71. Raimo Laakia: Mollaamisen moukkamaisuus, tölvimisen hienovireisyys

Lauri Hokkanen kertoo kirjassaan, miten hänestä alettiin puhua CIA:n agenttina, kun hän vuonna 1982 jätti taakseen taistolaisuuden ja Suomen kommunistisen puolueen.

Kohtaamisissa taistolaisaktiivien kanssa meitä maolaisia nimiteltiin vähän väliä CIA:n kätyreiksi ja meistä tuntui, ettei siihen tarvittu syvempää tietämystä tai perustetta, CIA-heitto oli sananparsi, vitsi. Ja joskus tuntui, että myös nimittelijän mielestä.

Kirjasta jää epäselväksi, uskoiko laaja taistolaisnuorukaisten joukko omaa väittämäänsä Lauri Hokkasen kohdalla.

Toki Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen ja pari muuta vanhaa äijää nuorisoliikkeen yläpuolella olivat varsin yrmyjä, ei heiltä huumoria herunut silloin harvoin kun maolaiset heitä sattumanvaraisesti kohtasivat. Mutta olivatko he niin irronneita todellisuudesta, että olisivat uskoneet omiin propagandaväitteisiinsä? Asiasta olisi mielenkiintoista saada lisätietoja, jos sellaisia tietoja ylipäätään kellään lähipiiriläisellä on: mitä Urho Jokinen ja kumppanit todella uskoivat ja mitä he tarkoitushakuisesti vain pokkana väittivät?

Maolaisliikkeessä poisjääneiden pilkkaaminen oli systemaattista. Petturi ja peräpukama olivat luonnehdintoja. Moskovan kätyriksi ei syytetty, koska sellaisia puolenvaihtajia oli alkuaikojen hajoamisen jälkeen vain yksi tai kaksi. CIA:sta ei puhuttu.

Useimmiten lähtijän sanottiin ”seonneen” tai ”tulleen hulluksi”. Ironista kyllä, tälle oli joskus myös käyttäytymisperusteita, koska Puolakan lumopiiristä irtautumiseen tarvittiin aktivistilta henkistä voimaa, jonka saattoi saada  todellisesta kriisistä ja suuttumuksesta. Lahkoon jäljelle jääneet eivät tietystikään osanneet tätä hoksata ja tulkita.

Tosiasiallisia mielenterveysongelmaisia Puolakka kavahti. Puolakan ensimmäisessä Kaarelan ryhmässä oli mukana nuori rakennustyöläinen, joka vuosikymmenen vaihteessa katosi. Hänen äitinsä halusi laittaa maksettuna ilmoituksena viestin Punakaartiin, koska uskoi pojan ainakin tätä lehteä lukevan. Puolakka kielsi julkaisemasta. Ilmoitushan antaisi vaikutelman, että maolaisskenessä oli mielenterveysongelmaisia.

Myöhemmin poika löytyi hukkuneena Maarianhaminasta. Aivan ilmeisesti hän oli sama mies, josta Kimmo Rentola kirjoittaa ensimmäisenä maolaismateriaalin myyjänä, jonka SKP:n tiedusteluosasto bongasi rakennustyömaalta.

Itse kohtasin syksyn 1986 lähtöni jälkeen moukkamaisen mollaamisen rinnalla myös hienovireisempää kohtelua.

Oli noin 1990-luvun puoliväli. Jonkin vihreän tapaamisen jälkeen istuimme yhdellä Annankadun ravintolassa. Ilta on jäänyt mieleen, koska vantaalainen aktivisti Siru Kauppinen söi jotain sopimatonta ja oksensi, muistaakseni kuitenkin vessaan. Siinä hässäkässä naapuripöydästä nousi aika nuorekas virkamiestyyppi, kääntyi puoleeni, kysyi ”Oletko SUURI Raimo Laakia?”

Mitä hemmettiä! Ei tuollaista määrettä kukaan koskaan missään käyttänyt.

Selvisi että humoristi oli Kekka Länsman. Olimme viettäneet Pian kanssa viitisentoista vuotta aiemmin viikonlopun hänen rintamamiestalossaan Hyvinkäällä. Kekka oli Länsmanin sisaruksista vanhin, käynyt läpi nopean (ja ilmeisen onnellisen) hippivaiheen ennen asettumistaan virkamiesputkeen. Liberaali fiksu radikaali, ei ollut koskaan maolainen eikä taistolainen.

Ehkä emme olleet tavanneet tässä välissä? Tyttärilleen kovin etäisen isän, everstiluutnantti Seppo Länsmanin suvussa ei juurikaan vietetty laajoja joulu- ja juhannustapaamisia tyttö- ja poikaystävien kanssa, lapset kun olivat radikaaleja ja ystävät sen mukaisia. Olisi sopinut huonosti varuskuntajohtajan ympäristöön.

Menikö vuosi tai pari. Kävelin Alppilan kirkon ohi ja portaiden edessä lastasi pakettiautoa maolaisaktivisti Antero Nummiranta. En ollut nähnyt vuosikausiin. Ja taas: ”Ooh, SUURI Raimo Laakia.”

Nauratti. Ja Anterokin veti heti vittuilunsa takaisin juttelemalla ihan asiallisesti. Käytiin läpi, mitä aktivismeja itse kukin oli viime vuosina tehnyt. Ei Anterosta ilmeisesti luterilaista kirkkouskovaista ollut tullut, mutta kirkko auttoi häntä tekemään sosiaalityötä.

Ei ollut vaikea arvata, mikä yhdisti Kekkaa ja Anteroa, jotka varmaankaan eivät olleet koskaan tavanneet eivätkä liioin tienneet toistensa olemassaolosta. Sieluni silmillä osasin kuvitella Matti Puolakan luennon harvenevalle itulaisjoukolle 1990-luvun puolivälissä. Tällä kertaa sätittävänä oli Raimo Laakia, luopio joka kuvitteli itsestään liikoja, piti itseään SUURENA. (Tämä suurustaminen variaatoineen oli Puolakan luennoissa ylipäätään usein toistuva aihe.) Kuulijoiden joukossa istuivat Pia Länsman ja Antero Nummiranta. Ja Pia referoi tarinan uskovaisen totuutena veljelleen.

Lauri Hokkasen kirjan lukijatapaamisessa 11.10.2021 Oodissa Päivi Istala kertoi, miten häntä kiusattiin Teatterikorkeakoulussa. Parinkymmenen vuoden kuluttua luokkakokouksessa hän tivasi selitystä. Vastaus oli, että ”olit niin ärsyttävän innostunut ja aktiivinen”.

Sama ajan tuuli ruokki ajattelua Puolakan luennoilla kuin teatterikoulussakin. Varmaankin aktiivisuuteni evyssä, Kessissä, Jalkaliitossa, eläinoikeusliikkeessä ärsytti.

Päivi Istala uutisoi ylessä useasti aktivismiani Jalkaliitossa 1990-luvulla. Saattoi kokea hengenheimolaisuutta!

Molemmat mollaustavat olivat ja ovat aktiivikäytössä maolaisskenessä, näkyy esimerkiksi dokumenteissa 2, 4, 5, 33, 34, ja 46.

Hmm. Kuitenkin on mukavampi olla ovelasti haukuttuna kuin tohelosti tölvittynä.

Mietiskeli 187 cm pieni Raimo Laakia 24.1.2022.

 

64. Elokuvallisia kirvoitteita osa 1.

Hiukka harmaita muistelukset tuppaavat olemaan. Ja marraskuukin.

Nyt huumoria ja iloista valoa sieluun niin kuin Heli Santavuori dokumentissa 34 niin ystävällisesti toivottaa!

 

Pian elokuvan jälkeen sain soiton. ”Huomasitko loppukuvat? Kaikki hymyilivät. Ei ollut pahiksia!” Tosiaan. Jouko Aaltonen ja tiimi  onnistui tässäkin. Soittaja oli pitkän ajan Laukaalla viettänyt nuori toveri. Hänestä taisi myöhemmin tulla peruskoulun opettaja.

 

Ja seuraavana päivänä 08.05.2020 tuli Aulis Koivistoisen blogi:

”Porkkanat. Eilinen telkkarin maolaisohjelma paljasti säälimättömästi, ettei Laukaan kansankommuunin porkkanatuotanto saavuttanut sille asetettuja tulostavoitteita. Neuvostoliitossa tutkittiin tieteellisesti yhteistilojen toimivuutta ja todettiin, että kolhoosit toimivat silloin, kun niiden työntekijät ovat sukulaisia. Niinhän ne entiset savolaiset suurperheetkin, jotka tavallaan olivat yhteistiloja, menestyivät sen ajan huipputekniikka-alalla eli kaskibisneksessä.

Eilinen telkkariohjelma paljasti senkin, että kun laukaalainen kansankommuuni purettiin ja kansankommuunin aktiivi Raimo Laakia siirtyi itsenäiseksi yrittäjäksi, niin kyllä porkkanatkin alkoivat kasvamaan kokoa. Ohjelmassa näytettiin, kuinka Laakia käyskenteli nykyisillä viljelmillään ja repäisi malliksi maasta muutaman porkkanan. Ne olivat isoja ja varmasti myös herkullisia, koska uskon niiden kasvaneen ihan luonnonmukaisin menetelmin eli paskassa.

Muutenkin Laakian pienviljelystila näytti kukoistavan. Ympäristö oli siisti ja hyvin hoidettu. Luulen, ettei tilan kunnostamiseen ole paljoa rahaa käytetty. Muistan joskus vuosikymmeniä sitten jossain ohjelmassa Laakiaa haastatellun ja kun kysyttiin hänen tulojaan, niin hän vastasi ansaitsevansa noin 2000 markkaa vuodessa. Silloin elettiin vielä markka-aikaa.

Muistelen kuulleeni tarinan, että Laakian pikkumökin vieressä oli rallikuski Ari Vatasella kesähuvila ja hänellä oli tapana pyyhkäistä sinne omalla helikopterillaan. Vatanen, joka oli kohtelias herrasmies, tervehti ystävällisesti naapuriaan kopterista astuessaan hihkaisemalla, että ”hei Raimo!” Epäilen, ettei Raimo vastannut tervehdykseen, koska hän oli jalankulkijoiden etujärjestö Enemmistö ry:n puheenjohtaja ja vastusti uskoakseni yksityisautoilun lisäksi myös muita päriseviä menopelejä.”

www.koivistoinen.net

 

Myös Uusi historia ry aktivoitui:

”Raimo Laakian osuus ylipainottui.” (Jaakko Muilu facebookissa).

”Ihmettelemme myös Raimo Laakian näkyvää roolia.” (Pertti Koskela facebookissa).

”Raimo. olet mestarimaisen taitava ennakkoluulojen ja osatotuuksien levittämisessä. Hävetä et osaa!” (Jaakko Muilu facebookissa).

Heli Santavuori antaa arvokkaan lupauksen: ”…Matin elämänkohtalo on romaanin aihe, jonka myös tulemme kirjoittamaan. Jokainen meistä kirjoittaa myös omat tarinansa. Kaikki tämä julkaistaan ensin englanniksi ja sitten muillakin kielillä…” (Uuden historian sivusto).

 

Muuallakin virisi kommentointia:

1960-luvun ikoni Mattijuhani Koponen: ”Onnee Jokke!” (facebookissa).

Ja Koijärven sissi E. Juhani Tenhunen: ”Raimo Laakia on kehittänyt putkikompostorin.” (facebookissa).

Todella: siihen voi tutustua www.putkihuussi.fi ja Youtuben parissa videossa ”Kompostikäymälä Putkihuussi” youtube.com/watch?v=bkxOctrmcKo ja ”Putkihuussi 2” youtube.com/watch?v=dA-o-k3pPAM. Taas esiintyy laiha henkilö näkyvästi ylipainottuvassa roolissa. Elokuvan perunat kasvavat juuri tuossa kompostissa.

