1960-luvulta näihin päiviin
Vihreä Lanka 43/93, 28.10.1993
”Timo Harakka vastaa: Artikkeli Saarenmaan lomakiinteistö- ja kehityshankkeista oli asiallinen, tosiasioissa pitäytyvä ja tasapuolinen. Aihe oli olennainen. Eikö juttua olisi pitänyt julkaista, koska jutun kohteet eivät niin halua? Onko tiedotustutkija Kantola vakavissaan sitä mieltä, että lehti on syyllistynyt vähintään kuolemantuottamukseen – ellei peräti murhaan?”
Vihreä Lanka 43/93, 28.10.1993
”Ihmettelen Vihreän Langan käynnistämää entisten maolaisten ajojahtia (VL 23.9., 7.10.). Lomailin itse Saarenmaalla kaksi päivää syyskuussa, jolloin tapasin myös muutamia heistä.
Tapasin myös Joren, nuoren kaverin, joka oli kotiutunut Saarenmaalle ja suunnitteli rakentavansa sinne äänitysstudion.
Jore on nyt kuollut. Langan juttu osui suoraan vyön alle. Saarenmaalaiset tiesivät jutun olevan tulossa ja olivat odottaneet Langan ilmestymistä toivoen, että juttua ei julkaistaisi. Kun juttu tuli ulos ja Jore sai siitä tiedon perjantaina 24.9., hän katosi järkyttyneenä kaupungille ja löydettiin seuraavana aamuna kadulta sydän pysähtyneenä.
Lanka vastasi hyökkäämällä. Lehden ainoa kommentti asiaan oli Tertia Suolahden jutussa (VL 7.10.), jossa kirjoittaja kuittasi lyhyesti, että jos yksi lehtijuttu aiheuttaa kuoleman, täytyy liikkeen sisäisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.
Jäin miettimään, onko tosiaan liikkeen vika, jos hurja lehtijuttu tappaa kohteensa. Ja jos niin olisi, niin oikeuttaako se silti painamaan liipaisinta. Kyseessä on varmasti erikoinen joukko ihmisiä, joiden elämässä on tasapainottomuutta ja vaikeuksia. Mutta he ovat myös yksityisiä ihmisiä, joiden yhteiskunnallista asemaa voidaan pitää hyvin marginaalisena. Olisi tarpeellista pohtia, millä oikeudella ja mistä syystä heitä voi nostaa julkisuuteen. Voidaanko kenen tahansa raha-, alkoholi- ja itsetunto- ja ihmissuhdeasiat setviä lehden sivuilla, varsinkin kun tyylilajina on ollut kummallinen paatos ja hehkutus.
Lahkolaismoralismi journalismin genrenä on muutenkin arveluttavan alkeellista yhteiskunta-analyysia. Kuka voi sanella, mikä elämäntapa on toista parempi niin kauan, kun ihmiset saavat itse vapaaehtoisesti valita, kenen kanssa liikkuvat ja minne rahansa pistävät. Jonkin tulkinnan mukaan ongelmallisia eivät ole niinkään nämä marginaaleihin ajautuneet ihmiset, vaan yhteiskunnan keskusalue, joka ahdistaa kaikkia keskivertokaavaan omilla ehdottomilla valtiollisilla ja verollisilla pakoillaan.
Tekstejä lukiessa tulee mieleen klassinen syntipukki-syndrooma. Poikkeaviin ryhmiin heijastetaan omassa itsessä voimakkaiksi, mutta samalla ongelmallisiksi ja ahdistaviksi koetut piirteet. Ehkä raimo laakioita, tertia suolahtia ja meitä jokaista vaivaa salainen halu löytää suuri guru tai totuus, jonka vuoksi elää ja taistella. Pieneen ryhmään on helppo projisoida nämä tiedostamattomat toiveet ja nähdä siinä vain suuri johtaja lampaineen. Tuhoamalla ja kieltämällä tämä ryhmä yritetään tuhota myös oma ongelma.
Kyseiset jutut ovat varmasti jääneet lukematta monilta Langan lukijoilta. Juttujen kohteet sen sijaan reagoivat voimakkaasti nähdessään yksityiselämänsä lehden palstoilla. Siksi juttujen tekijöiden pitäisi ymmärtää painomusteeseen liittyvää vastuuta.
Tätä vastuuta perättiin Langassa toisessa yhteydessä, kun (Yrsa Stenius) pohti (VL 30.9.) ruotsalaisten sanomalehtien poliitikkoihin kohdistuneita ajojahteja 80-luvulla. Yksi niistä pakotti Ruotsin oikeusministerin eroamaan ja päättyi ministerin itsemurhaan kolmen vuoden päästä. Tätä kutsuttiin mediamurhaksi.
Anu Kantola
Helsinki
Vihreä Lanka 40/93, 7.10.1993
”Sisällä. Tertia Suolahtea yritettiin värvätä Matti Puolakan joukkoihin. Suolahti kävi elokuussa Saarenmaalla tutustumassa lahkon omistamaan ”idän ja lännen kohtauspaikkaan”.
Vihreä Lanka kirjoitti Suomen maolaisista ja heidän ”pesänjakajiensa” Saarenmaan-bisneksestä 23. syyskuuta.
Tertia Suolahti.
Kevätkesä 1993. Puolakka haluaa minut.
Törmään Vanhan Kuppilassa Matti Puolakka-nimiseen mieheen. Seurue on hilpeä, ja Puolakka innostuu jahtaamaan naisia. Jahdin kohde olen valitettavasti minä. ”Anna mun nussia sua.”
Humalassa sekoileva Puolakka sanoo filosofian olevan elämäntehtävänsä.
Kesä 93. Vierailukutsu.
Puolakka tavoittelee minua lampaidensa, opetuslapsiensa välityksellä. Kuulen Saarekombista; tulevasta idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta. En tiedä uskoako vai ei. Puolakka haluaisi minut vieraakseen Viroon Saarenmaalle.
6 – 12.8. Vainoja Saarenmaalla.
Mielenkiinto voittaa ja lähden. Saarenmaalla pitäisi olla lähestulkoon valmis vaihtoehtoväen kulttuurihotelli.
Perillä havaitsen, että talon kolmas kerros on osittain asutettu. Huoneet ovat likaisia, ja niiden sisustukseen kuuluu vain patja ja makuupussi.
Keittiöön ei tule vettä. Suihku on puolen kilometrin päässä sijaitsevassa kerrostaloasunnossa, joka on puolakkalaisten hallussa.
Saarekombin rakennuksessa on yhä suutari ja muutamia toimistoja, joita suomalaisilla ei Viron lain mukaan ole vielä oikeutta häätää.
Minulla on kirjoituskone mukanani, mutta Saarekombissa ei saakaan tehdä töitään rauhassa, vaikka sellaisesta on sovittu. Puolakka yrittää tuppautua mukaan suihkuunkin.
”Sä et tiedä kuinka suuren ihmisen kanssa sä olet tekemisissä! Tänne tulee jatkuvasti faxeja New Yorkista ja Torontosta”, esittelee Iris Keinänen minulle Puolakkaa.
Projektilla ovat rahat lopussa. Taloudesta vastuun kantanut Hanski on joutunut arvostelun kohteeksi. ”Hanski on pettänyt meidät”, Puolakka tuskailee, ”ihminen on ihmiselle susi”.
Samoin liikkeen on pettänyt eräs rivijäsen, joka on rohjennut ryypätä asumistukensa Tallinnassa sen sijaan, että olisi kantanut sen Saarekombiin. Tästä riittää huutoa päiväksi.
Käsitän, että ahdistelujen tarkoitus on kouluttaa koko porukkaa, lisätä oikeamielisten arvoa ja varoittaa sooloilusta.
Iris käy neuvotteluja virolaisten liikemiesten kanssa. Hän palaa tolkuttomassa humalassa huutaen miljoonista, joita on lupailtu. Liikeneuvottelujen on määrä jatkua illanistujaisten merkeissä.
Puolakka kieltää Iristä menemästä, etteivät hänen hermonsa pettäisi neuvottelujen paineessa liikemiesten nähden. Hän osoittaa kolmea läsnäolevaa kannattajaansa ja käskee heitä jatkamaan neuvotteluita.
Hiljaisena hetkenäni listaan mielessäni lahkolaisuuden piirteitä, jotka Saarekombissa näen: maanpako, pieni eristäytynyt yhteisö, kireä usko opinkappaleisiin, unettomuus ja muut psyykkisen murtamisen keinot.
Puolakka sanoo hakevansa ympärilleen rikkinäisiä ihmisiä, joilla on oma karmansa ja tuskansa. Voimakkaiden ihmisten manipuloiminen olisikin vaikeampaa.
Koska Puolakka katsoo olevansa Suomessa väärinymmärretty, hän ei halua enää julkaista kirjojaan suomeksi ennen kuolemaansa.
Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) Puolakka käsittelee dialektiikkaa, ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta. Filosofiaan perehtyneet ovat panneet merkille yhden teeman, jota Puolakka ei käsittele:manipulaatio.
Hakiessaan kannatusta ja rahaa Puolakka luettelee mielellään julkkiksia, jotka ovat olleet liikkeeseen yhteydessä: runoilija Riitta Fogel, taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.
Alimpaan helvettiin hän kiroaa Raimo Laakian. Tämän syntisen, joka on kirjoitellut lehtiin omana itsenään ilman pyrkimystä nostaa liike myönteiseen valoon. Yhteistä Palsalle, Aronpurolle ja Laakialle on, että he ovat lähteneet pois Marxilais-leniniläisestä Ryhmästä ja Idusta.
