parhaimmiksi. Muutama muukin innoittui.

Punk-kronikoitsija Mosse lukee kuvassa vuoden 1976 Punakaartia ”olen elänyt kummallisen elämän”-sivustollaan ja muistelee syyskuussa 2018:

”Tossa aiemmassa päivityksessä mä mainitsin Kempsu Kemppaisen, johon mä olin jotenkin tutustunut Mark Parlandin ja muiden nahkapäiden kautta 1990-luvun alkupuolella.

Oikeastaan mähän tunsin sen ihan junnuna jo aiemmin, kun me yhden mun kaverin Muumi-Maken kanssa hengailtiin maolaisten ja khmer-rougelaisten kanssa. Mehän oltiin vielä jotain 12-vuotiaita, joten ei ihan tajuttu mistä oli kyse. Ne oli melko himmeetä porukkaa ja hengailivat Vaihtoehtoliike Itu -nimisen yhdistyksen varassa.

Porukkaa johti entinen radikaalimaolainen Matti Puolakka ja Puolakka vaikuttikin jonkinlaiselta jeesukselta siinä possessa. Jossain näiden hourupäiden keskustelutilaisuudessa me filosofi Lande Lindforsin ja Muumi-Maken kanssa tenuteltiin jossain takapöydässä ja huudeltiin rivouksia.

Mutta ei me oltu ainoita. Koko porukkahan siinä oli koko ajan enemmän tai vähemmän kaasussa ja muisteli niiden Punakaarti-lehtiä vuosien takaa. Kaikenlaista juhatanskia ja kemppaista siinä porukassa oli, Jaakko Laaksokin kuulemma oli joskus ollut mukana.

Kyllä me Muumi-Maken kanssa siinä jotenkin sitten hönöpäissämme radikalisoiduttiin, melkein lapsia kun vielä oltiin, ja pidettiin kauheaa meteliä vappukulkueissa ja haastettiin riitaa. Haukuttiin dengiläisiä, kansandemokraatteja ja kaikkia muita revareita niin paljon kuin vain pikkujätkistä irti lähti. Tosin sitten hetken päästä Puolakkakin rupesi revariksi ja kyseenalaisti Kiinan.

Sitten ihan ysärin alussa me jotenkin päädyttiin kaikki Saarenmaalle, koska Puolakka järkkäsi siellä jotain viinipullobileitä. Me alettiin olla jo kunnon tenutteluiässä Muumin kanssa, joten mikäs siinä. Olihan se kivaa siellä Rähjä-Virossa vähän seikkailla. Juotiin Kuressaaren raitilla ryssien sotilassaappaista kiljua, kuseskeltiin poliisiautojen tankkeihin ja muuta mukavaa.

No, sittenhän meininki muuttui, Itu-liike vähän kuoli ja me Muumi-Maken kanssakin hajauduttiin omille teillemme. Myöhemmin sitten törmättiin kuulapääporukoissa pariin otteeseen. Mutta se on jo eri tarina.” (https://mossentunnustukset.wordpress.com/).

Kuressaaren kommuunissa vaikutti ja kuoli myös punkkari Jore (Jorma Vastelin). Taiteilijoina voi pitää niin ikään kommuunin keskeisiä hahmoja Iris Keinästä (kirjoitti runoja ja proosaa koskaan julkaisematta) ja Hannu Salvia (maalasi muotokuvia ja maisematunnelmia). Kummatkin kuolivat pian (dokumentti 9). Kommuunilaisista elossa on kuvanveistäjä Niilo Rikula. Mitenköhän hän muistelee tuota aikaa?

Maolaisuuden Rääkkylän vaiheeseen liittyy  Riitta Fogel. Hän julkaisi runokirjan ”Eilen minua ei vielä ollut” (WSOY 1977) ja sitten vaikeni. Miksi?

Jarmo Lavila, yksi suomalaisen maolaisuuden  perustajaisistä, jonka kohtaloksi niin ikään tuli ennenaikainen kuolema, oli palkittu kuunnelmakirjailija. Kari Aronpuro oli hänen opintoryhmäläisensä, joka käänsi hienosti kiinalaisia runoja muun muassa toimittamaani Suomi-Kiina Seuran lehteen.

Kirjailija Sirkka Laine kulki mukana tilaisuuksissa ja illanvietoissa. Muistan bussimatkan seminaariin, jossa luin viereisellä penkillä Tolkienia. Vuosi lienee siis ollut 1977 ja maolaisjoukko matkalla Laukaalle.

Kalervo Palsa oli mukana samoina 1970-luvun lopun vuosina. Joukkosaunoimme jossain seminaarissa ja Palsa sattui istumaan viereeni ylälauteelle. ”Minä rakastan Sinua”, hän sanoi kirjakielellä sangen asiallisesti. Hämmennyin, mutta käsitin, ettei hän tarkoittanut niin henkilökohtaisesti, vaan ennemminkin ajatteli koko tätä porukkaa lauteilla, järvessä ja kuuntelemassa Puolakan monologeja.

Kävin sitten Pia Länsmanin seurassa Palsan näyttelyssä Kalliossa. Kuljimme Pian kanssa käsi kädessä ja olimme aika hiljaisia ja järkyttyneitä tauluista. Palsa tuli jostain sivuhuoneesta melkoisessa humalassa, tunnisti minut ja alkoi tyrkyttää sisäänpääsyrahoja takaisin. Eihän hän kavereitaan halunnut rahastaa!

Ylivoimaisesti menestynein perusmaolainen taiteilija on Perttu Hietanen, joka sävelsi alunperin 1970-luvun puolivälissä nuotiolauluiksi Eino Leinon runot, jotka myöhemmin Vesa-Matti Loirin esittäminä tulivat koko kansakunnan lemmikeiksi. Lukuisissa maolaisillanistujaisissa herkkä kaunosielu Perttu soitti kitaraansa ja Vietnam-liikkeestä tullut Lotta Eriksson lauloi. Lotan ääni oli tavattoman kaunis, mutta hänestä ei tullut yhtä tunnettua. Jossain vaiheessa (oliko silloin jo 1980-luku?) molemmat hävisivät maolaisliikkeestä. Syyt ja tapahtumain kulut eivät ole tiedossani.

Kirjasi Raimo Laakia 9.7.2019

 

 

 

55. Neuvostoliitto painosti sosdempuoluetta onnistuneesti

Neuvostoliitto paimensi SDP:tä tomerasti 1969 ja 1976. Vuonna 1978 SDP osasi jo itsekin.

Erkki Tuomioja kertoo vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan SDP:n Turun puoluekokouksesta vuonna 1969:

”…Itse puoluekokouksessa Paasio sai suuresta tuntemattomasta nostamallaan Kalevi Sorsalla hädin tuskin torjuttua oikeiston ehdokkaan Pekka J. Korvenheimon valinnan puoluesihteeriksi. Sitä ennen hän oli saanut ”straight from the horse’s mouth” kuulla että kokouksen alla vahvimpina puoluesihteeriehdokkaina mainittujen Anssi Karkisen tai Pauli Burmanin valinta jäädyttäisi SDP:n neuvostosuhteiden normalisoinnin.

Näin asian ilmaisi Erkki Raatikainen juuri puoluekokouksen alla Väinö Leskisen Kesärantaan järjestämässä puoluekokouksen valmistelutilaisuudessa. Mukana olivat myös Bo Ahlfors, Seppo Lindblom, Jussi Linnamo, Paavo Lipponen, Arvo Salo, Ulf Sundqvist, Risto Sänkiaho ja Ilkka Taipale. Kaikki ymmärsivät Raatikaisen tarkoittaneen, että riittävän korkeatasoinen neuvostolähetystön virkailija oli sen suoraan Paasiolle sanonut. Kukaan ei tätä väliintuloa paheksunut vaan se päinvastoin otettiin koolla olleessa porukassa kiitollisuudella vastaan. En tiedä ehtikö hevonen hirnahtaa myös Korvenheimon kohdalla, mutta hänkään ei puoluesihteeriksi yltänyt. Sen sijaan Paasio joutui puoluekokouksessa taipumaan Pitsingin valintaan puolueneuvoston puheenjohtajaksi…”

Huomio kiinnittyy Ilkka Taipaleen läsnäoloon Kesärannan valmistelutilaisuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin 1971 Taipale oli Suomi-Kiina Seuran hallituksessa, matkaili Kiinassa ja kirjoitti havainnoistaan myönteisesti.

