32. Raimo Laakia: Uskon voimalla 50 vuotta, 10 projektia, nollatulos

On aiheellista kirjata aikajana, vaikka janasta tullee luonnosmainen ja kiistanalainen. Luonnoskin parantaa hahmottamista ja auttaa muistojen syventämisessä.

1. Alku noin 1965-1968.

Painokkainta oli Kiinan Mao Tse-tungin kritiikki Neuvostoliiton Nikita Hrushtshevin näkemyksiä kohtaan. Vietnamin tukiliike Yhdysvaltoja vastaan heräsi. Oli kesän 1968 Punaiset lauantait Helsingissä ja syksyllä Vanhan valtaus.

Koululainen Matti Puolakka toimi suomalaisen maolaisuuden aloittajana ja moottorina. Muita olivat Tauno-Olavi Huotari, Tarja ja Veikko Korhonen ja Peter Nilsson. Jonkinasteisia maolaisia toimijoita olivat myös Jaakko Laakso, Timo Linsiö, Timo Ravela, Timo Lahdenmäki, Heikki Männikkö, Leif Färding ja Reijo Lehtonen, joka myöhemmin muutti sukunimensä Kalmakurjeksi.

Rahaa ei toiminnassa juurikaan liikkunut.

2. Organisoituminen noin 1968-1971.

Kirkkokatu kakkosen Demo mahdollisti kokoukset ja painotuotteiden tekemisen. Ilmestyi muutamia numeroita HMLS-tiedotteita ja Punakaarti-lehtiä. Syntyi ryhmiä Tampereelle, Raumalle ja Turkuun.

Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtajana oli ensin Tauno-Olavi Huotari, sitten Olli Santavuori, sitten Seppo Merinen. Muita helsinkläisiä hahmoja olivat Pohjanmaalta tullut Heikki Pihlaja, Bjarne Nitovuori, Kari Varis, Hilkka Kuusinen ja Seinäjoelta helsinkiläistynyt Pekka J. Kemppainen.

Tampereella olivat Jarmo ja Marketta Lavila sekä Jussi Tanski.

Raumalla ja Turussa Hannu ja Lassi Salvi, Ilkka Lakoma, Tuomo Grundström.

Opintoryhmäläisiä, lehdenmyyjiä, illanvietoissa kävijöitä ja hengailijoita kertyi, mutta osa alkuvaiheen väestä kuten mainitut Laakso, Linsiö, Ravela, Lahdenmäki ja Lehtonen siirtyivät ripeästi tiedonantajalaisiksi.

Rahaa ei paljoakaan liikkunut. Elettiin opintolainoilla.

Valtiotieteen opiskelijaksi vanhentunut Matti Puolakka oli vuonna 1970 jonkun aikaa, ehkä kuukausia, töissä Katajanokalla Valmetin telakalla palovartijana.

Tauno-Olavi Huotari puhui, että pitäisi käydä keskustelua siitä, miksi emme kasva. En muista, että sellaista keskustelua olisi koskaan varsinaisesti käyty. Aika pian Huotari jäi pois toiminnasta.

3. Yritys laajentua noin 1971-1976.

Perustettiin valtakunnallinen Marxilais-Leniniläiset Ryhmät eli MLR, Lokakuu-lehti ilmestyi vuonna 1976 jonkin aikaa jopa viikkolehtenä.

Oli yhteisrintamajärjestöjä FNL-komiteat, Suomi-Kiina Seura, Palestiina-Seura, Suomi-Albania Seura, lopulta Suomi-Kamputsea Seurakin.

Oli lehdenmyyntiä, illanviettoja, opintoryhmiä, loputtomasti seminaareja.

Matti Puolakan keksittyä pämppälinjan noin 1973 kaljan- ja viinanjuonti lisääntyi.

Neuvostoliiton puoluekokouksen aikoihin jaettiin jotain 300 000 täyskriittistä lentolehtistä joka postiluukkuun Helsingissä ja vähän muuallakin maassa.

Näkyviä hahmoja olivat Tomas Brunila, Kalevi Mäkelä, Raimo Mankinen, Hans Biström, Markku Koskela, Pertti Koskela, Heli Santavuori, Pekka Rapatti, Kari Jaakkola, Stig Dahlström, Markku Aro, Perttu Hietanen, Maj-Lis Eronen, Bo Peter Sandberg, Veli Rosenberg.

Myimme Punakaartia ja Lokakuuta kaduilla, kinasimme Neuvostoliiton imperialismista kaikkien juttusille tulleiden taistolaisten kanssa, väittelimme vappumarsseissa ja muiden vasemmistoryhmien tilaisuuksissa. Työnsimme itsemme näkyviin eikä meitä oikeastaan päässyt pakoon, jos oli yhteiskunnallinen aktivisti demareista vasemmalla ja asui pääkaupunkiseudulla. Varmaan muut pitivät meitä sietämättöminä besserwissereinä. Tiedonantaja räksytti, valtamedia ei juurikaan noteerannut.

Rahaa liikkui enemmän: Lotta Eriksson lahjoitti asuntonsa Tehtaankadulta, Antti Santaholma suuren kruununhakalaisasuntonsa, lahjoittiko joku muukin? Hakapainoksi muuttunut demopaino tuotti jos ei rahaa niin kaupallisilla töillä subventoituja painotuotteita. Mukana olevat antoivat suurehkoja henkilökohtaisia rahalahjoituksia ja maksimaalisia työpanoksia.

Ainakin osa lahjoituksista kerättiin ”lainoina”, joita ei ollut tarkoituskaan maksaa takaisin. Moraaliperustelu meni jotenkin näin: koska guru tekee ajattelutyötä ihmiskunnan hyväksi, on sallittua vastaanottaa rahaa niiltä, jotka eivät tuollaista ajattelutyötä osaa. Asiasta oli kuitenkin ristiriitoja sisäpiirissä. Tomas Brunila ei ”lainapolitiikasta” tykännyt ja Antti Santaholma yhtenä lainojen kerääjänä kärsi omantunnontuskia. Äänekkäiksi tai julkisiksi ristiriidat eivät nousseet.

Paljosta puuhasta ja useasta kokoaikaisesta työntekijästä huolimatta väki ei muutamasta sadasta laajentunut. Vuoden 1970 jälkeen maolaisten ja tiedonantajalaisten välillä oli tavattoman vähän käännynnäisliikennettä, vakiintuneet rintamalinjat pitivät.

Näkemyksissä pysyttiin perinteisen marxilaisuuden ja Kiinan linjoilla. Neuvostoliiton ja suomettumisen kritiikki korostui. Neuvostoliiton ”sosiali-imperialismi” ja Neuvostoliiton ”revisionismi” olivat tiuhaan sanastossa.

4. Elekroniikkatehdas rahasammoksi noin 1976-1977.

Liikkeeseen oli tullut Salosta kaksi elektroniikkaosaajaa Olli Muhonen ja Samu Heinonen. Heillä oli aluksi pieni verstas Helsingin Lauttasaaressa ja hetken päästä jo isohko halli Rääkkylässä Pohjois-Karjalassa. Insinööri Tomas Brunila veti Rääkkylässä työllisyyskoulutusta ja muutkin keskeiset hahmot muun muassa Matti Puolakka, Riitta Fogel, Anneli Rantanen ja Rubeniksi kutsuttu osaava metallityöläinen siirtyivät seudulle.

Yritys, Elva Oy nimeltään, kärsi rahapulasta. Kynnelle kykenevät maolaiset lainasivat säästönsä yritykselle.

Samu Heinonen tuli Helsinkiin ja päivysti rautatieasemalla keräämässä rahat. Olin parin vuoden aikana 1975-1977 säästänyt 7000 markkaa pesämunaksi tarkoituksella siirtyä laborantin työstä freelance-kirjoittajaksi. Annoin ne kaikki suullisella lainasopimuksella Samulle. Summalla olisin pystynyt niukoilla kulutustavoillani elämään puolisen vuotta ilman tuloja.

Lopulta Elva Oy joko teki konkurssin tai ajettiin hallitusti alas. Kukaan maolainen ei saanut takaisin lainojaan eikä edes minkäänmoista selvitysraporttia. Olli Muhosen vanhempien omakotitalo paikkakunnalla sentään pelastui pakkomyynniltä.

Myöhemmin – ei julkisesti mutta yksittäisissä tapaamisissa – kinattiin, mitä oikein tapahtui. Olli Muhonen sanoi, ettei hän koskaan hallinnut rahoja, vaan Matti Puolakka käytti ne. Puolakalle uskolliset syyttelivät Ollia ja olivat hänelle silminnähden henkilökohtaisesti vihamielisiä.

5. Laukaan kommuuni noin 1977-1979.

Agronomi Marjatta Kemppainen oli jo varhain tullut Vietnam-liikkeen kautta MLR:ään ja osasi maatalousasiat. Hänen – myöhemminkin kehuttujen – suunnitelmiensa mukaan aloitettiin perunan ja juuresten viljely vuokratulla maatilalla Laukaalla.

Tilan päärakennus sopi seminaari- ja juhlapaikaksi ja asunnoksi. Matti Puolakka, Tomas Brunila, Pertti Koskela, Reino Nikula, Pekka Rapatti ja muutama kymmen perusmaolaista hääri tilalla ja kulki Helsinki-Laukaa väliä muutaman vuoden.

Maataloussuunnitelmien käytännön toteutus ei onnistunut ja rahasta tuli pulaa. Syksyllä muun muassa kerättiin joukolla marjoja metsästä ja myytiin Jyväskylän torilla.

Elvan ja Laukaan aikoihin perinnemarxilaisuus ja Kiinan näkemyksiin tukeutuminen alkoivat rakoilla.

6. Vaihtoehtoliike ITU noin 1979-1989.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi alkuvihreys ja tiivistyi Koijärvellä kansakuntaa koskettavaksi performanssiksi, Matti Puolakka ajatuksineen oli ajan hermolla. Syntyi julkaisuja, seminaareja, yleisötilaisuuksia, juhlia, joista osa pidettiin Laukaan maatilalla. Julkaisuista perustavanlaatuisimpana puolakkalaiset pitävät Matin teoriakirjaa vuodelta 1982 ”Mikä ihminen on?”.

Erityisesti Antti Santaholma toimi aktiivisesti luonnonsuojelupiireissä ja onnistui vetämään maolaisia metsään ja saapasjalkaisia retkeilijöitä seminaareihin.

Vaihtoehtoväki tutustui puolakkalaisuuteen, kiitti informaatiosta ja jatkoi matkaansa moneen suuntaan. Kävi niin kuin taistolaisten kanssa kymmenkunta vuotta aiemmin: vaikka monet näkemykset olivat lähekkäin, jokin tökki eikä aktivistisiirtymiä tapahtunut.

Kun itulaisuus alkoi olla näkyvillä 1979-1981 Kiinan lähetystön diplomaatti kyseli minulta, mitä ”vieraantuminen” tarkoittaa ja mikä tämä Puolakan uusi näkemys on. Vastaukseni oli ehkä yhtä harhaileva kuin nykypuolakkalaisten vastaus Perttu Häkkisen samaan kysymykseen dokumentissa kaksi. Ainakaan heti diplomaatti ei kääntynyt oivaltamaan.

1989 olimmekin jo sitten Kulosaaren Vanhan kelkkamäen komean rautaportin toisella puolella osoittamassa mieltä Tien An-menin verilöylyä vastaan.

7. Saarenmaan kommuuni 1991-1995.

Alkuvihreys suli systeemivihreydeksi ja ITU jäi pienemmäksi kuin aloittaessaan.

Vanhat maolaiskonkarit muuttivat muutaman uuden kanssa Viroon Saarenmaalle. Siirtymän mahdollistivat Antti Santaholman ennen kuolemaansa pankkilainalla järkkäämät rahat.

Kommuunista oli määrä tulla rahasampo ja uuden eurooppalaisen itä-länsi-kulttuurin tyyssija. Mutta rahat loppuivat. Heli Santavuoren mukaan yritys päättyi noin 1995 ”kaikkien aikojen näytösoikeudenkäyntiin paikallisessa alioikeudessa”.

8. Uusi kapina noin 1995-2000.

Ennen vuosituhannen vaihdetta oli joitain opintoryhmiä ja lehtisiä, joista minulla on tuskin mitään tietoa.

Muistan utuisesti lehtisen, jossa oli hyvä pilakuva: tulevaisuuden katunäkymä, jossa tuuli riepottaa iltalehteä. Lehdestä näkyy katuojassa osa otsikkoa ”Matin uusin”. Silloinhan kohkattiin niin kuin aina mäkihypyn maailmanmestarin Matti Nykäsen edesottamuksista.

”Matin uusin” viittaa Puolakan ajatusten läpimurtoon Suomessa ja maailmalla, sitä on odotettu pienessä piirissä ainakin noin vuodesta 1985 alkaen. Paljon on käytetty aikaa ja ammattikääntäjiä, mutta tekstejä ei ole saatu julkaistua missään. 1980-luvulla Matti asui esikuntineen jonkin aikaa, ehkä kuukausia, Lontoossa markkinoimassa ajatuksiaan. Markkinointia muissakin maailmankeskuksissa yritettiin.

