63. Raimo Laakia: Puolakan metodi

Dokumenttielokuvan Pieni Punainen loppupuolella Matti Puolakka arvioi Laukaan kommuunin perunanviljelyä. Tuhoisa virhe tehtiin, kun vaot vedettiin vatupassiin eikä viettäviksi. Hän esittää analyysinsä koskettavan täydellä itsevarmuudella. Eikö vain katsojalle tulekin tunne: perunavako tietysti tulee tehdä loivaan alamäkeen!

Taiteilijavaistollaan Jouko Aaltonen on valikoinut pitkästä haastattelusta ytimekkään 40-sekuntisen. Puolakan metodi oli nähdä silmäyksessä kokonaisuus – ja analyysi oli valmis. Välillä osui oikeaan, välillä metsään.

Perunat on edelleenkin järkevää istuttaa vaakavakoon. Viettävässä vaossa voimakas sade siirtää maa-ainesta, perunat joutuvat pintaan ja vihertyvät pilalle auringonvalossa.

Märkänä syksynä, jollainen Suomessa yleensä on, mukulat tulee kerätä ajoissa etteivät mätäne. Jos korjuu viivästyy melkein jouluun, ei juurikaan ole terveitä perunoita korjattavaksi.

Molempia tapoja, vaakavakoa ja viettävää vakoa, käytetään. Kumpikaan ei suojaa, jos korjuu viivästyy. Joskus Suomessa koetaan myös kuivia syksyjä, jolloin sato selviää maassa myöhempään.

Puolakan viisaus perunanviljelyssä 1977 ei ollut kovin kohtalokasta, koska osuuskauppa Laukaan kirkonkylällä myi kyllä ruokaa. Mutta samalla viisausmetodilla hän ohjeisti ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, yhteisön rahojen käyttöön, vuokranmaksuihin, lainojen pyörittämiseen, aktivistien rakkaussuhteisiin, työttömyyskorvauksiin ja kaljanjuontiin. Kannattajat ja opetuslapset kukin kykyjensä mukaan kopioivat gurun metodia elämässään ja lähipiirissään.

Metodi ei ollut menestyksekäs. Kaikissa ääneen lausutuissa tavoitteissa epäonnistuttiin. Ei tullut puoluetta, 1970-luvun lopun jälkeen aktivistijoukko aina vain pieneni, maalaiskommuunipyrkimykset kaatuivat, Rääkkylän elektroniikkabisnes ajautui konkurssiin, Saarenmaan kommuuni kaatui, vuosituhannen vaihteen radikaalin nuorisoliikkeen ihmiset eivät enää olleet kiinnostuneita Puolakasta. Ja lopuksi kruununjalokivi, 35 vuotta luvattu ”meidän teoria” jäi ilmestymättä. Siinä välissä sentään Neuvostoliitto romahti, vaikkakin väärällä tavalla.

Pitkään mukana ollut toveri, joka teki lopulta elämäntyönsä oikeusministeriön virkailijana – ja kielsi ehdottomasti nimensä mainitsemisen tällä maolaismuistelusten palstalla – tokaisi, että saattoihan Matti kuitenkin saavuttaa suunnilleen kaikki ääneen lausumattomat tavoitteensa. Hän hankki elannon olematta palkkatyössä ja tekemättä veroilmoitusta, aina hän asui jossakin omistamatta ja olematta kirjoilla, aina hänellä oli kuulijoita, kannattajia, ihailijoita ja seksiseuraa, hänellä oli autonkuljettaja ja kokki. Siivouksenkin teki joku muu. Ei se hassumpi elämä ollut. Moni tavan tallaaja kouluttaa itseään kymmenenkin vuotta saavuttaakseen saman eikä sittenkään onnistu. Puolakka oli lahjakkuus.

Toki on huomattava, ettei Matin elämä koskaan prameaa ollut. Onnellisuus ja onnettomuus piili muussa.

Voitaneen ajatella, että ”perunanviljelymetodilla” on osuutensa puolakkalaisuuden pimeään puoleen. Epäily ja kritiikki oli helppo kuitata ”porvarillisuutena”, ”mielisairautena”, ”kateutena”, ”eklektisisminä” jne. mitä kaikkia huitaisusanoja aina tarpeen tullen kaivettiinkaan esiin.

Metodi oli räikeimmillään työnohjauksessa. Vakavamieliset hyvää tarkoittavat aktivistit eivät kyenneet sitä itsenäisessä sielussaan sietämään, mutta eivät vastustamaankaan. Pitkään jatkuttuaan se johti lähipiiriläiset ennenaikaiseen kuolemaan.

Matti Puolakan täysi itsevarmuus kiehtoi monia. Mutta sellaisen varmuuden lähellä pystyy elämään pitkään vain, jos omaa sopivaa ihailua, henkilöpalvonnan tunnetta ja itsen puutetta. Sellaista, joka näkyy dokumentissa 60. Enimmällä osalla Matin seuraan ajautuneista ihmisistä ominaisuutta ei ollut ja niinpä he linkoutuivat ulos, kuka pian, kuka pitkän ajan päästä.

Ilmiö ei ole tavaton. Se esiintyy uskonnollisissa lahkoissa, suurmiesten organisaatioissa, kommunistisiksi tai revisionistisiksi kutsutuissa ihmiskunnan kokeiluissa. Venäjän, Kiinan ja Korean historiassa ja nykypäivässä.

Myös pankinjohtaja Erkki Liikanen on hoksannut ilmiön. Hän huomauttaa viisaasti muistelmissaan, että (toinen) Mikkelin lyseon suuri poika lahjakas Ahti Karjalainen oli pitkään liian lähellä Urho Kekkosta ja kärsi siitä. Liikanen kuvaa ilmiötä satuttavilla tiedoilla sisäpiiristä (Olin joukon nuorin, Otava 2019).

Nyt kun Matti on vaiennut, työnohjauksen pulma helpottunee. Kourallinen opetuslapsia on päässyt siivilleen ja aktivoitunut kirjoittamaan ja somettamaan. On helpompaa, kun työ on omissa käsissä, kun opit ja opetukset ovat omaa tulkintaa. Oma ajattelu pääsee käyttöön. Mahdollisesti ja toivottavasti ennenaikaisten kuolemien kierre Matin opetuslasten keskuudessa vihdoinkin on ohitse.

Dokumentaristi Jouko Aaltosta ja Illume-yhtiötä on syytä onnitella. Hän onnistui siinä, missä Vihreä Lanka, Aamulehti, Yleisradio ja jopa kuulu Ilkka Malmbergin Kuukausiliite epäonnistuivat. Aaltonen sai Matti Puolakan journalistisen haastattelun. Ensimmäisen elämässä, kolmisen viikkoa ennen Matin kuolemaa haimasyöpään.

Toki Pirkko-Liisa Kastari oli saanut tutkimuksellisen haastattelun väitöskirjaansa varten maaliskuussa 1999, mutta se lienee sisältänyt vain tapahtumia vuoteen 1970 saakka.

Dokumentti tuli TV 1:stä 7.5.2020, esitettiin Orionissa ja pyörii Yle-Areenassa https://areena.yle.fi/1-50282027. Illumesta saa ostaa dvd-kopion: oona.saari@illume.fi. TV:ssä katsojia oli 220 000 ja Areenassa tähän mennessä 45 000.

Kirvoitti se myös joitain arvioita ja some-huomioita. Palataan niihin myöhemmin.

Raimo Laakia 21.9.2020

 

 

 

62. Neuvostoliiton lähetystö pyysi isää vakoilemaan poikaansa

Elokuvateatteri Orionissa Helsingissä 12.6.2020 järjestetyssä yleisö- ja kutsuvierasnäytännössä Matti Puolakan sisko Pirkko (Nella) Keskisarja kertoi, miten Tehtaankadun lähetystön kontaktihenkilö pyysi Pauli Puolakkaa seuraamaan ja raportoimaan, mitä lapset tekevät. Pauli Puolakka (1912-2008), joka oli pitkän elämänsä ollut kommunistisen puolueen ja kommunistisen suvun aktiivi, järkyttyi pyynnöstä ja kieltäytyi. Hän vähensi yhteiskunnallista toimintaansa ja alkoi suuntautua yhä enemmän luontoharrastajaksi.

Muistan Pauli Puolakan vanhempana hiljaisena miehenä joistakin yleisötilaisuuksista 1970-luvulla. Hän tilasi saksankielistä Peking Reviewiä niin kuin minäkin. Kerran yksi viikkonumero jäi tulematta ja sain kappaleen lainaksi häneltä.

Aiemmin Johan von Bonsdorff on kertonut kirjassaan (Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986), miten neuvostolähetystön kontaktihenkilö Albert Akulov koetti udella häneltä tietoja suomalaismaolaisista.

Myös ulkoministeriön kansliapäällikkö, Kekkosen ja Karjalaisen kannattaja Matti Tuovinen kirjoittaa päiväkirjassaan (Salaisuuksien vartija, Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985, toimittanut Juhani Suomi, Uniprint Turku 2012) maolaisuutta sivuavista keskusteluistaan neuvostodiplomaattien kanssa ja Suojelupoliisin päällikön Arvo Pentin kanssa.

Neuvostolähetystön pyyntö Pauli Puolakalle lienee uusi mikrohistorian tieto. En ole havainnut siitä mitään mainintaa alan teksteissä.

Kirjasi Raimo Laakia 19.7.2020

61. Raimo Laakia: Miksi monet kuolivat? Puolakka rikkoi lähipiirinsä elämänhallinnan.

Kun vanhat maolaiset tapaavat, usein päivitellään ennenaikaisia kuolemia. Miksi alle viisikymppisinä läksivät Jarmo Lavila, Timo Pöllänen, Tomas Brunila, Hannu Salvi ja Iris Keinänen?

Kaikki työskentelivät suurella antaumuksella vuosia, vuosikymmenen tai enemmänkin Matti Puolakan lähipiirissä. Osa sai palkkaa liikkeeltä, ainakin Tomas, Hannu ja Iris. Lopulta Matti alkoi arvostella heitä ja karkotti heidät yhteisöstä.

Osalle kuolema tuli nopeasti. Tapauksiin saattaisi soveltua TTK, jota kutsutaan särkyneen sydämen syndroomaksi, oikealta lääketieteelliseltä nimeltään Tokatsubokardiomyopatia. Helsingin Sanomat on esitellyt mekanismin artikkelissaan ”Kun lesken sydän särkyy” HS 2.11.2013 sivu C4. Taudin ydin on stressireaktion aikaansaama liika adrenaliinihormonin eritys, joka vaurioittaa sydämen sähköistä ohjausyksikköä. Mutta useimpiin Puolakan lähipiiristä kuolleisiin selitys ei soveltune, koska kuolemat tulivat ”myöhästyneinä”.

Alkuvuonna 2019 huomasin Helsingin rautatieasemalla Iltalehden lööpin, jossa luki suunnilleen: ”Jyrki Sukulan TV-ohjelman asiakkaista moni tehnyt itsemurhan. Asiantuntija: Ei tullut yllätyksenä.”

Kävelin ohi. Kotona aloin epämääräisesti harmitella, etten ostanut. Lööpissä oli jotain tuttua, vaikken ollut koskaan katsonut ohjelmaa enkä tiennyt Sukulasta mitään. Tuollainen on siis mahdollista! Joku konsultti, luennoitsija, toimittaja tai guru voi vaikuttaa tuolla tavoin ympäristönsä ihmisiin.

Hesaripa kirjoitti asiasta ison jutun sunnuntainumerossa 18.8.2019. Siinä näyttelijä-äidin poika Jyrki Sukula sanoo, että hänen ehdoton leipälajinsa on tunnelmien luominen ja puhuminen. ”Mulla on velvollisuus tähän”.

Katson joitakin sarjoja netistä. Sukula viisastelee ja rähjää kuppiloita kuntoon. Tyyli on aivan eri kuin Puolakalla, mutta kummatkin ovat ”ylempiä osaajia”, neuvottavat ja kuulijat ”muokattavia”. Sukula ohjeistaa pienyrittäjiä pelastamaan bisneksensä ja elantonsa, panemaan likoon intohimonsa ja kykynsä asian eteen. Puolakan ohjeistus on muutamaa kertaluokkaa isompi: pelastettava ihmiskunta ja maapallo. Ja pelastus on kiinni siitä, että saadaan ”meiän teoria” valmiiksi. Kaikki fiksut siis yrittämään ja puhaltamaan yhteen hiileen.

Kummankaan kumppanit eivät kuole salamannopeasti, mutta heille jää sieluun liian stressaava vaatimus. Ja elämänhallinta, sen opettamisesta kumpikin vetäytyy heti kättelyssä.

Hesari: ”Pitäisi neuvoa elämänhallintaa, ja siihen Sukulan osaaminen ei taivu. Ei, vaikka kuinka olisi tunnelmien mestari.” – Vaadittaisiin psykologian koulutusta. Joudun nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan, että sori, en voi mennä televisioon viisastelemaan näin isoilla asioilla, Sukula sanoo. Niinpä tuotantoyhtiö lopettaa hänen ohjelmansa.

Vastaavasti Puolakka ei ole vain välinpitämätön elämänhallinnasta vaan silppuaa sen arvostelemalla lähipiiriään tästä ja tuosta ja leimaamalla lopulta erimieliset luokkavihollisiksi. Autenttinen sisäpiirin kuvaus tästä on Tertia Suolahden kirjoitus (dokumentti 14), jossa kulttuurisuvun nuori hehkeä tyttö joutuu temmatuksi Viron Saarenmaalle kommuuniin, kun Puolakka ihastuu häneen Vanhan kuppilassa. Psykologinen ilmapiiri Puolakan ympärillä on vinksahtanut. Siitä todistavat myös dokumentit 6, 19 ja 20. Puolakan opetuslapsista Heli Santavuori ei epäröi leimata eri tavoin ajattelevia mielisairaiksi dokumentissa 5, komeasti Uusi historia ry:n edustajana.

Tavat tuntien on selvää, että esitetyt näkökannat ja käytökset eivät ole vain opetuslasten yksilöllisiä oikkuja, vaan peräisin Matin luennoista ja suoremmastakin ohjauksesta.

Puolakan näkökulmasta ihmiskunnan ja maailman pelastaminen riippui hänen teoriansa valmistumisesta. Siksi kaikki muut asiat ja ihmiset olivat alisteisia tälle suurimmalle tehtävälle. Kaiken ja kaikkien piti sitä tukea. Sukulan tehtävänasettelu kyllä kalpenee tämän rinnalla.

Toki on epäilty, ettei Puolakka enää loppuvuosinaan uskonut omaan messiaaniseen rooliinsa, mutta ei osannut siitä irtautuakaan.

Avain Puolakan lähipiirin kohtaloihin on elämänhallinnan tuhoaminen. Eikä Puolakan ohjelma näy loppuvan päähenkilön kuoleman jälkeenkään.

Kaikki vaurioituivat, kaikkiin jäi jälki, mutta kaikki eivät kuolleet. Henkiin jääneet loivat oman selviytymisstrategiansa: uskonnolla, uudella radikaalilla liikkeellä, taiteella, bisneksellä, naisella/miehellä, perheellä, isolla lapsijoukolla, arkisella työllä, erakoitumisella, hiljaisuudella. Myös uuskääntymisiä takaisin puolakkalaiseksi nähtiin ja harvinainen ilmiö: varttikääntymys. Palasiko joku ”ihan tavalliseksi ihmiseksi”? Eipä tainnut!

Puolakan tavat ja tottumukset tarttuivat meihin kaikkiin, myös etäämmältä häntä palvelleisiin. Vieläkin aika ajoin sanon arkielämän jostain kulmikkaasta ei niin kovin rakastettavasta piirteestäni: tää on taas sitä puolakkalaisuutta.