Jotkut liikkeen entisistä jäsenistä ovat katkeria noitavainoista ja menetetyistä vuosista, toiset jaksavat nauraa kokemuksilleen.
Saarekombissa Puolakka pitää minulle puheitaan, mutta ei viittaa Maoon vielä niin selvästi kuin myöhemmissä alustuksissaan. Tiskit tiskataan ja koirat ulkoilutetaan, kun Puolakka käskee.
Pyydän aikaa olla itsekseni, mutta minulle vain jatkuvasti korostetaan kuinka ainutlaatuisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Puolakan lampaille kahdenkeskinen keskustelu gurun kanssa on tavoiteltava asia. Minulle Puolakka alustaisi mieluiten sängyssä.
Liikkeen raha-asiat ovat pielessä. Dramaattisia kohtauksia syntyy pienistäkin asioista. Puolakan yliampuvan käytöksen takaa pilkottaa inhimillinen olento, rikkinäisen luonteensa ja maskinsa vanki.
Juominen on tolkutonta, pämppälinjan mukaista. Puolakka julisti pämppälinjan 1970-luvulla. Pämppääminen tarkoitti julkista ryyppäämistä, vapaata rakkautta, monisuhteita…Yhteiset sänkykaverit sitoivat liikkeen jäsenten kohtalot toisiinsa.
1960-luvulla Puolakka pyrki SDNL:n liittohallitukseen, josta maolaiset ajettiin pois. Kun maolaiset vuosikymmentä myöhemmin istuivat Tampereen Tillikassa, heille järjestyi aina tilaa – muut asiakkaat kaikkosivat heidän läheltään.
Puolakkalaiset myöntävät itsekin, että pämppälinja on ollut osasyyllinen liikkeen kriiseihin. Ryyppääminen ja rakastelu olivat kritiikkiä vanha-SKP:läiselle puritanismille, jossa Puolakankin juuret ovat. Matti Puolakka kasvoi vahvasti SKP:läisessä kodissa.
Humalainen Puolakka hokee haluavansa naida minua, kunnes sammuu Saarekombin keittiön lattialle. Seuraavana aamuna lähden Suomeen krapulaisena ja univelkaa niskassani. En tiedä, itkeäkö vai nauraa.
Suomessa kerron matkastani niille, jotka ovat innoissaan idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta.
11.9. Kolehti kerätään.
Eerikinkadulla eräässä yksityisasunnossa järjestetään alustustilaisuus, johon minut on kutsuttu. Puolakka istuu suuren pöydän takana ympärillään parikymmentä innokasta kuuntelijaa.
Filosofisia ”uutuuksia” ovat se, että kulttuurin painopiste on siirtymästä Euroopasta pois ja että Suomen yliopistolaitos menettää arvoaan, kun koulutusjärjestelmät muuttuvat. Puolakka korostaa, että filosofiset rakennelmat osoittavat toimivuutensa vasta käytännössä.
Tilaisuudessa kiertää hattu, johon putoaa ensin kymppejä. ”Saa siihen laittaa suuriakin seteleitä, minä elän kädestä suuhun”, Puolakka sanoo. Hattuun alkaa tippua viisikymppisiä, satasiakin. Kynät rapisevat, kun kuulijat tekevät muistiinpanojaan. Lattialla leikkivä, ikävystynyt lapsi yritetään vaientaa. Alustus vilisee viittauksia Marxiin ja Hegeliin. Loistavan Polun jäseniä on tavattu Euroopassa ja tapaamisilla ylpeillään.
Kolmen tunnin alustuksen jälkeen jatko päätetään siirtää kapakkaan. Puolakka jää asuntoon mietiskelemään.
Kolmessa Kreivissä on Puolakan kenraaleita ja kannattajia. Utelen, että mikä Puolakassa niin viehättää. Vastaukset ovat epämääräisiä, karisma tuntuu kuitenkin asettuvan filosofian edelle.
Humala alkaa voittaa seurueen, eikä palvonta ole enää niin yksiviivaista. Corona-baarissa arvostelen Puolakkaa. Saan ensin puolakkalaisen naisen vihat päälleni. Vedän sanojani takaisin, ja nainen puolestaan sanoo, että hän haluaisi lähteä omille teilleen koko kuviosta.
Pari vähemmän puolakkalaista naista usuttaa minua panemaan Puolakalle kapuloita rattaisiin.
Puolakka, jonka puhelinohjeiden mukaan kapakkaa on vaihdettu mieluisampaan, ei lupauksistaan huolimatta näyttäydy.
13. – 19.9. Tonnilla saarnakasetteja.
Tapaan liikkeen entisiä ja nykyisiä jäseniä. Travolta kertoo minulle liikkeen historiaa, jotta ymmärtäisin paremmin.
Maolaisten kirjapaino Demo ja yhteistyö Kiinan suurlähetystön kanssa ovat menneitä, samoin lukuisat kommuunit, joita on yritetty asua. Saarenmaa ei ole ensimmäinen yritys vaihtaa maata, liike on yrittänyt aiemmin asettua Ranskaan ja muihinkin Euroopan maihin.
Toiminta on aloitettu samanaikaisesti Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Myös Raumalla ja Porvoossa on toimittu.
Tapaan vanhan ystäväni, jonka kytkennöistä liikkeeseen en ole ennen tiennyt. Hän kertoo Otaniemen ajoista: hillittömistä bileistä, alustustilaisuuksista. Puolakkalainen hän ei enää ole, mutta sympatisoi jonkin verran.
Kuten useimmilla rivijäsenistä, hänelläkään ei tunnu olevan tietoa Puolakalle lahjoitetuista asunnoista tai alustuksia sisältävistä kaseteista. Uusille, mukaan houkuteltaville ihmisille kasettia jaetaan ilmaiseksikin. Liikkeessä pitkään olleet suostuvat maksamaan kasetista tuhatkin markkaa.
Puhuessaan minua mukaan liikkeeseen Travolta kehottaa kuuntelemaan myös vastapuolta. Hän haluaa tehdä vaikutuksen liikkeen vapaamielisellä asenteella.
Otan yhteyttä Raimo Laakiaan. Kuulen, etten olekaan ainoa, joka on tekemässä Puolakasta juttua, Vihreä Lanka on edellä.
Viikon alussa näen krapulaisen Puolakan, joka haluaa viedä minut ja Iriksen autiolle saarelle. Hän on kurkkuaan myöten täynnä Saarekombia ja haluaa vetäytyä kirjoittamaan ja mietiskelemään.
”Minä en muuta osaa kuin murehtia”, hän sanoo. ”Minä olen oman luonteeni vanki.”
Muilla on Puolakan mukaan mahdollisuus muuttua, mutta nerolla ei. Puolakka on kuitenkin voimissaan, kehottaa minua etsimään muitakin miehiä itsensä lisäksi. En voi olla nauramatta.
Viikonloppuna tapaan Puolakan uudestaan. Hänellä on ollut murheita.
Pitkän tinkaamisen jälkeen hän kertoo, että Vihreään Lankaan on tulossa heistä juttu. Hän vähättelee asiaa ”aktiivisti”, kuten hän ilmaisee, ja siirtyy murehtimaan liikeneuvotteluja.
Puhelinvastaajastani löydän viestin Hantta Krausesta, tämän kanssa Puolakka ”on sopinut tapaamisen”. Kaurismäet ja Hasse Walli vilahtelevat puolakkalaisten puheissa tuon tuosta. Julkkiksilla ylpeily on tietoista kuvan rakentamista.
Minua Puolakka taivuttelee kirjoittamaan esitteitä Saarekombista erilaisille järjestöille.
Suomen valloittaminen ei riitä. Puolakka haluaa myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Saarenmaan jälkeen seuraava tukikohta voisi Puolakan mukaan olla Praha tai Berliini.
Sunnuntaina Travolta on saanut luettavakseen Laakian haastatteluun pohjautuvan osan Langan jutusta. Sovimme tapaamisen Cafe Maestroon.
Puolakka ja Travolta saapuvat edellisestä kapakasta myöhässä, hysteerisinä. Hämmästelen mistä on kysymys ja saan tekstin käsiini.
Puolakka mesoaa: ”Tämä on Iriksen ja minun murha. Meidät on murhattu. Ei se mitään.”
Hetken päästä hän hakee sääliä: ”Anna mun nussia sua.”
Joudun vaihtamaan pöytää ennen kuin saan jutun luetuksi.
Viereisessä pöydässä istuu Vanhalta tuttu Kepu: ”Et kai sä vaan oo ruvennut noiden itulaisten kanssa veljeilemään?”
”Maallikoiden” mielipiteet ovat kautta linjan saman suuntaisia. Vasemmistossa maolaisia on vähätelty: Tiedonantajassa ilmestyi aikanaan Kiinaa käsitteleviä kirjoituksia, joita maolaiset pitivät panettelevina ja vastasivat niihin oman lehtensä, Punakaartin, sivuilla.
1980-luvun alussa Punakaartissa ilmestyi neuvostotalouden tulevaa romahdusta käsittelevä kirjoitus, joka sinänsä oli Suomessa ainutlaatuinen: Neuvostoliittoa ei uskallettu julkisesti arvostella. Suojelupoliisi kuunteli Puolakan puhelinta.
Alustustilaisuudet olivat vielä kaikille avoimia. Niihin kutsuttiin vastustajia väittelemään, mutta harva halusi mennä maolaisten kokoukseen parjattavaksi.
Nykyisin puolakkalaisilla ei ole enää aikomusta vaikuttaa Suomen poliittiseen kenttään.