Ennen vuosituhannen vaihdetta lienee myös esiintynyt jokseenkin ponneton yritys vaikuttaa taistolaisuuden romahduksen jälkeen uudelleen virinneiden vasemmistolaisten pienryhmien sisällä. Muistan kesäisen viikonloppuseminaarin Helsingin Vanhankaupunginlahdella Kuusiluodon pihalla ja saunassa. Paikalla oli noin viiden hengen itulaisryhmä ja parikymmentä nuorta vasemmistolaista muista ryhmistä. Yksi nuorista oli Paavo Arhinmäki, myöhempien aikojen Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja ministeri.

9. Totuuskomissio noin 2000…

Tuli uusi aika ja uusi väline: netti. Siispä sinne. Kuka tahansa ihmiskunnan jäsen voi vaivattomasti selata esille pantuja ajatuksia ja vaikuttua niistä.

Lienee ollut useita peräkkäisiä puolakkalaisia sivustoja Heli Santavuoren osoitteen alaosoitteissa. Vanha on aina siivottu näkymättömiin kun on keksitty uusi parempi.

Menettely on historiankirjoituksen kannalta ongelmallinen ja tuo mieleen kiinalaisten tavat 1970-luvulla. Kun Lin Piao oli sekavien ja epäselvien tapahtumien jälkeen kuollut ja tuomittu petturiksi vuonna 1971, hänen naamansa retusoitiin pois vanhoista puoluesankarien kuvista. Se oli muistamani mukaan ensimmäinen kerta, kun me suomalaiset maolaiset kohottelimme kulmakarvojamme Kiinan omituisuuksien edessä.

Viime vuosina on ollut sivusto otsikolla ”Uusi EU. Totuuskomissio Suomeen! Totuuskomissio EU:hun!” Sivuston artikkeleissa on ollut vihapuhetta (muun muassa dokumentti 5 tällä sivustolla on totuuskomissiosta peräisin). Keväällä 2017 sivusto oli pitkähkön aikaa suljettu ilmoituksella ”tuumaustauolla”. Sitten se oli auki. Ja kesäkuussa taas kiinni.

10. Väittelysanakirja 2016-2017-

Netin startupeissa alkoi liikkua rahaa. Syntyi sivustoja nimellä ”Ihmiskunnan tie – väittelysanakirja” ja ”humanpath.net/debating-encyclopedia”. Sikäli kuin ymmärrän, yritys on tulla facebookin ja wikipedian tilalle, syrjäyttää ne kaikilla kielialueilla ja tarjota vihdoinkin optimaalinen foorumi maailmanparannukseen. Idealla ei sanota olevan lähtökohtamielipiteitä, se on vain alusta, tai idea alustasta. Matti Puolakan nimeä tai saavutuksia ei mainita, mutta sormenjälki näkyy:

– Keskustelulle voidaan perustaa valvovia raateja, jotka koostuvat niistä ja näistä ihmisistä ja ”väittelyissä poikkeuksellisen kehittynyttä oikeudentajua osoittaneista kansalaisista”.

– Voidaan perustaa paikallisklubeja, jotka harjoittavat mikroluototusta näihin ja noihin tarkoituksiin ja ”kannustusta ansaitsevien yksilöiden tukemiseksi”.

– Projekti suosii mainoksia ja yhteistyötä liike-elämän kanssa. ”Verkko-ostoksista saatavat provisiot jakautuisivat käyttäjien ja projektin johdon, esimerkiksi väittelysanakirja oy:n, kesken.”

– Ja ”ruusunappia painamalla lukija lahjoittaa kirjoittajalle jonkin summan, koska arvostaa hänen kirjoitustaan”.

– ”Perustavin ihmisoikeus: oikeus saada palkkaa totuudenrakkaudesta.”

– Vuonna 2010 perustettu Uusi historia ry esitteli väittelysanakirjaa sosiaalifoorumissa Helsingin Vallilassa pääsiäisenä 2017. Ja uuden historian sääntöjen tarkoituspykälä sanoo ”yhdistyksen tarkoituksena on edistää suomalaisen filosofin Matti Juha Puolakan ajattelijantyöstä käytävää keskustelua…”

Debating encyclopedian tarkoitus on käsittääkseni luoda maailmanlaajuinen populääri julkaisukanava Matti Puolakan ajatuksille. Tähän on päädytty, koska muut julkaisuyritykset vuosikymmenten mittaan eivät ole onnistuneet. Ongelma on se vanha: On loistavia ajatuksia, mutta ei ole yleisöä niitä omaksumassa.

Yhteenveto ja lopputulema

Kymmenen yritystä on valunut hukkaan. Ei ole tullut poliittista, filosofista tai taloudellista menestystä. Sanoma, milloin ja mitä sitä olikaan, ei koskaan löytänyt perille minnekään. Väittelysanakirjan vaiheessa keväällä 2017 on mukana ehkä 1/20 parhaiden vuosien aktivistimäärästä. Opetuslapsista (niistä jotka jäivät henkiin, katso dokumentit 6 ja 9) ei ole tullut mielipidevaikuttajia tai ajattelijoita tai muita merkittäviä hahmoja. Elämäntyön positiivinen sormenjälki ei näy maailmassa. Usean mukana olleen mielestä negatiivinen näkyy.

Mutta: ollaan tarvottu suunnilleen 70-vuotiaaksi, elanto on saatu ja kirjoitukset ja luonnokset toiveikkaasti talletettu kansallisarkistoon tulevien sukupolvien löydettäväksi.

Miten tämän voi selittää?

Selitän näin.

Ihmiskunta käyttäytyy sekopäisesti. Vääryydet ovat valtavat. Ihmiskunnan ja maapallon kehityskulut katastrofaalisia. Tuho tulee, jos käytös ei muutu. Eikä vain tule, huomattavalle ihmismäärälle se on jo. Esimerkiksi Välimeren yli surkeilla veneillä yrittäville ja Myanmarin rohingya-kansalle. Luulen, että moni oikeasti ja oikeutetusti voi ajatella ja tuntea näin.

Mutta huolestuneen yksilön on vaikea keksiä uskottavaa parannusreseptiä. Marxilla, Leninillä ja Maolla sellainen oli ja meni. Taistolaisten mielestä Brezhnevilläkin oli oikein kelpo maailmanparannusfilosofia. Reseptit eivät toimineet. Siitä huolimatta monen mielestä on loukkaus älyä kohtaan ajatella, että Jean-Claude Junckerin ja Jyrki Kataisen resepti toimisi.

Kun ahdistus ja vastuu asioiden tilasta on suuri, kun ahdistus jatkuu vuosia ja vuosikymmeniä, on lohdullista ajatella, että joku on keksinyt – tai on keksimäisillään – maailmanparannusreseptin. Kun miljoona kokee ahdistusta, ei ole ihme, että kymmenen oivaltaa: ratkaisu on Matti Puolakka. Huolimatta, että ansioluettelossa on 50 vuoden epäonnisten projektien sarja.

Näin on syntynyt hyvin tiheä uskomusyhteisö. Mitä lähempänä loppua ollaan, sitä suurempi on tulevan menestyksen glorian maalailu. Heli Santavuori kirjoittaa facebookissa ”…jos ajatellaan esim. väittelysanakirjan osallistumista seuraaviin USA:n presidentinvaaleihin…” (11.5.2017). Tämän sivuston dokumentissa 2 (Perttu Häkkisen radio-ohjelmassa) hän sanoo ”…Matti Puolakka ei tule julkisuuteen, ellei nyt sitten kun Suomeen tulee totuuskomissio…”. Ja Puolakka itse huudahtaa muutama vuosi sitten illalla Rautatieasemalla sattumalta vastaantulevalle entiselle toverille ”Vuoden päästä itulaisuus on kaikkien huulilla!”.

Arvelen, ettei guru itse enää usko menestykseen. Mutta hän ei voi sanoa sitä ääneen. Hänen velvollisuutensa ja pakkonsa on suojata tiukimmat kannattajansa suurelta järkytykseltä jotta raha- ja palveluvirta elantoon ja vakiintuneeseen elämäntapaan säilyy.

Tällöin ongelmaksi jää vielä uusien kannattajien rekrytointi, sitähän ei ole järkevää tosissaan tehdä kun ei asiaan enää usko. Ratkaisu on tehdä rekrytointia niin sekopäisesti (katso esimerkiksi dokumentti 14) ettei uusia juurikaan ilmaannu.

Näin, kiltisti hahmoteltuna, kun jätämme tarkastelun ulkopuolelle menneisyyden, gurun toiminnasta voi kuin voikin löytää tulevaisuusorientoituneen positiivisen vastuullisuuden elementin.

Matti Puolakka on harvinaislaatuinen persoonallisuus. On harmillista, että hänen kykynsä hukkaantuvat kuvatulla tavalla. Vieläkin harmillisempaa on, että kykyjen käytöstä syntyy pahoja oheisvahinkoja (katso esimerkiksi dokumentit 6, 8, 9 ja 23).

……….

Itse tulin mukaan vaiheen 1 lopulla 1968 ja läksin matkoihini vaiheen 6 lopulla 1986. Loppuvuosina olin kokenut oloni ympäristöliikkeessä jo paljon kotoisammaksi kuin oloni puolakkalaisuudessa.

Raimo Laakia 23.9.2017

 

 

 

 

 

 

 

31. Johan von Bonsdorff: Demo 1969

Helsingin radikaaliväen elämää 1960-1970-lukujen vaihteessa on vaikea ymmärtää, jos ei tiedä Demoa Kirkkokatu kakkosen kellarissa. Seppin kuvaus siitäkin on loistava.

”Alkaako vallankumous Kirkkokadulta? – Demo ja tuo käsittämätön kellarikansa

HYMYn reportterit kärsivät haaksirikon ja löytävät odottamattoman jutunaiheen. Vanhassa kukkakauppakellarissa kukkivat kaikki suomalaisen uusradikalismin suunnat sovussa keskenään – ainakin jotenkin. Gerassin neuvot on otettu vaarin, kirjapaino ja sananvapausyhdistys DEMO ry. Marraskuun liike painaa pamfletin, TRICONT kirjoja ja uuden lehtensä. Anarkistit, maolaiset ja – partioliikkeen radikaalioppositio, kaikki tarvitsevat ovat saaneet tiedonjulkistamiskanavan. DEMOn kellari ja Tricontin toimisto, laajat kansainväliset kontaktit, siellä aina apu ja ystävä – tai katto pään päälle. 60-luvun yltiödemokraattisuus tuhoutuu 70-luvun dogmaatikkojen saappaiden alle, kun maolaiset valtaavat DEMOn.

– Se on niin että ellei heitä tänne päästetä niin he tekevät kahta kauheamman jutun, sanoo Artturi.

– Mutta piru ajattele vähän, HYMY-lehti! Pitäähän nyt joku itsekunnioitus olla meilläkin. Pahimman sortin manipulaattorit, porvarillisen hegemonian palvelijat…

– vääristelijät paskiaiset…

– Joita kansa lukee kuin vimmattu, muista sekin. Jos me vaaditaan se luettavaksi ennen kuin juttu julkaistaan?

Kirkkokatu 2:n kellarissa, entisessä Kukkakauppojen Tukussa, on harvinainen vakava hetki. Koko vakioporukka – Vickan, Artturi, Hannu, Jore, Hemmo ja joku paikalla ollut maolainen – on pohtinut tilannetta pitkään.

Ongelma on syntynyt joitakin päiviä aikaisemmin, kun kaksi kaveria pysäköi urheiluautonsa Kirkkokadulle ja törmää sisään ovesta apua pyytämään.

– Terve, saiskos täältä vettä jäähdyttäjään, se keittää taas…

– Mikäs siinä, mutta tehdään vaihtokaupat: Te saatte vettä ja me saadaan vähän apua, mitä? Se on niinku talon periaatteita, jokaiselta kykynsä mukaan… Monistetta tässä ollaan kokoamassa.

Tulokkaat vilkaisevat ympäriinsä. Etuhuoneessa on lehtiä, monisteita, joitakin kirjoja, julisteita, merkkejä myytävänä. Seinillä FNL-julisteita, Leniniä, Fidel Castroa ja Guevaraa.

– Mikäs paikka tämä oikein on?

Vickan näyttää kellaria: TRICONTin kirjasto ja ryhmien kokoushuone, vieressä pieni toimistosoppi. Sitten DEMOn toimisto ja työhuone, Opiskelijoiden YK-liiton ja Marraskuun liikkeen toimistot, Yhteiskuntasuunnittelun seura ja Enemmistö ry, ja viimeisenä HMLS eli ”moottorilennokkiseura” eli maolaiset. Ja pihan puolella DEMOn offsetpaino ja kuvaushuone.

Vieraat kulkevat TRICONTin pöydän ympäri ja kokoavat monistetta. Se käsittelee Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä, mustien taistelua. Vieraat ovat kiinnostuneita, kyselevät kaikkea.

– Keitä muuten olette?

– No toimittajia, HYMY-lehdestä.

Tunnelma jähmettyy hetkeksi. Ei saatana, ei sitä. Mutta jätkäthän on ihan mukavia, vaikka heillä on selvästi jo jutunaihe silmissään.

– No jos te jotain aiotte tästä kirjoittaa niin tehkää sitten kunnon haastattelut.

