35. Aika paha juttu Demossa 1970

Vai oliko 1971 tai 1972?

Vaihdoin alkuvuonna 2005 muutaman sähköpostin Olli Santavuoren kanssa. Osaa tuosta kirjeenvaihdosta en ole enää löytänyt. Olli muun muassa kirjoitti, että kokee vieläkin huonoa omaatuntoa Demon julkilausumasta, jonka alkuvuosina annoimme. Joku demolainen oli ”tehnyt tekoja työväenluokkaa vastaan” ja hänet sitten paheksuimme pois kellarista.

Muistan itse saman. Ja tunnekokemukseni on yhtäläinen. Kirjoitin säilyneessä viestissä:

”Tosiaan, luulen, että muistan saman, en tuota kokousta, mutta kaverin. Olen tavannut häntä viime vuosina kaupungilla ehkä 2-6 kertaa vuodessa, ja koettanut aina olla ystävällinen niin kuin hänkin minua kohtaan. Mutta edellleen, kun hänet näen, minulle ekaksi nousee mieleen tuo tuomitseminen, se oli niin kuvottava käytäntö. Muistelen, että asia meni jotenkin niin, että jotain pientä oli varastettu, eikä ollut mitään tietoa tai todistetta näpistäjästä. Sitten oli joku keskuskomitean kokous, jossa Matti loi ”erilaisuuden” pohjalta ennakkoluuloja häntä kohtaan ja kaikki me nyökyttelimme.

Luulen, että tuollaisen käyttäytymisen pohja on SKP:n historiassa. Myös Kiinan kultuurivallankumouksessa tehtiin hirmutekoja samalta henkiseltä pohjalta…”

Noh. Onneksi poika ei tuomitsemisesta niin suuresti piitannut (?) vaan siirtyi muualle ja teki myöhempien vuosikymmenten ympäristö- ja kulttuuriliikkeissä kelpo uran ja tekee eläkeläisenä edelleen.

Myöhemmin sattui toinen jos mahdollista vieläkin surkeampi tapahtuma. Mukana alkuaikojen HMLS:ssä toimi nuori isokokoinen rakennustyömies, joka oli aika hiljainen ja totinen. Hän osallistui kohtuullisesti kirjapainon lukuisiin hommiin ja myi Punakaartia. Kerran Matti puhui keskuskomitealaisille, että häntä pelottaa olla samassa kellarissa ”tuon” kanssa iltaisin kun muita aktivisteja ei enää ole paikalla.

Pian puhumisen jälkeen mies hävisi kellarista enkä nähnyt häntä enää koskaan muuallakaan.

Mitä tapahtui? Onko muilla tuon ajan keskuskomitealaisilla muistikuvaa tapauksesta? Lieneekö Kansallisarkiston Matti Puolakka -kokoelmassa asiasta? Oma muistikuvani on, että Matin lisäksi ainakin Peter Nilsson tietäisi.

……….

Lähetin tämän tekstin Olli Santavuorelle ja hän tarkensi:

”Mulla ei itse asiassa noista ole tietoa, sen sijaan jossain suuressa yleiskokouksessa Koitossa tuomittiin joku tällainen kaveri Matin ehdotuksesta ”rikoksista työväenluokkaa vastaan”, ja minä olin puheenjohtajana. Uskoin vaan asian ja se paukutettiin pöytään yksimielisesti, ainakin äänestämättä ja keskustelematta, siis minä paukutin! Se asia on minua häirinnyt, kun en yhtään tutustunut asiaan, ja menin mukaan ja olin vielä päätöksestä jonkinlaisessa vastuussa puheenjohtajana.

Laita vaan juttu, tuon osannet jotenkin liittää.

Olli”

……….

Raimo Laakia 14.11.2017

33. Ennen ja jälkeen roskapostihyökkäyksen

Vuonna 2010 HMLS:n alkuaikojen puheenjohtaja kirjailija Olli Santavuori julkaisi kotisivuillaan kirjeeni, kuuden liuskan vastauksen Ollin kysymykseen, miten minä irtauduin Matti Puolakasta.