Arvokas kuvaus puolakkalaisesta sielunelämästä on opetuslasten muistokirjoitus (dokumentti 60). Opetuslapset ovat tarkkaan taltioineet jäämistöä ja perustaneet Uusi historia ry:n sitä säilömään. Jos taltiointi on tehty kunnolla, siellä on varmasti tietoja myös kuolemista.

Yhtä varmaa on, että emme koskaan saa niitä tietoja julki.

Raimo Laakia 1.5.2020

60. Opetuslasten muistokirjoitus

Kiltin sanonnan mukaan ihminen kuolee kun hänen tehtävänsä on suoritettu. Näin kenenkään työ ei jää tekemättä eikä elämä vaillinaiseksi.

Lennokas – ja hiukka ajattelematon – sanankäyttäjä Heli Santavuori kirjoitti alkuvuonna 2017:

”Historian roskatynnyri odottaa. Lopullisen tuomion Raimo Laakia saa silloin kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä noiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä onko kukaan sinne komeammin romahtanut. Ainakin hänen henkilökuvansa jää elämään opetukseksi ihmiskunnalle – esimerkkinä kammottavasta ihmiskohtalosta.” (dokumentti 34).

Julkaisematta jäi. Kova paikka.

Noin 35 vuotta opetuslapset odottivat ”teorian tulemista”, ylläpitivät järjestön rippeitä, lahjoittivat rahaa, resursseja ja moninaisia palveluksia, suojasivat gurua ja vihasivat ”liikkeen jättäneitä” ja melkein koko muutakin maailmaa (dokumentti 43).

Matti Puolakan ainoaksi teokseksi jäi omakustanne ”Mikä ihminen on?” (1982). Kuolinpesään jäi runsaasti monologeja, muistiinpanoja, äänitteitä ja videoita, joissa on paljon monenlaisia ajatuksia.

Matin kuoltua 26.11.2018 kourallinen opetuslapsia aloitti ahkeran kirjoitus-, editointi-, muokkaus- ja toimitustyön.  – Se on ollut päätyöni neljän kuukauden ajan, kehaisi Heli netissä keväällä 2019.

Tilanne on kuin varhaiskristityillä. Pietarin, Luukkaan ja kavereitten tehtäväksi tuli kertoa, mitä mieltä guru mistäkin oli. Mutta niin silloin kuin nytkin tekstit ovat kertojiensa tulkintoja. Matti Puolakka on vaiennut, ”teorian tuleminen” rauennut ja niin useasti luvattu maailmanvalloitus tekemättä.

Lähes viiden kuukauden kuluttua opetuslapset julkaisivat muistokirjoituksen Helsingin Sanomissa. Sain jo samana aamuna soiton, jossa varhainen työtoveri pyysi oikaisemaan: kertomaan lahkojohtajan julmuudesta omaa väkeään kohtaan.

Mutta ei sellainen ole tapana muistokirjoituksissa. Edes kerran elämässä, sen loppuessa, saa kehua estottomasti:

 

Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15:

”Matti Puolakka 1947 – 2018

Keskusteleva filosofi etsi sinnikkäästi totuutta

Filosofi Matti Puolakka kuoli vaikeaan sairauteen Helsingissä 26. marraskuuta 2018. Hän oli 71-vuotias, syntynyt Helsingissä 25. syyskuuta 1947.

Puolakka omaksui kommunistisen vakaumuksen varhaisessa teini-iässä, joskin omintakeisesti. Hän kuvasi ominaislaatuaan sanalla ”uppiniskainen”. Hän mietti, mikä on oikein, mikä väärin. Hän kuunteli järkeään ja omaatuntoaan pelkäämättä joutua yksin muita, jopa ystäviään, vastaan.

Puolakka oli perustajajäsen Suomen marxilais-leniniläisessä liikkeessä 1970-luvulla. Hänen aloitteestaan siellä omaksuttiin politiikassa harvinainen keskustelukulttuuri: jäsenistöä kehotettiin seuraamaan aatteellisten vastustajien aineistoa ja sitä julkaistiin omissa lehdissämme. Tunnustusta oli annettava vastaväittelijälle aina kun siihen oli aihetta. Tutkimuksemme Neuvostoliiton luonteesta ja Puolakan näkemys sen tulevasta romahduksesta oli suomettuneen Suomen oloissa ainutlaatuista.

Näistä aineksista syntyi yhteishenki, jonka johdosta M.A.Numminen totesi, että ”maolaisilla” oli vasemmiston parhaat bileet.

Puolakka suhtautui myönteisesti Kiinan kulttuurivallankumoukseen byrokratian vastaisena liikkeenä. Mutta hän arvosteli sen linjaa 1970-luvun alusta lähtien. Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) hän esitti Maon filosofian systemaattisen kritiikin. Se oli myös Puolakan oman ajattelun itsekritiikki.

1980-luvun lopulla Puolakka hylkäsi sosialismin näköalan kokonaan. Tämä sekä esihistoriaa tutkivien tieteiden läpimurrot pakottivat asettamaan tehtäväksi uuden historianfilosofisen kokonaisnäkemyksen luomisen. Tärkein työkalu siinä oli Hegelin logiikka. Aineistona olivat myös kommunistisen liikkeen nousu ja romahdus, suurin kaunokirjallisuus sekä omat elämänkokemukset.

Puolakan elämäntyön huipentuma on ehdotus Mikä ihminen on? -totuusfoorumista. Se on ihmiskunnan itsetuntemuksen orgaani, jossa reilu väittely on tärkein opintomenetelmä. Ehdotus kuvaa hänen uskoaan keskustelun voimaan.

Puolakka oli 1970-luvulta asti mielipide- ja muun vainon sekä kateudesta kumpuavien panettelujen kohteena. Hän sanoi olevansa ”mies, joka tietää liikaa”, olipa kysymys suomettumisesta, Venäjän hybridivaikuttamisesta, EU:n kriisistä – tai ihmisolemuksesta. Vaihtoehtopiireissä hänet muistetaan hyvin, mutta suuri yleisö ei vielä häntä tunne.

Filosofiset pohdiskelut olivat Matille suurin onni. Filosofiset kävelyretket hänen kanssaan venyivät usein, kun ajatus vei miestä. Hän ilahtui aidosti, jos joku osoitti hänen erehtyneen jossain. Hän etsi totuutta, ei ulkoista kunniaa, kuten hänen kohtalonsa osoittaa. Se on virallisen Suomen häpeä.

Tärkeintä Matille oli suorapuheinen, oikeudentajuun perustuva ystävyys. Meille on ollut suuri lahja saada tuntea Matti henkilökohtaisesti. Uusi historia ry on nyt alkanut julkaista Matin filosofista elämäntyötä. Siinä Matti elää – totuudenpuhujana, jota yrityksistä huolimatta ei voitu vaientaa.

Pertti Koskela

Heli Santavuori

Pia Länsman

Kirjoittajat ovat Matti Puolakan pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita.”

Helsingin Sanomat 8.5.2019 sivu B 15.

 

Kirjasi talteen Raimo Laakia 19.3.2020.

 

 

 

59. Suomi-lehden artikkeli 1987

Samoihin aikoihin syksyllä 1986, kun olin kävellyt ulos Matti Puolakan lumopiirin kokouksesta Otaniemen omakotitalosta (dokumentti 6), Suomi-lehti halusi haastatella. Juttu tehtiin vuoden 1987 alussa ja ilmestyi maaliskuun numerossa. Lehti oli Pekka Haaviston, Pekka Saurin, Teppo Turkin, Heidi Hautalan ynnä muiden ajan radikaalien itseään suurempi vaikuttaja, jonka alkukylvö näkyy edelleen Suomen politiikassa ja kulttuurissa vahvana myönteisenä kasvuna.

Mainitsin tuolloin Esko Pietariselle tällaisen haastattelun olevan tulossa. Häntä nauratti: ”ne” monistavat sen, alleviivaavat joka sanan, lukevat kuin piru raamattua ja vihaavat sinua kadulla vastaantullessa!

Näin suunnilleen tapahtui. Puolakkalaiset kokivat tämänkin aran ulostulon luokkataisteluna, ”liikkeen” vastustamisena (dokumentit 2, 5, 19, 20, 34, 40, 46), vaikka koetin vain kertoa, mitä tiesin, ajattelin ja tunsin. Itse asiassa olisi mielenkiintoista kuulla joltain tuolloin luottoluokitetulta, millainen kokous ja analysointi pidettiin. Kuka uskaltaa avata suunsa? Nimellä tai nimimerkillä.

Lukiessani haastattelua nyt huomaan olleeni melkoisen puolakkalainen, en esimerkiksi osannut tai uskaltanut sanoittaa liikkeen kielteistä uskonnollista ja lahkolaista syvävirettä (dokumentit 41, 47 ja 32). Toki tuo vire syventyi vielä paljon vuoden 1987 jälkeen.

Minulle haastattelun vuodet olivat draivistista tekemisen aikaa. Samassa Suomi-lehden numerossa on ilmoitukseni, jolla kutsuin kokoon kansalaisliikettä Kessin metsän pelastamiseksi (”Viimeistä erämaata parturoidaan!”, sivu 69). Liikkeestä tuli menestys. Mutta siitä enemmän myöhemmin muussa yhteydessä.

 

”kuvat: Riitta Sourander

teksti: Pekka Haavisto

RAIMO LAAKIA mies ilman maata

 

Olette ehkä tavanneet Raimo Laakian tällä viikolla Vanhan Ylioppilastalon edustalla keräämässä nimiä ydinvoiman vastaiseen kansalaisadressiin. Tai ehkä joitakin vuosia sitten samassa paikassa jakamassa puolalaisen Solidaarisuus-liikkeen aineistoa. Kuusi vuotta sitten hän oli siellä joka tapauksessa – kun pidettiin Koijärvi-mielenosoituksia.

Mutta jos oikein tarkkaan muistelette, ostitteko juuri häneltä maolaisten Punakaarti-lehden 70-luvun alkuvuosina? Tai Vietnamin vapautusrintaman FNL:n napin vuonna 1969? Vai onko naama tuttu jo kevään 1968 punaisten lauantaiden mielenosoitusmarsseilta?

20 vuotta on pitkä aika. Maailma on muuttunut paljon. Raimo Laakiakin on joutunut tarkistamaan ihanteitaan, mutta sanoo silti pitäneensä takkinsa koko ajan samoinpäin. Herrahissi ei ole vienyt häntä ylös, eikä hän ole tullut Kosmoksen ränniä alas. Hän ei ole privatisoitunut eikä muuttunut julkiseksi omaisuudeksi.

Pekka Haavisto: mikä herätti yhteiskunnallisen aktiivisuutesi?

Raimo Laakia: Ajauduin radikaaliksi joskus 60-luvun puolivälissä. Olin Luonto-Liiton jäsen, ja sen talvipäivät olivat yksi herättäjä. Teiniliittokin oli vireä 60-luvun puolivälissä, vaikka siellä oli myös hasiksenkäyttökulttuuria, joka ei kiinnostanut ollenkaan. Levottomana vuonna 1968 osana omaa sukupolveani tulin vasemmistolaiseksi. Ranskassa syttyi kevätkapina, ja Helsingissä alkoivat viikottaiset mielenosoitukset, ”punaiset lauantait”. Niihin mielenosoituksiin kävelin suoraan kadulta mukaan joskus keväällä. Ja kun niihin kerran oli kävellyt mukaan, sen jälkeen niissä käveli joka viikko. Ei niistä päässyt eroon.

PH: Kiinan ja Neuvostoliiton välillä valitsit Kiinan ja maolaisuuden. Miksi?

RL: Vuoden 1968 elokuun 20. päivään saakka sanoin läpi kesän, että olen kiinnostunut Neuvostoliitosta ja olen kiinnostunut Kiinasta, mutta en ole varma kumpi on oikeassa ja kumpi ei. Sitten Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian elokuussa, ja asia ratkesi: Neuvostoliitto oli huonompi ja Kiina oli parempi.

PH: Nykyään on vaikea kuvitella, että ihmiset liittäisivät yhteiskunnalliset ihanteensa mihinkään olemassaolevaan valtioon – suurvallasta puhumattakaan. Eikö se silloin ollut ongelmallista?

RL: Sosialistinen yhteiskuntaidea jatkui 60-luvun vanhan työväenliikkeen perintönä: oli olemassa sosialistiset maat ja niiden yhteiskuntamuotoa kannattava työväenliike, vaikka katsottiinkin, että työväenliike Suomessa oli herroittunut ja kulki puku päällä kraka kaulassa. Mutta niitä piirteitä pilkattiinkin läpi 60-luvun. Uskottiin kuitenkin, että historiallisesti oli olemassa se hyvä työväenliike, jonka kannattajiksi itsemme koimme.

Suurvaltapolitiikan oli taas Vietnamin sota tehnyt hyvin tärkeäksi. USA oli paha ja Kiina ja Neuvostoliitto tukivat Vietnamia. Sitäkin kautta aatteellisuus liittyi suoraan olemassaoleviin valtioihin.

Oli kyllä olemassa pieni joukko trotskisteja, jotka olivat irti kaikista valtioista, mutta se ei saanut yleistä kannatusta, vaan jäi pieneksi erikoisuudeksi. Ehkä silloin tarvittiin joku iso selkänoja. Ele Alenius ja hänen sinivalkoinen sosialisminsakin oli nuorison joukossa epäsuosittua – SKDL:n sosialistisiipi syntyi vasta myöhemmin.

PH: Tsekkoslovakian miehityksestä alkoi maolaisen liikkeen nousu Suomessa. Miten se eteni?

RL: Maolainen liike oli toiminut pienenä Matti Puolakan ympärille organisoituneena ryhmänä jo vuosina ’66 ja ’67. Toiminnan käynnistivät koululaiset Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä. Yhdistys antoi tietääkseni ensimmäisiä maolaishenkisiä julkilausumia Suomessa, ja siinä toimivat ihmiset julkaisivat 1967 kirjasen, johon oli koottu Kiinan ja Neuvostoliiton väittelyyn liittyviä tekstejä.

Vuoden 1968 mielenosoitusten ympärillä syntyneet opintopiirit olivat monet maolaisia, ja niistä alkoi liike organisoitua. Syksyllä ’68 ilmestyi jo pari monistettua lehteä, ja keväällä ’69 painettiin ensimmäinen Punakaarti-lehti, joka sitten jatkoi kymmenkunta vuotta.

Vuoden ’69 alussa maolaiset olivat enemmistönä jopa kommunistien opiskelijajärjestössä Akateemisessa Sosialistiseurassa, mutta sieltä jouduimme ulosheitetyiksi yhdessä hippianarkisti Timo Larmelan kanssa. Larmelasta on sympaattinen kuvaus Claes Olssonin ”Elvis-kissan jäljillä”   -leffassa. Kummatkin olivat paljon mukana kesän ’68 mielenosoituksissa.

PH: Mitkä olivat maolaisten vaatimukset ja iskulauseet 60-luvun lopun Suomessa? Mitä te halusitte?

RL: Kulttuurivallankumouksen idea oli keskeisin: kapinointi on oikeutettua. Kapinointi auktoriteetteja vastaan, herroja vastaan, byrokraatteja vastaan – niin työväenliikkeen sisällä Suomessa kuin Neuvostoliitossa tai Kiinassakin. Täällä vanha työväenliike ja SKP koettiin luutuneiksi. Työväenliikkeestä ei enää ollut mihinkään – se oli uudelleenorganisoitava. Neuvostoliitto oli byrokratisoitunut.