 

Verkkolehti Uudessa Suomessa Veikko Huuska, joka määrittelee itsensä tannerilaiseksi, kirjoittaa 8.5.2020 Matti Puolakan roolista. Häneen on tehnyt erityisen vaikutuksen pojan irtautumisriitti isän perinnöstä. Isä Puolakka oli – niin Huuska tulkitsee elokuvan kertomuksia – toisen maailmansodan aikana Koveron leirillä Aunuksessa, koska puolusti Neuvostoliittoa. Poika sitten ryhtyy ankaraksi Neuvostoliiton arvostelijaksi, mutta samalta marxilaiselta pohjalta kuin isänsä.

Huuskan suuntaisesti voisi tosiaan ajatella, että olimme Stalinin aikaisen Suomen kommunistisen puolueen uhreja. Ensin isä Puolakka skp:n aktivistina, Matti sen kriitikkona, me rivimaolaiset Matin innoittamina. Uhreja kaikki.

Huuska antaa elokuvalle neljä tähteä ja ehdottaa Jouko Aaltoselle palkintoa.

puheenvuoro.uusisuomi.fi/veikkohuuska/suomen-maolaiset-tuo-joukko-pieni-kumma/

 

Helsingin Sanomissa 7.5.2020 (paperilehti sivu B 21) Leena Virtanen esittelee elokuvan isolla kuvalla Helsingin vappumarssista 1969 ja tiivistää ”Suomen maolaiset olivat aikansa äärivasemmistoa. He vastustivat Nauvostoliiton diktatuuria mutta olivat sokeita Kiinan kultuurivallankumouksen hirmuteoille.”

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006498774.html

 

Kansan Uutiset 2.5.2020 (verkkolehti) muistuttaa maolaisuuden lupaavasta alusta: vuonna 1968 suojelupoliisi teki arvion, että maolaisia täytyy pitää erityisen tarkasti silmällä, koska on vaara, että siitä tulee myös Suomen johtava radikaalin vasemmiston liike.

Tarkkanäköisesti kirjoittaja Kai Hirvasnoro panee merkille, että elokuvassa vanhat maolaiset puhuvat koko ajan Matti Puolakasta, jonka hautajaisiin elokuva päättyy.

https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4254396-muistoja-suomen-maolaisista

 

Demokraatissa 4.5.2020 (verkkolehti) Rolf Bamberg huomaa, että ”äänessä ovat lähes yksinomaan entiset maolaisaktiivit. Ei politiikantutkijoita, ei aikalaispoliitikkoja muista puolueista, ei kulttuuripersoonia. Suomen maolaisuutta ja sen hyytymistä katsellaan sisältä päin, ja siitä huolimatta – vanhempana ja viisastuneena – varsin analyyttisesti, muistoja kultaamatta ja silloisen reaalitilanteen ymmärtäen. Tähän ex-taistolaiset harvemmin yltävät. Itseironiaakin löytyy, mikä sekään ei ole ex-stalinistien vahvuuksia…”

https://demokraatti.fi/elokuva-arvio-suomalainen-kulttuurivallankumous-jai-lahtotelineisiin/

 

Kulttuurivihkoissa Elias Krohn kirjoittaa 6.5.2020 ”Taistolaisten ja maolaisten välinen juopa, joka juontui ennen kaikkea suhtautumisesta Neuvostoliittoon, oli syvä. Käsirysyjäkin koettiin. Raimo Laakia kertoo saaneensa Kulttuurivihkojakin julkaisseen Kulttuurityöntekijäin Liiton osaston suunnasta jopa potkuja vappumarssilla myydessään Punalippu-lehteä.

Tämän päivän näkökulmasta hämmentävää on huomata, kuinka oikeassa maolaiset olivat Neuvostoliiton suhteen. Suomessa he olivat tuohon aikaan lähes ainoita, jotka ennustivat ”savijaloillaan seisovan jättiläisen kaatumista.”

http://kulttuurivihkot.fi/lehti/blogit/kinosilmä/1309-suomen-maolaiset-taehtaesivaet-vaekivaltaiseen-vallankumoukseen

 

Kulttuuritoimituksen Eija Niskanen poimii huomioita elokuvasta: ”Supokin kiinnostui aseelliseen vallankumoukseen uskovasta liikkeestä, ja sen sisällä väitettiin olleen Supon myyrä. Huumorintajua porukassa vaikuttaa Supolle tehdyistä poikamaisista jäynistä päätellen olleen taistolaistovereitaan enemmän… Joillekin eroaminen ryhmästä oli psykologisesti vastaava kokemus kuin uskonnollisesta lahkosta eroaminen. Osa jäsenistä siirtyi ympäristöliikkeeseen.”

Pieni punainen luotaa taistolaisuuden varjoon jäänyttä 1960–70-lukujen maolaista liikettä Suomessa

Seura-lehden Tero Karstenpää 7.5.2020:

”Supo tarkkaili, vaikka suora toiminta oli lähinnä lentolehtisten levittämistä Alkon edessä. Sosialistien sisäpiirikinat eivät aukea vihkiytymättömälle, mutta totinen dokumentti muuttuu vetävämmäksi aatteen hiipuessa. Laukaan jättikommuunissa toiminta lähenteli jo naurettavuutta.”

seura.fi/tv/poiminnat/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-minne-liike-katosi/

 

Suomi-Kiina -seura:

”Maolaisten Suomi-Kiina -seuran kaappauksesta tuli 4. toukokuuta kuluneeksi tasan 50 vuotta. Kaappauksen vuosipäivänä julkaistiin Yle Areenassa Jouko Aaltosen dokumenttielokuva Pieni punainen.”

kiinaseura.fi/maolaisuus-ja-seura/

 

Kulttuuriykkönen:

”Kuolinluvuissa maailman tuhoisimman diktaattorin Mao Zedongin seuraajia oli Suomessa parhaimmillaan satoja. Joukkoja johti karismaattinen Matti Puolakka.”

poddtoppen.se/podcast/1333490371/kulttuuriykkonen/historian-julmin-diktaattori-mao-sai-suomessa-vallankumouksellisia-seuraajia-maolaisuus-alkoi-muistuttaa-…

 

Antti Alanen 30.4.2020:

”Suomen maolaisuuden tarina kuvaa yleisemminkin sitä, millaista on olla mukana pienessä aatteellisessa ryhmässä, joka helposti kääntyy sisäänpäin.”

anttialanenfilmdiary.blogspot.com/2020/04/pieni-punainen-little-red-bunch.html

 

Yle:

”…elokuva käsittelee aikakautta iloineen ja suruineen henkilöiden oman kokemuksen kautta. Monet muistelevat nuoruuttaan kriittisesti, huvittuneestikin mutta nuorta itseään ymmärtäen.” (yle 5.5.2020).

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/05/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-tarina-suomen-maolaisesta-liikkeesta

 

Filmihullu 4/2020, sivu 49 ”Matka Maon Suomeen”

Joonatan Nikkinen kommentoi myös elokuvan taiteellisia ratkaisuja, aihealue, joka jää muilta kriitikoilta enimmäkseen tekemättä. Toki hän näkee yhteiskunnallisen ja elämäntapapuolen:

”Vaikka maolaiset avasivatkin suunsa itänaapurimme totalitarismista, paljon parempi ei sananvapauden tilanne heidänkään piirissään ollut. Kansanvaltaa maalailevista kauniista puheista huolimatta asiaan kuului valovoimainen ja diktaattorimainen johtohahmo, jonka monologeja liikkeen muut jäsenet saivat pitkälti kokouksissa kuunnella. Rangaistustoimenpiteet olivat samaa luokkaa kuin uskonnollisissa lahkoissa, eli erottamista seurasi yhteisöstä eristäminen. Potkuista kannattaa erikseen mainita erään aktiivin tapaus, joka sai lähtöpassit ”äärivasemmistolaisena anarkistina”.

”Lopulta Suomen maolainen liike kuivui kokoon monen siihen sitoutuneen lähdettyä lätkimään ja johtohahmojen äänestettyä hommalle puistokokouksessa pisteen. Aaltonen puolestaan päättää dokumenttinsa yhä jatkuvasta aatteen palosta kertovaan 2010-luvun vappumarssiin ja epäonnista kommuunikokeilua peilaaviin kuviin kasvimaastaan kauniita perunoita ja porkkanoita nostavasta ex-maolaisesta: symboloiko kohtaus kehitystä elämässä vai sitä, että kommunismihullutukset  hylkäämällä ja omalle yksityispellolle linnoittautumalla alkaa myös sato kukoistaa, jää katsojan itsensä tulkittavaksi.”

filmihullu.fi

 

Verkkouutiset Antti Kirkkala 8.5.2020: Ilkka Suominen: Mao tapatti 70 miljoonaa – he muistelivat hymy suussa.

”Suomalaiset maolaiset kertoilivat. Mainitsematta sanallakaan että Mao Zedong tapatti 70 MILJOONAA kansalaistaan he muistelivat hymy suussa kuin hauskaa luokkaretkeä tuota aikaa” Ilkka Suominen kirjoittaa.

Hän sanoo tunteneensa haastatelluista vain Jaakko Laakson.

”Mutta mieleen tuli A) Hyi — ja B) Onneksi meillä aina on ollut noin 90 prosenttia järkeviä jotka ovat estäneet moiset puuhat.”

”Ihan iloisesti siinä kertoilivat miten porvarit pitää väkivalloin suostutella. Lue:tappaa”, Suominen ihmettelee.

(ja verkkouutisten kommenttipalstalla seuraa joukko mielipiteitä).

verkkouutiset.fi/ilkka-suominen-mao-tapatti-70-miljoonaa-he-muistelivat-hymy-suussa/#f8563f47

 

Pertti Rampanen 7.5.2020 ihmettelee blogissaan maolaisuutta, marxilaisuutta, kuolemia, murhia ja siinä ohessa porkkanoitakin.

vapaavuoro.uusisuomi.fi/perttirampanen/pieni-punainen-kirja-tarinaa-suomen-maolaisesta-liikkeesta

 

Pekka Ervasti 7.5.2020:

”Suomen maolaiset. Olipa kiinnostava dokkari juuri TV1ssä. Tuntuvat olevan surutyönsä tehneet perusteellisemmin kuin taistolaiset. Melkein tuota katseli hyväntahtoisesti hymähdellen, ellei kyseessä olisi ollut väkivaltaisen vallankumouksen valmistelu.”

twitter.com/ervastipekka/status/1258447226889801729

 

Kirjasi Raimo Laakia 28.11.2020

 

 

 

 

 

 

 

40. Arvioitavana Raimo Laakia

On mielenkiintoista olla arvioitavana. Siinä voi oppia jotain itsestä ja arvioijasta.

Eikä arviointeja oikeastaan pääse pakoon. Kätilö pisteyttää, koulu ja yliopisto arvosanoittaa, työnantaja haastattelee ja kehityskeskustelee, hoivakodissa arvioidaan ainakin rahat. Loppuarvion teki ennen pyhä pietari, nykyisin Google.

Toki Googlelta voi pyytää saada jäädä arvionnin ulkopuolelle. Mutta jos on tehnyt 50 vuotta yhteiskunnallis-poliittista työtä (ja jos kannattajat pitävät maailmanluokan positiivisena poikkeusyksilönä), anonymiteetin aneleminen Googlelta on jo itsessään oman elämäntyönsä arviointi.

 

Pertti Nummi 1985:

”Sä teet hyvää työtä”, sanoi Pertsa Nummi pian Lauran syntymän jälkeen, kun perhe asui teiniajan kodissani Merimiehenkadulla. Noihin aikoihin olin melkein aina tekemässä ympäristöliikkeiden ja alkuvihreyden juttuja. Oli vuosi 1985 tai 1986.

 

Timo Vainio 1993:

”…henkilö, joka 1980-luvun alussa jätti liikkeen ja lähti mielistelemään niitä vasemmistolaisia ja vihreitä, jotka kansakunnan yleisen tavan mukaan olivat Leonid Brezhnevin perseennuolijoita…”

”Raimo Laakia oli kaikissa väittelykysymyksissä jo 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Matti Puolakkaa vastaan. Raimo Laakia on mielettömän mielisairaanomaisen kateellisesti vihannut Matti Puolakkaa noista ajoista lähtien…”

”…julkaisemme tästä polemiikista (Viron Saarenmaan kommuunin sotkuista) ja Suomen lähihistoriasta laajan vihkosen…”

 

Heli Santavuori 2016 ja 2017:

”En tiedä voiko olla maailmassa suurempaa valehtelijaa kuin Raimo Laakia…”

”Venäjän tiedustelupalvelun edustajat ovat ilmoittaneet että jos julkaisemme tietomme suomettumisesta, Matti Puolakka, ja mahdollisesti myös minut sekä Pertti Koskela tapetaan. Raimo Laakia tietää tämän.”