Puolakka sanoo olevansa valmis keskustelemaan kansainvälisissä tilaisuuksissa ja on melko varma, että niissä häntä ymmärrettäisiin.
Hänen tekstinsä palautettiin newyorkilaisesta kustantamosta ilman kommenttia.
Puolakka suunnittelee kansainvälistä esikoisteosten kustantamoa Saarekombin yhteyteen. Puhetta on myös opintopiirien käynnistämisestä uudelleen.
Sana underground toistuu Puolakan puheissa usein. Kaikki merkittävät filosofiat ja liikkeet ovat Puolakan mukaan nyt maan alla, mutta vielä tulee päivä, jolloin ne nousevat valoon.
20.9. Minua epäillään.
Travolta soittaa kiihtyneenä ja utelee, olenko minä mahdollisesti Langan jutun takana. Vastaan rehellisesti: ”En.”
Puolakkalaiset haukkuvat Langan minulle puhelimessa: kieltävät minua olemasta missään tekemisissä kyseisen lehden tai Raimo Laakian kanssa.
Luen vanhoja Punakaarteja ja Puolakan filosofiaa. Käyn keskustelun liikkeen entisen jäsenen kanssa. Hän arvostaa filosofiassa sitä, että myös yhteiskunnan kieltämiä tunteita ja tapahtumia käsitellään.
Teksteissään Puolakka puhuu suvaitsevuudesta, mutta hänen johtamassaan liikkeessä poikkipuolisesta mielipiteestä saa päälleen noitavainot.
25.9. ”Lanka loataan nyt”.
Tapaan Aronpojan Elielissä ja minut vapautetaan epäilyksistä.
Puolakka on ollut huonossa kunnossa, mutta voimaa vastineeseen kerätään. Aikomuksena on myös saattaa Vihreä Lanka huonoon valoon. On kuulemma joitakin lehtimiehiä, jotka pitävät Lankaa roskalehtien tasoisena julkaisuna. Kyseisiin toimittajiin aiotaan ottaa yhteyttä Langan nitistämiseksi.
Aro on tuohduksissaan lehdistön etiikasta. Hän ihmettelee mikä on Langan jutun perimmäinen motiivi.
Keskustelussa käy ilmi Puolakan vieraantuminen yhteiskunnasta. Puolakan kenraaleilla, kuten Arolla, on yhteiskunnan toiminnasta jonkunmoinen käsitys.
Kapakassa: ”Aro, tuo mulle kalja!” Kalja tuodaan. Puolakalle on pöytiintarjoilu itsepalvelupaikoissakin.
Veroilmoituksen täyttämistä Puolakka ei pidä tarpeellisena. Puolakan yritykset ovat bulvaanien nimissä, jotta hänen itsensä ei tarvitsisi liata käsiään.
27.9. Puolakkalaisia pelätään.
Porvoossa, jossa puolakkalaiset ovat viime aikoinakin toimineet, asuu muutamia ex-maolaisia. Heidän suhteensa ryhmään on katkeran oloinen, he mieluummin unohtavat kuin muistelevat.
On huhuja, että puolakkalaisia vastaan olisi tehty rikosilmoitus katteettoman lomaosakkeen myynnistä. Niihin on vaikea saada varmistusta. Kukaan ei halua sekaantua. Puolakkalaiset koetaan jollain tavoin uhkaaviksi.
Puolakkalaisten julkinen kuva on Porvoossa hyvä. Paikallisessa lehdessä on kehuttu Iris Keinäsen ja hänen taiteilijamiehensä Niilo Rikulan järjestämää kuvataidetapahtumaa, johon oli kutsuttu Baltian maiden tunnetuimpia taiteilijoita.
Myös Karkkilaan puolakkalaiset ovat koettaneet saada jalansijaa, mutta eivät ole onnistuneet.
Päiviä myöhemmin tapaan Puolakan Cafe Sociksessa. Paikalle osuu myös Laakia.
Sillä aikaa, kun Laakia käy tiskillä, Puolakka käskee minua lopettamaan yhteydenpitoni Laakiaan. Kun Laakia palaa pöytään, Puolakka on hänelle mielevä. Laakialtahan voisi kaikesta huolimatta saada pummattua kaljan.
Puolakka kertoo, että Langan artikkeli on viety Julkisen sanan neuvostoon, ja viisi-kuusi lakimiestä miettii, kuinka juttuun voitaisiin puuttua juridisesti.
Puolakan mukaan asiasta järjestetään keskustelutilaisuus, johon Langan toimittajia kutsutaan vastaväittäjiksi.
29.9. Kuolema Saarenmaalla.
Istun Langan toimituksessa pyörittelemässä päätäni.
Liikkeelle rahaa lainanneet ihmiset odottavat yhä rahojaan. Se, että Puolakkaa on julkisesti nyt arvosteltu, vain lisää kannattajien Puolakkaa kohtaan tuntemaa sääliä. Suurmiehiä on ennenkin väärinymmärretty.
Eräskin lainasi liikkeelle kesällä 30 000 markkaa. Se luvattiin maksaa syyskuun alussa. Lokakuun alkuun mennessä hänen onnistui saada takaisin 300 markkaa.
Kuulen, että eräs puolakkalaisista on kuollut Saarenmaalla sen jälkeen kun Lanka ilmestyi. Sydänkohtaus. Muutama kalja, ehkä lääkkeitä.
Itsemurha vai luonnollinen kuolema, kuka tietää? Puolakkalaiset saavat marttyyrinsä.
Jos yksi lehtijuttu, totuuden palaset, aiheuttavat sairaskohtauksia ja murtumisia, täytyy liikkeen sisäisten psyykkisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.
Työpöydälläni on Kari Koskelan yleisönosastokirjoitus Idusta ja maolaisuudesta (Suomi 7/1992):
”Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ’preppaamaan’, puhumaan ääneen Itu-filosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisunsa iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmistautuu näin ’agiteeraamaan’, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodeihin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ’asiallisille urille’.”
”Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ’liikkeen ihmisten edessä’ tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin jo tulossa ’meikäläinen’. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ’Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä kaksi voikin olla kolme.'”
Lahkolaisuudelle tyypillistä on entisten ihmissuhteiden katkeaminen ja uusien ”parempien ja oikeaoppisempien” solmiminen. Näin myös Idussa.
Liikkeen jäseneksi vihkiydytään usein vaikean psyykkisen kriisin, identiteetin murtumisen kautta. Tulokkaalle on sopivasti tarjolla uusi, puolakkalainen identiteetti.
Ja liikkeestä lähteminen on vaikeaa: liikettä edeltäneet ihmissuhteet ovat usein katkenneet ja liikkeestä lähtevään kohdistetaan raskas henkinen prässi, jonka jälkeen ”väärämielinen” usein myöntää hairahduksensa ja palaa kiltisti ruotuun.
Joskus lähtöä hautova on ehtinyt menettää omaisuutensa ja asuntonsa liikkeelle. Ei ole paikkaa, minne palata.
Potku perseeseen, herra Puolakka: ehkä joku ”kansanyliopisto” palkkaisi Sinut tutkijakseen. Saisit työkammion ja koneen, palkkaa sen verran, ettet nälkään nääntyisi ja kaljallakin voisit joskus käydä. Ne olot saisit ilman henkistä terroria ja kloonaamista, uhriesi identiteetin murtamista puolakkalaiseksi.
Kyllä minunkin mieleeni välillä työntyy suuria unelmia, kun nälkäisenä raahaan tyhjiä pulloja kauppaan. En vain tarvitse unelmointiin puolakkalaista hämähäkinverkkoa.
Mihin sinä sitä tarvitset?
Itsetuntosi kohottamiseen?
Kuvat:
Talo ja kaksi naamakuvaa, joista toinen on vahingossa vaihtanut paikkaa samalla sivulla kolumnoivan Pekka Haaviston kanssa.
Kuvatekstit:
”Huvikumpu”: Kirjoittajamme vietti viikon puolakkalaisten omistamassa Saarekombissa Viron Saarenmaalla.
Guru: ”Filosofia on elämäntehtäväni”, Matti Puolakka sanoo.
Suru: ”Minä en muuta osaa kuin murehtia.”
Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993
”Eronnut Raimo Laakia muistelee maolaisvuosiaan.
Matti Puolakan ajatuksilla on ihmiskunnalle annettavaa, Raimo Laakia tunnustaa. Laakian mukaan ikävä puoli ovat noitavainot ja taloussotkut.
Laakia lähti ryhmästä syksyllä 1986.
”Yks tyttö joutui Puolakan hampaisiin. Puolustin tyttöä, ja lähdin sitten, jonkin verran ovet paukkuen.”
Laakia sanoo ryhmän harjoittaneen henkistä fasismia.
”Aina jossain vaiheessa jonkun pinna tuli täyteen. Matti Puolakka osaa järjestää aina klassisia kuvioita; hän teki henkilökohtaisista erimielisyyksistä ison poliittisen ja ideologisen jutun, revitti sen koko yhteisön käsiteltäväksi. Pidettiin herätyskokouksia, joissa Puolakka tuomitsee, ja porukka tukee Puolakkaa.”
Puolakka tarjoutui maailman guruksi.
Laakia liittyi maolaisiin jo 1960-luvulla. Maolaisuus oli valtiouskovaisten taistolaisten haastaja, äärivasemmiston kapinallinen. Vähitellen selvisi, ettei Kiinakaan kovin siloinen maa ollut.
”Mao myönsi ennen kuolemaansa, että on epäonnistunut.”