Kesällä 1976 seisoskelin Ilkan kanssa elokuvateatteri Adamsin edessä Kiina-Seuran toimiston sisäänkäynnin lähellä. Iltapäivä, aurinko paistoi, oliko alkavaa syksyä, elokuu? Ilkka oli kovin tuohtunut Jaakko Laaksoon, joka oli ripittänyt häntä kuulumisesta Suomi-Kiina Seuran hallitukseen. Jos et lähde sieltä pois, estän Sinun ja Sadankomitean Moskova-kontaktit, oli Laakso uhonnut. En minä Jakken vaatimuksiin suostu, toisteli Ilkka. Asia selvästi vahvasti korpesi häntä.

Minulla loksahti suu auki kun seuraavan vuosikokouksen alla kuulin Kaarina Anderssonilta, että Ilkka oli ilmoittanut jättäytyvänsä pois hallituksesta.

Neuvostoliiton lähetystöstä Tehtaankadulta operoitiin aika taidokasta verkostoa, jossa oli sopivat venäläiset ja suomalaiset henkilöt painostamaan Rafael Paasiota ja Ilkka Taipaletta ja kaikkia muitakin vaikutusvaltaisiksi oletettuja. Eikä vain painostamaan vaan todella onnistumaan painostuksessa.

Vuoden 1978 Espoon puoluekokouksen ajoilta Erkki Tuomioja kirjoittaa:

”…Puolueen ajattelumaailman brezhneviläisyyttä kuvasivat rajut pyyhkeet jotka sain siitä että annoin sivustatukea SKDL:ssä toimineen I-C Björklundin yrityksille tuoda eurokommunistisia aatteita Suomeen. Näiden antamisessa kunnostautui erityisesti silloinen edustajatoverini Jacob Söderman. Hänen mielestään huomion kiinnittäminen itäeurooppalaisiin toisinajattelijoihin oli vain ”keinottelua ihmisoikeuksilla” ja olin syyllistynyt vakavaan neuvostovastaisuuteen käyttäessäni sellaisia käsitteitä kuin ”vanhakantaiset stalinistit” ja ”perinteiden leninistiset jäänteet”…”

Vallinnutta harhassa elämisen syvyyttä kuvaa, että Puolan Solidarnoscin syntyyn kesti vain kaksi vuotta. Toki ei suomalainen sosdempuolue silloinkaan herännyt.

Erkki Tuomioja: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki. Painanut Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 1993.

Raimo Laakia: Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 110 sivua. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005.

Kirjasi Raimo Laakia 5.6.2019

53. Jung Changin tulkinta kompastelee

J. Pekka Mäkelä: Hunan. Romaani. Like kustannus Oy. Otavan kirjapaino 2018. 549 sivua.

”…Onneksi Liu-neiti tuli mukaan. Siellä hän nyt lukee Ho-lienille. Liu-neidillä on ihmeellisen rauhoittava vaikutus Ho-lieniin, ja kaikkiin muihinkin, jotka hänen lukemistaan kuuntelevat. Kuulen hänen hiljaisen äänensä Ho-lienin huoneesta, ja on vaikeaa pysytellä täällä pöydän ääressä. Olisi niin paljon helpompaa kulkea äänen perässä, noudattaa äänen kutsua.

Mikä minua estää? Työpöydän tyhjät paperiarkitko muka?

Nousen, astelen niin äänettömästi kuin pystyn. Työhuoneen ovesta, salin poikki, Ho-lienin huonetta kohden. Liu-neidin ääni kuuluu nyt voimakkaampana. Hän ei luekaan kristillistä tekstiä, kuten silloin kun Jui-hua-sisko ja hänen ystävänsä Lai Yin ovat paikalla. Kuulen, että hän kertoo tämän seudun historiasta yli kaksituhatta vuotta sitten. Ovelle päästyäni pysähdyn. Ho-lien makaa vuoteella, selällään, silmät auki, katselee tyhjin silmin kattoon. Lin-lin istuu vuoteen vieressä tuolilla, pitää Ho-lieniä kädestä, katselee seinälle ripustettua maalausta bambunversoista ja linnuista.  Nurkassa Liu-neiti istuu jakkaralla kyyryssä, pienenä, kädessään kirja jonka hän – tai Lin-lin – on ottanut minun hyllystäni, muinaisen Chu-valtakunnan tarinoita. Tunnen kyllä tekstin, mutta kuulen sen aivan uudella lailla. Ei Liu-neiti tunne kaikkia kronikan merkkejä, mutta hän osaa lukea niin ettei sitä huomaa ellei osaa tekstiä ulkoa. Hänen puhumanaan tarina on uusi ja elävä, tässä ja nyt.

Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Lin-linin vieressä on tuoli, istuudun siihen kuuntelemaan, ja näen omilla silmilläni, kuinka kansleri Wu Ch´i kumartaa hallitsijaansa, Chu-valtakunnan Tao-ruhtinasta. Seison hovimiesten joukossa ja näen, kuinka kansleri Wu Ch´i kumartaa ruhtinaalleen toisen kerran, vielä kolmannenkin.

– Ruhtinaani, armoitettu valtiaani, Wu Ch´i sanoo. – Kansa on levoton. Talonpojat raatavat pelloilla ja käsityöläiset verstaissaan aamuhämärästä iltahämärään, heidän perheensäkin raatavat, mutta he tulevat tuskin toimeen. Monet näkevät nälkää.

– Miten se on mahdollista, ruhtinas kysyy. – Chu on Kiinan suurin ja rikkain valtio, jonka maat yltävät valtameren rannasta kauas lännen vuorille saakka. Varastomme ovat täynnä viljaa ja kirstumme täynnä hopeaa.

– Se johtuu siitä, että talonpojat ja käsityöläiset ovat laiskoja eivätkä viitsi tehdä työtä, vastaavat ruhtinaan hovimiehet. – Armoitettu ruhtinas, palkkaa meidän poikamme valvomaan kansan työntekoa ja niin sinun valtakunnastasi tulee entistäkin rikkaampi.

Niin Tao-ruhtinas palkkaa hovimiestensä poikia kulkemaan eri puolilla valtakuntaa valvomassa kansan työntekoa. Kuluu vuosi, kuluu toinenkin, ja kansleri Wu Ch´i kumartaa jälleen ruhtinaansa edessä, kumartaa toisen ja kolmannenkin kerran.

– Ruhtinaani, armoitettu valtiaani, hän sanoo. – Kansan levottomuus vain kasvaa. Talonpojat raatavat pelloilla ja käsityöläiset verstaissaan pimeästä aamusta synkkään iltaan, heidän vaimonsa ja lapsensakin raatavat, mutta he tuskin tulevat toimeen. Yhä useammat näkevät nälkää.

– Miten se on mahdollista, ruhtinas kysyy. – Chu on Kiinan suurin ja rikkain valtio, jonka maat yltävät valtameren rannasta kauas lännen vuorille saakka, varastomme ovat täynnä viljaa ja kirstumme hopeaa, ja olen palkannut valtakunnan parhaiden sukujen nuorukaiset valvomaan, että työtä tehdään ahkerasti.

– Se johtuu siitä, että talonpojat ja käsityöläiset ovat laiskoja, kieroja ja ilkeämielisiä eivätkä halua tehdä työtä, vastaavat ruhtinaan hovimiehet.

– Armoitettu ruhtinas, osta meidän pojillemme piiskoja, jotta he voivat panna kansan tekemään ahkerammin työtä.

Niin Tao-ruhtinas hankkii hovimiestensä pojille piiskoja, jotta nämä kulkisivat eri puolilla valtakuntaa patistamassa kansaa työhön. Kuluu vuosi, kuluu toinenkin, ja kansleri Wu Ch´i kumartaa jälleen ruhtinaansa edessä, kumartaa toisen ja kolmannenkin kerran.