”Laakia on historian väärentäjä. Hänen parjaustensa pyrkimyksenä on estää suomettumisen pahimpien ja tärkeimpien tosiasioiden julkitulo Suomessa. Hän osallistuu aktiivisti Venäjän uudentyyppiseen sotaan Suomea vastaan.”

”Raimo Laakialla on verta käsissään.”

”…Mitä tulee Laakian henkilökohtaisiin motiiveihin, niin syynä on sairaudeksi kehittynyt kateus Matti Puolakkaa kohtaan.”

”Lähdettyään vaihtoehtoliike Idusta Raimo Laakia on lähinnä vain riidellyt. Hän on tietääkseni ainoa ihminen joka koskaan on erotettu vihreiden puolueosastosta…”

”Kaikki jotka vastustavat Raimo Laakian ja MV-lehden keskustelutapaa, ovat tervetulleita sinne (lähipäivinä avattavalle sivustolle) keskustelemaan. Laakian valheet käsitellään kohta kohdalta.”

 

Pia Länsman 2016:

”…ei ole kysymys intohimosta, vaan tarkoituksellisesta yrityksestä tuhota liike ja henkilöt…”

Ja niin edelleen. Antaumuksellista arviointia esiintyy ainakin radio-ohjelmassa 2016 ja kirjelmissä vuosilta 1993 ja 2016, joita on julkaistu näillä muisteja-sivuilla.

Molempina vuosina arvioijat ovat julistaneet julkaisevansa keskusteluvihkosia ja -palstoja, joilla asiat käsitellään vapaasti keskustellen perinpohjaisesti. En ole havainnut sellaisia ilmestyneen. Jos lukijalla tuollaisia tekstejä on, niitä olisi mielenkiintoista saada. Arvioin kuitenkin, ettei niitä ole olemassakaan. Kyse on puolakkalaisesta maneeerista.

 

Matti Puolakka  1986 ja 1993:

Hienoa. Osoittaa vastuullisuutta ja hyvää asennetta, kehui Matti Puolakka pedanttisuuttani kun olin ensitöikseni siivonnut lattiasta kattoon työhuoneeni vanhan puutalon vintillä Porvoon maaseudulla. Olin tullut taloon kirjoittamaan sujuvammiksi Matin tekstejä marxismin uudistamisesta. Oli vuosi 1985 tai 1986, talvinen keli. (Se, miten tehtävä ei ihan onnistunut, ansainnee joskus oman muistelunpätkänsä.)

Mutta muutaman vuoden päästä pedanttisuuteni ei enää ollutkaan hienoa. Tertia Suolahdelle, joka kirjoitti dokumentin 14, Matti kertoili Raimo Laakiasta, joka on, voitko kuvitella! niin pedantti, ettei tykkää työhuoneessaan edes pikkuesineistä, jotka keräävät pölyä ja vaativat siivousta.

Matti Puolakan mielestä täsmälleen sama piirre ja tapahtuma voi siis olla hieno ja huono, ja tilaisuuden tullen kelvata joko kannustavaksi kehuksi tai pilkanteon keinoksi.

 

Jaakko Muilu 1989:

1980-luvun loppupuolella minulla oli tapana käydä Hilkka Kuusisen yhteisötalossa Porvoonkadulla. Useimmiten vain katsomassa televisiota, mutta toki talossa asui mielenkiintoisia ihmisiä. Asuntoni oli sadan metrin päässä ja Hilkka oli istunut samassa alkumaolaisessa keskuskomiteassa.

Kerran olin televisiohuoneen vieressä puhelimessa, lienen järjestellyt ydinvoimaan tai Kessin erämaahan liittyneitä kampanjoita. Jaakko Muilu kulki ohi ja huusi selkäni takaa ei niin kovin ystävällisesti ”Mitäs suurvisiiri!” En osannut reagoida vaan keskityin puhelimeen.

Kotona katsoin sanakirjasta, mitä Muilu tarkoitti. Visiiri = islamilaisessa maailmassa ministeriä vastaava poliittinen virkamies.

Päivittelin asiaa Olli Tammilehdon kanssa. Itse eivät tee mitään, mutta pilkkaavat niitä, jotka sentään edes jotain yrittävät.

Tietysti pilkkaaminen on loogista. Lahkojen ikiaikainen koheesiotekijä. Varoitus mukanaoleville ettei kannata ryhtyä väärinajattelijaksi.

 

Riikka Kämppi 2012:

Heli Santavuori osasi pilkata minua vihreistä erotetuksi, mutta skenen ulkopuolisena kompastui tulkintaan.

Riikka Kämppi kirjoitti asiasta kirjassaan, jossa hän käsitteli Pekka Haaviston legendaarista presidenttikampanjaa:

”Puoluekokouksessa vihreät pistivät parastaan ja Kuopion musiikkikeskuksen puitteet olivat modernit ja tyylikkäät, väentapaamisen sijaan oltiin kuin messuilla. Valoisassa aulassa esiteltiin puolueen toimintaa, jaettiin makeisia ja myytiin kannatustuotteita. Auditoriossa kokous eteni aikataulussaan.

Harmonisen kuvan rikkoi ainoastaan ulko-ovien eteen asettunut yhden miehen mielenosoitus, ikuinen aktivisti Raimo Laakia. Häntä pidettiin kiusankappaleena, jonka toivottiin hautautuvan hiljaisuuteen, mutta sen sijaan hän tervehti jokaista sisääntulijaa kyltteineen. Niissä vaadittiin, että hänen erottamisensa Sipoon vihreistä peruttaisiin.

Ensimmäinen muistikuvani Raimosta on Puolan Solidaarisuus-liikkeen ajoilta. Hän oli Solidaarisuuden linkki Suomessa ja myös Pekan pitkäaikainen tuttava. Olimme Pekan kanssa päättäneet pyytää Raimon kansalaisvaltuuskuntaan ja luotimme siihen, että hän tukisi kampanjaa sekoittamatta siihen omia henkilökohtaisia asioitaan.

Niin hän tekikin ja monia ei-erotettuja vihreitä ketterämmin oivalsi mitä kampanjointi laatikon ulkopuolella tarkoitti. Pyysin vihreitä valitsemaan ennakkoluulottomasti paikkoja ja tilaisuuksia, joihin Pekan voisi viedä. Paikallisten vihreiden protesteista huolimatta Raimo järjesti Pekalle vierailun sipoolaiselle luomulihasavustamolle ja median mielestä paikka oli oivallinen tulla tekemään kampanjasta juttua.”

(Riikka Kämppi ja Jussi Lähde: Sydänten presidentti, Helsinki-kirjat Oy, Porvoo 2012).

 

Kunniamerkki Puolan presidentiltä 2005:

Solidaarisuustoiminnastakin puolakkalaiset muistivat radiossa napista.

Puolan suurlähettiläs Suomessa järjesti tilaisuuden 9.6.2005 ja piti puheen. Teksti on suurlähetystön epävirallinen käännös.

”Arvoisa Raimo Laakia,

Arvoisat vieraat,

Minulla on suuri kunnia ilmoittaa teille, että Puolan tasavallan presidentti Aleksander Kwasniewski 3. kesäkuuta 2005 päätöksensä perusteella on myöntänyt Raimo Laakialle Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin. Ritariristi on myönnetty Raimo Laakialle tunnustuksena hänen tuestaan, jonka hän antoi puolalaisille heidän taisteluissaan vapauden ja demokratian puolesta 1980-luvulla.

Vuosina 1981 – 1983 Raimo Laakia oli Suomen Puola-Solidaarisuus-tukikomitean perustaja ja puheenjohtaja. Hän järjesti mielenosoituksia, tiedotustilaisuuksia, luentoja ja tapaamisia Solidaarisuus-liikkeen aktiivien kanssa. Raimo Laakia keräsi myös varoja puolalaisia toisinajattelijoita varten.

Solidaarisuus-liike syntyi 25 vuotta sitten ja se oli ensimmäinen riippumaton ammattiliitto kommunistisissa maissa, josta nopeasti muovautui laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen, puolalaisten vapauden ja demokratian pyrkimyksiä heijastava liike. Yksi liikkeen johtavista periaatteista oli muiden Keski- ja Itä-Euroopan kansojen itsenäisyyteen ja vapauteen tähtäävien pyrkimysten tukeminen. Puolalaisten vapaudessa ja demokratiassa elämisen halua ei murskannut edes uhka Neuvostoliiton väliintulosta eikä kommunistisen hallituksen joulukuussa 1981 julistama sotatila. Solidaarisuus-liikkeeseen ryhmittyneiden ihmisten toiminnan ansiosta Keski- ja Itä-Euroopan ensimmäinen ei-kommunistinen hallitus näki päivänvalon Puolassa vuonna 1989.

Puolan vuosien 1980, 1981 ja 1989 tapahtumat panivat liikkeelle entisen itäblokin maiden ja koko Euroopan demokraattisen muutosprosessin. On vaikea kuvitella Berliinin muurin kaatumista, Prahan samettivallankumousta tai Neuvostoliiton hajoamista ilman Puolan elokuuta 1980 ja kesäkuuta 1989. Tapahtumien ansiosta maanosamme on yhdistymässä ja sekä suomalaisista että puolalaisista on tullut Euroopan Unionin kansalaisia.

Vapaan maailman hallitusten ja järjestöjen osoittama tuki oli suunnattoman tärkeä taisteleville puolalaisille. Aineellinen apu auttoi kestämään ja jatkamaan vastarintaa, henkinen tuki taasen vahvisti vakaumusta siitä, että taistelu on oikeutettu ja voitto mahdollinen.

1980-luvun alun muistorikkaina päivinä myös monet suomalaiset ilmaisivat kannatuksensa Puolan Solidaarisuus-liikkeelle – poliitikot, järjestöaktiivit, toimittajat ja opiskelijat. Raimo Laakian johtama Puola-Solidaarisuus-tukikomitean rooli toiminnassa oli aivan omaa luokkaansa. Tukikomitean rooli ansaitsee myös valtavaa tunnustusta siksi, että toimintaolosuhteet olivat silloin erilaiset kuin muissa länsimaissa.

Sydämellisesti onnittelen Teitä ritariristin johdosta. Puolan tasavallan presidentin nimissä minulla on kunnia ojentaa Teille Puolan tasavallan ansioritarikunnan ritariristin.

Stanislaw L. Stebelski”

 

Suomen luonnonsuojeluliikkeen 70-vuotisjuhlakirja 2008:

Lähinnä vain riidellyt, tylyttivät nykypuolakkalaiset radiossa.

Kuvateksti sivulta 207:

”Raimo Laakia on yksi suomalaisen ympäristöliikkeen kestokasvoista viime vuosikymmeniltä. Parhaiten Laakia tunnetaan liikenteeseen liittyvistä kansanliikkeistä, joissa hän on ollut muun muassa yksi Jalkaliiton kantavia voimia.”

(Laulujoutsenen perintö. Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Suomen luonnonsuojeluliitto, WSOY Porvoo 2008).

 

Miltä moinen tuntuu 2018?

Kehut ovat mukavia mutta vähän noloja. Niihin tekee mieli suhtautua ystävällisellä huumorilla. Kirjoitin lehdistötiedotteessa kesällä 2005:

”Olen vastaanottanut kunniamerkin Puolan presidentiltä.

Teini-iästä saakka jotkut ovat katsoneet minua hieman nenänvartta pitkin kun olen järjestänyt niin paljon mielenosoituksia, olenpa joskus saattanut kokea itseni sen vuoksi jopa hieman syrjityksi.

Tämän siitä saa.”

Nykypuolakkalaisten hassut pärmenttaukset taas tuntuvat melkein kodikkailta. Tämänkin siitä saa!