Jo sitä ennen Ollin sisko Heli Santavuori oli toistuvasti (ja ajoittain sydäntäsärkevän dramaattisesti) vaatinut veljeään poistamaan muistelmistaan Matti Puolakkaa koskevat kohdat. Vaatimukset ja vastaukset on dokumentoitu huolellisesti Ollin kotisivujen vieraskirjaan.

Helmikuussa 2014 Olli kirjoittaa: ”Pyysin siskoani Heliä neuvomaan minua, miten saan kotisivuilleni kuvat tekstin yhteyteen. Facebookin viestillä. Heli vastasi, että voisi auttaakin, jos poistan kotisivuiltani minun ja Raimo Laakian haukkumiset ja panettelut Matti Puolakasta.

Sanon vaan lujasti, etten ole mitään panetellut vaan kertonut omat muistelmani.

Olen saanut paljon myönteistä palautetta, eikä kukaan muu kuin nämä hengenheimolaiset ole ollut sitä mieltä, että teksteissä olisi asiavirheitä tai panettelua.”

Minä jahkailin vuosikymmenen kunnes avasin nämä muistejamaolaisuudesta.fi sivut ja laitoin tuon kirjeeni Ollille dokumentiksi numero 6.

Kolmen kuukauden päästä alkoi roskapostihyökkäys. Eikä hyökkäys ollut osoitettu kaikkiin kirjoituksiin tai sattumanvaraisesti sinne tänne, vaan melkein kaikki 2050 sekoviestiä tulivat kommentteina tuohon dokumenttiin kuusi.

Kun olin saanut suljettua kommenttiliikenteen ja laitettua asiasta lyhyen tiedotteen (dokumentti 29) ei kulunut vuorokauttakaan kun aamuyöllä 13.6.2017 sähköpostiini tuli ”Pieni neuvo mitä tulee roskaposteihin”. Lähettäjänä Heli Santavuori.

Ekaa kertaa elämässä postia häneltä nimellä. Heti hyökkäyksen torjumisen jälkeen. Hiukka läpinäkyvää, ajattelin enkä avannut viestiä. Pelkäsin viruksia.

Syksyllä Heli Santavuoren sivuilta löytyi teksti, joka valottaa lisää:

Raimo Laakia 3.10.2017

 

 

14. Kesä gurun alokkaana

Vihreä Lanka 40/93, 7.10.1993

”Sisällä. Tertia Suolahtea yritettiin värvätä Matti Puolakan joukkoihin. Suolahti kävi elokuussa Saarenmaalla tutustumassa lahkon omistamaan ”idän ja lännen kohtauspaikkaan”.

Vihreä Lanka kirjoitti Suomen maolaisista ja heidän ”pesänjakajiensa” Saarenmaan-bisneksestä 23. syyskuuta.

Tertia Suolahti.

Kevätkesä 1993. Puolakka haluaa minut.

Törmään Vanhan Kuppilassa Matti Puolakka-nimiseen mieheen. Seurue on hilpeä, ja Puolakka innostuu jahtaamaan naisia. Jahdin kohde olen valitettavasti minä. ”Anna mun nussia sua.”

Humalassa sekoileva Puolakka sanoo filosofian olevan elämäntehtävänsä.

Kesä 93. Vierailukutsu.

Puolakka tavoittelee minua lampaidensa, opetuslapsiensa välityksellä. Kuulen Saarekombista; tulevasta idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta. En tiedä uskoako vai ei. Puolakka haluaisi minut vieraakseen Viroon Saarenmaalle.

6 – 12.8. Vainoja Saarenmaalla.

Mielenkiinto voittaa ja lähden. Saarenmaalla pitäisi olla lähestulkoon valmis vaihtoehtoväen kulttuurihotelli.

Perillä havaitsen, että talon kolmas kerros on osittain asutettu. Huoneet ovat likaisia, ja niiden sisustukseen kuuluu vain patja ja makuupussi.

Keittiöön ei tule vettä. Suihku on puolen kilometrin päässä sijaitsevassa kerrostaloasunnossa, joka on puolakkalaisten hallussa.

Saarekombin rakennuksessa on yhä suutari ja muutamia toimistoja, joita suomalaisilla ei Viron lain mukaan ole vielä oikeutta häätää.

