28. Veikko Tarvaisen kirja ”60-luvun kapina” 1993

Yksitoistavuotiaana lintuharrastuksen aloittelijana kävelin kylän yhteislaitumen poikki Anerionjoen rantaan ja olin innoissani tunnistaessani vesijättöpensaikon kohdalla metsäviklon. Samana vuonna 1962 nuoria amerikkalaisia kokoontui Port Huronissa ja kirjasi ”me tämän sukupolven ihmiset, jotka olemme saaneet elää vähintäänkin vaatimattoman hyvinvoinnin keskellä, voimme pahoin, kun katselemme sitä maailmaa, jota olemme perimässä…”

Lemmulan metsänreuna ja Port Huron. Kaukana kaksi maailmaa.

Pieninä palasina, sanomalehtien, radion, Lemmulaankin tulleen uuden laitteen television välityksellä, toinen maailma kertoi olemassaolostaan. Ensin tuskin ajatuksiksi tunnistettavia häivähdyksiä lasten kesken Salon yhteislyseon pihalla, parin vuoden päästä Helsingin Tehtaanpuiston yhteiskoulun käytävillä. Vielä muutama vuosi. Suurin merkitys oli Teinilehdellä ja joskus silmäillyllä Ylioppilaslehdellä.

Kuudessa vuodessa puolen maapallon yli Huronin ajatukset lensivät päähäni. 1968 olin innoissani sanomaan maailmalle ei ja muuttamaan sen toiseksi, paljon paljon paremmaksi. Halusin elää niin, ettei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa ihmiskunnan jäsenenä olemisesta.

En ollut ainoa. Muuan vuotta nuorempi poika, vähän eri lähtökohdista hieman erilaisin lopputulemin: ”Nykypäivänä on vaikea selittää, millainen 60-luku oli. Koko minun sukupolveni oli vasemmalla. Oli vain muutamia, jotka eivät olleet vasemmalla. Se tuuli, joka alkoi Yhdysvaltain kampuksilta 1968 ja puhalsi yli koko läntisen maailman, oli uskomattoman voimakas”, muisteli Björn Wahlroos Hufvudstadsbladetissa huhtikuussa 2016. Wahlroos oli mukana Helsingissä punaisten lauantaiden mielenosoitustapahtumissa kesällä 1968 ja sittemmin jonkin aikaa tiedonantajalaisissa opintoryhmissä. Myöhemmin hänestä tuli äänekäs miljonääri, joka toimi keskeisten suomalaisten konsernien Sammon, Nordean ja UPM:n hallitusten puheenjohtajana.

Huronin tuuli tarttui takkiini eikä koskaan irrottanut otettaan – vieläkään. Vahvoja henkilökohtaisia lähtökohtia olivat isoisäni torppari Hjalmar Lagrenin murha 15.5.1918 Suomenlinnassa, setäni Lemmes Lagrenin näännyttäminen kuoliaaksi samassa paikassa 27.9.1918, isäni Into Laakian toiminta sosialidemokraattisena paikallispoliitikkona Suomusjärvellä ja – niin muistan – levollinen lapsuus köyhän muttei kurjan pienviljelijäperheen nuorimmaisena. Pieni syrjäinen Lemmulan kylä joenvarren kahta puolta näyttäytyi lapselle hyvänä paikkana, jossa oli rauhaa, vapautta ja vastuuta. Ja jos ei ollutkaan, seikka ei ensimmäisenä hyppinyt lapsen silmille ja mieleen.

Veikko Tarvainen kirjoittaa Huronin manifestista kirjansa sivuilla 24 ja 73.

Suomen maolaisuudesta kirja toteaa vain: ”Kun muualla maailmassa vasemmistoradikaalit alkoivat viimeistään 60-luvun lopulla rakentaa omia organisaatioitaan, maolaisia, trotskilaisia tai omaperäisempiä pienpuolueitaan, niin Suomessa radikaalit marssivat perinteisiin tyäväenpuolueisiin. Trotskilaiset ovat Helsingissä mahtuneet samaan taksiin, maolaisia oli vähän enemmän.”

Laajemmin kirja kuvaa Suomen taistolaisuutta ja radikaaleja liikkeitä Euroopassa eritoten Ranskassa.