Toisten maiden sortamista ja niihin hyökkäämistä – imperialismia – vastustettiin. Vietnam oli hyvä esimerkki – siellä jenkit olivat sikamaisia. Ja sitten neukut ryhtyivät sikamaisiksi Tsekkoslovakiassa.

Oli myös älyllistä, sosialismin teoriaan liittyvää puintia. Kiina ja Neuvostoliitto olivat ennen teiden lopullista erkanemista käyneet pitkän kirjeenvaihdon vuosina 1962 -64, ja sitä luettiin tarkkaan. Kiinan kommentit olivat huomattavan älyllisiä, mutta Neuvostoliiton vastaväitteet ylimielisten byrokraattien kynästä: kuin nykyistä ulkopoliittista liturgiaa.

PH: Vieläkö nousisit barrikadeille näiden samojen teemojen kanssa?

RL: Näin jälkeenpäin katsellen ne tuntuvat yhä hyviltä ja oikeilta. Koskaan ei ole tarvinnut käydä itsensä kanssa takinkääntötaistelua, jossa vanhat ideat pitäisi tuomita tai vaihtaa kokonaan uusiin. Kiinan kannattaminen saattoi joissakin kysymyksissä johtaa melkoisiin vinoutumiin, jotka näyttävät vääriltä. Mutta perussyy, miksi oltiin Kiinan kannalla, on silti edelleen hyvä.

PH: Näkivätkö maolaiset USA:n ja Neuvostoliiton tuohon aikaan identtisinä rakenteiltaan ja päämääriltään?

RL: Deng Xiaopingin mukaan USA ja Neuvostoliitto ”nukkuvat samassa vuoteessa, mutta näkevät eri unta”. Maailmanpoliittisilta toimiltaan ne koettiin samanlaisiksi. Sisäisesti Neuvostoliitto tosin oli muodoltaan sosialistinen – mutta luutunut, jäätynyt, paikalleenpysähtynyt. USA:n sisäpolitiikasta ei oltu kovinkaan kiinnostuneita. Kulttuuriväkikin Suomessa taisi löytää Yhdysvallat vasta 1970-luvun lopulla, vaikka siellä on tietysti koko ajan ollut mielenkiintoisia ja liberaaleja kulttuuritrendejä.

Hippejä ja Beatlesia moni tietysti diggasi. Muistan Eino Leinon patsaalle ryhmittyneen joukon, Eikan pumpun, kesältä ’67: oli levyjä, kitaroita, maihinnousutakkeja, pitkiä tukkia. Niitä ihmisiä tapaan nyt joskus liftatessa; niillä on ollut kaksivuotinen hippivaihe. Ensin hyvin nopea herätys, ja sitten äkillinen jälleenherätys, jonka jälkeen elämä on kääntynyt sovinnaiseen nousuun. Nyt ne myyvät, markkinoivat ja ajelevat autoilla ympäri Suomea. Yhtään 60-luvun lopusta tähän päivään selvinnyttä valovoimaista hippiä en osaa nimetä.

PH: Mutta maolainen liikekin jäi Suomessa aika marginaaliseksi ilmiöksi?

RL: Vuosina 68-69 liike oli suuri. Kun 1969 pidettiin Koiton salissa Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran, HMLS:n perustava kokous, koolla oli satakunta ihmistä. Vuodesta ’68 oli silloin jäljellä vain toinen yhtä suuri ryhmä: castrolaiset eli Tricontin väki.

Castrolaiset – mm. Jyrki Lappi-Seppälä – olivat joukkoa, joka ei halunnut asettua Neuvostoliitto-Kiina -jakoon, vaan he etsivät kolmatta tietä. Se löytyi Kuubasta ja Fidel Castrosta. Castrolaisilla oli paljon julkaisutoimintaa – mm. Tricont-lehti.

Oli myös olemassa pieni anarkistinen liiga, jonka keskeisiä hahmoja oli Hankonen -niminen mies, joka silloin tällöin tulee kaupungilla vastaan. Myös runoilija Leif Färding – joka nyt on kuollut – oli aktiivinen anarkisteissa. 1968 tein yhdessä hänen kanssaan monisteita, joilla agitoitiin ihmisiä mukaan mielenosoituksiin.

PH: Maolaisilla oli oma kirjapaino?

RL: Meillä oli castrolaisten kanssa yhteiset tilat Kirkkokadulla Demo-kirjapainon yhteydessä. Oli latomo, repro ja kirjapaino – ja jokaviikkoinen huoli saada kaikki tämä pyörimään. Jotakin sellaista kuin Suomi-lehdessä tänään.

Demo-paino kulki sitten yksityistämisen tien, ja toimii yhä. Vuosien mittaan kohtalaisen isoksi painoksi kasvaneen yrityksen omistaja-johtaja ei nykyään varmaan kovin usein muistele menneisyyttään. Mutta silloin istuttiin painokoneiden ääressä tekemässä politiikkaa.

Punakaarti-lehden painokset saattoivat olla 15-20000 kappaletta (Raimo Laakian myöhempi lisäys: Ilmeinen värinkäsitys haastattelussa, näyttää liioittelulta. Jonkin erityisen vappuna myydyn Lokakuun painos saattoi olla lähellä tuota. Kalevi Mäkelä ja Hans Biström saattaisivat muistaa tosiasialliset painosmäärät ja myyntimäärät…) Vaikka liikkeellä oli vain joitakin satoja aktiivisia kannattajia, kaikkea vasemmistolaista aineistoa oli siihen aikaan helppoa levittää. Ja kun Punakaarti-lehteä aktiivisesti myi, sitä myös aktiivisesti ostettiin.

PH: Taistolaisen liikkeen synty Suomessa oli kai sitten maolaisuudenkin käännekohta?

RL: Taistolaisuutta ei vuonna ’68 ollut olemassa. Vuosikymmenen lopussa se alkoi syntyä SKP:n vanhan kaartin liikkeenä – Markus Kainulaisen ja Taisto Sinisalon ympärille. Nuorisoa ei alussa ollut mukana.

PH: Mikä sitten nosti taistolaiset vuosikymmenen nuorisoliikkeeksi?

RL: En tiedä, mitä tapahtui näiden vanhempien miesten ja nuorten välillä, mutta vuoden ’69 alussa muodostui ensimmäinen taistolainen nuorisojoukko. Varmasti käytiin läpi hyvin suurisuuntaisia ajatuksia vallankumouksesta ja vallan ottamisesta Suomessa – koska hurjalla voimalla he sitten lähtivät liikkeelle.

Myös joukko maolaisia käänsi takkinsa. Yksi keskeisiä hahmoja oli Reijo Lehtonen, jonka sukunimi nykyään on Kalmakurki. Nyt hän on kai SKP:n keskuskomitean jäsen. Myös nykyinen eduskuntatoimittaja Jaakko Laakso toimi ensin maolaisessa liikkeessä. Taistolaisuuden lähdettyä voimakkaaseen nousuun melkein kaikki anarkistit ja castrolaiset liittyivät heihin.

70-luvun alussa taistolaisuus rynni mahtavalla voimalla. Yksi telaketjumiehistä oli Aku Alanen, joka organisoi liikettä koko maassa. Sittemmin hän on kai aidosti lähestynyt ympäristöliikkeen näkökantoja.

PH: Jäljelle jäi pieni mutta kiinteä maolainen ryhmä. Ketkä sitä vetivät?

RL: Matti Puolakka, joka on mm. kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi, oli keskeinen henkinen hahmo, mutta toimi enemmän taustalla. Näkyvinä johtohahmoina olivat mm. Olli Santavuori – nykyisin porilainen vihreä, ja raikuli kulttuurivallankumouksellinen Peter Nilsson, joka ensimmäisenä Suomessa poltti USA:n lipun. Seppo Merinen ja Heikki Pihlaja olivat myös vahvoja hahmoja liikkeessä.

Osa maolaisen liikkeen aktivisteista tuli oikeistolaisista kulttuurisuvuista, mutta monet myös vanhan työväenliikkeen puolelta. Oma isoisäni hakattiin kiväärinperällä kuoliaaksi vankijunassa Kosken aseman ja Helsingin välillä vuonna 1918 (Raimo Laakian myöhempi lisäys: suvun perimätiedon pirstale on mahdollisesti virheellinen. Hjalmar Lagren ilmeisesti ammuttiin kuoliaaksi kuulustelun yhteydessä 15.5.1918 Suomenlinnassa. Koetan penkoa asiaa myöhemmin tarkemmin.), ja isäni oli Suomusjärven aktiiveja sosialidemokraatteja, hän vastasi luottamusmiehenä kunnan sosiaalitoimesta 60-luvun alussa.

Koen että linja jatkuu, kun nyt itse Helsingin verolautakunnassa vihreiden mandaatilla riitelen vähäosaisten ja vähällä toimeentulevien oikeudenmukaisesta verotuskohtelusta.

PH: Miten maolaisen liikkeen rahoitus Suomessa tapahtui?

RL: Maolaista liikettä täällä on aina rahoitettu käsittämättömän suurin uhrauksin: ihmiset ovat esimerkiksi myyneet perinnöksi saamiaan asuntoja. Siitä on syntynyt myös ristiriitoja, ja osa liikkeelle hyvin paljon rahaa lahjoittaneista on vetäytynyt sivuun aika katkeroituneinakin.

Liikkeiden guruilla on joskus äärimmäisen voimakas kyky vaikuttaa lähellä oleviin ihmisiin – ja Matti Puolakalla on tällainen kyky. Sama rahoitusmuoto jatkuu edelleen, nyt kulttuuriryhmä Idun piirissä. Sen kokouksissa käy nelisenkymmentä henkeä, joista puolet vanhaa perusjengiä ja puolet uusia tulokkaita, parikymppisiä. Myös he ovat valmiita panemaan likoon koko elämänsä ja omaisuutensa. Siinä uhrautuvuudessa on myönteisiäkin piirteitä.

PH: Eikö se muistuta uskonnollisia ääriliikkeitä?

RL: Kiina-seuran lehden kustantamista lähetystö tuki, mutta varsinainen poliittinen liike ei saanut taloudellista tukea. Lähetystöstä saimme joitakin julkaisuja jakeluumme, eikä meidän tarvinnut tilittää niistä mitään. Mutta se lienee muidenkin lähetystöjen normaali tapa.

Yksi tärkeä julkaisu oli pääministeri Zhou Enlain Afrikanmatkan puhe vuodelta ’64. Se sisälsi kahdeksan kohtaa Kiinan ulkomaisista suhteista, jotka eivät rakentuneet imperialismin pohjalle.

Kun julkaisimme maolaisissa lehdissä artikkeleita Suomen sisäpolitiikasta, niitä ei koskaan Kiinassa siteerattu. Mutta jos kirjoitimme jotakin Neuvostoliitosta, niin kirjoituksia saatettiin referoida jopa kiinalaisissa päivälehdissä. Se tietysti tuntui aika mahtavalta. Mutta kiinalaiset olivat kaikessa Neuvostoliiton piikittelyhalussaan kuitenkin tarkkoja: he eivät referoineet koskaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin liittyneitä kirjoituksiamme. Näin he viestittivät, etteivät halua puuttua Suomen politiikkaan.

PH: Mikä osuus Suomi-Kiina -seuralla oli maolaisessa liikkeessä?

RL: Kiina-seura putosi minun hoidettavakseni ’69-70. Sen oli SKP perustanut 50-luvun alussa organisoidessaan suhteita sosialistisiin maihin. Kulttuuri-ihmiset menivät alussa seuraan mukaan suurin joukoin: Pentti Haanpäästä Sylvi Kekkoseen.

Kun Kiina ja Neuvostoliitto 50-luvun lopussa alkoivat riitaantua, ja Kiina-seura oli täysin SKP:n hallussa, oli looginen seuraus, että koko seuran toimintaa alettiin jarruttaa.

Meitä ärsytti Suomi-Kiina -seuran tilanne niin paljon, että minun johdollani organisoitiin aika härski seuran valtaus vuonna 1970. Enin osa hallituksesta ja koko toimistohenkilökunta – Laurikaisten perhe – vaihdettiin kertaheitolla kansankokouksessa. Valtauksen aikana seuralla oli kai 700 jäsentä, ja muutamassa vuodessa jäsenmäärä nousi 10 000:een. Lehden painos nousi kahdesta tuhannesta 15 000:een. (Raimo Laakian myöhempi lisäys: Tässäkin mahdollisesti lievästi epätarkkaa liioittelua. Jäsenmäärä seuraa vallattaessa oli noin 550.  Kiina Sanoin ja Kuvin -lehden erikoisnumeron 5/1972 painos oli 15 000).

Olin seuran lehden päätoimittajana 1970-75, ja vuoden 1975 alussa lähdin kaapelitehtaalle töihin. Lähtö liittyi ristiriitoihin siitä, millainen seuran tulisi olla – siitä väiteltiin maolaisessa liikkeessä. Itse ajoin melko liberaalia linjaa.

PH: Seuran valtauksen jälkeen sait kutsun Kiinaan. Taisit olla yksi ensimmäisiä suomalaisia kävijöitä kulttuurivallankumouksen jälkeen?

RL: Meitä kutsuttiin kolmen hengen ryhmä. Seuran puheenjohtaja Matti Kajantie, joka on nykyään jonkun ministeriön tutkija-virkamies, Nokian kumitehtaan luottamusmies Veikko Nikkanen ja minä. Olimme vuoden 1970 lokakuussa kuukauden Kiinan hallituksen vieraina, ja kävimme Pekingissä, Nankingissa, Kantonissa…

Kansallispäivän aattona meidät kutsuttiin pääministeri Zhou Enlain päivällisille, ja juhlissa oli mukana myös Kamputsean prinssi Norodom Sihanouk, nykyinen kansainvälinen pakolaisdiplomaatti.

Kanallispäivänä olimme Taivaallisen Rauhan Aukiolla, jossa Mao tervehti kansaa ja Lin Biao piti puheen.

Matkakokemus oli ihastuttava. Valtava sosiaalisuus tunki päälle kaikkialta. Työläis- ja korttelikomiteat toimivat, ja ruohonjuuriorganisaatio oli tavattoman vahva. Esimerkiksi puistoistutuksia ja kaikkia sellaisia arkipäivän juttuja hoidettiin yhdessä. Ihmiset ylipäätään tuntuivat olevan iloisia ja suhtautuvan tulevaisuuteen toiveikkaasti.

Kulttuurivallankumouksen ideat olivat 70-luvun alussa vielä vahvasti esillä. Kulttuurivallankumouksen tietyt ylilyönnit oli pystytty näkemään ja voittamaan. Vaikka kaaderikouluja on nyt paljon kritisoitu, niissäkin oli jotain vetoavaa: ihmiset elivät askeettisesti, ja raivasivat uusia alueita viljelykseen. Siellä työskenteli opettajia ja alemman tason puoluevirkailijoita, jotka näin joutuivat tekemään myös käsi- ja maataloustöitä, ennenkuin taas palasivat omiin työtehtäviinsä. Myös tavallisten koulujen yhteydessä oli verstaita.

PH: Tämän päivän Kiinassa ei kulttuurivallankumouksen aikaa muisteta hyvällä?

RL: Näyttää siltä, että aina kun Kiinan linja muuttuu, koko historia täytyy kirjoittaa uudelleen uuden linjan mukaan. Kulttuurivallankumouksesta tuodaan nyt esiin vain kielteisiä piirteitä. En millään suostu uskomaan, että kaikki se myönteinen, mitä näimme, olisi ollut vain teatteria. Luulen, että totuus on jossakin siellä välillä: kulttuurivallankumoukseen kuului sekä innostunut työ ja uuden synnyttäminen että rankaisuluonteiset paskahommat. Valtava määrä kiinalaista nuorisoa joutui kuitenkin kulttuurivallankumouksen ansiosta tekemisiin maaseudun ja ruumiillisen työn kanssa eikä sitä voitane pitää pelkästään pahana.