– Ruhtinaani, armoitettu valtiaani, hän sanoo. – Kansa on kapinan partaalla. Talonpojat raatavat pelloilla ja käsityöläiset verstaissaan päivät ja yöt, heidän vaimonsa ja lapsensakin raatavat, mutta silti he tuskin tulevat toimeen. Yhä useammat näkevät nälkää.

– Miten se on mahdollista, ruhtinas kysyy. – Chu on Kiinan suurin ja rikkain valtio, jonka maat yltävät valtameren rannasta kauas lännen vuorille saakka, varastomme ovat täynnä viljaa ja kirstumme hopeaa, ja olen palkannut valtakunnan parhaiden sukujen nuorukaiset patistamaan kansaa ahkeraan työhön.

Tällä kertaa Wu Ch´i ei odota että hovimiehet pääsisivät ääneen, vaan sanoo nopeasti: – Armoitettu ruhtinaani, varastomme ovat tyhjinä viljasta ja kirstut hopeasta. Valtakunnastasi on tullut köyhä ja hovimiehistä rikkaita. Kaikki valtakunnan vilja on hovimiestesi varastoissa ja kaikki valtakunnan hopea heidän kirstuissaan, ja heidän poikansa valvovat piiskoineen ja miekkoineen, ettei kukaan pääse siihen käsiksi.

Ruhtinas katsoo edessään kumartavaa Wu Ch´ia ja sitten hovimiehiään. Hän sanoo Wu Ch´ille: – Hyvä on. Tee mitä on tehtävä.

Niin Wu Ch´i pakottaa hovimiehet avaamaan varastonsa ja jakaa viljan nälkäänäkeville. Hän ajaa piiskanheiluttajat pois ja maksaa talonpojille ja käsityöläisille heidän työstään sellaista palkkaa, että he tulevat sillä toimeen. Chusta tulee jälleen Kiinan suurin ja rikkain valtio, mutta hovimiehet eivät anna anteeksi Wu Ch´ille, vaan murhaavat tämän palatsin kynnykselle pian Tao-ruhtinaan kuoleman jälkeen. Kerran niin mahtava Chu-valtio alkaa taas köyhtyä ja kuihtua kunnes se pienenee pienenemistään, katoaa historian hämärään ja muuttuu Ho-lienin huoneeksi jossa kuuluu vain Liu-neidin ääni.”

Romaanissa kuviteltu lukeminen tapahtuu 1942. Takana ja edessä on sisällissota, käynnissä Japanin miehityssota eikä sekään kunnolla kykene keskeyttämään Mao Tse-tungin ja Tshiang Kai-shekin sotilaiden yhteenottoja.

Vuonna 1986 kirjailija tapaa sairaalassa viimeisen kerran isotätinsä Helvi Södermanin (1902 – 1986), jonka päiväkirja on Hunan-järkäleen alkuperäinen fakta-aineisto. Muu on kirjailijanvapaudella keksittyä, vaan ei aivan. Helvi Söderman sanoo sairaalassa Liu Chin-chistä, jonka hän tapaa vielä vuoden 1979 tienoolla Chimenissä ”hänellä oli edelleen se ihmeellinen ääni kun hän luki kirjaa ääneen.”

”…Käytiin katsomassa siellä… mitähän siitä on? Seitsemisen vuotta sitten. Aika kuluu nykyään niin nopeasti. Meitä oli monta vanhaa Kiinan-lähettiä matkassa.

– Millaista siellä oli?

– Ihan toisenlaista siellä on. Paljon on tehty sitä mitä mekin yritimme. Trakoomaa ja muita tauteja saatu kuriin. Kerjäläisiä ei enää näkynyt kaduilla. Suurin osa ihmisistä osaa lukea ainakin sen verran mitä lehtien lukemiseen tarvitaan. Koulua saavat käydä ilmaiseksi melkein kaikki.

– Pääsittekö käymään tutuilla seuduilla? Muualla Hunanissa?

– Kyllä pääsimme! Luulin ensin, ettei siitä tulisi mitään ja että kommunistit kyttäisivät joka askelta. Mutta vapaasti me saimme jutella ihmisten kanssa. Ja paljon heitä tulikin juttelemaan ja kuuntelemaan, kun ulkomaalaiset mummelit puhuivat kiinaa. Oli siinä ihmettelemistä. Välillä oli vaikeaa päästä eteenpäin, kun ihmettelijöitä oli niin paljon…”

– Se mikä minua eniten ällistytti,  hän  sanoo  palattuani  vuoteen  viereen,  – oli se että kaikki se varasteleminen oli loppu. Ennen vanhaan ei voinut oikein luottaa edes kristittyihin kiinalaisiin. Ja nyt ei ollut edes hotelleissa lukkoja. Eikä mihinkään koskettu! Ja kaikkialla oli paljon siistimpää kuin ennen.

Hän ottaa hörpyn ja jatkaa: – Enhän minä ole koskaan äänestänyt kommunisteja enkä ikinä äänestäkään – jos nyt enää edes elän ensi vaalien aikaan – mutta minä näin missä tilassa se maa oli aikaisemmin. Ihmisiä kuoli nälkään elleivät he onnistuneet varastamaan itselleen syötävää, rosvojoukkoja kaikkialla, tai sotilasjoukkoja jotka olivat joskus rosvojakin pahempia. Vaikka kuinka yrittäisin, en keksi mitään muuta liikettä joka olisi onnistunut nostamaan sen maan takaisin jaloilleen. Köyhä kehitysmaa Kiina on yhä, tulee aina olemaankin, mutta aivan toisenlainen kuin silloin. Ja kyllä minä tiedän, että siellä on tapahtunut kommunistien aikana aivan kammottavia asioita, mutta tapahtui niitä ennen kommunistejakin.”

Kaunis (ja kauhea) Wu-valtion tarina on Kiinan vanhaa kertomusperinnettä. Ajatus ei ole vieras muuallakaan maailmassa: hallituksen on palveltava kansaa, muuten huonosti käy. Mao kiteytti tämän Pienessä punaisessa kirjassaan: On oikein kapinoida taantumuksellisia vastaan.

Innostuin 1968  Pienestä punaisesta kirjasta. Ajattelin, että Maon vallankumous pelasti Kiinan.

Paljon myöhemmin, vuonna 2006, kävelin kirjamessuilla puolihuolimattomasti Jung Changin lavan ohi. Hänen tiiliskivensä ”Mao” (887 sivua, Otava 2006) oli juuri suomennettu. Hän piti pontevan puheen. Sikäli kuin ymmärsin, hänen mielestään Mao oli historian häirikköilkimys ja Tshiang Kai-shek hieno valtiomies. Ostin kirjan, mutta en päässyt koskaan lukemisessa loppuun.

Jung Changin kirja vaikutti Tshiang Kai-shek -fanin tekemältä. Suomeksi: kuin Tuure Lehen kirjoittaisi Mannerheim-elämänkerran, tai Veikko Vennamon muisteluksen uskottaisiin olevan Urho Kekkosen tarina.

Jung Chang onnistui kuitenkin herättämään epäilyn, oliko minulle muodostunut propagandistinen kuva Kiinan 1900-luvun alkupuolen historiasta. Epäily ohjasi minut tarttumaan J. Pekka Mäkelän Hunaniin. Ajattelin, että alkuperäinen päiväkirja-aineisto 1935 – 1946 ei olisi erityisen sosialismimyönteinen tai propagandistinen.

Hunanin lukeminen vahvisti vanhaa näkemystäni. Tshiang Kai-shekin hallinto ei ollut kykeneväinen pelastamaan Kiinaa. Maon puolelle asettumisessa oli hyvät perusteet.

Toki yllättävä taho kuitenkin lopulta sekoitti pakan. Kiinan kommunistinen puolue lähetti 12. helmikuuta 1979 maan kaikille kirjakaupoille Propagandaministeriön määräyksen, jossa Pienen punaisen kirjan myynti kiellettiin ja jäännöserät määrättiin tuhottavaksi, kertoo Claes Olsson perusteellisessa artikkelissaan Bibliophilos 1-2/2017 verkkolehdessä.