Minulla on kirjoituskone mukanani, mutta Saarekombissa ei saakaan tehdä töitään rauhassa, vaikka sellaisesta on sovittu. Puolakka yrittää tuppautua mukaan suihkuunkin.

”Sä et tiedä kuinka suuren ihmisen kanssa sä olet tekemisissä! Tänne tulee jatkuvasti faxeja New Yorkista ja Torontosta”, esittelee Iris Keinänen minulle Puolakkaa.

Projektilla ovat rahat lopussa. Taloudesta vastuun kantanut Hanski on joutunut arvostelun kohteeksi. ”Hanski on pettänyt meidät”, Puolakka tuskailee, ”ihminen on ihmiselle susi”.

Samoin liikkeen on pettänyt eräs rivijäsen, joka on rohjennut ryypätä asumistukensa Tallinnassa sen sijaan, että olisi kantanut sen Saarekombiin. Tästä riittää huutoa päiväksi.

Käsitän, että ahdistelujen tarkoitus on kouluttaa koko porukkaa, lisätä oikeamielisten arvoa ja varoittaa sooloilusta.

Iris käy neuvotteluja virolaisten liikemiesten kanssa. Hän palaa tolkuttomassa humalassa huutaen miljoonista, joita on lupailtu. Liikeneuvottelujen on määrä jatkua illanistujaisten merkeissä.

Puolakka kieltää Iristä menemästä, etteivät hänen hermonsa pettäisi neuvottelujen paineessa liikemiesten nähden. Hän osoittaa kolmea läsnäolevaa kannattajaansa ja käskee heitä jatkamaan neuvotteluita.

Hiljaisena hetkenäni listaan mielessäni lahkolaisuuden piirteitä, jotka Saarekombissa näen: maanpako, pieni eristäytynyt yhteisö, kireä usko opinkappaleisiin, unettomuus ja muut psyykkisen murtamisen keinot.

Puolakka sanoo hakevansa ympärilleen rikkinäisiä ihmisiä, joilla on oma karmansa ja tuskansa. Voimakkaiden ihmisten manipuloiminen olisikin vaikeampaa.

Koska Puolakka katsoo olevansa Suomessa väärinymmärretty, hän ei halua enää julkaista kirjojaan suomeksi ennen kuolemaansa.

Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) Puolakka käsittelee dialektiikkaa, ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta. Filosofiaan perehtyneet ovat panneet merkille yhden teeman, jota Puolakka ei käsittele:manipulaatio.

Hakiessaan kannatusta ja rahaa Puolakka luettelee mielellään julkkiksia, jotka ovat olleet liikkeeseen yhteydessä: runoilija Riitta Fogel, taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

Alimpaan helvettiin hän kiroaa Raimo Laakian. Tämän syntisen, joka on kirjoitellut lehtiin omana itsenään ilman pyrkimystä nostaa liike myönteiseen valoon. Yhteistä Palsalle, Aronpurolle ja Laakialle on, että he ovat lähteneet pois Marxilais-leniniläisestä Ryhmästä ja Idusta.

Jotkut liikkeen entisistä jäsenistä ovat katkeria noitavainoista ja menetetyistä vuosista, toiset jaksavat nauraa kokemuksilleen.

Saarekombissa Puolakka pitää minulle puheitaan, mutta ei viittaa Maoon vielä niin selvästi kuin myöhemmissä alustuksissaan. Tiskit tiskataan ja koirat ulkoilutetaan, kun Puolakka käskee.

Pyydän aikaa olla itsekseni, mutta minulle vain jatkuvasti korostetaan kuinka ainutlaatuisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Puolakan lampaille kahdenkeskinen keskustelu gurun kanssa on tavoiteltava asia. Minulle Puolakka alustaisi mieluiten sängyssä.

Liikkeen raha-asiat ovat pielessä. Dramaattisia kohtauksia syntyy pienistäkin asioista. Puolakan yliampuvan käytöksen takaa pilkottaa inhimillinen olento, rikkinäisen luonteensa ja maskinsa vanki.

Juominen on tolkutonta, pämppälinjan mukaista. Puolakka julisti pämppälinjan 1970-luvulla. Pämppääminen tarkoitti julkista ryyppäämistä, vapaata rakkautta, monisuhteita…Yhteiset sänkykaverit sitoivat liikkeen jäsenten kohtalot toisiinsa.