Joitakin päiviä myöhemmin tulee ihan virallinen haastattelupyyntö. Se synnyttää pitkän keskustelun. Lopulta suostutaan, sillä ehdolla että teksti saadaan luettavaksi ennen julkaisemista. Jotain tässä on sentään opittu porvarillisesta julkisuudesta.

Teksti luetaan ja se on ihan OK. Mutta eihän koko juttua, taittoa, kuvia ja kuvatekstejä ole huomattu pyytää tarkistettavaksi. HYMY ei petä lukijoitaan. Tarkkasilmäiset toimittajat ovat huomanneet ilmoitustaulun johon jokainen kirjoittaa mitä päähän pälkähtää.

Nyt siinä on asiakirja joka on kuin Schuller-yllytyksen käänteisversio:

YLLYTÄN KAIKKIA, NUORIA JA VANHOJA, MIEHIÄ JA NAISIA, TARTTUMAAN ASEISIIN JA MURSKAAMAAN VÄKIVALLOIN TÄMÄN SIKAMAISEN YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄN JOSSA IHMINEN EI OLE IHMINEN VAAN RIISTON VÄLIKAPPALE.

OTTAKAA VIIMEISINKIN PISARA PORVARISTON TARJOAMASTA ASEIDENKÄSITTELYTAIDOSTA JA SAATTAKAA SE PALVELEMAAN TYÖVÄENLUOKKAA KAUTTA MAAILMAN.

ELÄKÖÖN VALLANKUMOUS

ELÄKÖÖN TOVEREIDEN VERELLÄ PUNATTU TIE JOTA ME TULEMME ASTUMAAN ILOLLA JA KUNNIOITUKSELLA

Se on kuin Kiinan kulttuurivallankumouksen seinälehti: säälimätöntä luokkavihaa – Joren ja maolaisten käymää oikeaoppisen fraseologian luokkakantaista kaksintaistelua. Ja HYMY repii mahtavat otsikot:

ALKAAKO VALLANKUMOUS KIRKKOKADULTA?

John Gerassin kylvämä siemen on itänyt nopeasti, vaikka talvi on vielä kesken. Ajatus liikkeen omasta painosta on jäänyt mieleen.

Vanhan kuppilassa Ilkka ja Jyrki ovat löytäneet kaverin jolla on vanha offsetkone myytävänä. Onhan kaveri hieman epämääräisen tuntuinen, mutta kone on olemassa eikä se tunnu kalliilta. Pankista neuvotellaan vekseli, sen alle neljä nimeä – Simo Rista, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Johan von Bonsdorff – ja kone on meidän.

Kone on Katajanokalla, pienessä huoneistossa. Mutta mistä saadaan reprokamera?

Sen rakentaa Simo Rista pahvilaatikoista. Valokuvaajana hänellä on vanhoja objektiiveja, joita kiinnitetään maalarinteipillä kahteen laatikkoon. Siinä on kamera – oikeaoppinen camera obscura. Tarkennus tapahtuu pahvilaatikoita siirtämällä. Voiko tuollainen toimia?

Kukaan ei osaa offsettekniikkaa, kukaan ei osaa painaa. Mutta miksi se olisi esteenä, voihan aina opetella. Jos jotkut opiskelijat Bostonissa osaavat, niin osataan mekin.

Kameraa ja konetta kokeillaan Katajanokalla. Simpalla on apumiehenä Börje Mattson, Opiskelijoiden YK-liiton ja TRICONTin Afrikkaryhmän aktivisti. Tunnit kuluvat, paperisilppua syntyy. Aamu on jo valjennut kun koneet sylkevät ulos ensimmäiset onnistuneet liuskat: Böön ja Simpan eteen piirtyvät K. Marxin parrakkaat kasvot.

Se toimii!

TRICONT on saanut häädön Rauhankodista. Asukkaiden mielestä rauhasta ei enää aikoihin ole ollut tietoa – eikä ihme, kun siellä ravaa pari sataa ihmistä, toimintaa on aamusta myöhään yöhön, ikkunoille heitetään kiviä tai ulvotaan kuin sudet kun ovi on iltaisin kiinni.

Uusi toimisto löytyy Kirkkokadulta. Se on tarpeeksi iso myös painolle. Opiskelijoiden YK-liitto, valtionapua nauttiva luotettava järjestö tulee päävuokralaiseksi. Helmikuussa 1969 kellari on täydessä toiminnassa.

YK-porukan mukana taloon tulee taloudenhoitajaksi Matti ”Artturi” Railio, joka pian hoitaa myös TRICONTin raha-asiat, vaikka hän jo syksyllä ilmoitti etteivät ”kehitysmaat kiinnosta”, mikä rienaaja! Toiminnan piiskaa heiluttaa edelleen ja yhä voimallisemmin Vickan Hedengren. Afrikka-ryhmän pojilta hän saa sopivan lahjan, satukirjan Fiffelin ordnar allt, sankarillisin terveisin Johannekselta (Pakaslahti) ja Mikolta (Lohikoski).

Antiautoritäärinen oppositioliike joutuu nyt vaikeuksiin lain kanssa. Painokone tarvitsee juridisen henkilön vastaavaksi. TRICONT ei ole ry, eikä sitä aiotakaan rekisteröidä. Pitää keksiä jotakin muuta.

– Ei siitä tule mitään jos TRICONT rekisteröidään, eihän me kuitenkaan voida sillä nimellä painaa muitten lafkojen kamaa.

– Ajatuksenahan pitäisi olla että tässä on kanava kaikille niille liikkeille, joilla on tarve painaa omaa vastainformaatiotaan. Tästä pitää tavallaan tulla sananvapauden esitaistelija.

– Perustetaan yhdistys joka vastaa kirjapainosta ja varsinaiset tekijät tulevat omalla nimellään sen rinnalle kustantajaksi.

Lakimiesapua saadaan Reijo Lehtoselta, HMLS:n jäseneltä, joka myöhemmin esiintyy myös ns. yllytysoikeudenkäyntien syytettyjen puolustajana, kunnes hän 70-luvun puolella omistautuu, nyt Reijo Kalmakurkena, ”luokkakantaisen” opiskelijaliikkeen puheenjohtajan tehtävään.

Päätetään perustaa sananvapautta puolustava ja kirjapainotoimintaa hoitava yhdistys, jonka nimeksi tulee DEMO. Nimen saa johtaa demokratiasta tai demonstraatiosta tai pelkästään demos-sanasta, miten vain haluaa. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valitaan Jyrki Lappi-Seppälä. Aluksi jäsenistö on melkein sama kuin TRICONTin keskeinen porukka, myöhemmin DEMOn jäseneksi pääsee tekemällä työtä kirjapainossa.

Jonkun olisi kuitenkin hyvä osata painaakin. Alohan taiteilijakollektiivista löytyy Hannu Koivunen, jolla on alan kokemusta ja taustana vielä toiminta mm. Teiniteatterin kabareissa, kaikin puolin sopiva tähän kellariteatteriin. Alohan taloa puretaan, Hannu on joutumassa asunnottomaksi. Hän muuttaa Kirkkokadulle töihin ja asumaan. Demon huoneessa, ison pöydän alla on Hannun koti seuraavat neljä-viisi kuukautta.

– Lähinnä romua, toteaa hiljainen Hannu, painokoneen nähtyään. Se on lähes samaa luokkaa kuin ne 1000 paria villasukkia, jotka jostakin syystä kuuluivat kauppaan. Sukat ovat kaikki terättömiä.

Mutta painamaan ruvetaan heti. Töitä tehdään niin kiivaasti, että kun kesän jälkeen investoidaan uusiin ja kunnollisiin koneisiin siihen ei enää tarvita vekseliä tai muuta luottoa. Yhtään ei tämä porukka jää bostonilaisista jälkeen.

Ensin tehdään TRICONTin monisteiden kansilehtiä ja itse tekstiä, lennäkkejä mielenosoituksiin ja sitten kokeillaan jo lehden tekoa. Ensimmäisenä syntyy anarkistien ULTRA-lehti.

Ensimmäinen oikein vaativa painotyö on Marraskuun liikkeen Vaatteet pois ja aatteet, mielisairaiden kirjoituksia, alkuvuodesta pidetyn kilpailun satoa.

Kirjan toimituskunta Raija Alhon johdolla on mukana työssä, leikkaa, kokoaa ja sitoo. Ensimmäinen painos on epäilemättä osoitus enemmän innosta kuin taidosta. Mutta se on alusta loppuun meidän kaikkien tekemä!

Sitten seuraavat nopeassa tahdissa Mikko Valtasaaren Kiina-kirja Nouseeko aurinko idästä?, jonka kustantajana on TRICONT, ja sitten vielä FRELIMOn johtajan Eduardo Mondlanen kirja Mosambikista. Sen toimeksiantajana on Teiniliitto, siellä tullaan tekemään Taksvärkkiä FRELIMOlle.

Mondlane on murhattu pakettipommilla helmikuussa, mutta hänen leskensä Janet käy katsomassa kellaripajaa.

TRICONTin ja kolmasmaailmalaisuuden kaikki käyrät osoittavat edelleen nousua. Työryhmiin tulee uutta väkeä ja ruokahalu kasvaa. Toukokuussa ryhdytään julkaisemaan TRICONT-lehteä, luonnollisesti oman kirjapainon tuotetta. Ensimmäinen numero käsittelee Brasiliaa, seuraavissa otetaan mm. Portugalin siirtomaat ja Palestiinan kysymys käsittelyyn.

Kirjasto on päässyt vauhtiin, lahjoituksia on tullut sekä itse aktivisteilta että muualta. Nopeasti TRICONT on saavuttanut paikan monen suomalaisen sydämessä. Opettajat, toimittajat, opiskelijat, koululaiset pyytävät apua, tietoja ja neuvoja. Kansan Uutisten ulkomaantoimittaja Hilkka Ahmala muistaa testamentissaan TRICONTia valtavalla kirjalahjalla. Kun toiminta aikoinaan loppuu kirjastosta tulee Helsingin yliopiston aloittelevan kehitysmaaopetuksen instituutin Interkontin kirjaston pesämuna.

Leikeryhmä toimii Peter Lodeniuksen johdolla päivittäin, leikkaa omia, lahjaksi saatuja ja sopivasti varastettujakin lehtiä. Ja Castron linja sopii meillekin: Olemassaolevasta tiedosta ei makseta eri korvausta. Kuuba kopioi kirjoja omaan käyttöönsä, me otamme tietoja sieltä mistä ne vain on otettavissa.

Tricontilaisia on mukana Jyväskylän Kesän suunnittelussa. Tricontilta tilaa Vaasan kesä kokonaisen seminaarin kehitysavusta. Myös Kemin Punainen kesä kiinnostuu Tricontista, kun mennään uusille alueille: Nyt tulee Finncont tai Tuohikontti! Nyt ryhdytään soveltamaan Frankin riippuvuusteoriaa, metropoli-satelliittiajattelua myös Suomeen.

– Kaavahan on lähes identtinen: Ajatelkaa esimerkiksi sähköä. Sitä tuotetaan jossakin pohjoisen vesivoimalassa, kuljetetaan Etelä-Suomen teollisuusalueille ja myydään siellä pääomalle halvalla, mutta Pohjois-Suomi saa ostaa sitä takaisin omaan käyttöönsä kaksi kertaa kalliimmalla.

Atte Blom, USA-ryhmän vetäjä – joka yhteistyössä HYYn uuden kulttuurikeskuksen kanssa on tuottanut maahan Mustien panttereiden johtajat Bobby Seale ja Ray Masai Hewitt – kokoaa uuden ryhmän ja lähtee puhumaan Kemiin.

Demon asema on nopeasti vakiintunut, ystäviä ja tukijoita riittää. Yllättävän moni vastaa kun kerjätään rahoitustukea Tricontille ja Demolle: TV-teatterin päällikkö Timo Bergholm, professori Yrjö Littunen, ja varsinainen yllätysnimi Joel Toivola.

– Mikä ihmeen Toivola?

– No sehän on suurlähettiläs.

– UMn mies meidän rahoittajana? Mitä mätää tässä on?

Pari puhelinsoittoa riittää asian selvittämiseksi.

– Se on entinen Pekingin suurlähettiläs, tunnettu suurlähettiläskunnan maolaisena. Varmaan ihan vilpittömän kiinnostunut.

Materiaaliapua tulee myös yllättäviltä tahoilta, Demon tekstit ladotaan pallokoneilla, jotka tulevat KOPilta, Ylioppilaskuntien liiton entisen pääsihteerin Kari Rahialan myötävaikutuksella.

Työntekijäkaartiin ovat liittyneet Hemmo Koivula joka ryhtyy kuvaajaksi ja Jorma Kajos joka tekee mitä vain mutta osan ajasta piirtää karrikatyyreja ja kiusaa maolaisia poliittiseen väittelyyn.

Albanian johtajasta Enver Hoxhasta käydään ankaraa väittelyä, hänen linjastaan joka on niin kiinalainen että jossakin vaiheessa kiinalaiset itse huomaavat tulleensa ohitetuiksi. Albania ei luonnollisestikaan osallistu Moskovan työväenpuolueiden ns. neuvottelukokoukseen, sen sijaan Kuuba ja Fidel Castro ovat mukana. Tästä on maolaisilla omat näkemyksensä, joita he tekevät Jorelle selviksi.