Vastaavia kokemuksia on Suomessa vaikea edes kuvitella. Itselleni jotakin  tällaista henkeä on ollut Inkoon Pohjoismaisella ympäristöleirillä 1979 ja Koijärven tapahtumissa. Kulttuurivallankumoukseen kuului spontaani kapinahenki kaikkea luutunutta vastaan – se sama idea on näkynyt Suomessa eri ympäristöliikkeiden toiminnassa.

PH: Nyt kun Kiina haaveilee nopeasta talouden noususta, ei enää puhuta kulttuurivallankumouksen kollektiivisista päämääristä vaan yksilöstä muutosvoimana.

RL: Kiinan ja Japaninkin kulttuureissa on aina esiintynyt voimakas yhteisöllisen hyvän ajatus. Meillähän länsimaissa jokaista yksilöä pidetään ainutlaatuisena ja yksilöllisyys toimii yhteiskunnan moottorina. Kiinassa kuitenkin kollektiivisuus toimi muutosvoimana. Historiallinen lähtökohta – valtavat luokkaerot ennen vallankumousta ja köyhyys – oli tietysti erilainen. Kollektiiviset muutokset olivat ensisijaisia. Varmaan on niin, että kun nälkä ja köyhyys alkavat olla takanapäin, niin kuin Kiinassa tänään alkaa olla, nousee oleelliseksi se, miten yksilö kokee itsensä. Elämän joukkoluontoisuus jää silloin taakse.

Kiinassa käynnin jälkeen oli helppo ymmärtää, miksi esimerkiksi syntyvyydensäännöstelykampanja toimi niin hyvin. Kampanjat saadaan läpi viemällä ne täsmällisesti ruohonjuuritasolle saakka. Kiinassa jokainen ihminen on jonkun ryhmän jäsen. Ammattiosastojen toiminta on ilmeisen todellista, ihmisten elämään vaikuttavaa. Keskustelut viedään läpi niin, että kaikki ihmiset tuntevat käsitteet ja tietävät tavoitteet.

Kaverini kävi Kiinassa jonkun vuoden minun jälkeeni ja sattui Shanghaihin hampaidenhoitokampanjan aikana. Hänen kävellessään aamuvarhaisella jossain syrjäkujalla kaiuttimista alkoi soida kampanjaohjelma, ja kaikista ovista ryntäsi ihmisiä kadunreunaan hammasharjat ja -mukit käsissään. Musiikin soidessa he rytmikkäästi kaikki yhtaikaa harjasivat hampaansa.

Nykyinen Kiinan talouselämän nopea kasvuvauhti perustuu paitsi dengiläiseen kapitalismin vapauttamiseen myös tähän vanhaan kykyyn organisoida kollektiivisia asioita tehokkaasti.

PH: Entä miltä aatteellinen kehitys Kiinassa tänään näyttää?

RL: Voisi sanoa, että marxismi kuoli Maon kuollessa. Sen jälkeen ovat kaikki sosialistiset maat oikeastaan olleet samassa veneessä. Puolan Solidaarisuus-liike oli yksi merkkipaalu: kansa nousi kapinaan ahdistavaa apparaattia vastaan, joka alkuperäisen hyvän tarkoituksensa hukattuaan oli muuttunut mahdottomammaksi kuin läntinen kapitalismi konsanaan. Andrzej Wajdan tuotannon läpikatsominen auttaa ymmärtämään sosialismin muuttumista asteettain hyvästä asiasta kurjaksi asiaksi, josta nyt on mentävä eteenpäin. Nyt Kiinassa tapahtuvat mielenosoitukset ovat varmasti tällaisen Puolan Solidaarisuus-liikkeen kaltaisen kehityksen alkusoittoa. Mutta varsinaisesta yksilönvapaudesta Kiinassa voidaan puhua vasta paljon myöhemmin, ehkä 5-15 vuoden kuluttua.

Marxismi on voittanut sen, mitä se on voinut voittaa tässä maailmassa, eikä se ole aivan vähän. Se ei enää kelpaa yhteiskuntafilosofiaksi – sen näkee niin Euroopan kapitalistisista kuin sosialistisistakin maista. Luokka-ajattelu on menossa ja tulossa ovat kysymykset, jotka ylittävät luokkarajat: ihmisyyden toteuttaminen koko laajuudessaan, ekologiset asiat, yksilön henkilökohtaisen onnen ja eheyden kokemukset. Köyhissä kehitysmaissa, joissa aineellinen kurjuus on suurille ihmisjoukoille jokapäiväistä, marxilainen luokkataistelu vielä pätee. Joku Filippiinit on jo välitapaus – on mielenkiintoista nähdä, mihin Corazon Aquinon vallankumous johtaa.

PH: Deng Xiaoping sanoo nyt yhdistävänsä sosialismin ja kapitalismin parhaat puolet Kiinassa.

RL: Kulttuurivallankumous oli Maolta hyvä yritys, mutta mahdoton, se ei voinut onnistua. Marxismi päättyi siihen. Se osoitti, että marxilainen filosofia ei ole riittävä totuus ihmisestä ja hänen yhteisöstään.

Kiinassa 80-luvun vallassa ollut Deng Xiaoping arvioi marxismin väärin. Hän uskoo voivansa pitää vanhan marxilaisuuden hyvät puolet ja kapitalismin hyvät puolet voimassa yhtä aikaa – mutta se ei onnistu. Lopputuloksena hän ehkä saa sosialismin huonot puolet ja kapitalismin huonot puolet. Dengin näkemys vie marxismia taaksepäin, ei eteenpäin.

PH: Miten maolainen liike kehittyi Suomessa Maon kuoleman jälkeen?

RL: Kiinassa syntyi heti kärkevä ristiriita äärivasemmiston – ns. neljän koplan vetämän suunnan – ja maltillisemman Hua Guofengin välillä. Kaikki maolaiset Suomessa asettuivat Huan kannalle. Sitä kesti joku vuosi. Sitten Deng Xiaoping palasi Kiinan johtoon, Hua sai kenkää ja puoluekokous romutti keskeisimmät Maon kulttuurivallankumouksen teesit.

Maailmalla maolainen liike jakaantui: äärivasemmistolaisella Yian Qingillä oli paljon tukijoita. Ruotsin ja Norjan maolaiset menivät pian Dengin linjan taakse. Suomessa pysyttiin Hua Guofengin kannalla. 70-luvun lopussa oltiin tultu tilanteeseen, jossa Suomen maolaisella liikkeellä ei enää ollut Kiinassa liittolaisia.

Maolainen liike ei maailmallakaan kyennyt uudistumaan. Länsi-Saksassa monet maolaiset siirtyivät vihreisiin, mutta heillä ei ole uusia filosofisia ajatuksia tuomisinaan, vaan vain ne vanhat organisatoriset ideat.

Suomessa siirryttiin Matti Puolakka ryhtyi kehittelemään kulttuuriryhmä Itua, jonka keskeinen teesi pelkistettynä kuului: marxilaisuuden historia on lopussa (silti ja juuri siksi: tehkää kunniaa) – ihmisyyden aika voi alkaa. Harmi, että tuosta laajasta filosofisesta kehittelystä on niin vähän julkaistua materiaalia. Riitta Fogel kuvasi prosessia runoissaan ja Puolakka julkaisi 1982 kirjan ”Mikä ihminen on?”, mutta nyt tuo kirja tuntuu jo aika vanhentuneelta.

PH: Mitä Maon kuolema ja maolaisen liikkeen hajaantuminen sinulle itsellesi merkitsivät?

RL: 70-luvulla en itse koskaan ollut kovin tunteellinen; ehkä en itkenyt kuullessani Maon kuolemasta. Nyt sen sijaan uskallan itkeä paljon pienemmistäkin asioista. Ystävieni kanssa kävimme allekirjoittamassa surunvalittelukirjan Kiinan lähetystössä, tummiin pukeutuneina. Elokuvateatteri Rexiin järjestettyyn muistotilaisuuteen otti osaa yli 500 ihmistä: mukana kulttuuriväkeä ja taiteilijoita.

Minulle tuo aikakausi on tavallaan päättynyt liukumalla. Inkoon ympäristöleirillä 1979 kävin uteliaana: uudet liikkeet olivat kovin tervetulleita. Siitä alkoi oikeastaan siirtyminen toiseen kulttuuriin: luin Komposti-lehteä, menin mukaan EVY:n toimintaan ja muihin ympäristöliikkeisiin. Sitten tuli Puolan Solidaarisuus-liike.

Liittoutuminen valtioiden taakse ei tänä päivänä tunnu mielekkäältä, koska maailmalta ei enää löydy innostavia esimerkkejä. Dengin politiikka Kiinassa on lähinnä sosialidemokratiaa: se ei ole voimakkaasti etsivää, ei taistelevaa eikä intohimoista. Sitä leimaa sosialidemokraattinen pragmatismi, josta ei erityisesti voi innostua.

PH: Millaiset suhteet sinulla on Kiinan lähetystöön Suomessa?

RL: Kansallispäivän coctailkutsuille Kiinan lähetystöön minut kutsuttiin viimeisen kerran vuonna 1981. 70-luvun alussa olin niissä juhlissa yksi harvoja paikalla olleita suomalaisia – ja vuonna 1981 olin tungoksessa, jossa parveili suomalaisia poliitikkoja ja talousmiehiä. Sen jälkeen ei minua ole kutsuttu.

Maolaisina vuosina kävimme lähetystössä usein pitkiä keskusteluja teoreettisluontoisista aiheista. Saatoimme pohtia: Onko luokkataistelu sosialismin liikkeellepaneva voima?

Viimeisen kerran kävin tällaista keskustelua vuoden 1980 keväällä toveri Wun kanssa. Yli kymmenen vuotta olimme olleet sangen yksimielisiä. Nyt Wulla olikin keskeisiin kysymyksiin aivan päinvastaiset kannat. ”Asia vain on nyt näin…” hän intti ilman perusteluja tai selityksiä. Eikä hän näyttänyt edes häpeävän.

Silloin aloin uskoa vanhaa porvarillista väittämää, että diplomaatin tehtävänä on valehdella maansa puolesta. Hän vain edusti kollektiivin johdon muuttunutta kantaa – ei muuta. Minä olin lähtenyt mukaan henkilökohtaisen rehellisyyden idean pohjalta, ja tiemme erosivat. Viime jouluna kuulin, että Wu kuoli Pekingissä vatsasyöpään menneenä kesänä – näitä mielenosoituksia hän ei ehtinyt enää nähdä.

PH: Vieläkö toimit Suomi-Kiina -seurassa?

RL: Vuonna 1975 lähdin pois seuran töistä, kun hävisin keskustelun siitä, millä tavalla seuraa tulisi käyttää poliittisen taistelun välineenä. Johtohahmot vaihtuivat silloin – ja olen tyytyväinen, että lähdin. Ihmisistä, jotka sinne jäivät, on kehkeytynyt muutaman ihmisen vaihtoehtoinen perheyritys. Saa tehdä itseorganisoitua työtä ja saa siitä palkan, mutta mitään kovin yleviä, ihmiskuntaan tai ihmisyhteisön tulevaisuuteen liittyviä tavoitteita ei sillä toiminnalla enää ole. Seuran jäsenmäärä on pudonnut takaisin muutamaan tuhanteen jäseneen. Siitä on tullut lähinnä matkailujärjestö.

Käyn seurassa kerran vuodessa joulun aikoihin. Minä vien kakun, he keittävät kahvit. Välillä oli vaikeitakin vuosia, mutta jatkoin sinnikkäästi vierailuja. Parina viime vuonna on keskustelu taas ollut ystävällisempää. Tämän tradition aion pitää.

PH: Olet viime vuodet seurannut myös vihreiden nousua poliittiselle kentälle. Miltä se sinusta näyttää?

RL: Vihreän liikkeen järjestäytymiskeskustelun tulos tuntuu tällaisesta vanhasta maolaisesta mukavalta. Jotakin on opittu: muodostetaan rehellisesti erimielisiä – mutta samaan suuntaan toimivia – aatteellisia ryhmiä, jotka yhdessä muodostavat väljän liiton. Olisi väärin, jos yksi auktoriteetti monopolisoisi kaiken edistyksellisyyden.

Maailma on monenkeskinen, täällä on viisi miljardia napaa. Ihmisten tiet tulla vastuullisiksi itsestään ja vastuullisiksi ihmisyhteisöstä ovat niin kovin erilaisia. On oltava monia ajatuksia ja monia ryhmiä. Tiettyä vastuunkantamista koko liikehdinnän eduista ja kilpailevien ryhmien ja kilpailevien johtohahmojen myönteistä huomioonottamista toki mielelläni näkisin. Voit olla jonkun kanssa eri mieltä ja silti samaa mieltä. Joku saattaa ärsyttää sinua ja silti voitte tehdä yhtä ja toista hyvää yhdessä.

PH: Takanasi on miltei 20 vuotta aktiivista yhteiskunnallista toimintaa. Mitä on edessäpäin?

RL: Luokkataistelut ovat takana eikä sosialismia enää ole. Zhou Enlai siteerasi aikoinaan ahkerasti vanhaa kiinalaista sanontaa: ”Tornissa tuntuva tuulenvire kertoo vuorilla nousevasta myrskystä.” Tällainen vire, eikä enää aivan pienikään, ovat kaikki uudet liikkeet: Koijärvi, vaihtoehtolehdet, uusi rockmusiikki, feminismi, vihreä liike, kiinnostus psykologiaan, elämäntapakokeilut, rauhanliike… Ne kaikki kartoittavat ihmisarvoista tapaa elää.

Juttu näkyy aika kielteisissäkin ilmiöissä kuten mainoksissa, juppikulttuurissa ja postmodernissa välinpitämättömyydessä. Tästä sopasta kiehuu kehittyneiden maiden seuraava myrsky, varmaankin se on muodoltaan enempi prosessi kuin perinteinen vallankumous. Siitä huolimatta tai juuri siksi se muuttaa maailmaa enemmän kuin perinteiset vallankumoukset.

PH: Entä kuinka kauan Raimo Laakia on tässä prosessissa mukana?

RL: Tietysti on tehtävä paljon työtä; mikäänhän ei muutu, jos ’mallander vain makaa’. Maailmanparannus on ajoittain helvetin tylsää ja raskasta puurtamista – mutta onneksi kukaan ei jaksa kauan puurtaa vastentahtoisesti. Pitkän päälle tulisi tietysti tehdä – niin itseni kuin muidenkin – asioita, joita omassa sydämessään todella haluaa, joista mieli nauttii. ”

 

Haastattelun ohessa on viisi studiossa otettua mustavalkoista kuvaa.

Väliotsikoiksi toimitus on poiminut otteita:

”Marxismi on voittanut sen, mikä sillä tässä maailmassa on voitettavana.”

”Kun Punakaartia aktiivisesti myi, sitä myös aktiivisesti ostettiin.”

”Maolaista liikettä on rahoitettu Suomessa poikkeuksellisin suurin uhrauksin.”

”Kirjoituksiamme Neuvostoliitosta referoitiin Kiinan päivälehdissä.”

”Kansallispäivän aattona olimme Zhou Enlain päivällisillä.”

”En suostu uskomaan, että kulttuurivallankumouksen hyvät puolet olivat vain teatteria.”

”70-luvun lopussa ei Suomen maolaisilla enää ollut Kiinassa liittolaisia.”

 

Kirjasi Raimo Laakia 27.1.2020

 

 

 

 

 

 

58. Perusteokset

Hänelle joka haluaa tutkailla ja pähkäillä, mitä suomalaisessa maolaisuudessa tapahtui, on kompakti kahdeksan kokonaisuus.