1960-luvulla Puolakka pyrki SDNL:n liittohallitukseen, josta maolaiset ajettiin pois. Kun maolaiset vuosikymmentä myöhemmin istuivat Tampereen Tillikassa, heille järjestyi aina tilaa – muut asiakkaat kaikkosivat heidän läheltään.

Puolakkalaiset myöntävät itsekin, että pämppälinja on ollut osasyyllinen liikkeen kriiseihin. Ryyppääminen ja rakastelu olivat kritiikkiä vanha-SKP:läiselle puritanismille, jossa Puolakankin juuret ovat. Matti Puolakka kasvoi vahvasti SKP:läisessä kodissa.

Humalainen Puolakka hokee haluavansa naida minua, kunnes sammuu Saarekombin keittiön lattialle. Seuraavana aamuna lähden Suomeen krapulaisena ja univelkaa niskassani. En tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Suomessa kerron matkastani niille, jotka ovat innoissaan idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta.

11.9. Kolehti kerätään.

Eerikinkadulla eräässä yksityisasunnossa järjestetään alustustilaisuus, johon minut on kutsuttu. Puolakka istuu suuren pöydän takana ympärillään parikymmentä innokasta kuuntelijaa.

Filosofisia ”uutuuksia” ovat se, että kulttuurin painopiste on siirtymästä Euroopasta pois ja että Suomen yliopistolaitos menettää arvoaan, kun koulutusjärjestelmät muuttuvat. Puolakka korostaa, että filosofiset rakennelmat osoittavat toimivuutensa vasta käytännössä.

Tilaisuudessa kiertää hattu, johon putoaa ensin kymppejä. ”Saa siihen laittaa suuriakin seteleitä, minä elän kädestä suuhun”, Puolakka sanoo. Hattuun alkaa tippua viisikymppisiä, satasiakin. Kynät rapisevat, kun kuulijat tekevät muistiinpanojaan. Lattialla leikkivä, ikävystynyt lapsi yritetään vaientaa. Alustus vilisee viittauksia Marxiin ja Hegeliin. Loistavan Polun jäseniä on tavattu Euroopassa ja tapaamisilla ylpeillään.

Kolmen tunnin alustuksen jälkeen jatko päätetään siirtää kapakkaan. Puolakka jää asuntoon mietiskelemään.

Kolmessa Kreivissä on Puolakan kenraaleita ja kannattajia. Utelen, että mikä Puolakassa niin viehättää. Vastaukset ovat epämääräisiä, karisma tuntuu kuitenkin asettuvan filosofian edelle.

Humala alkaa voittaa seurueen, eikä palvonta ole enää niin yksiviivaista. Corona-baarissa arvostelen Puolakkaa. Saan ensin puolakkalaisen naisen vihat päälleni. Vedän sanojani takaisin, ja nainen puolestaan sanoo, että hän haluaisi lähteä omille teilleen koko kuviosta.

Pari vähemmän puolakkalaista naista usuttaa minua panemaan Puolakalle kapuloita rattaisiin.

Puolakka, jonka puhelinohjeiden mukaan kapakkaa on vaihdettu mieluisampaan, ei lupauksistaan huolimatta näyttäydy.

13. – 19.9. Tonnilla saarnakasetteja.

Tapaan liikkeen entisiä ja nykyisiä jäseniä. Travolta kertoo minulle liikkeen historiaa, jotta ymmärtäisin paremmin.

Maolaisten kirjapaino Demo ja yhteistyö Kiinan suurlähetystön kanssa ovat menneitä, samoin lukuisat kommuunit, joita on yritetty asua. Saarenmaa ei ole ensimmäinen yritys vaihtaa maata, liike on yrittänyt aiemmin asettua Ranskaan ja muihinkin Euroopan maihin.

Toiminta on aloitettu samanaikaisesti Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Myös Raumalla ja Porvoossa on toimittu.

Tapaan vanhan ystäväni, jonka kytkennöistä liikkeeseen en ole ennen tiennyt. Hän kertoo Otaniemen ajoista: hillittömistä bileistä, alustustilaisuuksista. Puolakkalainen hän ei enää ole, mutta sympatisoi jonkin verran.

