46. Huumori

Huumori on vakava asia, joka kertoo yhteisön asenteista ja arvoista. Jonkin verran muodostui maolaista huumoria, mutta varmaan enemmän ulkopuolella kerrottiin vitsejä meistä maolaisista. Hyvä olisi saada kaikki talteen. Lähettäkää, kertokaa lisää!

Edellisessä dokumentissa Tauno-Olavi Huotari nimittää Helsingin marxilais-leniniläistä seuraa moottorilennokkiseuraksi. Muistan hänen käyttäneen nimitystä usein poislähtönsä jälkeen 1970-luvulla.

Hänen Majesteettinsa Laivasto Seura oli nimi, jonka kuulin HMLS:n liepeillä henganneelta nuorelta mieheltä vuonna 1969 tai 1970. Aktiivisesti mukana ollessaan kumpikaan ei muistaakseni käyttänyt noita nimityksiä.

Ihan alussa Peter Nilsson muistutti, että hän ”ei luota enää kehenkään Timo-nimiseen”. Timot olivat juuri muuttaneet maolaisuudesta taistolaisuuteen, ainakin Timo Lahdenmäki, Timo Ravela ja Timo Linsiö.

Ensimmäisissä Punakaarti-lehdissä oli Peter Nilssonin piirtämä pilakuva. Taulukossa eduskuntapuolueiden kansanedustajien määrät ja viivan alla yhteenlasku ”kapitalistit 200”.

Vuonna 1977 Jimmy Carter nosti ihmisoikeudet korostetun näkyville Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Ihmisoikeudet, hah hah, eivätkö voisi parempaa keksiä, me nauroimme Karjalankadulla Boppe Sanbdberg, Pekka Rapatti, minä ja keitä muita keittiön tienoilla silloin olikaan. Emme me ihmisoikeuksia vastustaneet, mutta Yhdysvaltain tekopyhyys meni överiksi. Vietnamin sota oli tuoreessa muistissa. Yleisesti tiedettiin, että Yhdysvallat oli mukana Etelä-Amerikassa ja Aasiassa murhakomppanioissa, jotka kävivät salaisia sotia vasemmistoa vastaan.

Idun aikana 1980-luvulla Puolakan esikunnassa käytettiin poislähteneistä ”peräpukamat”-nimitystä. Ja sanottiin, että ”kun he tapaavat toisiaan, he puhuvat vain Matista”. Että ”heillä ei ole mitään omaa”. Mahdollisesti kyseessä oli Matin psykologista taituruutta osoittava harkittu keino saada kriittiset puheet loppumaan.

Poislähteneet sanoivat Matin ”sauhuuvan”. Sille puisteltiin päätä. Sauhuuminen tarkoitti siis innostamista, milloin mihinkin.

Teekkari ja Lokakuun päätoimittaja Kalevi Mäkelä teki 1970-luvulla taidokkaita lauluja Suomen poliittisesta eliitistä muun muassa Sortin sakki -rallin, jossa oli kertosäe ”ylimpänä kiiltää nahkanen tukka…” Koetin etsiä netistä, mutta en löytänyt. Eivätkö nykypuolakkalaiset olekaan huolehtineet Kalevin mainioiden laulujen sanan ja sävelen taltioinnista?

Olli Tammilehto kirjoitti ydinvoiman vastaisen liikkeen lyhyen historiikin noin 1980-luvun lopussa  –  1990-luvun alussa. Siinä hän mainitsee, että kerran evyn viikkokokoukseen marssi koko Suomen maolainen liike. Ja että yksi tulijoista jäi aktivistiksi. Kukakohan tuo yksi oli? Noh, minä.

Kun Helsingin Sanomien kuukausiliite syyskuussa 1999 oli ilmestynyt, Heli Santavuori kirjoitti vastineen. ”En tunne Ari Vatasta, mutta päätellen siitä, miten paljon Raimo Laakia häntä vihaa, hänen on täytynyt tehdä jotain jaloa.” Heli jätti kuitenkin vastineensa oudosti pöytälaatikkoon (dokumentti 34). Olisi mukava saada koko teksti!

Radiossa Heli Santavuori ja Pertsa Koskela kavereineen (dokumentti 2) kierrättävät Timo Soinia ”missä Laakia, siellä ongelma”. Noh, mukava päästä ministerikategoriaan ja onhan Soinin vitsi aika hyvä kolmiulotteisena ja itseironisena, hänhän ryhtyi lopulta etsimään apua ongelmiinsa EU:lta (suurlähettiläskokouksessa elokuussa 2018).

Silmiinpistävää on, että huumori useasti kiertyy asentoon uskollisuus / uskottomuus liikkeelle ja Matti Puolakalle.

Teininuoruudessa kerran kevättalven yönä satuin ison töölöläisasunnon eteisessä samalle patjalle kauneudestaan ihaillun luokkakaverini kanssa. Seuraavaan kertaan menikin melkein neljännesvuosisata. Nyt oltiin jo Eirassa. Tällä välin hän oli synnyttänyt lapsia, rakentanut talon ja toiminut taistolaisena aktivistina. Hän kertoi, että taistolaisilla iltanuotioilla silloin tällöin pähkäiltiin kuolemanrangaistusta, jota monet vastustivat, mutta jotkut kannattivat, koska rangaistus oli Neuvostoliitossa käytössä. Miten siihen tulisi suhtautua tulevassa Suomessa vallankumouksen jälkeen?

Hän oli empinyt kannassaan. Mutta lopulta ollut taipuvainen hyväksymään kuolemanrangaistuksen ”kun oli se Laakia, jolle olisi tehtävä jotain”.

Taistolaisten kanssa väiteltäessä 1970-luvulla me maolaiset varmaankin todella osasimme olla hankalia!

(Kirjasi Raimo Laakia 10.9.2018)

 

 

45. Tauno-Olavi Huotarin haastattelu 1995

Työväen arkistossa on Risto Reunan tekemä haastattelu Tauno-Olavi Huotarista, syntynyt 16.4.1942 ja kuollut 20.6.2011. Haastattelu on osa kokonaisuutta, joka penkoo TPSL:n vaiheita 1960- ja 1970-luvuilla. TPSL ja sen lehti Päivän Sanomat puolestaan ovat osa sosialidemokraattisen työväenliikkeen historiaa. Tauno-Olavi oli muun muassa TPSL:n nuorisoliiton varapuheenjohtaja.

Huotari oli Matti Puolakan varhaisia kanssakulkijoita ja HMLS:n ensimmäinen puheenjohtaja. HMLS:n johdosta hän kuitenkin vetäytyi pian ja – niin haastattelusta voi päätellä – harkitun suunnitelmallisesti. (Huotarista on mainintoja tällä sivustolla ainakin dokumenteissa 27, 30 ja 32).

Huotarin vastaukset haastattelijalle on litteroitu sellaisenaan aanelosille Työväen arkiston kansioon 1066/61. Kokonaisuus on muutama kymmen liuskaa. En ole suuresti stilisoinut vastauksia, koska muokkaamisessa ajatus helposti muuntuu.

Tauno-Olavi Huotari kirjoitti ylioppilaaksi 1961 ja kertoo radikalisoitumiseensa vaikuttaneen sosialidemokraattisen sukutaustan lisäksi jo lukioaikoina lukemansa Ylioppilaslehden ja Pentti Linkolan pamfletin ”Isänmaan ja ihmisen puolesta”. Penkinpainajaisten jälkijuhlassa illalla luokkakaverin eversti-isä erityisesti varoitteli pamfletin ”kauheasta pasifismista”. Tulevilla 1960-luvun radikaaleilla oli monilla maltillinen vasemmistolainen tai liberaalinen tausta.

”Voi sanoa, että se missä askarreltiin ehkä kotimaan politiikkaa enemmänkin, oli sitten nämä Vietnam-liikkeet ja muut. 1964 oli tää meidän ensimmäinen järjestämämme mielenosoitus. Sitten 1965-66 niitä oli aika paljon, ja oli näitä järjestöjä siinä olemassa.”

1960-luvun puolivälistä vuoteen 1968 oli aika , jolloin radikaali liikehdintä tuntui menevän eteenpäin.

”Ja silloin kuitenkin oli se semmonen määrätty yhtenäisyys, että kaikki tunsivat toisensa, tässä sanokaamme juuri ylioppilaspolitiikassa ja muussa. Kyllä siinä aika paljon sellaista tunnetta oli, joka sitten vuosikymmenen ihan viime vuosina kyllä selvästi (alkoi) kadota.”

Haastattelija sanoo, että Tauno-Olavin lähtökohtainen kulttuuriorientoituminen johti ”Sinun kohdallasi kyllä sitten aika yksilölliseen ratkaisuun Suomen vasemmistossa. Ajauduit seuraamaan yhteiskuntaa, joka aloitti hyvin laajasti mobilisoitumisen kulttuurisidonnaisena, kulttuurivallankumous Kiinassa. Miten syntyi Suomen maolaisuus?”

Sanatarkasti Huotari vastaa:

”Ensinnä musta olis kyllä aika tärkeätä todeta, että silloin 1960-luvun lopulla, 1970-luvun alussa, niin tää Kiina-innostus oli aika laajaa. Et sehän ei jäänyt ainoastaan tähän maolaiseen liikkeeseen, joka oli tietysti aika pieni.

Vaan se oli kyllä, niin kuin myöhemmin oon tavannut monia silloisia ja nykyisiäkin SDP:n jäsenkirjan omaavia, jotka jatkuvasti muistavat, kuinka se silloin innostutti. No SKP:n jäsenkirjan omaavat eivät tietysti virallisesti voineet siihen oikein innostua. Musta tuntuu, että se jotenkin innostutti aika monia ihmisiä.

Tietysti siinä oli niin kuin kaks tietä. Niin kuin mä ajattelin niitä ihmisiä, jotka Suomessa sinne lähtivät, niin toisaalta oli tämmösiä, joilla oli siis tämmönen, vois sanoa, vasemmistosialistinen tai uusvasemmistolainen ajatus, joita ihastutti, voimme sanoa, vähän väärä luulo, että tässä nyt oli paljon tämmöstä spontaania ja sellaista esikuvaa tämmösille liikkeille, missä tämä hallittujen ja hallittavien ero sitten vähenisi. Kyllä mä myönnän, että mä kuuluin tähän. Ja mä voin sanoa tästä lähinnä tepsulaisesta puolesta tai eräistä sosialidemokraateista, jotka oli lähellä itse asiassa meitä, niin oli osa tästä kantajengistä. Peter Nilssonhan oli meidän jäsen ja Bjarne Nitovuorihan oli hyvin lähellä, vaikka se olikin demarien ruotsinkielisen puolen jäsen. Ja eräitä muita, joita vois luetella, mutta en mä nyt taas muista.

Mutta sitten toisaalta oli näitä, jotka tulivat sitten kunnon kommunistisesta puolesta, jossa sitten nää lähtökohdat olivat jossakin määrin erilaisia. Ei nyt kokonaan, mutta niin kuin juuri Matti Puolakka.”

Joksikin aikaa haastattelu etsiytyy trotskilaisen liikkeen Pekka Haapakosken perhetaustan  pohdiskeluun ja palaa sitten Suomen maolaisuuden syntytekijöihin:

”Ja sitten yks tekijä, joka sitten vaikutti, oli se, että silloin oli tämä voimakas imperialismin vastaisuus ja se ajatus, että Neuvostoliittokaan ei oikeastaan tee tarpeeksi. Siellä ollaan selvästi porvarillistumisessa ja toisaalta se länsivaltojen sota oli tietysti sellaista kuin se oli. Kaikki ne seikat siinä sitten kyllä hyvin voimakkaasti vaikuttivat.

Siinäkin nää pohjoismaiset vaikutteet oli erittäin tärkeät. Koska on muistettava, että just nää ne, esimerkiksi minun parhaat yhteistyökumppanini siellä, niin niissä kävi näin (ryhtyivät maolaisiksi). Ruotsin Clartehan meni täysin (maolaiseksi), Norjassa tää sosialistisen kansanpuolueen nuorisojärjestöhän oli itse asiassa tää ratkaiseva voima siinä, joka tän AKP:n (Norjan maolaisen puolueen) perusti. No, että nää Ruotsin ja Norjan vaikutukset oli kyl aika suuria siis.

Tosiasiassa tää maolaisuus Keski-Euroopassahan oli täyttä, oli niin kuin täysin hajallaan ja osin sekopäistä. Ruotsissakin tuli näitä, tämä Uniting Fronts aika vahvaksi välillä, mutta.

Sehän on sitten toinen asia, että varsinkin sitten muutama vuosi 1970-luvun puolella Suomenkin tää maolaisuus aika lailla ahdistui ja tuli aika ahdistavaksi ryhmäksi. Mähän en enää silloin siellä ollut, et mua, tietysti toisaalta aina huvittaa, että tuo minun maolaisuus muistetaan mutta useiden muiden ei ollenkaan, jotka eivät siellä paljon pitempää aikaa ollut.

No olihan siellä näitä, pian taistolaisiin menneitä, Reijo Kalmakurkia sun muita, tais olla vielä (nimeltään) Lehtonen siinä vaiheessa. Ja Heikki Hirvensaloa ja sun muuta, Timo Ravelaa, jotka siellä olivat. Sitten Tampereellahan oli, mikäs se oli Tampereen Ylioppilaslehden päätoimittaja, joka oli hyvin innokas, kunnes sitten kanssa noihin stasisteihin meni. Miespuolinen henkilö, mutta en mä muista sen nimeä.”

Moni alussa maolaisissa hengannut siirtyi jo 1960-luvun puolella muodostumassa olevaan taistolaisliikkeeseen. Siellä Jaakko Laakso otti / sai tehtäväkseen maolaisuuden tukahduttamisen. On pieni mutta arvokas yksityiskohta vasemmiston kulttuurihistoriaa, että Tauno-Olavi muistaa tallentaa Pekka J. Kemppaisen tokaisun:

”Ja onhan tästä suurimmasta taistolaisgurusta elikkä Jaakko Laaksosta tämä juttu, että tuo Pekka J. Kemppainen eräässä tilaisuudessa, missä Jakke sitten innokkaasti tuota Kiinaa ja Maoa siellä arvosteli, niin oli sitten sanonut, että ”kuule Jakke, että kyllä se olit sinä, jolta minä sain tämän Mao-merkin Teiniliiton kokouksessa!””

Haastattelija kysyy vuoden 1979 Kiina-Vietnam-sodasta. Siihen ei tarkemmin paneuduta, mutta Tauno-Olavi sanoo:

”Kyl mä siinä vaiheessa olin jo tullut varmaan vakaumukseen, että minkään suurvallan puolesta en kyllä peistä taita. Jos nyt muutenkaan olin kauheesti kantanut.

Kyllä kai tässä maolaisuudessa sentään oli… noh, ainakin siinä vaiheessa kun mä olin mukana, oli se hyvä puoli, ettei se nyt halunnut ihan suoraan tätä yhteiskuntamallia tänne siirtää. Että siinä oli sentään sen verran tiettyä järkeä. Ehkä siinä sitten, mä en ollut siellä kaikkein hurjimpina vuosina. Mähän olin sieltä sitten jo pois lähtenyt.

Että tämmösenä opportunismin osoituksena mä voin kertoa senkin, miten se tapahtui.

Katos, mullahan oli silloin pikkusen opintoja kesken. Ja sit mä sanoin, et kuulkaa, et nyt mä olen kolme kuukautta etten käy missään, että mä haluan saada ne loppuun. Ja se oli tietysti täysin porvarillismoraalitonta. Mä sanoin, et joo, että antaa olla, ei siinä mitään. Jos ei sovi, niin ei sovi, niin mä teen sen kumminkin.

Näin mä sen tein, ja, mutta mä olin kumminkin, se katsottiin, et mua vastaanhan ei sitten kuitenkaan tämmöstä julkista kampanjaa tehty.