1.

Kastarin väitöskirja ja artikkeli.

Paljon tietoa ja yksityiskohtia alkuvuosista. Erityisen hyvä ajankohdan lehdistön seuranta. Mutta jättää vähälle huomiolle sen liikkeessä mukana olleiden yhtäläisen kokemuksen, että suomalainen maolaisuus oli guruliike, persoonallisuusliike.

Mutu-menetelmällä voisi määritellä, että Matti Puolakan paino liikkeessä oli 30 % vuonna 1968, muutamassa vuodessa se nousi 60 %:iin, vuonna 1980 se oli 95 % ja nousi sen jälkeen matematiikan keinotekoisen ahtaat rajat rikkoviin kolminumeroisiin lukuihin.

Pirkko-Liisa Kastari. Mao missä sä oot? Bibliotheca historica 65. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hakapaino Oy. Helsinki 2001. Sivuja 471.

Netissä: doria.fi/handle/10024/18391

Pirkko-Liisa Kastari: Maolaiset 60-luvun nuoret, jotka joutuivat marginaaliin. Artikkeli. 10 sivua.

Netissä: nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/kastari_pirkko-liisa.pdf

 

2.

Olli Santavuoren muistelmat.

Siinä missä Pirkko-Liisa on ulkopuolinen, Olli on sisällä. Asianosaisuus ja omakohtaisuus auttaa hoksaamaan olennaisen.

Tällä www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustolla Ollia on referoitu dokumenteissa 6 ja 57.

Netissä: www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

 

3.

Bjarne Nitovuoren kirja.

Sama asianosaisuuden etu kuin Olli Santavuoren muistelmissa. Kirja ei käsittele suomalaista maolaisuutta vaan sen synnyn hetkeä ja sitä edeltänyttä 1960-luvun aikaa.

Bjarne Nitovuori. Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013. Sivuja 226.

 

4.

Anton Montin ja Pontus Porokurun kirja.

Tuotteliailla nuorilla historioitsijoilla on muita syvempi ymmärrys 1960-luvun radikalismista. Tällä sivustolla olen esitellyt kirjaa dokumentissa 52.

Anton Monti Pontus Porokuru. 1968 Vallankumouksen vuosi. Kustantamo S&S, Helsinki 2018. Paino Livonia Print, Latvia 2018. Sivuja 247.

 

5.

Mikä ihminen on? Matti Puolakka, Helsinki, 1982. Omakustanne Vaihtoehtoliike Itu. 245 sivua.

Matti Puolakan ainoa oma teos. Tiedossani ei ole, että kukaan ulkopuolinen (taistolaista Tiedonantaja-lehteä lukuunottamatta) olisi tätä koskaan missään referoinut, kommentoinut tai arvostellut. Myös Puolakan myöhemmät opetuslapset ovat teoksesta oudon hiljaa.

 

6.

www.muistejamaolaisuudesta.fi sivuston kymmenet artikkelit.

Monipuolinen, kirjava näkökulma.

 

7.

www.uusihistoria.fi

Opetuslasten artikkeleita. Yksipuolinen näkökulma.

Uusi historia ry hallinnoi myös Kansallisarkistossa säilytettävää noin 60 kansion maolaisuusarkistoa, jota olen selostanut dokumentissa 21. Tiedossani ei ole, että kukaan ulkopuolinen tutkija olisi koskaan päässyt kokoelmaa penkomaan.

 

8.

Kansan arkistoon saapunut julkinen (ja määräaikaisesti ei-julkinen) muisteluaineisto ja muu aineisto.

 

On harmillista, ettei merkittävää aineistoa ole Tauno-Olavi Huotarilta, Jarmo Lavilalta, Tomas Brunilalta, Antti Santaholmalta, Hannu Salvilta, Timo Pölläseltä, Esko Pietariselta. Sitä ei ole enää saatavissa, koska nämä kaikki keskeisiä rooleja näytelleet toverit ovat kuolleet.

Mutta vielä kourallinen aktivisteja on elossa, melkein kaikki silmiinpistävän vaitonaisina.

Voi, kunpa kirjoittaisitte muistonne! Sillä ei ole väliä, mille foorumille (Kansan arkistoon, Kansallisarkistoon, Uusi historia ry:lle, tälle www.muistejamaolaisuudesta.fi sivustolle, mihin tahansa) kunhan paperit ovat vuonna 2100 nuorten graduntekijöiden löydettävissä.

Kirjoittakaa! Muuten tietämys tosielämän monenkirjavasta diversiteetistä uhkaa tässäkin asiassa jäädä vaillinaiseksi.

Vetoaa sinnikkäästi Raimo Laakia 11.11.2019.

 

 

 

 

57. Poimintoja Olli Santavuoren kirjoituksista

www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

Psykologi ja kirjailija Olli Santavuori toimi noin vuoden verran Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana 1970-1971. Nämä muistelmansa hän kirjoitti 2000-luvun alkuvuosina. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, jota olen jonkin verran selostanut dokumentissa 6. Kirjoittamistaan hän myös edelleen jatkaa.

Olen poiminut tuotannosta otteita. Valikoiminen on vaikeaa, koska se on yksilöllistä ja aina jää jotain poimimatta. Olisi tärkeää, että netin lisäksi tekstit kokonaisuudessaan talletettaisiin paperisina johonkin arkistoon, jotta ne löytyisivät vielä vuosikymmentenkin päästä.

Väliotsikot ovat minun.

 

Liberaalista sosialistiksi ajan ilmapiirissä

”…Opinnot aloitin -67 armeijan jälkeen ja ateismin lisäksi minusta silloisessa 60-luvun yliopistoilmapiirissä tuli tietysti ensin pasifisti, sitten anarkisti ja sitten sosialisti (sama kehityskaari on historiassa nähtävissä useilla vallankumouksellisilla intellektuelleilla), sosialistina ensin uusvasemmistolainen, sitten marxilainen, sitten marxilais-leniniläinen, maolainen. Tähän viimeiseen kääntymiseen vaikutti mm Matti Puolakan ”Punakaarti”-lehti ja Jarmo Lavilan kirjoitukset Ylioppilaslehdessä. Nämähän olivat Suomen maolaisten päälliköt, joihin sitten myöhemmin tutustuin läheisesti…”

”…Psykologian opiskelu oli kiehtovaa. Ensimmäisenä vuonna melkein säpsähdin luennoilla aina jo sanasta psykologia. Menestyin mainiosti. Professori Viitamäki ei oikein hyväksynyt minua kliiniseksi psykologiksi vaan olisi halunnut että luen ammatinvalintapsykologiaa. Opiskelukavereistani ei monestakaan tullut radikaaleja eikä poliittisesti aktiiveja, he ovat luoneet loistavia uria yliopistomaailmassa. Luentolakon silti teimme, ja perustimme kriittiset ryhmät Vanhan valtauksen jälkeen, mistä jäljempänä.

Filosofian puolella oli toisin. Perustimme filosofian opiskelijoiden yhdistyksen Dilemma ry:n ja siellä oli siihen aikaan monia nykyisiä professoreita ym. Alkuvaiheessa Terho Pursiainen oli puheenjohtajana ja minä sihteerinä. Ilkka Niiniluoto oli johtokunnan jäsen. Meillä oli miellyttäviä kokouksia Vanhan kellarissa, jossa Terho Pursiainen seurueen päällikkönä mm aina osasi elegantisti ja huumorilla huomioida tarjoilijattaret. Järjestöasioiden lisäksi keskustelimme usein syvällisesti filosofiasta ja politiikasta, siellä oli paljon teologian opiskelijoita ja he olivat filosofisissa keskusteluissa täysin mukana niin kuin muutkin. Sieltä olisi minulle jäänyt paljon merkittäviä ystävyyssuhteita ja yhteiskunnallisia suhteita, mutta avioliittoon meno vieroitti minut näistä ystävistä käytännössä. Maolainen en vielä tähän aikaan ollut. Tiedonantajalaisia ei näistä ystävistä ilmeisesti monestakaan tullut, vaikka useimmat olivat jossain määrin 60-luvun radikaaleja…”

 

Vanhan valtaus ja kriittiset työryhmät 1968

”…Opiskelijaliikkeen huippuhetki 60-luvulla oli Vanhan valtaus. Sen taustoista ja tapahtumista on kirjoitettu niin paljon, että niitä on turha toistaa. Omat kokemukseni täydentävät näitä tietoja.

Ennen valtausta sitä suunniteltiin monissa pienissä ryhmissä. Itse keskustelin erään opiskelukaverini kanssa, joka ei ehkä halua nimeään mainittavan tässä yhteydessä, ja olimme sitä mieltä, että sinne pitäisi mennä ja asia toteuttaa, kun kuulimme että suuri osa aloitteentekijöistä ja suunnittelijoista oli empivällä kannalla ja perääntymässä.

Itse tapahtuman alku minulta jäi näkemättä kun olin kotona flunssassa. Kun empivän porukan innokkaimmat ja rohkeimmat olivat uskaltaneet suorittaa valtauksen, väkeä tulvi paikalle joukkomitassa ja hieno happening alkoi. Sitten tapahtui jotakin yllättävää ja aina vastaavanlaisissa tilanteissa historiassa toistuvaa: kaikki puolueiden nuoret julkkikset, jotka millään tavoin eivät olleet olleet mukana valtauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa – osa heistä, erityisesti sosialidemokraateista, kyllä oli mukana – yrittivät varastaa koko shown, pitivät alustuksia ja kertoivat mielipiteitään saadakseen kannatusta.

Tapahtuma eteni kuitenkin monen päivän loputtomiksi mutta kiinnostaviksi keskusteluiksi ja lähdettiin levittämään luentolakkoa, ja lopulta päätettiin perustaa kriittisiä ryhmiä (vaihtoehto oli marxilaisia opintoryhmiä) joka oppialalle yliopistoon. Tässä vaiheessa minäkin olin jo mukana.

Satakunnan Kansassa oli kuva juhlasalista kun väkeä oli paljon ja savua nousi väen keskeltä. Kuvatekstissä luki: ”Vanhan valtaajat huvittelivat savupommeilla”. Todellisuudessa tilanne oli vakava: joku heitti savupommin keskelle  täyteen ahtautunutta juhlasalia ja vain vaivoin puheenjohtajisto sai paniikin estetyksi huutamalla ohjaavia iskulauseita ”pysykää paikallanne” jne. Tällaista on vastustajien toiminta ja tiedotus aina tällaisissa ääritilanteissa.

Luentolakon omalta osaltamme teimme näin: menimme sen hetkiseen psykologian pääluentosaliin, astelimme professorin eteen (Viitamäki sattui olemaan) kerroimme hänelle, että nyt on luentolakko, keskeytämme luennon ja puhumme opiskelijoiden lakkoasioista, professori saa jäädä kuuntelemaan ja osallistumaan jos haluaa. Opettaja sopeutui tilanteeseen oivallisesti ja istui kuuntelijoiden joukkoon ja keskustelu aloitettiin innokkaasti.

Tämä oli aika raju ja vallankumouksellinen temppu, mutta me teimme sen aivan fiksusti. Näin tapahtui muillakin opintoaloilla. Sitten kriittiset työryhmät jatkoivat jonkin aikaa opiskelutoimintaansa, ja minä vedin ryhmää psykologian opiskelijoiden keskuudessa (Ainakin perustin marxismi-leninismin opintoryhmän psykologian opiskelijoille. Kompleksin 1. syystiedote 1969: OS: Marxismin opintopiiri)…”

 

Psykologina Sukevan keskusvankilassa 1973

”…Valmistuttuani valitsin kolmesta mahdollisesta työpaikasta Sukevan keskusvankilan, koska se oli ainoa psykologin kenttätyö näistä ja kentälle halusin, ja olin siellä sitten puolitoista vuotta. Työpaikkahaastattelussa minua valitsemassa oli mm psykologi Kaarina Suonio, joka oli ollut myös opinto-ohjaajani, ja joka oli myöhemmin jopa sosialidemokraattisena ministerinä. Vankeinhoito-osasto saattoi ajatella lähettävänsä minut jonkinlaisena muutosagenttina Sukevalle, mutta siellä kyllä törmäsin liian kovaan seinään, että mitään erityisiä muutoksia olisi saatu aikaan. Sosialidemokraattien linja vankeinhoidossa ei ehkä ollut kovinkaan järkevä, mutta kyllä vankiloissa psykologista koulutusta ja monenlaista tuuletustakin tarvittiin. Vankila on paikka, jossa demokratia ei ole ollenkaan paikallaan ja jossa kova ja luja linja on ainoa mahdollisuus, mutta kaikki sadistisuus ja muu epäinhimillisyys pitää samalla tietysti karsia pois. Vartijoiden psykologinen koulutus on erittäin tärkeätä, jopa heidän omalle viihtymiselleen ja pärjäämiselleen työssä, mutta sen tulee olla käytännöllistä, paljolti kokeneempien vartijoiden suorittamaa eikä pelkästään psykologien luentoja ja kursseja.

Rikollisten sielunelämään tutustuminen oli hyvin avartavaa myös aivan poliittiselta kannalta, samoin suomalaiseen viranomaiselämään.

Sonkajärvellä oli vaimoni sukulaisia ja heidän kauttaan ja Sukevan SKP:n osastossa tutustuin suomalaiseen korpikommunismiin. Kaikki he väittivät, ehkä totuuden vastaisesti ainakin tiedonantajalaisten kohdalla, että kyllä suomalainen vasemmistolaisuus oli itsenäistä NL:n kommunistisen puolueen suhteen. Mutta heidän taistelunsa siellä pienviljelijöiden puolesta oli taitavaa, raskasta ja kunnioitettavaa…”

 

Maolainen aika

”…1967 osallistuin ensimmäisen kerran mielenosoitukseen. Se oli Vietnam-mielenosoitus. Siitä lähtien olen suuremmassa tai pienemmässä määrin aina osallistunut politiikkaan jollakin tavoin. Maolaisen vaiheeni jälkeen olen ollut vaihtoehtoliikkeissä ja vihreissä.

1969 lähdin pyörällä Torpparinmäestä Helsingin keskusmetsän kautta keskikaupungille maolaisten Punakaarti-lehden innoittamana johonkin kokoukseen. Laskiessani kauniissa luonnossa hiekkatietä alas pellolle ja metsään tunsin tekeväni jotain ratkaisevaa, aloittavani uuden vaiheen elämässäni, sillä hetkellä vielä vaimoni hyväksymistä vailla, seikkailun halusta, velvollisuuden tunnosta maailman pelastamista kohtaan.

Vaimoni oli SKDL:ään taipuvainen sosialidemokraattisen työläisperheen tytär ja opiskeli sosiologiaa. Hän oli kyllä mukana aktiivisesti erityisesti Suomi-Kiina seuran toiminnassa. Tapasimme ja rakastuimme Satakuntalaisen Osakunnan tansseissa.

Hänen isänsä Iisakki Piittarin kanssa, jonka omakotitalon yläkerrassa asuimme, meillä oli veljellisiä ateistisia keskusteluja ja loputtomia väittelyjä proletariaatin diktatuurista ja demokratiasta. Vaimon tädin mies oli Matti Järvenpää, joka oli SKDL:n kansanedustaja Satakunnasta; hänellä oli sellainen maine, että hän tunsi jokaisen Satakunnan talon poliittiset mielipiteet. Hän (SKDL) mm tutustutti minut (MLR) ja Iisakin (SDP) kerran eduskuntaan. Vaimon setä Reino Heiskanen oli SKDL:n puheenjohtaja Sonkajärvellä – Sukevan vankila on Sonkajärvellä – ja hänen luonaan tutustuin läheisesti Suomen korpikommunismiin, hän oli minulle myös hyvin läheinen ihminen, siellä kävimme myös ennen ja jälkeen Sukevan työni ja hänkin kävi vaimoineen Helsingissä.