Raimo Laakia 9.4.2019

52. Vastauksen täytyy olla Matti Puolakka ja/tai Jarmo Lavila!

Montin ja Porokurun ”1968” lopussa Liisa Manninen onnistuu yllättämään niin kirjan tekijät kuin lukijatkin. Hän jättää vuonna 1969 jäsenanomuksen SKP:n Tampereen piiritoimistoon. Itse hän on unohtanut asian eikä osaa sitä selittää.

Siis meidän Liisa! Manninen, joka myöhemmin tunnetaan nimellä Liimatainen. Mielenosoituskesä kuuskytkahdeksan Jeanne d´ Arc, jonka uusvasemmistolaista draivia me kaikki Punaisten lauantaiden nuoret miehet opimme katsomaan ihaillen ylöspäin.

Vastauksen täytyy olla Matti Puolakka ja Jarmo Lavila, joiden kanssa Liisa Manninen on vuoden 1968 aikana epäilemättä paljon puhunut ja kelannut. Tuolloin he useasti sanoivat: liittykää SKP:hen niin näette kuinka typerä ja surkea se on.

Joukko radikaaleja noudatti kehotusta. Minun kohdallani se johti runoilija Matti Rossin teatraalisesti päsmäröimään erottamisrituaaliin SKP:n Viiskulman osastossa (siitä joskus myöhemmin). Liisan kohdalla SKP oli enemmän hereillä: Mannisen anomus hylättiin.

Tuotteliaiden Montin ja Porokurun toinen kirja vuoden sisällä on hyvä. Lainasin ensin kirjastosta, luin ja ostin hyllyyni. Kirja kuuluu jokaisen 1960-luvusta kiinnostuneen käsikirjaksi. Mutu-mittarilla arvioituna on paljon parempi kuin edellinen kirja (dokumentti 48).

Maolaisuutta kirja sivuaa niin monesti, ettei kaiken esittely tässä ole järkevää. Muutama kohta:

”…Kyse ei ollut vain ”taloudesta” tai ”politiikasta” vaan elämän kokemisesta mielekkääksi…Kyse ei ollut enää pelkästä elintasosta vaan myös ja erityisesti vapaudesta ja elämän mielekkyydestä…” (sivu 25).

”…Järvinen ja Huotari edustivat radikaaleja, vapaamielisiä ja antiautoritaarisia uusvasemmistolaisia kantoja, jotka olivat yleisiä kaikkialla Euroopassa. Taistolaisuus oli puolestaan jopa maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen ilmiö ja tiukasti suomalaiserityinen liike, joka sijoittuu vasta vuoden 1968 jälkeiseen aikaan ja poikkesi melkoisesti eurooppalaisen uuden vasemmiston aatemaailmasta. Huotari kylläkin myöhemmin liittyi maolaisiin, mutta sekin oli suuntaus, joka ei jäykästä marxilais-leninismistään huolimatta ollut tekemisissä taistolaisuuden kanssa. Maolaisuus oli itse asiassa taistolaisuuden päävihollinen, kun liikkeen sisäisestä hegemoniasta taisteltiin vuonna 1969…” (sivu 109).

”…Läntisen uusvasemmistolaisuuden rinnalle oli maailmalla nousemassa myös uusi suuntaus: maolaisuus. Sen ensimmäiset merkit Suomessa olivat nähtävissä lokakuussa 1966, kun Ylioppilaslehti julkaisi suuren Kiina-numeron, jossa esiteltiin maolaisuuden periaatteita. Niihin kuului neuvostoliittolaisen revisionismin kritiikki, parlamentarismista kieltäytyminen kapitalistisissa maissa ja vallankumouksen tavoittelu. Vallankumous nähtiin pitkänä prosessina, jossa poliittisen asemasodan sijaan käytettiin sissisotamaisia poliittisia keinoja. Ei ole sattumaa, että Ylioppilaslehden Kiina-numero johti lehden päätoimittaja Jorma Cantellin erottamiseen, joskin taustalla oli laajempi tyytymättömyys lehden uusvasemmistolaiseen linjaan. Kiina oli vaarallinen aihe kahdesta syystä: maolaisuus oli erittäin radikaali suuntaus ja sen leviäminen ärsytti Neuvostoliittoa, joka oli ajautunut Kiinan kanssa aatteelliseen välirikkoon ja lähes sotilaalliseen konfliktiin. NKP vaati SKP:tä puhdistamaan maolaiset Suomesta. Tehtävä oli käytännössä mahdoton, koska maolaiset eivät toimineet Suomessa vielä julkisesti ja SKP:n yhteydet uusiin vasemmistolaisiin liikkeisiin olivat edelleen heikkoja. Puolue ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt puhdistaa ja mistä.

Elokuussa 1966 Matti Puolakka perusti aikaisemman HSTY-kollektiivinsa jatkumoksi ryhmän nimeltä Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (HMLS). Alkuperäiseen HMLS-ryhmään kuului kuusi nuorta Puolakan kotikulmilta Helsingin Etelä-Kaarelasta. (sivu 116).

…Vuonna 1966 Kiina alkoi toden teolla kiinnostaa aktivisteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikista radikaaleista olisi tullut maolaisia. Lisäksi monet heistä, jotka ryhtyivät maolaisiksi, olivat sitä vain hetken. Heidän joukossaan oli myös nuoria, jotka myöhemmin ryhtyivät taistolaisiksi, kuten Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela ja Jaakko Laakso (Raimo Laakian huomautus: tässä tarkoitettaneen Alpo Halosta. Ilpo ja Alpo olivat veljeksiä, jotka kesällä 1968 osallistuivat aktiivisesti Punaisiin lauantaihin, mutta ainakin tuolloin Ilpo minun muistikuvissani edusti jo SKP:n päälinjaa, siis tulevan puoluehajaannuksen enemmistöä. Alposta tuli sitten vähemmistöläinen eli taistolainen). Alkuvaiheen innostuksen jälkeen maolaisten piiri jäi hyvin pieneksi osittain sen vuoksi, että se pyrki suojelemaan ideologista puhtauttaan…” (sivu 116).

”…Yhdysvaltain kansallispäivänä 4. heinäkuuta 1968 Helsingissä järjestettiin usean eri puolueen ja järjestön organisoima mielenosoitus. Mukana oli noin 500 henkilöä.

Mielenosoittajajoukko kokoontui ensin Hakaniemen torille ja marssi kaupungin halki kolme kuukautta aiemmin paljastetulle Rauhanpatsaalle… Rauhanpatsaalla pidettiin puheita. Maalari Jouko Syrjän pitäessä puhetta leimahti patsaan juurella tuleen tankoon kiinnitetty suurikokoinen kotitekoinen Yhdysvaltain lippu.

Lipun oli tehnyt Peter Nilsson.

Poliisi otti Peter Nilssonin kiinni kuulusteluja varten. Opetusministeri Johannes Virolainen, joka toimi lomailevan ulkoministeri Ahti Karjalaisen sijaisena, esitti Yhdysvaltojen edustajalle Suomen hallituksen virallisen anteeksipyynnön.” (sivu 166).

”…Muutaman kuukauden aikana uusvasemmistolainen ja anarkistinen liike oli liikkunut kohti suoraa toimintaa. Sen johdossa olivat nyt jo alkuvaiheesta mukana olleen Järvisen ja Liimataisen lisäksi maolainen kolmikko Jarmo Lavila, Matti Puolakka ja lipunpolttaja Peter Nilsson.” (sivu 167).

”…Elokuun 3. päivän Punaisen lauantain…järjestelytoimikuntaan kuuluneista kaikki, Pentti Järvistä lukuunottamatta, olivat nyt joko anarkisteja tai maolaisia ja viimeiset Punaiset lauantait 10.8.1968 ja 17.8.1968 oli omistettu pääasiassa imperialismin kotimaisille ilmentymille.