Ja mun suhteeni näihin ihmisiin pysyi korrektina siinä mielessä, että mähän Kiina-seurassa toimin, jossa tietysti tää maolaisten vaikutus oli kohtalaisen suuri, joskin siellä oltiin sen verran järkeviä, et sitä ei niin kuin eräissä maissa, yritetty saada pelkäksi peitejärjestöksi tai propagandajärjestöksi. Se oli siinä mielessä tärkeää, että se sitten pystyi jatkamaan toisessa vaiheessakin. ”

Haastattelija kysyy, mihinkä ajankohtaan tuo loittonemisesi osui?

”Se oli vuonna 1970 jo. Se tuli jo siinä vaiheessa, et mä en ole siis ”moottorilennokkiseuran” toimintaan osallistunut enää. Mutta et totta kai mulla oli kontakteja juuri sen takia, et mähän olin silloin Suomi-Kiina -seuran hallituksessa ja sen varapuheenjohtajakin siinä vaiheessa jo.”

Tauno-Olavi Huotarin toiminnasta lisää Bjarne Nitovuoren yhteistyössä Työväen Sivistysliiton kanssa toteuttamassa kirjassa ”Bjarne Nitovuori: Barrikadimaisteri. Pentti Järvinen ja 1960-luvun marssijat. Into Kustannus Oy. InPrint, Riika 2013.”

(Kirjasi Raimo Laakia 15.8.2018)

 

 

 

44. Neuvostoliiton lähetystö informoi Suomen ulkoministeriötä maolaisista

Ulkoministeriön kansliapäällikön Matti Tuovisen päiväkirja tuli julkiseksi vuonna 2010 ja Juhani Suomi teki siitä painetun version joulumyyntiin 2012. Kirja on monelta kannalta mielenkiintoinen. Lainaan tähän kolme otetta.

”28.2.1973. Lounaalla NL:n sl:ssä ministerineuvos Streltsovin kanssa. Kerroin S:lle, että olimme kutsuneet Expressin päätoimittaja Ohlströmin haukuttavaksi UM:öön NL:n vastaisten kirjoitusten johdosta. S. mainitsi, että viimeksi oli Expressissä vaadittu Pravdan kirjeenvaihtaja Jahontovin poisvetämistä Suomesta. Lisäksi Suomessa levitetään Ruotsin virolaisten lentolehtistä. Sovimme uudesta tapaamisesta keskustellaksemme NL:n korkean tason vierailusta Suomeen. S. sanoi, ettei yya-sopimuksesta pitäisi esittää tulkintoja. Karjalaisen syntymäpäivähaastattelua HS:ssa S. piti hyvänä… Korosti, että NL pyrkii rauhan turvaamiseen Vietnamissa. Tulee auttamaan tehokkaasti Vietnamin jälleenrakentamista bilateraalisella avulla. Sanoi tietävänsä, että Suomeen puuhataan NL:n vastaista maolaista puoluetta. Puhui kovasti Suomen EEC-sopimusta vastaan.”

”14.3.1974. Suopossa laadittiin yhteenveto IB:n toiminnasta Suomessa. Se lähetettiin Jakobsonille toimitettavaksi UD:lle. Siinä oli lento- ja moottoriveneasioita, mutta juridisesti vedenpitäviä nämä eivät ole. Sovimme Jakobsonin kanssa, että vetoamme siihen, että Ruotsissakin oli toimittajat tuomittu enemmän poliittisin kuin juridisin perustein.

Ulkomin. Karjalainen esitti, että tulisin hänen kanssaan Moskovaan 26.3., jolloin hän avaa Suomen tieteen ja tekniikan näyttelyn ja keskustelee ETYK:stä. Edelleen Karjalainen pyysi esittämään Oelznerille, että AK:n vierailu DDR:ään olisi 27. – 29.5.

Lounaalla ministerineuv. Streltsovin ja os.pääll. Gustafssonin kanssa. Keskusteltiin lentokonekaappaussopimuksesta, jossa NL vaatii, että on palautettava kaapparit kun Suomi olisi valmis luovuttamiseen. S. ja G. olivat tiukasti kannoillaan, mutta lopuksi sovittiin, että jos löytyisi muoto, että erillisellä pöytäkirjalla sovittaisiin jostakin, niin tätä tutkittaisiin. S. sanoi IB-jutusta, että siinä ovat Ruotsin maolaiset, kuten Jan Myrdal, liikkeellä, joten asiassa on jotain ihmeellistä.

Sisäministeri antoi keskusrikospoliisille tehtäväksi suomalaisten väitetyn osallisuuden IB-juttuun.”

”24.11.1975. Lounaalla Suopon pääll. Arvo Pentin kanssa. Pyysin häneltä tietoja Kiinan sl:n mahdollisesta NL:n vastaisesta toiminnasta Suomessa.”

Noina vuosina Suomen sisä- ja ulkopolitiikka oli vahvasti Urho Kekkosen hanskassa ja Neuvostoliitto näytti ikuiselta. Vain pieni joukko maolaisia ja pieni joukko oikeistolaisia nauroi Neuvostoliitto-uskomukselle. Mutta naureskelu marginaalissakin näyttää herättäneen ulkopolitiikan vartijan kiinnostuksen.

Neuvostoliitto oli sortava ja imperialistinen valtio ja vain kuuden vuoden kuluttua Matti Tuovisen eläkkeelle jäämisestä se lakkasi olemasta. Suomen ulkopoliittinen eliitti reivasi varovaisesti kurssiaan vasta kun Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Asiassa uskaltanee tehdä jonninlaisen vertailun toisen maailmansodan aikaan?

Alussa Suomen ulko- ja sotapoliitikot uskoivat ajan suurvallan Saksan menestykseen ja lähtivät reippaasti rinnakkaissotaan. Mutta 1942 – 1943 alettiin epäillä, ettei Saksan sota sittenkään onnistu ja tehtiin varovaisia kurssintarkistuksia, vaikkei selkeä irrottautuminen enää ollutkaan mahdollista. Irtautuminen tuli 1944. Hitlerin Saksa lakkasi 1945.

Neuvostoliitto lakkasi 1991. Suomen poliittisen eliitin usko Neuvostoliittoon lakkasi vasta vuosia tuon jälkeen.

Sorto ja imperialismi olisivat kyllä olleet nähtävissä ja todettavissa jo 1970-luvulla Matti Tuovisen kirjoittaessa päiväkirjaansa.

”Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972 – 1985. Toimittanut Juhani Suomi. Poliittisen historian julkaisuja 2. Turun yliopisto. Uniprint Turku 2012, sivuja 293.”

(Kirjasi Raimo Laakia 25.7.2018)

 

 

 

43. Aamulehti 19.5.1996: Maolaisuus on Suomen historian tuntematon luku

Kiinan kulttuurivallankumous käynnistyi lähes päivälleen 30 vuotta sitten. Maon vallankumoukselliset opit saivat laajaa kannatusta myös nuoren eurooppalaisen uusvasemmiston piirissä.

Suomeenkin syntyi 60-luvun lopulla maolainen liike. Sen tarina on värikäs, traaginen ja miltei tuntematon.

Pieni maolaisryhmä sai vastaansa erityisesti vahvat taistolaiset, joille kiinalaismielisten kommunistien harjoittama Neuvostoliitto-kritiikki oli kauhistus. Maolaiset leimattiin äärioikeiston ja CIA:n agenteiksi.

SIVUT 25 ja 27.

 

Pitkä marssi Maosta Mattiin

Joukko Suomen maolaisia on pysynyt yhdessä vuosikymmenet; nyt he vannovat johtajansa Matti Puolakan nimeen.

Teksti: Simopekka Virkkula

Kuvat: Hannu Teriö

 

Maolaisuus on Suomen lähihistorian tuntemattomin poliittinen liike. Värikäs, eksoottinen, hulvaton. 70-luvun radikaalipolvi muistaa vieläkin maolaisten bileet ja ainutlaatuisen pämppälinjan, pyrkimyksen löytää viinasta vapaus ja ajatuksen kirkkaus.

Maolaisuuden tarinaan mahtuu kiihkeää idealismia ja ylevää uhrimieltä. Liikkeelle on saatettu antaa paitsi parhaat vuodet myös perintöomaisuus.

Mutta Suomen maolaisuuden historia on myös jotakin aivan muuta. Se on kolmenkymmenen vuoden traaginen sarja pettymyksiä, ristiriitoja ja ahdistusta. Myös vainoa, parjausta ja järkkyneitä mieliä.

Miksi Suomen maolaisuudesta tiedetään niin vähän? Liikkeen ympärille on vuosien mittaan kasattu tukevista tiilistä hiljaisuuden muuri. Moni aatteesta luopunut haluaa yksinkertaisesti vaieta ja unohtaa. Jotkut tahtovat avautua kunhan nimi pysyy poissa julkisuudesta.

Ryhtyminen maolaiseksi 70-luvun Suomessa merkitsi yksinäisyyttä ja eristystä. Neuvostoliiton arvostelemiseen omistautunut järjestö sai niskaansa koko silloisen yhteiskunnan – suojelupoliisista taistolaisiin.

”Paineet olivat hirvittävät. Meillä ei ollut mitään turvaa”, muuan ex-maolainen tilittää.

Painetta ei kuitenkaan syntynyt ainoastaan ulkomaailmasta. Moni liikkeestä eronnut tai erotettu puhuu mielipideterrorista ja noitavainoista ryhmän sisällä. Katkeroituneiden syyttävä sormi osoittaa yhtä miestä – Matti Puolakkaa.

Suomen maolaisuuden historiassa Puolakka on murskaavan ylivertainen hahmo, monia mullistuksia ja umpikujia kokeneen liikkeen punainen lanka.

Kun puhdas maolaisuus oli 70-luvun lopussa kulkenut tiensä päähän, Puolakka alkoi luoda uutta maailmankatsomusta, kaikenkattavaa filosofista järjestelmää – puolakkalaisuutta.

Uskolliset seurasivat mukana ”totuudellisinta ajattelua, mitä kuvitella saattaa”.

Julkisuudelta piilossa pysyvä Puolakka on nyky-Suomen merkillisimpiä hahmoja. Uskollistensa keskuudessa hän on suuri ajattelija, kirjailija ja filosofi, jonka nerokkuudella on merkitys koko ihmiskunnalle.

”Uskomatonta henkilöpalvontaa. Kuin Maolla tai Kim Il-Sungilla”, liikkeestä lähteneet väittävät.

 

 

Suomi, pyydä meiltä anteeksi!

Maolaisen liikkeen viimeiset perilliset vaativat hyvitystä: salaperäisen johtajan Matti Puolakan arvo on tunnustettava.

 

”On turha väittää, että me olisimme Matti Puolakan aivopestyjä lampaita. Me vain kunnioitamme häntä”, pitkähiuksinen nelikymppinen mies puuskahtaa.

Matti Puolakka.

Useimmille suomalaisille nimi ei sano yhtään mitään.

Jokunen 70-luvun radikaali muistaa Puolakan Suomen maolaisuuden sieluna, miehenä, joka Maon kuoltua alkoi kehitellä omaa filosofiaansa ja katosi viimein uskollistensa kanssa ties minne.

Löytyy joku, joka osaa kuvailla miehen ulkonäön. Lyhyehkö, partainen, näyttää marxilaiselta ajattelijalta.

Luonnettakin määritellään. Karismaattinen. Kiihkeä. Särmikäs.

Kerrotaan huhuja vaikeista kotioloista. Tulipalopunaisesta suvusta, tädistä joka oli Mirjam Vire-Tuominen. Ja isästä, joka oli sodan jälkeen kommunistisen Valpon arkistopäällikkö, sittemmin Skp:n sisäisen vakoilun ekspertti. Mies jonka elämä oli yhtä salaisuutta.

Pitkähiuksinen nelikymppinen tietää enemmän. Hän, Markku Aro ja toverinsa Timo Vainio ovat kulkeneet Puolakan rinnalla koko pitkän marssin 70-luvulta tähän päivään.

Istumme Helsingin Vuosaaressa, kerrostalohuoneiston olohuoneessa. Yksi tuoli pöydän ääressä on tyhjä. Siinä olisi voinut istua puheiden kohde itse, Matti Puolakka.

Nyky-Suomen merkillisimpiin hahmoihin kuuluva mies harkitsi hetken yllättävää käännettä. Hän aikoi antaa pitkän uransa ensimmäisen haastattelun. Mutta ratkaisi lopulta toisin. Paikalla ovat Puolakan lähimmät miehet.

Siis. Kuka on Matti Puolakka?

Taistelutoverit eivät emmi. Puolakka on nero. Suomen historian suurimpia henkiä.

Lahjoiltaan hän vertautuu Sibeliukseen. Myös Sibelius oli ajattelu- ja monipuolisuusihminen. Matti Puolakka on luonteeltaan sekä tiedemies että taiteilija.

Mutta Sibeliuksesta Puolakan erottaa asema. Puolakka on vainottu nero, kuin Aleksis Kivi. ”Hänkin joutui parjauksen kohteeksi”.

”Puolakka julkaisi vuonna 1982 kirjan Mikä ihminen on. Sen osaksi tullut täydellinen vaikeneminen on Suomen kulttuurihistorian suurin skandaali. Ja tuosta ajasta Puolakan näkemykset ovat vielä huimasti kehittyneet.”

Kirjan kohtalo sinänsä ei ollut Puolakan uskollisille yllätys. ”Kaikki tärkeät ajatukset Suomen historiassa ovat syntyneet vähemmistössä”, he tietävät.

 

Puolakan tilillä on johdonmukainen ja yksinäinen sankariteko. Neuvostoliitto-kritiikki muutoin läpeensä suomettuneessa maassa.

Minulle esitellään todisteet siitä, kuinka Puolakka osasi ennustaa Neuvostoliiton luhistumisen. Luen ja olen vilpittömän vaikuttunut.

”Ranskassa eräs tutkija ennusti neuvostojärjestelmän kaatuvan ja sai siitä hyvästä paikan Ranskan akatemiassa. Matti Puolakka kertoi saman aikaisemmin ja paremmin, mutta tehdäänkö hänelle Suomessa siitä syystä kunniaa?”

Aro ja Vainio selittävät, ettei Puolakka ole viime vuosina halunnut osallistua suomalaiseen keskusteluun. Hän odottaa virallista anteeksipyyntöä.

”Itä-Euroopassa toisinajattelijoiden kunnia on palautettu. Havel on presidentti. Meillä ei vieläkään anneta arvoa niille harvoille, jotka uskalsivat vastustaa suomettumista”.

Yhä uudelleen käy selväksi, että Puolakka lähipiireineen kokee olevansa vihamielisen ulkomaailman vainoama.

Vainolla tarkoitetaan esimerkiksi lehtijuttuja, joita Vihreä Lanka julkaisi jokunen vuosi sitten Puolakan suurisuuntaisista hankkeista Viron Saarenmaalla.

Puolakka oli viritellyt kansainvälistä kulttuurikeskusta, jolla piti oleman ”merkitystä yleiseurooppalaisessa kulttuurihistoriassa”. Samalla piti syntyä tuottoisa bisnes. Tuon kaiken hyvän ja kauniin herjaava lehtikirjoittelu kampitti.

Jutuista seurasi ”huomattavaa tuhoa, kauheita henkisiä kärsimyksiä, fyysisiä sairastumisia sekä huomattavaa taloudellista vahinkoa”.

Aro ja Vainio ovat varmoja, että yksi Saarenmaa-projektiin kohtalonsa sitonut suomalaismies kuoli kirjoittelun seurauksena. ”Hänen herkkä taiteilijansydämensä ei kestänyt. Se oli kirjaimellisesti mediamurha.”

 

Missä Matti Puolakka on juuri nyt? Vastaus kuuluu: Virossa. Siellä hän on oleskellut viime vuosina pitkiä aikoja, ikään kuin maanpaossa. Parhaillaan Puolakka käy liikeneuvotteluita ja viimeistelee yhteenvetoa vuosien ajattelutyöstä.

Tulossa on ”mullistava teoria”. Puhutaan ”uudesta maailmankatsomuksesta, jonka läpimeno maailmalla on taattu”.

Aro ja Vainio arvelevat, että myös Kiinan tuleva kehitys ottaa puolakkalaisen suunnan.