1970-luvun lopussa Suomen maolaiset olivat kalunneet Maonsa loppuun. Muutamat olisivat halunneet jatkaa marxilaisella linjalla. Siis ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä ihmettä psykologialla olisi tekemistä politiikassa. Riistostahan oli kyse. Heidän touhunsa kuihtui pois.
Puolakan ryhmästä tuli ideologisen keskustelun kerho nimeltä Itu.
Laakian mukaan Puolakka kävi 1980-luvun lopulla Euroopassa tapaamassa maolaisia ”sissijohtajia”. Maolaisia oli Euroopassa paljon. Nyt he olivat ideologisesti tuuliajolla. Puolakka tarjosi heille omaa oppiaan. Ei kelvannut.
Puolakka pettyi älymystöön ja varsinkin Suomeen. Guru pitää yhä seminaarejaan, mutta jutuista on veto poissa.
Laakia haluaa uskoa, että itulaisten saama julkisuus virkistäisi Puolakkaa taisteluun.
”Vaikka se vatvominen lähestyy välillä mielisairautta, on ihan hyvä, että joku ryhmä pohtii asioita”, Laakia sanoo.
Hän toivoo vain, että nuoria ei enää värvättäisi joukkoon siten kuin on tehty. Ja että rahan huijaaminen lakkaisi, ja henkinen terrori.
Parhaimmillaan kannattajia oli 300, joista 10-20 kuului Puolakan ”kenraalikuntaan”.
Kaksi Punakaartia tappeli matkaradiosta.
”Vuonna kuuskytkahdeksan kun tulin mukaan, niin kyllä se kovin puhuttelevaa oli. Neuvostoliitto vai Kiina, Neuvostoliitto vai Kiina. Siellä olivat Jaakko Laaksot ja Puolakat vastakkain. Tshekkoslovakian miehitys osoitti meidän kritiikkimme oikeaksi”, Laakia sanoo.
Maolaiset ovat esiintyneet useilla nimillä. Kun piti järjestää seminaaria Pirkkolan uimahalliin, kokoustilan varasi tekaistu urheilujärjestö. Kun mentiin Hakaniemen työväentalolle, oltiin jotain muuta.
Ainoa rekisteröity yhdistys maolaisilla oli Punakaarti ry. Siinä oli mukana myös vanhoja miehiä, jotka olivat olleet aikanaan ihan oikeassa punakaartissa.
”Tosi jukuripäitä”, Laakia sanoo.
Laakia veti Punakaartissa opintokerhoa vuosina 1969-72. Yksi kerhon vanhoista ukoista halusi välttämättä tehdä testamenttinsa maolaisille. Ukko luotti nuoreen Raimo Laakiaan, ja vain tähän.
Hän oli muotoillut testamenttinsa, mutta se piti kirjoittaa puhtaaksi. Ukko ja Laakia menivät aitojen punakaartilaisten yhdistykseen – jossa ukko oli myös jäsen – naputtelemaan testamentin kirjoituskoneella. Sieltä saatiin kaksi todistajaakin.
Muutaman ajan kuluttua ukko kuoli, ja vasta silloin aidot punakaartilaiset tajusivat, että ukko olikin jättänyt kaiken maolaisille. Tuli riitaa, jossa tarvittiin jo asianajajaakin. Sitten kaikille valkeni, että ukko oli kuollut köyhänä. Vain kiikari ja matkaradio jäivät.
Maolaisuus sopii insinööreille.
Vakavampaakin varainhankintaa maolaisilla oli. Kirjapaino tietysti yhdessä vaiheessa, ja 1970-luvun lopulla elektroniikkayritys Kiteellä. Parikymmentä työntekijää maolaisten työnjohtajien alaisina.
”Yksi maolaisista oli nerokas elektroniikka-asentaja. Hän oli keksinyt autoon elektronisen nopeuspiirturin. Keksintö oli viittä vaille valmis. Piti olla kymmenien miljoonien markkojen vuosivoitot tiedossa.”
Keksinnön valmistumista odotellessa tehtiin tavallista pientä tavaraa, muuntajia, opetusvälineitä. Korviketuotanto piti putiikkia pystyssä, mutta ei tuottanut voittoa. Tai sen vähän, mitä tuotti, Puolakka kavereineen söi. Tuli konkurssi ja kovat riidat.
”Mäkin pistin siihen rahaa. Seitsemän tuhatta markkaa silloista rahaa”, Laakia sanoo, muttei välitä. ”Joittenkin sukulaiset olivat vaarassa menettää omakotitalonsa.”
Ryhmässä on ollut huomattavan paljon insinöörejä. Laakia keksii selityksen: insinööreille maailma on mekaaninen jousi, jota väännetään toisesta päästä. Maolaisuus sopii insinööreille.
”Ne, jotka menettivät rahat, eivät tunteneet oloaan kodikkaaksi ryhmässä.”
Sängyn kautta valoon.
Laakia sanoo, että varsinkin maolaisuuden loppuaikoina ryhmässä pyöri väkeä ihan seurustelumielessä. Insinöörit etsivät vaimoa. Kun löysivät, lähtivät. Jotkut muuttivat kauas, etteivät joutuisi alituiseen kuuntelemaan petturi-leimoja.
Maolaiset kävivät aktiivisesti tapaamassa mielenkiintoisia ihmisiä. Näitä haalittiin haaviin seksilläkin.
”Mahdollisimman nopeasti sänkyyn, mieluummin samana iltana. Tytöt olivat tässä kätevimpiä”, Laakia naureskelee.
”Rahaa huijataan. Tai huijataan ja huijataan… Ilmeisesti Matti Puolakan päässä on, että hänen ajatustyöstään riippuu koko ihmiskunnan tulevaisuus. Näissä ankeissa oloissa on sitten suvaittava, että joku puoli miljoonaa häviää jonnekin.”
”Ne, jotka keräsivät rahaa kentällä, olivat vaikeassa ristiriidassa. Antti Santaholma itki salaa sitä, että kun hän pyytää ottamaan lainaa pankista – vietiin jonkun puhelinosake pankkiin ja otettiin kahden tuhannen markan vekseli – hän itki, kun tiesi, että vekseliä ei ikinä makseta takaisin.”
Koskaan ei mistään pidetty kirjanpitoa, rahat kulkivat miten kulkivat. Ne kulkivat Puolakan päähänpistojen mukaan.
”Sen jengin päällä roikkuu kirous, että kaikki raha-asiat menevät aina perseelleen. Se johtuu tavasta, jolla asioita hoidetaan. Ratkaisut menevät maanläheisiksi, kun tulee nälkä.”
”Saarenmaan bisneksistä en tiedä yksityiskohtia. Idea on kai se, että Puolakka etsii vetäytymispaikkaa, jossa voisi elää joukkonsa kanssa. Ihan kuin Mao Tse Tung sisseineen.”
Hiljakkoin eräs uskollinen puolakkalainen kuoli autokolarissa. Tiettävästi mies oli aikoinaan pannut asunnostaan saamansa rahat maolaisten kirjapainoon, ollut aina mukana itulaisten joulupukkipalvelussa. Kolme vuotta ennen kuolemaansa hän oli nostanut pankista puolen miljoonan markan lainan, ja tehnyt samana päivänä testamentin Puolakan kahden ”assistentin” hyväksi. Henkivakuutuksen edunsaajiksi oli merkitty samat henkilöt. Asianajaja sai nämä luopumaan edustaan.
Perikunta on nyt lainanhoidon kanssa liemessä. Rahojen kohtalosta ei ole tietoa.
Jotain siinä on.
”Ei tosta (maolaisuudesta) ikinä pääse eroon täysin”, Laakia sanoo itsestään.
Rassaako sinua ympäristöaktivistina se, että ympäristöliikkeestä on vallankumouksellisuus jäänyt pois?
”Kyllä pikkusen. Se lepsuus, joka näkyy joka asiassa.”
”Roskaa.”
Puolakan apuri, joka ei halua nimeään julki, kommentoi Laakian muisteloita: roskaa joka lause.
”Jos joku on henkistä terroria, niin toi on sitä.”
Apurin mielestä itulaisista kirjoitettaessa pitäisi tuoda kunnolla esiin heidän ideologiansa sisältö.
Apuri ei suostu haastateltavaksi lehden tähän numeroon, eikä Puolakka. Apurin mukaan Laakian puheiden yksityiskohtaiseen oikaisemiseen menisi monta päivää.
Kun apuri soittaa ja uhkailee raastuvalla, voi kuulla miesäänen antavan hänelle korvan juuressa ohjeita.
Kuva: Riitta Sourander.
Kuvateksti: Ex-sissi. Raimo Laakia poseeraa kuvaajalle muutama kuukausi sen jälkeen, kun lähti itulaisten porukoista vuonna 1986.
Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993
”Ideoita. Kirjeessään Kuressaaren kaupunginjohdolle Matti Puolakka kertoo, mitä saarenmaalaisten tulee tehdä.
Huipputeknologiaa Saarenmaalle ei tule, savupiipputeollisuus saastuttaisi. Vaihtoehdot ovat massaturismi tai alikehitys, Puolakka järkeilee.
”Saarenmaalla ei ole mitään muuta mahdollisuutta vaurastua kuin turismi.”
”Ainoa realistinen tavoite on, että massaturismi ei saa vallata Saarenmaata hallitsemattomissa muodoissa. Juuri tuo olisi turmiollista Saarenmaan luonnolle, ja taloudellinen hyöty turismista koituisi suppeille piireille – korruptio, mielivaltaisuus ja suoranainen rikollisuus lisääntyisivät arvaamattomassa määrin.”