Elokuun aikana myös poliisin harjoittama mielenosoitusten tukahduttaminen koveni. Ilmeisesti mielenosoittajien jakaminen ”hyviin ja pahoihin” oli tuottanut toivotun tuloksen. Hiroshiman pommin 23-vuotispäivänä elokuun 6. päivänä kolmisenkymmentä Mielenosoituskesä -68:n jäsentä lähti osoittamaan mieltä Yhdysvaltain suurlähetystölle, jonka läheisyydessä he saivat olla parikymmentä minuuttia iskulauseita huudellen, kunnes poliisi hajotti mielenosoituksen pamppuja hyväksi käyttäen. ” (sivu 168).

”…Hullun vuoden 1968 heinä-elokuun vaihteessa järjestettiin jälleen kerran Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaali… Bulgarian Sofiassa tiukasti kontrollissa. Osallistujia oli kuitenkin niin paljon, että nuoret kykenivät organisoimaan myös vaihtoehtoisia tapahtumia. Monet ovat muistelleet, että Kiinan arvostus ja maolaisuus olivat niin korkealla, että myös Sofian kaduilla opiskelijat ja nuoret heiluttivat Maon punaista kirjaa, mitä ei katsottu kovin suopeasti Neuvostoliiton satelliittivaltiossa.” (sivu 171).

”…Moskovan tukemaan SKP:n vähemmistöön kuuluivat puolueen Turun, Uudenmaan ja Kymenlaakson piirijärjestöt, joita nyt vahvisti myös kasvava nuortaistolainen liike. Liittouman poliittinen johto oli erittäin kokenutta. Heitä vastaan asettui ainoana järjestäytyneenä vuoden 1968 jälkeisenä radikaalina voimana muutamasta kymmenestä parikymppisestä nuorukaisesta koostuva maolainen kollektiivi. Lopputulos oli selvä jo ennen kamppailun alkua.

Vuoden 1968 syksyllä maolaisista tuli nuortaistolaisten ja SKP:n vähemmistön hyökkäyksen pääkohde. Tämä vaikutti siihen, että Suomessa maolaisuus ei koskaan noussut samaan asemaan kuin Norjassa tai Ruotsissa, joissa perinteisten kommunistien rooli oli melko marginaalinen eikä heillä ollut keinoja taistella nuorison keskuudessa kannatusta keräävää maolaisuutta vastaan.

Maolaisten johtaja oli Matti Puolakka, jolla oli tärkeä rooli 1960-luvun loppupuolen aktivistitoiminnassa. Puolakka pystyi näkemään Neuvostoliiton ja suomalaisen kommunistisen liikkeen tilan aitiopaikalta. Hänen perheensä kuului kommunistien eliittiin: ”Hänen isänsä Pauli Puolakka oli Akateemisen Sosialistiseuran  (ASS) sihteerinä ennen sotaa, vangittuna sodan aikana ja punaisen Valtiollisen poliisin sihteerinä sodan jälkeen. Äidin sisar oli Suomen Rauhanpuolustajain pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen, jonka puoliso oli punaisen Valpon päällikkö Erkki Tuominen.”

Vuonna 1962 Matti Puolakka vieraili Neuvostoliitossa ja järkyttyi näkemästään. Toteutunut sosialismi oli kaukana niistä unelmista, joista ideologia kertoi. Se oli kurjuutta. Siitä alkoi hänen uusvasemmistolainen heräämisensä.

Puolakalla oli selkeä käsitys kommunistisesta toiminnasta ja aatteen todellisesta tilasta luultavasti myös perheensä kautta. On myös arvioitu, että maolaisten sulkeutunut salamyhkäinen puhdasoppinen toimintamalli Suomessa olisi perua Puolakan kotikasvatuksesta. Matin isä Pauli Puolakka oli ollut sodan aikana turvasäilössä ja äiti menehtynyt traagisesti. Tauno-Olavi Huotari arvioi tämänkin vaikuttaneen Puolakan ajatteluun. Huotarin mukaan Puolakkaa on kuvailtu hypnoottiseksi johtajaksi, jolla oli uskonnon perustajan charmia.

Vuonna 1965 muodostettiin Matti Puolakan toimesta Helsingin Sosialistinen Teiniyhdistys (HSTY), josta tuli ensimmäinen suomalainen maolainen kollektiivi, joka koostui lähinnä Puolakan ystävistä. Tämän jälkeen maolaiset perustivat Helsingin marxilais-leninistisen seuran (HMLS), joka alussa piti melko matalaa profiilia. Kastarin mukaan ”HMLS tuli ensi kerran julkisuuteen järjestämällä paneelikeskustelun 15.9.1968 Kirjan ravintolan kerhohuoneessa. (…) Kirjan tilaisuudessa Helsingin maolaiset esiintyivät ensimmäistä kertaa julkisesti ja ennen kaikkea tasaveroisesti muiden vasemmistoryhmien kanssa.” Syksyllä alkoi HMLS:n määrätietoinen organisoituminen opintokerhon kautta. Sitä oli edeltänyt kesällä marxismin opiskelu Toisen linjan kallioilla. Opintoaineistona oli Marxia, Engelsiä, Leninin valtio- ja imperialismiteorioita, Maon Käytännöstä sekä kaksi seuran suomentamaa Kiinan kommunistisen puolueen KKP:n julkilausumaa ”nykyajan revisionismin” vastaisesta taistelusta. Anssi Sinnemäki muistaa, että ”Puolakka oli hyvin näkyvä hahmo jo 1968, erityisesti Vanhan kuppilassa hän istui patsasmaisesti. Houkutuslintu maolaisuuteen. Hän piti pitkiä saarnoja.”

HMLS pystytettiin Pentti Järvisen ja Tauno-Olavi Huotarin keväällä rakentaman Vietnam-mielenosoitusten pohjatyön päälle. Se alkoi julkaista lehteä, HMLS-tiedotetta, jossa julistettiin heti syksyllä 1968, että Vietnam-liike tuli yhdistää muuhun vallankumoukselliseen liikkeeseen ja työväenluokan tuli toimia imperialismia vastaan jokaisessa maassa ja tukea siten kolmannen maailman taisteluita…” (sivut 204- 206).

”Ulkoparlamentaarisen 1960-luvun varsinainen viimeinen tapahtuma Suomessa oli Iranin yksinvaltaisen shaahin Mohammad Reza Pahlavin vierailu Helsingissä kesäkuussa 1970. Pahlavi nousi valtaan CIA:n tukeman vuoden 1953 vallankaappauksen seurauksena, ja hänen aikanaan Iranin salainen poliisi jahtasi, vangitsi ja kidutti poliittisia toisinajattelijoita. Helsingissä päätettiin, että shaahia ei saa päästää maahan ilman voimakasta protestia. Muualla Euroopassa oli jo nähty ronskeja demonstraatioita vierailua vastaan. ”Tämä oli viimeinen kerta, kun isoa mielenosoitusta järjestettiin 60-luvun tyyliin: kaikki halukkaat pääsivät valmistelemaan, toisia vasemmistoryhmiä ei häädetty sivuun, spontaanisuudelle jäi tilaa.”

Mielenosoittajat varautuivat suureen konfliktiin, eikä poliisi jäänyt toiseksi. ”Poliisi varautui täysi- ellei ylimittaisesti”, arvioi Kimmo Rentola. Suurimmassa mielenosoituksessa 25. kesäkuuta poliisi vei Esplanadilta 147 mielenosoittajaa kuulusteluihin. Johan von Bonsdorff kuvailee, kuinka ”kaupunginvaltuutettuja ja kansaedustajia raahataan pitkin katuja poliisiautoihin”, sivustakatsojat kiinniotetaan siinä missä mielenosoittajat, kirjakauppias hakataan tajuttomaksi ja Kalastajatorpalla ”poliisisedät kiskovat tyttöjä tukasta autoon”. Eräs mielenosoittaja saa aivovaurion poliisin pamputuksen seurauksena…” (sivu 215).

”Suomessa poliisi hakkasi 1960-luvun viimeisen nousun pampuilla hajalle. Sen, mitä oli jäljellä, kaappasivat taistolaiset. Toiminta kanavoitui vallankumouksellisen taistelun sijaan Neuvostoliiton ihailuun ja järjestöjunttaukseen.” (sivu 2016).