Liikkeestä eronneiden esittämä kritiikki henkilöpalvonnasta ja noitavainoista selitetään viittaamalla Amadeus-filmistä tuttuun Salieri-ilmiöön. Kateellinen Salieri ymmärsi Mozartin suuruuden, mutta halusi ehdottomasti tuhota hänet.

Saan mukaani tukevan nipun Puolakan artikkeliluonnoksia eri ajoilta. Rohkeutta mieheltä ei puutu, sen verran ymmärrän.

Mies kirjoittaa luoneensa uuden dialektiikan ja uuden historianfilosofian, joka on laadultaan korkeampaa kuin aikaisempien marxilaisten ajattelijoiden.

Yksi tuoreimmista Puolakan artikkeleista on otsikoitu jylhästi Ihmiskunnan uusi historia.

Sibelius. Kivi. Mozart. Puolakka.

 

 

”Muistan lähetystön hyvät viinit”

 

Raimo Laakia ihastelee ompelijan taitoja. Miehen Mao-puvun housut näyttävät siisteiltä ja ehyiltä, vaikka ne turmeltuivat 70-luvulla, maolaisten pämppälinjan aikana.

”Se tapahtui Tampereella. Istuin yksissä bileissä liian lähelle kynttilää ja persuksiin paloi reikä.”

Nykyisin ympäristöaktivistina tunnettu Raimo Laakia on yhdessä suhteessa harvinainen ex-maolainen, liikkeen luopio. Hän puhuu kokemuksistaan avoimesti, omalla nimellään. Hetkittäin jopa rennon huvittuneesti.

Laakian kontakti maolaisuuteen solmiutui varhaisella iällä. 17-vuotias jolppi marssi Kiinan Helsingin-suurlähetystöön ja alkoi käydä pitkiä ideologisia keskusteluita marxismi-leninismi-maoismista. Diplomaateilla riitti aikaa ja kärsivällisyyttä.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1970, hän ylioppilaskirjoitustensa lomassa valtasi Suomi-Kiina -seuran maolaisille. ”Se oli ankaraa junttausta”, hän muistelee.

Vielä samana vuonna Laakia vieraili pitkään suljettuna olleessa Kiinassa kolmen ensimmäisen suomalaisen seurueessa. Pekingissä Laakia nosteli maljoja pääministeri Zhou Enlain päivällisillä yhdessä mm. prinssi Norodom Sihanoukin kanssa.

 

Raha-apu laskettiin käteisenä kouraan

Raimo Laakia kehuu Kiinan Helsingin lähetystön vieraanvaraisuutta. ”Johannes Virolainen tiesi kertoa, että tarjolla olivat aina Helsingin lähetystöjen parhaat ruoat”.

Laakia muistaa myös hyvät kiinalaiset viinit. ”Erityisesti yksi makea sherrynmakuinen on jäänyt mieleen”.

Jokainen vieraan vallan lähetystö  kautta aikojen on halunnut notkuville pitopöydilleen myös vastinetta. ”Meiltä maolaisilta kiinalaiset kyselivät kovasti tietoja Suomen asioista. Mutta mehän olimme ihan pihalla todellisesta politiikanteosta. Mistä me tiesimme, mitä pääministerin päässä liikkui.”

Tehtaankadun neuvostolähetystöstä virtasi aikoinaan avokätistä tukea taistolaisille. Kiinalta liikeni rahaa vain maolaisten hallitsemalle Suomi-Kiina -seuralle. Raimo Laakia kävi noutamassa avustukset käteisenä suurlähetystöstä.

”Kuusi tuhatta markkaa oli tavallinen summa yhdellä kertaa. Vuodessa rahaa kertyi ehkä 20 000.”

Maolaisten poliittiseen toimintaan rahaa heltisi vain joihinkin projekteihin. Kiina saattoi esimerkiksi painattaa Lin Piaon puheita, joita maolaiset sitten jakoivat. Kiina maksoi myös aatetovereidensa junamatkoja Siperian halki idän paratiisiin.

 

Kiinalaiset opettivat oikean keskustelutavan

Raimo Laakia tunnustaa ottaneensa oppia kiinalaisten diplomaattien harkitsevasta, analyyttisestä keskustelutyylistä. ”Siitä opista olen kiitollinen vieläkin.”

Keskustelutapa sinänsä oli vuosituhantisen kiinalaisen kulttuurin tulosta, eikä Maon tai marxilaisuuden ansiota, kuten silloin kuvittelin.”

Viimeisen kerran Laakia poikkesi Kiinan lähetystössä vuonna 1980. Diplomaatit olivat kääntäneet poliittisen takkinsa. ”Silloin tajusin, että heidän duuni oli sittenkin valehdella hallituksensa laskuun.”

Laakia on jättänyt maolaisuuden ja Matti Puolakan liikkeen taakseen. Mutta vieläkin saattaa sattua, että hän antautuu muistelemaan menneitä. Ja tunteakseen vanhojen aikojen maun kielellään hän kaataa lasiin tilkan sherryä.

 

 

Suomen maolaisten historia

 

1968 Suomen maolainen liike syntyy. Marxilais-leniniläinen seura perustetaan Helsinkiin, myöhemmin myös Tampereelle, Turkuun ja Raumalle.

 

1969 Puhdistus Skp:ssä. Suomen kommunistinen puolue erottaa maolaiset jäsenensä.  # Maolaisten Punakaarti-lehti alkaa ilmestyä.   # Maolaiset valtaavat Suomi-Kiina -seuran.

 

1972 Eri paikkakuntien maolaiset seurat yhdistyvät Marxilais-leniniläisiksi ryhmiksi (MLR).   # Äärivasemmiston monet pienryhmät castrolaisista anarkisteihin sulautuvat voimalla leviävään taistolaisaaltoon. Vain maolaiset säilyttävät oman liikkeensä.

 

1975 Punakhmerit voittavat Kambodzhassa. Samalla viikolla kun Phnom Penh vallataan Suomen maolaiset perustavat Suomi-Kambodzha -seuran.  # Maolaisten hallussa on lisäksi mm. Suomi-Palestiina -seura.

 

1976 Mao kuolee. Kiinassa käynnistyy valtataistelu.  # Suomen maolaisten kannattajakunta on suurimmillaan. Lokakuusta puuhataan viikkolehteä. Kymmeniin tuhansiin koteihin jaetaan maolaisten lentolehtinen Neuvostoliitto – kapitalistinen maa.

 

1977 Albania katkaisee välinsä Kiinaan. Maolaisten hallitsema Suomi-Albania -seura jää Enver Hoxhaa tukevien henkilöiden käsiin.  # Suomen maolainen liike ajautuu syvään kriisiin, vallankumouksellista tilannetta ei ole näköpiirissä.

 

1978 Dengin revisionistinen linja voittaa Kiinassa. Suomen maolaiset pettyvät syvästi.

 

1979 Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR) lopettaa toimintansa. Seuraa lyhyt hiljaiselo.

 

80-luvun alku. Suomen maolaisen liikkeen voimahahmo Matti Puolakka kokoaa kannattajansa uuteen järjestöön, joka käyttää nimeä Vaihtoehtoliike Itu. Liike yhdistelee marxilaisuutta ja psykologiaa. Pohjana on Puolakan luoma ”täysin uusi ajattelu, Itu-filosofia”. Liike julkaisee Puolakan kirjan Mikä on ihminen?.  # Itulaiset käyvät kampanjaa Puolan Solidaarisuus-liikkeen puolesta.

 

80-luvun loppu. Puolakan kannattajat kääntyvät sisäänpäin. Ituja-lehden ilmestyminen lakkaa, myös Filosofinen kansanlehti jää kokeiluksi. Itu-liike lopettaa toimintansa ja katkeroitunut Puolakka kieltäytyy osallistumasta suomalaiseen keskusteluun. Yritykset Itu-filosofian levittämiseksi maailmalle epäonnistuvat.

 

90-luku. Matti Puolakalla on edelleen joukko uskollisia kannattajia.               # Puolakka asuu pitkiä aikoja Viron Saarenmaalla. Sinne hän puuhaa suurisuuntaista kulttuurikeskusta, jonka tuloilla on määrä rahoittaa Puolakan filosofian laajan yhteenvedon tuottaminen. Kulttuurikeskushanke kaatuu, mutta Puolakka jatkaa uusin virityksin Virossa.

 

 

Maolaisuuden aakkoset

 

Aamulehti.

Englannissa julkaistiin taannoin laaja hakuteos maailman kaikista kommunistiryhmittymistä. Suomen maolaisten lehdiksi kirja luetteli Lokakuun ja Aamulehden. Erheen selitys lienee se tosiseikka, että kiinalainen Kansan Päivälehti siteerasi 70-luvulla ahkerasti kyseisten lehtien Neuvostoliitto-kirjoittelua. Suomen taistolaiset myös väittivät aivan tosissaan, että maolaisten neuvostovastainen materiaali oli Aamulehden rahoittamaa.

Albania.

Sulkeutunut valtio Balkanilla oli maolaisten ainoa liittolaismaa Euroopassa. Suomi-Albania -seuran ensimmäisen delegaation vierailusta Tiranassa kerrotaan hurjia juttuja. Suomalaiset toverit pistettiin osallistumaan mm. ampumaharjoituksiin.

Alkoholi.

Suomen maolainen liike alkoi puritaanisen raittiuden hengessä. Vuonna 1974 Matti Puolakka muutti linjaa ja julisti pämppälinjan alkaneeksi. Tarkoitus oli saavuttaa vapautuminen ryyppäämällä sekä kerätä uusia kannattajia. Suomen poliittisten liikkeiden historiassa ainutlaatuinen ryyppyputkikokeilu kesti kiihkeimmillään vain vuoden. Osa maolaisista tokeni normaalielämään ja osa alkoholisoitui.

Bileet.

Muun muassa M.A.Numminen on todistanut, että 70-luvun puolimaissa parhaat bileet Helsingissä eivät olleet taistolaisten vaan maolaisten järjestämiä. Maolaisten jättibileissä lauloi mm. Rauli Badding Somerjoki. ”Keskellä Helsinkiä myytiin pimeästi kaljaa sadoille ihmisille”, liikkeen entinen aktivisti huokailee nostalgisesti. ”Tiukan ideologian ja kovan uskomisen vastakohtana osattiin pitää hauskaa.”

Biologinen viljely.

70-luvun puolivälissä Matti Puolakka päätti, että ammattivallankumouksellisten elatus hankitaan laajamittaisella biologisella viljelyllä. Laukaalta vuokrattu suurtila osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Samalla raukesi visio paristakymmenestä maatilasta, jotka oli määrä hankkia eri puolilta Suomea.

Elektroniikka.

Eräässä vaiheessa liikkeen rahoitus piti turvata elektroniikkafirmalla, joka perustettiin Keran tuella Itä-Suomeen. Maolainen insinööri oli suunnitellut kuorma-autojen ajopiirturin, josta oli määrä irrota miljoonavoitot. Yritys ei menestynyt.

Julkkikset.

60-luvun lopussa maolaisessa liikkeessä piipahti monia skp-läisiä mm. nykyinen kansanedustaja Jaakko Laakso. Kulttuuripiireissä maolaissympatioistaan tunnettiin mm. taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

KGB.

Entiset maolaiset uskovat, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelulla oli paras rekisteri Suomen maolaisista. Matti Puolakan määräyksestä MLR itse ei pitänyt omaa jäsenrekisteriä, koska hän pelkäsi sen joutuvan vastustajien käsiin.

Kirjakaupat.

Maolaiset pyörittivät 70-luvulla Helsingissä, Turussa ja Raumalla omaa Lokakuu-nimistä kirjakauppaa. Helsingin Korkeavuorenkadun liikkeen ikkunassa ei vuokranantajan vaatimuksesta saanut olla neuvostovastaista materiaalia.

Kirjapaino.

Maolaiset perustivat Demopaino-nimisen yrityksen yhdessä castrolaisten kanssa. MLR-liikkeen viime vaiheissa paino ajautui konkurssiin ja jatkoi yksityisissä käsissä. Paradoksaalista oli, että maolaisten neuvostovastainen materiaali painettiin suurella Neuvostoliitosta ostetulla painokoneella.

Kirjastot.

Entiset maolaiset muistelevat vieläkin katkerina, miten mm. Tampereen kirjastot kieltäytyivät 70-luvulla ottamasta hyllyihinsä maolaisten materiaalia. ”Kirjastolautakunnassa taistolaiset olivat päällepäsmäreinä”.

Kommuunit.

Maolaisilla ja itulaisilla on ollut lukuisia kommuuneja eri puolilla maata. Tampereen tunnetuin kommuuni sijaitsi vielä 80-luvulla suuressa puutalossa Hatanpään valtatien varrella. Suurisuuntaisin kommuuni oli 70-luvulla liikkeen päämajana palvellut maatila Laukaalla. 90-luvulla puolakkalaiset ovat eläneet kommuunielämää mm. Viron Saarenmaalla.

Laulut.

MLR-liikkeellä oli oma lauluvihko. Kiinalaiset laulut kuulostivat alkukielellä tenhoavilta mutteivät oikein istuneet käännettyinäkään suomalaiseen suuhun. Liikkeen keskeinen säveltäjä oli Perttu Hietanen, jonka laulut Eino Leinon runoihin ilmestyivät ensin MLR-liikkeen julkaisemana kasettina. Hittejä niistä tuli vasta myöhemmin, Vesa-Matti Loirin tulkintoina.

Mao.

Suomen maolaisille Mao Tse-tung oli ”aikamme Lenin” tai ”aikamme suurin vallankumouksellinen ja marxisti-leninisti”. Kiinan suurlähetystö oli kääntänyt Maon Pienen punaisen kirjan suomeksi jo 60-luvun alkupuolella. Varsinainen raamattu oli kuitenkin Maon Neljä filosofista teosta.

Opiskelijat.

Maolainen liike keräsi aktivistinsa enimmäkseen yliopistoilta. ”Kyseessä oli opintonsa keskeyttäneiden liike”, muuan ex-maolainen huomauttaa.

Rauhanlaki.

Maolaisten pahimpia pelkoja 70-luvulla oli taistolaisten ajama ns. rauhanlaki. Toteutuessaan se olisi tehnyt neuvostovastaisesta toiminnasta kriminaalia ja vienyt maolaiset telkien taakse.

Ruotsi.

Maolainen KFML-liike sai 70-luvun Ruotsissa laajan kannatuksen. Yhteyksiä oli Pohjanlahden yli, mutta ruotsalaisia tovereita kauhistutti suomalaisten viinankäyttö. Tosin tiedetään, että muutama ruotsalainenkin villiintyi mukaan täkäläiseen pämppälinjaan.

Suomi-Kiina -seura.

Maolaisten 70-luvulla johtamalla järjestöllä oli noin 10 000 jäsentä. Järjestön Kiina sanoin ja kuvin -lehti jakoi Kiinan näkemyksiä jäsenistölle, jossa oli väkeä kaikista puolueista.

Taistolaiset.

Maolainen ja taistolainen liike syntyivät Suomeen samoihin aikoihin. Molempien ryhmien ajattelussa oli stalinistisia piirteitä. Silti porukat olivat verivihollisia, usein kirjaimellisesti käsirysyssä keskenään. Erottava tekijä oli suhde Neuvostoliittoon. Maolaisten mielestä taistolaisuuden ideloginen ydin oli ns. Brezhnevin opin eli neuvostoimperialismin puolustaminen. Taistolaisten mukaan maolaiset olivat CIA:n ja äärioikeiston agentteja.

Termit.

Maolaisten julkaisujen kieli vaikutti aikalaisista hämmentävältä. ”Sosiali-imperialistit” merkitsi Neuvostoliittoa ja ”porvarilliset työväenpuolueet” sdp:tä ja skp:tä.

Vapaat suhteet.

Varsinkin Itu-liikkeen alkuvuosina 80-luvulla Matti Puolakka kävi kovaa ”kollontailaista” kampanjaa porvarillista moraalia, kiinteitä parisuhteita ja perheinstituutiota vastaan. Itulaisten vapaa sukupuolielämä kariutui mustasukkaisuusdraamoihin.

