49. Christian Moustgaard 1950 – 2018

Moustgaardkin sitten läksi, marraskuussa.

Harmi. Moni hyvä tarina lienee jäänyt kirjaamatta.

Moustgaard oli aika tarkkaan ikäiseni. Hän ei ollut maolainen. Mutta helsinkiläisen vasemmistoskenen vaikuttajana hänkään ei voinut välttyä meiltä.

Syksyllä 1970 olin palannut intoa puhkuen Kiinasta ja järkkäilin yleisötilaisuuksia. Me kolme matkalaista Matti Kajantie, Veikko Nikkanen ja minä kerroimme hienosta sosialistisesta maasta, jossa kohtasimme innostunutta ilmapiiriä. Tilaisuuksiin tuli runsaasti yleisöä ja asia ilmiselvästi kiinnosti.

Halusin järjestää tilaisuuden Vanhan juhlasaliin. Christian Moustgaard oli juuri ryhtynyt HYYn Kulttuurikeskuksen työntekijäksi ja siinä tehtävässä muun muassa vahti vuokrauksia. Hän sanoi, ettei käy. Maolaisille juhlasalia ei anneta.

Aloitin heti pehmityshyökkäyksen. Veikko Nikkanen oli luottamusmies Tampereelta ja useiden suurten tamperelaistehtaiden pääluottamusmiehet olivat Kiina-symppareita. Ei tarvittu kovin montaa puhelua minulta, Veikko Nikkaselta ja Jarmo Lavilalta, kun jo tuhansia työntekijöitä edustavat vanhemmat, raavaat pääluottamusmiehet soittivat Moustgaardille ja antoivat kuulua.

Vaikka Moustgaardin selkänojana oli jo alustavasti organisoitunut nuortaistolainen liike ja kiinalaistyyppinen sosialismi oli liikkeellä jo selkeästi torjuttavien ilmiöiden listalla, oli Christian kuitenkin vasta 20-vuotias, elämänsä alussa. Olisi ollut täysin kohtuutonta, että hän olisi kyennyt vastustamaan Suomen historian vallankumouskaupungin syvän proletariaatin ääntä.

Pian, muistaakseni jo samana päivänä, Christian soitti minulle. Saat juhlasalin. Ei sitä nyt tartte noin isoa soittelua käynnistää.

Tilaisuudesta tuli menestys. Sali oli täynnä.

Pohjimmiltaan kyse oli tietysti symboliikasta. Kulttuurihistorian kulut on aina eletty Vanhalla, niinpä myös vuoden 1970 Kiinan kuului nousta estradille.

Vuosia ja vuosikymmeniä kului emmekä juurikaan kohdanneet. Tuli uusi aika, montakin kertaa, maailmaan ilmaantui internet ja ilmaantui facebook.

Joitakin vuosia sitten Moustgaard pyysi minua fb-kaverikseen. Kun klikkasin hyväksynnän, osasin kyllä arvostaa pyyntöä.

Raimo Laakia 15.12.2018

36. Esa Aallas: Opettelin ulkoa Hootenannyn karheanupean Esplanadin

Toimittaja ja yhteiskunnallinen aktivisti Esa Aallas kirjoitti jo puolisen vuotta sitten. Koetin laittaa pisteitä ja pilkkuja ja jakaa lauseita. Lopulta nostin kädet ylös. Paras tällaisenaan:

”Ressulla ja sen sijainnilla Helsingin keskustassa oli väliä. Poikakoulun pihalle ylsi viestejä opiskelijoiden kaiken maailman tempauksista.

Kalevankadulta oli vain lyhyt harppaus Vanhalle vilkaisemaan viitisen vuotta itseäni varttuneempien valtaustouhuja. Vanha on vallattu -lakana talon julkisivun parvekkeella painui mieleeni kuin Che Guevaran pop-juliste Töölöntorin kellarikämppämme seinältä.

Hullun vuoden 1968 uusvasemmistolaisuus herätti myös 18-vuotiaan Tölikän kundin. Tankit Prahassa saivat korvat hörölle maolaistenkin neuvostokritiikille, jota yya-porvarit kavahtivat. Enemmän kuitenkin kiinnosti löytää kolmas tie antautuneen valtiososialidemokratian ja yksipuoluevaltaisen kommunismin sijaan.

Muistan seuranneeni Vietnam-marsseja Esplanadilla niihin vielä osallistumatta. Eikan maihinnousutakkisessa pumpussa piipahtelin ja varttuneemman ressun Keijo Räikkösen Hootenanny Triossa vetämän protestiviisu Esplanadin ulkoa opettelin.