Hiukan myöhemmin HMLSn kämppään johtavan oviaukon ylle ilmestyy uusi iskulause:

ENVER HOKSAA, CASTRO EI!

Maolaiset eivät tiedä, kuten tavallista, pitäisikö heidän olla tyytyväisiä vai epäillä ankaraa pilkantekoa.

Muuten kellarin erimerkkiset toverit tulevat sujuvasti toimeen keskenään, vaikka tiukkailmeisillä, vakavilla maolaisilla onkin usein vaikeuksia sulattaa TRICONTin castrolaisten tai Ultra-lehden anarkistien aivoituksia.

Yleinen luottamus säilyy vielä, asemasotavaihe ei vieläkään ole alkanut. Eri puolilla kellaria, eri myyntipisteissä on rahapurkkeja, johon odotetaan ihmisten laittavan rahaa monisteista, kirjoista yms. Vain kerran niistä kähvelletään isompi summa. Mutta kirjastosta häviää ennen pitkää enimmät arvoteokset.

Kävijöitä riittää, eri ryhmien aktivistien lisäksi tulee uteliaita, ystäviä, asiakkaitakin. Runoilija Leif Färding, joka asuu veneessä Pohjoisrannan T-laiturissa, poikkeaa usein kotimatkallaan.

Kerran kellariin tunkeutuu herrasmieshäirikkö, äänekäs suomalainen toimitusjohtaja joka on joutunut jättämään kapakkareissunsa kesken ja on siitä valmiiksi vihainen. Nyt hän haluaa selittää demolaisille Suomen sodat ja niiden merkityksen sekä kommunismin ja vallankumoustouhun yleisen kelvottomuuden.

Suostuttelusta huolimatta hän kieltäytyy lähtemästä, jolloin hänet ohjataan ulos, kieltämättä vähän kovakouraisesti. Takki lentää edellä ja mies lähtee pelastamaan lompakkoaan. Täytyy vallankumouksellisillakin olla oikeus kotirauhaan.

Hetken kuluttua poliisi tulee paikalle. Häirikkö on kansallisessa hädässään turvautunut poliisiin. Hänet on ilmoituksen mukaan ankarasti pahoinpidelty. Poliisi tutustuu tilanteeseen ja kellarikansaan ja poistuu, todettuaan että nämähän ovat kovin asiallisia.

Se on ainoa kerta jolloin poliisi – ehkä suojelupoliisia lukuun ottamatta – vierailee vallankumouspesäkkeessä. Silti on sellainen tunne, että paikkaa pidetään silmällä. Puhelin käyttäytyy oudosti, ulkomailta soitetaan paljon ja ulkomaalaisia käy runsaasti. Nämä ovat huumeaallon aikoja, pilveä poltellaan ympäri länsimaailmaa, Suomessakin. Ja kovempaa kamaa on tulossa kaiken aikaa.

Mutta DEMO pidetään suhteellisen puhtaana. Totta kai sielläkin ollaan joskus pilvessä, mutta vähäistä se kuitenkin on. Anarkistitkin, joiden toiminta ainakin osittain rahoitetaan hassiksen myynnillä, pitävät nämä hommansa loitolla.

Kerran kellariin astuu amerikkalainen sotilaskarkuri Tukholmasta, josta aine enimmäkseen tulee. Kaverilla on kukkaruukut kainaloissaan, ja ruukuissa komeasti hamppua kasvamassa. Artturi kääntää ystävällisesti mutta päättäväisesti nuorukaisen ovelta. Rajansa kaikella.

Vappuna 1969 maolaiset rikkovat USAn suurlähetystön ikkunoita. Kun vakioporukka tulee illanvietosta kantapaikastaan Savannasta, poliisit ovat vahtimassa Kirkkokadulla. Demolaisilla on pieni etumatka, mutta olosuhteista johtuen Artturi ei saa avainta sopimaan reikään ja niin on vain lähdettävä pakoon. Pihalla juostaan pukeilla olevan veneen ympäri, monta kierrosta ennen kuin lain käsi tavoittaa. Sofiankadulla ei kuitenkaan kestä monta minuuttia todeta, ettei tällä iloisella seurueella ole kertakaikkiaan voinut olla mitään tekemistä Kaivopuiston tapahtumien kanssa.

Poliisista ei kuitenkaan Kirkkokadulla erityisesti pidetä. Ajan mittaan kertyy ilmoitustaululle kunnioitettava valikoima valokuvia niistä suojelupoliiseista jotka epätoivoisesti yrittävät mielenosoituksissa näyttää siltä kuin he olisivat tavallisia kohtuullisen kiinnostuneita katselijoita.

Silti kerran otetaan oikein yhteyttä poliisiin. Demossa on kuukauden päivät asunut vankikarkuri. Hänet on tuonut Vesa Keskisarja, yksi kantaveikoista, joka anarkistien ja maolaisten kautta päätyy lopulta taistolaisten leiriin – jossakin vaiheessa myös DEMOn silkkipainon pyörittäjäksi. Mies on vailla asuntoa ja majailee mielellään kellarissa, joka muutenkin on pelastanut sekä suomalaisia että ulkomaalaisia monesta tukalasta asuntotilanteesta.

Yhtenä aamuna kellarin uumenista kuuluu hirveä hätähuuto ja vaikerrus. Mies on juuri herännyt ja pitelee toista jalkaansa.

– Katsokaa tätä jalkaa! Sehän on ihan sininen, voi perkele, se on kuolema, se on kuoliota…

Mies on kuolemanpeloissaan. Hän on edellisenä iltana vetänyt pään täyteen Anti-Iceä, kaasutinspriitä.

Artturi tarkastelee tapausta. Sitten hän rauhoittelee miestä.

– Sukka. Sehän on märkä, se on värjännyt jalan.

Elämä palaa miehen silmiin ja hän hoitaa sinä päivänä hommiaan kellarissa vähän tavallista reippaammin. Mutta kun sitten selviää että hän on varastanut vanhalta tädiltä radion ja rahaa niin mitta on täysi.

– Jos nyt olisi vienyt rikkaalta, niin sillä ei olis niin väliä. Mutta tuolla tavalla, ei käy.

Kellariraati on yksimielinen. Artturi soittaa poliisille ja ilmoittaa mistä karkurin löytää.

Viikkoa ennen Jyväskylän Kesän suurta Latinalaisen Amerikan kongressia heinäkuussa 1969 Demossa on vilskettä. Ohjelmajohtaja Olli Alho on tilannut TRICONTilta perusaineiston ja Jyrki Lappi-Seppälä on sen koonnut, suureksi osaksi kuubalaisen tilastoaineiston pohjalta. (Vielä toista kymmentä vuotta myöhemmin siihen vedotaan, sitä käytetään. Myös TRICONTin muusta aineistosta todetaan vielä 80-luvulla että se on joko ainoa teksti tai sitten parasta mitä suomeksi on olemassa eräistä maista ja ilmiöistä.)

Nyt taistellaan aikaa vastaan. Koko vakioporukka on mukana, vahvistuksena ainakin Jyrki ja S. Vuorokaudet ympäriinsä revitään. Vickan latoo kunnes nukahtaa koneen ääreen. Hannu ja Jyrki vievät hänet kävelylle. T-laiturin raikkaassa merituulessa voimat palaavat taas, työ voi jatkua.

Kellarin uumenissa sivuja kuvataan ja kehitetään. S. paikkaa filmejä, siveltimellä täytetään valkoiset täplät jotka osoittavat pölyhiukkasen paikan. Ja niitä on runsaasti, kellari ei ole mikään ilmatiivis laboratorio. Hannu painaa ja sivuja syntyy. Sunnuntaiaamuna S. ja Reijo Nikkilä ovat lähdössä aamukoneella Jyväskylään selostamaan kongressia radiolle.

Kellarissa kamppaillaan. Nyt on kyse Tricontin ja Demon maineesta – olemmeko vakavasti otettava vaihtoehtoisen tiedon tuottaja, sananvapauden esitaistelijoita? Latinalaisen Amerikan kongressissa on luvassa poliittista dynamiittia, anti-imperialistinen juhla porvareiden kustannuksella ja heidän tiedotusvälineittensä  myötävaikutuksella. Me emme saa pettää.

Silmät vuotavat verta kun sunnuntaiaamu valkenee. Viimeiset sivut on kuvattu, nyt kerätään sivuja ja nidotaan. Aamuauringossa katselemme valmista tulosta: Latinalainen Amerikka – kolmasosa kolmatta maailmaa ja takakannessa DEMO/TRICONT.

Reijo ja S. ottavat lämpimäiset mukaansa Jyväskylään ja lisää tulee illalla.

Jossakin vaiheessa Ilta-Sanomat huomaa että 50-luvun radikaalirabulisti Jörn Donner pitää toimistoaan yhtä kerrosta ylempänä kuin Demon kellari. Häneltä kysytään mielipidettä, ilmeisesti vanhana radikaalina?

Donner on vilpittömän(?) hämmästynyt. Iltikselle hän sanoo ettei pysty käsittämään tuota kellarikansaa joka siellä tekee työtä yötä päivää, ilman palkkaa.

– Käsittämätöntä.

Vuosina 69-70 DEMO painaa käytännöllisesti katsoen kaikki radikaaliliikkeen aineistot. Vakituisesti ilmestyviä lehtiä on mm. TRICONT, maolaisten Punakaarti, anarkistien Ultra, ASSn Soihtu, sitten talvesta lähtien uusien FNL-ryhmien ahkerasti ilmestyvä Vietnam Voittaa. Kolme kertaa yrittää koko vasemmiston yhteiseksi teoreettiseksi keskustelulehdeksi perustettu Marxilainen aikakauskirja päästä liikkeelle, ennen kuin se tukehtuu järjestösodan puristuksessa. Pieniä kirjoja ja vihkosia tehdään tukuttain, uusilla koneilla on tiivistä käyttöä. Toiminta on suorastaan menestyksellistä.

Pari kertaa on painokanne lähellä. Kotkassa paikallinen Suopo – joka pitkään on tehnyt voitavansa Kotkan nuorten yhteiskunnallisen seuran KONYSin toiminnan häiritsemiseksi, keksii että KONYSin toimiston ikkunassa oleva juliste on lainvastainen: Siinä käsi rypistää Yhdysvaltain lippua – jälleen ”rikos lippua kohtaan”! Syyte kohdistetaan tietysti painoon.

Mutta jutusta ei tule muuta kuin kuulusteluja. Sama on tulos kun anarkistien Ultraa halutaan syyttää huumeiden mainostamisesta, mitä se epäilemättä jossakin mielessä tekee, sen lisäksi että lehdessä esimerkiksi kerrotaan miten kärpässienilientä voi valmistaa sopivan nautittavaksi.

DEMO tiedetään. Ulkomailla ja Suomessa. Kolmannen maailman matkalaiset ja valkoiset katutason turistit löytävät tiensä Kirkkokadulle, saavat ystäviä, neuvoja, yösijankin jos niin tarvitaan. Esiintyjät, puhujat ohjataan Vanhan kulttuurikeskukseen, joka yleensä järjestää heille esiintymismahdollisuuden lähes ilman varoitusaikaa. Suomessa mitä erilaisimmat yhteisöt ja yksilöt ottavat yhteyttä – kun Helsinkiin kokoontuu kansainvälinen partiolaiskongressi niin siellä syntyy radikaalioppositio, joka nopeasti painattaa vastarinta-aineistonsa Kirkkokadulla.

Ruuhkia ei voi välttää, aikatauluja on vaikea pitää kun suurin osa työvoimasta on vapaaehtoista, vaikkakin melkein ympärivuorokautista. Aina ei ole mahdollista päättää töiden tärkeysjärjestyksestä täysin sovussa. Paine kasvaa kun uudet FNL-ryhmät pääsevät vauhtiin. Ryhmäläiset ovat uuden sukupolven maolaisia, huippuaktiivisia. He kouluttavat pian itselleen omat painajat, samoin HMLS.

Kellarin enimmäkseen tricontilaiselle vakioporukalle on ajan mittaan jo kehittynyt tiettyä ammattitaitoa, sekä painon että toimiston puolella. Kulttuurivallankumouksen hengessä heille ruvetaan vihjailemaan ”asiantuntijoista” – Maohan on sitä mieltä että on tärkeämpää olla punainen kuin asiantuntija.

Vuoden 1970 aikana tilanteet muuttuvat. Poliittinen kaivautuminen on alkamassa, ASS siirtää painotyönsä linjakkaammille painoille. Monet TRICONTilaiset siirtyvät ASSn mukana toisille linjoille, jäljelle jäävistä monet joutuvat työelämään. Jyrki Lappi-Seppälä, Reijo Nikkilä ja S. joutuvat autokolariin matkallaan Turkuun, perustamaan Suomi-Kuuba -Seuran ensimmäistä paikallisosastoa. He ovat poissa koko kevään.

Vickan saa pestin Hertta Kuusiselta, joka yhtenä päivänä varovasti koputtaa ovelle Kirkkokadulla, tyylinsä mukaan elegantisti valkopitsiseen kesähattuun ja samoin valkopitsisiin kesähansikkaisiin pukeutuneena. Hän tulee pihan kautta, pimeitä ja likaisia painopuolen käytäviä ja löytää sieltä Vickanin:

– Tulisitko sihteerikseni Demokraattisten naisten kansainväliseen liittoon?