 

Aktivistit-kirja 2006:

Huomattavan analyyttisesti asiaa veivaa Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirja AKTIVISTIT  Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006. Tarkastelussa on koko vuosisata.

Satuin olemaan paikalla julkistamistilaisuudessa Ostrobotnian salissa, jossa Jukka Tarkka kyseli, miksei Mannerheim ole kirjassa mukana? Humoristista, mutta hän oli tosissaan ja vähän tuohtunut.

Suosittelen kirjan lukemista. Kertomuksen yksityiskohdissa on epätarkkuutta, niin kuin isoissa kirjoissa aina, mutta suunnilleen näin se meni:

”Ho Ho Ho Chi Minh, Ho Ho Ho Chi Minh.” Rytmikäs huuto raikui Runebergin patsaan juurella. Pohjois-Vietnamin kommunistijohtajan nimi oli tullut tutuksi televisiouutisten mielenosoitusraporteista Euroopan suurkaupungeista, ja nyt se kaikui kesäisen Helsingin sydämessä. Oli kesäkuun kahdeksas 1968 ja Esplanadin puisto pullisteli mieltään osoittavia nuoria.

Paikalla oli pitkälti samaa joukkoa, jota oli totuttu näkemään rukouslauantailiikkeen mielenosoituksissa, mutta nyt toiminta oli aiempaa tiiviimmin organisoitua. Äänekkäimmän ryhmän muodostivat Ho Chi Minh -fanit. Oltiin viettämässä Punaista lauantaita. Tapahtuman keskeinen järjestäjä oli Pentti Järvisen johtama Vietnamin ystävyyden komitea, joka kutsui mielenosoitusta istumalakoksi.

Lakkolaisten joukossa istui myös hontelo 18-vuotias nuorukainen, joka oli tuttu näky jo kevään rukouslauantaimielenosoituksista. Hän oli kuullut aktioista isoveljeltään, joka työskenteli kapinakenraali Pentti Järvisen tavoin Otavan kirjapainossa. Nuorukaisen nimi oli Raimo Laakia, ja ajan henki oli ottamassa hänestä niskalenkin.

Laakian tie helsinkiläisradikaalien rivistöön oli aikakaudelle tyypillinen. Hän oli kotoisin Suomusjärven kunnasta Lemmulan kylästä, joka koostui joen partaan suurista taloista hehtaaripeltoineen ja kauempana kyräilevistä punaisista tuvista pienine perunamaineen. Laakian perhe eleli torpparin perillisten tuvassa. Oppikouluun Lemmulan kylästä lähtivät ennen kaikkea isojen talojen lapset, eliitin perilliset. Sekä pikku-Raimo, joka oli jo polvenkorkuisena terävä päästään.

Oppikoulussa opiskeltiin edelleen valkoisen Suomen historiaa, mutta viikonloppuisin Laakioille kerääntyneet sukulaisäijät saattoivat pienessä sievässä muistella Raimon punakaartissa taistellutta isoisää, joka oli teloitettu syytettynä kartanon patruunan ampumisesta. Aihe oli suvun ja kylän piirissä arka: isoisästä yhtä aikaa puhuttiin ja varottiin puhumasta, mikä teki kysymyksestä entistä kiinnostavamman. Oliko isäisällä ollut osaa tai arpaa kyseiseen tapahtumaan, oli jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi, mutta hänen kohtalonsa naulasi myös pikku-Raimon rintamalinjan punaiselle puolelle.

Isän kuolema vuonna 1964 ratkaisi perheen muuton Salon seudulta Helsinkiin, ja kun Raimo Laakia siirtyi oppikoulun kolmannelle luokalle Tehtaanpuiston yhteiskouluun, hänestä tuli aktiivinen luontoliittolainen. 15-vuotiasta Laakiaa ei politiikka kiinnostanut, mutta 17-vuotiasta Laakiaa se jo kiinnosti. Mitä kahdessa vuodessa tapahtui? Laakia tutustui Teiniliittoon.

Jokaisessa oppikoulussa oli 1960-luvulla Teiniliiton osasto. Teiniliitto oli entinen Suomen Toverikuntien Liitto, joka oli perustettu Mannerheimin syntymäpäivänä talvisodan alla 1939. Alun perin liitto toimi isänmaallis-maanpuolustuksellisena järjestönä, sittemmin yleisenä harrastus- ja kulttuurijärjestönä. 1960-luvulla järjestö alkoi jälleen yhteiskunnallistua, mutta aivan eri suuntaan kuin aikaisemmin.

Yhdistyksen julkaisema Teinilehti alkoi punertaa jo vuosikymmenen puolivälissä, ja lehteä aktiivisesti lukenut Laakia laski monien muiden tavoin yhteen yksi plus yksi: oman punaisen sukutaustansa ja yhä punaisemmaksi käyvän nuorisotoiminnan. Jokainen poliittisesti aktiivinen nuori tuntui olevan vasemmistolainen. Myös Laakia ryhtyi ajattelemaan yhteiskunnallisista asioista vasemmistolaisittain.

Vasemmistolaisuuden tiedolliset edellytykset olivat aluksi hyvin huterat. Aate oli yleisvasemmistolaisuutta, joka halusi hyvää kaikille hyville ja kasvatusta kaikille pahoille. Puhe sosialismista ja vallankumouksesta oli enemmän romantiikkaa kuin teoriaa saati käytäntöä. Sosialismi oli hyvä juttu myös siksi, että se ärsytti ja pelotti kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen vannovia konservatiiveja.

Vaistonvaraisuudessaan ja vapaamielisyydessään 1960-luvun loppupuolen vapaa uusvasemmistolaisuus muistutti 1800-luvun lopun vanhaa työväenliikettä, jossa kaikenlaisten kukkien annettiin kukkia ja Matti Kurikan kaltainen boheemi saattoi nousta liikkeen johtoon.

Suomalainen vasemmistoaktivismi vuosimallia 1968 tiivistyi Punaisissa lauantaissa, joita alettiin järjestää viikoittain. Toiminnassa mukana ollut joukko oli hyvin monimuotoinen, ja mukaan mahtui lukemattomia teemoja Vietnamista feminismiin ja pasifismiin. Keskeistä oli yleinen radikalismi, yleinen punaisuus, yleinen kapitalismin vastustaminen ja yleinen porvarillisten tapojen kritiikki.

Aate näkyi siinäkin, että ne, jotka uskalsivat, kasvattivat pitkän tukan ja etsivät yhä kärjekkäämpiä kulttuurisia vastaiskuja vallitsevalle luutuneelle ilmapiirille. Kun Sadankomitean perustajat vielä syksyllä 1963 suosivat tummaa pukua, nyt aktivistin asukokonaisuus koostui yhä useammin epäsiististä takinrievusta ja rähjäisistä farmarihousuista.

Uusvasemmistolaisuuden epämuodollisuus näkyi myös Punaista lauantaita pohjustaneissa jokaviikkoisissa yleiskokouksissa. Kokous valitsi keskuudestaan aina uuden komitean valmistelemaan lauantain mielenosoitusta, mainostamaan ja rakentamaan uusia plakaatteja. Innostunut askartelutoiminta oli mahdollisimman kaukana ajan tiukkailmeisistä poliitikoista kokouksissaan.

Idut jostain aivan muusta olivat kuitenkin jo olemassa. Tarkkasilmäinen saattoi jo alkukesästä erottaa mielenosoituksesta trotskilaisten pienen ytimen tai Matti Puolakan ja Peter Nilssonin maolaissympatiat. Pinnan alla vaikuttivat jo valmiiksi monet järjestökahnaukset, kuten pari vuotta aiemmin tapahtunut Sadankomitean jakaantuminen marssijoihin ja tutkijoihin.

Kun Laakia lähti tosissaan mukaan aktivistiliikkeeseen, liike oli hiljalleen pirstoutumassa. Osa radikaaleista jäi haahuilemaan hippihengessä elämäntapa-aktivismin poluille, mutta tehokkaimmat organisaattorit keräsivät ympärilleen klikkejä, joista alkoi hiljalleen hahmottua erilaisia suuntauksia. Tämä näkyi niin Vietnam-liikkeessä kuin muissakin aktiviteeteissä.

***

Nuoriso halusi nyt toimintaa – ennen kaikkea toimintaa Vietnamin puolesta. Heinäkuussa 1968 sitä saatiinkin, kun Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa poltettiin maolaisaktiivi Peter Nilssonin kyhäämä omatekoinen Yhdysvaltain lippu.

Tapaus synnytti julkisen kohun. Maltillisemmat piirit alkoivat ottaa etäisyyttä Punaisiin lauantaihin, jotka olivat jo loppukesästä maolaisten ja anarkistien käsissä. Samaan aikaan aktivistien riveistä alkoi erottua uusia johtajahahmoja.

Yksi karismaattisimmista keulakuvista oli organisatorisen tehokkuutensa  jo osoittanut Matti Puolakka, jota niin Laakia kuin Jaakko Laaksokin katsoivat ihaillen ylöspäin. Puolakka oli kommunistisen sivistyskodin kasvatti – ja Mirjam-Vire Tuomisen sisarenpoika – joka oli toiminut 1960-luvun puolivälistä Helsingin Sosialistisessa Teiniyhdistyksessä ja kritisoinut jo tuolloin SKP/SKDL:n linjaa nuorisoliiton lehdissä. Leningradin-matkallaan Puolakka oli pettynyt totaalisesti Neuvostoliittoon ja alkanut kiinnostua sosialismin aasialaisesta sovelluksesta. Vuonna 1967 hän perusti yhdessä muutamien kavereidensa kanssa ensimmäisen suomalaisen maolaisjärjestön, Helsingin Marxilais-Leniniläisen Seuran.

Seura keskusteli kulttuurivallankumouksesta ja kävi Kiinan suurlähetystössä katsomassa elokuvia. Tärkein opinkappale oli tietenkin Pieni punainen kirja, oikealta nimeltään Otteita puheenjohtaja Mao Tse tungin teoksista, jonka Kiinan suurlähetystö julkaisi suomeksi 1967.

Raimo Laakia kiinnostui maolaisuudesta Puolakan persoonan kautta. Lopullisesti hänet sysäsi Puolakan kelkkaan Neuvostoliiton suorittama Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968. Laakia ei osallistunut Helsingissä väkivaltaisiksi revähtäneisiin mielenosoituksiin, vaan veti ankaran aktivismikesän päätteeksi sukulaistensa painostuksesta henkeä maaseudulla. Siellä hän ehti pohtia omaa ideologiaansa.

Laakia ei voinut hyväksyä Tshekkoslovakian miehitystä ja koki sen hyvin voimakkaasti. Tapahtumasta tuli yksi aktivistisukupolven avainkokemuksia, mutta se vaikutti myös raskaan sarjan poliitikkoihin – aina pääministeri Mauno Koivistoa myöten – ja jätti jälkensä koko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Laakia päätyi pohdinnoissaan siihen, että Tshekkoslovakian ihmiskasvoisen sosialismin kokeilun murskannut Neuvostoliitto oli ikävällä tavalla Suomen kaltainen maa ja yhtä lailla luutunut yhteiskunta kuin länsimaatkin.

Kiina oli toista maata. Se oli kaukana, ja se uskalsi vastustaa Neuvostoliiton tapaa toteuttaa kommunismia. Kun jotain sosialistista maata piti sympatisoida, Laakia muodosti Kiinasta romantisoidun ihannekuvan, vaikka sen kulttuurivallankumouksen kauhistuttavista seurauksista tihkui tietoa Suomeenkin.

Laakiasta tuli maolainen, mikä alkoi pian näkyä myös vaatetuksessa. Univormuun kuului Mao-lakki sekä suurikokoinen Mao-rintamerkki. Näitä kannettiin ylpeydellä, kunnes liikettä suvereenisti hallinnut Matti Puolakka oivalsi vuoden 1969 lopussa, että tyylihän näytti täysin idioottimaiselta. Hän käski lopettaa lakin ja merkin käytön. Spontaanisti syntynyt pukeutumistyyli jätettiin johtajan mahtikäskyn nojalla.