Äkkäsin tältä muisteja-sivustolta että ressuja olivat niin ikään helsinkiläisen maolaisen opintoryhmän perustaja Matti Puolakka kuin seuraava vetäjä Olli Santavuori. En koskaan tullut tuntemaan näitä jo lukioluokkien kynnyksellä olleita aktivisteja. Aloitin itse pitkän ranskan ensi luokalla 1962. Nuorena kaveripiirissähän iällä on väliä toisin kuin keski- ja ukkoiässä: 12-13-vuotiaat erotti 16-17-vuotiaista jyrkkä luokkaero.

Helsingin marxilais-leniniläiseen seuraan en koskaan liittynyt. Mutta Kiina ja sen myötä myös maolaisuus aatteena herätti kiinnostusta. Propagandaa välitti Ressun aikainen koulukaverini Kalle.

Pari vuotta harhailtuani kun jatkoin Tampereen yliopiston opetusjaostossa 1971 tein kolme Kiina-aiheista opinnäytettä valtio-opissa: seminaariesitelmän Kiinan ja Neuvostoliiton välisistä poliittisista suhteista II maailmansodan jälkeen, harjoitusaineen Suomi-Kiina seura Suomen ja Kiinan välisten epävirallisten suhteiden kehittäjänä sekä sosionomin oppiarvon edellyttämän tutkielman Suomi ja Kiinan kansantasavalta (1974).

Kävin niitä varten läpi niin Kiina sanoin ja kuvin -lehden vuosikertoja kuin maolaista propagandaa tuolloin julkaisseen maolaisten valtaaman Kiinaseuran maolaisten valtaamassa Demon offsetpainossa painattamia Kiinasarjan vihkosia: esimerkiksi Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous Kiinassa (1971) sekä pientä punaistakin. Niiden julkaisemista kait tuki Kiinan lähetystö seuralle myöntämänsä avustuksen kautta. Erottajankadun toimistossa saatavilla olevaa huokeaa mustaa sekä vihreää teetä ostelin myös kassiini.

Hyllyssäni ovat yhä myös Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä 1963 (suom. 1971) ja sen jatko-osa Myrdalin yhdessä Gun Kesslen kanssa kirjoittama propagandistisempi Kiinan vallankumous jatkuu 1970 (suom. 1971).

Tampereen opiskeluvuosinani muistan osallistuneeni kerran tai pari ilmeisesti Jarmo Lavilan vetämään opintoryhmään keskustan yksityisasunnossa sen syvemmin innostumatta kuten en poliittisista opiskelijajärjestöistäkään. Noihin aikoihin taisi olla myös vireillä Kallen innostamana junamatka Kiinaan, mikä ei valitettavasti osaltani toteutunut.

Yhteiskunnallisessa tiedekunnassa maisterin tutkintoa varten pääaineessani tiedotusopissa kasaamani pro gradu Ideologia ja sanomalehti (1977) käsitteli eräiden sanomalehtiemme suhtautumista perustuslakiuudistukseen sekä omiin näkemyksiini vaikuttaneeseen Tshekkoslovakian kriisiin 1968.

Erittelemiini lehtiin kuuluivat myös Kansan Uutiset, Tiedonantaja sekä Tpsl:n piskuisen, muutaman vuoden toimineen perillisen Stp:n julkaisema Päivän Uutiset, jossa naputin kesätoimittajana 1975. Samana syksynä lehti lopetti, kun Aarne Simosen kassakaappiin ei enää ilmestynyt neuvostotukea. Gradussani en unohtanut mainita Maon kauden Kiinan Prahan neuvostotankit tuominnutta kantaa.

Skdl:ään liityin 70-luvun puolessa välin toimien niin Töölön dem. yhdistyksessä kuin Helsingin piirissä sekä muutaman vuoden 70-luvun lopulta alkaen Skdl:n sosialisteissa, sen aktivoituneessa toimikunnassa Vapaa sana -tiedotettakin toimittaen. Marxismi-leninismiä karsastavia sosialisteja ja harvoja maolaisaktivisteja yhdistävänä tekijänä saattoi pitää ainakin kriittistä suhtautumista neuvostokommunismiin ja taistolaisiin.

Oma kiinnostukseni Kiinan linjaan ja sitä yksinvaltaisesti johtavan puolueen aatteisiin hiipui vähitellen mitä enemmän tihkui tietoja kultuurivallankumouksen nurjasta todellisuudesta sekä ihmisoikeuksista piittaamattomuudesta. Tänä päivänä ei tietenkään voi ohittaa Kiinaa jos seuraa maailmanpolitiikkaa.