Vappu.

Maolaiset yrittivät vappuina jakaa omaa materiaaliaan Skp:n torikokouksissa. Taistolaiset ottivat maolaisista valokuvia ja kutsuivat poliisit estämään jakelun. Joskus Tampereella päädyttiin kompromissiin: Albania-aineistoa sai sentään levittää.

 

Kuvatekstit:

Vallankumouksellinen villasukissa. Raimo Laakia omistautui nuorena miehenä maolaisuudelle.

Uskolliset. Timo Vainio (vas.) ja Markku Aro sanovat, että Matti Puolakka on maailmanlaajuisestikin sukupolvensa tärkein ajattelija. ”Hän on ainoa, joka on pystynyt luomaan uuden filosofisen systeemin.”

Muistoissa. Raimo Laakia toi Mao-pukunsa Kiinasta vuonna 1970. Nykyisin mies on ympäristöaktivisti, joka on nähty myös kettutyttöjen seurassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

42. Wulffin Mao 1968

Aina oivaltava hesarin ”50 vuotta sitten” -toimitus kertoi äsken (17.4.2018), miten amerikkalainen Mao-juliste kävi hyvin kaupaksi Wulffin kulmassa. Bill Cosby, Kennedy, Mao, Bogey, Carnaby Street -popjulisteet olivat muodikkaita sisustustuotteita, tulivat amerikkalaisilta painotaloilta ja myytiin kovalla rahalla keväällä 1968 helsinkiläisten parhaassa paperi-, toimistotarvike- ja sisustusliikkeessä Stockmannin kohdalla.

Länsi-Saksan ja Berliinin suuret punaiset mielenosoitukset olivat käynnissä, Ranskan kevätkapina alkamassa, Yhdysvalloissa hippiliike, mustien kansalaisoikeustaistelu ja Vietnamin sodan vastustus huipussaan. Tällä taustalla amerikkalainen Mao myi Suomessakin.

Björn Wahlroos mainitsee (dokumentti 28), että nykynuorten on vaikea ymmärtää vuoden 1968 henkistä ilmapiiriä. Ymmärrystä auttanee huomata, että Wulffin Mao tuli Amerikasta niin kuin Gucci, Supreme, Off-White, Adidas ja Nike 50 vuotta myöhemmin.

Raimo Laakia 20.5.2018

41. Jehovantodistajan ihana kosketus

Olen jo purkanut teltan ja lopettelen aamiaistani nuotiolla Ristikallion vieressä. Kallionkieleke on niin jyrkkä, että uskalsin illalla vain vaivoin kurkistaa alas. Ja nyt sillä istuu pitkänhuiskea nuori nainen, heiluttelee jalkojaan rotkon päällä. Vieressä toinen.

Emme malta olla moikkaamatta. Naiset aikovat tehdä kierroksen rotkon pohjalla ja lähden päiväreppu selässäni mukaan. Sammaloituneiden lohkareiden seassa ponnistellessa he kertovat jonkin uskonnollisen tarinan, joka paikkaan liittyy tai ainakin voisi liittyä ja selittää nimen. Enää, 29 vuotta myöhemmin, en osaa palauttaa tarinaa mieleeni. Rotkon pohja on tavattoman sammaleinen, aurinko paistaa sinne tuskin koskaan ja ilmanala on kostea. Kontrasti Ristikallion kielekkeeseen kymmeniä metrejä ylempänä on iso. Elokuun alun lämpöinen kesä, melkein helle. Ei ole kylmä nukkua teltassa ja laavulla.

Pitempi on äänessä. Toinen on hyvin hiljainen. Hän sanoo olevansa oppimassa.

Tyttö on puheissaan suvereeni. Kuuntelee, kommentoi, selittää oman kantansa, ei tyrkytä. Ihanasti kunnioittaa kuulijaansa. Tunnen jehovalaisuuden vain tavanomaisena oviriesana Helsingin Kalliossa eikä se minusta ole koskaan ollut kovin mielenkiintoista. Tämä nuori nainen on toista maata.

Ei hän kaikkia opin syvyyksiä selosta. Enkä minäkään. Kerron ympäristöaktivismistani, mainitsen maolaisuuden, mutta en uppoudu Maon kansansodan yksityiskohtiin.

Myös hän on huolissaan elämän kukoistuksesta maapallolla. Ja kannattaa ympäristöliikettä.

Palaamme ylös kielekkeelle. Pakkaan rinkkani ja lähdemme kolmistaan polkua etelään. Kertoilen lapsuudestani, Lemmulan metsästä, Piekkalanniemestä. Syvälammen motelli on hänelle tuttu, hänen ystävänsä on järjestänyt siellä hääjuhlat seurakuntalaisille.

Ihaillen sanon, että varmaan hänen lapsuutensa on ollut onnellinen. Kaikkea muuta, hän vastaa muttei ala selittämään. Hänellä on ”oma seurakunta”. Ajattelen heti, että hän johtaa sitä.

Illaksi päädymme myllytuvalle. Kymmenkunta satunnaista toisiaan tuntematonta patikoijaa levittelee makuualustansa ja -pussinsa lankkulattialle siskonpetiksi. Aurinko on jo laskenut, joku vielä hiljakseen jutustelee.

Uskaltaudun. Pyydän saada pitää häntä kädestä. Kun luottavaiset sormet löytävät käteni, värähdys tuntuu vatsanpohjassa saakka. Juttelemme vielä hetken. Vanhempi retkeilijämies kysyy ilmeisellä empatialla tyttöjen selän takaa, kauanko olette tunteneet toisenne.

Yö pimenee. Pientä tuhahtelua, kuorsaustakin, hyttysiä. Kohtaamisen yllä leijuu molemminpuolinen kiltteys ja ujous. Ajattelen olevani vielä nuori. Maailma on vasta alussa. Ja mikä on maailmassa rikki, on korjattavissa.

Aamueväiden jälkeen patikointi jatkuu. Ennen puoltapäivää tasaisen mäntymetsän keskellä risteyksessä tytöt lähtevät länteen. Annan lapulla yhteystietoni. Toivon ja tarkoitan, että hän ottaisi yhteyttä, mutta en sitä ujoudeltani saa täsmällisesti sanottua.

Tutkimusaseman leirintäalueella istun teltassa ja kirjoitan ihastuneena päiväkirjaani. Repun painon pienentämiseksi minulla on mukanani vain irtolehtiä enkä vuosikymmenten päästä enää osaa löytää matkan kirjoituksia…

 

Syksyllä Karjalankadun oven takana on kaksi mummoa raamatut kädessä. Vedän oven kiinni. Aika tyly olen.

Muutaman kuukauden päästä tulee mummo ja kaunis teini-ikäinen blondi, joka on selvästi nähnyt vaivaa ollakseen viehättävä. Vedän oven kiinni. Olen melkein loukkaantunut. Enhän minä nyt ole kiinnostunut kenestä tahansa kaunokaisesta, vaan Sinusta, joka olet aivan erityinen!

Arvelen kuitenkin, ettei Hän henkilökohtaisesti ole lähettänyt saarnaajia ovelleni, vaan toimittanut yhteystietoni Kallion alueen seurakuntaan, josta jehovantodistajain 150-vuotisen ohjesäännön mukaan käydään mielenkiintoiset henkilöt aina silloin tällöin tsekkaamassa.

Vuosikymmenen kuluttua muutan Sipooseen. Pihalle tulee vanhempi mies raamattu kädessä. Selitän, että en usko uskontoon, vaan luontoon ja järkeen. Että erosin kirkosta heti kun täytin 18 vuotta ja uskontonumeroni oli silloin kymppi.

Kuulehan sinä siellä jossakin, joka pidät todistajaliikkeen käännytystyön arkistoa: lähetäpä valokopio henkilökortistani!

 

Vuosikymmenten mittaan muistelin silloin tällöin lämmöllä kohtaamista Kainuussa. Jossain vaiheessa tajusin, että Hänen kiehtovuutensa perustui maolaisuuteen. Hän oli elänyt monelta osin samankaltaisessa karismaattisessa liikkeessä. Hänen symboleillaan oli eri nimet mutta syvä sisältö sama. Liikkeen käytöstavat, kertomukset, eleet, ilmeet, äänenpainot olivat menneet sieluun ja silmiin. Ja kuin huomaamatta Oulangan polulla olin taas kotona. Sielunsisko.

 

Löysin kirjan ”Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Atena 2015.” Hämmästyin yhtäläisyyksiä. Kirjalle voidaan antaa anteeksi, että se kampanjoi yhden uskonnollisen suuntauksen (liberaali kristillisyys) puolesta toista suuntausta vastaan. Faktat kuitenkin lienevät kirjassa totta. Vanhalle maolaiselle kirja tarjoaa muutama kymmen oivallusta.

Myös ”uskontojenuhrientuki.fi” ja ”johanneksenpoika.fi” tarjoavat ajateltavaa.

 

Käännytys

Keskeisenä ajatuksena kummallakin liikkeellä oli ja on voittaa uusia ihmisiä puolelleen ja johdattaa heidät vahvaan sitoutumiseen. Kummallakin työ takkusi ja takkuaa kaiken aikaa.

 

Odotus

Jehovantodistaja odottaa maailmanloppua, puolakkalainen Matin teorian ilmestymistä. Kummankin on määrä tapahtua aina lähitulevaisuudessa. Maailmanloppua on odotettu rapiat sata vuotta, Puolakan teoriaa 33 vuotta. Odotuksen toteuduttua alkaa optimistinen puuha: päästään rakentamaan Paratiisia (maailmanloppu ei siis tuhoa jehovantodistajia, vaan kaikki muut ihmiset) / ihmiskunnan asioiden hoitamiseen tulee vihdoinkin järkeä, kun Matin filosofia ohjaa päätöksentekoa.

 

Karismaattinen auktoriteetti

Vahva yhtäläisyys on karismaattisen johtajan rooli. Jehovalaisilla ongelmaksi tosin nousee, että seurakuntia on Suomessakin muutama sata eikä 17 000 jäsenen joukosta löydy osaavaa karismaattista tyyppiä joka seurakuntaan. Seurakunnan täysmiehinen ”vanhemmisto” ei läheskään aina yllä riittävään karismaan. Vahvan auktoriteetin seurassa työskentely lyö ajan mittaan leimansa jokaisen mukana olevan persoonallisuuteen.

 

Tienraivaaja = kaaderi

Käännytystyölle erityisen omistautunut toveri on jehovantodistajuudessa ”tienraivaaja”, maolaisuudessa ”kaaderi”. Samankaltaisuutta alleviivaa jopa piirre, että tienraivaaja on usein luopunut opiskelusuunnitelmistaan, työstään ja perheen perustamistoiveistaan. Omat ratkaisuni opintojen osalta menivät 1970-luvulla juuri noin.

 

Salaliittojen pelko

Jehovantodistajat pelkäävät ulkomaailmaa, jossa vaanii saatana-nimisen olennon agentteja. Nämä demonit (latojan huomautus: olisiko ”demoni” ”meemin” alalaji?) voivat liidellä vapaasti ja myös asua esineissä, kirjoissa ja nettisivuilla, joista ne voivat siirtyä ovelasti ihmisten aivoihin.

Nykypuolakkalaiset pelkäävät KGB-FSB:n tappajia (dokumentit 2 ja 5) ja liikemiesten salaliittoja (dokumentti 20). Kiinanmatkalla (noin 1972) Puolakka pelkäsi, että hänet pidätetään Neuvostoliiton tullissa, mistä aiheutui hassu viinapullovälikohtaus. Laukaan kommuunissa (noin 1978) hän määräsi haulikkovahdin yöksi. Vanhan kuppilasta itse iskemänsä nuoren hehkeän naisen Puolakka uskoi olevan lähetetty varta vasten tuhoamaan hänen elämäntyönsä (dokumentit 14 ja 20). Pelättävien listalla ovat myös vaitonaiset kannattajat (dokumentti 35) ja toimittajien ammattikunta (dokumentit 2 ja 34).

 

Historian unohtaminen

Todistajilla on ollut muutaman kerran maailmanlopun päivämäärä kalenterissa.

Dokumentissa 10 Iris Keinänen sanoo ”oikeita maolaisia oli paljon Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa, mutta ei koskaan Suomessa”.

Dokumentissa 34 Heli Santavuori kirjoittaa ”minkään sortin maolaisia ei Suomessa ole ollut 40 vuoteen”.

Kiistäminen on hassua. Saman liikkeen jatkumosta on kysymys. HMLS:stä nykynetin humanpath.net/dabating-encyclopedia/-sivustoon.

 

Karttaminen eli laumahylkäys

Kummatkin karttavat erotettuja ja karanneita ja käyttävät ylenkatsotuksi joutumisen uhkaa vallan välineenä. Nykypuolakkalaiset sanoivat karkaamassa olleelle Tomas Brunilalle 1980-luvun puolivälissä ”me ei tulla sun haudalle”. Eikä tätä sanottu vitsinä. Meni kahdeksan vuotta ja se hauta oli olemassa.

Jehovantodistajat kutsuvat poislähteneitä ”eläviksi kuolleiksi” (sivu 268).

Toki molemmissa lahkoissa yksittäiset ihmiset myös osaavat käyttää huomattavaa inhimillistä kekseliäisyyttä karttamisen mitätöimiseen.

Yllytänkin vanhoja ja uusia maolaisia käymään Tomas Brunilan (s.1.2.1944 k. 7.5.1993) haudalla. Hauta näkyy Helsingin Lapinlahden pyörätielle kun ajaa Hietarantaa kohti. Näin saadaan edes yksi väärämielinen fatwa neutraloitua.

 

Itsemurhat

Kirjan sivuilla 251, 253 ja 345-363 Aila Ruoho kertoo järkyttävistä itsemurhista, joita on tapahtunut ryhmänjohtajien kuulusteltua seurakuntalaisia hairahduksista.

Maolaisten joukossa sattui paljon ennenaikaisia kuolemia (dokumentit 2,6 ja 9).

 

Yhteisön hurma

Yleisinhimillinen piirre, mutta pistää silmään.

Vartiotorni-lehti 1999:

”Millainen rohkaisun lähde kristilliset kokoukset ovatkaan! Ja miten virkistävältä tuntuukaan sellaisten rakkaudellisten veljien ja sisarten seura, jotka ovat kiinnostuneita meistä ja haluavat auttaa meitä kestämään loppuun asti! Meillä ei ole varaa vähätellä tätä Jehovan rakkaudellista järjestelyä.”

Ja Vartiotorni 2010:

”Olipa rakentava kokous! Epäilemättä olet joskus sanonut näin oltuasi läsnä valtakunnansalissa pidetyssä kokouksessa. Seurakunnan kokoukset ovat tosiaan rohkaisevia, eikä tämä ole yllättävää.”

Pia Länsmanin Mietteitä Malmilta-blogi 2017:

”Iltapäivä ja ilta menivät Kuusijärvellä ystäväpiirimme kesätapaamisessa. Ihania ihmisiä, keskusteluja, runonlausuntaa, makkaranpaistoa, yhteislaulua, uintia ja auringonpaistetta.

Myöhemmin illalla ehdin vielä kasvimaalle kastelemaan, rikkaruohoja nyppimään ja viilentämään omaa ylikuumentunutta päätäni.” (mietteitamalmilta.blogspot.fi/2017).

Heli Santavuori dokumentissa 34:

”Koko rikas, hurja, hurjan hauska ja filosofisesti pohjattoman antoisa nuoruutemme ja kaikki sen jälkeiset seikkailut…”

 

Vaino

Kummatkin kokevat olevansa vainottuja. Jehovantodistajat tosin ovat oikeastikin, esimerkiksi Venäjällä. Kirjan sivulta 167:

”Jehovan todistajille opetetaan vainon olevan merkki siitä, että he ovat ainoa oikea uskonto. Mitä voimakkaampaa vainoa, sitä lähempänä ”lopun päivä” on ja sitä kovemmin on pidettävä kiinni omasta uskosta. Tämä on nerokas ja toimiva pyörä: sen sijaan, että todistajien uskonopetusten tai järjestön kritisointi saisi yksittäiset todistajat miettimään ja kyseenalaistamaan asioita, heidät on opetettu sulkemaan silmänsä ja korvansa entistä tiukemmin ja uskomaan, että loppu tulee ihan juuri – ja että juuri nyt olisi typerää luovuttaa. Vainona pidetään ennen kaikkea entisten Jehovan todistajien (arvostelevia) näkemyksiä järjestöstä. Kirsti.”