Kuten useimmilla rivijäsenistä, hänelläkään ei tunnu olevan tietoa Puolakalle lahjoitetuista asunnoista tai alustuksia sisältävistä kaseteista. Uusille, mukaan houkuteltaville ihmisille kasettia jaetaan ilmaiseksikin. Liikkeessä pitkään olleet suostuvat maksamaan kasetista tuhatkin markkaa.

Puhuessaan minua mukaan liikkeeseen Travolta kehottaa kuuntelemaan myös vastapuolta. Hän haluaa tehdä vaikutuksen liikkeen vapaamielisellä asenteella.

Otan yhteyttä Raimo Laakiaan. Kuulen, etten olekaan ainoa, joka on tekemässä Puolakasta juttua, Vihreä Lanka on edellä.

Viikon alussa näen krapulaisen Puolakan, joka haluaa viedä minut ja Iriksen autiolle saarelle. Hän on kurkkuaan myöten täynnä Saarekombia ja haluaa vetäytyä kirjoittamaan ja mietiskelemään.

”Minä en muuta osaa kuin murehtia”, hän sanoo. ”Minä olen oman luonteeni vanki.”

Muilla on Puolakan mukaan mahdollisuus muuttua, mutta nerolla ei. Puolakka on kuitenkin voimissaan, kehottaa minua etsimään muitakin miehiä itsensä lisäksi. En voi olla nauramatta.

Viikonloppuna tapaan Puolakan uudestaan. Hänellä on ollut murheita.

Pitkän tinkaamisen jälkeen hän kertoo, että Vihreään Lankaan on tulossa heistä juttu. Hän vähättelee asiaa ”aktiivisti”, kuten hän ilmaisee, ja siirtyy murehtimaan liikeneuvotteluja.

Puhelinvastaajastani löydän viestin Hantta Krausesta, tämän kanssa Puolakka ”on sopinut tapaamisen”. Kaurismäet ja Hasse Walli vilahtelevat puolakkalaisten puheissa tuon tuosta. Julkkiksilla ylpeily on tietoista kuvan rakentamista.

Minua Puolakka taivuttelee kirjoittamaan esitteitä Saarekombista erilaisille järjestöille.

Suomen valloittaminen ei riitä. Puolakka haluaa myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Saarenmaan jälkeen seuraava tukikohta voisi Puolakan mukaan olla Praha tai Berliini.

Sunnuntaina Travolta on saanut luettavakseen Laakian haastatteluun pohjautuvan osan Langan jutusta. Sovimme tapaamisen Cafe Maestroon.

Puolakka ja Travolta saapuvat edellisestä kapakasta myöhässä, hysteerisinä. Hämmästelen mistä on kysymys ja saan tekstin käsiini.

Puolakka mesoaa: ”Tämä on Iriksen ja minun murha. Meidät on murhattu. Ei se mitään.”

Hetken päästä hän hakee sääliä: ”Anna mun nussia sua.”

Joudun vaihtamaan pöytää ennen kuin saan jutun luetuksi.

Viereisessä pöydässä istuu Vanhalta tuttu Kepu: ”Et kai sä vaan oo ruvennut noiden itulaisten kanssa veljeilemään?”

”Maallikoiden” mielipiteet ovat kautta linjan saman suuntaisia. Vasemmistossa maolaisia on vähätelty: Tiedonantajassa ilmestyi aikanaan Kiinaa käsitteleviä kirjoituksia, joita maolaiset pitivät panettelevina ja vastasivat niihin oman lehtensä, Punakaartin, sivuilla.

1980-luvun alussa Punakaartissa ilmestyi neuvostotalouden tulevaa romahdusta käsittelevä kirjoitus, joka sinänsä oli Suomessa ainutlaatuinen: Neuvostoliittoa ei uskallettu julkisesti arvostella. Suojelupoliisi kuunteli Puolakan puhelinta.

Alustustilaisuudet olivat vielä kaikille avoimia. Niihin kutsuttiin vastustajia väittelemään, mutta harva halusi mennä maolaisten kokoukseen parjattavaksi.