Jättäydyin Skdl:stä 80-luvun puolivälissä toimien enemmän lännen sekä idän ydinaseiden riisuntaa ajavan END-vetoomuksen innoittamassa rauhanliikkeessä sekä turvapaikkaryhmissäkin. Petyin kun ei syntynyt punavihreää puoluetta, josta kävimme hieman keskusteluja vasemmistodemarien, eräiden vihreiden ja sosialistien kesken. Vasemmistoliitto ei kiinnostanut enkä ole koskaan tuntenut demareihin vetoa.

Kansan Uutisten toimittajana (1977-82) kävin kerran päätoimittajan tietämättä Kiinan suurlähetystössä Kallen välityksellä. Tarjottu tee auttoi flunssaani, mikä haittasi vastauksiani lähetystösihteerin uteluille siitä, miten lehdessä Kiinaan suhtaudutaan. ”Suomen kommunistipuolueen Nkp:ltä pääosin omaksumalla linjalla, eräiden yksittäisten toimittajien pyristellessä vastaan”, taisin pelkistää.

Tuolloinen päätoimittaja Erkki Kauppila katsoo kesken jääneissä, kuolemansa 2009 jälkeen toimitetuissa muistelmissaan Lehtimies ja eurokommunisti (2012) Kansan Uutisten antaneen liiaksi periksi Nkp:n yksipuoliselle uutisoinnille kansaivälisissä asioissa ja pitäneen Kiinan suhteen myös liian Nkp-linjaa.

Kauppila siirsi minulle Italian kommunistipuolueen pää-äänenkannattajan L ´Unitan kutsun lehtijuhlaan Genovaan syksyllä 1978. Kait siksikin että ymmärsin italiaa, jota opin perheemme asuttua toista vuotta maassa 60-luvun alussa. Siitä iti jatkunut kiinnostus saapasmaahan ; eikä pelkästään turistina vaan yhteiskuntaa, sen uusvasemmiston poliittista väkivaltaakin lyijyn vuosina käyttäneitä ryhmiä myöten, seuraavana toimittajana.

Lehtijuhlassa tapasin ja jututin vaaleissa 34 prosentin kannatukseen yltäneen läntisen Euroopan suurimman kommunistipuolueen jäseniä, karismaattista Enrico Berlingueria myöten. Kriittinen suhtautuminen neuvostokommunismiin tuli selvästi ilmi, samoin varauksellisuus Kiinan linjaan.

Seuraavan vuoden joulukuussa neuvostojoukot marssivat Afganistaniin. Muistan hyvin kun yritin tapaninpäivän KU:n iltavuorossa kerätä puhelimitse lausuntoja Skdl:n ja Skp:n varovaisilta poliitikoilta. Kulttuuritaloa enemmän myötäilevä varttuneempi ulkomaantoimittaja kiiruhtikin sijalleni hoitelemaan uutista.

Kuuluin tuolloin myös tulevan työpaikkani Ydin-lehden toimituskuntaan, johon kuuluva 60-luvun kolmasmaailmalainen Johan von Bonsdorff kirjoitti upean jutun Afganistanin miehityksestä otsikolla Kun maailma viileni. Ydin toi myös selvästi esiin suomettuneen Suomen pidättymisen, kun YK äänesti Neuvostoliiton intervention Afganistaniin tuomitsemasta lausumasta.

Kymmenen vuotta myöhemmin 1989, ollessani Pakistanissa ja Afganistanissa muutaman viikon Suomen pakolaisavun tiedottajana, havaitsin amerikkalaisten tukevan avoimesti tuolloin jo vetäytyvää neuvostoarmeijaa ja sen käskyttämän Kabulin hallituksen armeijaa vastaan sotivia mujahedin-sissejä. Mutta kuulin myös Kiinan rahoittavan ja tukevan samoja sissejä. Peking ja Washington yhdessä Moskovaa vastaan Afganistanissa!

Elettiin Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitusten, neuvostodiktatuurin ja sen itäeurooppalaisten satelliittien murrosvuotta. Sitä jo enteili muiden muassa Puolassa 1980 perustettu Solidaarisuus. Suomessa hyssyttelijät, inhorealistit, laskelmoivat opportunistit ja tietenkin taistolaiset leimasivat Solidaarisuuden tukiliikkeen neuvostovastaiseksi kuin aikanaan maolaiset tai Kauko Kareen Nootti-lehtineen tai Skdl:n sosialistit.