 

Miksi marxilais-leniniläinen?

Nykymaailmalle ja tuleville polville olisi varmaankin kaikkein tärkeintä ymmärtää, miksi siihen aikaan me olimme marxilais-leniniläisiä. Mikä sai meidät uskomaan siihen?

Uusvasemmistolaisuuteen uskominen lienee täysin ymmärrettävää, 60-luvun radikalismi ei sinänsä vaadi selittelyjä, se on sama ilmiö kuin sodan jälkeen SKDL:n ja Paasikiven-Kekkosen linjan nousu, ja nykyään vihreä liike – vihreä liike kokonaisuutena eikä pelkästään puolueena ajateltuna. Parinkymmenen vuoden välein tulee uusi, voimakas edistyksellinen liike, joka sitten kuitenkin vähitellen integroituu yhteiskuntaan uudistettuaan sitä, ja kun sen piirissä ymmärretään, että pohjoismainen porvarillinen demokratia jo sinänsä on tarpeeksi edistyksellinen ja radikaali maailman laajan ja voimakkaan taantumuksen vastapoolina.

Silloin olivat esillä jo aivan samat asiat kuin nykyäänkin vihreissä: rauhanasia, erityisesti ydinsodan uhka, saastuminen ja kehitysmaiden nälkä ja väestönkasvu. Ilkka-Christian Björklund ja Erkki Tuomioja tekivät asiasta oikein televisio-ohjelmasarjan, jota kaikki katsoivat, koska siihen aikaan kaikki katsoivat televisiota innokkaasti ja samaa ohjelmaa. Maailma piti pelastaa, naivisti sanottuna mutta todesti.

Mitä sitten piti tehdä?

Piti tietysti saada aikaan sellainen yhteiskunnallinen muutos, että nämä katastrofit ehkäistäisiin.

Miten se tapahtuisi?

Siinä tuli sitten eri linjoja, jonkinlainen vasemmistolainen muutos tietysti oli kaikkien radikaalien mielessä, mutta me maolaiset ajattelimme että maailmanvallankumous olisi se keino, ja Neuvostoliitto oli selvästi jäykistynyt ja epäonnistunut sosialismin malli. Kiinasta ja Albaniasta oli löydettävissä oikea linja, ja me luimme tarkkaan marxismin opukset ja uskoimme niihin.

Me emme tunteneet emmekä uskoneet suuren harppauksen nälänhätää 1958 emmekä kulttuurivallankumouksen 1965 – 67 vääryyksiä. Me luulimme, että Mao yritti estää uuden omia etujaan ajavan kommunistisen yläluokan syntymisen – niin kuin Neuvostoliitossa oli tapahtunut – kulttuurivallankumouksella.

Ei se sen kummempaa ollut.

Nyt myöhemmin on selvää, että me suljimme silmämme oman puolemme mahdottomuudelle, sen onttoudelle ja vääryyksille, suoranaisille hirmuteoille, ja virheille kansan edun ajamisen kannalta, jotka juonsivat jo pitkälle Stalinin ja Lenininkin ajoille, ja joihin uskomiseen muut uusvasemmistolaiset eivät sortuneet.

Mutta heidän radikaalisuutensa oli taas pienten opiskelijaryhmien radikaalisuutta, jonka taakse ei olisi voinut saada suuria kansanluokkia, työväestöä ja talonpoikia, vaikka Ranskassa – tietysti juuri Ranskassa sen vallankumousperinteiden takia – meinasi niin käydä 1968.

Vietnamin sota oli silloin erityisen radikalisoiva tekijä, näytti siltä, että USA on imperialistinen valtio, joka järjestää äärioikeistolaisen vallankaappauksen ja hyökkää sosialistiseen kehitysmaahan oikeudettomasti. Samoin koko uuskolonialismi kehitysmaissa paljastui meille ja me kannatimme ja tuimme kaikkia sissiliikkeitä kolmannessa maailmassa proletaarisen internationalismin nimissä. Tätä samaahan jatkaa nyt globalisaation vastainen radikaali liike maailmassa.

Myös Suomen kommunistinen puolue ja SKDL olivat selvästi pettäneet asiansa meidän mielestämme, erityisesti koska ne olivat asettuneet NL:n puolelle Kiinaa ja Albaniaa vastaan kansainvälisen kommunismin välienselvittelyissä, mutta myös siksi, että ne antoivat NL:n puuttua asioihinsa ja Suomen asioihin, eivät puolustaneet oikealla tavalla isänmaata, demokratiaa ja kansan päivänkohtaisia vaatimuksia, eikä heillä ollut oikea strategia vallankumouksessa, he uskoivat rauhanomaiseen tiehen.

Maolaisten ohjelma oli näinollen, jos puolueen uudistaminen olisi mahdotonta, uuden kommunistisen puolueen perustaminen Suomeen, mikä ei koskaan toteutunut, kun liike sortamalla onnistuttiin ajamaan marginaaliin ja siinä tilanteessa se myös hajosi sisäisiin ristiriitoihin. Niinpä liike lopulta lopetti toimintansa.

 

Suomen maolaisten viisi virhettä

Liikkeellä ei koskaan ollut mitään virallista ohjelmaa, mikä on yksi osoitus sen lahkolaisuudesta. Toinen lahkolainen virhe oli ettei isänmaan ja demokratian puolustamista kovinkaan näkynyt propagandassa, eikä näissä asioissa pyritty yhteisrintamaan, kolmas virhe oli puolueen rakentamisen linjassa, neljäs oli ettei demokraattisessa sentralismissa onnistuttu vaan johtaminen oli despoottista ja viides oli että Matti Puolakan vastustaminen asiallisissakin asioissa nähtiin luokkavihollisen toiminnaksi. Matti perusti myös aina fraktion, salaisen eriseuran, aina kun ei itse ollut johdossa, minkä olisi pitänyt olla kiellettyä kommunistisessa järjestössä.

Paljon menestyksellisemmät liikkeet muissa Pohjoismaissa silti myös vähitellen käytännössä kuolivat pois, kylläkin paljon myöhemmin, ne menettivät kannatuksensa ja jäivät aivan pieniksi järjestöiksi. Myös sitten lopulta Albaniankin kommunismi kukistui ja Kiinan linja muuttui markkinataloushenkiseksi. Kambodshan maolaiset Pol Potin johdolla osoittautuivat täydellisiksi murhaajiksi ja hirmuhallitsijoiksi. Maolainen liike kuoli omaan mahdottomuuteensa Suomessa, Pohjoismaissa ja kansainvälisesti, ja niin kuoli myös koko kommunismi Itä-Euroopassa.

Me siis luulimme, että kommunismi on oikea aate ja vain NL:a seuraavat olivat epäonnistuneet, Kiina ja Albania osoittivat oikean linjan ja pelastaisivat kommunismin. Näin ei ollut eikä näin käynyt. Sosialismi sinänsä aatteena ei ole tietenkään kuollut, mutta sen marxilais-leniniläinen, kommunistinen tulkinta on kuollut, sekä NL:n linja että Kiinan linja.

 

Taistolaisuuden vahvuuden syitä

Koko edistyksellinen nuoriso 70-luvun alussa siirtyi virallisiin vasemmistopuolueisiin, liberaaleihin ja keskustaan. Äänekkäimpiä olivat tiedonantajalaiset ja he terrorisoivat 70-luvulla koko opiskelija- ja kulttuurielämää ja monia työväenjärjestöjä ja tehtaita. Minulle on aina ollut käsittämätöntä, kuinka joku saattoi juuri heihin uskoa, vaikka minusta maolaisuuteen uskominen oli ymmärrettävää. Se pitäisi tarkkaan analysoida, miksi taistolaiset olivat niin vahvoja.

Siinä vaikutti jonkinlainen suomalaisen älymystön takapajuisuus, joka tuli ilmi jo 30-luvulla kun suuri osa opiskelevaa nuorisoa uskoi IKL:ään ja Akateemiseen Karjala-seuraan. Toiseksi liikkeellä oli Neuvostoliiton ja käytännössä K-linjankin tuki, he pystyivät vallalla ja voimalla syrjimään kilpailijoitaan. Kolmanneksi he näyttivät kovin punaisilta, kun ajoivat sisäpolitiikassa kaikkein kovinta vasemmistolaista linjaa, tämä näkyy täällä Porin Mäntyluodossakin ja Reposaarella, kun täällä punaisimmiksi itsensä kokeneet työläiset ovat järjestään olleet tiedonantajalaisia. Neljänneksi totuutta Neuvostoliiton sosialismin karmeudesta ja epäonnistumisesta ei oikein tunnettu ja oivallettu Suomessa; vaikka se tiedettiin, sitä ei tiedetty täsmällisesti ja kokonaan, siitä ei myöskään julkisuudessa paljoakaan puhuttu. Viidenneksi kansainvälisen kommunismin ristiriitoja ei tunnettu, Kiinan kannoista vaiettiin ja Suomen omia maolaisia syrjittiin. Kuudenneksi saarislainen liike ei ollut kiehtovan tuntuinen, he olivat jäykistynyttä ja korruptoitunutta työväen aristokratiaa, vaikka jälkeenpäin ajatellen sosialistiselta ja kommunistiselta kannalta he olivat eniten oikeassa. Seitsemänneksi Suomen maolainen liike oli lahkolainen sisäisestikin eikä kyennyt kilpailemaan tiedonantajalaisten kanssa tasavertaisesti, vaikkei se ehkä olisi kyennyt mihinkään vaikka kuinka hyvin olisi toiminut. Kahdeksanneksi maailma oli jaettu kahteen leiriin, oli kylmän sodan aika, Suomessa tämä sota aiheutti tällaiset rintamalinjat. Yhdeksänneksi, ja tämä on paras ja hienoin asia: heidän menestyksensä jäi lyhytaikaiseksi: me kaikki isänmaalliset ja demokraattisethan lopuksi silti voitettiin, koko NL kukistui ja sen valta Suomessa.

Kaiken takana oli Neuvostoliiton valta Suomessa ja Kekkosen myöntyväisyyspolitiikka. Vaikka NL kansainvälisesti oli sosiali-imperialistinen suurvalta, Suomessa sen vaikutus näytti edistykselliseltä, se piti oikeiston kurissa. Se oli silti paljon pahempi imperialistinen diktatuuri kuin mitä edes Suomen oikeisto koskaan on kannattanut, eihän Suomen oikeisto koskaan ole ollut fasistinen tai natsimielinen Lapuan ääriliikettä lukuunottamatta.

 

Suomen äärioikeisto ja maolaiset uskalsivat

Suomessa kummallisesti vain äärioikeisto, Tuure Junnila ja Kauko Kare, sekä äärivasemmisto, maolaiset, sekä tietysti Veikko Vennamo, ja myös Helsingin Sanomat ainakin kulttuuripalstoillaan, uskalsivat puhua totuuksia NL:sta. Mutta ehkä me maolaiset ja Vennamo olimmekin vain totuuden torvia ja Kekkosen kannattajat olivat paljon viisaampia. Virolainen, Holkeri, Koivisto ja saarislaiset lopulta kaatoivat K-linjan kannattamalla sitä näennäisesti tai ainakin Paasikiven-Kekkosen linjaa.

Sukevalla ei tietenkään ollut mitään maolaista järjestöä, joten siellä olimme vaimoni kanssa paikallisessa SKP:n osastossa. Osaston puheenjohtaja Vatanen oli lähinnä tiedonantajalainen, samoin yksi osastoon kuuluva Sukevan vartija, muut vasemmistolaiset vartijat ja pienviljelijät eivät olleet niin selvästi juuri tiedonantajalaisia. Siellä kuitenkin pysyi politiikasta kärryillä ja näki mitä on korpikommunismi Kainuussa ja Savossa.

Opiskellessamme paljon marxismia 70-luvun alussa ja lukiessamme myös mm vanhoja SKP:n sodanjälkeisiä lehtiä ihmettelimme kuinka vähän SKP:n ja SKDL:n johtajat aikoinaan tiesivät marxismi-leninismin opeista ja yhteisrintamataktiikasta ja -politiikasta. Kirjoitin sitten vielä Sukevallakin SKP:n historiaa, mutta lopetin sen, ja poltin sen käsikirjoituksen alun. SKP:kaan ei koskaan oikein selvittänyt kantojaan Stalinin vainoista, suomalaisten vainoista, suomalaisten kommunistien vainoista, Terijoen hallituksesta ym tabu-asioista, mutta SKP:n mielenosoituksissa ei ainakaan koskaan enää 60-luvulla kannettu Stalinin kuvia vaikka Marxin, Engelsin ja Leninin kuvat olivat esillä.

 

Albaniassa 1971

Kun olin Helsingin Marxilais-leniniläisen seuran puheenjohtaja ja Petteri Nilsson oli sihteeri, lähetimme vaimomme Kiinan matkalle. Se oli ensimmäinen kulttuurivallankumouksen jälkeinen Kiinan matka ja siitä kerrottiin paljon julkisuudessa, siellä oli mukana myös suomalaisia vaikuttajia, mm ohjaaja Kalle Holmberg ja runoilija Kari Aronpuro. Kiinalaiset olivat olleet kovin viehättäviä ja ystävällisiä.

Itse lähdin kutsuttaessa Albanian työn puolueen 6. puoluekokoukseen 1971. Siellä ei ollut minun kohdallani mitään koulutusta, käskynjakoa, virallisia neuvotteluja tai mitään sellaista ihmeellistä kuin ulkopuoliset saattavat luulla kommunistien keskinäisestä touhusta. Kaikki keskustelut käytiin päivällispöydässä ja kaikenlaisten tehdas- ym vierailujen yhteydessä, epävirallisesti. Tämä kai on bysanttilainen tapa, niin kuin Suomessakin paljolti on: täällä keskustellaan erityisesti saunassa. Kuljin samassa autokolonnassa uruguaylaisen ja portugalilaisen kokousvieraan kanssa, tämä saattoi olla vihjaus siihen suuntaan että Suomessakin marxilais-leniniläisten olisi isäntien mielestä parasta olla maanalaisia.

Albaniassa oli siihen aikaan tapana, että rajalla turisteilta – turistiksi pääsi silloinkin Albania-seurojen jäsenet maailmalla vaikka Albaniaa pidettiin suljettuna maana – leikattiin pitkät tukat pois ja vaihdettiin pois kaikki erikoiset muotivaatteet. Minuun ei koskettu, koska olin kutsuttuna vieraana. He sitten vain vähän naureskelivat pitkälle tukalleni ja sen hetken muodin mukaisille leveille merimieslahkeille. Juuri siihen aikaan Kiinassa oli Lin Piao joutumassa tiukoille ja myös Albanian ja Kiinan välit alkoivat kiristyä. Tästä emme tienneet vielä mitään, mutta hotellin ikkunasta satuin näkemään kuinka albanialainen sotilas varjosti, tarkkaili puolisalaa, Kiinan lähetystön ihmisiä ja ihmettelin mitähän oikein oli menossa.

Norjalaisilla ja ruotsalaisilla maolaisilla oli hienot, kokouksissa päätetyt ja hiotut huolitellut tervehdykset puoluekokoukselle. Minä sutasin jotain paperille lentokoneessa.

Kokous oli pelkkiä yksimielisiä puheita ja taputuksia ja laulua ja pioneerien kukkatervehdyksiä. Enver Hoxha piti monen tunnin puheen. Yhdellä illallisella hän kävi kaikkien ulkomaalaisten kanssa kilistämässä lasia, niin myös minun kanssa, muuten puhuin päälehden, ”Zeri i Popullit”-lehden, ”Kansan äänen”, toimittajien kanssa. Iltaisin keskusteltiin kaikenmaalaisten kokousvieraiden kanssa, niin myös puoluekokous kyllä toimi jonkinlaisena kansainvälisenäkin kokouksena.