Esimerkki kuvaa hyvin sitä, millaisille urille maolaisten toiminta nopeasti ajautui. Ryhmällä oli karismaattinen johtaja, joka johti liikettä äärimmäisen yksinvaltaisesti. Matti Puolakalla oli kuitenkin yleinen hyväksyntä, eikä demokratiavaje aiheuttanut liikkeen alkuvuosina ristiriitoja juuri lainkaan.

Kun Laakia oli valinnut ryhmänsä, hän alkoi edetä organisaatiossa. Vietettyään muutaman kuukauden Länsi-Saksassa vuonna 1969 hänet nostettiin Puolakan ehdotuksesta maolaisen liikkeen keskuskomiteaan. Pian hän alkoi myös kirjoitella artikkeleita Päivän Sanomiin, Työväen ja pienviljelijöiden sosialistisen liiton laajalevikkiseen äänenkannattajaan, johon maolaisilla oli yhteyksiä.

Laakian elämä kietoutui yhä tiukemmin maolaisuuden ympärille. Ennen kuin hän huomasikaan, hän alkoi jo vierailla Kulosaaressa Kiinan suurlähetystössä. Keskustelu sujui luontevasti suomeksi, ja diplomaatit kohtelivat alle parikymppistä Laakiaa kuin vertaistaan.

Suurlähetystössä käytiin paitsi seurustelemassa myös hakemassa materiaalia maolaisten tarpeisiin. Suomen maolaisilla ei vielä 1968 ollut juurikaan omaa materiaalituotantoa, joten lähetystöstä saatuja Uutisia Kiinasta -monisteita osattiin arvostaa. Lähetystöstä saatiin paljon myös kansainvälisiä kirjoituksia eri kielillä ja näiden nojalla kansainvälistä politiikkaa seurattiin hyvin tarkkaan.

Raimo Laakian diplomityö maolaisessa liikkeessä oli Suomi-Kiina-Seuran valtaus. Hän organisoi hankkeen suurella innostuksella A:sta Ö:hön samana keväänä 1970, kun hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Järjestö oli vanha, suurin piirtein Kiinan kansantasavallan ikäinen, eikä sen aktiiveina ollut maolaisia ennen kuin nämä suunnitelmallisen raa´asti valtasivat sen. Kymmeniä maolaisia oli liittynyt järjestöön ennen vuosikokousta, jonka tiukasti juntatussa äänestyksessä hallituksesta lensivät pihalle muun muassa entinen pääministeri V.J.Sukselainen ja tunnetut kulttuurihahmot Helvi Hämäläinen ja Kustaa Vilkuna. Tilalle tuli näyttävä joukko nuoria maolaisia, muiden muassa Raimo Laakia, joka sai jatkossa lähetystövierailuillaan myös tuhansien markkojen käteislahjoituksia seuralle.

Laakia otti nyt aktivismin yhä vakavammin, ja hänen opintonsa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa jäivät syksyisin sivuun muutaman viikon yrityksen jälkeen. Opiskelijapolitiikka ei Laakiaa tai ylipäätään maolaisia kiinnostanut. Oikea elämä ja vallankumous odottivat toisaalla.

***

Samaan aikaan kun Raimo Laakia valtasi Helsingissä Suomi-Kiina-Seuraa, tamperelainen opiskelija Matti Hyvärinen tempautui täysillä mukaan opiskelijapolitiikkaan. Hänen näkökulmastaan vallankumous näytti alkavan yliopistolta.

Hyvärinen oli kotoisin Keuruulta, jossa isä työskenteli kirjapainossa kirjanpainajana ja myöhemmin faktorina. (Ylimääräisen latojan huomautus: Haa! Otavan kirjapaino Keuruulla! Onko kyseessä Reenpään salaliitto? Katso dokumentti 36.)

Isä oli sosiaalidemokraatti, mutta Hyvärisen uravalinnan kannalta oleellisempaa oli se, että kotona oli isän ammatin takia paljon kirjoja. Hyvärinen luki paljon ja kiinnostui toimittajan ammatista. Ammattihaaveisiin samoin kuin tyypilliseen taistolaisuraan sopi hyvin se, että hän toimitti 17-18-vuotiaana paikallista teinilehteä. Yksi vuosi kului myös teiniteatterissa.

Teini-ikäisen Hyvärisen kiinnostus suuntautui vasemmistolaiseen kulttuuriradikalismiin. Puolueet tuntuivat hyvin kaukaisilta, eikä hän edes tuntenut ketään, joka olisi sellaiseen kuulunut. Ylioppilaaksi Hyvärinen kirjoitti 1968: hän oli vuosikertaa, josta nousisi nuortaistolaisen liikkeen ydinjoukko.

Lukion jälkeen Hyvärinen suunnisti opiskelemaan Tampereelle…

…Hyväristä viehätti SKP:n taistolaisvähemmistön toiminnassa myös se, että johto tuntui tietävän täsmälleen mitä piti tehdä ja uusille ihmisille annettiin selkeä käsikirjoitus. Hyvärisen tehtävänä oli puolueosastossa toimineiden maolaisten nujertaminen: vanhoista kavereista oli nyt tullut hänen vastustajiaan.

***

Yliopistopolitiikka jäi taistolaisille, mutta muualla maolaiset yrittivät edelleen panna hanttiin. Vahvimmillaan he olivat Vietnam-toiminnassa, joka oli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa satoja tuhansia ihmisiä liikuttanutta joukkotoimintaa.

Maolaiset olivat ottaneet Vietnam-toiminnan ohjelmaansa jo keväällä 1968. Vietnamin FNL-sissiliikkeen aloittaman suuren Tet-hyökkäyksen tunnelmissa joukko maolaisia ja muihin vasemmistosuuntauksiin kuuluneita nuoria perusti Suomen FNL-ryhmän, joka pyrki Vietnamin tukemiseen ilman hajottavia sivupäämääriä.

Maolaisten haltuun vähitellen joutuneet FNL-komiteat järjestivät Vietnam-mielenosoituksia ja -tapahtumia sekä julkaisivat erilaista Vietnam-materiaalia. Tärkeää toimintaa oli rahan kerääminen Etelä-Vietnamin kansalliselle vapautusarmeijalle. FNL-komitean partio päivysti kadulla pari kertaa viikossa. Mukana oli plakaatti, kassi materiaalia ja purkki rahoja varten. Jos rahan tulo tuntui ehtyvän Helsingissä, lähdettiin liikkeelle ja seistiin muutama tunti esimerkiksi Mikkelin torilla. Toiminta jatkui vuosikausia.

Kun taistelu Vietnamissa meni junnaamiseksi, kävi suomalaiselle Vietnam-toiminnalle samoin. FNL-komiteoiden taru loppui ennen 1970-luvun puoliväliä, kun taistolaisten Rauhanpuolustajien Suomi-Vietnam-Seura (SVS) syrjäytti ne. Nimellisesti sekä SVS:llä että FNL-komiteoilla oli yhteinen päämäärä: Vietnamin kansan tukeminen imperialismin vastaisessa taistelussa. Käytännössä yhteistyö jäi muutamiin yhteisiin julkilausumiin. Taistolaisten perustaman ystävyysseuran tarkoituksena oli paitsi kampittaa FNL-komiteoita myös haalia mahdollisimman suuri määrä järjestöjä yhteistyöorganisaatioon. SVS:n ”demokraattisesta” ulkokuoresta oltiin hyvin tarkkoja.

Maolaisten taistelu taistolaisia vastaan alkoi saada surkuhupaisia piirteitä, kun ero järjestöjen vaikutusvallassa kasvoi. Useimmat maolaisaktiivit tilasivat taistolaisten Tiedonantaja-lehteä ja lukivat sitä kuin piru raamattua. Tiedonantaja pullisteli taistolaisten kantoja erilaisiin kysymyksiin esimerkiksi kansainvälisestä politiikasta tai sosiaali- ja koulutuspolitiikasta. Maolaisten tehtäväksi jäi määritellä, miksi taistolaiset olivat kussakin kysymyksessä väärässä.

Maolaisten ja taistolaisten todelliset kiinnostuksen kohteet olivat varsin eriytyneitä. Kun taistolaiset laativat 1970-luvun puolivälissä mustaa kirjaa Todistusaineistoa imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa, tunsi Raimo Laakia samaan aikaan Ushurin joella tapahtuneet Kiinan ja Neuvostoliiton joukkojensiirrot tunti tunnilta ja erilaisten sissitaisteluiden tilanteet maailman eri kolkilla.

Maolaisten näkökulmasta taistolaisten kasvu näytti hurjalta, kun oma kannattajamäärä polki paikallaan. Osittain kyseessä oli taistolaisten itsensä luoma propagandistinen mielikuva, jota pönkitettiin mahtipontisella kielenkäytöllä. Selvää oli kuitenkin, että taistolaiset selättivät maolaiset jo 1970-luvun alkuvuosina.

Jyräys näkyi konkreettisesti esimerkiksi siinä, että taistolaiset onnistuivat tekemään helsinkiläisessä Kansankulttuurin kirjakauppa Punanurkassa aatteellisen puhdistuksen. Kirjakauppa joutui taistolaisten käskystä poistamaan valikoimistaan paitsi maolaisten toimittaman Punakaarti-lehden, myös kaiken Neuvostoliiton aatteellisesta tulkinnasta poikkeavan materiaalin, joksi tulkittiin maolaisten kirjoitusten lisäksi kaikki uusvasemmistolainen ja pasifistinen ”kuona”.

Hegemonian siirtymistä maolaisilta taistolaisille kuvaa sekin, että kun oikeisto käytti maolaisuutta yleisnimenä vasemmistoradikaaleista 1960-luvun lopussa, se korvautui seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa taistolaisuus-termillä. Toisin oli esimerkiksi Ruotsissa, jossa maolaiset hallitsivat Tukholman äärivasemmistoa.

Merkki maolaisten turhautumisesta oli Matti Puolakan vuonna 1973 lanseeraama ”pämppälinja”. Puritaanisen raittiuden hengessä käynnistynyt liike muutti johtajansa mahtikäskyllä linjaa, ja alkoi tavoitella vapautumista ja uusia kannattajia ankaralla ryyppäämisellä. Ainutlaatuisen kokeilun kiihkein vaihe kesti vuoden, jonka jälkeen osa maolaisista selvisi normaalielämään, osa alkoholisoitui.

***

Kun taistolaisuus alkoi kuihtua, myös maolaisuus lähti lopulliseen alamäkeen, sillä viimeisinä vuosinaan se imi energiansa lähinnä taistolaisuuden vastustamisesta. Joillekin liike oli ollut vain sukupolvikapinaa, jossa oleellisia olivat hienot merkit ja makea Mao-lätsä, mutta 1970-luvun loppupuolelle jaksoivat vain todella kovan linjan maolaiset. Irtautuminen Maon opeista, Kiinan linjasta ja Matti Puolakasta ei ollut kivutonta. Moni ajautui vakavaan henkilökohtaiseen kriisiin, jotkut jopa itsemurhaan.

Toiset seurasivat Puolakkaa tämän uusiin hankkeisiin kuten 1980-luvun alussa perustettuun Vaihtoehtoliike Ituun. Puolakka loi aivan oman, psykologiaa ja marxilaisuutta yhdistelleen ”Itu-filosofian”, johon kuului muun muassa jyrkkä porvarillisen moraalin ja kiinteiden parisuhteiden kritiikki.

Raimo Laakia uskalsi ensimmäistä kertaa ottaa itsenäisiä, Kiinan linjasta eroavia kantoja 1970-luvun puolivälissä, kun hän Angolan kysymyksessä päätyi siihen, että molemmat maassa taistelevat sissiliikkeet, Kiinan tukema UNITA ja Neuvostoliiton tukema MPLA, olivat väärässä.

Vuosikymmenen lopulla hän löysi uuden elämän Puolan solidaarisuusliikkeestä. Aluksi hän informoi maolaisia suomalaisten tukiliikkeestä, mutta luopui pikku hiljaa tästäkin yhteydenpidosta. Neljännesvuosisata myöhemmin – vuonna 2005 – Puola palkitsi Laakian valtion kunniamerkillä ja Solidaarisuuden 25-vuotisjuhlamitalilla. Laakia, joka tuoreena ylioppilaana keväällä 1970 oli kieltäytynyt ylioppilaslakista eriarvoisuuden symbolina, otti kunnianosoitukset vastaan, ”koska oli kyse solidaarisuudesta”.