Nykyisin puolakkalaisilla ei ole enää aikomusta vaikuttaa Suomen poliittiseen kenttään.

Puolakka sanoo olevansa valmis keskustelemaan kansainvälisissä tilaisuuksissa ja on melko varma, että niissä häntä ymmärrettäisiin.

Hänen tekstinsä palautettiin newyorkilaisesta kustantamosta ilman kommenttia.

Puolakka suunnittelee kansainvälistä esikoisteosten kustantamoa Saarekombin yhteyteen. Puhetta on myös opintopiirien käynnistämisestä uudelleen.

Sana underground toistuu Puolakan puheissa usein. Kaikki merkittävät filosofiat ja liikkeet ovat Puolakan mukaan nyt maan alla, mutta vielä tulee päivä, jolloin ne nousevat valoon.

20.9. Minua epäillään.

Travolta soittaa kiihtyneenä ja utelee, olenko minä mahdollisesti Langan jutun takana. Vastaan rehellisesti: ”En.”

Puolakkalaiset haukkuvat Langan minulle puhelimessa: kieltävät minua olemasta missään tekemisissä kyseisen lehden tai Raimo Laakian kanssa.

Luen vanhoja Punakaarteja ja Puolakan filosofiaa. Käyn keskustelun liikkeen entisen jäsenen kanssa. Hän arvostaa filosofiassa sitä, että myös yhteiskunnan kieltämiä tunteita ja tapahtumia käsitellään.

Teksteissään Puolakka puhuu suvaitsevuudesta, mutta hänen johtamassaan liikkeessä poikkipuolisesta mielipiteestä saa päälleen noitavainot.

25.9. ”Lanka loataan nyt”.

Tapaan Aronpojan Elielissä ja minut vapautetaan epäilyksistä.

Puolakka on ollut huonossa kunnossa, mutta voimaa vastineeseen kerätään. Aikomuksena on myös saattaa Vihreä Lanka huonoon valoon. On kuulemma joitakin lehtimiehiä, jotka pitävät Lankaa roskalehtien tasoisena julkaisuna. Kyseisiin toimittajiin aiotaan ottaa yhteyttä Langan nitistämiseksi.

Aro on tuohduksissaan lehdistön etiikasta. Hän ihmettelee mikä on Langan jutun perimmäinen motiivi.

Keskustelussa käy ilmi Puolakan vieraantuminen yhteiskunnasta. Puolakan kenraaleilla, kuten Arolla, on yhteiskunnan toiminnasta jonkunmoinen käsitys.

Kapakassa: ”Aro, tuo mulle kalja!” Kalja tuodaan. Puolakalle on pöytiintarjoilu itsepalvelupaikoissakin.

Veroilmoituksen täyttämistä Puolakka ei pidä tarpeellisena. Puolakan yritykset ovat bulvaanien nimissä, jotta hänen itsensä ei tarvitsisi liata käsiään.

27.9. Puolakkalaisia pelätään.

Porvoossa, jossa puolakkalaiset ovat viime aikoinakin toimineet, asuu muutamia ex-maolaisia. Heidän suhteensa ryhmään on katkeran oloinen, he mieluummin unohtavat kuin muistelevat.

On huhuja, että puolakkalaisia vastaan olisi tehty rikosilmoitus katteettoman lomaosakkeen myynnistä. Niihin on vaikea saada varmistusta. Kukaan ei halua sekaantua. Puolakkalaiset koetaan jollain tavoin uhkaaviksi.

Puolakkalaisten julkinen kuva on Porvoossa hyvä. Paikallisessa lehdessä on kehuttu Iris Keinäsen ja hänen taiteilijamiehensä Niilo Rikulan järjestämää kuvataidetapahtumaa, johon oli kutsuttu Baltian maiden tunnetuimpia taiteilijoita.

Myös Karkkilaan puolakkalaiset ovat koettaneet saada jalansijaa, mutta eivät ole onnistuneet.

Päiviä myöhemmin tapaan Puolakan Cafe Sociksessa. Paikalle osuu myös Laakia.

Sillä aikaa, kun Laakia käy tiskillä, Puolakka käskee minua lopettamaan yhteydenpitoni Laakiaan. Kun Laakia palaa pöytään, Puolakka on hänelle mielevä. Laakialtahan voisi kaikesta huolimatta saada pummattua kaljan.