Espanjalaiset ja portugalilaiset kävelivät aina ulkona edestakaisin neuvotellessaan vakavia.

Kotimatkalla lentokoneessa yksi norjalainen kysyi minulta, että puolustauduttaisiinko Suomessa, jos NL hyökkäisi. Vastasin että ehdottomasti niin tehtäisiin, ja olin sitä mieltä, vaikka tiesin että mm yliopistolla seminaarissa yksi opettaja oli ollut sitä mieltä, että Suomi hajoaisi pahasti, jos sota tulisi. Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Euroopassa yleisesti lyötiin pitkän aikaa vetoa siitä, hyökkäisikö NL seuraavaksi Suomeen vai Romaniaan. Näin ei onneksi koskaan käynyt, mutta tilanne saattoi olla vaarallisempi kuin koskaan saamme tietääkään…”

 

Tricont ja Demo

”…60-luvun lopulla helsinkiläiset radikaalit kokoontuivat Tricont-yhdistyksen piiriin, joka oli keskittynyt kaikkien kolmannen maailman sissiliikkeiden tukemiseen Che Guevaran hengessä. Liikettä vetivät castrolaiset, Kuubaa kannattavat kommunistit Viveca Hedengrenin johdolla. Kuubassahan oli ollut vallankumous 1959. Tämä yhdistys perusti Demo-painon Kruunuhakaan. Tällä painotalolla oli suuri merkitys senaikaiselle liikehdinnälle, kaikki pystyivät painattamaan lentolehtisiään ja vihkosiaan. Tämä on upea esimerkki siitä, kuinka kansa pystyy polkaisemaan tyhjästä kaikenlaisia tarvittavia toimintamuotoja ja välineitä. Monet opiskelivat siellä kirjapainotaidot, mm siskoni Heli, josta tuli ammatiltaankin latoja.

Tämä painotalo siirtyi vähitellen maolaisten omistukseen, koska he olivat siellä aktiivisimpia työntekijöitä, ja ilmeisesti varakkaimpia kiinalaisten painotuotteiden painamisen takia, ja Tricontin toiminta vähitellen lopahti, osa jatkoi castrolaista yhdistystoimintaa mm Suomi-Kuuba seurassa, osa siirtyi tiedonantajalaisiin, osa sosialidemokraatteihin, osa saarislaisiin, osa maolaisiin…”

 

HMLS ja MLR

”…Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura (HMLS) sai alkunsa siten, että Matti Puolakka keräsi ympärilleen ystäviään ja lähisukulaisiaan ja he julkaisivat 1967 lähtien kiinalaisten materiaalia ja alkoivat levittää sitä. Sitten jo suuremmalla joukolla he alkoivat julkaista ”Punakaarti”-lehteä ja myydä sitä kaikissa mielenosoituksissa, joita siihen aikaan oli paljon, varsinkin Vietnam-mielenosoituksia. SKP:n johdossa muutamat Kiinan kävijät ja sinne päin ehkä kallellaan olleet henkilöt eivät koskaan liittyneet tähän liikkeeseen tai perustaneet omaa järjestöä. He pysyivät saarislaisissa, kun taas maolaiset kannattivat tiedonantajalaisia ”niin kuin köysi kannattaa hirtettyä”, Jarmo Lavilan linjanveto.

Myös Turussa ja Tampereella ja myöhemmin myös Raumalla oli maolaista liikettä ja perustettiin Marxilais-Leniniläiset Ryhmät (MLR). Kaikki oli aika paljon kiinni aktiivisista yksityishenkilöistä, vetäjistä. Lehden nimi tajuttiin muuttaa ”Lokakuuksi”, ”Punakaarti” oli aika lahkolainen nimi ja toi Suomessa varmaan mieleen paljon ikäviä muistoja, vaikka nimi viittasi myös Kiinan kulttuurivallankumoukseen.

 

Puolakka leimasi erimieliset luokkavihollisiksi

Helsingissä tilanne oli sellainen, että Matti Puolakka keräsi ympärilleen samanmielisiä, valitutti fiksun tuntuisia ihmisiä vuorotellen puheenjohtajiksi ja toimi itse taustalla harmaana eminenssinä ja todellisena johtajana. Järkevät ja itsenäiset ihmiset aina muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen riitaantuivat Puolakan kanssa ja lähtivät liikkeestä vieden usein paljon muita mukanaan, mutta Puolakka keräsi uudet opetuslapset ympärilleen ja jatkoi lahkolaista toimintaansa. Hän kuvitteli että häntä vastustavat olivat luokkavihollisia ja levitti tällaista asennetta opetuslapsiinsa. Lähteneitä oli mm Tauno-Olavi Huotari ym alkuajan johtohenkilöt. Hilkka Kuusinen, Hertta Kuusisen veljentytär tai siskontytär, mm oli myös mukana maolaisessa liikkeessä Helsingissä ja lähti pois jossakin vaiheessa. Myös luottamusmiehiä työpaikoilta oli jonkin verran.

Puolakka on jatkanut tätä opetuslasten keräämistä ympärilleen nykypäivään asti vaikka MLR:n toiminta lopetettiin ja sitä seuranneen vaihtoehtoliike Idun toiminta myös. Viimeisenä uskollisena lähti aivan muutama vuosi sitten kovalla metelillä, Matti Puolakan lehdistössä haukkuen, Raimo Laakia, joka melkein ainoana alkuaikojen aktiivina minun lisäkseni oli toiminut myös aktiivisesti vihreissä. Siskoni Heli Santavuori on vieläkin jäänyt opetuslapseksi, vaikka liikkeen nykyisestä linjasta ei saa mitään selvää, he harrastivat ensin kaikkia kulttuuriasioita ja nyt tutkivat mm ihmisen esihistoriaa.

 

Jarmo Lavilaa kunnioitettiin

Minä olin jossain vaiheessa vuoden verran puheenjohtajana ja riitaannuin sitten Puolakan kanssa kun en saanut olla todellinen johtaja vaikka minut oli sellaiseksi valittu. Poliittinen kiistamme koski lähinnä tiedonantajalaisiin suhtautumista, mutta myös puolueen rakentamisen linjaa.

Minä olin sitä mieltä, että tiedonantajalaiset pitäisi kaikin puolin paljastaa NL:n ohjuksiksi, sosiali-imperialismin edun ajajiksi Suomessa ja heitä pitäisi suoraan ja täsmällisesti arvostella ja vastustaa. Puolakan mielestä heidän kanssaan piti liittoutua saarislaisia vastaan. Jarmo Lavila kehitteli tästä taitavan tuntuisen taktisen linjan ja sen takia minun linjani hävisi, Jarmo Lavilaa kunnioitettiin, mutta Puolakkaa epäiltiin hieman huithapeliksi, minä olin tulokas.

Puolueen rakentamisessa toinen osapuoli muodosti ruotsalaisten maolaisten linjasta oman versionsa: ensin on opiskeluvaihe, sitten propagandavaihe ja sitten agitaatiovaihe ja sitten perustetaan puolue kaikkeen toimintaan. Nämä vaiheet käsitettiin varsin jäykästi. Minä puolestani katsoin, että tulisi koko ajan toiminnan yhteydessä opiskella, vaikka opiskelulla olisikin siinä vaiheessa pääpaino, sitten toiminnan yhteydessä tehdä propagandaa, vaikka propagandalla siinä vaiheessa olisikin pääpaino jne. Liikkeen toimintamalli alussa paljolti olikin sitä, että perustimme opintoryhmiä opiskelemaan marxismi-leninismiä. Näissä ryhmissä kävi paljon ihmisiä, joista sitten osa rekrytoitui toimintaan…”

”…Bjarne Nitovuori, Kari Varis ja monet muut lähtivät kanssani pois liikkeestä. Kaikki olemme vähitellen luopuneet koko maolaisuudesta ja marxilaisuudestakin melko totaalisesti. Pitkään kävimme kirjeenvaihtoa politiikasta, Bjarne alkoi heti epäillä koko kommunismia, minulla oli tiettyä sinnikkyyttä tällaisesta ajatusmaailmasta luopumisessa, halusin ettei asian myönteisistä ja tosista puolista luovuta liian helposti…”

 

Kiinan suurlähetystö

”…Varmaan kaikkia kiinnostaa suunnattomasti, kuinka paljon Kiinan lähetystö Suomessa tuki, rahoitti tai ohjasi jne Suomen maolaisten toimintaa. Tätä en minäkään täysin tiedä. Missään kokouksissa ei missään vaiheessa ollut mitään virallisia taloustietoja mistään tuista eikä puuttumisista eikä ohjeista. Kuitenkin kävimme aika monta kertaa lähetystössä erilaisissa kokoonpanoissa päivällisillä ja illallisilla ja coctail-tilaisuuksissa ja keskustelimme syvällisestikin politiikasta. Suullisten puheiden mukaan olen kuullut, että tukirahaa annettiin vain kiinalaisten omien kirjoitusten kääntämiseen ja julkaisemiseen, en tiedä näkyvätkö nämä rahat missään kirjanpidossa.

Yleisesti ottaen eivät kiinalaiset eivätkä albanialaisetkaan puuttuneet politiikkamme sisältöön vaan he korostivat omiin voimiin luottamista, meidän piti itse muotoilla linjamme. Tämä kuitenkin vaihteli henkilöstä toiseen lähetystössä, matkoilla, ym tapaamisissa. Toiset halusivat aktiivisesti neuvoa, toiset vain keskustelivat. Näin ovat muutkin kertoneet.

Kerran Kiinan keskuskomitea lähetti lähetystöstä kauttani suullisen viestin HMLS:n jäsenille. Tuskin osasin täysin sanatarkasti sen toistaa, niin kuin tarkoitus varmaankin olisi ollut. Se oli ympäripyöreä diplomaattinen tervehdys ja lausunto jostakin ajankohtaisesta tärkeästä poliittisesta tapahtumasta.

Meillä ei ollut paljoakaan neuvoja puolestamme annettavana valtioiden politiikkaan ja toimintaan, olimmehan vain pieni järjestö.

Nixonin vieraillessa Kiinassa meidän mielipiteitämme kysyttiin aivan henkilökohtaisesti jokaiselta erikseen päivällispöydässä ja kuunneltiin tarkkaan, koimmeko sen petturuudeksi Kiinan taholta, kun Vietnamin sota oli vielä menossa, ja meistä moni oli Vietnam-liikkeen aktiivi. Ei meillä kenelläkään mitään neuvottelemista vastaan ollut ja yritimme parhaamme mukaan analysoida ja ymmärtää tapahtumaa.

Lähetystössä coctail-kutsuilla tavattiin myös Suomen poliittisia huippujohtajia ja sotilasjohtajiakin, joiden kanssa joskus pientä epävirallista mielipiteidenvaihtoakin tapahtui.

 

Vietnam-liike

Vietnamin FNL:n tukemiseksi Suomeenkin perustettiin FNL-komitea. Minä olin siinä pitkään varapuheenjohtajana. Liike oli hyvinkin voimakas ja näkyvä, parhaimpina aikoina keräsimme näkyvästi, FNL:n lippujen alla viikoittain rahaa FNL:lle kadunkulmissa keskellä Helsinkiä ja muissakin kaupungeissa.

Yhtenä vuonna olin kolme kertaa pidätettynä lentolehtisten jakamisesta (talonmiehet suuttuivat Kulttuuritalon ja makkaratalon edustalla roskaamisesta) ja laittoman mielenosoituksen yrittämisestä (USA:n ulkoministeri lentoasemalla).

Helsingissä FNL-komiteassa johdossa oli erityisesti monta korkeatasoista ruotsinkielistä intellektuellia, opiskelijaa, jotka olivat saaneet innoituksensa Ruotsin Vietnam-liikkeestä, ja muotoilimme politiikkaamme Ruotsin mallin mukaiseksi yhteisrintamaksi kolmen tunnuksen alle, joiden piti yhdistää kaikki jotka olivat samaa mieltä Vietnamin tukemisesta. Keräämämme rahat lähetettiin lyhentämättöminä ja ilman ehtoja niiden käyttämisestä suoraan FNL:lle Vietnamiin. Julkaisimme ”Vietnam Voittaa”-lehteä, jolla oli suuri levikki ja järjestimme mielenosoituksia, joista suurimmassa, silloin kun USA laajensi sotaa Kambodshaan, oli 5000 henkeä.

Nämä opiskelijat onnistuin osaltani vähitellen värväämään myös HMLS:n jäseniksi ja he olivat siellä kantavana voimana kunnes yksitellen riitaantuivat Matti Puolakan kanssa…”

 

Jaakko Laakso koetti komennella Metallin lakon aikana 1971

”…Metallityöläisillä oli jossakin vaiheessa merkittävä lakko. Tämän lakon aikana HMLS johdollani vaihtoi sujuvasti FNL-keräyslippaisiin metallin lakkoa tukevat päällysteet ja taas olimme kadulla keräämässä rahaa. Kun menimme sitten luovuttamaan rahoja ja osoittamaan solidaarisuutta jonkin opiskelijoiden tukijärjestön nimissä lakkotoimikunnalle, minut valittiin tähän tehtävään yhdessä Jaakko Laakson kanssa, joka yritti kovasti saada minut poistamaan mao-merkin rinnastani, mutta mitä se hänelle kuului, me olimme sitä paitsi oikeasti tehneet suurimman työn.

Hänen kanssaan olimme maolaiset usein nokikkain kaikissa keskusteluissa ja toimintojen järjestelyissä. Tiedonantajalaiset laittoivatkin hänet maolaisten vastaisen taistelun koordinaattoriksi. Mitäköhän koiruuksia hänkin on meikäläisille tehnyt?…”

 

Muutto Poriin 1975 ja vihreä aika

”…Vuorikemian tehtaan jatkuva ilman ja meren saastuttaminen oli pitkän aikaa tapetilla Porissa. Silloin järjestin paljon neuvotteluja vihreiden edustajana eri puolueiden, ammattiyhdistysliikkeen ja muiden järjestöjen kanssa toimikunnan perustamiseksi asian tiimoilta. Työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen ihmiset yrittivät torpedoida ja vesittää asian vaatimalla toimikunnan toimeksiannoksi kaiken mahdollisen saastuttamisen vastustamisen Porin alueella.

Kuitenkin jotain olisi tehty, jos vain vihreät olisivat toimineet. Jätin valmiin ehdotuksen ja neuvottelutulokset vihreiden kokoukselle ja sen jälkeen ei tietenkään tapahtunut enää yhtään mitään. Tällaista on vihreiden järjestötoiminta.

Greenpeacen kanssa oli jo paljon ennen joitakin mielenosoituksia ja neuvotteluja Vuorikemian työntekijöiden ja johdon kanssa, ja yksityiset ihmiset paljon esittivät kaikenlaisia ehdotuksia mitä asian suhteen pitäisi tehdä.

Symbolinen oikeudenkäynti järjestettiin Vuorikemian tuomitsemiseksi, tuomarina tilaisuudessa toimi asianajaja Esko Kivitie. Jotkut olivat valmiita jopa jäteputkien räjäyttämiseen, onneksi emme mitään sellaista tehneet, emmekä olisi kyllä osanneetkaan, se olisi vaatinut kommando-organisaation, eikä meistä vihreistä sellaiseen ollut.