Kaksi miljoonaa pekingiläistä marssi poliittisten uudistusten puolesta. Eturintamassa opiskelijat toisin vaatein kuin kulttuurivallankumouksen ajan vallan ohjailemat opiskelijat. Ja kuin Brezhnev tukahdutti tankeillaan Prahan kevään, käski Deng tankit rauhan aukiolle murskaamaan Pekingin kevään. Samalla hiipui lopullisesti maolaisuuden vetovoima.

Kuka xx konttorin?

Maolaisuus kelpasi ennen taistolaisuutta kaikenlaisen radikalismin leimakirveeksi sen tarkemmin eroja erittelemättä, katsoo kollega Pirkko-Liisa Kastari väitöksessään Mao missä sä olet. Jotkut aikalaiset, kuten I-C Björklund, ovat arvelleet taistolaisuuden korvanneen meillä väkivaltaakin kaihtamattoman aktivismin. Mitä lie kapinallisesta suorasta toiminnasta varhaisimmat ydinmaolaiset innokkaimmillaan tuumanneet, sitä en tiedä. Eikä kait maolaislehtisiä mapittanut supokaan.

Liekö rahakkaan kustannussuvun liberaali konservatiivi Heikki A. Reenpää muistelmissaan oikeassa, kun pitää pehmosakkina Otavan kustantajana paljon tapaamiaan äärivasemmiston radikaaleja, joilta puuttui mielestään ideologinen palo ja halu terrorismiin.

”Kun suomalainen miljöö loppujen lopuksi oli tasaisen kotoinen ja liian hyvinvoipa, ettei Saksan tai Italian kaltaista voinut tapahtua. Ja radikaaliliike hajosi vähin äänin: opportunistit hävisivät valtion ja ministeriöiden leipiin ja enemmistö painui muistojaan elätellen entiseen näkymättömyyteensä.” (Pikku-Heikki 2000).

Tanskassa Gottfred Appelin virittämän maolaispuolue KAK:n eräät aktivistit osallistuivat palestiinalaisjärjestö Pflp:n koulutusleireille kuin Saksan Punaisen armeijakunnan aktivisteja. Jotkut kakilaiset sovelsivat taitojaan tukeakseen palestiinalaisten taistoa ryöstämällä asein kotimaansa pankkeja ja posteja kuuluisassa ns. Blekingegaden-ryhmässä (1972-89).

xxx tukeakseen Gazan vapaustaistelijoita?

Norjan pienestä mutta muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna aktiivisesta maolaispuolueesta Akp:sta maan tiedustelupalvelu tuli varhain riippuvaiseksi. Norjan supo välitti tietojaan myös työväenpuolue Arbeiderpartietille. Järjestöjä, ammattiosastoja, ja melkein metalliliitonkin Akp kyllä valtasi junttaamalla. Eikä tietääkseni yrittänyt ryöstää maan suurimman liikepankin Norske Creditbankin konttoria, vaikka pankki laati todistetusti salaisia listoja maolaisista.

Ylioppilaskunnissa hyvin menestyneen Akp:n ehdokkaat pärjäsivät eduskuntavaalien liitoissa kehnommin. Kestävimmäksi aikaansaannokseksi jäi ehkä seurattuna päivälehtenä yhä ilmestyvä yleisdemokraattinen Klassekampen.

Kuriositeettina vielä mainittakoon  – entisenä punertaviksi leimattujen tiedotusopin professorien Pertti Hémanuksen ja Kaarlo Nordenstrengin oppilaana: Norjan maolaispuolueen aiempi puheenjohtaja sekä Klassekampenin vuosien 1979-95 päätoimittja Sigurd Allern valittiin Oslon yliopiston ensimmäiseksi, yhä työskenteleväksi media-alan professoriksi maan Hesarin Verdens Gangin näkyvästä vastustuksesta huolimatta.

Esa Aallas, maaliskuussa 2017″

 

 

 

22. HMLS:n opintopiirissä syksyllä 1971

”Osallistuin HMLS:n opintopiiriin syksyllä 1971. Vietnam-mielenosoituksessa jaettiin lappusia, joissa mainostettiin marxilaisuuden opintopiiriä ja kun tunsin kiinnostusta aiheeseen, päätin mennä mukaan.