Maolaisuuden jättämää aukkoa Laakia paikkasi Solidaarisuus-liikkeen ohella toimimalla ydinvoimaa vastustaneessa EVY-järjestössä ja Koijärvi-liikkeessä. Innostuipa hän vuosituhannen lopulla vielä eläinoikeusliikkeestäkin. Maolaisvuosien painolastista hän koki olevansa lopullisesti vapaa vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen.

Laakian tapauksessa elinikäisen aktivismin mahdollisti mittava perintö ja sen sijoittaminen osakkeisiin ja kiinteistöihin – Laakian sanoin ”rahan veivaaminen”.

***

Toisin kuin monissa muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa tai Norjassa, maolaisuus jäi Suomessa marginaaliseksi ilmiöksi. Pienuutensa ja salaseuramaisuutensa takia historiantutkimuksellekin varsin hämäräksi jäänyt liike on kiinnostava muista syistä kuin vaikutusvaltansa vuoksi. Suomalaisen poliittisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on kiinnostavaa kysyä, miksi maolaisuus jäi sivurooliin ja taistolaisuus nousi hallitsevaan osaan.

Maolaisten päämääränä oli kerätä riittävä määrä ideologisesti kouliintunutta jäsenistöä oman puolueen perustamiseksi. Vaikka jäseniä rekrytoitiin määrätietoisesti kouluissa ja yliopistoissa, maolaisten aktiivijäsenistö jäi Suomessa 200-300 henkeen eikä puolueen perustamisesta tullut mitään.

Maolaisille tärkeä järjestö oli sen sijaan Suomi-Kiina-Seura, joka oli heidän hallussaan koko 1970-luvun. Maolaiset pyrkivät kasvattamaan seuran jäsenmäärää ja onnistuivat kampanjoillaan nostamaan sen enimmillään jopa 10 000 henkeen. 1970-luvun alussa myös FNL-ryhmät olivat tärkeitä vaikutuskanavia maolaisille.

Maolaisuutta Suomessa tutkineen Pirkko-Liisa Kastarin mukaan kaikki edellytykset liikkeen nousulle olivat olemassa vuosina 1969-1970. Etsikkoaika jäi käyttämättä, koska maolaiset hukkasivat energiansa erilaisiin sisäisiin kähinöihin. On myös mahdollista, että vahva orientoituminen jo olemassa oleviin puolueisiin ja niiden valmiisiin rakenteisiin teki taistolaisista opiskelijoille luontevamman vaihtoehdon.

***

Entä kuinka kävi Koijärvelle? Valtavan julkisen rummutuksen jälkeen valtioneuvostokin työnsi lusikkansa Koijärveen. Valtion varoin suoritettavin pengerryksin pyrittiin turvaamaan sekä paikallisten maanviljelijöiden edut että linnuille riittävä vedenkorkeus. Samalla Koijärvi toimi suojelijoidensa astinlautana vakavasti otettaviksi valtiollisen vallan käyttäjiksi.

Kaikki eivät kuitenkaan tavoitelleet virallista valtaa. Maolaisuudesta tarpeekseen saanut Raimo Laakia oli liittynyt EVY:yn 1980-luvun alussa. Samaa tahtia kuin yleinen ympäristöaktivismi 1980-luvun mittaan hiipui, Laakia aktivoitui uudelleen. Hän pani alulle Kessin metsien suojelukamppailun vuosikymmenen puolivälissä ja päätyi 1988 rakentamaan aivan uutta liikennepoliittista kansalaisjärjestöä, Jalkaliittoa. Sen maalitauluiksi nousivat moottoritiehankkeet, Jyväskylän suurajot ja yksityisautoilu ylipäätään.

Kun Laakia käytti oikeaa kättään Jalkaliiton hankkeisiin, vasemmalla hän pyöritti vuoden verran toiminutta Freoniryhmä Taskupeiliä. Hänestä oli tullut ammattimainen aktivisti, joka kykeni parin kumppanin tuella polkaisemaan pystyyn kampanjan aiheesta kuin aiheesta. Muita eturivin ympäristöaktiiveja olivat muun muassa Risto Isomäki, Thomas Wallgren ja Jacob ”Jaska” Donner – Jörn Donnerin poika ja Kai Donnerin pojanpoika.

Myös Olli Tammilehto, joka oli EVY-aikojen jälkeen…

***

Kun Pohjanmaan tarhaiskujen tekijät – kolme nuorta naista – saatiin kiinni keskellä kesähelteitä ja kovinta uutiskuivuutta, heidän tiedotustilaisuudestaan tuli massiivinen julkisuustapahtuma. Salla Tuomivaara jakoi toimittajille aktivistien laatiman tiedotteen ja ohjasi journalistit istumaan Uudenmaan Nuorten luonnonystävien tiloihin. Aktivistien mediakonsultiksi ryhtynyt, tummaan pukuun ja tyylikkääseen rusettiin sonnustautunut ikiaktivisti Raimo Laakia kutsui alkusanojensa jälkeen tekijät esiin. Kun kukkamekkoihin pukeutuneet nuoret naiset purjehtivat Pauligin huvilan salin poikki, monen toimittajan kielellä pyöri jo sana ”kettutyttö”. Pehmeä pukeutuminen ja Mia Sallin suurta huomiota saavuttanut tätimäinen peruukki olivat vastaus terroristiepäilyihin.

***

Eläinoikeusliike pyrki politisoimaan kaikkein arkisimmat asiat: ruoan ja pukeutumisen. Kun edellisten sukupolvien radikaalit olivat vaatineet oikeutta isänmaalle, työläisille tai naisille, nyt näytti tulleen eläinten vuoro. Eläinoikeusliikkeen voi nähdä myös ympäristöaktivismin neljäntenä aaltona jatkumossa, jossa ensimmäinen nousukausi oli ympäristöajattelun saapuminen Suomeen 1960-luvulla, toinen Koijärvi-liikkeen aika ja kolmas 1980-luvun lopun Kessin ja Talaskankaan tapaisten paikallisten metsäkiistojen kausi.

Eläinoikeuskysymys ei kuitenkaan ollut uuden polven aktivistien ainoa mielenkiinnon kohde. Uusi liikehdintä näytti itse asiassa versovan ituja kaikille mahdollisille yhteiskuntapolitiikan sektoreille…”

Mikko Metsämäki ja Petteri Nisula: AKTIVISTIT, Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina, Edita Helsinki 2006.

(Raimo Laakia 1.3.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

35. Aika paha juttu Demossa 1970

Vai oliko 1971 tai 1972?

Vaihdoin alkuvuonna 2005 muutaman sähköpostin Olli Santavuoren kanssa. Osaa tuosta kirjeenvaihdosta en ole enää löytänyt. Olli muun muassa kirjoitti, että kokee vieläkin huonoa omaatuntoa Demon julkilausumasta, jonka alkuvuosina annoimme. Joku demolainen oli ”tehnyt tekoja työväenluokkaa vastaan” ja hänet sitten paheksuimme pois kellarista.

Muistan itse saman. Ja tunnekokemukseni on yhtäläinen. Kirjoitin säilyneessä viestissä:

”Tosiaan, luulen, että muistan saman, en tuota kokousta, mutta kaverin. Olen tavannut häntä viime vuosina kaupungilla ehkä 2-6 kertaa vuodessa, ja koettanut aina olla ystävällinen niin kuin hänkin minua kohtaan. Mutta edellleen, kun hänet näen, minulle ekaksi nousee mieleen tuo tuomitseminen, se oli niin kuvottava käytäntö. Muistelen, että asia meni jotenkin niin, että jotain pientä oli varastettu, eikä ollut mitään tietoa tai todistetta näpistäjästä. Sitten oli joku keskuskomitean kokous, jossa Matti loi ”erilaisuuden” pohjalta ennakkoluuloja häntä kohtaan ja kaikki me nyökyttelimme.

Luulen, että tuollaisen käyttäytymisen pohja on SKP:n historiassa. Myös Kiinan kultuurivallankumouksessa tehtiin hirmutekoja samalta henkiseltä pohjalta…”

Noh. Onneksi poika ei tuomitsemisesta niin suuresti piitannut (?) vaan siirtyi muualle ja teki myöhempien vuosikymmenten ympäristö- ja kulttuuriliikkeissä kelpo uran ja tekee eläkeläisenä edelleen.

Myöhemmin sattui toinen jos mahdollista vieläkin surkeampi tapahtuma. Mukana alkuaikojen HMLS:ssä toimi nuori isokokoinen rakennustyömies, joka oli aika hiljainen ja totinen. Hän osallistui kohtuullisesti kirjapainon lukuisiin hommiin ja myi Punakaartia. Kerran Matti puhui keskuskomitealaisille, että häntä pelottaa olla samassa kellarissa ”tuon” kanssa iltaisin kun muita aktivisteja ei enää ole paikalla.

Pian puhumisen jälkeen mies hävisi kellarista enkä nähnyt häntä enää koskaan muuallakaan.

Mitä tapahtui? Onko muilla tuon ajan keskuskomitealaisilla muistikuvaa tapauksesta? Lieneekö Kansallisarkiston Matti Puolakka -kokoelmassa asiasta? Oma muistikuvani on, että Matin lisäksi ainakin Peter Nilsson tietäisi.

……….

Lähetin tämän tekstin Olli Santavuorelle ja hän tarkensi:

”Mulla ei itse asiassa noista ole tietoa, sen sijaan jossain suuressa yleiskokouksessa Koitossa tuomittiin joku tällainen kaveri Matin ehdotuksesta ”rikoksista työväenluokkaa vastaan”, ja minä olin puheenjohtajana. Uskoin vaan asian ja se paukutettiin pöytään yksimielisesti, ainakin äänestämättä ja keskustelematta, siis minä paukutin! Se asia on minua häirinnyt, kun en yhtään tutustunut asiaan, ja menin mukaan ja olin vielä päätöksestä jonkinlaisessa vastuussa puheenjohtajana.

Laita vaan juttu, tuon osannet jotenkin liittää.

Olli”

……….

Raimo Laakia 14.11.2017

33. Ennen ja jälkeen roskapostihyökkäyksen

Vuonna 2010 HMLS:n alkuaikojen puheenjohtaja kirjailija Olli Santavuori julkaisi kotisivuillaan kirjeeni, kuuden liuskan vastauksen Ollin kysymykseen, miten minä irtauduin Matti Puolakasta.

Jo sitä ennen Ollin sisko Heli Santavuori oli toistuvasti (ja ajoittain sydäntäsärkevän dramaattisesti) vaatinut veljeään poistamaan muistelmistaan Matti Puolakkaa koskevat kohdat. Vaatimukset ja vastaukset on dokumentoitu huolellisesti Ollin kotisivujen vieraskirjaan.

Helmikuussa 2014 Olli kirjoittaa: ”Pyysin siskoani Heliä neuvomaan minua, miten saan kotisivuilleni kuvat tekstin yhteyteen. Facebookin viestillä. Heli vastasi, että voisi auttaakin, jos poistan kotisivuiltani minun ja Raimo Laakian haukkumiset ja panettelut Matti Puolakasta.

Sanon vaan lujasti, etten ole mitään panetellut vaan kertonut omat muistelmani.

Olen saanut paljon myönteistä palautetta, eikä kukaan muu kuin nämä hengenheimolaiset ole ollut sitä mieltä, että teksteissä olisi asiavirheitä tai panettelua.”

Minä jahkailin vuosikymmenen kunnes avasin nämä muistejamaolaisuudesta.fi sivut ja laitoin tuon kirjeeni Ollille dokumentiksi numero 6.

Kolmen kuukauden päästä alkoi roskapostihyökkäys. Eikä hyökkäys ollut osoitettu kaikkiin kirjoituksiin tai sattumanvaraisesti sinne tänne, vaan melkein kaikki 2050 sekoviestiä tulivat kommentteina tuohon dokumenttiin kuusi.