”Myöhemmin ensin Vihreä liitto ja sitten Vasemmistoliitto kuitenkin omaksuivat 1960-luvun uusvasemmiston poliittiset ja eettiset arvot lähestulkoon sellaisinaan. Ei pidä unohtaa sitäkään, että ne anarkistiset, autonomiset ja ympäristöpoliittiset liikkeet, jotka toimivat Suomessa 1980-luvun puolen välin jälkeen, jatkoivat sitä työtä, joka oli jäänyt kesken vuonna 1968 Vanhalla ylioppilastalolla. Uudet toimijat nappasivat kiinni historian katkenneesta langasta.” (sivu 218).

 

Anton Monti / Pontus Porokuru: 1968 Vallankumouksen vuosi. Kustantamo S&S, Helsinki 2018. Paino Livonia Print, Latvia 2018.

 

Kirjasi Raimo Laakia 5.3.2019.

 

 

51. Mitä puhuttiin skenessä 1965 – 1968?

Komeassa 80-vuotishaastattelussaan hesarissa ”Uusvasemmistolaisista ensimmäisiä” Lars D. Eriksson toteaa tärkeitä asioita:

”Lars D. Eriksson on yhä kuusikymmentäluvun radikaali. ”Miten yhteiskunta muuttuisi, ellei olisi aktivismia?”

Kun Lars D. Erikssonia pyytää kuvailemaan kuusikymmenlukulaista henkeä, hän innostuu silmin nähden.

”Minähän olin itse luomassa sitä! Sen alkuhetkiä oli vuonna 1963 startannut melko huomattava Front mot kärnvapen -liike, jota olin organisoimassa Pär Stenbeckin kanssa.”

Pystytimme myös opiskelijoiden demariryhmän, johon kuului lisäkseni muun muassa Christer Kihlman ja Claes Andersson. Se oli uusvasemmiston ensimmäinen linnake.”

Oikeustieteen professori Lala Eriksson onkin oiva esimerkkihenkilö tuon aikakauden uusvasemmistolaiseksi. Hän kuului laajasti lukeneeseen yliopistojengiin, joka virittäytyi pasifismiin, yleiseen kulttuurikritiikkiin ja moniin marxilaisiin virtauksiin.

Eriksson on pitänyt ja pitää luontevana limittää tutkimusta ja aktivismia. Tutkijatyön rinnalla hän tykkää polemisoida railakkaasti yhteiskuntaa ja politiikkaa, moraalia ja arvoja, melkeinpä mitä tahansa. Kaksoisrooleineen hän kohtasi alkuun vastustusta, mutta nykyään harvemmin.

”Tutkimus ja samanaikainen radikaalikin aktivismi ovat täysin sopivaa ja luonnollista. Rajankäyntiä on silti sikäli harjoitettava, että missä roolissa mitäkin esittää, ja argumenttien täytyy aina olla pitäviä”, hän määrittelee.

”Perusjuttu on kuitenkin selvä: Miten yhteiskunnat muuttuisivat, ellei olisi aktivismia? Ihmiskuntahan uudistuu vain ristiriitojen kautta.”

Muistan Lars D. Erikssonin Suomi-Kiina Seuran hallituksesta vuodelta 1972. Hän istui Erottajanmäen myymälähuoneiston kokouksissa suurissa saappaissaan aika hiljaisena ja taisi kokea, ettei kumileimasinmainen johtokunta ollut aivan hänen alaansa.

Kuusikymmentäluvussa seikkailivat myös alkumaolaiset Matti Puolakka, Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Jarmo Lavila, ehkä muutama muukin. Aluksi erillään ja sitten toisensa löytäen.

Uusvasemmistolaisten ja alkumaolaisten välillä on täytynyt olla yhteisiä projekteja, kohtaamisia, keskusteluja, kiistoja. Asioita on ajateltu, sanottu ja ehkä kirjoitettukin. Larsderikssonit, ilkkataipaleet, katipeltolat, liisamanniset, kalevisuomelat, ilkkachristianbjörklundit, erkkituomiojat, leevilehdot ja pekkasaarniot tietänevät seikkoja, joita me nuoremmat emme tunne.

Kovin vähän kukaan on niistä lausunut.

Vuonna 1993 Erkki Tuomioja kuvailee Huotaria:

”…Marssilinja henkilöityi Sadankomitean varapuheenjohtajaan Pentti Järviseen ja hänen adjutanttiinsa, historiantutkija Tauno-Olavi Huotariin. TPSL:ään kuuluneet, barrikadimaistereiksi ristityt Järvinen ja Huotari olivat eräänlaisia opiskelijaradikalismin prototaistolaisia, vaikka kumpikaan ei itse päätynyt stalinismiin. Huotarista tuli Suomen vähäväkisen maolaisuuden keskeinen ideologi ja Järvisestä lopulta Työväen Sivistysliiton sosialidemokraattinen toimitsija.” (Erkki Tuomioja: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, 1993, sivu 56).

Sosdemnuorten Hannu Vesa kirjoittaa Suomen Sosialidemokraatissa 15.6.1968 ”…mainostanut Järvisen ja jos kohta häntäkin erikoisemman henkilön, surullisen kuuluisan marxilais-leninisti Tauno-Olavi Huotarin toimintaa. Marxismi-leninismi muuten tarkoittaa sitä aitoa maolaista linjaa, se ei kuitenkaan estä Huotaria kuulumasta TPSL:n puoluetoimikuntaan.” (Anton Monti ja Pontus Porokuru: 1968, ilmestynyt 2018, sivut 158-159).

Matti Puolakka kertoo, että häntä syrjittiin 1960-luvun puolivälissä, kun hän pyrki SKDL:n nuorisoliiton liittohallitukseen (dokumentti 14).

Heli Santavuori, joka tosin on nuorempaa polvea ja muistelee 1970-lukua, kirjoittaa että kutsuimme itseämme marxilais-leniniläisiksi ”erotuksena kaikenlaisesta hihhulismista, mikä siihen maailmanaikaan oli yleistä”. (dokumentti 34). Epäilen, että ”hihhulismilla” hän tarkoittaa myös joitain kuusikymmentäluvun virtauksia.

1969 uusvasemmisto ja maolaiset alkoivat olla jo aika erillään. Sen jälkeen tulivat taistolaiset, jotka jyräsivät kummatkin. Meni kymmenen vuotta ja jäljellä oli vain raunioita ja onttoja järjestökuoria. 1979 Koijärvellä – luojan kiitos – kaiken vanhan ulkopuolelta syntyi uusi aalto, ympäristöliike.

Vielä yksilöitä on elossa. Ja maailma on niin muuttunut, ettei enää henkisiäkään esteitä pitäisi olla.  Vielä voisi valaista vuosien 1965 – 1968 havaintoja, keskusteluja, asenteita ja tapahtumia. Kertokaa!

Lars D. Eriksson on ihailtavasti pysynyt ajan hermolla. Hän päättää haastattelun hyvin tärkeään ”estävän normiston” pohdintaan:

”Eniten huolestuttaa uusi, sanoisinko antroposentrinen, suuntaus, tämä historiallinen nykyvaihe, jossa ihmisestä on tullut luonnon tulevaisuuden varsinainen ratkaisija”, hän kuvailee. ”Ympäristön muutokset ovat ihmisen kädessä, mutta toisaalta emme pysty hallitsemaan luonnon tapahtumakulkuja.”

Valistusajasta asti vaalitun vapauden merkitys ei Erikssonin mukaan voi enää täysin päteä, koska henkilökohtaisten oikeuksien varjolla voidaan muun muassa tuhota luontoa kiihtyvästi. ”Täytyy vakavasti miettiä, onko tähänastinen paradigma yhä kestävä vai ei.”

Uudet uhat luovat valtavan haasteen lainsäädännölle ja juridiikalle, taloudelle ja politiikalle, ja koko yhteiskunnalle, Eriksson hahmottaa.

”Miten rakennetaan uudenlaista estävää normistoa niin, että ei samalla avata ovea uudelle totalitarismille”, hän kysyy.