Syksyllä maolaiset kaappaavat DEMOn, siististi ja yksinkertaisesti. Sääntöjen mukaan äänikelpoinen jäsen on se joka on ahkerasti ollut painohommissa mukana. Maolaiset ja joku vielä mukana oleva taistolainen yhdistävät vuosikokouksessa voimansa ja ottavat itselleen määräysvallan.

Niin päättyy eräs luku sananvapaustaistelussa – yhteisvoimin käyty kamppailu porvarillisen julkisuuden hegemoniaa vastaan: Ajatus että kaikensorttiset radikaaliyhteisöt voisivat käyttää samoja kanavia erilaisten ajatustensa ja näkemystensä julkistamiseksi menee – väliaikaiseen? – hautaan 60-luvun mukana ja tyylilleen uskollisena: Omien perustasovaltaisten sääntöjensä mukaan äänestäen ja demokraattiseen tulokseen tyytyen.

Syrjäytettyjen innostus luonnollisesti lopahtaa. Pian he jättävät Kirkkokadun, joka jää kokonaan maolaisille. TRICONTin ryhmät alkavat hajaantua, Afrikka-ryhmä marssiin Bulevardille ja jatkaa elämäänsä Rauhanpuolustajien piirissä, Palestiina-toimintaa yritetään vielä pitää yllä, jopa maolaisten seurassa. Viimeisenä jatkaa vielä lehti, jonka virkeä elämä päättyy vasta kesällä 1973.”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 23.8.2017)

 

 

30. Johan von Bonsdorffin kirja 1986

Vuonna 1968 ja jokaisena vuonna sen jälkeen mielenosoituksissa ja radikaaleissa tapahtumissa kulki aina Seppi, välillä kävelykepillä, välillä ilman. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli oikeakin nimi, Johan, ja hän työskenteli ainakin Yleisradiossa ja Hufvudstadsbladetissa. Kun 1960-luku oli peruuttamattomasti ohi, hän kirjoitti kirjan ”Kun Vanha vallattiin, Tammi 1986”. Kirja on niin hyvä, että jopa Matti Puolakka kerran innostui sitä kehumaan.

Seppi oli meidän silloisilla mittareilla mitattuna kolmasmaailmalainen, castrolainen, Kuuban kannattaja. Muista castrolaisista poiketen hän jäi mieleen aktivistina, joka ei ykskaks siirtynytkään Bulevardille ajamaan Maailman rauhanneuvoston Neuvostoliitto-myönteistä agendaa.

Meitä maolaisia kirja käsittelee jonkin verran kohdissa, jotka olen seuraavaan poiminut. Kuvaavaa on, että maolaisnimiä esiintyy vain kolme. Se ei ole vääristelyä vaan totta: olimme aina tavattoman keskusjohtoinen ryhmä.

”…Yleiskeskustelu kulkee jo lähes tekohengityksellä. Ottaen huomioon että valtausta ei ole edeltänyt laaja ideologinen valmistelu on suorastaan ihmeellistä ettei puhuttava ole alkanut ehtyä jo aikaisemmin. Nyt on päätösten aika. Ponsitehtaat ovat käynnissä, puheenjohtajien takana näyttämöllä Lars D Eriksson ja maolaisten henkinen johtaja Matti Puolakka työskentelevät uutterasti. Lala sanelee ja Puolakka hakkaa kirjoituskonetta: Lyhyitä lauseita ylioppilaskunnasta, yliopistosta, tieteestä ja yhteiskunnasta väsätään kokouksen harkittavaksi…” (Vanhalla ylioppilastalolla 1968).

”…Kohta alkaa kuulua. Jalkoja tömistellään, vihellyskonsertti vihloo korvia. Nousemme seisomaan, jotkut penkkien päälle. Edessä joku heittää hajupommin.

Vihreiden barettien ystävät alkavat menettää hermonsa. Harvat näkevät mitään, kukaan ei kuule. Filmi keskeytetään, valot syttyvät ja omistajan kutsumat poliisit tarkastavat rauhallista elokuvayleisöä. Kuka nyt tässä vaiheessa paljastaisi itseään. Pitää pysyä hiljaa kuin kala vedessä kuten Maon sissi. Tarkoituksena on sabotoida esitystä perusteellisesti ja pitkään.

Pimeäksi taas ja ”vietkongien” metsästys jatkuu. Sama konsertti. Sitten edessä voimakas räjähdys. Nyt ovat poliisit silmänräpäyksessä paikalla. Pomminheittäjä otetaan kiinni. Hän on – kuinkas muuten – anarkisti: Ultra-lehden sielu Tipi Larmela. Poliisi korjaa talteen myös maolaisten henkisen johtajan Matti Puolakan, joka ei malta olla huutamatta. Hän rimpuilee ansiokkaasti vastaan poliisien kantaessa häntä ulos kuin karhua peijaisiin…

…Keväällä saamme tuomiot. Larmela saa kahdeksan kuukautta kuritushuonetta, muodollisesti laittomasta räjähdysnallin hallussapidosta. Puolakka saa virkavallan estämisestä kuusi kuukautta vankeutta, me muut sakkoja…” (Elokuvateatteri Alohassa 1968).

”…Kannunvalajien lehti Tutkain aloittaa vuoden 1969 alusta uudestisyntyneenä ja siitä tulee uuden korkeakoulupolitiikan ja ideologisen keskustelun keskeinen foorumi. Toimituskunta on tiukoissa käsissä, johtavina hahmoina Kari Toikka ja Pekka Aarnio, mutta katto on korkealla ja seinät leveällä: Ensimmäisessä numerossa maolaisten johtaja Matti Puolakka puolustaa ”oikeaoppista marxismia” ja kirjoittajien piiriin mahtuu myös keskustalaisia kuten Tapio Rajavuori…”

”…Muualla länsimaailmassa erilaiset kiinanmieliset ryhmät, maolaiset, jakavat vuoden 1968 perinnön trotskilaisten kanssa. Suomeenkin syntyy maolaisryhmä, jonka kannatus on tietyssä vaiheessa huomionarvoinen. Silti Suomessa vasemmiston opiskelijaliike etenee Moskovan tietä. Trotskilaisten ajattelijoiden ja lehtien suosio on suuri, trotskilaisia on perin vähän. Anarkistejakin on kourallinen, jotka heiluttavat mustia lippuja, polttavat pilveä ja pilailevat kaiken ja kaikkien kustannuksella. Karsinointi on alkanut, pienryhmät muuttuvat yhä pienemmiksi eikä yritys pitää yllä keskusteluyhteyttä ja synnyttää vapaan teoreettisen keskustelun perinnettä – Marxilaisen aikakauskirjan muodossa – ole elinvoimainen.

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

NIXON JA KOSYGIN

GANGSTEREITA KUMPIKIN

Ylhäällä Tuomiokirkon portailla vappumarssin toimitsijat höristävät korviaan. Mikä on se meteli joka tulee tuolta Senaatintorin laidalta?

Yhteen nurkkaan on kerääntynyt äänekäs joukko jolla on julisteita ja isokokoisia kuvia. Kuvista erottuvat puhemies Mao Zedongin lempeät piirteet sekä Stalinin suomalaisille tutut aurinkoiset isän kasvot.

Iskulauseet vaihtuvat, nyt sieltä tulee varsin suorasukaisia hyökkäyksiä kansanrintamahallituksen vakauttamispolitiikkaa vastaan, työväenpuolueiden petturuutta vastaan.

Se riittää. Olavi Poikolainen, SKPn kansainvälisten asiain sihteeri, lähtee selvittämään asiaa. Pian maolaisten osasto saa kuulla kunniansa: Ellei tämä melu lopu ja kuvat häviä niin toimenpiteitä seuraa.

Eihän heitä kovin monta ole, mutta oikeasta kulmasta kuvattuna vaikutus on häkellyttävä. Maailmalle, kansainväliseen jakeluun, lähtee kuvia suuresta maolaisten osastosta, ihmeestä moskovanmielisten suomalaisten kommunistien vappumielenosoituksessa vuonna 1969.

Onko Suomeen syntymässä vasemmisto-oppositio, kun nyt kommunistit ovat mukana hallituksessa, jonka politiikka kohtelee sekä työläisiä että pienviljelijöitä ja pikkukauppiaita armottomasti?

Vai onko tämä pelkästään jälkimaininkeja vuodesta 1968, Vanhan valtauksesta ja Tshekkoslovakia-mielenosoituksista?

Vappuna 1969 on epäilemättä etsinnän aika monelle nuorelle radikaalille.

Jo Hakaniemen torilla S. tapaa Timo Lahdenmäen, joka on aikoinaan ollut Sadankomitean taloudenhoitaja ja on sitten maolaisten kautta päätynyt SKPn jäseneksi. Pari viikkoa aikaisemmin Timo on rientänyt Kirkkokadun kellariin näyttämään uutta jäsenkirjaansa:

– Nyt pääsen seuraamaan edustajakokousta!

Se on SKPn 15. edustajakokous, se josta osa edustajista marssii ulos ja joka lopullisesti vahvistaa kahtiajaetun todellisuuden. Timo marssii vähemmistön mukana Koittoon.

Nyt S. kysyy tuleeko hän marssimaan Kiilan tai ASSn ruoduissa.

– En kummassakaan, minä marssin täällä kärjessä. Entisten Punakaartilaisten perässä. Haluan tuntea miltä sen pitää oikeesti tuntua.

Maolaisuus Suomessa?

Siitä ei tulisi kovin laajaa lukua maan poliittisessa historiassa. Mutta 60-luvun lopussa ja varsinkin 70-luvun alkupuolella maolaiset ovat kuitenkin sen verran mielenkiintoisia että S. saa oikein oman kotiryssän, joka pyrkii hänen kauttaan pääsemään selville näitten kiinanmielisten aivoituksista. S. lounastaa ihan mielellään lähetystösihteeri Albert Akulovin – vanha tuttu 60-luvun alun ylioppilaspolitiikan ajoilta – kanssa ja kuuntelee tämän juttuja siitä millaista oli työskennellä ulkoministeriössä Stalinin aikana, kun generalissimus mieluummin oli hereillä silloin kun muut ihmiset yleensä olivat nukkumassa, kun virkamiehet tekivät päivävuoron ja sitten Stalinin yövuoron ja metrojunat odottivat virkamiehiä asemalla kunnes ”työ-yö” oli päättynyt.

Mutta Akulov ei paljoakaan keskusteluista kostu. Ensinnäkin S. ei sellaiseen lähde mukaan ja toiseksi – ei maolaisten sisäisistä asioista juuri paljoakaan tiedetä vaikka he majailevatkin samassa Kirkkokadun kellarissa. Maolaiset keskittyvät kouluttamaan kaadereitaan tulevaisuuden suuria tehtäviä varten. Heillä on vain vähän aikaa ja kiinnostusta muita toimintoja varten – lukuunottamatta Vietnam-liikettä, jonka he vuoden 1969 syksyllä hetkeksi valtaavat lähes kokonaan itselleen.

Maolaisuus on 60-luvulla yhtä kuin Helsingin Marxilais-Leniniläinen Seura. Se perustetaan 1968 mutta jo edellisenä vuonna on pieni piiri – mm. Tauno-Olavi Huotari, Peter Nilsson, Matti Puolakka – Kiinasta kiinnostuneita vasemmistolaisia alkanut kokoontua ja painattanut jopa ensimmäisen suomenkielisen julkaisun.

Kulttuurivallankumous kasvattaa kiinnostusta mutta tärkeiksi muodostuvat myös sisäpoliittiset kokemukset opiskelijaradikalismista ja kansanrintamasta. Marxilaisuuden elvyttäminen ja oppositio hallituspolitiikkaa vastaan ovat yhä useamman nuoren mielessä. Kummallekaan ei katsota SKP:n tarjoavan juuri mahdollisuuksia.

Kun HMLS perustetaan siitä tulee ensimmäinen oppositioryhmä eduskuntapuolueista vasemmalle. Alkuaikoina maolaisuutta ei kovin selkeästi korosteta ja jäseninä ovat monet nuoret ASS-laiset jotka myöhemmin näkyvät taistolaisessa nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä: Reijo Lehtonen (Kalmakurki), Timo Linsiö, Ilpo Halonen, Timo Ravela, Heikki Hirvensalo, Jaakko Laakso. Pian Kiinan linja kuitenkin tulee selvästi esille, satojen kukkien sijaan nousee yksi ainoa oikea ja monet jäsenet jättäytyvät pois.

Vielä 1969 maolaisten vaikutus ASSssä on huomattava. Kenties kolmasosa jäsenistöstä on enemmän tai vähemmän Kiinan linjoilla, maolaisia valitaan Sosialistisen opiskelijaliiton liittokokousedustajiksi mutta ASSn johdosta heitä pidetään syrjässä.

Myös työpaikoilla on jonkin verran kannatusta. SKPn edustajakokouksen aikana liikkuu ilmeisen todenperäinen huhu että Tampereen piirin valtuuskuntaan olisi päässyt livahtamaan maolainen pääluottamusmies, jollaisia kerrotaan olevan useampia Tampereen työpaikoilla.