Kun olin saanut suljettua kommenttiliikenteen ja laitettua asiasta lyhyen tiedotteen (dokumentti 29) ei kulunut vuorokauttakaan kun aamuyöllä 13.6.2017 sähköpostiini tuli ”Pieni neuvo mitä tulee roskaposteihin”. Lähettäjänä Heli Santavuori.

Ekaa kertaa elämässä postia häneltä nimellä. Heti hyökkäyksen torjumisen jälkeen. Hiukka läpinäkyvää, ajattelin enkä avannut viestiä. Pelkäsin viruksia.

Syksyllä Heli Santavuoren sivuilta löytyi teksti, joka valottaa lisää:

Raimo Laakia 3.10.2017

 

 

14. Kesä gurun alokkaana

Vihreä Lanka 40/93, 7.10.1993

”Sisällä. Tertia Suolahtea yritettiin värvätä Matti Puolakan joukkoihin. Suolahti kävi elokuussa Saarenmaalla tutustumassa lahkon omistamaan ”idän ja lännen kohtauspaikkaan”.

Vihreä Lanka kirjoitti Suomen maolaisista ja heidän ”pesänjakajiensa” Saarenmaan-bisneksestä 23. syyskuuta.

Tertia Suolahti.

Kevätkesä 1993. Puolakka haluaa minut.

Törmään Vanhan Kuppilassa Matti Puolakka-nimiseen mieheen. Seurue on hilpeä, ja Puolakka innostuu jahtaamaan naisia. Jahdin kohde olen valitettavasti minä. ”Anna mun nussia sua.”

Humalassa sekoileva Puolakka sanoo filosofian olevan elämäntehtävänsä.

Kesä 93. Vierailukutsu.

Puolakka tavoittelee minua lampaidensa, opetuslapsiensa välityksellä. Kuulen Saarekombista; tulevasta idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta. En tiedä uskoako vai ei. Puolakka haluaisi minut vieraakseen Viroon Saarenmaalle.

6 – 12.8. Vainoja Saarenmaalla.

Mielenkiinto voittaa ja lähden. Saarenmaalla pitäisi olla lähestulkoon valmis vaihtoehtoväen kulttuurihotelli.

Perillä havaitsen, että talon kolmas kerros on osittain asutettu. Huoneet ovat likaisia, ja niiden sisustukseen kuuluu vain patja ja makuupussi.

Keittiöön ei tule vettä. Suihku on puolen kilometrin päässä sijaitsevassa kerrostaloasunnossa, joka on puolakkalaisten hallussa.

Saarekombin rakennuksessa on yhä suutari ja muutamia toimistoja, joita suomalaisilla ei Viron lain mukaan ole vielä oikeutta häätää.

Minulla on kirjoituskone mukanani, mutta Saarekombissa ei saakaan tehdä töitään rauhassa, vaikka sellaisesta on sovittu. Puolakka yrittää tuppautua mukaan suihkuunkin.

”Sä et tiedä kuinka suuren ihmisen kanssa sä olet tekemisissä! Tänne tulee jatkuvasti faxeja New Yorkista ja Torontosta”, esittelee Iris Keinänen minulle Puolakkaa.

Projektilla ovat rahat lopussa. Taloudesta vastuun kantanut Hanski on joutunut arvostelun kohteeksi. ”Hanski on pettänyt meidät”, Puolakka tuskailee, ”ihminen on ihmiselle susi”.

Samoin liikkeen on pettänyt eräs rivijäsen, joka on rohjennut ryypätä asumistukensa Tallinnassa sen sijaan, että olisi kantanut sen Saarekombiin. Tästä riittää huutoa päiväksi.

Käsitän, että ahdistelujen tarkoitus on kouluttaa koko porukkaa, lisätä oikeamielisten arvoa ja varoittaa sooloilusta.

Iris käy neuvotteluja virolaisten liikemiesten kanssa. Hän palaa tolkuttomassa humalassa huutaen miljoonista, joita on lupailtu. Liikeneuvottelujen on määrä jatkua illanistujaisten merkeissä.

Puolakka kieltää Iristä menemästä, etteivät hänen hermonsa pettäisi neuvottelujen paineessa liikemiesten nähden. Hän osoittaa kolmea läsnäolevaa kannattajaansa ja käskee heitä jatkamaan neuvotteluita.

Hiljaisena hetkenäni listaan mielessäni lahkolaisuuden piirteitä, jotka Saarekombissa näen: maanpako, pieni eristäytynyt yhteisö, kireä usko opinkappaleisiin, unettomuus ja muut psyykkisen murtamisen keinot.

Puolakka sanoo hakevansa ympärilleen rikkinäisiä ihmisiä, joilla on oma karmansa ja tuskansa. Voimakkaiden ihmisten manipuloiminen olisikin vaikeampaa.

Koska Puolakka katsoo olevansa Suomessa väärinymmärretty, hän ei halua enää julkaista kirjojaan suomeksi ennen kuolemaansa.

Kirjassaan Mikä ihminen on? (1982) Puolakka käsittelee dialektiikkaa, ihmiskunnan historiaa ja tulevaisuutta. Filosofiaan perehtyneet ovat panneet merkille yhden teeman, jota Puolakka ei käsittele:manipulaatio.

Hakiessaan kannatusta ja rahaa Puolakka luettelee mielellään julkkiksia, jotka ovat olleet liikkeeseen yhteydessä: runoilija Riitta Fogel, taiteilija Kalervo Palsa ja runoilija Kari Aronpuro.

Alimpaan helvettiin hän kiroaa Raimo Laakian. Tämän syntisen, joka on kirjoitellut lehtiin omana itsenään ilman pyrkimystä nostaa liike myönteiseen valoon. Yhteistä Palsalle, Aronpurolle ja Laakialle on, että he ovat lähteneet pois Marxilais-leniniläisestä Ryhmästä ja Idusta.

Jotkut liikkeen entisistä jäsenistä ovat katkeria noitavainoista ja menetetyistä vuosista, toiset jaksavat nauraa kokemuksilleen.

Saarekombissa Puolakka pitää minulle puheitaan, mutta ei viittaa Maoon vielä niin selvästi kuin myöhemmissä alustuksissaan. Tiskit tiskataan ja koirat ulkoilutetaan, kun Puolakka käskee.

Pyydän aikaa olla itsekseni, mutta minulle vain jatkuvasti korostetaan kuinka ainutlaatuisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Puolakan lampaille kahdenkeskinen keskustelu gurun kanssa on tavoiteltava asia. Minulle Puolakka alustaisi mieluiten sängyssä.

Liikkeen raha-asiat ovat pielessä. Dramaattisia kohtauksia syntyy pienistäkin asioista. Puolakan yliampuvan käytöksen takaa pilkottaa inhimillinen olento, rikkinäisen luonteensa ja maskinsa vanki.

Juominen on tolkutonta, pämppälinjan mukaista. Puolakka julisti pämppälinjan 1970-luvulla. Pämppääminen tarkoitti julkista ryyppäämistä, vapaata rakkautta, monisuhteita…Yhteiset sänkykaverit sitoivat liikkeen jäsenten kohtalot toisiinsa.

1960-luvulla Puolakka pyrki SDNL:n liittohallitukseen, josta maolaiset ajettiin pois. Kun maolaiset vuosikymmentä myöhemmin istuivat Tampereen Tillikassa, heille järjestyi aina tilaa – muut asiakkaat kaikkosivat heidän läheltään.

Puolakkalaiset myöntävät itsekin, että pämppälinja on ollut osasyyllinen liikkeen kriiseihin. Ryyppääminen ja rakastelu olivat kritiikkiä vanha-SKP:läiselle puritanismille, jossa Puolakankin juuret ovat. Matti Puolakka kasvoi vahvasti SKP:läisessä kodissa.

Humalainen Puolakka hokee haluavansa naida minua, kunnes sammuu Saarekombin keittiön lattialle. Seuraavana aamuna lähden Suomeen krapulaisena ja univelkaa niskassani. En tiedä, itkeäkö vai nauraa.

Suomessa kerron matkastani niille, jotka ovat innoissaan idän ja lännen, tieteiden ja taiteiden kohtauspaikasta.

11.9. Kolehti kerätään.

Eerikinkadulla eräässä yksityisasunnossa järjestetään alustustilaisuus, johon minut on kutsuttu. Puolakka istuu suuren pöydän takana ympärillään parikymmentä innokasta kuuntelijaa.

Filosofisia ”uutuuksia” ovat se, että kulttuurin painopiste on siirtymästä Euroopasta pois ja että Suomen yliopistolaitos menettää arvoaan, kun koulutusjärjestelmät muuttuvat. Puolakka korostaa, että filosofiset rakennelmat osoittavat toimivuutensa vasta käytännössä.

Tilaisuudessa kiertää hattu, johon putoaa ensin kymppejä. ”Saa siihen laittaa suuriakin seteleitä, minä elän kädestä suuhun”, Puolakka sanoo. Hattuun alkaa tippua viisikymppisiä, satasiakin. Kynät rapisevat, kun kuulijat tekevät muistiinpanojaan. Lattialla leikkivä, ikävystynyt lapsi yritetään vaientaa. Alustus vilisee viittauksia Marxiin ja Hegeliin. Loistavan Polun jäseniä on tavattu Euroopassa ja tapaamisilla ylpeillään.

Kolmen tunnin alustuksen jälkeen jatko päätetään siirtää kapakkaan. Puolakka jää asuntoon mietiskelemään.

Kolmessa Kreivissä on Puolakan kenraaleita ja kannattajia. Utelen, että mikä Puolakassa niin viehättää. Vastaukset ovat epämääräisiä, karisma tuntuu kuitenkin asettuvan filosofian edelle.

Humala alkaa voittaa seurueen, eikä palvonta ole enää niin yksiviivaista. Corona-baarissa arvostelen Puolakkaa. Saan ensin puolakkalaisen naisen vihat päälleni. Vedän sanojani takaisin, ja nainen puolestaan sanoo, että hän haluaisi lähteä omille teilleen koko kuviosta.

Pari vähemmän puolakkalaista naista usuttaa minua panemaan Puolakalle kapuloita rattaisiin.

Puolakka, jonka puhelinohjeiden mukaan kapakkaa on vaihdettu mieluisampaan, ei lupauksistaan huolimatta näyttäydy.

13. – 19.9. Tonnilla saarnakasetteja.

Tapaan liikkeen entisiä ja nykyisiä jäseniä. Travolta kertoo minulle liikkeen historiaa, jotta ymmärtäisin paremmin.

Maolaisten kirjapaino Demo ja yhteistyö Kiinan suurlähetystön kanssa ovat menneitä, samoin lukuisat kommuunit, joita on yritetty asua. Saarenmaa ei ole ensimmäinen yritys vaihtaa maata, liike on yrittänyt aiemmin asettua Ranskaan ja muihinkin Euroopan maihin.

Toiminta on aloitettu samanaikaisesti Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Myös Raumalla ja Porvoossa on toimittu.

Tapaan vanhan ystäväni, jonka kytkennöistä liikkeeseen en ole ennen tiennyt. Hän kertoo Otaniemen ajoista: hillittömistä bileistä, alustustilaisuuksista. Puolakkalainen hän ei enää ole, mutta sympatisoi jonkin verran.

Kuten useimmilla rivijäsenistä, hänelläkään ei tunnu olevan tietoa Puolakalle lahjoitetuista asunnoista tai alustuksia sisältävistä kaseteista. Uusille, mukaan houkuteltaville ihmisille kasettia jaetaan ilmaiseksikin. Liikkeessä pitkään olleet suostuvat maksamaan kasetista tuhatkin markkaa.

Puhuessaan minua mukaan liikkeeseen Travolta kehottaa kuuntelemaan myös vastapuolta. Hän haluaa tehdä vaikutuksen liikkeen vapaamielisellä asenteella.

Otan yhteyttä Raimo Laakiaan. Kuulen, etten olekaan ainoa, joka on tekemässä Puolakasta juttua, Vihreä Lanka on edellä.

Viikon alussa näen krapulaisen Puolakan, joka haluaa viedä minut ja Iriksen autiolle saarelle. Hän on kurkkuaan myöten täynnä Saarekombia ja haluaa vetäytyä kirjoittamaan ja mietiskelemään.