”Maailmalla olen tätä uutta ajattelua tavannut – en vielä Suomessa.”

 

Veli-Pekka Leppänen: 80-vuotias Lars D. Eriksson on ollut väsymätön ideatykki ja kalkkeutuneiden ajatusratojen pöllyttäjä. Uusvasemmistolaisista ensimmäisiä. Helsingin Sanomat 9.11.2018. Sivu B 19.

 

Kirjasi Raimo Laakia 4.2.2019.

 

50. Pertti Salolainen juoksi pakoon

Mitä Pertti Salolainen juoksi pakoon? Asia on askarruttanut minua vuosikymmeniä.

Helsingin Sanomien lauantaivieras joulukuussa kuvaili elämäänsä. Kokoomuksen ministeri-kansanedustajakonkari on vastustanut sosialismia, kommunismia, kapitalismin överyyksiä ja ajanut realismia ja ennen kaikkea luonnonsuojelua. Hän aloitti poliittisen toimintansa samoihin aikoihin 1960-luvun lopulla ja on minua kymmenkunta vuotta vanhempi. Aika siirtyä valoisasti eläkkeelle.

Salolainen oli perustamassa WWF:n Suomen osastoa vuonna 1972. Viisaasti hän sanoo:

”Silloin minua kutsuttiin hipiksi, mutta sittemmin on käynyt karulla tavalla selväksi, että minä olin oikeassa.”

Suomea Salolainen sättii turpeen energiakäytöstä ja metsien ”avohakkuuvimmasta”.

Mielipiteiden muuttumista ja päättäjien heräämistä hän pitää tervetulleena mutta pelkää, että nyt on jo liian myöhäistä.

”Olen optimistinen ihminen, mutta tässä asiassa olen pessimisti. Olen jo vuosikymmenten ajan sanonut, että ihmiskunta on matkalla kohti helvettiä, ja meidän sukupolvemme matkustaa vielä ykkösluokassa. Valitettavasti joudun yhä olemaan sitä mieltä.”

Luonnonsuojelija hän todella on. Radikaali Rolf Oinonen kertoi, että häntä oltiin 1970-luvulla nimittämässä johonkin ympäristövirkaan (Kauniainen? Karjalohja?) ja paikallinen kokoomus pisti hanttiin. Pertti Salolainen tunki väliin puolustamaan Oinosta ja paikallispoliitikot nielivät nimityksen.

Johdin 1980-luvun alussa Puola-Solidaarisuus yhdistystä. Seuraan kuului kirjava joukko maolaisia, luonnonsuojelijoita, sosialisteja ja oikeistolaisia. Jälkikäteen ajatellen yhdistys oli minulle henkinen silta maolaisuudesta ympäristöliikkeeseen.

1981 oli paljastunut mustalistajuttu, jossa ulkoministeriön osastopäällikön Heikki Talvitien pöydältä löytyi häkellyttävän tarkka lista yhdistyksen henkilöistä. Listalla oli järjestelmällisesti tietoja, joita edes yhdistyksellä itsellään ei ollut.

Järjestelin tapauksen pengontaa, tutkintaa ja kohun nostattamista. Joulukuussa 1982 oleilin muutaman päivän eduskunnassa selostamassa asiaa kansanedustajille ja keräämässä nimiä eduskuntakyselyyn.

Asia oli jo hyvässä vauhdissa, paperin alla oli kourallinen nimiä, myös kokoomuksesta, kun iltapäivän päätteeksi ajattelin vielä kysäistä Pertti Salolaista mukaan. Soitin kahvilan viereisestä puhelinkopista (siihen aikaan kansanedustajat kulkivat piippari taskussa ja sen hälyttäessä etsiytyivät lähimpään koppiin puhumaan). Ja sieltähän Salolainen tulikin – viereiseen koppiin. En ehtinyt paljon asiaani esitellä (toki olin lähettänyt etukäteen kirjeen), kun hän tiuskaisi ”mistä soitat, ei kai viereisestä kopista?” ”Joo.” ”Lopetetaan tää puhelu!” Astuimme yhtä aikaa ulos kopeista melkein törmäten toisiimme. Pari sanaa ehdin jatkaa kun hän jo lähti juoksemaan.

Mustalistajuttua veivattiin mediassa, eduskunnassa, Supossa, ulkoministeriössä (ja ehkä tahoilla, joista ei arkistojälkiä jää?) muutama vuosi. Viimeinen eduskuntakysely asiasta tehtiin 1984. En tiedä Pertti Salolaisen lausuneen koskaan asiasta mitään.

Ei asia jäänyt mieleeni politiikan vuoksi vaan pakenemisen takia. Mitä hän juoksi pakoon?

Minua? Mutta emme olleet aiemmin henkilökohtaisesti tavanneet tai julkisuudenkaan kautta debatoineet.

Maolaisia?

Oikeistolaisia? Joita yhdistyksessä oli.

Neuvostoliittoa? Joka uhkaili Puolaa.

Solidarnoscia? Joka vapautti Puolan ja lopulta puolet Euroopasta.

Oli vuosi 1982. Harva osasi ja uskalsi tuolloin ennustaa tulevaisuutta. Melkein kaikkien mielestä Neuvostoliitto oli ikuinen.

Mutta Pertti Salolainen on yhä hyväkuntoinen konkari. Vielä kysymykseen olisi löydettävissä vastaus.

 

Helsingin Sanomat 8.12.2018 sivut A 14-15. Lauantaivieras: Pertti Salolainen on ollut sata vuotta täyttävän kokoomuksen matkassa puolueen puolivälistä asti. ”Markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä”.

Raimo Laakia: Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 110 sivua. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005.

Näköpiiri 3/1983, sivu 11. Julkaistu 11.2.1983.

Express 4.3.1983. Pertti Salolainen pelkää: ”Tavattavissa vaalien välilläkin” – mutta ei mustia listoja vastustamaan.

 

Raimo Laakia 10.1.2019

 

49. Christian Moustgaard 1950 – 2018

Moustgaardkin sitten läksi, marraskuussa.

Harmi. Moni hyvä tarina lienee jäänyt kirjaamatta.

Moustgaard oli aika tarkkaan ikäiseni. Hän ei ollut maolainen. Mutta helsinkiläisen vasemmistoskenen vaikuttajana hänkään ei voinut välttyä meiltä.

Syksyllä 1970 olin palannut intoa puhkuen Kiinasta ja järkkäilin yleisötilaisuuksia. Me kolme matkalaista Matti Kajantie, Veikko Nikkanen ja minä kerroimme hienosta sosialistisesta maasta, jossa kohtasimme innostunutta ilmapiiriä. Tilaisuuksiin tuli runsaasti yleisöä ja asia ilmiselvästi kiinnosti.

Halusin järjestää tilaisuuden Vanhan juhlasaliin. Christian Moustgaard oli juuri ryhtynyt HYYn Kulttuurikeskuksen työntekijäksi ja siinä tehtävässä muun muassa vahti vuokrauksia. Hän sanoi, ettei käy. Maolaisille juhlasalia ei anneta.

Aloitin heti pehmityshyökkäyksen. Veikko Nikkanen oli luottamusmies Tampereelta ja useiden suurten tamperelaistehtaiden pääluottamusmiehet olivat Kiina-symppareita. Ei tarvittu kovin montaa puhelua minulta, Veikko Nikkaselta ja Jarmo Lavilalta, kun jo tuhansia työntekijöitä edustavat vanhemmat, raavaat pääluottamusmiehet soittivat Moustgaardille ja antoivat kuulua.

Vaikka Moustgaardin selkänojana oli jo alustavasti organisoitunut nuortaistolainen liike ja kiinalaistyyppinen sosialismi oli liikkeellä jo selkeästi torjuttavien ilmiöiden listalla, oli Christian kuitenkin vasta 20-vuotias, elämänsä alussa. Olisi ollut täysin kohtuutonta, että hän olisi kyennyt vastustamaan Suomen historian vallankumouskaupungin syvän proletariaatin ääntä.