 

Exät leimataan rikollisiksi

Aila Ruoho kirjoittaa sivulla 40, että todistajat uskovat itse olevansa hyviä ja jopa muita parempia ihmisiä. Vartiotornissa rinnastetaan pahuus ja rikollisuus entisiin Jehovan todistajiin.

Puolakkalaiset pitävät poislähteneiden kritiikkiä rikollisena kulttuurifasismina (dokumentit 5 ja 34).

 

Kritiikkikanavat tukitaan

Kun todistaja ilmoitti eroavansa seurakunnasta, 150:stä facebookkaverista 122 lähti kerralla.

Kun Olli Santavuori julkaisi muistelmansa, Heli Santavuori yritti uudelleen ja uudelleen saada veljeään poistamaan tekstistä Matti Puolakkaa koskevat kohdat (dokumentti 6). Myös tätä muisteja-sivustoa on yritetty vaientaa (dokumentit 29, 33 ja 34). Jopa paperilehti Vihreän Langan toimitukseen tunkeuduttiin julkaisemisen estämiseksi (dokumentti 18).

 

Kriitikot leimataan mielisairaiksi

Aila Ruohon haastateltu kertoo kirjan sivulla 216, miten entisten jehovantodistajien kriittiset nettisivut leimataan mielenvikaisten kirjoittamiksi. Sama leima on käytössä nykypuolakkalaisilla muun muassa dokumenteissa 5, 19 ja 34. Puolakkalaisten kohdalla asia on kaksinkerroin humoristinen siksi, että 1970-luvulla oikeutetusti pilkkasimme Neuvostoliittoa siitä, että se sulki toisinajattelijoita mielisairaaloihin. Ja pilkkasimme taistolaisia, koska he hyväksyivät moisen menettelyn.

 

Karanneet

Kirjan sivulla 176 kuin nykypuolakkalaisten dokumenteissa 2,5 ja 34:

”Aktiiviaikoina en ollut yhteydessä pois jääneisiin, enkä oikeastaan tuntenut ketään erotettua kovin läheisesti. Pidin erotettuja pahoina luopioina, jotka katkeruuttaan keksivät todistajista valheita. Marke.”

Mutta dokumenttien 19 ja 20 kaltaiseen villiin luovuuteen eivät jehovantodistajatkaan yllä.

 

Kritiikin vastaanottaminen

Kirja lainaa psykiatri Hannu Lauermaa sivulla 41:

”Teoksessa Usko, toivo ja huijaus hän toteaa, ettei epäterveen uskonlahkon jäsen ymmärrä olevansa mukana sellaisessa. Jäsen on omasta ja yhteisönsä mielestä hyvällä asialla ja hyvässä seurassa. Kritiikkiä esittävät nähdään kielteisinä, sairaina tai kateellisina. Jos tulee ilmi ongelmia – seksuaalista hyväksikäyttöä, kirjanpitorikoksia, manipulointia tai kiristystä – ne kielletään, niitä ei yksinkertaisesti ole olemassa. On vain hellyyttä ja rakkautta, avunantoa ja kiitollisuutta, talkoohenkeä ja turhan byrokratian välttämistä.”

 

Teokraattinen sodankäynti = tarkoitus pyhittää keinot

Todistajaliikkeellä on jopa oma terminsä huijaamiselle, niin institutionalisoitunutta petkuttaminen on. Toki ei liene epäilystä, etteivätkö valtiot alati petkuttaisi kansalaisiaan esimerkiksi siirtomaahistorian, sodan, asekaupan, rasismin tai pakolaisten poisajamisen kysymyksissä. Kuitenkin ryhmän hyväksymät yksilöihin kohdistetut huijaukset tuntuvat astetta vastenmielisemmiltä. Esimerkiksi maolaisten rahankeruussa lainoja kerättiin tietäen, ettei niitä makseta takaisin (dokumentti 32).

 

Ylimielinen idealisti

Aila Ruoho esittelee sivuilla 408-409 psykologi Markku Ojasen termin ”ylimielinen idealisti”. Jehovantodistajuus, maolaisuus, puolakkalaisuus näyttävät leimallisesti olevan tällaisia ylimielisen idealistin liikkeitä.

 

Harrastelijalahko

Jehovantodistajien liike on ollut olemassa 150 vuotta ja sitä ennen kristillistä uskontoa jokunen tuhat vuotta. Kirjasta huokuu aikajanan pituus, miten tarkkaan jokaista askelta ja ajatusta myöten todistajien yhteisö on ohjelmoitu. Puolakkalaiset eivät ole näin valmiit, selvästikin harrastelijalahko.

 

Kun 50 vuotta sitten kesän 1968 punaisissa lauantaissa asetuin Matti Puolakan ja Peter Nilssonin peesiin, en kuuna päivänä olisi osannut kuvitella, että ajautuisin näin uskonnolliseen ryhmään. Mehän olimme järkeviä materialisteja ja ajattelun kannalla.

Mutta loogista se on. Ihmiskunnan kulttuurihistorian aikana on syntynyt valtava määrä oppeja, uskontoja, filosofioita, suuntauksia, liikkeitä, lahkoja, puolueita ja ryhmiä. Vaikka niiden sanat, teot ja symbolit poikkeavat jyrkästikin, pohjalla ovat samat asiat. Siten on mahdollista, että Kuusamon suvessa kohtaavat jehovalainen ja maolainen, kulkevat matkan sielunsiskoina männikkökankailla. Mahtavaa!

 

Mikä pelastaisi maolaiset?

Heli Santavuori kiteyttää dokumentissa 34 nykypuolakkalaisten pelastusoljenkorren:

”…kun Matti Puolakka julkaisee maailmalla näkemyksensä ihmissuvun 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä ja nykytilanteesta, sekä näiden kysymysten vuoksi välttämättömästä uudesta näkemyksestä filosofian historiaan. Laakia joutuu sitten siihen kuuluisaan historian roskatynnyriin. Saa nähdä…”

Oljenkorsi – näkemyksen ja julkaisun odottaminen – on ollut julkilausuttuna ainakin viimeiset 33 vuotta. Ei se ole uskottava. Tuollaiseen ripustautuminen edellyttää uskonnollisuutta, ”antautumista jumalalle”.

On huomattava, että ei vain kannattajat, vaan nimenomaan guru itse ylläpitää illuusiota pian tulevasta menestyksestä (katso esimerkiksi dokumentti 32). Illuusio on niin gurulle kuin kannattajillekin elintärkeä.

Tie umpikujasta ulos voisi olla, että itsekukin tarkastelisi omaa henkilöhistoriaansa teini-iästä näihin päiviin. Saattaisi avautua, missä, milloin ja miksi maailmanparannuksesta tuli uskontoa. Tarkastelussa ei tarvitsisi luopua vääryyden vastustamisen ihanteesta eikä hyvyyden ja reiluuden puolustamisesta, jotka kaikilla epäilemättä alkumatkan siivittivät.

 

Mutta mikä pelastaisi jehovantodistajat?

Aila Ruoho paljastaa kirjassaan surkean totuuden. Keskeisin tehtävä, ovilähetystyö, ei juurikaan tuo käännynnäisiä, jehovantodistajuus Suomessa lähinnä periytyy perheissä. Tuhansia ja tuhansia tunteja käännytystyötä tehdään tuloksetta. Asiantila on kaukana muinaisten uskonnon perustajaisien haaveesta.

Lumisena pakkaspäivänä viime tammikuussa olin tapani mukaan koneella kirjoittamassa. Iso kuuma tuli paloi hellassa, savu nousi korkealle eikä pihalta katsottuna voinut olla epäselvää, että kotona ollaan. Kun nousin työnurkkauksesta keittiöön, huomasin pihapolulla jo poistumassa olleet kaksi vanhaa miestä. Tummissa vanhahtavissa talvitamineissa, kumarassa, hiljaisesti askeltamassa poispäin. Kummallakin samanlainen kenttälaukku, johon mahtuu sopivasti raamattu ja pieni määrä painotuotteita. Jäljistä päätellen olivat seisseet aikansa portailla, koputelleet. Kun en ollut huomannut, lähtivät sitten pois tohtimatta tulla sisään koputtamaan väliovia.

Lähetystyön vastaanotto ovilla on niin kielteinen, että vanhat miehet ovat peloissaan jo portailla, masentuvat.

Kuulkaa, ei tällainen käy. Tuhansia työtunteja ja jumalan hyviä resursseja tärvellään. Teidän on uudistuttava!

Selvää on, ettei Amerikan päämaja osaa uudistua. Tehtävä lankeaa siis Suomelle. Uudistajaksi nouskoon nuorehko nainen tai karismaattinen mamma.

Ja paratiisi on uudistuksen avain. Todistajien kirjallisessa materiaalissa on jo julkaistu ansiokkaita havainnekuvia. On aika mennä eteenpäin: tilattava Pöyryltä ja Eero Paloheimolta hankesuunnitelma ja rakennepiirustukset Suomeen rakennettavasta Paratiisista.

Peruskiven muurauspäivä, joka voi koittaa jo 2020, olkoon todistajuuden uusi pyhä vuosi, josta jumalallisen ihmiskunnan hieno muutos alkoi.

Voi sitä onnen ja kiitoksen määrää! Poispyyhityt ovat kärsimysten vuosikymmenet!

Raimo Laakia 16.4.2018

 

 

 

 

 

40. Arvioitavana Raimo Laakia

On mielenkiintoista olla arvioitavana. Siinä voi oppia jotain itsestä ja arvioijasta.

Eikä arviointeja oikeastaan pääse pakoon. Kätilö pisteyttää, koulu ja yliopisto arvosanoittaa, työnantaja haastattelee ja kehityskeskustelee, hoivakodissa arvioidaan ainakin rahat. Loppuarvion teki ennen pyhä pietari, nykyisin Google.

Toki Googlelta voi pyytää saada jäädä arvionnin ulkopuolelle. Mutta jos on tehnyt 50 vuotta yhteiskunnallis-poliittista työtä (ja jos kannattajat pitävät maailmanluokan positiivisena poikkeusyksilönä), anonymiteetin aneleminen Googlelta on jo itsessään oman elämäntyönsä arviointi.

 

Pertti Nummi 1985:

”Sä teet hyvää työtä”, sanoi Pertsa Nummi pian Lauran syntymän jälkeen, kun perhe asui teiniajan kodissani Merimiehenkadulla. Noihin aikoihin olin melkein aina tekemässä ympäristöliikkeiden ja alkuvihreyden juttuja. Oli vuosi 1985 tai 1986.

 

Timo Vainio 1993:

”…henkilö, joka 1980-luvun alussa jätti liikkeen ja lähti mielistelemään niitä vasemmistolaisia ja vihreitä, jotka kansakunnan yleisen tavan mukaan olivat Leonid Brezhnevin perseennuolijoita…”

”Raimo Laakia oli kaikissa väittelykysymyksissä jo 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Matti Puolakkaa vastaan. Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa noista ajoista lähtien…”

”…julkaisemme tästä polemiikista (Viron Saarenmaan kommuunin sotkuista) ja Suomen lähihistoriasta laajan vihkosen…”

 

Heli Santavuori 2016 ja 2017:

”En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia…”

”Venäjän tiedustelupalvelun edustajat ovat ilmoittaneet että jos julkaisemme tietomme suomettumisesta, Matti Puolakka, ja mahdollisesti myös minut sekä Pertti Koskela tapetaan. Raimo Laakia tietää tämän.”

”Laakia on historian väärentäjä. Hänen parjaustensa pyrkimyksenä on estää suomettumisen pahimpien ja tärkeimpien tosiasioiden julkitulo Suomessa. Hän osallistuu aktiivisti Venäjän uudentyyppiseen sotaan Suomea vastaan.”

”Raimo Laakialla on verta käsissään.”

”…Mitä tulee Laakian henkilökohtaisiin motiiveihin, niin syynä on sairaudeksi kehittynyt kateus Matti Puolakkaa kohtaan.”

”Lähdettyään vaihtoehtoliike Idusta Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu vihreiden puolueosastosta…”

”Kaikki jotka vastustavat Raimo Laakian ja MV-lehden keskustelutapaa, ovat tervetulleita sinne (lähipäivinä avattavalle sivustolle) keskustelemaan. Laakian valheet käsitellään kohta kohdalta.”

 

Pia Länsman 2016:

”…ei ole kysymys intohimosta, vaan tarkoituksellisesta yrityksestä tuhota liike ja henkilöt…”

Ja niin edelleen. Antaumuksellista arviointia esiintyy ainakin radio-ohjelmassa 2016 ja kirjelmissä vuosilta 1993 ja 2016, joita on julkaistu näillä muisteja-sivuilla.

Molempina vuosina arvioijat ovat julistaneet julkaisevansa keskusteluvihkosia ja -palstoja, joilla asiat käsitellään vapaasti keskustellen perinpohjaisesti. En ole havainnut sellaisia ilmestyneen. Jos lukijalla tuollaisia tekstejä on, niitä olisi mielenkiintoista saada. Arvioin kuitenkin, ettei niitä ole olemassakaan. Kyse on puolakkalaisesta maneeerista.

 

Matti Puolakka  1986 ja 1993:

Hienoa. Osoittaa vastuullisuutta ja hyvää asennetta, kehui Matti Puolakka pedanttisuuttani kun olin ensitöikseni siivonnut lattiasta kattoon työhuoneeni vanhan puutalon vintillä Porvoon maaseudulla. Olin tullut taloon kirjoittamaan sujuvammiksi Matin tekstejä marxismin uudistamisesta. Oli vuosi 1985 tai 1986, talvinen keli. (Se, miten tehtävä ei ihan onnistunut, ansainnee joskus oman muistelunpätkänsä.)

Mutta muutaman vuoden päästä pedanttisuuteni ei enää ollutkaan hienoa. Tertia Suolahdelle, joka kirjoitti dokumentin 14, Matti kertoili Raimo Laakiasta, joka on, voitko kuvitella! niin pedantti, ettei tykkää työhuoneessaan edes pikkuesineistä, jotka keräävät pölyä ja vaativat siivousta.

Matti Puolakan mielestä täsmälleen sama piirre ja tapahtuma voi siis olla hieno ja huono, ja tilaisuuden tullen kelvata joko kannustavaksi kehuksi tai pilkanteon keinoksi.

 

Jaakko Muilu 1989:

1980-luvun loppupuolella minulla oli tapana käydä Hilkka Kuusisen yhteisötalossa Porvoonkadulla. Useimmiten vain katsomassa televisiota, mutta toki talossa asui mielenkiintoisia ihmisiä. Asuntoni oli sadan metrin päässä ja Hilkka oli istunut samassa alkumaolaisessa keskuskomiteassa.

Kerran olin televisiohuoneen vieressä puhelimessa, lienen järjestellyt ydinvoimaan tai Kessin erämaahan liittyneitä kampanjoita. Jaakko Muilu kulki ohi ja huusi selkäni takaa ei niin kovin ystävällisesti ”Mitäs suurvisiiri!” En osannut reagoida vaan keskityin puhelimeen.

Kotona katsoin sanakirjasta, mitä Muilu tarkoitti. Visiiri = islamilaisessa maailmassa ministeriä vastaava poliittinen virkamies.

Päivittelin asiaa Olli Tammilehdon kanssa. Itse eivät tee mitään, mutta pilkkaavat niitä, jotka sentään edes jotain yrittävät.

Tietysti pilkkaaminen on loogista. Lahkojen ikiaikainen koheesiotekijä. Varoitus mukanaoleville ettei kannata ryhtyä väärinajattelijaksi.