Puolakka kertoo, että Langan artikkeli on viety Julkisen sanan neuvostoon, ja viisi-kuusi lakimiestä miettii, kuinka juttuun voitaisiin puuttua juridisesti.

Puolakan mukaan asiasta järjestetään keskustelutilaisuus, johon Langan toimittajia kutsutaan vastaväittäjiksi.

29.9. Kuolema Saarenmaalla.

Istun Langan toimituksessa pyörittelemässä päätäni.

Liikkeelle rahaa lainanneet ihmiset odottavat yhä rahojaan. Se, että Puolakkaa on julkisesti nyt arvosteltu, vain lisää kannattajien Puolakkaa kohtaan tuntemaa sääliä. Suurmiehiä on ennenkin väärinymmärretty.

Eräskin lainasi liikkeelle kesällä 30 000 markkaa. Se luvattiin maksaa syyskuun alussa. Lokakuun alkuun mennessä hänen onnistui saada takaisin 300 markkaa.

Kuulen, että eräs puolakkalaisista on kuollut Saarenmaalla sen jälkeen kun Lanka ilmestyi. Sydänkohtaus. Muutama kalja, ehkä lääkkeitä.

Itsemurha vai luonnollinen kuolema, kuka tietää? Puolakkalaiset saavat marttyyrinsä.

Jos yksi lehtijuttu, totuuden palaset, aiheuttavat sairaskohtauksia ja murtumisia, täytyy liikkeen sisäisten psyykkisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.

Työpöydälläni on Kari Koskelan yleisönosastokirjoitus Idusta ja maolaisuudesta (Suomi 7/1992):

”Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ’preppaamaan’, puhumaan ääneen Itu-filosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisunsa iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmistautuu näin ’agiteeraamaan’, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodeihin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ’asiallisille urille’.”

”Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ’liikkeen ihmisten edessä’ tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin jo tulossa ’meikäläinen’. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ’Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä kaksi voikin olla kolme.'”

Lahkolaisuudelle tyypillistä on entisten ihmissuhteiden katkeaminen ja uusien ”parempien ja oikeaoppisempien” solmiminen. Näin myös Idussa.

Liikkeen jäseneksi vihkiydytään usein vaikean psyykkisen kriisin, identiteetin murtumisen kautta. Tulokkaalle on sopivasti tarjolla uusi, puolakkalainen identiteetti.

Ja liikkeestä lähteminen on vaikeaa: liikettä edeltäneet ihmissuhteet ovat usein katkenneet ja liikkeestä lähtevään kohdistetaan raskas henkinen prässi, jonka jälkeen ”väärämielinen” usein myöntää hairahduksensa ja palaa kiltisti ruotuun.

Joskus lähtöä hautova on ehtinyt menettää omaisuutensa ja asuntonsa liikkeelle. Ei ole paikkaa, minne palata.

Potku perseeseen, herra Puolakka: ehkä joku ”kansanyliopisto” palkkaisi Sinut tutkijakseen. Saisit työkammion ja koneen, palkkaa sen verran, ettet nälkään nääntyisi ja kaljallakin voisit joskus käydä. Ne olot saisit ilman henkistä terroria ja kloonaamista, uhriesi identiteetin murtamista puolakkalaiseksi.

Kyllä minunkin mieleeni välillä työntyy suuria unelmia, kun nälkäisenä raahaan tyhjiä pulloja kauppaan. En vain tarvitse unelmointiin puolakkalaista hämähäkinverkkoa.

Mihin sinä sitä tarvitset?

Itsetuntosi kohottamiseen?

Kuvat:

Talo ja kaksi naamakuvaa, joista toinen on vahingossa vaihtanut paikkaa samalla sivulla kolumnoivan Pekka Haaviston kanssa.

Kuvatekstit:

”Huvikumpu”: Kirjoittajamme vietti viikon puolakkalaisten omistamassa Saarekombissa Viron Saarenmaalla.

Guru: ”Filosofia on elämäntehtäväni”, Matti Puolakka sanoo.

Suru: ”Minä en muuta osaa kuin murehtia.”