Pian, muistaakseni jo samana päivänä, Christian soitti minulle. Saat juhlasalin. Ei sitä nyt tartte noin isoa soittelua käynnistää.

Tilaisuudesta tuli menestys. Sali oli täynnä.

Pohjimmiltaan kyse oli tietysti symboliikasta. Kulttuurihistorian kulut on aina eletty Vanhalla, niinpä myös vuoden 1970 Kiinan kuului nousta estradille.

Vuosia ja vuosikymmeniä kului emmekä juurikaan kohdanneet. Tuli uusi aika, montakin kertaa, maailmaan ilmaantui internet ja ilmaantui facebook.

Joitakin vuosia sitten Moustgaard pyysi minua fb-kaverikseen. Kun klikkasin hyväksynnän, osasin kyllä arvostaa pyyntöä.

Raimo Laakia 15.12.2018

48. Maon raportti 2.0?

Anton Monti ja Pontus Porokuru

Suoraa toimintaa!

Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Into, 343 sivua, Riika 2018

Tämän olen lukenut ennenkin. Mao Tse-tungin raportti talonpoikaisliikkeestä syvällä Hunanissa lähes sata vuotta sitten ( Report on an Investigation of the Peasant Movement in Hunan 1927). Maaseudun kurjaliston kapinan sotamainen rajuus ja raakuus pöyristytti kunnon kommunisteja Kominternia myöten. Eihän parempaa maailmaa noin voi tehdä!

Montin ja Porokurun kirja on uuvuttava sarja tapahtumia, joissa tapellaan poliisin kanssa. Yleensä syntyy lasinsiruja, sakkoja ja lyhyitä vankilareissuja, harvemmin ruumiita. Vallankumousromanttinen. Poliisiromanttinen.

Vuosisadan takaiseen Hunaniin verrattuna muodot, keinot ja olosuhteet ovat tyystin uudet, vaan onko sorto sama?

Paha mennä sanomaan.

Lukijan sielu huutaa, että harkittu ja harjoiteltu tappelu poliisin kanssa on järjetöntä.

Mutta: Elämäntapamme tappaa päivittäin joukoittain ihmisiä ja eläimiä ja luo hyviä mahdollisuuksia koko elonkehän (ihminen mukaan luettuna) suurtuholle. Ja elämäntapaamme toteuttaa / organisoi / johtaa / pakottaa / manipuloi armollisesti äänestäjäkansalaisiaan palvellen valtio, jossa sisäministeri komentaa poliisia. Ja sisäministeri on Kai Mykkänen, joka vanhana luontoliittolaisena haluaa pelastaa maailman ekokatastrofilta, niin kuin haluavat kirjan anarkopunkkariautonomitkin.

Ota siitä sitten selvää.

Kirja kannattaa kyllä lukea, koska harvalle on avautunut näinkään paljon taustatietoa viime vuosikymmenten ihmeellisistä tapahtumista. Taistolaisuuden ja maolaisuuden kuihduttua se alkoi. Toki välissä oli kymmenkunta vuotta ilahduttavan kirjavaa ympäristöaktivismia: evy, Koijärvi, alkuvihreys, Luonto-Liitto, monet pienet ryhmät, tapahtumat ja järjestöt.

Yhtäläisyyksiä menneeseen on.

Kirja käsittelee suuria vastahuippukokouksia Seattlessa (1999), Prahassa (2000), Göteborgissa (2001) ja Genovassa (2001) ja toteaa, etteivät yhteenotot kyenneet luomaan uutta yhteiskunnallista toimintaa. Maolainen ankeuttaja mielessäni sanoisi, että asia oli jo etukäteen nähtävissä. ”Pikkuporvarillista seikkailupolitiikkaa”, sitä samaa jota castrolaiset, Länsi-Saksan RAF ja Italian prikaatit harjoittivat 1960- ja 1970-luvuilla, kylläkin hieman uuteen aikaan sovitettuna. Kuvaan sopii, että Kuubasta ja Italiasta aikoinaan intoutuneet aktiivit ovat mukana myös nyt.

Kirja kertoo, että 2010-luvulla useat autonomit liittyivät vasemmistoliittoon. Aivan samoin kuin 40 vuotta aiemmin castrolaiset ja anarkistit imeytyivät taistolaisuuteen. Muistan Kirkkokatu kakkosen autioituneen Demopainon kesän kynnyksellä 1970, kun ”kaikki” olivat juosseet Bulevardille Rauhanpuolustajien toimistoon Mirjam Vire-Tuomisen palkkalistoille Neuvostoliiton maailmanpolitiikkaa palvelemaan. Käytin tuona kesänä koko opintolainani kirjapainon elvyttämiseen.

Vanha maolainen lukija löytää kirjasta kiintoisia jatkumoja.

Reko Ravela sanoo vanhempiensa katkeroituneen taistolaisuuteen. Nyt kaiken jälkeen olisikin todella mielenkiintoista saada muisteja-sivustolle Timo Ravelan kertomus 1960-1970-lukujen tunnelmista ja tapahtumista. Rekon isä on yksi maolaisen alkuajan legendaarisista Timoista (dokumentti 47), joka siirtyi taistolaiseksi muttei ilmeisesti kokenut oloaan kotoisaksi siellälään. Muistan kun kerran istuimme pienellä porukalla (oliko 1968 vai 1969?) pitkän illan Kiinan suurlähetystössä toveri Lin seurassa eikä toveri Puolakka ollut oikein tyytyväinen Lin tyyliin.

Kirjassa piirtyy muotokuva sympaattisesta ilmeisen älykkäästä ja osaavasta vuoden 2005 ylioppilaasta Mikael Brunilasta. Vappuna hän sanoo ikkunoita rikkovalle mielenosoittajalle ”älä riko mun kaupunkia”. Aika suuri määrä tapahtumia elää Brunilan organisoinnin varassa.

Loppukesällä 2009 sosiaalikeskus Satama tuhoutuu sisäiseen vandalismiin ja Brunila sanoo: ”Sen jälkeen olin, että vitut, nyt haluan pois tästä maasta. Se oli totaalinen kokemus siitä, että me epäonnistuttiin. Että ei ole mitään liikettä, ei ole olemassa mitään yhteisöllisyyttä.”

Brunilalle valtaussyklistä 2007 – 2009 jäi käteen lähinnä kokemuksia siitä, miten asioita ei tehdä… Lopputuloksena valtausliikkeessä toteutui anarkismin ja 2000-luvun autonomisen teorian pahin yhdistelmä. Megafonin teoreettisilla teksteillä oli Brunilan mukaan innostamisen lisäksi selvästi myös kielteinen vaikutus. Ne synnyttivät ajatuksen siitä, että on olemassa kaupunkitilassa vellova yleinen äly, jolle pitää vain antaa tilat… (sivu 244).

Mikael Brunilan isä on Vietnam-aktivisti ja maolaisjohtaja Tomas Brunila (esim. dokumentit 32, 38 ja 41).

Kun Reko Ravelaa ja Tapio Laaksoa vuonna 2006 syytetään oikeudessa Göteborgin mellakoista, puolustusasianajajana on vanha maolainen Heikki Salo. Syytetyt voittavat oikeudenkäynnin. Tapion isä Jaakko Laakso (dokumentit 32 ja 45) oli 1968 maolainen ja myöhemmin superaktiivinen maolaisuuden vastustaja.

On kirjassa minulle pieni henkilökohtainen ilonpilkahduskin. Runollisessa loppumanifestissaan vuonna 2012 verkkolehti Megafoni manaa estradille kaikki menneiden vuosien ja vuosikymmenten aktivistiliikkeiden haamut mukaan lukien ”Kessin veteraanit” (dokumentti 40). Mukava on paistatella punaisella matolla kiljupunkkareiden ja anarkistien kanssa!

Mihin johti nuoren Mao Tse-tungin raportti talonpoikaisliikkeestä? Monen polveilun kautta Nyky-Kiinaan. Aluksi ajattelimme, että vau, tosi hyvä. Myöhemmin, viimeistään Tien An-menin verilöylyn (1989) jälkeen oivalsimme ettei sittenkään.

Raimo Laakia 26.11.2018