”Vain turismi voi pelastaa Saarenmaan luonnon. Köyhä maa ja köyhä saari eivät pysty suojelemaan luontoaankaan.”
”Ruotsalainen Kalmarin yliopiston tutkija Tommy Ek, joka kesällä teki tutkimuksen Kihelkonnan kasvistosta ja eläinkunnasta, totesi, että pahinta mitä Saarenmaan luonnolle voidaan tehdä on jättää se sellaiseksi kuin se on. Hänen mukaansa vain oikein kehitetty turismi tulonlähteenä on ainoa reaalinen vaihtoehto pelastamaan Saarenmaan luonnon. Tämä on ainoa tieteellinen johtopäätös, mihin voidaan päätyä, jos asioita tarkastellaan kokonaisvaltaisesti.”
Portti Espanjaan.
”Saarenmaalla kävi viime kesän aikana tietääksemme alle 10 000 ulkomaalaista turistia”, Puolakka kirjoittaa. ”Kuvitelkaa tuo määrä kymmenkertaisena! – 100 000 länsituristia kesässä on aivan realistinen luku; tavoite tulisi asettaa paljon korkeammalle, esim. puoli miljoonaa turistia kesässä.”
Sosialistisena ideologina kunnostautunut Puolakka muistuttaa saarenmaalaisia siitä, että rahan lisäksi he saisivat turisteilta muutakin hyvää: länsimaalaisuutta.
”Matkailu avartaa”, Puolakka siteeraa tunnettua iskulausetta.
Hän kertoo, mitä turismista vaurastuneet saarenmaalaiset voivat tehdä: matkustaa itsekin. ”Tavallisille saarenmaalaisille tulee mahdolliseksi ostaa itselleen esim. tonttimaata Suomen Lapista ja huoneisto Espanjan aurinkorannoilta.”
Kansa ei vielä käsitä.
Puolakka kiittää Saarenmaan maakunnan ja Kuressaaren kaupungin johtoa siitä, että nämä ovat älynneet turismin mahdollisuudet. Tavallinen kansa sen sijaan pullikoi vastaan. ”Tietämättömyys ja kovin vanhanaikaiset asenteet” ovat Puolakan mukaan Saarenmaan kehittämisen ensimmäinen este.
Kuressaaren kehittäminen kulttuurikaupungiksi helpottaisi Puolakan visioissa ”paikallisten lahjakkuuksien syntymistä”. Lahjakkuudet toisivat rahaa, Puolakka muistuttaa.
”Länsimaissa lehdistön sivut täyttyvät hyvin paljon kuuluisuuksien menemisistä ja tulemisista. Sellaiseksi Viron lehdistökin on kehittymässä demokratiaan siirtymisen jälkeen.”
Puolakka on laskeskellut, että jos Saarenmaalla järjestettäisiin Itämeren kirjailijakongressi, maailman medioiden julkaisemat jutut maksaisivat mainostilana jopa kymmenen miljoonaa kruunua.
Suomalaisille liikemiehille kirjoitetussa esitteessä hän hehkuttaa: ”Ajatelkaa: luonnonrauhaa ja henkisiä virikkeitä! Villisikoja ja kirjailijoita! Lasten oma Saarenmaa ja kuvataiteilijoita! Öinen ratsastus ja auringonnousu a la Jean Sibelius! Kamarimusiikkia ja auringonlasku (eikä sääskiä juuri lainkaan)! Päälläseisontaa ja tai chi chuan! Katajanmarjaolutta! Ajatelkaa!”
Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993
”Tarjous. Saarenmaan suomalaisryhmä lupasi bisneskumppanilleen hyvän aseman sosialistisessa imperiumissa.
”80-luvun jupitkin olivat rehellisempiä”, luonnehtii entisiä liikekumppaneitaan Reijo.
Vielä keväällä Reijo oli kiinteistövälittäjän leivissä myymässä maolais-itulais-taiteilijoiden Saarenmaata suomalaisille liikemiehille.
”Puolakka leikki Saarenmaan keisaria. Hänen ihanteenaan oli vuosikymmenten takainen Kalevi Keihäsen massaturismi.
Vaikka koko Saarenmaa piti valloittaa, pienenkin liiketoimen eteneminen oli vaikeaa. Ei ollut vaikea huomata, että raha oli tullut ryhmälle aina jollain muulla konstilla kuin työllä.
Saarenmaa sopi heille. Yhdellä työttömyyskorvauksella koko porukka eli luksuselämää.
Neitseellinen paikka. Saarenmaalaiset nukkuivat ovet auki, eivät tienneet mistään mitään.
Ei mennyt kauan ennen kuin Puolakka huomasi, että Viron kirjailijaliitto oli ehkä maan tärkein vaikuttaja. Kulttuurisuhteita luotiin Puolakan määräyksestä. Hannu Salvi oli koko ajan Saarenmaalla tutkimassa myytäviä kohteita. Muilla ulkomaisilla liikemiehillä oli aina kiire, näillä ei.
Kun ensimmäinen maatila saatiin haltuun, siitä lahjoitettiin heti osa Viron kirjailijaliitolle. Sitten vain haettiin uutta – ja ei kun Viron kirjailijaliitto suosittelemaan Puolakan porukkaa ostajaksi, halvalla.
Tuskinpa kirjailijaliitto tiesi tukevansa maolaisgurua. Toiminta naamioitiin kulttuurisponsoroinniksi. On se vaan jotenkin hupaisaa, että mies, joka ei ole edes kirjoilla missään, lahjoittelee maaomaisuuksia muille.
Ryhmä kestitsi Saarenmaan silmäätekeviä Suomessa.
On heidän touhussaan hyviäkin puolia kuten kulttuurivaihto. Järkyttää vain, kun upeita maaomaisuuksia vaihdetaan rihkamaan ja suuriin lupauksiin.
Kävi meilläkin amerikantädit sodan jälkeen karamellia tuomassa, mutta eivät sentään vaatineet maita. Puolakan taitavuudesta kertoo se, että Viron kirjailijaliitto ei suositellut tiloja suoraan itselleen, vaan ensin kulttuurisponsori Puolakan porukalle, joka sitten ”jalosti” lahjoitti ne virolaisille.
Se myös ihmetyttää, että ensin virolaiset näkivät vaivaa päästäkseen neuvostokommunisteista, mutta nyt tukevat maolaiskommunisteja.
Puhuttiin luonnonsuojelusta, mutta suunniteltiin suojelualueen kupeeseen rantabulevardeja ja turistikeskuksia.
Kuka nyt ilkeää höpistä antavansa kaksi prosenttia tuotosta luonnonsuojelulle, jos suunnittelee rankalla massaturismilla rahastamista?
Puolakka sanoi minulle, että tämä projekti on sitä varten, että hän saa neljä assistenttia ja kirjoittaa kirjasarjan sosialistisesta ideologiasta.
Kun riitauduin arvostellessani Puolakan ryhmän toimintaa, minut kutsuttiin kokoukseen, jossa minua sitten ojennettiin ja vaadittiin anteeksipyyntöä. Tilanne oli naurettava.
Kerran yöllä he lukivat minulle kolme metriä pitkän kirjeen siitä kuinka he rakentavat sosialistista imperiumia, jossa minullekin olisi sitten hyvä asema. Sanoin, että tästä eteenpäin puhutaan päivänvalossa, eikä soitella enää öisin.
Kuvaan kuuluu, että vaikka Puolakka suunnittelee kaiken toiminnan, hän ei suinkaan itse ilmesty vastaamaan toimistaan. Likaisen työn tekee esikunta.
Kun ihmettelee Puolakan etenemistä Saarenmaalla, on otettava huomioon hänen huikea taitonsa käyttää ihmisiä hyväkseen. Nelikymppinen mies on ollut tuskin päivääkään töissä – gurun kannattajajoukkoa on lypsetty taitavasti.
Olen kuullut useilta tahoilta, että tämä porukka pystyy psykologisesti painostamaan lähinnä nuoria jäseniään niin, että kukaan ei uskalla arvostella ketään.
Sääliksi käy kokemattomia saarenmaalaisia ja nuoria herkkiä, usein taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä, jotka joutuvat tämän porukan käsittelyyn ja hyväksikäytettäviksi.
Jossain määrin varmaan pitävät paikkaansa myös ne kertomukset, miten Puolakan uskollisimmat opetuslapset ovat menettäneet tai uhranneet eri vuosikymmenillä omaisuutensa gurun elättämiseen ja liiketoilailuun.
Puolakka juoksuttaa aivopestyä porukkaa muka aatteen vuoksi. Kaveri, joka surutta käyttää ystäviensä omaisuutta, puhuu aatteesta ja moraalista. Sukulaiset ja tuttavat on tasan tarkkaan lypsetty.”
Satukirjatasoa.
”Saarenmaan konsuli” tammisaarelainen Hans Rehnström kertoo puhuneensa suomalaisryhmän liiketoimista Saarenmaan lääninhallinnon edustajien kanssa. Nämä sanoivat huomanneensa, että jotain ”vähän hämäriä” kauppoja on tehty.
Saarenmaalla huseeraa monta suomalaista rakennusliikettä, onnenonkijatasoista, joiden hotelli- ja ravintolaprojektit ovat kesken, koska kauppojen lainvoima ei ole selvä. Viron kiinteistölainsäädännön tekeminen on kesken.
Turismisesonki on ollut lyhyt, palveluja on vaikea saada kannattamaan.