 

Riikka Kämppi 2012:

Heli Santavuori osasi pilkata minua vihreistä erotetuksi, mutta skenen ulkopuolisena kompastui tulkintaan.

Riikka Kämppi kirjoitti asiasta kirjassaan, jossa hän käsitteli Pekka Haaviston legendaarista presidenttikampanjaa:

”Puoluekokouksessa vihreät pistivät parastaan ja Kuopion musiikkikeskuksen puitteet olivat modernit ja tyylikkäät, väentapaamisen sijaan oltiin kuin messuilla. Valoisassa aulassa esiteltiin puolueen toimintaa, jaettiin makeisia ja myytiin kannatustuotteita. Auditoriossa kokous eteni aikataulussaan.

Harmonisen kuvan rikkoi ainoastaan ulko-ovien eteen asettunut yhden miehen mielenosoitus, ikuinen aktivisti Raimo Laakia. Häntä pidettiin kiusankappaleena, jonka toivottiin hautautuvan hiljaisuuteen, mutta sen sijaan hän tervehti jokaista sisääntulijaa kyltteineen. Niissä vaadittiin, että hänen erottamisensa Sipoon vihreistä peruttaisiin.

Ensimmäinen muistikuvani Raimosta on Puolan Solidaarisuus-liikkeen ajoilta. Hän oli Solidaarisuuden linkki Suomessa ja myös Pekan pitkäaikainen tuttava. Olimme Pekan kanssa päättäneet pyytää Raimon kansalaisvaltuuskuntaan ja luotimme siihen, että hän tukisi kampanjaa sekoittamatta siihen omia henkilökohtaisia asioitaan.

Niin hän tekikin ja monia ei-erotettuja vihreitä ketterämmin oivalsi mitä kampanjointi laatikon ulkopuolella tarkoitti. Pyysin vihreitä valitsemaan ennakkoluulottomasti paikkoja ja tilaisuuksia, joihin Pekan voisi viedä. Paikallisten vihreiden protesteista huolimatta Raimo järjesti Pekalle vierailun sipoolaiselle luomulihasavustamolle ja median mielestä paikka oli oivallinen tulla tekemään kampanjasta juttua.”

(Riikka Kämppi ja Jussi Lähde: Sydänten presidentti, Helsinki-kirjat Oy, Porvoo 2012).

 

Kunniamerkki Puolan presidentiltä 2005:

Solidaarisuustoiminnastakin puolakkalaiset muistivat radiossa napista.

Puolan suurlähettiläs Suomessa järjesti tilaisuuden 9.6.2005 ja piti puheen. Teksti on suurlähetystön epävirallinen käännös.

”Arvoisa Raimo Laakia,

Arvoisat vieraat,

Minulla on suuri kunnia ilmoittaa teille, että Puolan tasavallan presidentti Aleksander Kwasniewski 3. kesäkuuta 2005 päätöksensä perusteella on myöntänyt Raimo Laakialle Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin. Ritariristi on myönnetty Raimo Laakialle tunnustuksena hänen tuestaan, jonka hän antoi puolalaisille heidän taisteluissaan vapauden ja demokratian puolesta 1980-luvulla.

Vuosina 1981 – 1983 Raimo Laakia oli Suomen Puola-Solidaarisuus-tukikomitean perustaja ja puheenjohtaja. Hän järjesti mielenosoituksia, tiedotustilaisuuksia, luentoja ja tapaamisia Solidaarisuus-liikkeen aktiivien kanssa. Raimo Laakia keräsi myös varoja puolalaisia toisinajattelijoita varten.

Solidaarisuus-liike syntyi 25 vuotta sitten ja se oli ensimmäinen riippumaton ammattiliitto kommunistisissa maissa, josta nopeasti muovautui laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen, puolalaisten vapauden ja demokratian pyrkimyksiä heijastava liike. Yksi liikkeen johtavista periaatteista oli muiden Keski- ja Itä-Euroopan kansojen itsenäisyyteen ja vapauteen tähtäävien pyrkimysten tukeminen. Puolalaisten vapaudessa ja demokratiassa elämisen halua ei murskannut edes uhka Neuvostoliiton väliintulosta eikä kommunistisen hallituksen joulukuussa 1981 julistama sotatila. Solidaarisuus-liikkeeseen ryhmittyneiden ihmisten toiminnan ansiosta Keski- ja Itä-Euroopan ensimmäinen ei-kommunistinen hallitus näki päivänvalon Puolassa vuonna 1989.

Puolan vuosien 1980, 1981 ja 1989 tapahtumat panivat liikkeelle entisen itäblokin maiden ja koko Euroopan demokraattisen muutosprosessin. On vaikea kuvitella Berliinin muurin kaatumista, Prahan samettivallankumousta tai Neuvostoliiton hajoamista ilman Puolan elokuuta 1980 ja kesäkuuta 1989. Tapahtumien ansiosta maanosamme on yhdistymässä ja sekä suomalaisista että puolalaisista on tullut Euroopan Unionin kansalaisia.

Vapaan maailman hallitusten ja järjestöjen osoittama tuki oli suunnattoman tärkeä taisteleville puolalaisille. Aineellinen apu auttoi kestämään ja jatkamaan vastarintaa, henkinen tuki taasen vahvisti vakaumusta siitä, että taistelu on oikeutettu ja voitto mahdollinen.

1980-luvun alun muistorikkaina päivinä myös monet suomalaiset ilmaisivat kannatuksensa Puolan Solidaarisuus-liikkeelle – poliitikot, järjestöaktiivit, toimittajat ja opiskelijat. Raimo Laakian johtama Puola-Solidaarisuus-tukikomitean rooli toiminnassa oli aivan omaa luokkaansa. Tukikomitean rooli ansaitsee myös valtavaa tunnustusta siksi, että toimintaolosuhteet olivat silloin erilaiset kuin muissa länsimaissa.

Sydämellisesti onnittelen Teitä ritariristin johdosta. Puolan tasavallan presidentin nimissä minulla on kunnia ojentaa Teille Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin.

Stanislaw L. Stebelski”

 

Suomen luonnonsuojeluliikkeen 70-vuotisjuhlakirja 2008:

Lähinnä vain riidellyt, tylyttivät nykypuolakkalaiset radiossa.

Kuvateksti sivulta 207:

”Raimo Laakia on yksi suomalaisen ympäristöliikkeen kestokasvoista viime vuosikymmeniltä. Parhaiten Laakia tunnetaan liikenteeseen liittyvistä kansanliikkeistä, joissa hän on ollut muun muassa yksi Jalkaliiton kantavia voimia.”

(Laulujoutsenen perintö. Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Suomen luonnonsuojeluliitto, WSOY Porvoo 2008).

 

Miltä moinen tuntuu 2018?

Kehut ovat mukavia mutta vähän noloja. Niihin tekee mieli suhtautua ystävällisellä huumorilla. Kirjoitin lehdistötiedotteessa kesällä 2005:

”Olen vastaanottanut kunniamerkin Puolan presidentiltä.

Teini-iästä saakka jotkut ovat katsoneet minua hieman nenänvartta pitkin kun olen järjestänyt niin paljon mielenosoituksia, olenpa joskus saattanut kokea itseni sen vuoksi jopa hieman syrjityksi.

Tämän siitä saa.”

Nykypuolakkalaisten hassut pärmenttaukset taas tuntuvat melkein kodikkailta. Tämänkin siitä saa!

 

Aktivistit-kirja 2006:

Huomattavan analyyttisesti asiaa veivaa Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja AKTIVISTIT  Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006. Tarkastelussa on koko vuosisata.

Satuin olemaan paikalla julkistamistilaisuudessa Ostrobotnian salissa, jossa Jukka Tarkka kyseli, miksei Mannerheim ole kirjassa mukana? Humoristista, mutta hän oli tosissaan ja vähän tuohtunut.

Suosittelen kirjan lukemista. Kertomuksen yksityiskohdissa on epätarkkuutta, niin kuin isoissa kirjoissa aina, mutta suunnilleen näin se meni:

”Ho Ho Ho Chi Minh, Ho Ho Ho Chi Minh.” Rytmikäs huuto raikui Runebergin patsaan juurella. Pohjois-Vietnamin kommunistijohtajan nimi oli tullut tutuksi televisiouutisten mielenosoitusraporteista Euroopan suurkaupungeista, ja nyt se kaikui kesäisen Helsingin sydämessä. Oli kesäkuun kahdeksas 1968 ja Esplanadin puisto pullisteli mieltään osoittavia nuoria.

Paikalla oli pitkälti samaa joukkoa, jota oli totuttu näkemään rukouslauantailiikkeen mielenosoituksissa, mutta nyt toiminta oli aiempaa tiiviimmin organisoitua. Äänekkäimmän ryhmän muodostivat Ho Chi Minh -fanit. Oltiin viettämässä Punaista lauantaita. Tapahtuman keskeinen järjestäjä oli Pentti Järvisen johtama Vietnamin ystävyyden komitea, joka kutsui mielenosoitusta istumalakoksi.

Lakkolaisten joukossa istui myös hontelo 18-vuotias nuorukainen, joka oli tuttu näky jo kevään rukouslauantaimielenosoituksista. Hän oli kuullut aktioista isoveljeltään, joka työskenteli kapinakenraali Pentti Järvisen tavoin Otavan kirjapainossa. Nuorukaisen nimi oli Raimo Laakia, ja ajan henki oli ottamassa hänestä niskalenkin.

Laakian tie helsinkiläisradikaalien rivistöön oli aikakaudelle tyypillinen. Hän oli kotoisin Suomusjärven kunnasta Lemmulan kylästä, joka koostui joen partaan suurista taloista hehtaaripeltoineen ja kauempana kyräilevistä punaisista tuvista pienine perunamaineen. Laakian perhe eleli torpparin perillisten tuvassa. Oppikouluun Lemmulan kylästä lähtivät ennen kaikkea isojen talojen lapset, eliitin perilliset. Sekä pikku-Raimo, joka oli jo polvenkorkuisena terävä päästään.

Oppikoulussa opiskeltiin edelleen valkoisen Suomen historiaa, mutta viikonloppuisin Laakioille kerääntyneet sukulaisäijät saattoivat pienessä sievässä muistella Raimon punakaartissa taistellutta isoisää, joka oli teloitettu syytettynä kartanon patruunan ampumisesta. Aihe oli suvun ja kylän piirissä arka: isoisästä yhtä aikaa puhuttiin ja varottiin puhumasta, mikä teki kysymyksestä entistä kiinnostavamman. Oliko isäisällä ollut osaa tai arpaa kyseiseen tapahtumaan, oli jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, mutta hänen kohtalonsa naulasi myös pikku-Raimon rintamalinjan punaiselle puolelle.

Isän kuolema vuonna 1964 ratkaisi perheen muuton Salon seudulta Helsinkiin, ja kun Raimo Laakia siirtyi oppikoulun kolmannelle luokalle Tehtaanpuiston yhteiskouluun, hänestä tuli aktiivinen luontoliittolainen. 15-vuotiasta Laakiaa ei politiikka kiinnostanut, mutta 17-vuotiasta Laakiaa se jo kiinnosti. Mitä kahdessa vuodessa tapahtui? Laakia tutustui Teiniliittoon.

Jokaisessa oppikoulussa oli 1960-luvulla Teiniliiton osasto. Teiniliitto oli entinen Suomen Toverikuntien Liitto, joka oli perustettu Mannerheimin syntymäpäivänä talvisodan alla 1939. Alun perin liitto toimi isänmaallis-maanpuolustuksellisena järjestönä, sittemmin yleisenä harrastus- ja kulttuurijärjestönä. 1960-luvulla järjestö alkoi jälleen yhteiskunnallistua, mutta aivan eri suuntaan kuin aikaisemmin.

Yhdistyksen julkaisema Teinilehti alkoi punertaa jo vuosikymmenen puolivälissä, ja lehteä aktiivisesti lukenut Laakia laski monien muiden tavoin yhteen yksi plus yksi: oman punaisen sukutaustansa ja yhä punaisemmaksi käyvän nuorisotoiminnan. Jokainen poliittisesti aktiivinen nuori tuntui olevan vasemmistolainen. Myös Laakia ryhtyi ajattelemaan yhteiskunnallisista asioista vasemmistolaisittain.

Vasemmistolaisuuden tiedolliset edellytykset olivat aluksi hyvin huterat. Aate oli yleisvasemmistolaisuutta, joka halusi hyvää kaikille hyville ja kasvatusta kaikille pahoille. Puhe sosialismista ja vallankumouksesta oli enemmän romantiikkaa kuin teoriaa saati käytäntöä. Sosialismi oli hyvä juttu myös siksi, että se ärsytti ja pelotti kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen vannovia konservatiiveja.

Vaistonvaraisuudessaan ja vapaamielisyydessään 1960-luvun loppupuolen vapaa uusvasemmistolaisuus muistutti 1800-luvun lopun vanhaa työväenliikettä, jossa kaikenlaisten kukkien annettiin kukkia ja Matti Kurikan kaltainen boheemi saattoi nousta liikkeen johtoon.

Suomalainen vasemmistoaktivismi vuosimallia 1968 tiivistyi Punaisissa lauantaissa, joita alettiin järjestää viikoittain. Toiminnassa mukana ollut joukko oli hyvin monimuotoinen, ja mukaan mahtui lukemattomia teemoja Vietnamista feminismiin ja pasifismiin. Keskeistä oli yleinen radikalismi, yleinen punaisuus, yleinen kapitalismin vastustaminen ja yleinen porvarillisten tapojen kritiikki.

Aate näkyi siinäkin, että ne, jotka uskalsivat, kasvattivat pitkän tukan ja etsivät yhä kärjekkäämpiä kulttuurisia vastaiskuja vallitsevalle luutuneelle ilmapiirille. Kun Sadankomitean perustajat vielä syksyllä 1963 suosivat tummaa pukua, nyt aktivistin asukokonaisuus koostui yhä useammin epäsiististä takinrievusta ja rähjäisistä farmarihousuista.

Uusvasemmistolaisuuden epämuodollisuus näkyi myös Punaista lauantaita pohjustaneissa jokaviikkoisissa yleiskokouksissa. Kokous valitsi keskuudestaan aina uuden komitean valmistelemaan lauantain mielenosoitusta, mainostamaan ja rakentamaan uusia plakaatteja. Innostunut askartelutoiminta oli mahdollisimman kaukana ajan tiukkailmeisistä poliitikoista kokouksissaan.

Idut jostain aivan muusta olivat kuitenkin jo olemassa. Tarkkasilmäinen saattoi jo alkukesästä erottaa mielenosoituksesta trotskilaisten pienen ytimen tai Matti Puolakan ja Peter Nilssonin maolaissympatiat. Pinnan alla vaikuttivat jo valmiiksi monet järjestökahnaukset, kuten pari vuotta aiemmin tapahtunut Sadankomitean jakaantuminen marssijoihin ja tutkijoihin.

Kun Laakia lähti tosissaan mukaan aktivistiliikkeeseen, liike oli hiljalleen pirstoutumassa. Osa radikaaleista jäi haahuilemaan hippihengessä elämäntapa-aktivismin poluille, mutta tehokkaimmat organisaattorit keräsivät ympärilleen klikkejä, joista alkoi hiljalleen hahmottua erilaisia suuntauksia. Tämä näkyi niin Vietnam-liikkeessä kuin muissakin aktiviteeteissä.

***

Nuoriso halusi nyt toimintaa – ennen kaikkea toimintaa Vietnamin puolesta. Heinäkuussa 1968 sitä saatiinkin, kun Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa poltettiin maolaisaktiivi Peter Nilssonin kyhäämä omatekoinen Yhdysvaltain lippu.

Tapaus synnytti julkisen kohun. Maltillisemmat piirit alkoivat ottaa etäisyyttä Punaisiin lauantaihin, jotka olivat jo loppukesästä maolaisten ja anarkistien käsissä. Samaan aikaan aktivistien riveistä alkoi erottua uusia johtajahahmoja.