Lopulta kuitenkin arvelimme, ei tietenkään vihreiden virallisissa kokouksissa vaan niiden keskuudessa, jotka asiassa jotain olisivat tehneet, että parasta oli olla painostamatta liikaa jos emme samalla pysty levittämään jokaiseen Satakunnan kotiin lentolehtistä, jossa pystytään perustelemaan, ettei työttömyys ole luonnonsuojelijoiden syy, muuten olisimme olleet kansalaisten silmissä samanlainen kirosana kuin Greenpeace Alaskan länsirannikolla.

Porin kaupunki ja terveyslautakunta ovat asiassa tehneet sen mitä tehtävissä on ja Vuorikemian tehdaskin on kiitettävästi yrittänyt parantaa tapojaan monella eri tavalla. Myrkkyä silti edelleen mereen menee ja ennestäänkin siellä on merenpohjalla hirvittävästi tavaraa. Jotkut vihreät sanovat, etteivät he voi koskaan antaa anteeksi tätä.

Olen yrittänyt saada vihreät perustamaan lehden Satakuntaan. Ei ole onnistunut. Olen yrittänyt saada vihreät antamaan mahdollisuuden niille ihmisille, jotka haluavat taloudellisesti auttaa toiminnassa järjestämällä jatkuvan rahankeräyksen. Ei ole onnistunut. Vuorikemian suhteen neuvottelin valmiiksi toimikunnan perustamisen. Ei onnistunut. Moni muu asia on kyllä onnistunut, mutta tällaista saamatonta on vihreiden toiminta aina joskus ollut alkuvaiheessa.

 

Vihreät ja punaiset

Vihreät pelkäävät kovasti leimautumista punaisiksi. Mm tästä syystä minäkään en ole pyrkinyt mihinkään johtotehtäviin. Kuitenkin, niin kuin edellä jo todettiin, vihreät ovat ottaneet yhdeksi keulakuvakseen entisen tiedonantajalaisen, Satu Hassin.

Monet vihreät ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei sillä ole mitään väliä, jos muutama pikkuporvarillinen lääkäri, virkamies tms lähtee, jos samalla tulee tuhansia työläisiä mukaan. Ja muutenkin tämä pelko on turha, vihreissä ovat pystyneet toimimaan luonnonsuojelun ja muiden vihreiden asioiden puolesta saumattomassa yhteisrintamassa rikkaat ja köyhät, työläiset, maanviljelijät, toimihenkilöt ja liikemiehet, vasemmistolaiset, liberaalit ja oikeistolaiset. Nämä vihreät asiat ovat jotenkin ylipoliittisia asioita, eivät minkään luokkataistelun asioita, kaikkien etu on ettei ydinsotaa tule, että saastuminen lopetetaan eikä kehitysmaiden nälkä jatku eikä väestönkasvu aiheuta maailmanlaajuisia katastrofeja.

Nykyiset vihreän liiton jäsenet ovat myös melko yksimielisiä siitä, ettei demokratiaa pidä lopettaa vaan laajentaa ja kehittää, hyvinvointivaltiosta ei tule luopua eikä mitään kansaa eikä henkilöä saa riistää eikä sortaa, rasismia ei saa suvaita eikä hyökkäyssotia kannattaa. Jos joku kapitalisti tai proletaari ei näitä asioita hyväksy, hänen paikkansa ei ole vihreissä, muuten vihreissä voi hyvinkin olla monenlaisia ihmisiä mielipiteiltään ja asemaltaan yhteiskunnassa.

 

Kansanedustaja Satakunnasta

Kaikissa eduskuntavaaleissa on yritetty saada eduskuntaan vihreä kansanedustaja Satakunnasta. Aina on jouduttu pettymään. Tämä johtuu Satakunnan maaseutuväestön kielteisestä asennoitumisesta vihreisiin, vihreiden ääniprosentti ei pääse nousemaan yli täällä tarvittavan ylettömän korkean kynnyksen. Vihreys on moderni urbaani liike ja sen ajatusmaailma on vieras alkiolaiselle maaseutuväelle. Kaupunkilaisten vihreiden äänet Satakunnassa eivät riitä.

Hyviä ehdokkaita on ollut paljon: Anneli Kivitie-Koskinen, entinen libaraalien kansanedustaja, Pirkko Lilja, Porin luonnonsuojelijoiden lämpimästi kannattama ehdokas, Matti Lankiniemi, monipuolisesti lahjakas luonnonsuojeluammattilainen, ja monia muita muiltakin paikkakunnilta, nämä mainitut olivat vihreiden ääniharavia Porista ja Ulvilasta. Ehkä joskus onnistumme…”

 

Olli Santavuoren kotisivuilta

www.angelfire.com/journal2/o_santavuori/Muistelmat.html

kirjasi Raimo Laakia 16.9.2019

 

 

 

 

 

 

 

 

56. Muutama taiteilija innoittui

maolaisuudesta ja Matti Puolakasta. Heli Santavuori muistaa aina muistuttaa, että muusikko M. A. Numminen kirjasi maolaiset bileet parhaimmiksi. Muutama muukin innoittui.

Punk-kronikoitsija Mosse lukee kuvassa vuoden 1976 Punakaartia ”olen elänyt kummallisen elämän”-sivustollaan ja muistelee syyskuussa 2018:

”Tossa aiemmassa päivityksessä mä mainitsin Kempsu Kemppaisen, johon mä olin jotenkin tutustunut Mark Parlandin ja muiden nahkapäiden kautta 1990-luvun alkupuolella.

Oikeastaan mähän tunsin sen ihan junnuna jo aiemmin, kun me yhden mun kaverin Muumi-Maken kanssa hengailtiin maolaisten ja khmer-rougelaisten kanssa. Mehän oltiin vielä jotain 12-vuotiaita, joten ei ihan tajuttu mistä oli kyse. Ne oli melko himmeetä porukkaa ja hengailivat Vaihtoehtoliike Itu -nimisen yhdistyksen varassa.

Porukkaa johti entinen radikaalimaolainen Matti Puolakka ja Puolakka vaikuttikin jonkinlaiselta jeesukselta siinä possessa. Jossain näiden hourupäiden keskustelutilaisuudessa me filosofi Lande Lindforsin ja Muumi-Maken kanssa tenuteltiin jossain takapöydässä ja huudeltiin rivouksia.

Mutta ei me oltu ainoita. Koko porukkahan siinä oli koko ajan enemmän tai vähemmän kaasussa ja muisteli niiden Punakaarti-lehtiä vuosien takaa. Kaikenlaista juhatanskia ja kemppaista siinä porukassa oli, Jaakko Laaksokin kuulemma oli joskus ollut mukana.

Kyllä me Muumi-Maken kanssa siinä jotenkin sitten hönöpäissämme radikalisoiduttiin, melkein lapsia kun vielä oltiin, ja pidettiin kauheaa meteliä vappukulkueissa ja haastettiin riitaa. Haukuttiin dengiläisiä, kansandemokraatteja ja kaikkia muita revareita niin paljon kuin vain pikkujätkistä irti lähti. Tosin sitten hetken päästä Puolakkakin rupesi revariksi ja kyseenalaisti Kiinan.

Sitten ihan ysärin alussa me jotenkin päädyttiin kaikki Saarenmaalle, koska Puolakka järkkäsi siellä jotain viinipullobileitä. Me alettiin olla jo kunnon tenutteluiässä Muumin kanssa, joten mikäs siinä. Olihan se kivaa siellä Rähjä-Virossa vähän seikkailla. Juotiin Kuressaaren raitilla ryssien sotilassaappaista kiljua, kuseskeltiin poliisiautojen tankkeihin ja muuta mukavaa.

No, sittenhän meininki muuttui, Itu-liike vähän kuoli ja me Muumi-Maken kanssakin hajauduttiin omille teillemme. Myöhemmin sitten törmättiin kuulapääporukoissa pariin otteeseen. Mutta se on jo eri tarina.” (https://mossentunnustukset.wordpress.com/).

Kuressaaren kommuunissa vaikutti ja kuoli myös punkkari Jore (Jorma Vastelin). Taiteilijoina voi pitää niin ikään kommuunin keskeisiä hahmoja Iris Keinästä (kirjoitti runoja ja proosaa koskaan julkaisematta) ja Hannu Salvia (maalasi muotokuvia ja maisematunnelmia). Kummatkin kuolivat pian (dokumentti 9). Kommuunilaisista elossa on kuvanveistäjä Niilo Rikula. Mitenköhän hän muistelee tuota aikaa?

Maolaisuuden Rääkkylän vaiheeseen liittyy  Riitta Fogel. Hän julkaisi runokirjan ”Eilen minua ei vielä ollut” (WSOY 1977) ja sitten vaikeni. Miksi?

Jarmo Lavila, yksi suomalaisen maolaisuuden  perustajaisistä, jonka kohtaloksi niin ikään tuli ennenaikainen kuolema, oli palkittu kuunnelmakirjailija. Kari Aronpuro oli hänen opintoryhmäläisensä, joka käänsi hienosti kiinalaisia runoja muun muassa toimittamaani Suomi-Kiina Seuran lehteen.

Kirjailija Sirkka Laine kulki mukana tilaisuuksissa ja illanvietoissa. Muistan bussimatkan seminaariin, jossa luin viereisellä penkillä Tolkienia. Vuosi lienee siis ollut 1977 ja maolaisjoukko matkalla Laukaalle.

Kalervo Palsa oli mukana samoina 1970-luvun lopun vuosina. Joukkosaunoimme jossain seminaarissa ja Palsa sattui istumaan viereeni ylälauteelle. ”Minä rakastan Sinua”, hän sanoi kirjakielellä sangen asiallisesti. Hämmennyin, mutta käsitin, ettei hän tarkoittanut niin henkilökohtaisesti, vaan ennemminkin ajatteli koko tätä porukkaa lauteilla, järvessä ja kuuntelemassa Puolakan monologeja.

Kävin sitten Pia Länsmanin seurassa Palsan näyttelyssä Kalliossa. Kuljimme Pian kanssa käsi kädessä ja olimme aika hiljaisia ja järkyttyneitä tauluista. Palsa tuli jostain sivuhuoneesta melkoisessa humalassa, tunnisti minut ja alkoi tyrkyttää sisäänpääsyrahoja takaisin. Eihän hän kavereitaan halunnut rahastaa!

Ylivoimaisesti menestynein perusmaolainen taiteilija on Perttu Hietanen, joka sävelsi alunperin 1970-luvun puolivälissä nuotiolauluiksi Eino Leinon runot, jotka myöhemmin Vesa-Matti Loirin esittäminä tulivat koko kansakunnan lemmikeiksi. Lukuisissa maolaisillanistujaisissa herkkä kaunosielu Perttu soitti kitaraansa ja Vietnam-liikkeestä tullut Lotta Eriksson lauloi. Lotan ääni oli tavattoman kaunis, mutta hänestä ei tullut yhtä tunnettua. Jossain vaiheessa (oliko silloin jo 1980-luku?) molemmat hävisivät maolaisliikkeestä. Syyt ja tapahtumain kulut eivät ole tiedossani.

Kirjasi Raimo Laakia 9.7.2019

 

 

 

55. Neuvostoliitto painosti sosdempuoluetta onnistuneesti

Neuvostoliitto paimensi SDP:tä tomerasti 1969 ja 1976. Vuonna 1978 SDP osasi jo itsekin.

Erkki Tuomioja kertoo vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan SDP:n Turun puoluekokouksesta vuonna 1969:

”…Itse puoluekokouksessa Paasio sai suuresta tuntemattomasta nostamallaan Kalevi Sorsalla hädin tuskin torjuttua oikeiston ehdokkaan Pekka J. Korvenheimon valinnan puoluesihteeriksi. Sitä ennen hän oli saanut ”straight from the horse’s mouth” kuulla että kokouksen alla vahvimpina puoluesihteeriehdokkaina mainittujen Anssi Karkisen tai Pauli Burmanin valinta jäädyttäisi SDP:n neuvostosuhteiden normalisoinnin.

Näin asian ilmaisi Erkki Raatikainen juuri puoluekokouksen alla Väinö Leskisen Kesärantaan järjestämässä puoluekokouksen valmistelutilaisuudessa. Mukana olivat myös Bo Ahlfors, Seppo Lindblom, Jussi Linnamo, Paavo Lipponen, Arvo Salo, Ulf Sundqvist, Risto Sänkiaho ja Ilkka Taipale. Kaikki ymmärsivät Raatikaisen tarkoittaneen, että riittävän korkeatasoinen neuvostolähetystön virkailija oli sen suoraan Paasiolle sanonut. Kukaan ei tätä väliintuloa paheksunut vaan se päinvastoin otettiin koolla olleessa porukassa kiitollisuudella vastaan. En tiedä ehtikö hevonen hirnahtaa myös Korvenheimon kohdalla, mutta hänkään ei puoluesihteeriksi yltänyt. Sen sijaan Paasio joutui puoluekokouksessa taipumaan Pitsingin valintaan puolueneuvoston puheenjohtajaksi…”

Huomio kiinnittyy Ilkka Taipaleen läsnäoloon Kesärannan valmistelutilaisuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin 1971 Taipale oli Suomi-Kiina Seuran hallituksessa, matkaili Kiinassa ja kirjoitti havainnoistaan myönteisesti.

Kesällä 1976 seisoskelin Ilkan kanssa elokuvateatteri Adamsin edessä Kiina-Seuran toimiston sisäänkäynnin lähellä. Iltapäivä, aurinko paistoi, oliko alkavaa syksyä, elokuu? Ilkka oli kovin tuohtunut Jaakko Laaksoon, joka oli ripittänyt häntä kuulumisesta Suomi-Kiina Seuran hallitukseen. Jos et lähde sieltä pois, estän Sinun ja Sadankomitean Moskova-kontaktit, oli Laakso uhonnut. En minä Jakken vaatimuksiin suostu, toisteli Ilkka. Asia selvästi vahvasti korpesi häntä.

Minulla loksahti suu auki kun seuraavan vuosikokouksen alla kuulin Kaarina Anderssonilta, että Ilkka oli ilmoittanut jättäytyvänsä pois hallituksesta.

Neuvostoliiton lähetystöstä Tehtaankadulta operoitiin aika taidokasta verkostoa, jossa oli sopivat venäläiset ja suomalaiset henkilöt painostamaan Rafael Paasiota ja Ilkka Taipaletta ja kaikkia muitakin vaikutusvaltaisiksi oletettuja. Eikä vain painostamaan vaan todella onnistumaan painostuksessa.

Vuoden 1978 Espoon puoluekokouksen ajoilta Erkki Tuomioja kirjoittaa:

”…Puolueen ajattelumaailman brezhneviläisyyttä kuvasivat rajut pyyhkeet jotka sain siitä että annoin sivustatukea SKDL:ssä toimineen I-C Björklundin yrityksille tuoda eurokommunistisia aatteita Suomeen. Näiden antamisessa kunnostautui erityisesti silloinen edustajatoverini Jacob Söderman. Hänen mielestään huomion kiinnittäminen itäeurooppalaisiin toisinajattelijoihin oli vain ”keinottelua ihmisoikeuksilla” ja olin syyllistynyt vakavaan neuvostovastaisuuteen käyttäessäni sellaisia käsitteitä kuin ”vanhakantaiset stalinistit” ja ”perinteiden leninistiset jäänteet”…”

Vallinnutta harhassa elämisen syvyyttä kuvaa, että Puolan Solidarnoscin syntyyn kesti vain kaksi vuotta. Toki ei suomalainen sosdempuolue silloinkaan herännyt.

Erkki Tuomioja: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki. Painanut Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 1993.

Raimo Laakia: Solidarnoscin nousu tuhosi imperiumin. Suomalaisen tukiliikkeen pieni historia. 110 sivua. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005.

Kirjasi Raimo Laakia 5.6.2019