Loppujen lopuksi maolaisuus on silti Suomessa kovasti helsinkiläisen opiskelijanuorison ilmiö. Mutta opiskelijaliikkeen spontaanisuus ja laaja teoreettinen pohdinta ei istu maolaisliikkeessä. Se keskittyy henkisen johtajansa Matti Puolakan johdolla opiskelemaan niitä arvokkaita oppi-isiä, joiden synkät kuvat koristavat Punakaarti-lehden kantta ja jotka sisältyvät ilkeämielisten castrolaisten muotoilemaan tunnukseen:

MARX – ENGELS – LENIN – STALIN – MAO ZEDONG – PUOLAKKA!

Puolakka on karismaattinen opettaja jonka oppitunnit ovat suositut. Vain harvoin hän unohtaa opettajan asemansa ja saattaa osallistua Kirkkokadun kellarilaisten juominkeihin, silloin tosin hyvin tehokkaasti. Myös tälle on hänellä teoreettinen selitys:

– Proletaarinen kaksinaismoraali. Se tarkoittaa sitä että minä voin sallia tämän itselleni mutta opetuslasten ei tule sitä nähdä.

Maolaiset ovat ahkeria ja tunnollisia opiskelijoita ja materiaalinsa levittäjiä. Mutta niinpä Punakaarti-lehteä onkin mukava myydä esimerkiksi vappumielenosoituksissa vanhoille veteraaneille, joille lehden nimi tuo mieleen vallan toisenlaisia asioita.

Mutta vaikka liike kasvaa jonkin verran 70-luvulla se jää ilmeisesti kauas maolaispuolueen perustamisesta. Kenties ulkomaiset esimerkit varoittavat, olisihan varsin noloa jos vaaleissa vallankumouksen kärkijoukko saisi vain joitakin satoja ääniä.

Kiinan suurlähetystö sensijaan elää pitkään toivossa ja antaa kaikinpuoleisen tukensa maolaisille, jotka valtaavat Suomi-Kiina -seuran SKPltä 70-luvun alussa. Myöhemmin HMLS saa seuraa muilla paikkakunnilla – eräissä suuremmissa kaupungeissa perustetaan ryhmiä ja lisäksi eräänä päivänä olemassaolonsa julkistaa – Hankasalmen Marxilais-Leniniläiset Työläisnuoret, jotka kuitenkin ennen pitkää löytävät poliittisen kotinsa taistolaisliikkeestä.

SKPtä ja Neuvostoliiton suurlähetystöä ilmeisesti kuitenkin silloin tällöin huolestuttaa maolaisten sinnikäs toiminta, varsinkin silloin kun he tehokkaasti järjestävät lähes parin sadan tuhannen lentolehtisen jaon samanaikaisesti useammilla paikkakunnilla, aamuisin tehtaiden porteilla.

Muuten heidän osakseen jää Don Quijoten rooli – ilman Rosinantea.

Suvaitsevuuden aika alkaa olla ohi radikaaliliikkeessä. Tshekkoslovakian miehitys on herättänyt monia, jotka ovat uskoneet Hyvän voittavan maailmassa pelkästään omalla voimallaan. Nyt haetaan laajempaa maailmanselittäjää, pohjaa olemassaolevan yhteiskunnan perusteelliselle mullistukselle. Enää ei olla kaikkien ihmisten yhteisen ihmisyyden asialla – nyt on vanha järjestys kaadettava, sorrettujen luokkien ja kansojen noustava yöstään.

Muualla länsimaailmassa tämä johtaa maolaisliikkeen voimakkaaseen kasvuun: Länsi-Saksan SDSn rippeistä perustetaan maolainen KPD-puolue, joka ottaa itselleen vanhan kommunistipuolueen nimen. USAn SDS hajoaa kolmasmaailmalaisten Weathermen-liikkeeseen ja Progressive Labour -puolueeseen, joka on maolaisuuden sävyttämä. Ruotsissa Vänsterns ungdomsförbund ja Norjassa Sosialistisk folkepartin nuorisojärjestö menevät samaa tietä. Ranskassa trotskilaiset ja maolaiset jakavat vuoden 1968 perinnön.

Suomessa siirrytään SKPn vähemmistöön. Syyttä eivät monet näe taistolaisissa Suomen maolaisia, vaikkakin etiketit ja mausteet tulevat itänaapurista.

…Opiskelijaradikalismin etsinnän vaiheessa se (taistolaisuus) näytti olevan ainoa voima joka asettaa yhteiskunnallisen kehityksen kyseenalaiseksi, joka pohtii ja argumentoi. Vähemmistöläiset aktivistit jaksoivat käydä sanasotaa uupumattomien maolaisten kanssa kun vasemmiston muut ryhmät eivät ottaneet niitä vakavasti…”

Johan von Bonsdorff: Kun vanha vallattiin. Tammi 1986.

(Raimo Laakia 26.7.2017)

 

 

 

29. Roskapostihyökkäys tälle sivustolle

Kun kirjoitin dokumenttia 28, huomasin että sivustolle oli tullut edellisen avaamisen jälkeen 588 kommenttia. Jotain englanninkielistä lääkärisanakirjaa, samasta osoitteesta noin liuskan pituista tekstinpätkää uudelleen ja uudelleen.

Sivusto kuitenkin toimi, roskan määrä ei riittänyt lamauttamiseen. Muutamana päivänä poistin niitä vielä lisää. Yhteensä roskaa tuli noin 2050 kappaletta  kunnes poistin kommentointimahdollisuuden.

Ei ole epäilystäkään, mistä posti tuli.

Maolaisen matkan muistelemisessa ja arvioinnissa on ristiriitoja. Mielestäni on arvokasta setviä näkemyksiä ja keskustella. Siten hyökkäys on vahva kannustus sivuston ylläpitoon.

Olen julkaissut ristiriitaisia tekstejä, kuten dokumentit 2, 5, 19 ja 20, vaikka ne sisältävätkin minuun kohdistuvaa vihapuhetta. Olen ymmärtäväinen sille, että Matti Puolakan kirjoituksia, luonnoksia ja muuta materiaalia on koottu luvanvaraiseksi kokoelmaksi Kansallisarkistoon Paasikiven kokoelman viereen (dokumentti 21). Toivon nykypuolakkalaisten kirjoittavan myös tälle muisteja-sivustolle, esimerkiksi Laukaan kommuunista, Rääkkylän Elva Oy:stä, puuttuvasta ensimmäisestä vastineesta syksyllä 1993 (katso dokumentti 18) tai uusimmista puolakkalaisista nettikeksinnöistä ”suuri väittelysanakirja”, ”humanpath.fi” ja ”debating encyclopedia”, joissa peräänkuulutetaan korkeatasoista nettikäyttäytymistä.

Historiankirjoituksen ja journalismin ideana on etsiä totuutta. Sitä varten monen tahon ja kaikkien halukkaiden on saatava toimittaa tekstejään julki. Ei riitä, että vain yksi taho kirjoittaa.

Ikään kuin tämä ei kelpaisikaan. Joku taho haluaa estää muiden muistoja jopa roskapostihyökkäyksellä.

On kuin 24 vuoden takainen tilanne olisi päivitetty nettiaikaan. Tuolloin muutama ihminen tunkeutui Vihreän Langan toimitukseen vastustamaan artikkelin julkaisua ja paikalle tarvittiin poliisia (dokumentit 9-20).

Silloinen päätoimittaja Timo Harakka kiteytti asian kysymällä (dokumentti 16): ”Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua?”

Tänään vuonna 2017 vastauksen toivoisi olevan jo selvä. Historiankirjoitus ja journalismi elävät vapaudesta julkaista. Aina on olemassa vastineoikeus.

Kuka roskapostihyökkäyksen takana onkaan, pyydän lopettamaan.

Raimo Laakia 12.6.2017

 

28. Veikko Tarvaisen kirja ”60-luvun kapina” 1993

Yksitoistavuotiaana lintuharrastuksen aloittelijana kävelin kylän yhteislaitumen poikki Anerionjoen rantaan ja olin innoissani tunnistaessani vesijättöpensaikon kohdalla metsäviklon. Samana vuonna 1962 nuoria amerikkalaisia kokoontui Port Huronissa ja kirjasi ”me tämän sukupolven ihmiset, jotka olemme saaneet elää vähintäänkin vaatimattoman hyvinvoinnin keskellä, voimme pahoin, kun katselemme sitä maailmaa, jota olemme perimässä…”

Lemmulan metsänreuna ja Port Huron. Kaukana kaksi maailmaa.

Pieninä palasina, sanomalehtien, radion, Lemmulaankin tulleen uuden laitteen television välityksellä, toinen maailma kertoi olemassaolostaan. Ensin tuskin ajatuksiksi tunnistettavia häivähdyksiä lasten kesken Salon yhteislyseon pihalla, parin vuoden päästä Helsingin Tehtaanpuiston yhteiskoulun käytävillä. Vielä muutama vuosi. Suurin merkitys oli Teinilehdellä ja joskus silmäillyllä Ylioppilaslehdellä.

Kuudessa vuodessa puolen maapallon yli Huronin ajatukset lensivät päähäni. 1968 olin innoissani sanomaan maailmalle ei ja muuttamaan sen toiseksi, paljon paljon paremmaksi. Halusin elää niin, ettei tarvitsisi tuntea huonoa omatuntoa ihmiskunnan jäsenenä olemisesta.

En ollut ainoa. Muuan vuotta nuorempi poika, vähän eri lähtökohdista hieman erilaisin lopputulemin: ”Nykypäivänä on vaikea selittää, millainen 60-luku oli. Koko minun sukupolveni oli vasemmalla. Oli vain muutamia, jotka eivät olleet vasemmalla. Se tuuli, joka alkoi Yhdysvaltain kampuksilta 1968 ja puhalsi yli koko läntisen maailman, oli uskomattoman voimakas”, muisteli Björn Wahlroos Hufvudstadsbladetissa huhtikuussa 2016. Wahlroos oli mukana Helsingissä punaisten lauantaiden mielenosoitustapahtumissa kesällä 1968 ja sittemmin jonkin aikaa tiedonantajalaisissa opintoryhmissä. Myöhemmin hänestä tuli äänekäs miljonääri, joka toimi keskeisten suomalaisten konsernien Sammon, Nordean ja UPM:n hallitusten puheenjohtajana.

Huronin tuuli tarttui takkiini eikä koskaan irrottanut otettaan – vieläkään. Vahvoja henkilökohtaisia lähtökohtia olivat isoisäni torppari Hjalmar Lagrenin murha 15.5.1918 Suomenlinnassa, setäni Lemmes Lagrenin näännyttäminen kuoliaaksi samassa paikassa 27.9.1918, isäni Into Laakian toiminta sosialidemokraattisena paikallispoliitikkona Suomusjärvellä ja – niin muistan – levollinen lapsuus köyhän muttei kurjan pienviljelijäperheen nuorimmaisena. Pieni syrjäinen Lemmulan kylä joenvarren kahta puolta näyttäytyi lapselle hyvänä paikkana, jossa oli rauhaa, vapautta ja vastuuta. Ja jos ei ollutkaan, seikka ei ensimmäisenä hyppinyt lapsen silmille ja mieleen.

Veikko Tarvainen kirjoittaa Huronin manifestista kirjansa sivuilla 24 ja 73.

Suomen maolaisuudesta kirja toteaa vain: ”Kun muualla maailmassa vasemmistoradikaalit alkoivat viimeistään 60-luvun lopulla rakentaa omia organisaatioitaan, maolaisia, trotskilaisia tai omaperäisempiä pienpuolueitaan, niin Suomessa radikaalit marssivat perinteisiin tyäväenpuolueisiin. Trotskilaiset ovat Helsingissä mahtuneet samaan taksiin, maolaisia oli vähän enemmän.”

Laajemmin kirja kuvaa Suomen taistolaisuutta ja radikaaleja liikkeitä Euroopassa eritoten Ranskassa.

Sivulla 62 Tarvainen erittelee Ranskan 60-luvun maolaisia ortodokseihin ja spontanisteihin. En muista, että meillä olisi 1970-luvullakaan ollut lehtivaihtoa lukuun ottamatta yhteyksiä Ranskan järjestöihin.

Peking Review -viikkolehdestä luimme järjestöjen tervehdyksiä Kiinan puolueelle. Muistan joskus tuollaisessa yhteydessä – silloin oli jo 1970-luku – puhutun, että Ranskan ”kulttuurimaolaiset”, ilmeisesti juuri tuo Union des Jeunes Communistes Marxistes-Leninistes, JCML, oli meistä vähän oudon tuntuinen joukko.

Tarvaisen kirja on arvokas katsaus ihmeelliseen vuosikymmeneen, josta ”kaikki alkoi”, tämänkin sivuston otsikkotarina.

Veikko Tarvainen: 60-luvun kapina. LIKE Helsinki 1993.

Lue myös: Unto Hämäläinen ”Sosialistinen Suomi” HS Kuukausiliite 5/2016.