Yksi karismaattisimmista keulakuvista oli organisatorisen tehokkuutensa  jo osoittanut Matti Puolakka, jota niin Laakia kuin Jaakko Laaksokin katsoivat ihaillen ylöspäin. Puolakka oli kommunistisen sivistyskodin kasvatti – ja Mirjam-Vire Tuomisen sisarenpoika – joka oli toiminut 1960-luvun puolivälistä Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä ja kritisoinut jo tuolloin SKP/SKDL:n linjaa nuorisoliiton lehdissä. Leningradin-matkallaan Puolakka oli pettynyt totaalisesti Neuvostoliittoon ja alkanut kiinnostua sosialismin aasialaisesta sovelluksesta. Vuonna 1967 hän perusti yhdessä muutamien kavereidensa kanssa ensimmäisen suomalaisen maolaisjärjestön, Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran.

Seura keskusteli kulttuurivallankumouksesta ja kävi Kiinan suurlähetystössä katsomassa elokuvia. Tärkein opinkappale oli tietenkin Pieni punainen kirja, oikealta nimeltään Otteita puheenjohtaja Mao Tse tungin teoksista, jonka Kiinan suurlähetystö julkaisi suomeksi 1967.

Raimo Laakia kiinnostui maolaisuudesta Puolakan persoonan kautta. Lopullisesti hänet sysäsi Puolakan kelkkaan Neuvostoliiton suorittama Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Laakia ei osallistunut Helsingissä väkivaltaisiksi revähtäneisiin mielenosoituksiin, vaan veti ankaran aktivismikesän päätteeksi sukulaistensa painostuksesta henkeä maaseudulla. Siellä hän ehti pohtia omaa ideologiaansa.

Laakia ei voinut hyväksyä Tshekkoslovakian miehitystä ja koki sen hyvin voimakkaasti. Tapahtumasta tuli yksi aktivistisukupolven avainkokemuksia, mutta se vaikutti myös raskaan sarjan poliitikkoihin – aina pääministeri Mauno Koivistoa myöten – ja jätti jälkensä koko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Laakia päätyi pohdinnoissaan siihen, että Tshekkoslovakian ihmiskasvoisen sosialismin kokeilun murskannut Neuvostoliitto oli ikävällä tavalla Suomen kaltainen maa ja yhtä lailla luutunut yhteiskunta kuin länsimaatkin.

Kiina oli toista maata. Se oli kaukana, ja se uskalsi vastustaa Neuvostoliiton tapaa toteuttaa kommunismia. Kun jotain sosialistista maata piti sympatisoida, Laakia muodosti Kiinasta romantisoidun ihannekuvan, vaikka sen kulttuurivallankumouksen kauhistuttavista seurauksista tihkui tietoa Suomeenkin.

Laakiasta tuli maolainen, mikä alkoi pian näkyä myös vaatetuksessa. Univormuun kuului Mao-lakki sekä suurikokoinen Mao-rintamerkki. Näitä kannettiin ylpeydellä, kunnes liikettä suvereenisti hallinnut Matti Puolakka oivalsi vuoden 1969 lopussa, että tyylihän näytti täysin idioottimaiselta. Hän käski lopettaa lakin ja merkin käytön. Spontaanisti syntynyt pukeutumistyyli jätettiin johtajan mahtikäskyn nojalla.

Esimerkki kuvaa hyvin sitä, millaisille urille maolaisten toiminta nopeasti ajautui. Ryhmällä oli karismaattinen johtaja, joka johti liikettä äärimmäisen yksinvaltaisesti. Matti Puolakalla oli kuitenkin yleinen hyväksyntä, eikä demokratiavaje aiheuttanut liikkeen alkuvuosina ristiriitoja juuri lainkaan.

Kun Laakia oli valinnut ryhmänsä, hän alkoi edetä organisaatiossa. Vietettyään muutaman kuukauden Länsi-Saksassa vuonna 1969 hänet nostettiin Puolakan ehdotuksesta maolaisen liikkeen keskuskomiteaan. Pian hän alkoi myös kirjoitella artikkeleita Päivän Sanomiin, Työväen ja pienviljelijöiden sosialistisen liiton laajalevikkiseen äänenkannattajaan, johon maolaisilla oli yhteyksiä.

Laakian elämä kietoutui yhä tiukemmin maolaisuuden ympärille. Ennen kuin hän huomasikaan, hän alkoi jo vierailla Kulosaaressa Kiinan suurlähetystössä. Keskustelu sujui luontevasti suomeksi, ja diplomaatit kohtelivat alle parikymppistä Laakiaa kuin vertaistaan.

Suurlähetystössä käytiin paitsi seurustelemassa myös hakemassa materiaalia maolaisten tarpeisiin. Suomen maolaisilla ei vielä 1968 ollut juurikaan omaa materiaalituotantoa, joten lähetystöstä saatuja Uutisia Kiinasta -monisteita osattiin arvostaa. Lähetystöstä saatiin paljon myös kansainvälisiä kirjoituksia eri kielillä ja näiden nojalla kansainvälistä politiikkaa seurattiin hyvin tarkkaan.

Raimo Laakian diplomityö maolaisessa liikkeessä oli Suomi-Kiina-Seuran valtaus. Hän organisoi hankkeen suurella innostuksella A:sta Ö:hön samana keväänä 1970, kun hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Järjestö oli vanha, suurin piirtein Kiinan kansantasavallan ikäinen, eikä sen aktiiveina ollut maolaisia ennen kuin nämä suunnitelmallisen raa´asti valtasivat sen. Kymmeniä maolaisia oli liittynyt järjestöön ennen vuosikokousta, jonka tiukasti juntatussa äänestyksessä hallituksesta lensivät pihalle muun muassa entinen pääministeri V.J.Sukselainen ja tunnetut kulttuurihahmot Helvi Hämäläinen ja Kustaa Vilkuna. Tilalle tuli näyttävä joukko nuoria maolaisia, muiden muassa Raimo Laakia, joka sai jatkossa lähetystövierailuillaan myös tuhansien markkojen käteislahjoituksia seuralle.

Laakia otti nyt aktivismin yhä vakavammin, ja hänen opintonsa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa jäivät syksyisin sivuun muutaman viikon yrityksen jälkeen. Opiskelijapolitiikka ei Laakiaa tai ylipäätään maolaisia kiinnostanut. Oikea elämä ja vallankumous odottivat toisaalla.

***

Samaan aikaan kun Raimo Laakia valtasi Helsingissä Suomi-Kiina-Seuraa, tamperelainen opiskelija Matti Hyvärinen tempautui täysillä mukaan opiskelijapolitiikkaan. Hänen näkökulmastaan vallankumous näytti alkavan yliopistolta.

Hyvärinen oli kotoisin Keuruulta, jossa isä työskenteli kirjapainossa kirjanpainajana ja myöhemmin faktorina. (Ylimääräisen latojan huomautus: Haa! Otavan kirjapaino Keuruulla! Onko kyseessä Reenpään salaliitto? Katso dokumentti 36.)

Isä oli sosiaalidemokraatti, mutta Hyvärisen uravalinnan kannalta oleellisempaa oli se, että kotona oli isän ammatin takia paljon kirjoja. Hyvärinen luki paljon ja kiinnostui toimittajan ammatista. Ammattihaaveisiin samoin kuin tyypilliseen taistolaisuraan sopi hyvin se, että hän toimitti 17-18-vuotiaana paikallista teinilehteä. Yksi vuosi kului myös teiniteatterissa.

Teini-ikäisen Hyvärisen kiinnostus suuntautui vasemmistolaiseen kulttuuriradikalismiin. Puolueet tuntuivat hyvin kaukaisilta, eikä hän edes tuntenut ketään, joka olisi sellaiseen kuulunut. Ylioppilaaksi Hyvärinen kirjoitti 1968: hän oli vuosikertaa, josta nousisi nuortaistolaisen liikkeen ydinjoukko.

Lukion jälkeen Hyvärinen suunnisti opiskelemaan Tampereelle…

…Hyväristä viehätti SKP:n taistolaisvähemmistön toiminnassa myös se, että johto tuntui tietävän täsmälleen mitä piti tehdä ja uusille ihmisille annettiin selkeä käsikirjoitus. Hyvärisen tehtävänä oli puolueosastossa toimineiden maolaisten nujertaminen: vanhoista kavereista oli nyt tullut hänen vastustajiaan.

***

Yliopistopolitiikka jäi taistolaisille, mutta muualla maolaiset yrittivät edelleen panna hanttiin. Vahvimmillaan he olivat Vietnam-toiminnassa, joka oli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa satoja tuhansia ihmisiä liikuttanutta joukkotoimintaa.

Maolaiset olivat ottaneet Vietnam-toiminnan ohjelmaansa jo keväällä 1968. Vietnamin FNL-sissiliikkeen aloittaman suuren Tet-hyökkäyksen tunnelmissa joukko maolaisia ja muihin vasemmistosuuntauksiin kuuluneita nuoria perusti Suomen FNL-ryhmän, joka pyrki Vietnamin tukemiseen ilman hajottavia sivupäämääriä.

Maolaisten haltuun vähitellen joutuneet FNL-komiteat järjestivät Vietnam-mielenosoituksia ja -tapahtumia sekä julkaisivat erilaista Vietnam-materiaalia. Tärkeää toimintaa oli rahan kerääminen Etelä-Vietnamin kansalliselle vapautusarmeijalle. FNL-komitean partio päivysti kadulla pari kertaa viikossa. Mukana oli plakaatti, kassi materiaalia ja purkki rahoja varten. Jos rahan tulo tuntui ehtyvän Helsingissä, lähdettiin liikkeelle ja seistiin muutama tunti esimerkiksi Mikkelin torilla. Toiminta jatkui vuosikausia.

Kun taistelu Vietnamissa meni junnaamiseksi, kävi suomalaiselle Vietnam-toiminnalle samoin. FNL-komiteoiden taru loppui ennen 1970-luvun puoliväliä, kun taistolaisten Rauhanpuolustajien Suomi-Vietnam-Seura (SVS) syrjäytti ne. Nimellisesti sekä SVS:llä että FNL-komiteoilla oli yhteinen päämäärä: Vietnamin kansan tukeminen imperialismin vastaisessa taistelussa. Käytännössä yhteistyö jäi muutamiin yhteisiin julkilausumiin. Taistolaisten perustaman ystävyysseuran tarkoituksena oli paitsi kampittaa FNL-komiteoita myös haalia mahdollisimman suuri määrä järjestöjä yhteistyöorganisaatioon. SVS:n ”demokraattisesta” ulkokuoresta oltiin hyvin tarkkoja.

Maolaisten taistelu taistolaisia vastaan alkoi saada surkuhupaisia piirteitä, kun ero järjestöjen vaikutusvallassa kasvoi. Useimmat maolaisaktiivit tilasivat taistolaisten Tiedonantaja-lehteä ja lukivat sitä kuin piru raamattua. Tiedonantaja pullisteli taistolaisten kantoja erilaisiin kysymyksiin esimerkiksi kansainvälisestä politiikasta tai sosiaali- ja koulutuspolitiikasta. Maolaisten tehtäväksi jäi määritellä, miksi taistolaiset olivat kussakin kysymyksessä väärässä.

Maolaisten ja taistolaisten todelliset kiinnostuksen kohteet olivat varsin eriytyneitä. Kun taistolaiset laativat 1970-luvun puolivälissä mustaa kirjaa Todistusaineistoa imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa, tunsi Raimo Laakia samaan aikaan Ushurin joella tapahtuneet Kiinan ja Neuvostoliiton joukkojensiirrot tunti tunnilta ja erilaisten sissitaisteluiden tilanteet maailman eri kolkilla.

Maolaisten näkökulmasta taistolaisten kasvu näytti hurjalta, kun oma kannattajamäärä polki paikallaan. Osittain kyseessä oli taistolaisten itsensä luoma propagandistinen mielikuva, jota pönkitettiin mahtipontisella kielenkäytöllä. Selvää oli kuitenkin, että taistolaiset selättivät maolaiset jo 1970-luvun alkuvuosina.

Jyräys näkyi konkreettisesti esimerkiksi siinä, että taistolaiset onnistuivat tekemään helsinkiläisessä Kansankulttuurin kirjakauppa Punanurkassa aatteellisen puhdistuksen. Kirjakauppa joutui taistolaisten käskystä poistamaan valikoimistaan paitsi maolaisten toimittaman Punakaarti-lehden, myös kaiken Neuvostoliiton aatteellisesta tulkinnasta poikkeavan materiaalin, joksi tulkittiin maolaisten kirjoitusten lisäksi kaikki uusvasemmistolainen ja pasifistinen ”kuona”.

Hegemonian siirtymistä maolaisilta taistolaisille kuvaa sekin, että kun oikeisto käytti maolaisuutta yleisnimenä vasemmistoradikaaleista 1960-luvun lopussa, se korvautui seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa taistolaisuus-termillä. Toisin oli esimerkiksi Ruotsissa, jossa maolaiset hallitsivat Tukholman äärivasemmistoa.

Merkki maolaisten turhautumisesta oli Matti Puolakan vuonna 1973 lanseeraama ”pämppälinja”. Puritaanisen raittiuden hengessä käynnistynyt liike muutti johtajansa mahtikäskyllä linjaa, ja alkoi tavoitella vapautumista ja uusia kannattajia ankaralla ryyppäämisellä. Ainutlaatuisen kokeilun kiihkein vaihe kesti vuoden, jonka jälkeen osa maolaisista selvisi normaalielämään, osa alkoholisoitui.

***

Kun taistolaisuus alkoi kuihtua, myös maolaisuus lähti lopulliseen alamäkeen, sillä viimeisinä vuosinaan se imi energiansa lähinnä taistolaisuuden vastustamisesta. Joillekin liike oli ollut vain sukupolvikapinaa, jossa oleellisia olivat hienot merkit ja makea Mao-lätsä, mutta 1970-luvun loppupuolelle jaksoivat vain todella kovan linjan maolaiset. Irtautuminen Maon opeista, Kiinan linjasta ja Matti Puolakasta ei ollut kivutonta. Moni ajautui vakavaan henkilökohtaiseen kriisiin, jotkut jopa itsemurhaan.

Toiset seurasivat Puolakkaa tämän uusiin hankkeisiin kuten 1980-luvun alussa perustettuun Vaihtoehtoliike Ituun. Puolakka loi aivan oman, psykologiaa ja marxilaisuutta yhdistelleen ”Itu-filosofian”, johon kuului muun muassa jyrkkä porvarillisen moraalin ja kiinteiden parisuhteiden kritiikki.

Raimo Laakia uskalsi ensimmäistä kertaa ottaa itsenäisiä, Kiinan linjasta eroavia kantoja 1970-luvun puolivälissä, kun hän Angolan kysymyksessä päätyi siihen, että molemmat maassa taistelevat sissiliikkeet, Kiinan tukema UNITA ja Neuvostoliiton tukema MPLA, olivat väärässä.

Vuosikymmenen lopulla hän löysi uuden elämän Puolan solidaarisuusliikkeestä. Aluksi hän informoi maolaisia suomalaisten tukiliikkeestä, mutta luopui pikku hiljaa tästäkin yhteydenpidosta. Neljännesvuosisata myöhemmin – vuonna 2005 – Puola palkitsi Laakian valtion kunniamerkillä ja Solidaarisuuden 25-vuotisjuhlamitalilla. Laakia, joka tuoreena ylioppilaana keväällä 1970 oli kieltäytynyt ylioppilaslakista eriarvoisuuden symbolina, otti kunnianosoitukset vastaan, ”koska oli kyse solidaarisuudesta”.

Maolaisuuden jättämää aukkoa Laakia paikkasi Solidaarisuus-liikkeen ohella toimimalla ydinvoimaa vastustaneessa EVY-järjestössä ja Koijärvi-liikkeessä. Innostuipa hän vuosituhannen lopulla vielä eläinoikeusliikkeestäkin. Maolaisvuosien painolastista hän koki olevansa lopullisesti vapaa vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Laakian tapauksessa elinikäisen aktivismin mahdollisti mittava perintö ja sen sijoittaminen osakkeisiin ja kiinteistöihin – Laakian sanoin ”rahan veivaaminen”.