Sivulla 62 Tarvainen erittelee Ranskan 60-luvun maolaisia ortodokseihin ja spontanisteihin. En muista, että meillä olisi 1970-luvullakaan ollut lehtivaihtoa lukuun ottamatta yhteyksiä Ranskan järjestöihin.

Peking Review -viikkolehdestä luimme järjestöjen tervehdyksiä Kiinan puolueelle. Muistan joskus tuollaisessa yhteydessä – silloin oli jo 1970-luku – puhutun, että Ranskan ”kulttuurimaolaiset”, ilmeisesti juuri tuo Union des Jeunes Communistes Marxistes-Leninistes, JCML, oli meistä vähän oudon tuntuinen joukko.

Tarvaisen kirja on arvokas katsaus ihmeelliseen vuosikymmeneen, josta ”kaikki alkoi”, tämänkin sivuston otsikkotarina.

Veikko Tarvainen: 60-luvun kapina. LIKE Helsinki 1993.

Lue myös: Unto Hämäläinen ”Sosialistinen Suomi” HS Kuukausiliite 5/2016.

Hämäläinen kirjoittaa 1960-luvusta: ”Äkkiä sosialismi palasi suosioon. Suomi oli täynnä sosialistisia opintopiirejä, seminaareja, laulu- ja soitinyhtyeitä. Oli kymmeniätuhansia aktivisteja, jotka vaivojaan säästelemättä ryhtyivät levittämään punaista aatetta…”

Raimo Laakia 28.5.2017

 

 

 

27. Keitä olimme 1973-1975?

Paula Kauppinen lähetti sähköpostin ”…minä ajauduin maolaisiin ystävieni mukana. Olin ihan työssäkäyvä nuori. Muut tuntuivat olevan vähintäänkin ylioppilaita tai opiskelijoita. En oikein tuntenut koskaan oloani kotoisaksi maolaisten porukoissa. Minua olisi enemmän kiinnostanut luontoasiat. Olinhan jäsenenä jossain vaiheessa luontoliitossakin. Enkä saanut kummoistakaan kipinää koko touhuun. Vieläkin joskus harmittaa, kun olis voinut olla mukana enemmän luontoon liittyvissä jutuissa. Asuin silloin Tampereella, jossa oli oma maolaisporukka. Osallistuin kyllä maolaisten seminaareihin ja Kiinaseurassa Tampereella joskus päivystinkin. Ihailin lähinnä vanhaa kiinalaista taidetta ja laadukkaita käsitöitä.”

Noihin aikoihin 1970-luvun alkuvuosina Suomi-Kiina Seuran ydinryhmä istui joskus iltoja ja öitä Ywe Jalanderin huoneistossa Helsingin Tehtaankadulla. Mukana olivat ainakin Kaarina Andersson, Esko Pietarinen, Terttu Kivi ja Veikko Kiiveri. Veikko oli osaava rakennustyömies, joka teki kerrostalojen lattiaremontteja. Muistan kun hän valitteli – keskiyön jälkeen Edith Piafin soidessa ja kaikkien ollessa aika viinissä – että on vaikea pysyä maolaisten mukana, kun hänen pitää nousta aamuisin töihin. Maolaiset juovat kaljaa ja puhuvat pitkän illan ja nukkuvat aamun.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Lassi Salvi kiteytti mielestäni hyvin ”me olimme opintonsa keskeyttäneiden nuorten liike”.

Monet olivat ylioppilaita, mutta siihen se sitten useimman kohdalla jäikin. Hengen palo maailman muuttamiseen oli niin suuri, että yliopisto-opinnot keskeytyivät, niihin ei ollut aikaa eikä energiaa paljon tekemisen rinnalla. Yhteiskunnallisen tekemisen, maolaisuuden, koimme ”työksi”. Opinnot olivat ”harrastus”, joka sitten vain jäi. Yliopistolla oli myös kielteinen tai ainakin vähätelty porvarillisuuden leima.

Tauno-Olavi Huotari taisi olla ainoa vanhan koulukunnan tohtori. Maistereita oli kourallinen, lääkäreitä pari, insinöörejä vähän useampi.

Toki työläisnuoria oli, mutta perinteinen työväenluokkainen joukko emme olleet.

Raimo Laakia 11.5.2017