Rehnström on saanut ”tittelinsä” siitä, että on junaillut suomalaisten ja saarenmaalaisten välisiä yhteyksiä, muun muassa järjestänyt suomalaisille vierailulupia.
Rehnström on lukenut Puolakan ryhmän pitkän selosteen projekteistaan. ”Joitain hyviä ideoita”, hän sanoo, ”mutta vähän satukirjatasoa.”
Vihreä Lanka 38/93, 23.9.1993
”1960-luvun marssien aikoihin alkoi maolaisten erkaantuminen taistolaiskommunistien kriitikoiksi. Maolaisten joukko jäi verraten pieneksi. Nyt näiden ”sorrettujen oikeaoppisten” porukan viimeinen jae on löytänyt itselleen paratiisin Saarenmaalta. Gurunsa Matti Puolakan johdolla he haaveilevat sinne seurapiirien lomakylää. Esko Naskalin ja Alo Merilon raportti sivuilla 9-12.
Maolaisten pesänjakajat löysivät paratiisinsa.
Pitkä marssi. Suomen ex-maolaisten vetämä ryhmä puuhaa Saarenmaalle eliitin lomakeidasta. Haaveissa on saada jahtisatama, golfkenttä, tenniskentät, squash-kentät, ratsastustalli, metsästystä, kalastusta, motelleja… Teksti: Esko Naskali, Helsinki & Alo Merilo, Tallinna.
”Kaksi vuotta sitten Saarenmaalla ei ollut vielä minkäänlaista rikollisuutta. Maolaiset tulivat sinne ryhdikkäinä ja rehellisinä kulttuurin ystävinä. He olivat siellä ensimmäiset länsimaalaiset. Ei ihme, että Puolakka kävi kuumana”, sanoo ryhmän entinen liikekumppani.
Maolaiskommunistina, Itu-ryhmän guruna ja ideologina tunnetun Matti Puolakan ympärillä pyörivä ryhmä on joutunut painamaan Saarenmaalla jarrua. Rahoittajia huikean lomakeskuksen rakentamiseksi ei ole löytynyt. Ei, vaikka tekeillä on ”idän ja lännen kulttuuriväen kohtauspaikka”, jossa taiteen julkkikset vetäisivät raharikkaat perässään Pohjois-Euroopan upeimmille rannoille, Saarenmaalle.
Toinen este on paikallinen ympäristöviranomainen Elvi Viira. Suomalaisryhmän mielestä Viira on kateellinen byrokraatti, joka vain haluaa tehdä kiusaa.
Kolmanneksi: Suomessa kysellään Saarenmaan-projektin rahoituksen perään. Hiljakkoin tapaturmaisesti kuolleen maolaisen perikunta arvelee joutuneensa Viron-bisnesten maksajaksi. Kolme vuotta ennen kuolemaansa mies otti pankista puolen miljoonan markan lainan, sanoi tiedossaan olevan ”varmoja bisneksiä”. Laina jäi perikunnan maksettavaksi, rahojen kohtalosta ei ole tietoa.
Maolais-itulais-kulttuurikeskustelijoiden varainhankinnan historiasta löytyy erikoisia lukuja.
Gurun puolesta puhutaan.
Porukan vaiheiden selvittämisessä sattuu kummia. Yksi piilottelee, toinen vohkii kirjeen, kolmas soittelee ensimmäisen puolesta. Lopulta, kymmenien puheluiden jälkeen, kolme itulaista marssii toimitukseen ja kieltäytyy poistumasta.
Puolakan ystävät sanoivat tämän jutun virolaiselle toimittajalle Saarenmaalla, että Puolakkaa ei saa nyt kiinni, hän kun on mennyt Ranskaan. Marxin näköinen Puolakka ilmestyykin helsinkiläisiin kuppiloihin. Guru myös pitää perinteistyylisen seminaarin. Yrittää kuulemma kerätä rahaa Saarenmaalle.
Puolakka ei vastaa soittopyyntöihin. Kun puhelin soi, langan päässä on yksi Puolakan apureista. Tämä haluaa korostaa, että Itu ja Saarenmaa-projektit ovat kaksi eri asiaa. Korostaa sitäkin, että Itu oli ainoa liike Suomessa, joka vastusti Neuvostoliiton aikana Suomen ulkopolitiikkaa. Kiitosta ei koskaa herunut, sanoo lempinimellä Travolta tunnettu soittajamme.
Kyselyihin itulaisten sotkuisista raha-asioista hän vastaa, että he eivät ole koskaan anoneet eivätkä saaneet rahaa valtiolta. Kun ihmiset ovat mukana omilla panoksillaan, riitoja tottakai tulee, hän selittää.
Perikunnan rahoista kysyttäessä soittaja kiihtyy: ”Sulla pitää olla dokumentit siitä, että rahaa on käytetty johonkin muuhun kuin mihin tämä henkilö on itse tarkoittanut.”
Soittaja sanoo, että Puolakka ei tule julkisuuteen ”ennen kuin saa kirjoitustyönsä valmiiksi”, ja ”Saarenmaa-projekti ei ole ideologinen asia”.
Posti tekee mutkan.
Toinen soittaja, joka on seurannut itulaisia ”vain sivusta”, haluaa hänkin muistuttaa itulaisten poliittisen työn arvosta. Soittaja muistelee, kuinka yksi itulaisista, Antti Santaholma, piti 1980-luvun puolivälissä Kulttuuritalolla puheenvuoron, jossa kysyi, miksei vasemmisto puhu Afganistanista. Heti oli tullut pilkkaa ja palautetta tyyliin ”siinä puhuu Pol Pot”.
Kerrottava on vielä sekin, miten tähän saakka lähinnä metsäaktivistina tunnettu Hannu Hyvönen hätkähdyttävän oma-aloitteisesti osallistuu jutuntekoon. Virolainen toimittaja lähettää Helsinkiin kantosiipialuksella filminegatiivin, äänikasetin ja tekstiä. Tuikkaa kuoren suomalaisen liikemiehen mukaan. Hyvönen sattuu Tallinnan metsäkokouksesta samaan kantosiipialukseen.
Helsingissä kuoren vastaanottaja menee väärälle terminaalille ja myöhästyy siksi oikealta. Hyvönen nappaa Vihreälle Langalle osoitetun kuoren liikemieheltä.
Paketti ehtii olla Vihreältä Langalta kateissa liki vuorokauden ennen kuin puhelin viimein soi. Liikemies soittaa? Hyvönen soittaa Luonto-Liiton toimistosta, sanoo avanneensa kuoren ja kuunnelleensa kasettia uutterasti koko päivän muodostaakseen arvokkaan kantansa koko asiaan.
Iris Keinänen, yksi Saarenmaan projektin vetäjistä ja Matti Puolakan läheinen ystävä, vakuuttaa sitten puhelimessa, että Puolakka kävi Ranskassa. Konferenssimatkalla, niin kuin hän usein tekee. Leimat löytyvät passista, Keinänen sanoo.
Tiistai-iltana kolme ahkerinta soittelijaa marssii toimitukseen ja kieltäytyy poistumasta, ennen kuin nämä artikkelit on ”oikaistu”. Lukematta he tietävät, että kyseessä on ”ajojahti”, joka koituu Puolakan ja Keinäsen kuolemaksi. Lakimiehet ovat jo asialla, murhasyyte odottaa, vieraat vakuuttavat heidät ulos rahdanneelle päätoimittajalle.
Unelmointi on laillista.
Suomalaisporukalla on Saarenmaalla jo monta firmaa: AS Kallas, AS Atelier, AS Mawe, AS Pablo…
Yksi omistaa sitä, toinen pyörittää toista. Firmat omistavat toisiaan ristiin. Osakkeita omistavat muun muassa Puolakka, Keinänen ja Liilia Juhandi, kansalliskirjailija August Mälkin pojantytär.
Juhandilla on oikeus Mälkin kotitilaan, vaikka hän ei ole vielä saanut virallisesti sitä omistukseensa. Yli 40 hehtaarin maa-alue sijaitsee Lumandan kunnassa lähellä Saarenmaan pääkaupunkia Kuressaarta. Mälkin tilan edustalla on upea ranta hiekkasärkkineen ja lintusaarineen. Tästä tilasta suomalaiset ja Juhandi yhdessä haluaisivat kulttuuriväen kohtauspaikan, idän ja lännen yhdistäjän, eliitin lomakeskuksen. Jahtisatama, golf…
Investoijia ei ole saatu, mutta ei ole rikollista unelmoida, Keinänen ja Juhandi sanovat.
Tilasta on yritetty myydä tontteja kovaan hintaan. Rakentaminen voi alkaa heti ja on jo alkanutkin, ryhmä lupaa esitteessään, jonka on allekirjoittanut ”Kippikoovin lomakylän arkkitehtonisen suunnittelun päävastaava” Niilo Rikula.
Lomayhtiön verotus on lähivuosina olematonta, esite houkuttelee, ja eläminen halpaa. Asunnotkin. ”Koska ulkomaalaiset eivät voi suoraan ostaa näitä asuntoja, voimme kuressaarelaisen yhtiömme kautta välittää näitä huoneistoja ja omakotitaloja halukkaille.”
Rahaa veistettiin patsaista.
Rahapulassaan ryhmän on nyt toistaiseksi tyytyminen pienempään projektiin. Iris Keinänen sanoo, että mitään lottovoittoa tai jättiperintöä heidän käsissään ei ole. Rahaa on saatu muun muassa Niilo Rikulan veistämistä patsaista, kuten ”Gee Bee” Bärlundin patsaasta, joka pystytettiin Helsingin Alppilaan. Rikula on Keinäsen aviomies, nuori lahjakas taiteilija.