***

Toisin kuin monissa muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa tai Norjassa, maolaisuus jäi Suomessa marginaaliseksi ilmiöksi. Pienuutensa ja salaseuramaisuutensa takia historiantutkimuksellekin varsin hämäräksi jäänyt liike on kiinnostava muista syistä kuin vaikutusvaltansa vuoksi. Suomalaisen poliittisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on kiinnostavaa kysyä, miksi maolaisuus jäi sivurooliin ja taistolaisuus nousi hallitsevaan osaan.

Maolaisten päämääränä oli kerätä riittävä määrä ideologisesti kouliintunutta jäsenistöä oman puolueen perustamiseksi. Vaikka jäseniä rekrytoitiin määrätietoisesti kouluissa ja yliopistoissa, maolaisten aktiivijäsenistö jäi Suomessa 200-300 henkeen eikä puolueen perustamisesta tullut mitään.

Maolaisille tärkeä järjestö oli sen sijaan Suomi-Kiina-Seura, joka oli heidän hallussaan koko 1970-luvun. Maolaiset pyrkivät kasvattamaan seuran jäsenmäärää ja onnistuivat kampanjoillaan nostamaan sen enimmillään jopa 10 000 henkeen. 1970-luvun alussa myös FNL-ryhmät olivat tärkeitä vaikutuskanavia maolaisille.

Maolaisuutta Suomessa tutkineen Pirkko-Liisa Kastarin mukaan kaikki edellytykset liikkeen nousulle olivat olemassa vuosina 1969-1970. Etsikkoaika jäi käyttämättä, koska maolaiset hukkasivat energiansa erilaisiin sisäisiin kähinöihin. On myös mahdollista, että vahva orientoituminen jo olemassa oleviin puolueisiin ja niiden valmiisiin rakenteisiin teki taistolaisista opiskelijoille luontevamman vaihtoehdon.

***

Entä kuinka kävi Koijärvelle? Valtavan julkisen rummutuksen jälkeen valtioneuvostokin työnsi lusikkansa Koijärveen. Valtion varoin suoritettavin pengerryksin pyrittiin turvaamaan sekä paikallisten maanviljelijöiden edut että linnuille riittävä vedenkorkeus. Samalla Koijärvi toimi suojelijoidensa astinlautana vakavasti otettaviksi valtiollisen vallan käyttäjiksi.

Kaikki eivät kuitenkaan tavoitelleet virallista valtaa. Maolaisuudesta tarpeekseen saanut Raimo Laakia oli liittynyt EVY:yn 1980-luvun alussa. Samaa tahtia kuin yleinen ympäristöaktivismi 1980-luvun mittaan hiipui, Laakia aktivoitui uudelleen. Hän pani alulle Kessin metsien suojelukamppailun vuosikymmenen puolivälissä ja päätyi 1988 rakentamaan aivan uutta liikennepoliittista kansalaisjärjestöä, Jalkaliittoa. Sen maalitauluiksi nousivat moottoritiehankkeet, Jyväskylän suurajot ja yksityisautoilu ylipäätään.

Kun Laakia käytti oikeaa kättään Jalkaliiton hankkeisiin, vasemmalla hän pyöritti vuoden verran toiminutta Freoniryhmä Taskupeiliä. Hänestä oli tullut ammattimainen aktivisti, joka kykeni parin kumppanin tuella polkaisemaan pystyyn kampanjan aiheesta kuin aiheesta. Muita eturivin ympäristöaktiiveja olivat muun muassa Risto Isomäki, Thomas Wallgren ja Jacob ”Jaska” Donner – Jörn Donnerin poika ja Kai Donnerin pojanpoika.

Myös Olli Tammilehto, joka oli EVY-aikojen jälkeen…

***

Kun Pohjanmaan tarhaiskujen tekijät – kolme nuorta naista – saatiin kiinni keskellä kesähelteitä ja kovinta uutiskuivuutta, heidän tiedotustilaisuudestaan tuli massiivinen julkisuustapahtuma. Salla Tuomivaara jakoi toimittajille aktivistien laatiman tiedotteen ja ohjasi journalistit istumaan Uudenmaan Nuorten luonnonystävien tiloihin. Aktivistien mediakonsultiksi ryhtynyt, tummaan pukuun ja tyylikkääseen rusettiin sonnustautunut ikiaktivisti Raimo Laakia kutsui alkusanojensa jälkeen tekijät esiin. Kun kukkamekkoihin pukeutuneet nuoret naiset purjehtivat Pauligin huvilan salin poikki, monen toimittajan kielellä pyöri jo sana ”kettutyttö”. Pehmeä pukeutuminen ja Mia Sallin suurta huomiota saavuttanut tätimäinen peruukki olivat vastaus terroristiepäilyihin.

***

Eläinoikeusliike pyrki politisoimaan kaikkein arkisimmat asiat: ruoan ja pukeutumisen. Kun edellisten sukupolvien radikaalit olivat vaatineet oikeutta isänmaalle, työläisille tai naisille, nyt näytti tulleen eläinten vuoro. Eläinoikeusliikkeen voi nähdä myös ympäristöaktivismin neljäntenä aaltona jatkumossa, jossa ensimmäinen nousukausi oli ympäristöajattelun saapuminen Suomeen 1960-luvulla, toinen Koijärvi-liikkeen aika ja kolmas 1980-luvun lopun Kessin ja Talaskankaan tapaisten paikallisten metsäkiistojen kausi.

Eläinoikeuskysymys ei kuitenkaan ollut uuden polven aktivistien ainoa mielenkiinnon kohde. Uusi liikehdintä näytti itse asiassa versovan ituja kaikille mahdollisille yhteiskuntapolitiikan sektoreille…”

Mikko Metsämäki ja Petteri Nisula: AKTIVISTIT, Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006.

(Raimo Laakia 1.3.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

39. Helena Suomela Fredan ja Roban kulmassa, Tammi 2005

Söpössä kirjassaan taitava sanankäyttäjä Helena Suomela kuvaa vasemmistoälykköjen elämänmenoa Helsingissä vuosina 1967 – 1972. Suomela toimi muun muassa elokuva-arkiston toiminnanjohtajana ja Sadankomitean aktivistina. Suosittelen!

Teksti kaappaa mukaansa niin että on kamppailtava liikaeläytymistä vastaan. Lukijana alan miettiä, miten jatkui Miisan elämä läpi tulevien vuosikymmenten? Mutta se nyt ei kuulu tähän, muistejamaolaisuudesta sivulle, sanoisi pankkikohtauksen kaurismäkinen frank.

Sivulla 116 on tarkkanäköinen kappale maolaisuudesta. Huomiossa kiteytyy tilanne 1970-luvun alkuvuosina:

”Maolainen liikehdintä

Terttu Kivi kuvasi Kiinan-matkallaan  8-millisellä kameralla ja teki ammatti-ihmisenä filminpätkän, jota tarjosi Elokuvakontaktin levitykseen. Minä olin voimakkaasti mukana perustamassa kontaktia ja tarkoitus oli, että yhdistys ottaa levittääkseen kaikkien halukkaiden tarjoamat elokuvat. Elokuvien käyttäjien oikeus on tehdä valintoja. Nyt on Elokuvakontaktin stalinistien johtama hallitus kieltäytynyt ottamasta Terttu Kiven turistifilmiä Kiinasta levitykseen perustellen päätöstään näin:

”Maolainen liikehdintä on Suomessa voimistunut. Tämä on omiaan hajottamaan demokraattista, monopolien vastaista rintamaa Suomessa. Koska Elokuvakontakti pyrkii työtätekevien ja muiden edistyksellisten voimien kanssa demokraattiseen rintamaan, se ei halua ottaa levittääkseen elokuvaa, jota voidaan käyttää maolaisen liikehdinnän voimistamiseen.”

Tietäisittepä, kuinka paljon Suomessa on tällä hetkellä maolaisia. Ei niitä lasketa sadoissa eikä tuhansissa. Ja toisaalta kuinka paljon tiedämme Kiinasta. Emme paljon, mutta vähäinenkin tieto täytyy tukahduttaa.”

(Raimo Laakia 1.2.2018)

 

38. Maolaisjohtaja vaikuttui Nils Torvaldsin draivista

Oli 1970-luvun alku, varmaankin 1973 tai 1974. Seppo Merinen, silloinen puheenjohtaja, asusti luonani Karjalankadun takahuoneessa. Kerran hän palasi aamupäivällä kotiin juhlineen mutta innostuneen näköisenä.

”On kyllä virhe, kun sanotaan, että uusvasemmistolaisuus Suomessa jäi 1960-luvulle, sehän on vasta tulossa!” kuului johtopäätös illan juhlinnasta. Seppo oli viettänyt aikaa Hakaniemen kommuunissa, jossa asui Vietnam-komitealaisia teekkareita muiden muassa Kalevi Mäkelä, Hans Biström ja Tomas Brunila, jotka kaikki olivat hyvää vauhtia lähentymässä maolaisuutta. Oli soitettu kitaraa, laulettu ja puhuttu suuria. Erityinen tähti oli ollut kommuunissa vieraillut Nils Torvalds, jonka uusvasemmistolainen draivi oli tehnyt vaikuksen vakavahenkiseen Meriseen.

Mehän olimme tuolloin – ja edelleenkin? – kovin totisia maailmanparantajia, joiden kuului vähän ylenkatsoa hippien, anarkistien, castrolaisten ja uusvasemmistolaisten ”kepeää” puuhaa, jossa oli helppo nähdä pikkuporvarillisuutta. Mistä tarkkaan ottaen oli Hakaniemen kommuunin yössä puhuttu, ei tullut selväksi. Mutta luullakseni kaikesta.

Seppo Merisen arvio oli hyvä mutta väärä. Nils Torvalds, joka kantoi uusvasemmistolaisen draivin gloriaa, olikin tuolloin jo matkalla siitä pois kohti taistolaisuutta.

Aikaa kului ja lopulta kaikki joutuivat arvioimaan ajatuksensa uudelleen, montakin kertaa. Helsingin Sanomien hienon jutun (”Nils Torvalds – omapäinen pärjääjä”. HS 5.1.2018 s. A 10-11) mukaan Nils irtisanoutui taistolaiskirjoituksistaan kesällä 1979. Me maolaiset osasimme tehdä senkin kummallisemmin: Idun perustamisen myötä irtisanouduimme ja emme irtisanoutuneet.

Hesarin kuvauksessa mieleenpainuva ajankuva on intellektuelli Torvaldsin matka tehtaaseen töihin kelojen laudoittajaksi Nokia Oy:n kaapelitehtaalle Salmisaareen. Muistan siitä puhutun enemmänkin noina vuosina. Jossain määrässä muutkin taistolaiset ja maolaiset tekivät saman. Minä jätin päätoimittajuuden Suomi-Kiina Seurassa ja aloitin kaapelitehtaan asennustarvikeosastolla liittimien epoksimuovivalajana tammikuussa 1975. Kalevi Mäkelä lähti puistotöihin ja Matkahuollon tavara-aseman hoitajaksi. Hans Biström ja Tomas Brunila taisivat saada insinööritöitä. Seppo Merisestä tuli ylikansallisen yrityksen aulavahtimestari.

Kun kaiken jälkeen katsomme tänään Suomen presidentinvaaleja 2018, tuon kaukaisen illanvieton nuorista miehistä Nils Torvaldsin draivi kantoi pisimmälle. Ei Seppo Merinen tyhjästä vaikuttunut.

Helsingin Sanomat 5.1.2018 Presidentinvaalit 2018: Esittelyssä RKP:n ehdokas Nils Torvalds, s. A 10-11. ”Nils Torvalds – omapäinen pärjääjä”.

Raimo Laakia 8.1.2018

 

37. Raimo Laakia: Terrorismi, huumeet ja viina – kahdelta vältyimme

Edellisessä kirjoituksessa Esa Aallas muun muassa kertoo tanskalaisista pankkiryöstäjistä ja Heikki A. Reenpään 1960-luvun kiteytyksestä. Lisäyksenä huomioihin:

Suomen maolaiset olivat – kiitos taas Puolakan – tavattoman vanhamarxilaisia ja vanhakantaisia.

Terrorismi oli meistä yksiselitteisesti pikkuporvarillinen ilmiö, jolla ei ollut sijaa kehittyneissä maissa. Siitä ei edes suuremmin keskusteltu, asia oli niin selvä. Paheksuimme castrolaisia ja myöhemmin taistolaisia, jotka ylläpitivät Che Guevara -kulttia, mikä oli meidän mielestämme vastuutonta flirttailua pikkuporvarillisen seikkailulinjan kanssa.

Kesällä 1969 olin töissä lasitehtaassa Obernkirchenissä Länsi-Saksassa ja pidin yhteyttä Ernst Austiin. Hän oli vanhempi kommunisti, joka oli selvinnyt hengissä toisesta maailmansodasta. Hän toimitti Roter Morgen  -lehteä Hampurissa. Toimitus ja offsetkone (hämmästyttävän pieni ja moderni, kun olin tottunut Demon romuihin) näyttivät olevan samassa pienessä huoneessa. Hänen puolueensa oli Kommunistische Partei Deutschlands (m-l) ja pidimme sitä veljesjärjestönämme. Hänen jyrkkä mielipiteensä oli, ettei terrorismi Länsi-Saksassa ollut lainkaan vasemmistolähtöistä vaan valtion salaisen poliisin masinoimaa. Sillä pyrittiin saattamaan kaikki vasemmistoaktivismi huonoon huutoon.

Sama vanhakantaisuus pelasti meidät huumeilta. Anarkistit mainostivat ja polttivat pilveä. Meistä se oli pikkuporvarillista.

Me joimme kaljaa ja viinaa, mikä oli kansanomaista, perinteistä ja suomalaista.

Toki kaljoittelussamme oli muotiaaltoja. Ihan alussa saattoi joillakin aktivisteilla olla raittiuspyrkimyksiä työväenliikkeen alkuaikojen tapaan. Sitten tuli runsaan juomisen pämppälinja. Ja sitten jonkinasteisia raitistumisia ja terveellisen elämäntavan omaksumisia.

Noh. Maolaisten ja kaikkien muiden hyvien konservatiivien yhteisrintama huumeita vastaan ei onnistunut. Huumeet valtasivat maailman. 1960-luvun teininä tunsin/tiesin kourallisen helsinkiläisiä pilvenpolttajia. 2000-luvulle tultaessa tunsin tuttavapiiristä jo kaksi (ei-maolaista) aineiden sekakäyttöön kuollutta nuorta.

Mutta toki viinaan ja tupakkaan kuolleita on suomalaisessa yhteiskunnassa paljon enemmän.

Terrorismin vastustamisessa onnistuimme paremmin. Yhdysvalloissa, Italiassa ja Saksassa esiintyi ”vasemmistolaista” terrorismia, meillä ei.

Käsitän, että meidän pienessä maolaisessa piirissämme ei ollut ketään terrorismiin taipuvaista persoonallisuutta ja henkinen ilmapiiri esti tehokkaasti sellaisten asenteiden synnyn ja kasvun.

Alkuaikojen jälkeen taistolaisuus, jonka vetovoima oli 10-20-30-kertainen meihin verrattuna, imi ja sulautti itseensä kaikki radikaalit. Joukossa saattoi olla terrorismiin taipuvaisia persoonallisuuksia, mutta taistolainen ilmapiiri oli asialle (Che Guevara -kulttia lukuunottamatta) yhtä kielteinen kuin maolainenkin.

Terrorismin torjunnassa onnistuimme, mutta volyymin vuoksi kunniasta enin osa mennee taistolaisille.

Huumeissa taistolaiset lipsuivat enemmän. Heillä oli lehtien päätoimittajina puolijulkisia pilvenpolttajia. Minulle Suomi-Kiina Seuran lehden toimittajana tuollainen olisi ollut sula mahdottomuus eikä sellaista kertakaikkiaan olisi suvaittu Punakaartissa ja Lokakuussa.

Kaljoittelussa lienemme kyllä olleet ihan samanlaisia, ei eronnut taistolainen maolaisesta.

Raimo Laakia 6.1.2018