Hämäläinen kirjoittaa 1960-luvusta: ”Äkkiä sosialismi palasi suosioon. Suomi oli täynnä sosialistisia opintopiirejä, seminaareja, laulu- ja soitinyhtyeitä. Oli kymmeniätuhansia aktivisteja, jotka vaivojaan säästelemättä ryhtyivät levittämään punaista aatetta…”

Raimo Laakia 28.5.2017

 

 

 

27. Keitä olimme 1973-1975?

Paula Kauppinen lähetti sähköpostin ”…minä ajauduin maolaisiin ystävieni mukana. Olin ihan työssäkäyvä nuori. Muut tuntuivat olevan vähintäänkin ylioppilaita tai opiskelijoita. En oikein tuntenut koskaan oloani kotoisaksi maolaisten porukoissa. Minua olisi enemmän kiinnostanut luontoasiat. Olinhan jäsenenä jossain vaiheessa luontoliitossakin. Enkä saanut kummoistakaan kipinää koko touhuun. Vieläkin joskus harmittaa, kun olis voinut olla mukana enemmän luontoon liittyvissä jutuissa. Asuin silloin Tampereella, jossa oli oma maolaisporukka. Osallistuin kyllä maolaisten seminaareihin ja Kiinaseurassa Tampereella joskus päivystinkin. Ihailin lähinnä vanhaa kiinalaista taidetta ja laadukkaita käsitöitä.”

Noihin aikoihin 1970-luvun alkuvuosina Suomi-Kiina Seuran ydinryhmä istui joskus iltoja ja öitä Ywe Jalanderin huoneistossa Helsingin Tehtaankadulla. Mukana olivat ainakin Kaarina Andersson, Esko Pietarinen, Terttu Kivi ja Veikko Kiiveri. Veikko oli osaava rakennustyömies, joka teki kerrostalojen lattiaremontteja. Muistan kun hän valitteli – keskiyön jälkeen Edith Piafin soidessa ja kaikkien ollessa aika viinissä – että on vaikea pysyä maolaisten mukana, kun hänen pitää nousta aamuisin töihin. Maolaiset juovat kaljaa ja puhuvat pitkän illan ja nukkuvat aamun.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Lassi Salvi kiteytti mielestäni hyvin ”me olimme opintonsa keskeyttäneiden nuorten liike”.

Monet olivat ylioppilaita, mutta siihen se sitten useimman kohdalla jäikin. Hengen palo maailman muuttamiseen oli niin suuri, että yliopisto-opinnot keskeytyivät, niihin ei ollut aikaa eikä energiaa paljon tekemisen rinnalla. Yhteiskunnallisen tekemisen, maolaisuuden, koimme ”työksi”. Opinnot olivat ”harrastus”, joka sitten vain jäi. Yliopistolla oli myös kielteinen tai ainakin vähätelty porvarillisuuden leima.

Tauno-Olavi Huotari taisi olla ainoa vanhan koulukunnan tohtori. Maistereita oli kourallinen, lääkäreitä pari, insinöörejä vähän useampi.

Toki työläisnuoria oli, mutta perinteinen työväenluokkainen joukko emme olleet.

Raimo Laakia 11.5.2017

 

26. Sakari Haikala, Kouvolan veturimies 1970-luvun alussa

……….

(Kirjoituksen pitkässä lainauksessa käytetään sanaa ryssä. Sitä on vaikea kirjoittaa. Koska kyse on historiasta ja sotaveteraanin alkuperäisestä kertomuksesta, en tohdi sanaa muuttaakaan.

Maolaisessa liikkeessä ei ollut tapana ryssitellä. Käytimme venäläisten omia termejä. Puhuimme neuvostoliittolaisista ja neuvostokansalaisista. Ylipäätään nimitykset, termit ja määritelmät olivat meille korostetun tärkeitä, tosikkomaisuuteen asti.

Niin Neuvostoliitossa kuin Suomessakin meitä leimattiin ahkerasti neuvostovastaisiksi. Omasta mielestämme olimme Neuvostoliiton imperialismin vastaisia ja arvostelimme Neuvostoliiton kommunistisen puolueen näkemyksiä, mutta missään nimessä emme olleet neuvostovastaisia.

Myöhemmin olen pähkäillyt, että maolaisina vuosina minulle syntyi harha ottaa sanat liian tosissaan.)

……….

Vuosikymmenten päästä palaset voivat loksahtaa paikoilleen, kun ilmaantuu uutta tietoa.

Jonkun palaverin jälkeen ravintolan vessassa Helsingissä. Vuosi on 1976 tai 1977. Viereisen pisuaarin ääreltä vanha maalaisliittolainen ministeri-kansanedustaja Urho Kähönen vetoaa minuun, että Aarne Roihaa ei tulisi pitää Suomi-Kiina Seuran hallituksessa, koska liputti aikoinaan niin voimakkaasti natsismin puolesta.

Roihan hitlerismi toisen maailmansodan aikana oli epämääräisesti tiedossani. 1970-luvulla hän oli kuitenkin menestynyt ravintoloitsija (Klippanin ja Kaisaniemen omistaja) ja Pakistanin kunniakonsuli. Sellaisena siis sangen sopiva hallitukseen, joka oli ”julkkis-edustuksellinen” eli aika etäällä tosiasiallisesta johtamisesta. Noina vuosina menestyneet ihmiset, ministerit ja valtioneuvokset eivät suoranaisesti tungeksineet Suomi-Kiina Seuran porstuassa.

Aarne Roiha oli Suomi-Kiina Seuran hallituksessa 1975-1978, Urho Kähönen 1976-1984. Muistelen, ettei Roihaa varsinaisesti houkuteltu maolaisen ydinryhmän toimesta, vaan hänellä oli omaa halua tulla mukaan.

Mistä Roiha keksi tulla?

Valta vaihtui Suomi-Kiina Seurassa tammikuussa 1970. Suomen kommunistisen puolueen vanhat toimitsijat jäivät vuosikokouksessa valitsematta ja tilalle tuli liuta nuoria innokkaita maolaisia. Kokous oli aika värikäs. Kerrotaan, että Suojelupoliisin arkistossa on tapauksesta kelpo raportti. Tapahtumasta varmaankin myöhemmin enemmän ja tarkemmin.

Vallanvaihdon jälkeen aloimme innokkaasti kasvattaa seuraa, muun muassa Kouvolaan syntyi paikallisosasto. Kouvolasta piti aktiivisesti yhteyttä muuan veturinkuljettaja Sakari Haikala, joka harrasti valokuvausta ja oli mielipiteiltään pasifistinen. Emme tunteneet Haikalan taustaa eikä sellaisia ollut tuohon aikaan tapana tutkiakaan.

Vuoden 2016 lopulla Docendo Oy julkaisi Mirja Turusen kirjan ”Koska kotimaa meidät lähetti. SS-mies Sakari Haikala Hitlerin eliittijoukoissa.”

Turusen kirja on hyvä osakuvaus toisesta maailmansodasta ja Suomen hallituksen Saksaan lähettämästä panttipataljoonasta. Sen luettuaan on vaikea olla olematta pasifisti. Ja varmaan vielä vaikeampi, jos on kirjan päähenkilö!

Kaksi sivua Mirja Turusen kirjasta:

”Sotaa seuranneiden sisäpoliittisten uudelleenarviointien, kiihkeiden poliittisten väittelyjen ja puoluesotien jälkeen seuraava intohimoinen vaihe Suomessa oli vuorossa 1960-1970-luvulla nuorisoradikalismin ja taistolaisuuden vaihe. Kouvolassakin keräännyttiin keskustelemaan ja parantamaan maailmaa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta mitä tekikään Haikala, vanha sotaratsu, pasifisti, itämaisesta ajattelusta kiinnostunut ”Kouvolan Kallinen”? Hän koukkasi demareistakin vasemmalle ikuisen perivihollisensa ryssän selustaan ja hurahti maolaiseksi. Leimahti eriskummallinen Kiina-innostus. Haikala yhdisti nokkelasti idän viisaudet ja Maon, vaikka on vaikea kuvitella syvempää kuilua, kuin mitä niiden välillä on: sopusointua, harmoniaa ja moniarvoisuutta korostava taolaisuus, ja 1900-luvun pahimpiin kuuluva kommunistinen diktaattori ja kansanmurhaaja Mao. Tätäkin siirtoaan Haikala pystyi perustelemaan, kuinka ollakaan, sota-aikojen peruina syntyneellä isänmaallisuudella.

’Suomi oli edelleen veitsenterällä 1970-luvulla. Tiedettiin, että jos ryssä hyökkää uudestaan, Suomi ei pysty puolustautumaan suurvaltaa vastaan. Tapasin erään vasemmistolaisen miehen, joka oli Venäjällä töissä ollessaan pannut merkille, että siellä pelättiin ruohonjuuritason ”musikasta” pamppuihin asti Kiinan hyökkäystä. Kävi ilmi, että Venäjä oli siirtänyt 1,5-miljoonaisen armeijan Kiinan rajalle ja menettänyt aktiviteettinsa lännessä pelätessään kahden rintaman sotaa. Ajattele, jukolauta, tämä oli silloin Suomen pelastus.’

Haikala sai halutessaan samoissa keskustelupiireissä liikkuneita ihmisiä mukaan puhelahjoillaan ja teki aloitteen Suomi-Kiina-seuran perustamisesta Kouvolaan. Muut jäsenet olivat nuoria kouvolalaisia.

’Me vierailtiin Kiinan Helsingin suurlähetystössä, ne näyttivät siellä ryssän vastaisia propaganda-elokuvia marssivista ja hurraavista Kiinan armeijan sotilaista vaatimassa hyökkäystä Neuvostoliittoon. Myökin hurrattiin: tämä on Suomen pelastus! Vieläkin olen samaa mieltä. Kiinan uhkan vuoksi Venäjä ei silloin ollut aktiivinen lännessä. Kouvolassa Suomi-Kiina-seuran maolaisten esiinmarssi oli tietysti valtava, julkea juttu, varsinkin kun Kiina-seuran perustajajäsen oli suomalainen Waffen-SS-mies. Väittelyä käytiin vasemman laidan tovereiden, stallareiden kanssa. Ne katsoivat Moskovaan, me Pekingiin!

Asioista rupateltiin myös Piikkirykmentin sotaveteraanien tapaamisissa varsinkin kovassa kännissä samaan aikaan, kun kohotettiin maljoja Suomen tasavallan ja Piikkirykmentin kunniaksi. Siellä tapaamisissa joku mainitsi kerran, että oli töissä Neuvostoliitossa ja näki siellä virastojen seinillä karttoja, joissa Suomi oli osa Neuvostoliittoa. Porukka hiljeni. Minä kerroin lukeneeni saksalaisesta lehdestä, oliskohan se ollut Stern, Kiinassa käyneen toimittajan artikkelin. Se oli nähnyt kartan, jossa Kiina oli siirrellyt rajoja vallattuaan suuria osia Euroopasta, ja siinä kartassa Suomi oli suurin piirtein Suur-Suomi, johon kuuluisi muun muassa Viro, Inkerinmaa ja rajantakainen Karjala. Sanoin kavereille, että jukolauta, jos Kiina hyökkää Neuvostoliittoon, Suomesta tulee iso valtio! Koko porukasta tuli maolaisia yhdellä kertaa. Nostettiin maljoja Kiinalle, ja vaadittiin hyökkäystä Neuvostoliittoon. Kartta oli tietysti kiinalaisten haavekuva valloituksistaan, mutta tämä oli yksi syy, miksi sympatisoin Kiinaa. Ostin Mao Tse Tungin kootut teokset. Nykyään nämä ajatukset tuntuvat lähinnä huvittavilta. Olin takinkääntäjä.’

Kauan ei Haikala Kouvolan Mao-solussa viihtynyt. Tuttavat oppivat, että häntä ei kannata valita mihinkään luottamustehtäviin. Mies lähti kesken Kiina-seuran johtokunnan kokouksen ostamaan tupakkaa, eikä häntä sen koommin nähty.

Haikala on heilutellut nykymaailman kahden pahimman diktaattorin Hitlerin ja Maon lippua ja aina valintoja on voinut perustella isänmaallisuudella. Kiina-seurassa mukana ollut Sakarin pitkäaikainen ystävä Jukka Immonen luonnehtii Sakarin Kiina-vaihetta:

’”Kallismaiseen” tapaan touhu oli tietysti äärimmäisen paradoksaalista: pasifisti, omintakeinen taolainen, haltioissaan Kiinan miljoonista Venäjää kohti suunnatuista aseista. Hänen ajattelussaan samaan rintamaan mahtuivat Tao, Mao ja Mannerheim, panteistinen pakanuus, ja niin edelleen. Kauanhan ei kestänyt, kun me alullepanijat livettiin porukoista (Sakke lipeää aina), mutta tulipahan pelastettua isänmaa tai ainakin kiusattua stallareita. Kenties Sakke vetäytyi omiin sfääreihinsä, kun huomasi, että Kiina-seuran kulisseissa puuhattiin todella kovaa politiikkaa. Hitlerit, Stalinit, Maot ja monet muut Mussoliinit mielettömine aatteineen häipyvät äkkiä historian tunkiolle tutkijoiden, noiden historian tunkiopöllöjen, ravinnoksi. Mutta Laozi, Li Po, Tolstoi, Kallinen… ovat kuivilla, ja kuka tietää, menevät vielä kaupaksi kun kommunismista, fasismista tai perussuomalaisistakin on jäljellä vain lystikäs muisto.'”