Saarenmaalla suomalaisryhmän hallussa on 3000 neliömetrin suuruinen entinen palvelukeskus. Se irtosi huutokaupasta 230 000 markalla. ”Ostettiin osamaksulla”, Keinänen selventää. Helmikuussa osakeyhtiö AS Kallas osti vielä palvelukeskuksen irtaimiston ja kemiallisen pesulan laitteet.
Ryhmä pyörittää pientä ompelimoa, sitä varten on yhtiö AS Atelier. Suomalaiset ostivat myös palvelukeskuksen yhteydessä olevan saunarakennuksen.
Entinen neuvostorajavartijoiden päämaja vuokrattiin Saarenmaan taidekerholle viideksi vuodeksi. AS Kallaksen toimitusjohtaja ”Saarenmaan pääesittelijä” Hannu Salvi ja Iris Keinänen sanovat lahjoittaneensa taidekerholle alkupääomaksi 25 000 markkaa. Rakennuksen pihalla on pysyvä taidenäyttely ja baari nimeltä Kasarmubaar.
Maakuntahallinnon rakennuksen kellarissa suomalaisilla ja Juhandilla on kahvila. Sitä remontoidaan.
Työpaikat olisivat kelvanneet.
Mälkin kotitilalle, jonne suomalaiset haluaisivat rakentaa Kippikoovin kulttuuri- ja lomakylän, ympäristövirasto antoi esiluvan vain leirintäpaikoille. Ryhmä haluaisi ensin vain entisöidä kirjailija Mälkin kotitalon museoksi ja ehkä rakentaa taloja kirjailijoille. ”Viron kirjailijaliitto tukee pyrkimyksiämme”.
Mälkin kotitalon jämät on revitty alas, paikalla on vain Mälkin muistokivi.
Kihelkonnan kunnassa, Neemen kylässä suomalaisten ystävä Tarvo Kiirend sai sukunsa maista osan takaisin kesäkuussa. Liki 60 hehtaarin tontti on merenrannassa. Ympäristöviraston virkailijan Elvi Viiran mukaan luonnonsuojelun asettamien rajoitusten takia tontilla ei voi tehdä juuri mitään.
Suomalaiset olivat kiinnostuneita myös lähellä Mälkin taloa olevasta entisestä rajavartioasemasta, jonka saivat kuitenkin sodantakaiset omistajat itselleen. Nyt paikka ei ole missään käytössä.
”Suomalaiset lupasivat avata sinne musiikki- ja videokeskuksen. Me olisimme tykänneet saada työpaikkoja tähän muuten niin hiljaiseen paikkaan”, sanoo paikallinen nainen.
Suomalaiset ovat tuoneet Saarenmaalle musiikkistudion. Sitä ei ole vielä lahjoitettu, Keinänen sanoo. Kuressaaressa toimivan hotelli Lossin veivät suomalaisten nenän edestä muut.
Kun muut suomalaiset arastelivat…
Kaupunginhallinnon talousvirkailijan Tiit Villigin mukaan kaupungissa toimii noin 30 ulkomaisen pääoman yritystä.
Puolakan ja kumppaneiden ryhmä tunnetaan suurista lupauksista.
Paikallinen lehti Oma Saar kysyi toukokuisessa jutussaan AS Kallaksen toimitusjohtajalta Hannu Salvilta, mahtavatko firman rahkeet riittää suunnitelmien toteuttamiseen. ”Meillä on tarpeeksi rahaa”, Salvi painotti. Jutun otsikossa Salvi sanoo: ”Investoimme Saarenmaalle, koska täällä ei ole mafiaa”.
Keinänen sanoo, että he ovat projektissaan ainoastaan alulle panijoita. Mukaan on tulossa kulttuuriväkeä, taiteilijoita muun muassa Saksasta.
Keinänen ja Rikula toteavat itsekin olleensa ensimmäisiä suomalaisia, jotka uskalsivat tulla Viroon ja tehdä siellä jotain sen jälkeen kun Neuvostoliitto hajosi. Useimmat muut suomalaiset vielä ajattelivat, että Baltian maat eivät pysy kauaa Moskovasta itsenäisinä.
Paavikin maolainen?
Ensin suomalaisryhmä yritti pystyttää Itä-Länsi-keskuksen taiteilijoille Pärnuun, mutta eivät pitäneet mafiasta. Heidän oli lähdettävä Pärnusta, koska mafiosot vaativat heiltä rahaa ja uhkasivat heidän henkeään. Saarenmaalla mafiaa ei – ainakaan vielä – ole.
Saarenmaalla suomalaiset tapasivat Liilia Juhandin, ja ovat siitä asti olleet hänen kanssaan yhteistyössä.
Suomalaiset sanovat pyrkivänsä saamaan Saarenmaalle sellaisen kulttuurikeskuksen, jossa entisten sosialistimaiden taiteilijat voisivat toimia joutumatta kerjäämään rahaa kapitalistimaiden kollegoiltaan.
”Jos emme olisi käyttäneet niin kovasti voimiamme Baltian tukemiseen ja Moskovan kritisoimiseen, olisimme nyt rikkaita ihmisiä”, Iris Keinänen sanoo.
”Puolakka ja muut on valheellisesti leimattu Suomessa maolaisiksi, koska lähes jokainen, joka ei ollut äärioikeistolainen ja silti uskalsi kritisoida Tshekkoslovakian miehitystä, melkein automaattisesti sai lempinimen maolainen. Oikeita maolaisia oli paljon Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa, mutta ei koskaan Suomessa.”
Maolainen tausta ei olisikaan Virossa ulkomaiselle sijoittajalle suositus.
”Olemme lukeneet Maoa kuten Marxia ja Leniniä, mutta siksi, että ymmärtäisimme heitä, ja tietäisimme kuinka kritisoida heitä oikein. Nyt maolaisilla on vääriä, fasistisia ihanteita väkivallasta. Kerroin tämän kolmelle mukavalle Loistavan Polun nuorelle miehelle pariisilaisessa kahvilassa.”
”Meidän leimaamisemme maolaisiksi on mielivaltaista”, sanoo Rikula. ”Sillä logiikalla Havel ja Walesa ovat myös maolaisia. Paavihan sitten se vasta oikea maolainen on!”
Jarmusch tulossa, Kaurismäki tulossa…
”Olemme suuttuneita siitä, mitä meistä on viime aikoina kirjoitettu virolaisissa lehdissä. Muutamat ilkeät ihmiset kuten toimittaja Enda Naaber Meie maa -lehdestä ja Elvi Viira Saarenmaan ympäristötoimistosta vainoavat meitä.”
”Jos tämä jatkuu, harkitsemme lähtöä Saarenmaalta ja Virosta kokonaan.”
Iris Keinänen kertoo, miten hyvässä vedossa kulttuuriväen kansainvälinen hanke jo on. Hän sanoo Jim Jarmuschin tulevan mukaan, ja ”Aki Kaurismäki on tulossa lokakuussa tänne”, ”Hantta Krause on tulossa tänne 24. päivänä…”.
”Raimo, Raimo… mikä sen nimi nyt oli… Laa… Laakia tai joku…”, Iris Keinänen yrittää muistella sen miehen nimeä, joka on muutamia vuosia sitten puhunut lehdessä itulaisista pahaa.
Tämän kuultuaan Laakiaa naurattaa: ”Pitäisi olla nimi vielä muistissa. Iris oli pääorganisaattorina katkaisemassa minulle läheistä ihmissuhdetta vuonna 1986.”
”Tai sitten hän on organisoinut tällaisia juttuja niin useita, että yksi tapaus ei jää mieleen.”
Kuvat:
Kansan arkisto/Anna-Maija Nirhamo, Sami Sallinen, Alo Merilo, Jaanus Aua.
Kuvatekstit:
Mielenosoitus Helsingissä 20. lokakuuta 1968. Matti Puolakka toinen oikealta.
Lomakylä sijaitsisi Lumandan kunnassa muutaman kilometrin päässä Kuressaaresta.
Kumppanit. Vasemmalta Hannu Salvi, Niilo Rikula, Iris Keinänen, Liilian Juhandi.
Kombinaatti. Suomalaisryhmän komein ostos on teeninduskombinaat ”Saare”, palvelu- ja pienteollisuustalo. Virossa tällaisen voi ostaa huutokaupastakin osamaksulla.
Tukikohta. Sodantakaiset omistajat saivat itselleen Mälkin kotitilan lähellä olevan entisen rajavartioaseman. Suomalaiset olisivat halunneet avata sinne musiikki- ja videokeskuksen.
Kahvila. Kuressaaressa Saarenmaan maakuntahallinnon kellarissa AS Mawe -nimisellä yhtiöllä on kahvila, jota paraikaa remontoidaan.
Yksinäisyys. ”20 vuotta taistolaiset pitivät huolta siitä, että kapakassa meidän pöytään ei tullut kulttuurihenkilöitä”, Iris Keinänen sanoo.”
Kaksi artikkelikokonaisuutta jälkipuinteineen ilmestyi Vihreässä Langassa syys-lokakuussa 1993. Niiden täytyy olla merkityksellisiä, koska lähes kaikissa maolaisuutta koskevissa dokumenteissa (tälläkin sivustolla) viitataan niihin.
Nyt neljännesvuosisadan päästä luettuna kirjoitusten todistusvoima on järkyttävä. Keskeiset haastatellut ovat Hannu Salvi ja Iris Keinänen. He hymyilevät kuvissa. Kamppailevat sisukkaasti Matti Puolakan puolesta. Yrittävät parhaansa.