”Minä en muuta osaa kuin murehtia”, hän sanoo. ”Minä olen oman luonteeni vanki.”

Muilla on Puolakan mukaan mahdollisuus muuttua, mutta nerolla ei. Puolakka on kuitenkin voimissaan, kehottaa minua etsimään muitakin miehiä itsensä lisäksi. En voi olla nauramatta.

Viikonloppuna tapaan Puolakan uudestaan. Hänellä on ollut murheita.

Pitkän tinkaamisen jälkeen hän kertoo, että Vihreään Lankaan on tulossa heistä juttu. Hän vähättelee asiaa ”aktiivisti”, kuten hän ilmaisee, ja siirtyy murehtimaan liikeneuvotteluja.

Puhelinvastaajastani löydän viestin Hantta Krausesta, tämän kanssa Puolakka ”on sopinut tapaamisen”. Kaurismäet ja Hasse Walli vilahtelevat puolakkalaisten puheissa tuon tuosta. Julkkiksilla ylpeily on tietoista kuvan rakentamista.

Minua Puolakka taivuttelee kirjoittamaan esitteitä Saarekombista erilaisille järjestöille.

Suomen valloittaminen ei riitä. Puolakka haluaa myös Euroopan ja Pohjois-Amerikan. Saarenmaan jälkeen seuraava tukikohta voisi Puolakan mukaan olla Praha tai Berliini.

Sunnuntaina Travolta on saanut luettavakseen Laakian haastatteluun pohjautuvan osan Langan jutusta. Sovimme tapaamisen Cafe Maestroon.

Puolakka ja Travolta saapuvat edellisestä kapakasta myöhässä, hysteerisinä. Hämmästelen mistä on kysymys ja saan tekstin käsiini.

Puolakka mesoaa: ”Tämä on Iriksen ja minun murha. Meidät on murhattu. Ei se mitään.”

Hetken päästä hän hakee sääliä: ”Anna mun nussia sua.”

Joudun vaihtamaan pöytää ennen kuin saan jutun luetuksi.

Viereisessä pöydässä istuu Vanhalta tuttu Kepu: ”Et kai sä vaan oo ruvennut noiden itulaisten kanssa veljeilemään?”

”Maallikoiden” mielipiteet ovat kautta linjan saman suuntaisia. Vasemmistossa maolaisia on vähätelty: Tiedonantajassa ilmestyi aikanaan Kiinaa käsitteleviä kirjoituksia, joita maolaiset pitivät panettelevina ja vastasivat niihin oman lehtensä, Punakaartin, sivuilla.

1980-luvun alussa Punakaartissa ilmestyi neuvostotalouden tulevaa romahdusta käsittelevä kirjoitus, joka sinänsä oli Suomessa ainutlaatuinen: Neuvostoliittoa ei uskallettu julkisesti arvostella. Suojelupoliisi kuunteli Puolakan puhelinta.

Alustustilaisuudet olivat vielä kaikille avoimia. Niihin kutsuttiin vastustajia väittelemään, mutta harva halusi mennä maolaisten kokoukseen parjattavaksi.

Nykyisin puolakkalaisilla ei ole enää aikomusta vaikuttaa Suomen poliittiseen kenttään.

Puolakka sanoo olevansa valmis keskustelemaan kansainvälisissä tilaisuuksissa ja on melko varma, että niissä häntä ymmärrettäisiin.

Hänen tekstinsä palautettiin newyorkilaisesta kustantamosta ilman kommenttia.

Puolakka suunnittelee kansainvälistä esikoisteosten kustantamoa Saarekombin yhteyteen. Puhetta on myös opintopiirien käynnistämisestä uudelleen.

Sana underground toistuu Puolakan puheissa usein. Kaikki merkittävät filosofiat ja liikkeet ovat Puolakan mukaan nyt maan alla, mutta vielä tulee päivä, jolloin ne nousevat valoon.

20.9. Minua epäillään.

Travolta soittaa kiihtyneenä ja utelee, olenko minä mahdollisesti Langan jutun takana. Vastaan rehellisesti: ”En.”

Puolakkalaiset haukkuvat Langan minulle puhelimessa: kieltävät minua olemasta missään tekemisissä kyseisen lehden tai Raimo Laakian kanssa.

Luen vanhoja Punakaarteja ja Puolakan filosofiaa. Käyn keskustelun liikkeen entisen jäsenen kanssa. Hän arvostaa filosofiassa sitä, että myös yhteiskunnan kieltämiä tunteita ja tapahtumia käsitellään.

Teksteissään Puolakka puhuu suvaitsevuudesta, mutta hänen johtamassaan liikkeessä poikkipuolisesta mielipiteestä saa päälleen noitavainot.

25.9. ”Lanka loataan nyt”.

Tapaan Aronpojan Elielissä ja minut vapautetaan epäilyksistä.

Puolakka on ollut huonossa kunnossa, mutta voimaa vastineeseen kerätään. Aikomuksena on myös saattaa Vihreä Lanka huonoon valoon. On kuulemma joitakin lehtimiehiä, jotka pitävät Lankaa roskalehtien tasoisena julkaisuna. Kyseisiin toimittajiin aiotaan ottaa yhteyttä Langan nitistämiseksi.

Aro on tuohduksissaan lehdistön etiikasta. Hän ihmettelee mikä on Langan jutun perimmäinen motiivi.

Keskustelussa käy ilmi Puolakan vieraantuminen yhteiskunnasta. Puolakan kenraaleilla, kuten Arolla, on yhteiskunnan toiminnasta jonkunmoinen käsitys.

Kapakassa: ”Aro, tuo mulle kalja!” Kalja tuodaan. Puolakalle on pöytiintarjoilu itsepalvelupaikoissakin.

Veroilmoituksen täyttämistä Puolakka ei pidä tarpeellisena. Puolakan yritykset ovat bulvaanien nimissä, jotta hänen itsensä ei tarvitsisi liata käsiään.

27.9. Puolakkalaisia pelätään.

Porvoossa, jossa puolakkalaiset ovat viime aikoinakin toimineet, asuu muutamia ex-maolaisia. Heidän suhteensa ryhmään on katkeran oloinen, he mieluummin unohtavat kuin muistelevat.

On huhuja, että puolakkalaisia vastaan olisi tehty rikosilmoitus katteettoman lomaosakkeen myynnistä. Niihin on vaikea saada varmistusta. Kukaan ei halua sekaantua. Puolakkalaiset koetaan jollain tavoin uhkaaviksi.

Puolakkalaisten julkinen kuva on Porvoossa hyvä. Paikallisessa lehdessä on kehuttu Iris Keinäsen ja hänen taiteilijamiehensä Niilo Rikulan järjestämää kuvataidetapahtumaa, johon oli kutsuttu Baltian maiden tunnetuimpia taiteilijoita.

Myös Karkkilaan puolakkalaiset ovat koettaneet saada jalansijaa, mutta eivät ole onnistuneet.

Päiviä myöhemmin tapaan Puolakan Cafe Sociksessa. Paikalle osuu myös Laakia.

Sillä aikaa, kun Laakia käy tiskillä, Puolakka käskee minua lopettamaan yhteydenpitoni Laakiaan. Kun Laakia palaa pöytään, Puolakka on hänelle mielevä. Laakialtahan voisi kaikesta huolimatta saada pummattua kaljan.

Puolakka kertoo, että Langan artikkeli on viety Julkisen sanan neuvostoon, ja viisi-kuusi lakimiestä miettii, kuinka juttuun voitaisiin puuttua juridisesti.

Puolakan mukaan asiasta järjestetään keskustelutilaisuus, johon Langan toimittajia kutsutaan vastaväittäjiksi.

29.9. Kuolema Saarenmaalla.

Istun Langan toimituksessa pyörittelemässä päätäni.

Liikkeelle rahaa lainanneet ihmiset odottavat yhä rahojaan. Se, että Puolakkaa on julkisesti nyt arvosteltu, vain lisää kannattajien Puolakkaa kohtaan tuntemaa sääliä. Suurmiehiä on ennenkin väärinymmärretty.

Eräskin lainasi liikkeelle kesällä 30 000 markkaa. Se luvattiin maksaa syyskuun alussa. Lokakuun alkuun mennessä hänen onnistui saada takaisin 300 markkaa.

Kuulen, että eräs puolakkalaisista on kuollut Saarenmaalla sen jälkeen kun Lanka ilmestyi. Sydänkohtaus. Muutama kalja, ehkä lääkkeitä.

Itsemurha vai luonnollinen kuolema, kuka tietää? Puolakkalaiset saavat marttyyrinsä.

Jos yksi lehtijuttu, totuuden palaset, aiheuttavat sairaskohtauksia ja murtumisia, täytyy liikkeen sisäisten psyykkisten rakennelmien olla pahasti kieroon kasvaneita.

Työpöydälläni on Kari Koskelan yleisönosastokirjoitus Idusta ja maolaisuudesta (Suomi 7/1992):

”Itulaisuuteen kuuluu voimakas lähetysprofetia: jäseniä kehotetaan ’preppaamaan’, puhumaan ääneen Itu-filosofian ajatuskulkuja, hiomaan ilmaisunsa iskeväksi ja vaikuttavaksi. Opiskelija valmistautuu näin ’agiteeraamaan’, värväämään uusia ihmisiä mukaan. Opintometodeihin kuuluu johtajan puhumien kasettien ryhmäkuuntelu, jossa ryhmänjohtaja valvoo ja ohjaa keskustelua ’asiallisille urille’.”

”Tärkein ja korkein opintojen kohde on johtajan moraalisen ylemmyyden tajuaminen ja oman mitättömyyden oivaltaminen. Oppiin kuuluu, että nöyrtyminen ’liikkeen ihmisten edessä’ tavallaan kohottaa tulijan korkeammalle tasolle ja hänestä on tällöin jo tulossa ’meikäläinen’. Opinkappaleiden arvostelu on ryhmän paineessa lähes mahdotonta. ’Väärässä olevan kanssa ei voi keskustella, koska silloinhan lähtökohdaksi otetaan se että yksi ynnä kaksi voikin olla kolme.'”

Lahkolaisuudelle tyypillistä on entisten ihmissuhteiden katkeaminen ja uusien ”parempien ja oikeaoppisempien” solmiminen. Näin myös Idussa.

Liikkeen jäseneksi vihkiydytään usein vaikean psyykkisen kriisin, identiteetin murtumisen kautta. Tulokkaalle on sopivasti tarjolla uusi, puolakkalainen identiteetti.

Ja liikkeestä lähteminen on vaikeaa: liikettä edeltäneet ihmissuhteet ovat usein katkenneet ja liikkeestä lähtevään kohdistetaan raskas henkinen prässi, jonka jälkeen ”väärämielinen” usein myöntää hairahduksensa ja palaa kiltisti ruotuun.

Joskus lähtöä hautova on ehtinyt menettää omaisuutensa ja asuntonsa liikkeelle. Ei ole paikkaa, minne palata.

Potku perseeseen, herra Puolakka: ehkä joku ”kansanyliopisto” palkkaisi Sinut tutkijakseen. Saisit työkammion ja koneen, palkkaa sen verran, ettet nälkään nääntyisi ja kaljallakin voisit joskus käydä. Ne olot saisit ilman henkistä terroria ja kloonaamista, uhriesi identiteetin murtamista puolakkalaiseksi.

Kyllä minunkin mieleeni välillä työntyy suuria unelmia, kun nälkäisenä raahaan tyhjiä pulloja kauppaan. En vain tarvitse unelmointiin puolakkalaista hämähäkinverkkoa.

Mihin sinä sitä tarvitset?

Itsetuntosi kohottamiseen?

Kuvat:

Talo ja kaksi naamakuvaa, joista toinen on vahingossa vaihtanut paikkaa samalla sivulla kolumnoivan Pekka Haaviston kanssa.

Kuvatekstit:

”Huvikumpu”: Kirjoittajamme vietti viikon puolakkalaisten omistamassa Saarekombissa Viron Saarenmaalla.

Guru: ”Filosofia on elämäntehtäväni”, Matti Puolakka sanoo.

Suru: ”Minä en muuta osaa kuin murehtia.”