Aarne Roiha oli yksi panttipataljoonan nuorista sotilaista.

1970-luvun loppuvuosina elätin itseäni kirjoittelemalla lehtiin Kiinasta, yleensä ulkopolitiikasta ja aina Neuvostoliitto-kriittiseen sävyyn. Juttujani julkaistiin vaihtelevasti. Panin kuitenkin merkille, että Kouvolan Sanomat julkaisi silmiinpistävän usein.

Veturimiehen syytä / ansiota?

(Tähän kirjailija Mirja Turunen kommentoi. ”Laakia mainitsee, että hänen kirjoituksiaan julkaistiin yllättävän paljon Kouvolan Sanomissa. Se ei varmaankaan ole Haikalan ansiota, vaan johtuu päätoimittaja Martti Joutsenesta. Hän antoi taatusti palstatilaa mielipidekirjoituksille, jotka olivat ylipäätään Neuvostoliiton vastaisia.”)

Raimo Laakia 26.4.2017

 

 

 

25. Mao kiinnosti aika epäpoliittisiakin ihmisiä 1960-luvulla?

Leena Pietiseltä tuli kaksi sähköpostia.

”Opiskelin Helsingin Yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1960-luvulla. En liikkunut missään aktivistipiireissä, joten olen kai näitä ulkopuolelta tarkkailijoita.

Kulosaaressa sijaitsevasta Kiinan suurlähetystöstä haettiin Maon punaisia kirjoja. Pengoin kätköjäni ja löysin kolme pientä kirjasta. Punakantiset QUOTATIONS FROM CHAIRMAN MAO TSE-TUNG, First Edition 1966, Printed in the People´s Republic of China ja Lin Piao: VIVE LA VICTORIEUSE GUERRE DU PEUPLE! – pour le 20e anniversaire de la fin victorieuse de la Guerre de Résistense du peuple chinois contre le Japon (3 septembre 1965), Editions en langues étrangeres, Pekin 1968, sekä vihreäkantisen LE LIVRE VERT, Réponse à Mao Tsé-Toung, Fondaation La Force Verte, Première édition 1968, Hollande.

Olen käynyt kaksi kertaa Kiinassa, 1980-luvun alussa ja vuonna 1987. Turistin näkökannalta ajat olivat erilaiset niin tunnelmaltaan, vauraudeltaan kuin visuaalisestikin.

…Kiitos meilistäsi, se sai minut pähkäilemään ja muistelemaan tuota ammoista aikaa, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tuskin muistoni, jotka ovat ajan saatossa hataroituneet, hyödyttävät. En hurahtanut mihinkään aatteisiin tai uskontoihin, ei ollut dramatiikkaa, vaan rauhallista opiskelijan arkea, kuunneltiin M.A. Nummista, Muksuja ja Beatlesitkin valloittivat maailmaa… Leena Pietinen.”

Entinen Rääkkylän kunnanjohtaja lähestyi.

”Tervehdys Rääkkylästä. Eilisestä (14.3.2017) Hesarista luin, että maolaisia aktivistiryhmiä oli mm. Rääkkylässä. Olen ikätovereiltani yrittänyt kysellä mistähän oikein on kysymys? Millainen on ollut Rääkkylän maolainen aktivistiryhmä? Mistä tieto tuollaisesta ryhmästä on tullut esille?

Itse olin tuolloin Joensuussa lukiota käyvä rääkkyläläispoika, jolle tuli kotiin Rääkkylän Varpasaloon jostain osoitteesta, jota en muista, muun muassa Maon pientä punaista kirjaa ja muuta kirjallisuutta. Jostakin olin sen osoitteen saanut ja materiaalin tilasin. Se on tähän mennessä maolaisin havainto, jonka täältä Rääkkylästä olen löytänyt. Ystävällisin terveisin Yrjö Eronen (Rääkkylän kunnanjohtaja vuosina 2007-2013).”

Helsingin Sanomien maininta ”maolaisesta toiminnasta Rääkkylässä” tarkoitti Olli Muhosen elektroniikkafirmaa 1970-luvun lopulla, siis kymmenkunta vuotta myöhemmin. Maolaisen liikkeen kaadereita majaili seudulla ja toimi firman työnjohtajina ja työhön kouluttajina rääkkyläläisessä pienteollisuuskiinteistössä. Firmasti piti tulla jälkimaolaisen liikkeen rahasampo. Toisin kävi. Mutta siitä varmaankin myöhemmin tarkemmin.

Raimo Laakia 13.4.2017

24. Neuvostoliittomyönteinen pappa paheksui Turussa 1974-75

”Liikuin maolaisten porukoissa Turussa, oisko vuosi ollut 1974-75, tarkkaan en muista. Olimme siellä mieheni kanssa lähinnä siksi, että heillä oli hauskimmat bileet. Kerran oli jotkut ehkä pikkujoulut silloisessa Bassin baarissa Aurakadulla.

Heillä oli myös jotain kokouksia asian tiimoilta. Myös sanomalehti ilmestyi, niitä meillä oli joitakin. Mieheni pappa löysi meiltä niitä ja paheksui kovasti, koska oli itse kommunisti, neuvostoliittomyönteinen.

Pölösen Timo, Koskelta kotoisin, veti tätä maolaisporukkaa silloin Turussa. Olen melko varma, että sukunimi oli Pölönen, mutta voi olla Pöllänenkin. Myös kaverini Ilmosen Jari oli näissä porukoissa mukana.

En tiedä, onko sopivaa mainita nimiä, mutta eipä kait tuo niin hirveän suuri synti ole. Nuorena innostutaan kaikenmoisista, enkä usko, että tuolla touhulla ketään Suomessa vahingoitettiin.

Terv. Eira Kuusela”

23. MLR:n illanviettojen väki poikkesi edukseen diskojen nuorista 1976

Posti kantoi kirjeen.

”Näin Helsingin Sanomista, että Suomen maolaisuudesta kerätään muistoja talteen. Päätin osallistua. Kirjoitan nimimerkillä, koska en missään tapauksessa halua, että nimeni yhdistetään maolaisuuteen. En koskaan ollut oikeastaan ollenkaan kiinnostunut maolaisuudesta aatteena, vaan kävin lähinnä vain illanvietoissa ja muussa hauskanpidossa. Olen 58-vuotias nainen ja olen asunut melkein koko ikäni pääkaupunkiseudulla. Kirjoitin valtaosan illanviettojen tapahtumista päiväkirjaan, joten nämä muistot eivät ole pelkästään muistini varassa. Löysin netistä osoitteesi ja päätin lähettää tämän suoraan sinulle.

Lähdin ensimmäisen kerran maolaisten järjestämään illanviettoon joskus syksyllä 1976. Tilaisuuksia järjestettiin ainakin Svenska Klubbenilla, Satolla ja Otaniemen Otagorsussa. Kerran muistan, että illanviettoon oli bussikuljetus. Kuulin illanvietoista siskoltani, joka oli käynyt niissä muutaman kerran ystävänsä veljen kutsumana.

Tärkein syy lähteä mukaan oli se, että alaikäisenä, vain 16-vuotiaana, illanvietoissa sai ostaa olutta tai lonkeroa. Lakia kierrettiin myymällä lippuja, jotka vaihdettiin alkoholiin. Nyt ajattelen, että se on ollut moraalitonta ja kyseenalaista.

Illanvietoissa minulla oli melkein aina tosi hauskaa: siellä laulettiin, tanssittiin ja juotiin. Kerran jossain illanvietossa oli esiintymässä Rauli Badding Somerjoki ja kerran M.A. Numminen. Silmiinpistävää ja leimallista kaikissa illanvietoissa oli melkein kaikkien erittäin runsas alkoholinkäyttö ja humaltuminen.

Suurin osa ihmisistä oli ainakin kymmenen vuotta minua vanhempia, moni varmaan enemmänkin. Väki poikkesi suuresti vaikkapa diskojen nuorisosta. Siellä ei näkynyt pinnallisia, meikattuja ja muodikkaasti pukeutuneita ihmisiä, vaan tavallisia arkivaatteisiin pukeutuneita ihmisiä. Se oli yksi syy miksi viihdyin joukossa.

Maolaisuutta ja sen ideologiaa en koskaan tuntenut omakseni, en ollut valveutunut enkä kiinnostunut, en ollut ottanut selvää taistolaisuuden ja maolaisuuden eroavaisuuksista. Olin kuitenkin jollakin lailla vasemmalle kallellaan jo 16-vuotiaana ja vaikkapa Kokoomuksen juhliin en olisi missään tapauksessa mennyt.

Jossain vaiheessa minulle huomautettiin, että ”saahan sitä käydä pelkästään juhlimassa, mutta peruskurssille olisi hyvä tulla”. Se kurssi jäi yhteen kertaan. Menin ystäväni kanssa mukaan jonkun vakavan nuoren miehen pitämälle peruskurssille hänen kotiinsa. Tilaisuuteen osallistui 4-5 nuorta meidän lisäksemme. Tunnelma oli vakava ja harras, juotiin teetä ja kuunneltiin joku alustus. Sen jälkeen yritettiin saada aikaan keskustelua laihanlaisin tuloksin. Tilaisuuden tullen ystäväni ja minä poistuimme takaovesta emmekä koskaan menneet uudestaan.

Lokakuussa 1977 lähdin ystäväni kanssa Laukaalle perunannostotalkoisiin. Sinne matkustettiin järkyttävän huonokuntoisella pakettiautolla, jonka konepelti aukesi pari kertaa ajon aikana itsekseen ja peitti kuskilta näkyvyyden. Pelotti. Maassa oli jo kuuraa ja käsittääkseni iso osa juureksista oli paleltunut. Porkkanoita siellä nostimme sormet kohmeessa. Viikonloppu poikkesi täysin illanvietoista, koska alkoholia ei nautittu ollenkaan. Yö nukuttiin epämukavasti lattialla makuupussissa.

Yhden juhannuksen vietin Kitulassa, josta oli muistaakseni vuokrattu entinen koulu kesäksi. Jonnekin muistan myös matkustaneeni ikälopulla Oivan bussilla.

Maolaisten suuri guru, Matti Puolakka, oli etäinen ja vaikeasti lähestyttävä hahmo. Uskon että sellaisena hän halusikin tulla tunnetuksi. Hän oli muiden yläpuolella, hän oli johtaja, muut olivat alamaisia. Minun silmissäni hän oli lähinnä koominen hahmo, joka osasi aivopestä osan ihmisistä niin, että he menettivät kyvyn ajatella itse. En koskaan voinut suhtautua häneen vakavasti. Syy oli hänessä itsessään. Illanvietoissa hän istui lähimpien alamaistensa ympäröimänä ja luuli näyttävänsä tärkeältä. Miksi hän ei jalkautunut ”rahvaan joukkoon” keskustelemaan ja tutustumaan?

En tiedä kuinka moni muu nauroi mielessään hänen käytökselleen. Itse en muista koskaan puhuneeni hänen kanssaan. Käsittääkseni Matilla oli oma haaremi, uskollisten ja aivopestyjen naisten joukko, joka ihaili häntä sokeasti. Ehkä hän oli joidenkin naisten toiveiden täyttymys. Satuin kuulemaan viime kesänä radio-ohjelman, jossa muutama muinainen maolainen puolusti vihaisesti Matin ajatuksia. Nauroin ääneen, kun haastattelija kysyi jostakin asiasta, että mitä mieltä nämä naiset ovat ja toinen vastasi, että Matti on sitä mieltä, että… Matilla on siis edelleen joukko aivopestyjä naisia ympärillään, ehkä jopa samat naiset? Miksi hän ei itse tule esiin ja puolusta ajatuksiaan? Mitä hän pelkää?

Muita mieleen jääneitä nimiä ovat mm. Pertsa, Antti, Olli, Rami, pari Erkkiä (Erkamo ja Eskola), Kati, Lotta, Pirisen tytöt, Samu, Pubbe ja sinä Raimo. Sinä olet avoimesti ilmaissut nykyiset ajatuksesi maolaisuudesta. Kiitos siitä! Monta ihmistä ja nimeä olen jo unohtanut.

Joskus 1970-luvun lopulla lopetin illanvietoissa käymisen. Käsittääkseni MLR hajosi siihen aikaan ja joukon rippeet muodostivat ITU-liikkeen, jonka vaatimaton tavoite oli valloittaa Suomen kulttuurielämä! Se jäi tekemättä. Ituunkin minua yritettiin houkutella, mutta en koskaan mennyt tilaisuuksiin mukaan.

Yhteenvetona voisin todeta, että muistoni MLR:n illanvietoista ovat pääosin hauskoja. Ryhmää johti Matti perässään joukko selvin päin totisia miehiä ja naisia, jotka olivat omasta mielestään viemässä Suomea kohti marxilais-leninismiä ja Maon ideologiaa. Monet varmasti uskoivat aatteeseen sokeasti. Siksi romahdus on ollut monille liikaa. Olen kuullut monista itsemurhista. Se on surullista. Osittain pidän Mattia syyllisenä. Hänen opetuslapsensa ottivat kaiken liian vakavasti eivätkä kestäneet, kun kaikki romahti.

’Leena’ ”.