Lopulta guru tuli tyytymättömäksi heidän työhönsä ja ajoi heidät ”väärinä” pois. Yksinäisyydessä molemmat pian kuolivat. Hannu 44-vuotiaana 11.12.1996 ja Iris 49-vuotiaana 4.2.2001.
Hannu Salvi syntyi 6.4.1952 ja Iris Keinänen 14.9.1951. Teini-ikäisinä he tulivat maolaiseen liikkeeseen.
Veljekset Hannu ja Lassi Salvi asuivat äitinsä kanssa Raumalla. Matkustin sinne pitämään Suomi-Kiina Seuran Kiina-viikkoa (oliko 1970 vai 1971?). Asuin Salveilla. Jäi mieleeni, kun heidän äitinsä laittoi minut muitta mutkitta nukkumaan sänkyyn veljesten keskelle.
Vuosikymmenten päästä Lassi kertoi, että Hannu oli hankkinut äidiltään 10 000 markan summan Saarenmaan kommuunin rahoittamiseen.
Iris Keinäsen muistan 1970-luvun alkuvuosilta, jolloin hän kulki Seppo Merisen kainalossa. Seppo oli Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran puheenjohtaja ja asui minun kaksiossani Karjalankadulla. Iris oli hiljainen, kirjoitti runoja ja proosaa, hänellä oli liuta siskoja. Mökilläni Piekkalanniemessä Iris läiski hyttysiä valkoista tapettia vasten, mistä en oikein pitänyt. Ja naapurit valittivat Iriksen koirasta, joka nosti metelin ”aina” kun he omassa mökissään ”vähänkin käänsivät kylkeä”.
Lassi Salvin kertoman mukaan WSOY oli 1980-luvulla halukas julkaisemaan Iriksen esikoisromaanin, mutta Iris vaati kirjaan mukaan ylistys- ja kiitoskirjoituksen Matti Puolakalle. Siihen WSOY ei suostunut ja hanke raukesi.
Hannu ja Iris olivat vuosikymmeniä uskollisista uskollisimpia Puolakalle. Epäilemättä heidän käytöstään ajoi hyvä maailmanparantamisen halu.
Heidän kohtalonsa olisi suonut olla parempi.
(Raimo Laakia 27.1.2017)
Oulussa maolaisiksi ryhtyi Koskelan sisarussarja. Kaikki neljä olivat mukana lyhyempään tai pitempään. Markku toimi 1970-luvulla vuosikausia Suomi-Kiina Seuran pääsihteerinä. Pertti (Pertsa) jäi ikuisesti Puolakan kenraalistoon. Kari kirjoitti runoja (mm. Parnasso 1/1984 ss. 35-37). Hänen lähtötilityksensä ilmestyi Suomi-lehdessä 7/1992.
”Totalitarismi merkitsee kärsimystä.
Näkemys, jossa inhimillinen toiminta palautetaan yhteen kaikkivoipaan prinsiippiin saattaa olla tuhoisaa. Tyypillisimmillään tällaista ajattelua esiintyy erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, mutta myös ryhmissä, joihin ainakaan tunnustuksellisesti ei kuulu uskovaisuus.
Itse kuuluin 80-luvulla kahteen otteeseen jälkimarxilaiseen Itu-järjestöön. Ryhmä esittää johtajansa viitoittamana määritelmän ihmisen todellisesta olemuksesta ja inhimillisen kehityksen dialektisista laeista. Järjestö pitää itseään ”ihmiskunnan etujoukkona”, jossa ihmiset asetetaan moraalisin perustein hierarkkisiin valtasuhteisiin. Kunkin ihmisen arvo mitataan siinä, miten hän suhtautuu johtajan esittämiin ajatuksiin; mittauksen tekee viime kädessä johtaja.
Miten ihmisestä tulee ”uskova”? Miten hän kadottaa itsetuntonsa ja sosiaalistuu ryhmään niin, että on täydellisen riippuvainen auktoriteettinsa hyväksynnästä ja opinkappaleista? Luullakseni totalitarismiin, psyykkiseen koteloitumiseen on arvotyhjiöisessä yhteiskunnassamme sosiaalisia paineita. On mahdollista, että välineellistyneiden ja laskelmallisten ihmissuhteiden näköalattomuus, turvattomuus ja taloudelliset ongelmatkin, ajavat ihmisiä etsimään ratkaisua autoritaarisesta ajattelusta, jossa hyvä ja paha on selkeästi erotettu toisistaan, jossa moraaliset ohjeet on kodifioitu, jossa auktori selkeästi osoittaa kenelle on kumarrettava ja ketä on lupa halveksia.
Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ”preppaamaan”, puhumaan ääneen itufilosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisua iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmentautuu näin ”agiteeraamaan”, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodiin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ”asiallisille urille”. Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ”liikkeen ihmisten edessä” tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin tulossa jo ”meikäläinen”. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ”Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä yksi voikin olla kolme.”
Vähemmän mukana ollutta ei kuitenkaa heti päästetä ”syvimpien” ihmiskuntaa koskettavien salaisuuksien äärelle. Tavattuaan vieraantumisesta ja ihmissuhteiden tärkeydestä puhuneen kaaderin, hän kuuntelee kasetteja maailman pahuudesta yleensä ja siinä piilevästä epäoikeudenmukaisuudesta. Tulija solmii ihmissuhteita ”liikkeeseen” ja alkaa tukea sitä taloudellisesti. Usein hänen entiset ihmiskontaktinsa katkeavat, hän ryhtyy saarnaamaan ja saa käytökseensä oppimestarimaista nöyryyteen piilotettua ylemmyydentunnetta.
”Liikkeen jäsen” hänestä tulee vasta kun hän tajuaa johtajan ja hänen valittujensa ylivoimaisuuden muihin verrattuna, vasta kun hän on ”romahtanut”, mikä usein tarkoittaa vaikeaa psyykkistä kriisiä, jossa itsetunto murskaantuu, jossa karkeaa halveksimista ja nöyryyttämistä on pidettävä kunnioitettavana ja oikeutettuna ”kritiikkinä”. Jos tulijan romahtaminen ei kulje liikkeen haluamaan suuntaan ryhmän sosiaalinen paine voi muodostua sietämättömäksi. Tärkeäksi muodostuneet ihmissuhteet katkeavat yhtäkkiä, eilen vielä ylimpien ystävien käytös muuttuu kylmäksi ja töykeäksi. Tulija on pakotettu näkemään peilistä sen mitä hänen halutaankin näkevän.
Usein tulija nöyrtyy, hän hyväksyy valta-asetelman, hän alkaa elää toisten ihmisten elämää, hän alkaa tarkkailla itseään muiden silmin, hänestä tulee ”uusi ihminen”, joka on kykenemätön itsenäisiin päätöksiin ja jolle elämä on pelkkiä ennusmerkkejä ”teorian tulevasta hegemoniasta”. Hänestä tulee nappula peliin, jota ei kukaan tunnu ohjaavan, jossa hän on väline, ainainen häviäjä, joka ihmissuhteiden hierarkiassa etsii alistettavaa ja tahtoo alistua.
Taloudellinen hyödyntäminen on selviö: moni on ”pelastaakseen sielunsa” ja asemansa myynyt vaikkapa asuntonsa liikkeen hyväksi.
Mutta onko liikkeellä ohjaajaa? Tie helvettiinhän on kukitettu hyvin tarkoituksin, ja onkin luultavaa, että sisimmässään mikä tahansa ”ihmiskunnan eliitti” uskoo omaan nerouteensa, joka antaa oikeuden käyttää muita ihmisiä välikappaleina. Päämääräksi voidaan maalata mitä milloinkin, mutta luullakseni todellinen päämäärä saattaa olla itse valta-asetelmassa, pelissä, jossa ihmisten käyttäminen ja ohjailu tuo minuuden janoavaa tunnustusta, elämänmerkitystä, joka auttaa unohtamaan oman itsetunnon kokemat nöyryytykset: peli jatkuu ja keilat kaatuvat. Sitä paitsi, eihän ketään ole pakotettu mukaan; ihminenhän on itse vastuussa itsestään.
Poispääsy kyseisistä liikkeistä voi olla tuskallista. Ihmissuhteet ovat katkenneet, taloudelliset menetykset saattavat olla suuria ja katkeruuden ja vihan tunne voi myrkyttää elämää. Luottamus ihmisiin ja ylipäätään kyky solmia tuttavuuksia voi olla kivuliasta. Tuntuisi, että keskeiseksi muodostuu kysymys itsetunnon ja minäkuvan rakentamisesta, ei yksiulotteisena moraalisena ihanteena, vaan kokonaisena ajassa ja paikassa elävänä ihmisenä virheineen kaikkineen. Tavallaan meidän kilpailuhenkisessä arvomaailmassamme ihmiset, joilla on heikko itsetunto ovat väistämättä enemmän tai vähemmän riistaa. Eri asia on sitten se, voiko herran ja orjan maailmassa kukaan olla vapaa.
Kari Koskela, Helsinki.”
”Moro!
Kävin muistaakseni 1970-luvun lopulla tai 1980-luvun alussa muutaman kerran täällä Tampereella ITU -ryhmän kokouksissa. Juotiin viiniä ja kuunneltiin Puolakan kasetteja.
Onkohan niitä kasetteja vielä jollain tallella? Yksityiskohtia en niistä muista, mutta jotain humalaisen tajunnanvirtaa se oli!?
Joten tuskin on tulossa mitään historiallista dynamiittia.
Jussi L.”