Ensimmäinen kokoontuminen oli Kirkkokadulla, jossa sijaitsi Demon kirjapaino ja yhdistysten toimistoja. Meitä kiinnostuneita oli ehkä toistakymmentä, meidät jaettiin kahteen ryhmään ja sovittiin kokoontumisajasta ja -paikasta. Paikka oli ryhmän toisen vetäjän koti ja aloitimme opiskelun lukemalla Marxin ’Palkka, työ ja pääoma’.

Kokemus tuollaisesta opiskelutyylistä jännitti ensin, mutta huomasin kuitenkin miten se auttoi asian ymmärtämistä. Koulussahan ei siihen aikaan käytetty mitään tuon tyyppistä, kaikki oli pelkkää ulkoa oppimista. Olin yrittänyt lukea jotain itsekseni, mutta kyllä se oli vaikeaa yksinään. Ja minä olin sentään juuri valmistunut ylioppilaaksi.

Ongelmia tuli, kun Marxin jälkeen vetäjä ilmoitti meidän seuraavaksi ryhtyvän lukemaan Maon kirjoituksia, joiden sanottiin olevan ’tämän päivän marxilaisuutta’. Muistaakseni meille jaettiin jonkinlainen moniste, jossa oli Mao-sitaatteja. Olin silmäillyt Maon teoksia aikaisemmin ja minusta niissä ei ollut juuri mitään, mikä minua olisi kiinnostanut. Sanontoja, tokaisuja, parhaimmillaan keskinkertaisia aforismeja. Korttipeliringissä kuulee parempia sanontoja.

Kun alun sisäänajovaiheen jälkeen opintopiirin vetäjät ryhtyivät vielä railakkaasti haukkumaan ’tiedonantajalaisia’ siitä, miten nämä keskittyvät vain ajamaan työläisten päiväkohtaisia etuja, alkoi asia olla selvä. Tämä ei ole se porukka, johon minä haluan kuulua. Vaikka Vietnam-kysymyksessä ei ollut erimielisyyksiä, niin tuo työläisten etujen ajamisen moittiminen oli työläisperheen pojalle liikaa. Varsinkaan kun sen tilalle ei ollut muuta esittää kuin Maon Suomen oloihin soveltumattomia sitaatteja.

Niinpä jätin opintopiirin sikseen, enkä käsittääkseni ollut ainoa. Kun nuortaistolaisten opintopiirejä syntyi vähän joka lähiöön, menin sellaiseen mukaan. Siellä olikin erilainen meininki: porukka oli mukavaa ja henki oli hyvä. Siellä jopa naurettiin. Maolaiset sanovat olleensa ’vakavamielisiä’. En tiedä onko se toinen ilmaisu huumorintajuttomuudelle ja tosikkoudelle.

…(maolaisen opintopiirin) jengi oli hyvin paljon itseni kaltaista, juuri opintonsa aloittaneita tms. pitkätukkaisia vähän hipin oloisia. Yhtään nimeä en muista. Kokoontumiset olivat ihmisten kotona, muistaakseni jossain Haagan / Maunulan suunnalla. Joku illanvietto oli Kalliossa vanhassa puutalossa olleessa asunnossa.

…olin keskittynyt ymmärtämään marxilaisuutta ja siinä oli ihan täysi työ. Kuten kirjoitin, koulussa ei opetettu tuon tyyppistä keskustelua.

…minähän muutin 1974 Tampereelle opiskelemaan. Täkäläisiä maolaisia en nähnyt missään muualla kuin Tillikassa, johon he tulivat aina porukalla väittelemään ’tiedonantajalaisten’ kanssa. Osa taistolaisnuorista oli kyllä valmis väittelyyn, mutta vanhemmat ja kokeneemmat kielsivät heitä. Piti käyttäytyä kuin maolaisia ei olisi olemassakaan.

Myöhemmin 1980-90-lukujen vaihteessa tutustuin Jarmo Lavilan vaimoon Tuulaan tai siis näimme iltapäiväoluella Tillikassa usein. Hän kertoi miten Jarmolla oli ollut kotona ladattu revolveri jossain pöydän laatikossa valmiina jos jotain tapahtuu. Oliko tämä yleistä maolaisten keskuudessa?

En tiedä kenelläkään taistolaisella olleen asetta. Mutta mehän pidimmekin Neuvostoliittoa jonkinlaisena selkänojana, joka tukee meitä ja estää oikeiston ja armeijan ryhtymästä minkäänlaiseen voimankäyttöön. Oli helppo toimia vähän rehvakkaammin, kun tiesi, että Neuvostoliitto tukee.

Osku”